Timanttihäät Possenhofenissa. -- Baierin herttua Maks sitransoittajana
ja kansanystävänä. -- Herttuatar Ludovica.
Syyskuun 9 päivänä 1888 vietettiin Wittelsbachin ruhtinassuvussa
harvinaista juhlaa. Maksimilian Josef, Wittelsbachin suvun
Vorphalz-Zweibrücken-Birkenfeldin haaran päämies, ja tämän puoliso,
Ludovica (Louise), Baierin kuninkaan Maksimilian I:n ja tämän toisen
puolison, Carolina Badenilaisen, tytär, viettivät tänä päivänä
timanttihäitään. Sekä morsian että sulhanen olivat olleet hääpäivänään
noin kahdenkymmenen vuoden vanhat.
Harvoin lienee mikään hallitsijapari ollut sukulaisuussuhteissa niin
moniin Europan ruhtinassukuihin kuin tämä.
Maksin ja Ludovican vanhin poika, Ludvig Wilhelm, oli luopunut
perintöoikeudestaan mennäkseen avioliittoon itseään alempi-säätyisen
kanssa; hän oli nainut näyttelijätär Henriette Mendelin, joka sai
kreivitär Wallerseen arvonimen. Mutta heidän vanhin tyttärensä,
Helena, oli ollut naimisissa Thurn und Taxis'in arkkiherttuan kanssa,
ja hänen tyttärensä Louise oli avioliitollaan prinssi Fredrik
Hohenzollernilaisen kanssa solminut uuden perhesiteen Wittelsbachien
ja Preussin kuningassuvun välille. Heidän lähinnä vanhin tyttärensä
oli Itävalta-Unkarin keisarinna Elisabet, jonka poika taas oli nainut
Belgian kuninkaan tyttären Stephanien.
Elisabetin jälkeen seuraa lapsilaumassa Karl Teodor, kuuluisa
silmälääkäri, joka isänsä kuoltua tuli Wittelsbachin herttuallisen
suvun päämieheksi. Hän oli ensimäistä kertaa naimisissa serkkunsa,
Saksin kuninkaan Johanin tyttären Sophien kanssa; hänen toinen
puolisonsa oli Marie Josepha, Portugalin prinsessa.
Kaksi timanttiparin tyttäristä, Maria ja Matilda, olivat avioliiton
kautta astuneet Bourbonien suvun nuorempaan haaraan; Mariasta oli
tullut Neapelin kuninkaan Frans II:n puoliso, ja Matilda taas oli
mennyt naimisiin hänen velipuolensa, Tranin kreivin Ludvigin kanssa.
Nuorin tytär, Sophie, oli ensin ollut kihloissa serkkunsa, Baierin
kuninkaan Ludvig II:n kanssa, mutta mennyt sitten naimisiin Ranskan
Ludvig Filipin pojanpojan, Alenconin herttuan Ferdinandin kanssa.
Nuorin poika, Maks Emanuel, oli naimisissa Sachsen-Coburg-Gothan
Amalian kanssa ja Bulgarian ruhtinaan Ferdinandin lanko.
Wittelsbachin suvun jäsenet ovat aina olleet hyvin omituisia, ja
mielisairaudet ovat raivonneet heidän keskuudessaan. Yhden vuosisadan
kuluessa on pari-, kolmekymmentä suvun jäsenistä joutunut mielenvikaan.
Mutta omituisuuksistaan ja kummallisuuksistaan huolimatta he aina
ovat nauttineet alamaistensa suurta rakkautta, sekä henkilökohtaisten
miellyttävien ominaisuuksiensa nojalla että sen tähden, että he aina
ovat sydämestään harrastaneet kansansa parasta. Monet suvun jäsenistä
ovat olleet huomattuja herttaisuutensa ja kauneutensa takia sekä
suuresta harrastuksestaan tieteisiin ja taiteisiin. Maan ruhtinaita
vastaan tehdyt murhayritykset ja salaliitot eivät vie suurta sijaa
Baierin historiasta, mutta sitä suuremman kansan puolelta tapahtuneet
hengen ja omaisuuden uhraukset sekä uskollisuus ja harras antautuminen,
jotka aikojen vaihdellessa ovat pysyneet vähentymättöminä.
Herttua Maksimilian Josef oli syntynyt joulukuun 4 päivänä 1808
Bambergissa. Hänen isänsä oli Baierin herttua Pius August, jota tuskin
voi sanoa henkisesti normaliksi, ja äitinsä taas Amalia Louise,
Arenbergin prinsessa.
Maksimilian -- "hyvä herttua Maks", niinkuin kansa häntä tavallisesti
nimitti -- oli isänsä ja isoisänsä ainoa jälkeläinen. Hänen puolisonsa
sitä vastoin oli nuorin lukuisasta sisarus-sarjasta.
Viimemainitulla oli ollut neljä sisarta, joista kaksi oli ollut
Saksin kuningattarina, yksi Preussin kuningattarena ja yksi oli
Itävalta-Unkarin keisarin Frans Josefin äiti. Baierin kuningas Ludvig
I oli hänen velipuolensa. Hänellä oli sitä paitsi kaksi sisarpuolta;
toinen oli ensimäisen kerran naimisissa Würtembergin kuninkaan ja
toisen kerran Itävalta-Unkarin keisarin Frans I:n kanssa, toisesta
taas, joka oli mennyt naimisiin Napoleonin poikapuolen, Eugène
Beauharnais'n kanssa, oli tullut Ruotsin kuninkaiden Kaarle XV:n ja
Oskar II:n äidinäiti.
Vanhan parin kunniaksi vietetyt juhlallisuudet koskivat siis, enemmän
taikka vähemmän suoranaisesti Europan useimpia hallitsijasukuja, jotka
eivät jättäneetkään esittämättä onnittelujaan.
Mutta Starnberger-järven rannalla hiljaisuudessa vietettäviä
timanttihäitä eivät muistaneet ainoastaan ruhtinashuoneet, vaan
Baierin kansakin antoi liikuttavia todistuksia kunnioituksestaan ja
rakkaudestaan Ludovicaan ja Maksiin.
Maksimilian Josef oli Baierin kuningashuoneen kaikkein omituisimpia ja
kansanomaisimpia henkilöitä.
Hänet oli kasvatettu isoisänsä valvonnassa ja lapsuutensa ja
nuoruutensa hän oli viettänyt osaksi Bambergissa, osaksi Münchenissä.
Kahdeksantoista-vuotiaana hän kirjoittautui Münchenin yliopistoon,
jossa erinomaisen uutterasti harjoitti historian, luonnontieteiden ja
kansantalouden opintoja.
Tultuaan täysikäiseksi, hän, Baierin valtiosäännön määräyksen
mukaisesti, tuli valtiopäiväin jäseneksi.
Mutta hän ei koskaan tavotellut mitään kiitosta puhujana
tai valtiomiehenä eikä hän myöskään pyrkinyt saamaan mitään
kunnianosotuksia sotilaana, vaikka hän kolmenkymmen-vuotiaasta
komensikin erästä ratsuväkirykmenttiä ja vuodesta 1857 oli kenraalin
arvossa. Hänen synnynnäinen harrastuksensa kirjallisuuteen ja
taiteeseen sai hänet usein vaihtamaan univormun yksinkertaiseen
sivilipukuun.
Herttuan nuoruuden aikoina esiintyi eräs soittotaiteilija Johan
Petzmacher, joka herätti suurta huomiota. Hän oli syntynyt 1803 ja oli
majatalonpitäjän poika Wienistä. Kahdeksannellatoista vuodellaan hän
sattumalta oppi soittamaan sitraa, yksinkertaista vuoristositraa, jolla
baierilaisten ja itävaltalaisten vuoristolaisten on tapana säestää
kansanlaulujaan. Pian hän joutui niin sen hurmauksen valtaan, joka on
tässä soitikossa, että kokonaan ryhtyi harjaantumaan täydelliseksi
sitransoittajaksi.
Semmoisena hänen maineensa oli levinnyt hyvin laajalle. Hän soitti
Wienin ylhäisimmille piireille, vieläpä hovissakin, ja teki
konserttimatkoja Saksaan, missä kaikkialla vietti riemuvoittoja.
Vuonna 1837 herttua Maksimilian kuuli hänet eräässä konsertissa
Bambergissa ja päätti heti mestarin johdolla opetella soittamaan
sitraa. Petzmacher nimitettiin hänen kamarimusikokseen, ja siitä ajasta
lähtien aina kuolemaansa saakka hän asui ruhtinaallisen suosijansa
luona.
Vuonna 1838 herttua, kamarimusikonsa seuraamana, teki pitkän matkan
Aasiaan ja Afrikaan. Villit kansanheimot kuuntelivat hurmaantuneina
sitransoittoa, ja molempien ystävysten istuessa pyramidien huipuilla
taikka leiriytyessä erämaan kuumalle hietikolle, kotiseudun sävelet
veivät heidät takaisin rakkaaseen Saksaan, niin että vaivat ja vaarat
unohtuivat mielestä.
Herttua Maks sävelsi tällä matkalla useita soittokappaleita, jotka
sitten julaistiin painosta ja saavuttivat suurta suosiota.
Salanimellä "Phantasus" hän kirjoitti kokoelman näytelmärunoja ja
novelleja, jotka osottavat aika huomattavia kirjallisia lahjoja. Mutta
paljon suuremmassa arvossa kuin ne, on kuitenkin hänen "Vaelluksensa
Itämailla", jossa hän kuvailee harhailujaan vieraissa maanosissa,
kirja, jolla vieläkin on arvonsa matkakertomuksena.
Palattuaan Baieriin hän rakennutti linnansa taakse Ludvigstrasselle
Müncheniin sirkuksen, joka herätti suurta uteliaisuutta ja ihmettelyä.
Siellä herttua itse usein esiintyi sirkuksen johtajana ja Baierin
aateliston sekä miehiset että naispuoliset jäsenet sirkusratsastajina.
Mutta Münchenissä hän oleskeli ainoastaan talvikuukausina. Koko
kesän ja syksyn hän perheineen asui ihanalla paikalla sijaitsevassa
"Possenhofenin" linnassa Starnberger-jarven rannalla. Tämä luonnonihana
seutu, jota alppiharjanteet reunustavat, on kuin luotu saamaan sielun
kielet väräjämään, ja monet taidetta rakastavan Baierin kuningashuoneen
jäsenet ovat sinne rakentaneet itselleen huvilinnoja.
Maks Josef oli innokas metsästäjä ja harhaili aamusta iltaan metsissä
ja vuorilla Possenhofenin ympäristössä.
Hänelle oli käynyt melkein elämänehdoksi saada nauttia tästä ihanasta
luonnosta, ja talvellakin hänen oli tapana silloin tällöin pistäytyä
sinne muutamiksi päiviksi.
Näillä retkillään hänen oli tapana käyttää vaatimatonta metsästyspukua:
lyhyt harmaa nuttu ja avoin paita, jonka päällä näkyivät
housunkannattajat, polvihousut, pitkävartiset sukat, paksupohjaiset
kengät ja sulka hatussa.
Usein hän kulki jalkaisin taikka myöskin käytti sitten siihen aikaan
hyvin tavallista kulkuneuvoa, dilisanssia, ja toiset matkustajat
silloin harvoin aavistivat, että heidän kanssaan juttusille käyvä
iloinen metsästäjä oli herttua ja heidän kuninkaansa lanko.
Lakkaamatta tulvi hänelle anomuskirjeitä, ja harvoin kukaan turhaan
kääntyi hyväsydämiseen, mutta verrattain köyhään herttuaan. Hänen
hyväntekeväisyytensä olikin yhtenä painavimpana syynä siihen, että hän
oli niin suosittu Münchenissä.
Mutta maalaisväki ihaili häntä eniten iloisena sitransoittajana, joka
liikkui heidän joukossaan kuin vertaistensa seurassa. Soitikkonsa
kainalossa hän astui talonpojan tupaan ja soitti tanssin säveleitä
nuorille, jotka eivät koskaan väsyneet hyppimästä hänen säveleittensä
säestyksellä.
Lukemattomat ovat jutut, joita tiedetään kertoa siitä, kuinka herttua
suostui esiintymään juhlasoittajana talonpoikien pidoissa. Suurta
suosiota hän saavutti silloinkin, kun esiintyi tilapäis-säveltäjänä
taikka vei voiton parhaistakin talonpoikaislaulajista niin sanotussa
"Schnaderhüpfel"-laulannassa, joka on eräänlaista vuorolaulua
kansanlaulun tapaan.
Hänen puolisonsa oli kokonaan toisenlainen. Hänellä ei ollut herttuan
virkeää taiteilijatemperamenttia ja hän tuskin hyväksyi sitä
hyväntahtoista suorasukaisuutta, jota herttua osoitti jokapäiväisessä
seurustelussaan kansan kanssa. Herttuatar itse piti arvonsa kunniassa
ja hyvin tarkkaa huolta siitä, mitä oli velkapää suvulle, johon kuului,
ennenkuin meni naimisiin Maks Josefin kanssa.
Osaksi ylhäisen olemuksensa takia ja osaksi siitä syystä, että eli
enemmän erillään kansasta, herttuatar ei koskaan päässyt semmoiseen
kansansuosioon syvien rivien keskuudessa kuin puolisonsa, mutta
monilla vakavilla ominaisuuksillaan hän kuitenkin hankki itselleen
suuressa määrin hyväntahtoisuutta ja arvonantoa niiltä monilta, joitten
kanssa joutui kosketuksiin niinä kuutenakymmenenä vuonna, jotka oli
Possenhofin linnan valtijattarena.
Luonto oli varustanut hänet useilla järjenlahjoilla ja hän oli
saanut hyvän kasvatuksen. Erikoisen ominaiset olivat hänelle
oikeudentuntoisuus ja totuudenrakkaus. Kautta koko elämän hän pysyi
siinä, minkä kypsän harkinnan jälkeen oli havainnut oikeaksi.
Samoinkuin herttua niin hänkin piti parempana yksinäistä elämää maalla
kuin kaupunkien hälinää. Eläessään yhdessä kansanomaisen, levottoman
puolisonsa kanssa, jonka kanssa hänen avioliittonsa oli onnellinen, hän
aina säilytti mielen tasapainon ja hänellä oli suuri vaikutus useimpiin
lapsiinsa, jotka rakastivat ja kunnioittivat häntä.
Hänen silmistään loisti hyvyys ja älykkäisyys, hänen huulillaan väreili
usein herttainen hymy, ja koko hänen olemuksessaan oli aito arvokkuus,
jonka juuret olivat sydämen aateluudessa. Hänen tunsi kuuluvan niihin,
jotka ovat luodut tukemaan toisia ja jotka itse tarvitsevat vähemmän
tukea, koska heillä luonnostaan on ylivoimainen sielunvoima.
Kun kysymys oli hänen lapsistaan, ei hän suinkaan ollut kunnianhimotta.
Mutta ne kovat kohtaloniskut, jotka juuri lasten kautta kohtasivat
häntä, opettivat hänen vähitellen panemaan vähemmän arvoa ulkonaiseen
loistoon. Mitä hänen sieluunsa tulee, oli hänen luonteenomaisena
piirteenään, että hän mieluimmin vältti huomion herättämistä ja vaelsi
tietään niin huomaamattomana kuin mahdollista.