Ruumiillisesti oli Beck papiksi päästessään vielä yhä sairaloinen
ja lääkäri selitti, että vain säännöllinen jokapäiväinen elämä,
jommoinen yksin omassa vakinaisessa paikassa, vaan ei apulaisena
ollen, hänelle olisi mahdollista, voisi hänen terveyttänsä vahvistaa.
Siihen aikaan oli tavatonta, että vasta papiksi vihitty
nimitettäisiin vakinaiseksi kirkkoherraksi.
Beckin pääsy tämmöiseen asemaan selviää siitä, että yhdeltä
puolen halusi kirkollinen hallitus näin kunnollisen nuoren miehen
pysyttää papinuralla ja toiselta puolen voi juuri häneltä, ilman
edelläkäynyttä apulaispalvelusta, odottaa menestyksellistä vaikutusta
sellaisessa asemassa.
Maaliskuun 5 päivänä 1827 nimitettiin Beck, sittenkuin monenlaiset
esiintulevat epäilykset olivat voitetut, kirkkoherraksi Waldthannin
pieneen maalaisseurakuntaan. Seurakunta, 435 henkeä pääkylässä ja
76 henkeä syrjäkylissä, Wyrttembergin koillisrajalla, oli sangen
rappiotilassa, kun kirkkoherran paikka oli ollut kauan avonaisena
eikä kukaan halunnut sinne hakea. Ulkonaisetkin olosuhteet jättivät
monille toivomuksille sijaa. Mutta niin nyt kumminkin kävi, että
vaikka ihmismieli olisi luullut apulaisena olon jonkun vanhemman
virkaveljen luona ehkä oleman terveellisen, Jumala johdatti paikkaan,
missä Beck yksinäisyydessään oli osotettu katsomaan vain Jumalaan
ja hänen valtaansa. Hänen isällinen ystävänsä Köstlin kirjoitti
tämän johdosta: "Tunnen vanhentumiseni, kun saan yhtä täkäläisen
seminaarin kasvattia jo vakinaisena kirkkoherrana tervehtiä. Älköön
pappisvirkaan varustautuminen, jonka tähänastisella ahkeroimisellanne
olette saavuttaneet, millään, mitä masentavaa, henkeä kuolettavaa
ja kylmentävää todellisuus voi tuottaa, Teiltä vähentykö, vaan
vaikeuksien voittamisen ohessa lisääntyköön yhä. Yliopiston jätettyä
tulette uuteen kouluun, joka, vaikka ei olekaan yliopisto, kumminkin
voi olla hyvin opettava ja on samalla heikompaa laatua." Niinpä
tulivatkin ne monenlaiset vaikeudet, jotka häntä hänen uudessa
asemassaan kohtasivat, hyväksi kouluksi käytöllistä virkaa varten.
Monta vaikeutta voittamaan auttoi nuorta pappia oman perheen
perustaminen ja yhdessä-elo samanmielisen ynnä sydämmellisimmällä
rakkaudella häneen kiintyneen elämänkumppanin kanssa. Jo
useampia vuosia sitten oli Beck kihloissa Luise Fischerin, erään
virkamiesvainaan tyttären kanssa, joka äitineen asui Balingenissa.
Ylioppilasaikanakin oli hänellä persoonallisesta ja kirjeellisestä
seurustelusta rakastetun morsiamen kanssa paljon virvoitusta kovissa
vaivoissa, joita sairaloisuus tuotti. Ja kohta virkanimityksen
jälkeen vihittiin heidät pääsiäismaanantaina, huhtikuun 16 päivänä
Balingenissa ja 8 päivää myöhemmin muutti nuori parikunta uuteen
kotiinsa Waldthannissa.
Pappina olonsa alkuajoista sanoo Beck: "Noudattamaan välittömyyttä ja
luonnollisuutta opin korkeassa tahi alhaisessa koulussa talonpoikien
keskuudessa Waldthannissa, ei paljaan saarnaamisen, vaan siihen
yhtyvän työskentelyn avulla vähässä, kouluhuoneissa, vainiolla ja
tiellä, mutta kaikkea harjottaen viisaudella sekä määrän jälkeen eikä
monitoimisuudessa."
Väestö Waldthannissa oli siihen aikaan köyhänpuoleista ja vain
kyläntie yhdisti paikkakunnan tavalliseen maantiehen. Pappilana oli
auttavasti rakennettu maalaistalo, neljä pientä huonetta, joista vain
yksi oli siksi valoisa ja erillään, ettei navetan haju, lehmätkin kun
olivat saman katon alla, siihen tunkeutunut. Ränstyneiden huoneiden
korjaaminen oli alituisten ikävyyksien aiheena papin ja seurakunnan
välillä.
Samoin oli palkankin laita. Se oli arvosteltu 471 guldeniksi,
josta rahana suoritettiin noin 70 guldenia, muu luonnontuotteina.
Osaksi köyhyydestä, osaksi vilpillisyydestä ja raakuudesta koettiin
luonnontuotteiden maksussa vähentää tuota vähääkin palkkaa.
Waldthannilaisia pidettiin yleensäkin sydänmaan röyhkeästi
käyttäytyvänä, taikauskoisena ja kurittomana väkenä.
Kun Beck oli saanut valtakirjansa, merkitsi hän sen kuoreen
Raamatunpaikat: 1 Kor. 4:1-2; 12:4-7; 2 Kor. 1: 14 ja 24; 3: 4-7;
4: 5-8; 5: 20. Ken sellaisella mielellä papiksi lähtee, hänen
toiminnastaan voi jotakin toivoa ja onnitella seurakuntaa, joka
sellaisen papin saa. Yleensä olikin nuoren papin vastaanottaminen
ystävällistä. Pitäjän esimies ilmaisi kirjeessä ilonsa siitä,
että seurakunta saa niin tosikristillisen ja uskonnollismielisen
sielunhoitajan ja samaan suuntaan lausui kouluopettajakin. Mutta ei
muunkaanlaatuisia arvosteluita puuttunut. Vaan jo tulosaarnassaan,
jonka Beck piti tekstistä 1 Kor. 4: 1-5, osotti hän ei perustavansa
suosiolle eikä pelkäävänsä epäsuosiota, vaan että hän tahtoi
työskennellä Kristuksen palvelijana ja pitää Herran tuomion silmäinsä
edessä. Ihmisarvosteluihin nähden selitti hän heti saarnansa
alussa: "Moni suosiollinen arvostelu ei ole enemmän arvoinen eikä
ansiollinen kuin epäsuosiollinen sellainen, koskapa liian usein
kumpikin johtuvat ja kasvavat yhtä epäpuhtaasta maaperästä, nimittäin
itsekkäisyydestä ja sydämmen erehdyksistä". Hän tunsi luonnollisen
ihmisen juonet, mutta myös taivaallisen Isän uskollisuuden; siksi oli
hänelle sydämmen tarve ilmaista seurakunnallekin, mikä hän oli. Ja
kun Wyrttembergissä on vanha tapa, että pappi tulosaarnansa jälkeen
seurakunnalle lukee lyhyen elämäkertansa, päätti hän sen seuraavin
sanoin: "Jumala, joka aina tähän asti on minua auttanut sekä ilossa
ja surussa on osottautunut uskolliseksi Jumalaksi, on kyllä eteenkin
päin minua kuljettava armonsa edeltäsuunnittelemaa rataa. Mutta sitä
en voi jättää vielä erittäin tunnustamatta, että kaikilla teillä,
joita Hän käski minun vaeltaa samoin kuin niillä, joille minä omin
päin tahdoin mennä, tuo ainian kokemuksen vahvistama viisaimman
viisaus minulle on selvennyt, että yksi vain on tarpeellinen, että
yksi vain vie päämäärään, niin paljon kuin hommaa maan päällä
lieneekin, ja tuo ainoa tarpeellinen sisältyy sanoissa: 'Etsikää
ensin Jumalan valtakuntaa ja Jumalan hyveaarretta, niin kaikki muukin
teille annetaan.' Siihen auttakoon kaiken voiman ja kaikkien hyvien
lahjojen Jumala kallista seurakuntaani ja minua. Amen."
Beck oli läpeensä käytännöllinen ja jo varhain tottunut ihmiselämää
juuri maalaisoloissa mitä terävimmin vaarinottamaan; hän oli tarkka
ihmistuntija, joka ymmärsi ulkonaisen kovan kuoren läpi havaita
paremman ytimen samoin kuin taas onton ja tyhjän, mikä mukavan
muodon takana piili. Siksi ei hän joutunutkaan hämilleen eikä
neuvottomaksi olosuhteisiin nähden, joita hänen tuli vain lähemmin
oppia tuntemaan. Maaperä oli kovaa, jota tuli viljellä tai, niin
kuin hän lähtösaarnassaan itse lausui: "viljelemätön keto, jossa
oli tarpeen heti alusta lujuutta ja terävää veitseä, että voi ensin
katkoa pahimmat villikasvit ja niittää pois rikkaruohon, ennen kuin
taivaallisten siementen kylvämistä ja viljelyä saattoi ajatella."
Vain niin voimakas ja terve luonne kuin Beckillä oli, yhtä kaukana
kaikesta tunteellisuudesta ja pikaisia seurauksia tavottelevasta
puuhasta kuin kaikesta äkkinäisestä silmänräpäyksen mielijohteiden
seuraamisesta, voi menestyksellä työskennellä sellaisella peltomaalla
ja verrattain lyhyessä ajassa kuitenkin saavuttaa jo varsin selviä,
nähtäviä muutoksia.
Beck oli tosin vain kaksi ja puoli vuotta tässä
esikoisseurakunnassaan, mutta oli kuitenkin saanut aikaan niin
paljon, että itsensä seurakunnanjäsenten kesken oli parempien
olojen harrastusta herännyt ja oltiin myöskin taipuvaisia toimiin
ryhtymään, siihen sijaan kuin alussa oli vastustettu uutta
kirkkoherraa vastenmielisenä uutuuksien vaatijana ja levottomana
henkenä. Seurakuutalaisia hallitsi kokonaan aineelliset pyrinnöt
ja olivat kumminkin, kun viettivät epäsäännöllistä elämää,
hyvinvoinnissa jääneet takapajulle. Lasten koulussakäyttäminen oli
heistä vain vastenmielinen rasitus, kirkossakäynti jotakin paljasta
tavannoudatusta, kirkolliset toimitukset, niin kuin kasteet ja
vihkimiset, olivat vain aiheena millekin, suhdattomiin juominkeihin,
joissa köyhimmätkin vaivalla ansaitut rahansa tuhlasivat.
Kunnioitusta pappia kohtaan oli vähän. Niinpä tuli Beckin virassaolon
ensi aikana muuan mies lantataikko kädessä, jonka hän heitti
oven viereen, ja sitä vastaavassa puvussa pappilaan ilmoittamaan
kastetoimitusta. Kirkkoherra lähetti hänet kotiin huomauttaen, että
hänen tuli ensin pestä itseään ja pukeutua puhtaammasti sekä sitten
tulla uudestaan, niin häntä kuultaisiin.
Tämän seurakunnan rappiotila oli seurauksena siitä, ettei vakinaista
pappia ollut kaukaan aikaan siinä ollut ja hyväksi osaksi edellisen
virantoimittajan syytä. Tämä, muuan vanha naimaton hulivili ja
metsästyksen ystävä, piti erityisenä hupinaan kahta suurta kissaa,
jotka olivat hänen alituiset seuralaisensa, niin että ne sunnuntaisin
seurasivat häntä kirkkoonkin, juoksivat saarnatuolin rappusia ylös
ja tavallisesti asettuivat papin kummallekin puolelle saarnatuolin
rintamanojalla. Eihän luonnollisesti tällöin ollut mikään ihme,
jos seurakunnassakin kaikki kunnioitus Jumalanhuonetta kohtaan oli
kadonnut. Joka pyhä syntyi kirkossa kylän poikien kesken verisiä
tappeluita parhaimmista istuinpaikoista, jommoisina pidettiin ei
niitä, mistä voi parhaiten nähdä papin, vaan nuoret tytöt.
Mitä tarmokkaimmin alkoi Beck hävittää tällaisia raakoja tapoja
eikä kammonut anoa avuksi maallisen esivallan kättä vastenhakoisia
vastaan. Sillä siitä oli hän vakuutettu, että ilman ulkonaista kuria
ja järjestystä täytyy hengellisen vaikutuksenkin jäädä tehottomaksi.
Yöjuoksua, kirkossa nukkumista, leväperäistä koulussakäymistä ja
vallatonta käytöstä vastaan taisteli hän kiivaasti. Näytteenä
23-vuotiaan kirkkoherran jyrkistä sanoista saarnassaankin
mainittakoon seuraava lause, jota seurakunnassa vielä 50 vuoden
päästä muistellaan: "Ennen tulevat nuo kirkonpenkit taivaaseen
kuin te." Hänelle itselleen täytyi olla tärkeää, saada kokea, että
oli osunut oikeita keinoja käyttämään ja että lähtiessään voi olla
vakuutettu, että työ, joka oikeassa määrässä yhdisti vakavuuden ja
lempeyden, lain ja evankeliumin, myöskin niin huonolla maaperällä ei
ole turhaan tehty ja aikaa myöten kumminkin kantaa hedelmiä.
Näiden käytöllisten kokemusten perusteella on Beck myöhemmin
professorina antanut neuvoja oppilailleen papinviran hoitoon
nähden. Ne ovat "Pastoraalioppi Uuden Testamentin mukaan" nimisessä
kirjassa, jonka Riggenbach painatti Beckin kuoleman jälkeen. Siitä
näkyy, missä hengessä hän itse virkaansa hoiti, miten hän yhdeltä
puolen kaikkialla ammensi Raamatusta johtoa ja miten toiselta puolen
tuollaisten käytöllisten kokemusten aikana hänelle Raamattu itse
avaantui uudessa valossa ja todisti kaikin puolin olevansa paras
ohjaaja.
Puolikolmatta vuotisen vaikutuksen jälkeen Waldthannissa seurasi Beck
kehotusta hakea yliopettajan virkaa Mergentheimin kaupungin koulussa.
Mielellään olisi hän vielä kauemminkin työskennellyt tähänastisella
työpaikallaan, mutta kun seurakunta ei myöntynyt eräässä
palkkakysymyksessä, joka oli järjestettävä, hänen kohtuullisiin
vaatimuksiinsa, päätti hän ehdotettuun vaihtoon suostua.
Maalaispapista tuli nyt kaupungin pappi ja koulunopettaja;
näin joutui hän uuteen kokemuksenkouluun, jossa oli seitsemän
vuotta ja joka vaikutti hyödyttävästi häneen. Itse hän lausuu
siitä seuraavasti: "Raaka-aineista alaa (Waldthannia) seurasi
pienoiskoossa eri sivistysasteita edustava muinoinen Saksan ritarien
paratiisi, Mergentheim, hovineen ja aatelistoineen, katolisineen
ja juutalaisineen sekä kolmenlajisine toimineen: minun tuli olla
evankelisena pappina itsenäisessä, vielä muodostumisen alaisesta ja
useista Herran maista kootussa seurakunnassa, rovastin sijaisena
välityksissä molempien piirivirastojen kanssa ja lyseon johtajana
alussa 27, myöhemmin 21 viikkotunnin opetusvelvollisuudella kaikissa
aineissa."
Se oli todellakin paikka, jonka täytyi muodostua hänelle kouluksi,
missä oli pakko oppia tuntemaan kansan ja seurakunnan tarpeet
kaikkiin kerroksiin nähden sekä tutkimaan ja koettelemaan
niiden oikeaa käsittelemistä kirkossa ja koulussa, saarnassa
ja sielunhoidossa samoin kuin jokapäiväisessä elämässä. Niinpä
voitiinkin, kun hänen myöhemmin oli astuttava professorin
opetusistuimelle, hänen opetuksessaan selvästi huomata, että se
oli syntynyt käytöllisestä elämästä eikä ilman kansan todellisten
tarpeiden tuntemusta kotosin vain lukukammarista.
Mergentheim, johon Beckin nyt oli muutettava, oli kauan aikaa ollut
Saksan ritarien omana ja oli, ritarikunnan suurmestarin pääpaikkana,
muiden pikku pääpaikkojen kanssa kilpaillen levittänyt ympärilleen
jonkunlaista loistoa. Mutta vuonna 1809 oli Napoleon tehnyt tälle
loistolle lopun, hävittäessään silloiselta Rein-alueelta ritarikunnan
ja antaen sen omistukset yksityisille liittovaltioille. Näin tuli
Mergentheim Wyrttembergiin kuuluvaksi ja aikaa myöten muodostui
sinne muutamista virkamiesperheistä pieni evankelinen seurakunta.
Tähän saakka oli eräs naapuripappi hoitanut seurakuntaa. Beckin tuli
nyt olla seurakunnan ensimmäinen vakinainen kirkkoherra ja samalla
yliopettajan tointa hoitaen johtaa siellä olemaa latinakoulua. Sitä
varten täytyi hänen Stuttgartissa suorittaa vielä eri tutkinto, jonka
hän kunnialla suorittikin.
Täten saattoi hän syyskuussa v. 1829 perheineen muuttaa
Mergentheimiin, joka sijaitsee kauniissa laaksossa ja leudommalla
ilmanalallaan oli Beckin aina vielä heikolle terveydelle suotuisampi
kuin korkealla sijaitseva ja koleailmainen Waldthann. Vastaanotto
evankelisen seurakunnan puolelta oli ylen ystävällinen, niin myös
virastojen puolelta, vaikka katolisten piirissä ei oltu tyytyväisiä,
että koulun johtajaksi tuli evankelinen pappi. Voi helposti ymmärtää,
ettei Beckin asema pienen evankelisen seurakunnan etunenässä
enimmäkseen ankarasti katolisessa seutukunnassa ollut mikään
helppo. Mutta vaikkapa monellaisia törmäyksiä ei puuttunutkaan,
voitti Beck kumminkin pian lujalla ja kaiken lujuuden ohella
taas kohteliaalla luonteellaan arvonantoa seurakunnassaan ja
tunnustusta kaupungin muiden asukasten puolelta. Kuinka mielellään
hän oli valmis palvelemaan jokaista, mitä uskontoa hän olikaan,
sen saivat kaupungin asukkaat kokea, kun vuonna 1831 koleratauti
levisi Saksassa ja kaikkialla ryhdyttiin sitä vastustamaan. Beck
kirjoitti, ylilääkäri Bauerin kanssa neuvoteltuaan, Mergentheimin
viikkolehteen sanomalehtikirjoituksen nimellä: "Yksinkertainen
neuvo kolerataudissa, Mergentheimin paikallisen terveyslautakunnan
toimesta." Siinä antoi hän neuvoja, miten oli meneteltävä
sairastumisen välttämiseksi ja miten oli sairastuttua täytettävä
velvollisuutensa itseä ja muita kohtaan. Beck, jolla oli selvä
käsitys ruumiillisestakin elämästä ja joka ei koskaan jättänyt
ruumiin ja sielun yhteyttä hengellisessä toiminnassaankaan silmällä
pitämättä, osotti varsinkin siihen, miten aivan erityisesti tässä
kauheassa taudissa säännöllinen ja sisäisesti koottu sieluelämä
estää taudin turmiollisia vaikutuksia. Kun hänen neuvonsa soveltuvat
muihinkin tapauksiin, niin olkoon niistä tässä mainittuina seuraavat:
"Ken on epäpuhdas eikä voi himojansa hillitä, hän on jokaisen
kulkutaudin edessä kuin kaupunki ilman muureja ja nimenomaan koleran
edessä kypsä hedelmä, jonka se pian niittää. Ken tahtoo ryypyillä
kulkutaudin aikana hankkia iloista mieltä, hän hankkii itselleen
rangaistusta. -- Vältä kylmän ja lämpimän pikaista vaihetusta;
Jumalakin vie meidät keväimen ja syksyn läpi kesään ja talveen.
Ahkeroi ennen kaikkea saada ja säilyttää mielen lepoa ja rauhaa;
nämä voivat asua heikossakin ruumiissa, mutta ei rapistuneessa
sielussa; ne eivät maksa penniäkään, vaan tulevat itsestään siihen,
missä rukous ja kristillisyys ovat alituisia kodinystäviä; siinä
saavuttaa rohkeus yhä enemmän kallioperustusta niinkuin Psalmit 91
ja 73 lausuvat. -- Hätäilevä sairauden pakeneminen ei vie elämään,
vaan sitä nopeammin peljätyn kulkutaudin kouriin; tässä toteentuu
Raamatun sana: 'Joka henkensä tahtoo vapahtaa, hän hukuttaa sen', ja
sananlasku: 'Tee oikein äläkä pelkää ketään', siis älä koleraakaan.
Se on Jumalan lähetti, häntä se tottelee, ei sinun hätäilemistäsi
ja suruasi. -- Mene ja auta lähimmäistäsi, sanoo Jumala, joka
hiuksemme lukee. Mutta ken kiiruhtaa kuten itsekäs leviitta veljensä
tuskanvuoteen ohi, hän kulkee tuomarinsa käsiin, niin paljon kuin hän
koleraa väistääkin."
Jo tämä lyhyt ote osottaa, miten Beck ymmärsi sellaistakin kysymystä
yhtä käytöllisen raittiisti kuin sydämmellisesti ja omaantuntoon
tunkevasti käsitellä, vieläpä niin, että sen täytyi ilman erotusta
kaikkien, kristittyjen ja juutalaisten, evankelisten ja katolisten
sydämmiin käydä ja kirjoittajan hyväntahtoinen mieliala tuli kaikille
julki. Kirjoitus tuli myös eri vihkosena painatetuksi ja maan
muihinkin osiin levitetyksi.
Ylilääkäri Bauer oli Beckin saarnojen kautta tullut persoonallisesti
kääntyneeksi ja oli innokkaimpia seurakunnanjäseniä. Sydämmellinen
suhde vallitsi näiden miesten välillä aina ja molemmat auttoivat
toisiaan virka-asioissakin. Todistuksena siitä on mainittu
kirjanenkin. Ja vaikka tässä seurakunnassa oli vain 200 evankelista
ja nekin sangen kirjavaa väkeä mielipiteiltäänkin, niin saavutti
Beck yleistä luottamusta ja läheisistä maalaisseurakunnistakin
kävi kuulijoita niin että avara linnankirkko usein oli täpötäynnä.
Eräs naapuriseurakuntia osotti hänelle kiitollisuuttaan saadusta
siunauksesta hänen erotessaan niiltä seuduilta sillä, jotta antoi
hänelle perheineen kunniaporvarin oikeudet.
Beckillä ei ollut alkuaikoinaan Mergentheimissä mitään virka-asuntoa,
joka monessa suhteessa oli epämukavaa. Viimein onnistui hänen
saada sellainen linnan vasemmassa siipirakennuksessa samalla kun
oikeanpuoleisessa siipirakennuksessa asui Wyrttembergin herttua
Paul. Tämä ympäri maailmaa matkustanut ylimys, joka juuri silloin
kirjoitteli matkamuistelmiaan ja järjesteli matkoilta tuomiansa
kokoelmia, muodosti seurueineen omituisen vastakohdan vasemman
sivustan asukkaille. Sillä kun pappilassa vallitsi kristillisen
elämän täysi vakavuus, oli oikeassa sivustassa selvä maailma ja
maallinen meno vallalla. Lähtipä herttuaa ympäröivästä piiristä monta
pahennustakin, jotka tunkeutuivat yksin Beckin seurakuntalaistenkin
piiriin. Beck ei kammonut todistaa sellaista vastaan, kun siihen
saarnatuolissa tilaisuutta sattui. Näin teki hän Loppiaispäivänä,
jolloin oli puhetta itämaan viisasten esiintymisestä Heroodeksen
hovissa, seuraavin sanoin: "On ilmeinen vääryys eli paha itsepetos,
jos muutamat luulevat saavansa vaatia, että korkeasäätyisille tahi
sivistyneille ja oppineille, että jollekin Heroodeksen herroille
tahi jollekin pääkaupungille täytyisi tahi saisi toinen totuus tulla
saarnatuksi, jokin miellyttävämpi, helpompi ja kauniimpi kuin rahvaan
ihmisille. Jumalan edessä on paljaita syntisiä, paljaita yhden ja
saman Aatamin lapsia, nimittäkööt itsensä miksi haluavat -- nimi
ei vaikuta mitään asiaan. Yhden niin kuin toisenkin, hoviherrain
ja maanmiesten, kirjanoppineiden ja oppimattomien, sivistyneiden
niin kuin sivistymättömien täytyy mainitun parannuksen ahtaan
portin, nöyristymisen läpi kulkea, päästäkseen Jeesuksen Kristuksen
taivaalliseen elämään. Mutta ken luulee, että Jumalan olisi pakko
hänelle jotakin erityistä laittaa, jokin erityinen Kristus, jokin
erityinen Raamattu, jokin erityinen saarnamies toimittaa, hän
odottakoon, kunnes haudassa makaa ja matojen syötäväksi joutuu, niin
kuin muutkin ihmislapset." --
Nämä sanat oli herttua, joka tällä kertaa itsekin oli kirkossa, omin
korvin kuullut ja iltasella eräässä ravintolassa suuremman seuran
kuullen hän purki niiden tähden harmiansa sekä lausui siten, ikään
kuin Beck kiihottaisi kansaa ylempiä säätyjä vastaan. Kun Beck sai
siitä tiedon, antoi hän heti ilmoittaa itsensä herttuan puheille ja
kysyi, mitä hänen vaikutustaan vastaan herttualla oli sanomista. Kun
herttua lausui, että papeilla oli parempaa tekemistä, kuin yllyttää
muutenkin levotonta kansaa ylempiä säätyjä vastaan, vastasi Beck
avomielisesti: "Teidän ylhäisyytenne, Jumalan sana on kaksiteräinen
miekka, se lyö ei ainoastaan alhaalle, vaan myös ylhäälle." Siitä
lähtien ei herttuaa enää nähty kirkossa, mutta työhuoneensa oven
antoi hän joka Jumalanpalvelusajaksi avata, niin että saattoi muille
näyttäytymättä siihen ottaa osaa. Näin ei ollut julkilausuttu sana
ilman hedelmää.
Kun sitten myöhemmin Beck poismuuttaessaan kävi herttuan tuona
hyvästillä, näki hän kyyneleitä korkean herran silmissä.
Vaikka Beckin koko persoonallisuus, hänen tunnontarkka viranhoitonsa
ja tuntonsa kirkossa ja koulussa, siveellinen vakavuutensa ja
hyväntahtoisuutensa tuottivat hänelle luottamusta ja arvonantoa
ympärystönsä erilaisimmissa piireissä ja hän tässä katsannossa sai
olla hyvin tyytyväinen nykyiseen asemaansa, oli hänestä kuitenkin
selvää, että papinviran yhteys kouluviran kanssa ei pitkän päälle
voinut käydä päinsä. Hänellä oli lahjojensa mukaisesti tarve tehdä
tieteellistä työtä, tutustua kaikkiin uusimpiin teoksiin teologiian
alalla ja itsenäisestikin työskennellä eteenpäin. Mutta siihen jäi
hänelle kaksoisvirkansa ohella vain vähän aikaa ja hänen luonteelleen
oli oikeaa kärsivällisyyden harjotusta, kun täytyi niin monta tuntia
viikossa kielien alkeita oppilailleen terottaa. Virkansa mieluisin
ja ihanin osa oli hänestä työskentely seurakunnassa ja ennen kaikkea
saarnatuolilla. Vaikkakin Beckin saarnatapa myöhemmin vielä hiukan
muuttui, niin kehittyi kuitenkin hänen runsaat saarnalahjansa
jo Mergentheimissä täydellisesti. Beck on saarnamiehenä aivan
omintakeinen ja uudempana aikana ainoa laadultaan; ja vaikka hän
muutoin saikin kokea monenlaista vastustusta ja ahdistelua, niin ei
kuitenkaan saarnatoimen alalla yksikään ymmärtävä voi hänen suurta
merkitystänsä vähentää.
Beckin koko jumaluusoppi perustui totuuteen, että omassatunnossa
on Jumalan sanalle ja Jumalan valtakunnalle tie ihmisen sydämmeen
avoinna tahi voi vielä tulla avatuksi. Niinpä oli saarnatuolissakin
hänen pyrintönsä saada kuulijat ennen kaikkea julistetun sanan
kautta omastatunnosta kiinni. Aina uudestaan palautuu hän siihen:
kaikki mikä ei todista itseään omassatunnossa totuutena eikä perustu
sellaiseen omantunnontodistukseen, sillä ei ole mitään merkitystä
sisälliselle elämälle, autuuden tielle.
Ja millainen mestari hän onkaan kaikensuuntaisissa ja elämän
eri aloilla olevissa ihmisissä herättämään omantunnon usein
kauan tauonneita liikutuksia ja sydämmen salaisimpiin sopukoita
jumalallisen totuuden valolla valaisemaan. Hänen puheensa on
läpitunkevaa ja kumminkin samalla niin raitista ja miehekästä,
kaukana kaikesta imelästä ja tunteellisesta, niin suoraa ja samalla
ylevää, paikoin niin voimakasta ja kaunista, että sellaista tapaa
vain parhaimpain kirjailijain ja runoilijain lausetavoissa. Beckin
ajatus- ja puhetapa on niin kokonaan muodostunut Raamatun tapaiseksi,
että hän siinäkin, missä ei käytä varsinaisesti raamatullisia
puhetapoja, puhuu tuota arvokasta ja sisällysrikasta kieltä,
jommoista tunnemme ainoastaan Luteruksen ja hänen kaltaistensa
henkien kyenneen käyttämään. Niin kuin Hofacker on ajalleen ollut
parannussaarnaaja, joka osottamalla Jeesuksen lunastustyöhön
ja ristin kuolemaan ajoi kuulijansa kääntymykseen ja tahtoi
asettaa heidät täten ikään kuin Kristuksen ristin juureen, niin
on Beck tietoinen siitä, että hänen on vietävä kuulijat askel
vielä eteenpäin, nimittäin pyhyyden sisälle ja sen käytölliseen
toteuttamiseen, mitä Jeesuksessa Kristuksessa on meille uutena
elämänä tarjottu.
Myöhempinä vuosina ahdistettiin häntä eräällä taholta kiivaasti juuri
siitä, ettei hän dogmaatisesti, vielä vähemmin tunnustuskirjain
mukaisesti saarnannut. Mutta hän ei voinut sitä tehtäväkseen tuntea,
kun huomasi, että rehellisen innon ohella useimmat saarnaajat
kuitenkin siinä erehtyivät, että he, samalla kun panivat suurta
painoa puhtaalle opille, unohtivat johtaa ja kehottaa kristityitä
vaellukseen uskossa, Kristuksen ja hänen apostoliensa jäljessä
seuraamiseen. Hän oli kokenut, miten niin useissa piireissä,
opettamalla yksipuoleisesti armoa ja luottamusta Kristuksen ansioon,
sydämmiin oli istutettu suruttomuus, jota vastaan apostolit
kirjeissään kaikella vakavuudella taistelivat.
Kuu pääsävel Hofackerin saarnoissa oli: "Kristus on teidän synteinne
tähden kuollut", niin oli Beckin saarnoissa pääsävel: "Ja teidän
vanhurskauttamisenne tähden herätetty ylös".
Kääntymystä täytyy välttämättä pyhityksen seurata. Tämä
hänen pyhitystä vaatimisensa vaikuttaa, että hänen saarnansa
valaisevat ihmiselämän kaikkia puolia, että niissä on rikas aarre
todellista elämänviisautta ja niihin soveltuu hyvästi sana:
"Hän on taivaanvaltakuntaan oppinut kirjanoppinut, joka hyvänä
huoneenhaltijana tietää sydämmensä ja Jumalan sanan aarteesta tuoda
esiin vanhaa ja uutta." Mutta näissä saarnoissa tuntee myöskin sen,
että ne julistavat totuutta, joka on saavutettu elämän taistelussa,
on osottautunut puhujalle itselleen vahvaksi kiusauksissa ja
kärsimyksissä ja on puhdistunut sekä omattu syvällä miettimisellä.
Beck ei ollut mikään sellainen saarnaaja, joka kuulijansa liikuttaa
kyyneleihin. Hän olisi varmaan itse säikähtynyt siitä, jos olisi
huomannut sellaista vaikutusta. Hän ei vaatinut äkkipikaista,
yht'äkkistä kääntymystä. Mutta ken häntä kerran oli kuullut, hän
ei voinut kevyellä mielellä mennä pois ilman vaikutusta siitä,
miten vakava asia autuaaksitulo on, ja kenellä rakkautta totuuden
puoleen oli, hänen oli pakko palata kuulemaan vielä häntä. Ken täten
uudestaan ja uudestaan tuli, hän huomasi hiljaisen pitkittyvän
vaikutuksen; joka julistetusta sanasta lähti ja yhä voimakkaammin
tunsi hän itsensä halukkaaksi tekemään totta kristillisyydestään ja
käsittämään sen yhden tarpeellisen.
Beck sai niin hyvin Mergentheimissä kuin myöhemmin Tybingenissä
kokea, että hänen saarnatointansa seurasi siunaus ja ilolla hoiti
hän tätä virkaa. Sen tähden ei hänestä ollutkaan helppoa, vaikkapa
olikin itse jotakin muutosta toivonut, v. 1836 erota seurakunnastaan
Mergentheimissä, jonka hän itse oli ensin muodostanut ja joka
oli läheisesti kiintynyt häneen. Hän teki sen vain uskoen siinä
tuntevansa Jumalan tahdon.
Niin paljon kuin Beckin aikaa ja voimia toimintansa pappina ja
koulunopettajana kysyikin, tieteellisten harrastusten haluun nähden,
oli hän kumminkin saanut sen merran lepohetkiä, että saattoi
ulosantaa ainakin pienempiä teoksia ja kirjoitelmia erinäisiin
tieteellisiin aikakauskirjoihin.
V. 1833 oli hän painattanut itsenäisen pienemmän tutkimuksen
Roomalaiskirjeen 9-11 luvuista, jota erittäinkin Tholuck Hallessa
hyvin suosiollisesti arvosteli, lausuen: "Minulle on ilo myöntää,
miten tämä kirja koko tutkimuksessa käytetyllä menetystavallaan on
minua vahvistanut siinä vakaumuksessa, että minä kirjoittaessani
selityksiäni Roomalaisepistolaan vielä aivan liian paljon olen
käyttänyt ulkopuolella itseään Raamattua olemia apukeinoja. Meidän
Raamattua selittävä kirjallisuutemme on varmaan siitä pahasta
tavasta, jonka varsinkin Grotiuksen ja Wettsteinin selityskirjoista
olemme perineet, yhä vapautuva, että kaikista mahdollisista
selityskirjoista haetaan selityksiä, ennen kuin vielä on koeteltu,
eikö Raamattu ole oma selittäjänsä. Miten hartaasti olisi toivottava,
että tämän kirjan tekijä, kirjan, joka on yksi raamatullisen
tutkimuksen alalla heränneen, virkeän, elinvoimaisen hengen
kauneimpia hedelmiä, pian jossakin saksalaisista yliopistoistamme
saisi tilaisuutta kehittämään kaunista lahjaansa, jonka hänelle
kirkon Herra Raamatuntutkimusta varten näkyy antaneen."
Nämä kirjalliset tuotteet olivat laveammissakin piireissä
johtaneet huomion Beckiin ja tasottivat ikään kuin tietä sille
uudelle toimialalle, jolle hän yli seitsenvuotisen Mergentheimissä
työskentelyn jälkeen nyt oli joutuva: se oli toiminta yliopiston
opettajana.