3. Yliopistollinen toiminta.

V. 1836 sai Beck Baselista kutsun tulla sikäläiseen yliopistoon

opettajaksi. Kutsu ei tosin lähtenyt yliopiston-viranomaisilta,

vaan eräästä uskovien miesten piiristä yliopiston-viranomaisten

suostumuksella, jotka myöskin ystävällisellä huomaavaisuudella

myönsivät kutsutulle ylimääräisen professorin arvonimen, vaikka

hän tämän kutsun ja nimityksen kautta ei voinut tulla teologisen

tiedekunnan jäseneksi. Baselin yliopisto oli äskettäin tullut

uudesti järjestetyksi ja herännyt uuteen virkeään elämään. Sitä

enemmän täytyi uskovien piirien siellä valittaa, että vakaalla

Raamatun suunnnalla yliopistossa toimivien professorien joukossa

ei ollut yhtään taattua edustajaa. Tämän aukon täyttämistä varten

oli joukko miehiä liittynyt yhdistykseksi ja koonnut tarvittavat

varat, kutsuakseen yliopistoon opettajaksi oman suuntansa ja

mielipiteittensä mukaisen miehen. Sen tähden oli käännytty

naapurimaahan Wyrttembergiin ja ennen kaikkia Tybingenin teologeilta

tiedusteltu jotakin soveliasta miestä. Eri puolilta osotettiin

Beckiin ja niin päätti tuo yhdistys istunnossaan maaliskuun 22

päivänä 1836 yksimielisesti kutsua hänet. Yhdistyksen puheenjohtaja

ja perustaja rehtori La Roche selitti kutsumuskirjeessä, että

ylioppilaiden opettamisen ohella tarkotuksena oli sekin, että

kutsuttu yleisten luentojen pidolla toimisi kristillisen seurakunnan

hyväksi; ja lähetyslaitoksen inspehtori Blumhardt mainitsi

kirjeessään, että laitoksen vanhemmat kasvatit kävisivät kuulijoina

kutsutun yliopistoluennoilla. Kun Baselissa siihen aikaan opiskeli

keskimäärin 20 jumaluusopin ylioppilasta, niin oli tuo tosin

hyvin vaatimaton, mutta kumminkin juuri sen kautta ehkä toiselta

puolen, varsinkin alussa, viehättävä toimi, joka Beckille täten oli

avaantunut ja josta sai toivoa ainakin jotain seurausta.

Kuten jo aikaisemminkin on huomautettu, oli Beckille jo kauemman

aikaa selville käynyt, että hän vain silloin tunsi täyttä tyydytystä

virassaan, kun sai joko kokonaan papinvirkaa tahi kokonaan opettajan

virkaa toimittaa. Niin uskoi hän kaikkia asianhaaroja harkitessaan

tuossa kutsussa Baseliin ilmenevän Jumalan johdatusta ja otti sen

ilolla vastaan.

Mergentheimissä ei kyllä tahdottu mielellään antaa kalliiksi

käyneen sielunpaimenen ja opettajan muuttaa ja tehtiin vakavia

ponnistuksia hänen pysyttämisekseen, niin että Beckin täytyi, ennen

kuin hän voi lähettää Baseliin myöntymyksensä, vielä odottaa hänen

pysyttämisekseen tehtyjen anomusten ratkaisua. Vasta toukokuun 6

päivänä lähetti hän vihdoin myöntymyksensä. Miten vaatimattomalla

ja kuitenkin varmalla mielellä Beck tähän uuteen toimeensa astui,

osottavat meille sanansa rehtori La Rochelle. Hän kirjoitti: "Minä

tunnustan teille, kunnioitettu ystävä, avonaisesti, että varsinaisten

esitöitten kautta minä en ole yliopiston opettajaksi valmistunut

-- virkani vaativat niin tyyni kaikki voimani, että saatoin vain

yksityisiä hetkiä käyttää tieteen yksityisiä kohtia varten ja

yhdistyksen täytyy juuri sen tähden alussa olla kärsivällinen

kanssani, mutta parhain tahtoni on teille varma ja Sen siunaus,

jota me tahdomme palvella, on meille molemmille varma. Uskoni

ja tietoni tunnette kyllä kirjallisista töistäni, jotka kaikki

ovat sisimmästäni lähteneet ja tällä perustuksella siis otan

kutsumuksenne vastaan. Tulen kuitenkin, mitä tieteellisyyteen tulee,

erityisesti harrastamaan oppiakseni, että pitäydyn alhaisiin ja

että se vasta veisi Taborille, jossa mielellään majoja rakennetaan

ja ettei ennustella, joka ei hyvin sovi kellekään ihmiselle. Tämän,

oppivan asemaan antautumisen pidän tärkeänä ja kaiken hyödyttävän

opetustoiminnan ehdottomana ehtona. -- -- -- Minulla on se luottamus

Herraan, että minä taas Baselissa, luonnollisesti otsan hiessä,

kuten oikein ja hyödyllistä on, löydän, mitä tänne jätän, nimittäin

uskollisia veljessydämmiä. Minuahan kohtaa jo rakkautta enemmän kuin

odottaakaan voin. Ja näin olkoon siis liitto välillämme luja tehty

ja Hän, joka meitä on siihen johtanut, antakoon, että Hän meissä ja

ulkopuolella meitä aina enemmän siunatuksi tulisi."

Kumminkin, vaikkapa Beck iloisestikin ja Herraan luottaen antautui

uuteen työhön, oli hänestä toiselta puolen taas vaikeaa erota

Mergentheimistä ja tähänastiselta työalaltaan. Olihan tämä

Mergentheimissä vietetty aika monessa suhteessa ollut hänelle hyvä

ja onnellinen. Syvimmässä yksimielisyydessä puolisonsa kanssa,

iloisen lapsijoukon ympäröimänä, seurustelussa uskollisten ystävien

ja niiden perheiden kanssa, toimissaan kirkossa ja koulussa

siunattuna ja monen näkyvän seurauksen ilahuttamana, täten oli

hänen elämänsä siellä oikein toivottuun suuntaan muodostunut ja

tämän kaiken jättäminen ei ollut hänestä eikä omistaan helppoa.

Raskaaksi tuli hänelle ero kotimaasta vielä senkin tähden, että

juuri tähän aikaan äitinsä, jonka tähden hänelle vanhempien koti

oli käynyt niin kalliiksi, hänen, matkallaan Baseliin, Balingenissa

viivähtäessä, kutsuttiin pois tästä elämästä. Miten hän tässä

vaihteessa, johon niin eripuolilta oli joutunut, kärsi, sen ilmaisee

kirje, minkä hän Balingenista tohtori Bauerin ystäväperheelle

Mergentheimiin kirjoitti. Siinä kuuluu, että hän tuntee olevansa kuin

haaksirikkoutunut laiva, joka ei enää koskaan voi karilta irtaantua.

Sitten hän kertoo, miten erästä lempivirttänsä soittaessa, jota hän

Jumalanpalveluksissa Mergentheimissä antoi useasti veisata, niin

paljon muistoja oli tunkeunut hänen mieleensä, että hänen täytyi

lopettaa soitto.

Miten raskaaksi hänelle muun ohessa juuri ero rippilapsistaan tuli,

osottaa eräs kirjeensä Baselista, jossa hän sanoo, mitenkä hän,

tavatessaan seurakuntiensa rakastamia ja ystäväinsä ympäröimiä

pappeja, silloin ajattelee: 'voi te onnelliset -- ja minulla oli

enemmän kuin teillä -- minä yksin tiedän, niitä minulla oli'.

Yli kesän viipyi Beck vielä Mergentheimissä; hän teki tällä välin

jalkamatkan Baseliin, tutustuen siellä ihmisiin ja niihin uusiin

olosuhteisiin, joissa nyt oli kutsuttu vaikuttamaan. Kaikkialla,

tulevien opettajakumppanienkin puolelta tuli hän ystävällisesti

vastaanotetuksi ja uudet ystävät Baselissa olivat innokkaimmassa

puuhassa tasottamaan hänelle tietä ja helpottamaan muuttoa.

Asunnostakin pidettiin huolta ja muuttokustannuksiksi lahjotettiin

hänelle 600 frangia. Palkkaan, joka oli määrätty 2000 frangiksi,

lisättiin heti ensi vuodeksi jo 350 frangia.

Näin ystävällisesti vastaanotettuna saattoi Beck, joka lokakuun 10

päivänä saapui perheineen Baseliin, tuntea kohtakin itsensä uudessa

piirissä kotiutuvaksi eikä hänellä ollut syytä katua tapahtunutta

muutosta. Myöskin suhde teologiian professoreihin oli ja pysyi

aina loppuun asti ystävällisenä, vaikka juuri hänen kutsumisessaan

olisi saatettu nähdä jossain määrin syytös tähänastisia teologiian

edustajia vastaan. Mutta he kaikki ymmärsivät antaa Beckille niin

hyvin miehenä kuin teologina arvon, samoin kuin hänkin puolestaan

antoi sellaisen arvon heille. Niinpä professori De Wette, joka

teologiseen kantaansa nähden erosi kau'immalle Beckistä, kuului hänen

perhe-ystäviinsä ja pakeni monta kertaa omasta jotenkin rauhattomasta

kodistaan Beckin lukukammariin, saadakseen siellä, sill'aikaa kun

toinen levollisena pöytänsä ääressä työskenteli eteenpäin, syventyä

jonkun teoksen tutkimiseen.

Beck alkoi yliopistollisen opetustoimensa virkaanastujaispuheella

"kristinopin tieteellisestä käsittelemisestä", jonka hän

piti marraskuun 7 päivänä yliopiston juhlasalissa, muinaisen

augustiinolaisluostarin ruokasalissa. Vakavalta ja ylevältä kannalta

käsitti hän heti alussa opetustoimensa tulevien pappien neuvojana

ja yhdeksänvuotinen kokemus käytöllisen papin toimesta oli hänellä

hyvänä pohjana. Itse hän oli viran vaikeuksissa oppinut, miten suuri

asia on olla pappina ja sielunhoitajana ja ettei sen varustukseksi

riitä vielä hurskas tunne, ei synnynnäinen lahjakkuus eikä juuri

oppikaan, vaan ainoastaan omantunnon vakavuus ja Raamatun tunteminen.

Mitä hän tarkotti viimemainitulla, osottakoot seuraavat lauseet

sanotussa puheessa.

"Pyhä Raamattu ei sisällä mitään kouluopetuksen tapaista jo

valmisten tietojen kokoelmaa, mutta yhtä vähän myöskään muotoa

kokonaan puuttuvaa ainekokousta vasta valmiiksi tehtäviä tietoja

varten. Se on yhtä täydellisesti kehittynyt kuin lujasti yhdistetty

elämänjärjestelmä, tosi kuva siitä ilmestyksestä, minkä ilmoittaja se

on. Kumminkin käyttävät toiset Raamatun sisältöä kuten alusta aina

loppuun saakka liikahtamatonta oppilausejoukkiota, johon tarvitsee

vain kätensä pistää poimimaan kaikkialta samaa sisältäviä lauseita.

Toiset menettelevät niin kuin heillä olisi edessään monenlaisten

esitysten ja opetusten kirjava kokoelma, joka selittäjän sysäyksillä

antaa luontevasti siirtää itseään sinne, tänne. Ensimmäisten mielestä

täytyy Mooseksen sanoa esim. uskosta tahi Jumalan armosta puhelleen

aivan samaa kuin Paavalin ja kaikki todistelukohdat ovat vain jonkun

jo valmiin oppilauseen yksiääninen kaiku. Toisten mielestä ajattelee

ja kirjoittaa Paavali samasta aineesta aivan eri lailla kuin Mooses,

ja Jaakoppi eri lailla kuin Paavali, niin että toinen lyö toistaan

vasten suuta, sill'aikaa kun kumminkin ihmeellisellä tavalla kaikkien

todistuksessa, yhteisyydeksi käsitettynä, tulee olla vielä sama

jumalallinen totuus sellaisena jumalallisena sopusointuna, kuin ikänä

ajateltavissa on. Ensimmäiset sekottavat yhteyden ja yhtäläisyyden.

Kehityksen jokainen erotus samenee tiedottomaan kohdallaan olemiseen.

Toiset kärjistävät erotuksen vastakohdaksi ja aineen yhteys erittyy

kemiallisten yhdistysten sotkokseksi, muodostuu iankaikkisesti

ratkaisemattomaksi tehtäväksi, kuten ympyrän neliöksi muodostus.

Tuollainen yhtä tieteetön kuin epäkristillinen Raamatun sisällön

rääkkäys loppuu, kun Raamattu käsitetään elävänä järjestelmänä,

sen todistus totuuden alkuna, jossa opin ole tosin on vain yksi,

mutta oman jumalallisesti ilmestyvän muodostustyyppinsä mukaisesti

vähitellen kehittyy mitä moninaisimpaan, totuuden siemenestä aina sen

kypsään hedelmään asti; jossa siis aikaisempi ja vanhempi tosin jo

itseensä sulkee saman sisällön kuin viimeinen, mutta ainoastaan idun

tavoin ja jossa välillä oleva on elämä ja oleellinen välijäsen, tuon

varhaisemman enempää ominaista muodostumista varten aina uudestaan

itseensä sulkeva ja seuraajalleen juuri sitä varten sen taas jättävä,

niin että viimein tuo kaikki yhdessä keskittyy täydelliseksi

muodostumaksi tahi täydellisyyteensä viimeisissä, apostolien

jättämissä kirjoissa, joiden totuudet nyt kypsinä hedelminä

kasvavat koko puusta ja sellaisina taas sisältävät täydellisen

siemenen-ituvoiman, s.o. elämänvoiman, kerratakseen sisällyksensä

uusissa ja kuitenkin oleellisesti samanlaisissa kehityksissä, minkä

juuri tulee tapahtua teologiiassa tieteellisesti."

"Sen tähden tiede ei saa eikä voi käsitellä pyhää Raamatun tekstiä

liikahtamatonna vaikkapa jumalallisen arvoisena ulkonaisena

kirjaimena, jossa ajattelu vain yksinäisiä lauseita ja tapahtumia,

opin ja historian ulkopuolta oppineesti ja tutkeilevasti muokkaa

ja Raamatun uskontotuudet tulevat yksitellen dogmaattisten tai

filosoofisten lausumien todistelu-esimerkeiksi; mutta ei ole

teksti myöskään käsiteltävä vasta selittäjän hengestä selviytyvänä

ja henkiytyvänä kirjaimena, jossa kaikenlaisten erottelujen ja

sovittelujen avulla jokin niin kutsuttu puhdas totuus tai aate ylenee

näkyville ja Raamatun uskontotuudet kokonaan muutetaan ehdotonta

uskottavuutta puuttuviksi selittäjän mietelmiksi, isättömiksi

holhokeiksi. Molemmat puolet, väärän Jumala-autoriteetin sitovat

kirjainniekat niin kuin väärän järkiautoriteetin sokaisemat

henkiniekat eli keikarihenget, jollaisiksi Luterus heidät nimittää,

erottavat taas niin hyvin ilmestyskäsitteessä kuin myös ilmestyksen

sanassa sen, mitä Jumala on yhdistänyt, sen jumal-inhimillisen

luonnon. 'Minun sanani ovat henki ja elämä', sanoo Herra, eivät siis

ole haihtua henkäys eivätkä liikahtamattomaksi jähmettynyt lauselma,

vaan sisälle ja ulospäin elämää ilmaiseva totuus, henkeä ulos ja

sisälle hengittävä elämänsana, eivät tule siksi vasta selittävän

järjen avulla, _jota_ varten, eikä järjettömyyttä varten, sana

totuushenkineen tosin on olemassa, vaan jonka _kautta_ se ei vasta

saa totuuden henkeä, kun päinvastoin järjen itsensä vasta sanan

kautta täytyy saada se."

Sangen tarkattava on myös puheen loppu: "Varmaan, pyhä vakava

kutsumus on nykyiselle teologiialle annettu, ja Hän, joka niin

avaralti on vienyt sen sivu vaarallisinten kallioiden ja kautta

tuskallisten synnytysvaivain, on sen viepä päämääräänkin asti. Mutta

voi-huudon huutaa henki samoin kuin sen historia kevytmielisyydelle,

joka juuri tällä iankaikkisen totuuden alalla, nopeana puhumaan ja

hitaana kuulemaan, kuvittelee voivansa paljaalla järjen taidolla

suorittaa kaikki, käsittelee maailmanhistorian sisimpiä arvotuksia

tavallisena joka-miehen-asiana, hengen syvimpiä salaisuuksia

ravintolan ruokalaitteena, mikä kaikista keittiötemppujen

ponnistuksista huolimatta pysyy pyhyydenloukkaamisena. -- Niin

ylenkatseellisesti kuin tieteen kilven juojassa muutoin vieläkin

kristillistä uskoa vastustetaan, emme me tuomitse itseään tiedettä;

ei tieto, kuten jo huomautettu, ole uskon kanssa ristiriidassa, vaan

usko uskon kanssa, oma-usko Jumalan-uskon kanssa. Viimemainittu ei

ole joka-miehen-asia niin kuin ensinmainittu on, koska se, mitä se

edellyttää, ei ole jokamiehelle mieluista -- mutta Jumalan-usko

on se, joka maailman voittaa ja juuri sen tähden ei sillä ole

syytä peljätä taistelun mitään tuoksinaa. 'Oratio', rukouksessa

korkeamman maailman kuultavissa hengen avoinna oleminen, 'meditatio',

hengen miettivä syventyminen sisäiseen maailmaan ja 'tentatio',

hengen käytöllinen muodostuminen ulkoisen maailman kautta, -- nämä

uskonharjotukset, sanoo eräs totinen Jumalanmies, kasvattavat oikean

teologin, jossa papin, ajattelijan ja käytöllisen kristityn tulee

yhtyä yhdeksi. Ei niin, että me teologiiamme taivaallisen kutsumuksen

helmen jo olisimme käsittäneet, vaikkakin se pyhällä vetovoimallansa

on meidät jo käsittänyt; mutta sen perään kaikin voimin pyrkiminen on

nimenomaisena tehtävänä ajallamme, jolle niin monet edelliset omat

aarteensa perinnöksi jättäneet; niin monta kuin meistä siis tahtoo

täydellisiä olla, ajatelkaamme näin."

Niiden kolmentoista lukukauden aikana, joina Beck Baselissa opetti,

ahkeroi hän neuvoa kuulijoitaan teologisen tieteen useissa eri

haaroissa. Tärkeimpänä aineenaan luennoi hän useammat lukukaudet

kristillistä uskontiedettä ja näki juuri tällä alalla itsensä

pakotetuksi omalla tavallaan käsittelemään Raamattua tieteellisesti,

jättämään kokonaan nuo muutoin tavalliset uskon- jaa siveysopin

esitykset ja kulkemaan omia teitänsä likeisemmästi itsehensä

Raamattuun liittymällä. Siten syntyi tämän työn hedelmänä kirjansa

"Kristillisen opin järjestö, I osa", teos, joka täytyy sanoa käänteen

tekeväksi, suurenmoiseksi kokeeksi esittää raamatullinen oppi

läpiajateltuna ja yhtenäisenä järjestönä. Valitettavasti on teos

tähän ensimmäiseen perustamaan osaan pysähtynyt eikä tekijälle niiden

suurten vaatimusten takia, joita toimensa yhä edelleen hänen ajalleen

ja voimilleen pani, ole ollut mahdollista alkuperäistä aijettansa

loppuun saattaa. Hänellä oli ajatuksena antaa tätä ensimmäistä osaa,

joka sisältää uskonopin, seurata toisen ja kolmannen, kristillisen

siveysopin ja kristillisen elämänopin. Vielä kaksi muuta julkaisua

tällä alalla syntyi Baselissa oloajalla, luennoiden yhteydessä,

nimittäin "Johdanto kristillisen opin järjestöön" ja "Raamatullinen

sieluoppi."

Samalla aikaa kun Beck näitä aineita selitti, jotka häneltä itseltään

vaativat pitkittävää perusteellista työtä lukupöydän ääressä, mutta

jotka samalla syvämielisyytensä ja jotenkin vaikeasti ymmärrettävän

kielenkäytännön takia panivat ei vähiä vaatimuksia nuorekkaalle

kuulijakunnalle, tarjosi hän heille erinäisten vanhan ja uuden

testamentin kirjojen selityksissään helpompaa ruokaa ja johti heitä

hänen tapaiseensa Raamatun käsittelemiseen. Hän selitti vieretysten

ja perätysten profeetat Miikan, Joelin, Naahumin ynnä valituita

paikkoja vanhassa testamentissa ja sitten epistolat Roomalaisille,

Efesiläisille, Kolossilaisille, Timoteukselle ja Pietarin epistolat.

Myöskin käytölliseen teologiiaan opasti Beck kuulijoitaan ja kokosi

heidät sitä paitsi erityisiin Raamatun selitys-harjoituksiin

pienemmässä piirissä. Sunnuntai-illoin tulivat tiheästi ylioppilaat

ja myöskin vanhempia ystäviä hänen kodissaan kokoon, jossa

käsiteltiin raamatullisia aineita, luettiin paikkoja hyvistä

kirjoista ja keskusteltiin.

Erittäinkin tutustutti hän mieleltään läsnäolevia vanhoihin Bengelin

oppikunnan miehiin, joita hän koko elinaikansa piti arvossa ja

halulla tutki. Sellaisia olivat, paitsi Bengeliä itseään, Ötinger,

Storr, Roos Rieger, Phil. Matt. Hahn, Steinhofer y.m.

Ulkopuolella yliopistopiirinkin oli Beckillä vielä tilaisuus

työskennellä, hän kun, kuten jo Baseliin kutsuttaessa siitä oli ollut

puhetta, piti julkisia luennoita, joihin kaikki niitä harrastavat

seurakuntalaiset voivat ottaa osaa.

Näissä enempi kansantajuisissa esitelmissä lausuu Beck Raamatun

käyttämisestä:

"Kenellä kerran on Raamattu ja sen lisäksi tavallinen ihmisen

ymmärrys, hän ei tarvitse ensiksi monia opettajia, hän tarvitsee

vain Raamattuansa järjellisesti ja rehellisesti käyttää, oppiakseen

siitä yhä eteenpäin; ja miten oppiakseen? siten kuin kaikkia

asioita opitaan: aljetaan helposta, ymmärrettävästä, selvistä,

julkisista totuuksista, jotka itsestään selviävät, sattuvat

omaantuntoon ja sydämmeen: nämä luetaan ei ainoastaan kerran läpi,

ne opitaan ei ainoastaan ulkoa ja niistä ei ainoastaan puhuta,

vaan tutkistellaan niitä syvälti, kätketään ne itseemme, mietitään

niitä päivästä päivään kaikkialla, käytetään niitä, eletään niiden

mukaan; täten tullaan viisaammiksi, paremmiksi, hurskaammiksi, ja

opitaan vähitellen myöskin sitä yhä paremmin ymmärtämään, mikä

aluksi oli hämärää; tullaan helpommasta vaikeampaan, tunnetusta

tuntemattomaan ja voitetaan yhä uutta; sitä vastoin, ken vain heti

kiiruhtaa vaikeaan, hämärään, Raamatussa olevaan salaperäiseen,

hän kietoutuu yhä enemmän epäilyksiin eikä ymmärrä lopuksi enää

selvääkään ja kirkastakaan. Valitettavinta on, että suurin osa ei

_tahdo_ ymmärtää, miten nykyisessä kristillisyydessä on niin paljon

juurittumatonta, horjuvaa, ilmassa häilyvää menoa, niin paljon

mielivaltaa ja omituisuutta, yksipuolisuutta ja puolueellisuutta,

ja miten kaikella tällä on pääjuurensa siinä, että sellaisetkin,

jotka vielä jotenkuten arvottavat Raamattua ja käyttävät sitä,

käyttävät Raamattuaan liian usein niin perin pinnallisesti, että

lennetään _yli_ Raamatunsanan, uneksien riiputaan kiinni omista

ajatuksista. Tämän sijasta täytyy kunkin asettua Raamatunsanan

_alle_ sen jokaista viittausta-tarkkaavana palvelijana, täytyy sen

oppimiseen mennä yksivakaisella, pitkittävällä opinhalulla sekä

hiljaisuudessa miettivällä sydämmellä, joka ei tarkota vain hurskasta

huvittelua tai omaa ajatustenleikkiä ja rikkiviisasta pakinanpitoa,

vaan totuutta, joka omantunnon eläväksi tekee, sisimmät ajatukset

tuomitsee, sydämmen ja elämän parantaa, hurskaaksi tekee; sellaisia

Raamatuntotuuksia täytyy yhä eteenpäin ja yhä uudestaan tutkistella

ja ahkerasti itsekseen miettiä, imeäkseen niiden valkeutta ja

voimaa ja elämää itseensä ja vahvistuakseen siinä eläväksi Jumalan

todistajaksi työssä ja totuudessa eikä siitä vain lörpöttelemään."

"Ihmisselittäjiä ja johtajia on niin monta, että ne kasautuvat kuin

muuri yksityisen kristityn ja hänen Raamattunsa välille ja yksinään

Raamattuun uskaltaa suurempi osa ottaa tuskin askeltakaan ilman

noilta ihmisjohtajilta saamatta varmaa ohjetta, ikään kuin ilman sitä

Raamattu olisi jokin määrällinen kirja. Sill'aikaa kun nykyään puhe- ja

kirjailija-autuus yksin alkajia kristillisyydessä yhä suuremmin

joukoin tuo näyttämölle, miten häpäiseekään heitä juuri Luterus,

joka viimeisen kirjansa alkaa sanoilla: 'olisin mielelläni nähnyt,

että kirjani kaikkityyni olisivat sikseen jääneet ja hävinneet. Ja

on siihen muiden syiden ohessa varsinkin yksi, joka minua kauhistaa:

sillä minä tiedän hyvin, mitä hyötyä seurakunnassa on tuotettu,

kun on aljettu yli ja sivulla Pyhän Raamatun kokoonpanna paljon

(hengellisiä) kirjoja, jolla ei yksin kallis aika ja tutkiminen

pyhissä Raamatuista ole jätetty sikseen, kunnes Raamattu on joutunut

unhotuksiin penkin alle tomuun. Ja aikomuksemme olikin, kun Raamattua

itseään aloimme kääntää, että kirjojen teko vähenisi ja Raamatun

tutkiminen ja lukeminen enenisi. Sillä kaiken muunkin kirjojen teon

(hengellisissä asioissa) Raamattua varten ja Raamatun lisäksi, tulee

osottaa Kristukseen, kuten Johannes teki sanoessaan: minun tulee

vähentyä, hänen tulee kasvaa, niin että kukin itse joisi lähteestä,

niin kuin kaikkien, jotka jotakin hyvää ovat tahtoneet tehdä, on

täytynyt tehdä. Sillä niin hyvin eivät kykene ei kirkolliskokoukset

emmekä me tekemään, vaikkapa kuinkakin syvällisimmin ja parhaiten

neuvoteltaisiin, kuin sen Pyhä Raamattu, se on Jumala itse, on

tehnyt -- meidän täytyy antaa profeettain ja apostolien istua

opettajanpaikalla ynnä itse kuunnella alhaalla heidän jalkainsa

juuressa, mitä he sanovat ja mitä eivät sano eikä meidän asiamme ole

sanoa, mitä heidän täytyy kuunnella."

Nämä aina talvipuolella vuotta Spitalikirkossa pidetyt luennot

antoivat samalla aihetta enemmän kansantajuisesti esitettyihin

julkaisuihin, jommoisia olivat "Kristillisen elämän synty, sen

olemus ja sen laki" ja "Kristillinen ihmisrakkaus, sana ja

Kristuksen seurakunta." Myöskin sakramenteista piti hän samalla

tapaa jo silloin luennotta, mutta julkaisi vasta myöhemmin laveamman

sakramenttioppinsa sellaisena kuin oli sen Tybingenissä ylioppilaille

luennoinut.

Tämän ahkeran sanoin ja kirjoin, kateederilla ja saarnatuolilla

samoin kuin tuttavallisessa huonepiirissä osottamansa toimeliaisuuden

johdosta tapaamme Beckin pian keskellä elävästi Jumalan sanaa ja

kristillistä elämää harrastavaa piiriä eivätkä sellaisetkaan,

jotka hänen suunnastaan ja pyrinnöistään pysyivät loitommalla,

voineet väistää hänen persoonallisuutensa vaikutusta. Hän sai

ilolla kokea, että Jumala siunasi hänen vaikutustaan ja liitti myös

häneen yksityisiä miehiä, joiden kanssa hän voi yhtyä lämpimään

sydämmensuhteeseen. Näistä ovat ennen kaikkia mainittavat raatimies

Aadolf Christ, Nikolaus Bernoulli ja Johannes Wolleb ja etevä

inspehtori Zeller läheisessä Beuggenissä. Seurustellessaan sellaisten

miesten kanssa voi Beck ei ainoastaan antaa parhaimpansa, vaan sai

myöskin, koskapa ystävätkin olivat uskossa syvälle juurtuneita ja

viettivät elämää Kristuksessa, puolestaan taas ottaa vastaan ja siten

tuli heidän seuransa hänelle virvoitukseksi ja sydämmentarpeeksi.

Hän tunsi ja koki oikein näiden uskollisten ystäväin totisen

rakkauden varsinkin niissä monissa kiusauksissa ja murheissa,

joiden läpi hänen Baselissa ollessaan täytyi kulkea. Näitä tuli

kohta, kun hän oli alkanut päästä perehtymään uuteen toimeensa ja

uusiin oloihin. Jo aikaisemmin oli kuolema käynyt vieraana hänen

kodissaan. Mergentheimissä oli häneltä kuollut kaksi lasta pieninä

ja äidiltäänkin, joka hänelle oli sydämmellisen rakas, oli hänen

täytynyt ottaa ikuiset jäähyväiset. Mutta kovin isku tapasi häntä

helmikuun 22 päivänä 1838, juuri syntymäpäivänään, jolloin hänen

sivultaan kuolema vei hänen uskollisen aviokumppaninsa. Edellisen

vuoden helmikuussa oli heti kahdeksannen lapsensa syntymisen jälkeen

puoliso sairastunut; tuskallinen vatsavaiva oli kohdannut ja kalvoi

elinvoimia. Tällä kärsimysajalla olivat uudet ystävät osaaottavalla

rakkaudella ja avulla osottaneet uskollisuutensa ja läpi elämänsä oli

Beck sydämmestään kiitollinen heille siitä.

Muutamia viikkoja jälkeenpäin pitkänäperjantaina pitämänsä saarnan

alussa kuulemme hänen lausuvan: "Kuolemahetki, kuolinvuode on pyhä

kohta -- iankaikkisuus tunkeutuu kuin ukkosenjyrinä sielun ytimiin

saakka. Ihminen sellaisena kuin hän toimi ja eli, meitä rakasti ja

oli rakastettu, eroaa elämästä; ruumis, tuo ihmisen asunto, jota

ilman me emme ensinkään voi ajatella häntä eteemme, jossa sielulla

oli kotiolonsa surun ja ilon, pahoin- ja hyvinvoinnin, kärsimysten

ja työn aikana, yksinäisyydessä ja veljellisessä yhteydessä, tuo

ruumis murtuu! Hengenveto, vielä viimeinen henkäys ja kanssamme ei

puhele enää se suu, jonka sanoissa me juuri äsken riipuimme kiinni;

silmä ei katsele meitä enää sielun eloa ilmaisten; korva ja sydän

ei tajua enää yhtään rakkautemme ääntä; meillä on edessämme --

ruumis. Silloin peittää pimeys sydämmet ja kodin, jotka kuuluivat

vainajalle; ikään kuin Jumalan hylkääminä seisomme siinä; tuska ja

liikutus, suru ja katumus, pelko ja itsemme syyttäminen viiltävät

kuin terävä auransakara läpi revityn sydämmen tuhannenlaatuisissa

ajatuksissa." Mutta myöhemmin voi hän todistaa, että näistä

murheenpäivistä saatu voitto oli niin suuri, ettei hän sitä enää

voisi vaihtaa varhaisempaan omistukseen, niin kallisarvoinen kuin se

hänelle oli ollutkin. Me saamme luoda silmäyksen hänen sydämmeensä

ja silloisiin sisällisiin kokemuksiinsa, kun kuulemme, miten hän 28

vuotta myöhemmin kirjoittaa ystävälleen Aadolf Christille, jolta

silloin puoliso oli kuollut. "Jospa minäkin voisin persoonallisesti

kuorman kanssasi kantaa, niin kuin Sinä aikanaan autoit minua sitä

kantamaan! Sellaisina päivinä päästään läpi ulkonaisen ihmisen

sisällisellä ihmisellämme toisiamme lähelle. Ja kentiesi voi juuri

minua muisteleminen helpottaa sinulle rohkaistumista, koska minussa

olet nähnyt, miten katkerinkin kärsimys, mikä miehelle korkeimman

maallisen onnen menetyksenä voi tulla, Herran armosta parhaaksi

kääntyy. Minulta ei voitu mitään rakkaampaa riistää kuin vaimoni, ja

kumminkin, jos minun olisi saamani voitto hänen takaisinsaannistaan

annettava, niin en voinut enkä voisi koskaan tähän vaihtoon suostua.

Kadotetut rakkaat muodostamat vetovoimallaan vastapainon maan

vetovoimalle, jonka vallassa heidän kanssaan, niin kauan kuin ovat

luonamme, tietämättä rakennamme, että tässä on meidän hyvä asua; nyt

kun maja on purettu, ovat he magneittina, jotka vetävät ylöspäin."

Sitten luetaan taas samassa kirjeessä: "Muisto kiintyy tosin ja saa

kiintyä vanhoihin rakkaisiin paikkoihin j.n.e., mutta sen ohella

täytyy meidän saattaa käytäntöön apostolin sana: minä unohdan sen

kuin takana on, joka minulle oli voitto ja ilo, unohdan menneisyyden

ja kokotan sen puoleen, mitä edessä on, ylöspäin ja tulevaisuuteen.

Täten on menneisyys vain maaperä, josta käsin me sen siitä temmatun

panemme olemaan korkeudessa, siihen sijaan että panisimme sen takasin

olemaan tässä alemmassa ilmapiirissä. Täten omat minulle pyhän

Raamatun perussanat iankaikkisesta elämästä, taivaanvaltakunnasta,

tulevaisen maailman voimista, Jumalan valta-istuimesta j.n.e.,

joista kauan aikaa vain mukavia, viehättäviä sielukuvia tehdään,

tulleet todellisiksi perusasioiksi, tulleet realiteeteiksi, joilla

itsessään on ominaisin olemus, ja siitä lähtein on minulle sitten

myös teologiia ja kristillinen käytäntötapa ynnä kristillinen elämä

kirkastunut toisessa valossa, oleellisen todellisuuden näkökannalle:

johdutaan todelliseen eikä vain aatteelliseen yhdessäkuolemiseen

Kristuksen kanssa niin kuin tielle maailman _olennosta_ vapauttavaan

maailmasta kuolemiseen ja Kristuksen kanssa ylösnousemiseen, kuten

Paavali Fil. 3 viittaa ja muodostuu tuo todellinen vapaaksipääsy,

jonka vain Poika hänen todellisen totuutensa tuntemisen kautta

toimeenpanee Joh. 8: 31 s. On erittäin hyvä kunkin päivän mielialalle

heti herättyä, jolloin mielellään yksinäisyyden ja ikävän tunne

ryntää sydämmeen, ennen kaikkea muuta ajattelemista ja harrastusta

kääntyä Herran puoleen: siinä on keskus, jossa me todellisesti niiden

kanssa, jotka tuolla ylhäällä ovat, voimme olla yhdessä ja pitkittää

todellista elämänyhteyttä ilman mielikuvien lisätointa; ja pitkin

päivää aina uudestaan oikeaan mielialaan pääsemistä varten en tiedä

mitään sisältörikkaampaa sanaa kuin sen, millä Herra itse läpi koko

kärsimyksensä itseään vahvisti: eikö minun pidä juoda se kalkki,

jonka minulle Isäni on antanut?"

Sill'aikaa kun Beck perheellisten surujensa kautta kärsi kovia

taisteluja, täytyi hänen samalla virassaankin kokea monenlaisia

kiusauksia. Hänen suhteensa lähetystaloon ja sen johtajiin tuli

monien väärinkäsitysten kautta kireäksi. Hän oli tullut Baseliin

ei ainoastaan lämpimänä lähetyksen ystävänä yleensä, vaan myös

monivuotisena Baselin lähetysseuralle avunkerääjänä. Mergentheimin

pienestä seurakunnasta kokosi hän vuosittain aina 136 guldeniin tälle

seuralle apurahoja. Toipa hän Baseliin erään katolisen nuorukaisen

Meksikosta, joka herttua Paulin matkaan oli kotimaastaan lähtenyt

ja Beckin saarnojen vaikutuksesta herännyt sekä, käännyttyään

evankeliseen uskoon, halusi lähetyssaarnaajaksi. Ja lähetysseuran

johtokunta oli niin sopinut sen yhdistyksen kanssa, joka Beckin oli

Baseliin kutsunut, että lähetystalon oppilaista vanhemmat saisivat

käydä kuuntelemassa Beckin luennoita. Niitä kävikin alkuvuosina noin

10-20 oppilasta ja Beck ilmaisi johtokunnalle ilolla havainneensa

näissä nuorissa hurskasta vakavuutta ja oikeaa totuuden harrastusta.

Tämän hyvän välin kestäessä pyydettiin Beck lähetysjuhlalla v. 1838

pitämään juhlapuhe, johon hän suostuikin.

Uskollisena itselleen puhui Beck tässäkin totuuden ilman ihmismieliä

katsomatta. Hän alkoi sillä, miten juhlaviikko osotti, että Jumalan

valtakunta tulee voimalla, ja ettei se ole jotain meidän itsemme

tekemää, mitä kristikunnassa, juutalaisten ja pakanain seassa nykyään

on niin voimakkaassa liikkeessä. "Kumminkin", jatkaa hän, "tunkeutuu

sydämmeeni kaksi pyhän Raamatun lausetta, joiden ohi en voi mennä,

tänään kaikkein vähimmin, jolloin Jumalamme liitto-uskollisuus niin

ihanana on edessämme et sitä varten, että siitä vain puhuisimme, vaan

että itsessämmekin liiton vahvistaisimme. 'Sinä tosin hyvästi kiität,

vaan ei se toinen siitä parane' (1 Kor. 14: 17), ja toiselta puolen:

'Sinä opetat toista ja et itseäsi opeta' (Room. 2: 21)." Näiden sanain

johdolla osotti hän suurta vaaraa, miten itsemme opetus paljossa

puuhassa helposti unohtuu.

Lähetysjohtaja Blumhardt käytti kertomuksissaan lähetyssaarnaajain

toimista yleensä hyvin tunteellista ja ylen kauniiksi maalaavaa

kirjoitustapaa. Juhlapuhuja sanoo: "Jumalan valtakunnan todistus

ei esiinny pehmeissä vaatteissa ja raittiutta sekä valppautta

yksinkertaisessa uskossa Jumalan yksinkertaisiin sanoihin tarvitaan,

jos mieli kaiken hyvän vastustajaa, tämän maailman ruhtinasta,

lujasti vastustaa ja häneltä saalistansa ryöstää. Korkeallekiitävät

ajatustenlentomme, tunteelliset sydämmenpurkauksemme ja

mielikuvamme, mahtavat sanamme ja kaunis puhetaitomme, viisautemme

ja sukkeluutemme, joitta me olosuhteisiin ja tilaisuuksiin hiipien

tartumme -- kaikki tämä ei lyö maahan eikä sido häntä, tuota

väkevää, joka hallitsee epäuskon lapsissa: vain yksi miekka sattuu

häneen, hengen miekka, ja se on Jumalan sana, mutta ei kuolleena

hyvinsidotussa Raamatussa makaava sana, vaan jos se asuu ja vaikuttaa

elämänä sisäisessä ihmisessämme; ei niin kuin meidän asiamme olisi

ensin seuloa ja selvittää sitä omalla luulotellulla viisaudellamme ja

hurskaudellamme tahi vain noin yleisesti ja otsakirjoituksena sitä

käyttää, vaan meidän on kuten Kristus, Herra, kiusaajaa vastaan,

ilman lisäämättä ja ilman typistämättä, hänen pyhiä käskyjänsä ja

opetuksiansa käytettävä siihen, mikä kullakin kertaa on edessämme.

Oi se juuri, veljeni, on nykyisen ajan paha vamma, että niin paljon

Raamatusta ja kristillisyydestä ja uskosta kerskaamisen ohella ei

kumminkaan tarkasti ja kiinteästi tutkita eikä pidetä sitä, mitä

kirjoitettu on, siihen sijaan kuin itse Herra, jolla kumminkin

oli Jumalan Henki itsessään ilman mittaa, aina uudistaa: 'niin on

kirjoitettu -- niin täytyy tapahtua'. Nyt puhutaan totuudesta, ja

miten usein tuo puhe on vain pötyä ja omaa luuloa; nyt puhutaan

Hengestä ja henkirikkaasta menosta, ja totuuden sanalla koeteltuna on

se vain liha-ihanuutta; nyt käyttäydytään voimassa ja väkevyydessä

kuin Jumalan sankari, ja se onkin vaahtoa ja ylvästelyä; nyt

vaaditaan, usein viisi kertaa röyhkeämmin kuin Pietari, perkele ja

helvetti taisteluun luullussa Jumalan varustuksessa, ja -- joudutaan

häpeään palvelustytön kautta; lauletaan ja soitetaan Herralle joka

päivä suloisia virsiä ja lauluja (Kol. 3: 16), ja jätetään sikseen,

mitä apostoli tuossa paikassa aivan edellä sanoo: 'antakaa Kristuksen

sanan runsaasti asua luonanne, asua runsaasti kaikella viisaudella;

opettakaa ja neuvokaa toisianne keskenänne'."

Toinen loukkaava kohta puheessa oli se, missä Beck viittasi

seuraavaan seikkaan. Baselin lähetystalon oppilaita lähetettiin

Englannin lähetyksen palvelukseen ja Englannissa tuli heidän saada

piispallinen vihkimys. Vihkimyskaava sisälsi eräitä annettavia

lupauksia, jotka Beckin opetuksella Raamattuun johdetuista

oppilaisista tuntuivat liian vaikeilta. Nimenomaan oli sellaisia

seuraavat kaksi: 1) Tahdotko uskollisesti harrastaa, hoitaa oppia ja

sakramenttejä ja kirkkokuria aina niin, kuin Herra on käskenyt ja

kuin ne _tämä kirkko_ ja _tämä valtakunta_ (Englanti) on hyväksynyt?

ja 2) Tahdotko kunnioittavasti totella piispaasi ja muita pääpappeja,

joille _sinun valvontasi_ ja _johdatuksesi_ on uskottu, seuraten

hyvällä mielellä ja tahdolla heidän hurskaita kehotuksiansa ja

alistuen heidän hurskaisiin päätöksiinsä? Kun oppilaat neuvottelivat

näistä Beckin kanssa, hyväksyi hän heidän omantuntonsa epäilevän

kannan ja pyysivätkin sitten oppilaat, ettei heitä lähetettäisi

Englannin kirkon välityksellä, vaan jotenkin toisin. Tämä oppilasten

pyyntö luettiin nöyryyden ja kuuliaisuuden puutteeksi. Ja kun Beck

juhlapuheessa viittasi näihin asioihin, paheni lähetyslaitoksen

johtokunta ja lähetti Beckille vaatimuksen: joko tuli hänen

tunnustaa tehneensä väärin ja luvata, ettei niin enää tehtäisi tahi

supistettaisiin hänen vaikutuksensa lähetysoppilaisiin mahdollisimman

vähiin. Vaatimukseen sellaisenaan ei Beck voinut suostua. Sitä

vastaan oli hän myöntyväinen lupaamaan, ettei enää julkisuudessa

näitä asioita ottaisi esille. Mutta tämän asian johdosta tuli hän

kokemaan, mitä eräs ystävänsä hänelle kirjoitti: "ylempien säätyjen

heränneiden kanssa ei ole hyvä elää, ellei tahdo alistua heidän

palvelijakseen".

Täydellisen eron aiheutti lopullisesti se, että eräs näistä Beckin

puoltamista oppilaista useimpien lähetystalon huonejärjestystä

vastaan tekemiensä rikkomusten takia erotettiin lähetyslaitoksesta.

Beck piti pikkumaisia järjestyssääntöjä kristitylle Raamatussa

vakuutettua vapautta vastaansotivina ja pyysi, että mainittu oppilas

ei heti erotettaisi, vaan saisi olla jonkun ajan tarkastuksen

alaisena. Jotkut oppilaat astuivat myöskin erotetun puolelle. Mutta

johtokunta pysyi päätöksessään.

Niissä ajatuksen vaihdoissa, jotka näiden asiain johdosta Beckin

ja johtokunnan väliltä tapahtuivat, ilmeni henkisuuntien ero.

Beckin raamatullinen kanta, jolta käsin hän piti velvollisuutenaan

julkilausua arvostelunsa uskovien piirien jumalisuusharrastuksista ja

osottaa niiden heikkouksiin ja vaaroihin yhtä hyvin kuin uskottomien

ja maailmanlasten elämästäkin, ei sopinut. Tosin Beck oli elämänsä

loppuun asti yksityisten henkilöiden kanssa sydämmenliitossa

näistäkin Baselin lähetysseuran piireistä, mutta vaikutuksensa ja

yhteytensä johtokunnan kanssa kokonaisuudessaan kumminkin katkesi

ainiaaksi.

Mitään ei Beck enemmän peljännyt eikä mistään vakaavammin varottanut,

kuin kristillisten muotojen, missä sisäinen elämä jäi takapajulle,

esillekantamista ja näyttelemistä. Hän tahtoi mieluummin jättää

sikseen ulkonaiset seuraukset ja edistykset ja ennen kaikkea

työskennellä sisäistä uudistusta varten, joka ensin toteutuu

yksityisissä, mutta sitten ei voi jäädä vaikuttamatta kokonaisuuteen

ja kaikkiinkin.

Tästä johtui, että Beck omana aikanaan oli henkilö, jonka hurskaat

kyllä tunsivat hurskaaksi, mutta jota mielipiteineen he eivät

tarkotuksiinsa nähneet sopivaksi. Hän itse on tämän lausunut näin:

"sanotaan, Beck on epäkäytännöllinen". Täten kuin asiat Baselissa

muodostuivat, täytyi Beckistä tuntua Jumalan johdolta, että hänelle

juuri samoihin aikoihin tarjottiin toinen työala. Keväällä 1838

oli hän kiittäen kieltäytynyt kunniakkaasta kutsusta, jolla häntä

pyydettiin pappisseminaarin johtajaksi Marburgiin, syystä että niin

vähän aikaa oli vasta ollut Baselissa vaikuttamassa. Mutta asema

oli toinen, kun hänet v. 1842 kutsuttiin kotimaansa yliopistoon

Tybingeniin opettajaksi. Beckin tieteelliset teokset olivat

oppineessa maailmassa saavuttaneet tunnustusta, ja yksimielisesti

ehdotti jumaluusopillinen tiedekunta hänet, sitten kun ensiksi

pyydetty professori Dorner oli kieltäytynyt, professoriksi

Tybingeniin; kuningas nimitti hänet siksi marraskuun 16 p. 1842.

Kuuden vuoden toiminnan jälkeen Baselissa joutui nyt Beck paikalle,

jossa vaikutti kauimmin ja enin siunausta levittäen kuolemaansa

asti. Hän erosi Baselista tuntien, ettei työnsä siellä ollut turha

Herrassa. Viimeisessä kertomuksessaan yhdistykselle, joka hänet oli

sinne kutsunut, hän lausuu: "Silmäillessä kuusi ja puolivuotista

toimintaa, jonka alussa raamatullisen opin julistukselle täkäläisessä

yliopistossa ensin pohja oli luotava, kiitän minä Jumalaa kaikesta

armosta, jonka hän tälle työlle ihmistenkin edessä on suonut, ja

eroan vakuuttaen, että minä en ole lakannut enkä lakkaa sydämmessäni

tarkotusta, jota varten yhdistys minut on tänne kutsunut, että

kristillistä tiedettä ja kristillistä elämää pyhän Raamatun

perustuksella edistäisin, pitämästä elämäni ihanimpana ja pyhimpänä

tehtävänä. Siinä yhdistyksen kanssa, jota minä kaikesta rakkaudesta

ja hyvänteosta vielä kiitän, sisällisesti todella yksimielisenä

pysymään ja sen eduksi, Baseliin nähden, kauempaakin vielä, jos

minulla voimaa ja tilaisuutta riittää, tehokkaasti toimimaan on

vilpitön toivoni. Herra, joka antaa omillensa todellisen rauhan ei

ilman suolaa, tulta ja miekkaa, kirkastakoon nimensä, joka on yli

kaikkien nimien, täällä ja kaikissa paikoissa ja pankoon sanansa,

joka voimallinen on rakentamaan, yhä runsaammin, puhtaammin ja

voimakkaasti kynttiläjalkaan. Hänen armonsa ja totuutensa olkoon

Teidän kanssanne ja minun kanssani!"

Yhdistys puolestaan lähetti Beckille sydämmellisen

kiitoskirjoituksen, jossa se tunnusti hänen uskollisen työnsä

ja lausui parhaat siunaustoivotukset hänelle uudessakin

vaikutuspaikassaan. Myöskin yliopisto kunnioitti häntä erotessa

antamalla hänelle jumaluusopin tohtorin arvon. Sitä seuraava

kunniakirja nimitti häntä "luentojensa ja kirjojensa kautta sangen

ansiokkaaksi mieheksi, tarkaksi Raamatunselittäjäksi, raamatulliseksi

jumaluusoppineeksi, jommoista harvassa tavataan; oivalliseksi

saarnaajaksi ja urhoolliseksi kristillisyyden puolustajaksi."

Millaiseksi Beck yliopiston opettajana muuten arvosteltiin, näkyy

myös seuraavasta, joka ei ole lähtenyt minkään ihailijan kädestä

ja jolla siis on kiitoksissa ainakin yhtä suuri uskottavuus kuin

moitteissaankin. Hän kirjoittaa: "Vuodesta 1836 lähtien opettaa

myös Tob. Beck Wyrttembergistä ylimääräisenä professorina, erään

yksityisen yhdistyksen kutsumana ja palkkaamana, De Wetten ja

Hagenbachin vaikutusta lamauttavana. Hän on joka katsannossa

merkillinen ilmiö -- kunnollinen, rautainen luonne ja oppinut

wyrttembergiläinen; syvämielinen, mutta vaikeasti tajuttava; varma,

luja, mutta jyrkkä ja visainen; läpi läpeensä poleeminen kaikkea

vastaan, mikä hänestä teologiselta tuntuu, Raamattua vastaan yksin

ei; Nitzsch kutsuu häntä ehdottomaksi Raamatunuskovaksi. Hän

ei säikähdä yritystä, johtaa kaikki teologinen tieto ja kaikki

uskonnollisen, kirkollisen elämän muodostus ehdottomasti ja

sivulleen silmäämättä Raamatusta. Tällä saarnaa hän tosin kaikkien

mielestä, joita vain johonkin määrin moderni henki on koskettanut,

jotka eivät voi antaa mieltymystään millekään absoluuttiselle

hengen heteronomiialle, kuuroille korville; välittelystä ei ole

puhettakaan. Mutta jos hän kerran on voittanut oppilaakseen -- usein

sellaisista, jotka De Wetten dogmaattinen epämääräisyys on jättänyt

tyydyttämättömiksi -- niin on hänellä ne kokonaan; he vannovat

hänen sanoilleen niin kuin Raamatulle. Raamattua selittäessään --

hän lukee enimmäkseen Paavalin kirjeitä -- on Beck perusteellisen

perusteellinen ja pitkäveteinen, hän kun joka sanan kohdalla sen

koko käsitekehittymisen, niin kuin hän sen Raamatussa voi etsiä,

yleensä koko valmistuksineen tuo esille. Dogmaattisissa luennoissaan,

joiden sisällön hän toivoo puhtaasti ammentaa Raamatusta, liikkuu hän

yhtämittaisessa polemiikissa kaikille puolille, kirkonoppia vastaan,

välittävän teologiian kaikkia laatuja vastaan, nimenomaan Ritschiä

vastaan, jonka kanssa hänellä kumminkin taas on paljon yhteistäkin,

etenkin raskaassa, tarpeettomasti, ei ennen totuttua käsitteiden

nimittelyä sommittelevassa kielenkäytännössä, sitten myöskin

Schleiermacheria vastaan, jota vastaan hän asettuu usein, yhtyen

järkeilemisessä, ja käyttääkin järkeilyn aseita hyvällä tuloksella,

mutta vain sitä varten, että asettuu lopuksi sitä vastaan jyrkimpään

vastarintaan niin kuin suorastaan vastassa olevaa absoluuttisesti

vihollisen valtaa vastaan. -- Beckin luennot pastoraaliteologiiassa

ovat käytöllisiä kokemuksia täynnä ollen (hän oli aikaisemmin pappi)

ylen hyvät."

Näin Beck, kiitoksia, tunnustusta ja ystävällisiä toivotuksia

mukanaan v. 1843 huhtikuussa matkusti perheensä kanssa Baselista

Tybingeniin, käyden matkalla ystävänsä Zellerin luona Beuggenissä

ja viivähtäen vanhan isänsä luona Balingenissa. Hän oli mennyt

toisiin naimisiin vaimovainajansa sukulaisen Mathilda Märklinin

kanssa, joka oli synnyttänyt ennen muuttoa kaksi lasta, joten

muuttojoukkoa oli isä, äiti, neljä poikaa ja neljä tytärtä. Kun

professorin virkaan kuului samalla aamu-saarnaajan toimi, sai Beck

vapaan asunnon kasvitieteellisen puutarhan vastapäätä olevassa

pappilassa, joka nyt tuli hänen kodikseen aina kuolemaansa asti.

Juuri hänestä, joka erityisesti luontoa rakasti, tuntui talon asema

erittäin viehättävältä, sillä akkunoista oli vapaa näkyala mainittuun

puutarhaan ynnä sen läheiselle viinimäelle. Tiekin yliopistolle kulki

läpi puutarhan.

Toukokuun 11 päivänä 1843 alkoi Beck opetustoimensa

virkaan-astujais-luennolla "Kristillisyyden suhteesta ajalliseen

elämään". Tiede oli silloin Hegelin filosofian vaikutuksen alainen ja

jumaluusopissa etenkin David Strauss ja Christian Baur suosivat sitä.

Baur oli professorina Tybingenissä ja hänellä oli suuri vaikutus

nuoriin.

Baur oli varsinkin kristillisen kirkon ensi vuosisatojen

käsityksellään ja Uuden Testamentin kirjojen arvosteluillaan

herättänyt huomiota, saaden vapaasti ajattelevien piiriltä suurta

kiitosta ja uskovien piiriltä vastustusta. Beck Raamatun pohjalla

olevine näkökantoineen oli huomattavassa vastakohdassa oppineissa ja

ylioppilaspiireissä vallitseviin taipumuksiin. Useasta tuntui, ettei

hänen katsantokantansa enää pidä paikkaansa ja että se vanhentuneena

ja pätemättömäksi todistettuna täytyy jättää.

Ylioppilaista, joiden maku muodinmukaisen filosofian ja jumaluusopin

korkealle lentävistä ajatuksista oli turmeltunut, ei tahtonut se

voimakas ja tervemakuinen ruoka, mitä Beckin luennot tarjosivat,

ensin maistua. Aluksi kuunteli häntä vain pieni joukko. Mutta

vähitellen muuttui maku. Vuodesta vuoteen lisääntyi Beckin kuulijain

luku ja pian oli hän yleisesti tunnustettu raamatullisen tieteen

mestari sekä tiedekuntansa enin kunnioitettu opettaja. Etenkin

kokoontui ulkomailta joka vuosi kuulijoita, niin että ajottain oli

vaikea suuressa luentosalissa saada istuinpaikkoja. Enimmäkseen

oli kuulijain luku 150-160, eräänä vuonna 174; muilla oli ollut

korkeintaan 30. Keskimäärin oli näistä Beckin 20 viimeisinä

elinvuosina vuosittain 100 ulkomaalaista, olipa erään kerran 146.

Tämä suuri vaikutus kuulijoihinsa ja vetovoima oli Beckillä loppuunsa

asti. Se johtui hänen käsityksestään jumaluusopin opettajan

tehtävästä ja hänen henkevästä persoonallisuudestaan, joka ei

helposti jättänyt vaikutusta tekemättä. Ensi vaatimus, jonka hän pani

itselleen ja kuulijoilleen, oli: "Takasin lähteelle!"

Raamatusta, jumalallisen totuuden lähteestä, tulee meidän ammentaa.

Raamatusta täytyy meidän ottaa rakennuskivet tieteelliseen

järjestöönkin. Mutta kun meillä kaikilla jo on monenlaisia

mielipiteitä, joita siellä ja täältä olemme jääneet, täytyy meidän

näistä ensin irtaantua sekä sitten syventyä ja elää Raamatun

ajatustapaan ynnä kokonaiseen raamatulliseen maailmaan. Mutta tämä

on vain sille mahdollista, joka Raamatun sanan uskoo. Ilman uskoa

joutuu jumaluusopillinen tiede ja oppi, jos se niin sanoaksemme

vain ulkopuolelta katselee Raamattua ja sen oppia, jota menettelyä

rakastetaan kutsua objektiiviseksi ja historialliseksi, erehdyksiin

eikä Raamatulle silloin tehdä oikein. Sillä pyhän Raamatun oppi,

jota on salaisuus, mitä luonnollinen ihminen ei käsitä, avautuu

ja selviää vain sille, joka antaa Jumalan Hengen, persoonallisen

uskon perustuksella, johdattaa itsensä siihen. Synnin tähden on

luonnollinen ihminen ei ainoastaan heikko siveellisesti hyvään, vaan

hän on myöskin ajatuksissaan, erittäinkin milloin nämä kohdistuvat

jumalallisiin asioihin, niin kuin oman sielunsa tilaankin, vanki,

raukka ja sokea. Ainoastaan uusi yhdistys jumalallisen henkiolennon

kanssa, uusisyntyminen, vapauttaa tästä tilasta ja sekin käy

asteettain, päästen täydellisyyteensä vasta iankaikkisuudessa.

Tavalliselle ihmiselle ja yksinkertaiselle kristitylle, samoin

kuin oppineellekin ja ajattelijalle kulkee tie totuuden tuntoon ja

juurtumiseen siinä uskon kautta ja totuuden henkipiirissä sisäisen

elämisen kautta, sen jokapäiväisessä harjotuksessa, minkä tuntee

totuudeksi. Jos joku tahtoo tehdä Hänen tahtonsa, hän on ymmärtävä,

onko tämä oppi Jumalasta. Tämä oli Raamatunkohta, johon Beck ei

väsynyt aina uudestaan viittaamasta.

Hän osotti myös oppilailleen tien, millä sellaiseen uskoon ja

ymmärrykseen päästään sekä neuvoi, miten heidän Raamattua tuli

tutkia, miten sitä tehdessä totuus toisensa jälkeen täytyi

ottaa sydämmeen ja omaantuntoon, ei rientää yli, ei vaivata

itseään oppineilla selityksillä, vaan antaa sanan luonnollisen,

yksinkertaisen ymmärryksen ja voiman vaikuttaa sydämmeensä. "Jos

teille jokin kohta on käsittämätön, niin älkää sitä hyljätkö, vaan

jättäkää se syrjälle myöhempää aikaa varten. Älköön luultako, että

olisi pakko kaikki väkivallalla temmata itselleen. Mikä alussa

näyttää hämärältä, se saa myöhemmin valaistuksensa, kunhan vain

ensisti yksinkertaiset perustotuudet paremmin on päästy ymmärtämään

ja muutettu elämäksi."

Näin piti Beck lujasti kiinni periaatteesta: meidän täytyy ammentaa

ei omasta ajattelustamme, joka on erehdyksien alainen, vaan

jumalallisten totuuksien aarteesta, itsestään Raamatusta ja nämä

jumalalliset totuudet omat korkein ymmärrys, täydellisten korkein

totuus, vaikka se maailmasta näyttää hulluudelta. Beck tahtoi, että

jumaluusopillinen tiede vapautuisi filosofian siihenastisesta,

suositusta holhouksesta, että se perustuisi Raamattuun ja siten

tieteenäkin seisoisi sille ominaisella pohjalla, omilla jaloillaan.

Totuuden taivaallinen valtakunta elämänvoimineen ja elämänlakeineen

on se esine, jota jumaluusopin tulee käsitellä. Ja tämä juuri ei

ole vain ajatusten esine, vaan elämän valtakunta, joka laskeutuu

kaikkialle meidän maailmaamme, missä vain tapaa avonaisia ovia

ihmissydämiin. Näin on Kristus yhdeltä puolen tie, totuus ja elämä,

toiselta puolen tulee todella Jumalan valtakunta maailmaan. Mutta

tämä tuleminen on siveellisesti välitettyä, se on, se kohdistuu

ihmisen _omaantuntoon_ haihtumattomine totuudentodistuksineen ja

sammumattomine ikävöimisineen todellista elämää Jumalassa, niin kuin

tuon ikävöimisen salminsana ilmaisee: "Niin kuin peura himoitsee

raikasta vettä, niin minun sieluni himoitsee sinua, Jumala."

Kun siis Beck näki oikean jumaluusopin lähteen teologin

persoonallisessa uskonelämässä, oli hänen opetustoimensakin

jollainen, ettei hän tarkottanut ainoastaan kuulijainsa tieteellistä

edistyttämistä, vaan koki saattaa heidät myöskin elävään

yhteyteen evankeliumin totuuden kanssa. Siksi ei hän arastellut

omista elämänkokemuksistaankin, myöskin varhaisemmalta ajalta,

opetusistuimeltaan puhua ja samoin aivan persoonallisesti johtaa

oppilaitansa rukouselämään, vakavaan omaan itsehensä kääntymiseen.

Kyllä ivailtiin, että Beck kateederilta _saarnaa_, on seurojenpitäjä.

Mutta moittijansa eivät ymmärtäneet, että vain uskova kristitty voi

uskosta opettaa. Ken Beckin oppilaana on ollut ja omassa sydämmessään

hänen kauttansa julistetun Jumalan sanan voimaa tuntenut, hän on

kiitollinen siitä, että tämä opettaja on hänet vääriltä, ainoastaan

päätietoa tarkottaman tieteellisyyden korkeuksilta ohjannut tuolle

tosin aina ylönkatsotulle raamatun- ja sydämmen-jumaluusopin tielle.

Ken halukkain sydämmin hänen sanojansa kuunteli, hänestä tuntui aina

luennoilta tullessa kuin tulisi hän kirkosta eikä luentosalista ja

hän tunsi sisällisesti edistyneensä ja sydämmessään lämmenneeksi.

Täten oltiin Beckin kuulijoina todellisessa koulussa; häneltä

saatiin hengellistä kasvatusta ja oikeata ohjausta Jumalan sanan

kurinalaisuuteen.

Samoin kuin aikaisemmin Baselissa oli Beck mielettään ulkopuolella

luentojansa myöskin yksityisesti persoonallisessa seurustelussa

oppilaittensa kanssa. Tilaisuutta siihen tarjosivat kävelyretket

iltapuolin, joihin osaa ottamaan hän kutsui hänelle persoonallisesti

itseänsä esitteleityneitä sekä kutsui hänen kotiinsa tahi

"Gütle'lle". Gütle oli nimittäin pieni maapalsta, noin kilometrin

päässä Beckin kodista, korkean mäen rinteellä, siinä vähäinen

puutarhamaja, josta oli kaunis näköala ja jossa Beck kesällä melkein

jokapäivä ahkerasti työskenteli puutarhatöissä. Täällä vietti hän

usein kesä-illat ja nautti yksinkertaisen illallisensakin. Täällä

oli kovin tuttavallista, kun hän ystävien ja perheenjäsenien

piirissä suoralla avonaisella tavallaan puheli ja antoi itselleen

kertoella omista kokemuksista ja kotioloista kunkin. Kaikki oli niin

luonnollista, ei mitään etsittyä, tehtyä, tunkeilevaa, vaikutusta

tähtäävää; mutta joka aika tunsi hänessä sisäisesti koossa olevan

miehen, jolla oli selvä luja vakaumus jumalallisissa niin kuin

maallisissakin asioissa. Ja tuo suora tapa, joka hänellä aina oli,

vaikuttikin, että yksinkertaiset maanmiehet tunsivat itsessään vetoa

häneen ja että hän heidän seassaan nautti suurta luottamusta.

Beck luennoi Tybingenissä vähin muuttein samoista aineista kuin

Baselissa. Tärkeimmät luentonsa, vuorovuosin, olivat uskonoppi

ja siveysoppi, joissa hän esitti sen opin järjestön, minkä oli

Raamatusta koonnut. Näiden aamupäivän luennoiden ohella selitti

hän säännöllisesti iltapäivän luennoissaan erinäisiä vanhan ja

uuden testamentin kirjoja. Kaikki luennot on hänen kuolemansa

jälteen vävynsä, kirkkoherra Lindenmeyer, julaissut painosta.

Nämä ovat, kuten itsestään on ymmärrettävä, tarkotetut oppineille

lukijoille. Joukko kirjoja, ennen kaikkia kuusi nidettä saarnoja

nimellä "Kristillisiä puheita" [Suomessa on näitä julaissut prof.

A. W. Ingmanin toimesta: Sjutton Skriftliga Tal af Dr. J. T. Beck.

Öfversättning 1866 ja samassa J. T. Becks teologiska karakter,

tecknad af A. W. Ingman ynnä vielä toinen vihko. -- Suomeksi on J.

T. Beck, Kristillisiä Puheita. Mukaillen suomentanut K. E. Stenbäck.

Wuosikerta saarnoja. Pori. O. Palander. 1885.] samoin kuin "Ajatuksia

Raamatusta ja Raamatun mukaan" sekä "Kirjeitä ja Ydinlauseita" ja

"Johdanto kristilliseen uskonoppiin" ovat jokaiselle ymmärrettäviä

sekä omiansa tutustuttamaan hänen katsantokantaansa. "Ajatuksia

Raamatusta ja Raamatun mukaan" sisältävät runsaan aarteen

kristillistä viisautta ja tarjoovat neuvoa, lohdutusta sekä kehotusta

moninaisiin elämänoloihin ja -tiloihin. Ne ovat otteita ystäville ja

oppilaille lähetetyistä kirjeistä.

Pääpiirteinä Beckin sekä mainituissa helpompitajuisissa kirjoissaan

että tieteellisissä teoksissaan esittämässä opissa olkoon tässä

käytölliseen kristillisyyteen varsinkin kohdistuvana erityisesti

merkitty seuraavia kohtia.

_Pyhä Raamattu_ on ruumis, jonka Jumalan henki -- ihmisiä välineinä

käyttäen -- on luonut, antaakseen ilmestyksensä koko ihmissukukunnan

tiedoksi. Ihmiskunnalle on se merkki, joka sitä huomauttaa tulemista

Jumalan tuomioista ja samalla valkeus, joka tahtoo sen niistä

pelastaa. Yksityiselle ihmiselle se on kasvatuskirja. Sen sana on

katoamaton siemen, joka sydämmeen kylvettynä synnyttää hänessä uuden,

jumalallisen elämän ja tätä edelleen kasvattaa. Juuri sen tähden on

välttämätöntä saada ja ottaa tämä sana väärentämätönnä vastaan.

Mutta kasvaminen edistyy henkisten lakien mukaan. "Henkisiä lakeja

täytyy teidän noudattaa. Edistys käy ajatuksen lakien, tahdon lakien,

siveellisten lakien mukaan. -- Joka ihmisen täytyy _ajatella_, jos

asian mieli häneen juurtua. Hän ei saa luulla: annanpahan vain olla

ja rukoilen jotenkin asiasta, tulkoon miten tulkoon. Hänen täytyy

ajatella, hänen täytyy _tahtoa_, tehdä itsekseen periaatteita, tehdä

aikomuksia. -- Kun ihmisten järki, ihmisten ajattelu, ihmisten tiede

on kristillisyyttä rääkännyt, luullaan että myös tahto, todellinen

järki, syntyperäinen ajattelu, arvostelut olisivat ylenkatsottavat.

Mutta sehän kuuluu henkiseen perustaan ja henkisiin kykyihin." --

"Raamatulliset realiteetit, tosiolot, joihin tulisi sisäytyä, ovat

tosin vain viittaavia, syystä että raamatullinen kristillisyys

aina panee ihmisen kokeille: kuinka kauas sinun lihasi, sinun

_uskollisuutesi_ hengellisiin nähden menee? Tahdotko täydellisyyteen

vai etkö tahdo?" -- "Jos ei jollakulla vielä ole mitään armosta, niin

vaaditaan arvollisuutta siihen nähden, mitä meiltä luonnosta jo on:

teillä on korvat -- kuulkaa! sydämmet -- ajatelkaa ja ymmärtäkää!

Ellette niin tee, ette ole arvollisia. Tämän kuulemisen, näkemisen

ja ymmärtämisen kautta lähinnä on tultava mielenmuutokseen. Ellette

niin tee, ette ole sen arvollisia. Mielenmuutoksesta kasvaa usko.

Ellette niin tee, ette ole sen arvollisia. Uskosta kasvaa vaellus.

Ellette niin tee, on asia taas niin." -- "Sinun täytyy antaa ojentaa

ymmärryksesi. Mutta ojentuminen on _pitkittyvää_. Sen tähden täytyy

aina olla varova, ettei mene pitemmälle kuin näkee, ettei ote

olevinaan _kaikkitietävä_." -- "Tämä sana, joka ei ole syntynyt

mistään inhimillisestä tiedosta, ei ole myöskään millään sellaisella

(siis ei myöskään millään tunnustuskirjalla) kierrettävä tai

aidattava tai edes täydennettävä."

Jokainen _Raamatunsana_ täytyy lukiessa tulla paljoa terävämmin ja

enemmän _täyteläisenä_ käsitetyksi, kuin me fraaseista, kuluneista

puheparsista rikkaan tapamme mukaan puhellessa olemme tottuneet.

"Ellei näitä sanoja tai käsitteitä, niin kuin 'Herra', 'Lunastaja',

'Välimies' itselleen yksityiskohtia myöten selvitä, niin mitä hyötyä

niistä sitten itselleen saattaa saada? Paljaan arvonimen. Ei niin,

vaan meidän täytyy ne tosioloiset suhteet, mitkä niissä osaksi ovat

edellytetyt, osaksi ovat ilmaistut, itsellemme selviksi tehdä.

Silloin me pääsemme sanat sisältöineen tajuamaan. 'Paimen', 'tie'

omat kuvauksia, ja kumminkin, kuta enemmän tällaista luonnollisen

asian nimitystä ja merkitsemistä miettii, sitä enemmän selviää,

mitä sillä on sanottu Kristuksen suhteesta meihin ja meidän

suhteestamme Kristukseen." -- "'Elämän leivällä' selvittää Kristus

ravitsevan elämänvoimansa, 'elämän vedellä' henkisesti virvoittavan,

puhdistavan, hedelmöittävän elämänvoimansa." -- "Kun Kristus sanoo:

Miltä olen teidät pannut hedelmiä kasvamaan, niin on hedelmäintuotto

tällä panemisella todenteolla mahdolliseksi tehty. Se on todellinen

istuttaminen, niin tuin jokin puu istutetaan."

Kokonaisarvostelu Raamatun sisällyksestä ja muodosta on:

"Raamatullisessa maailmankatsomuksessa on _yhteys_ sellainen,

jommoista ei missään muualla ole olemassa" ja "ken kerran sellaiset

_kauneudet_ tuntee, luuletteko, että silloin voisi vielä niin ihastua

inhimillisistä taideteoksista?"

Mitä ymmärrämme, se täytyy meidän, sitä myöten kuin tarvitaan,

muuntaa teoksi, kaikissa tapauksissa se sisäisellä kumartamisella

ja pyhitykseen pyrkimisellä käsittää. -- "Me emme saa sitä käyttää

paljasta tietoa ja tunne-elämää (sisäistä levottumista) ja

ulkonaista puuhaamista varten, vaan päinvastoin omantunnon ja tahdon

sivistämistä, itsemme opettamista ja rankaisemista, vahvistumista ja

kurin-alaisena oikeassa hurskaassa menossa pysymistä varten. Se on

tehtävämme, hyvän kilvoituksen kilvoittelu, että luonnon ihmisestä

muuttuisi Jumalan ihminen, kaikkiin hyviin töihin kykenevä. Sanalla

sanoen, kyseissä on totuudeksi tunnetun persoonallinen omistus ja

sen kautta luonteensivistys. Uskokaa Te Herran sana: 'Joka totuuden

tekee, hän tulee valkeuteen!' 'Joka minun sanani kuulee ja tekee

niiden mukaan, hän rakentaa kalliolle.' Se ei ole mitään juosta

hakittamista ja syöksymistä, se on kulkemista valkeutta kohti, se

on rakentamista (tai istuttamista), kestävästi ja kärsivällisesti

päämäärään pyrkivää elämänkulkua ja elämänrakentamista omassa

itsessä. Näin kehittyy Teissä tuo Herran ylistämä 'älykäs, taitava

mies, josta tulee uskollinen ja taitava palvelija', kehittyy tuo

valkeudesta syntynyt Paavalin mainitsema 'viisas mies' ja 'viisas

rakentaja', siis ei mikään paljas ajattelija ja tietomies, ei mikään

tunneihminen ja haaveilija, ei mikään yrittelijä tai näyttelijä,

vaan kehittyy _viisaan luonne_, jota eivät tunteet eivätkä tiedon

ja puuhailun viehätykset mestaroi ja hurmaa, vaan joka oppii ne

hillitsemään ja kurissa pitämään, oppii ne puhdistamaan ja oppii

käyttämään totuuden järkevään palvelukseen."

Täten ei kukaan ole tosin vielä täydellinen kristitty

uskonkappaleiden hyväksymisellä eikä elävällä katumustunnustuksella

eikä silläkään, että hän jonakin silmänräpäyksenä uskossa tahtoo

omata, mitä hänen Kristuksen tiellä rukoillen ja etsien tulee saada

omakseen. Eikä sittenkään Beck ole mikään _armon_ ylenkatsoja. Hän

vain ei tahdo yksinomaista armon saarnaamista eikä mitään armon

saarnaa ihmisille, jotka tahtovat syntisinä pysyä. Hänellekin on

kristillisyyden perusajatus: "Jumalan rakkaus pelastavana armona

Jeesuksessa Kristuksessa". Mutta "kokonainen armo (Kristuksessa) on

vanhurskauden tiellä perustettu, samoin tulee se myös vanhurskauden

tiellä yksityisiin." Ja tämä armo ei ole vain vapaaksijulistava,

vaan oleellisesti vapahtava, samalla vapaaksijulistava ja voimaa

lahjoittava, joka muodostaa ja kasvattaa ja itsensä Isän, Pojan ja

Hengen yhteydessä voiman kaikkeen antaa.

Koko kristillisyyden edellytys on ihmisen syntinen luonto ja

ihmisen historia. Paratiisissa Jumalasta lankeemisella on ihminen

samalla langennut syntyperäisestä perusasemasta, luontomme Jumalan

kaltaisesta luonnonpohjasta ja perusmuodosta, maailmaan, aistilliseen

ja tottelemattomaan luontoon. Ja seurauksena on luonnonrikkouminen,

kuolema. Se ei parannu itsestään aikojen kuluessa. Päinvastoin, yhä

kasvava velka ajaa Jumalan ja ihmiset yhä kauemmas toisistaan.

Tämän ihmisen syntisyyden takia voi nyt hyvä tulla toimeen ainoastaan

lunastusteon kautta siten, että Jumala ja ihminen sovitetaan ja

ihmiseen uusi luonnonpohja ennalleen korjataan. Toiselta puolen

täytyi _Kristuksessa_ jumalallisen ja inhimillisen, jumalallisen

henkiolennon ja lihaluonnon taas tulla yhteen toisensa kanssa

muodostetuksi. Kristus otti turmeltuneen ihmisluonnon, ei kyllä

itsenäisesti aistillista, vaan passiivisesti aistillisen ja hänen

koko inhimillinen elämänkehityksensä on pitkittyvää lihan ja

hengen yhdistystä. Paitsi sitä oli vielä Jumalasta langennut liha

uhrattava. Mutta _ihmisen_ täytyy nyt Kristus oleellisena Sovittajana

uskossa käsittää ja itseensä ottaa. Täten pääsee hän Kristuksen

sovinnonoleeseen, hänen persoonalliseen sovintoonsa. Tällä on hän

Jumalan kanssa sovitettu. Ja luonnonmuutokseen täytyy hänen tulla.

Sitä varten oli tarpeen ei ennen Kristuksen kirkastumista annettu

elämäntekijä, _Pyhä Henki_.

"Me emme ole ainoastaan sielu ja ruumis, vaan samoin kuin sielu

on yhdistetty ruumiin kanssa, samoin on se yhdistetty myös hengen

kanssa. Henki on sielun välin sisään- ja ylöspäin niin kuin

ruumis ulos- (ja alas) päin. Mutta tämä henki on ruumismaailman,

aistillisuuden valtaaman sielun vallan sortamana sen sijaan että se

voisi korottaa sielun yli aistillisuuden ja korottaa itsensä. Näin

ei se pääse mihinkään itsenäisyyteen; mutta hengenkykynä on se vielä

sielussa, muodon puolesta järkenä, olennon puolesta omanatuntona.

Mutta se on nyt toinen toiseensa sekottuneena. Ymmärryksensäkin on

kiintynyt aistilliseen, ulkonaiseen ja on näin sieluun kietoutunut.

Siis on ensisti erotus tarpeen. Sisällisen ihmisen ja ulkonaisen

ihmisen täytyy toisistaan eritä. Sen toimeenpanee sana. Siinä ihminen

tulee kahtia jaetuksi. Hänessä kilvoittelee ylöspäin jotakin irti.

Silloin tulee veto ylhäältä: 'Minä vedän heidät, kun olen korotettu,

puoleeni.' Vetovoima, se on _Henki Jumalasta_, Jeesuksesta. Näin

syntyy vähitellen kihlaus ylhäältä olevan Hengen ja tämän meissä

olevan hengen välillä ja tässä hengensäännöksessä elähtyy uusi

itsenäinen henki."

"Yhä vaan petytään ihmishengessä ja luonnossa olevan rikkaan elämän

kautta ja tämä rikas elämä lentää liihottelee juuri ulkopuolella

Jumalaa aistimaailmassa, aistipetoksessa, ja, niin rikkaana kuin se

kehittyykin, murtuu se pirstaleiksi kuolemassa."

"Ihmisen 'pneumaan', henkeen, joka sielun mukana on alasalennut

lihaan, täytyy uudestaan jumalallisen 'pneuman', hengen tulla, että

se taas saa itsenäisen elämän vastoin tuota lihallistunutta sielua."

Nyt vasta on Jumalan tahdon todellinen täyttäminen ja _Kristuksen

seuraaminen_ mahdollista.

"Siinä on heillä edessään, miten kristillisiä he olisivat

siveysjärjestöissään omine 'Kristus esikuvana' oppeineen. Oletko

tutkinut, voitko asian suorittaa ja voivatko ne sen tehdä, joille

sinä huudat: 'Kristuksen jälkiä! Hänen esikuvansa mukaan!'

Kristuksen esikuvanaolo edellyttää ei ainoastaan hänen oleellista

yhdenkaltaisuuttaan meidän kanssamme, vaan myös meidän oleellista

yhdenkaltaisuuttamme hänen kanssaan, hänen Henkeään. Meidän täytyy

juuri hengestä syntymisen kautta olla jääneet itsessämme siinneen

hänen kaltaisensa _hengen_!"

"Sen tähden täytyy rukoilla ja täytyy etsiä Kristuksen sanassa.

Tämän sanan mukaan täytyy kulkea kuten hänen oppilaansa tekivät ja

niin tulee aika, jolloin henki annetaan. Sen määrää armo eikä meidän

voimamme. Mutta sitten tulee myöskin vaatimuksena: niin tulee teidän

olla!"

"Jumalan tie on jotakin toista kuin ihmisten tie. Edellisellä

kulkee aina hiljaa ja kuitenkin oikeaan aikaan ja sitten nopeasti

niin kuin luonnossakin. Luontokin uinuu ja uinuu koko pitkän talven

ajan. 'Miksi niin kauan? Eihän siitä tulekaan mitään.' Mutta nyt

juuri tulee oikea hetki. Valonsäde välkkyy. Jumalan henkituuli

puhaltaa. Nyt joutuu. Tehkää ennen mitä tahdotte! Sitä varten on

kumminkin toimia, joita voidaan talvella tehdä. Puidaan mitä on

ja valmistellaan. Ei että olisi pakko sinne tänne juoksennella.

Pysy taloustoimissasi, pidä huolta työmiehistä, jotka sinulle ovat

uskotut, mutta ennen kaikkia itsestäsi, ota itsestäsi vaari!"

Tässä jyrkässä erotuksessa, mikä on yhtäältä jokaisessa ihmisessä

olevan syntyperäisen Jumalanhengen jäännöksen, joka kumminkaan ei

enää jaksa korottaa ihmistä lihan asteen yläpuolelle, ja toisaalta

uuden, ylhäältä tulevan Pyhän hengen välillä, on avain ymmärtämään

kaikin puolin Beckin ominaista asemaa uskovan teologiian ja kirkon

keskivälillä. Asia käy vielä selvemmäksi tarkastettaessa, mitkä Beck

niin usein erottaa: psyykillistä, sielullista, luonnollista ihmistä

ja pneuma-ihmistä, henki-ihmistä.

Verrattaessa aitolihalliseen ihmiseen (lihalliseen ihmiseen

ahtaammassa mielessä), jolla ei ole halua sanalla sanoen

mihinkään muuhun kuin aistillisiin himoihin, on _sielullinen_

ihminen parempi. Sielullinen ihminen pitää koko ihmisemolemusta,

erittäinkin henkeä armossa. Hän iloitsee kauneuden nautinnosta ja

esiintymisestä luonnossa, ihmiselämässä ja taiteessa, ruumiillisen

ja henkisen voiman ja hyveen harjotuksista, henkisten aarteiden

kokoamisesta, luonnon, ihmismaailman ja historian syvyyksiin

syventymisestä. Hän etsii Jumalaa ja antaa itseään viedä Jumalan

luo. Tuttavuus kristillisyyden kanssa saattaa hänet järjellä ja

tunteella tajuamaan jotakin kristillisyyden salaisuuksista, kuten

jumaluuden kolmiyhteydestä, Kristuksen rakkaudesta, kaikesta Jumalan

ilmestyksestä ja lainaamaan myös siitä joitakin ohjesääntöjä

elämälleen. Sielullinen ihminen ei ole itse itselleen kylliksi,

hänessä kehkiää halua ja intoa perheen, isänmaan, kirkon, niinpä

kaunisten Jumalanpalvelusten, kristillisten juhlien samoin kuin

hyväntekeväisyyden hyväksi.

Koko tämä ala, missä sielullinen ihminen liikkuu, ei ole itsessään

ylenkatsottava, se on päinvastoin suurimmaksi osaksi jumalallista

säätämää, kuten perhe, valtio, aikanaan Israelissa myöskin

aistillinen Jumalanpalvelus ja ulkonainen kuri. Siellä hoiti Jumala

itse niitä. Niin jaamme ja tulee meidänkin niitä ihmisten ja

kansojen alemmalla kasvatusasteella ollessa hoitaa. Kristillisyys

on tositeossa sangen paljon ollut apuna myöskin sielullista elämää

maailmassa korottamassa ja jalostamassa. Matt. 13: 31-33. Maailman

koko henkinen ilmapiiri on Kristuksen hengen voimalta muuttunut.

Kristillisyydessä juureutuu sivistyksemme ja humaniteetti, ihmisyys.

Kumminkaan ei kristillisyyden varsinaista olemusta ole vielä

käsittänyt se, ken ei yli tämän paljaastaan sielullisen asteen

ole edistynyt, joka kyllä usean hyvinkin kiitetyn kristillisyyden

kohdalla on asianlaita. Jo sitä ei jaa jättää huomioon ottamatta,

että sielullisen ihmisen koko toiminta harvoin on puhdas

itsekkäisyydestä ja aistipetoksesta. Sellainen sieluntila saattaa

asianomaisen tietämättä olla. Tässä taas voi kasvattajaviisaus

vaatia, ettei vapautta liian aikaiseen häiritä, kuten nuorison

maallisiin huvituksiin nähden, kun huvit säilyttävät vielä ainakin

soveliaan siisteyden. Mutta vihdoin täytyy ajan tulla, jolloin

ihmiselle silmät aukenevat siitä, että myöskin nuo hänen korkeimpina

pitämänsä hyvät, voimat, toimet kaikki omat kuoleman vallan

alaisia. Ne eivät anna hänelle kärsimisissä ja kuoleman hetkellä

enää niin mitään lohdutusta; vielä vähemmän ne voivat häntä auttaa

voittamaan kuolemaa. Yksin inhimillinen tiede ja viisauskin joutuvat

lopuksi Saarnaajan arvostelun omiksi: kaikki on turhuutta, paljas

inhimillinen vanhurskaus, niin vähän kuin se onkin ylenkatsottava, ei

vie vielä taivaanvaltakuntaan.

Sitä vastaan avaa meille nyt Jumala Kristuksen kautta korkeamman,

pysyvän elämän "taivaanvaltakunnassaan", puhdistaa ja varustaa meitä

voimalla ja muodostaa meitä sitä varten Henkensä kautta, tekee

paljaasta sielullisesta ihmisestä uuden ihmisen, henki-ihmisen.

_Henki-ihminen_ on se, joka kuuntelee, tottelee itseänsä Jumalaa,

jolle valo ylhäältä avautuu ja voima ylhäältä annetaan, jotka hänet

uudistavat Ne auttavat häntä irtautumaan maailmasta ja omasta

lihastaan, se tietää ei ainoastaan alhaisesta aistihimosta vaan

myös turhuuden kietoman maallisen hyvän siteistä, ihmissuosiosta,

omasta tahdosta j.n.e. Nyt vasta oppii hän oikein Jumalaa Isänä,

Kristusta Sovittajana ja Lunastajana sekä Herrana uskossa tuntemaan

ja ymmärtämään. Todellista totuutta ja pysyviä hyviä asioita tuottaa

hänelle vain Jumalan sana ja Jumalan tahdon tekeminen. Koska

hän etsii kunniaa ja täydellistä tyydytystä yksin Jumalassa ja

taivaanvaltakunnan aarteista, voi hän jättää maallisesti pahimmankin

niinkuin Jumala tahtoo, pysyä hiljaisuudessa ja salaisuudessa, tahi

Jumalan määräämää työtä tehdä ja kuormaa kantaa, vieläpä sen tähden

kärsiäkin, kaikessa seurata Kristusta.

Täydelliseksi ei hän siitä tule niin kauan kuin maan päällä elää

yhtä vähän kuin täydellisesti autuaaksikaan Kuoleminen ja uudesti

elähtyminen käyvät aina rinnatusten. Mutta lihan valta hänessä on

murtunut Vanhurskas Isä taivaassa auttaa sitä, ken uskollisesti hänen

sanassaan pysyy, myös eteenpäin Hengellään, niin että hän voipi

synnin aina uudestaan tuntea ja kieltää sekä täyttää hyvää.

"Vasta uudestisyntymisen jälkeen alkaa vaarallisin koekohta. Nyt on

ihminen uudestaan itsenäisyyden vapauden koekohdassa. Nyt voivat

hengen saastutukset ja harhailut, ei ainoastaan lihalliset, esiintyä

jumalallisen väärentämisenä, jumalallisen väärinkäyttämisenä."

"Totuuden tie, sellaisena kuin se on Raamatussa selvitetty, on tosin

_rauhan tie_, mutta _taistelua vaativa_, on tie, joka vie syvyyteen,

mutta joka taas alennuksesta korottaa. Se on _kierteisliikuntoa_,

eikä mitään suoraa."

_Jumalanvaltakunta_ ei ole vain sydämmentilaa, kuten rauhaa, iloa,

autuutta; vielä vähemmin on se kristillisten ruhtinasten hallintoa

tai yhtyneiden hurskasten voimaharjotusta kaikellaisine laitoksineen

kuria, hyväntekeväisyyttä ynnä muuta sellaista varten. Vaan se on

Jumalanvaltakunta, että taivaan voimat, hyvyydet, persoonallisuudet,

joilla yksin on todellinen olemus, että "taivaalliset realiteetit,

todellisuudet," lujasti järjestettynä kokonaisuutena, ylimaallisena

elämänjärjestönä, nyt myös vaikuttavat tähän maailmaan. Aistimille

näkymättä ja kuulumatta vaikuttavat ja toimivat ne, luonnon

hiljaisen vaikutuksen tavoin, mutta ankarimmalla lainmukaisuudella

Jumalalle yksin tunnetun suunnitelman mukaan. Me emme tarvitse

Jumalanvaltakunnan tulemusta maailmaan ihmiskeinoin ensinkään auttaa.

Emme tarvitse; se on jo täällä ja on vaikuttamassa. Siitä vain on

kysymys: kuka pääsee, kuka tulee siihen? Häiritsemättömimmin voisi

se kehittyä, jos hurskaatkin eivät niin usein luulisi täytyvänsä

toisen kerran sen kulkua varjoon panna, toisen kerran sen armoa

tai sen tuomioita estää. Kaikki olisi parhaimmin, jos vain kukin

paikallaan, mihin Jumala hänet on pannut, ahkeroisi saamansa tehtävät

kaikin voimin, tarmonsa takaa suorittaa, siihen sijaan että pyrkii

kaikkialla muutoin näyttää maailmanparantaja ja kirkonparantaja

olevansa. Silloin kaikki rattaat soveltuisivat toisiinsa. Muutoin

panee Jumala tätenkin aikeensa täytäntöön, ja vahingon saavat ne,

jotka häntä eivät tunne sekä haluavat omia aikeitansa sysätä hänen

paikalleen.

Voimat ja persoonallisuudet, joiden Jumala antaa valtakuntansa

ilmestymisen jälkeen tässä maailmassa vaikuttaa, kääntyvät yhdeltä

puolen ihmisiin, jotka hänen sanansa ottavat vastaan ja kätkevät

ne. Mutta toiselta puolen toimivat ne huomaamatta myös vastustavaa

maailmaa vastaan ja sen kautta. Näin vaikuttaa Pyhä Henki

valheenvaltaa vastaan maailmassa ja valmistaa sitä tuomiolle. Myöskin

Jumalaa vastustavien ruhtinasten tai kansojen täytyy siihen auttaa

Jumalan tahtoa ja suunnitelmaa toteuttaa.

Mutta sellaisista hurskaista, jotka ovat läpi nöyryytysten,

kieltäymisten, kärsimisten lähteneet Kristuksen omalle tielle, jotka

juuri sillä ovat antaneet itsensä hakata ja silittää käytettäviksi

kiviksi, on Kristus, oikeana rakentajana, pystyttävä luvatun Jumalan

rakennuksen todellisen Kristuksen seurakunnan, oikean kristillisen

valtion, kun hän näkyvänä taas tulee voimassa ja kirkkaudessa. Heistä

on hän ottava ne papit ja kuninkaat jotka tuhatvuotisen valtakunnan

aikana ohjaavat kansakunnat hänen alamaisikseen. Mutta kaiken

lopputulos on koko ajallisen maailmamenon lopetus, puhdistus ja

taivaallisen uudestimuodostus, uudet taivaat ja uusi maa, sellainen

maailma, jossa elämä ja vanhurskaus asuu, joka on Jumalan läpitunkema

samalla kuin se on muodostunut Pojan kaltaisuuteen.

Jumalanvaltakunnan levittämiseksi maan päällä saavat ja tulee

_ihmisten työskennellä mukana_, lähinnä siinä toimessa, mihin kukin

on kutsuttu ynnä Jumalan johdolla muodostuneissa kirkollisissa ja

muissa olosuhteissa. Erinomaiseen toimintapuuhaan kuuluu erityinen

Jumalan kutsumus, varustus, kouluutus Mutta toiselta puolen emme

saa itseämme pettää: muodot semmoisinaan, joissa me toimimme,

myöskin koulu, valtio, kirkko, sisälähetys ja ulkolähetys kaikkine

yhdistyksineen, seuroineen, laitoksineen ja toimenpiteineen eivät

itsessään ole mitään pysyvää, ei edes jotain, mikä on täydellisyyteen

kehittymässä. Ne ovat paljoa enemmän heinien, puiden, olkien,

ruumenien veroisia, jotka tätä maailmaa varten ovat välttämättömiä,

mutta jotka kuitenkin kerran tulevan tuomion tulessa palavat

poroksi. Kaikesta kirkollisesta toiminnasta tai lähetystyöstä aivan

samoin kuin kaikesta työstä perheessä, maallisessa kutsumuksessa,

kouluissa ja valtiossa ei ihmisen mukana seuraa iankaikkisuuteen

mitään muuta kuin hengen hedelmät, jotka hänen työnsä ohella

hänessä itsessään ja muissa kasvavat ja kypsyvät: persoonallinen

uskollisuus, oikeamielisyys, rakkaus, usko, kärsivällisyys, vilpitön,

teeskentelemätön nöyryys j.n.e.

Näiden hedelmien saavuttamiseen eivät mitkään ulkonaiset keinot auta.

Ne kasvavat yksin Kristuksen ja hänen apostoleinsa seuraamaa ja

neuvomaa _menettelytapaa_ noudattaessa.

_Kaikki kristityt_ voivat Jumalanvaltakuntaa maan päällä toisten

suosioon saattaa ja sen leviämiseksi apuna olla Mat. 5: 16, 1 Piet.

2: 12, Mat. 9: 38 mukaan kristillisellä vaelluksella ja rukouksella.

"Kaikille kristityille on sanottu: pitäkää kansojen keskellä hyvä

meno! mutta ei että heidän tulee juosta sinne tänne pakanain

sekaan ja saarnata. Siten julistatte Te Herraanne Jeesusta, hänen

hyvettänsä. _Se on lähetystyötä_. -- Hyvä vaellus on _jokapäiväisessä

elämässä_. Sellaista oli vanha kristillisyys: hiljaista, siveää;

mutta lujia ihmisiä, henkilöitä, luonteita, joille ei saanut X:ää

tehdä U:ksi, jotka tiesivät, mikä on oikein ja mikä väärin, mikä

on valheteltua ja mikä totuutta sekä pysyivät siinä ja sen mukaan

toimivat ja sen mukaan arvostelivat. Siten oli hyvin. Nyt on meillä:

paljaita Jumalan valtakunnan rakentajia -- siveellinen puoli jää

takapajulle yhä vain oppilauseita, sääntöjä, uusia seuroja, uusia

lähetyksiä. Juurtukaa, juurtukaa maaperään, jolla seisotte. Siten

olette puita, joita ei mikään tuuli kaada." -- "Se on tie: neuvoa

taas jokaista pysymään kutsumuksessaan, niin kuin Luteruskin on

tehnyt: Sinä palvelijatar, sinä tallirenki, siihen on Jumala sinut

pannut. Siinä palvele Herraasi äläkä juokse luostariin! Siinä,

kutsumuksessanne, hajottakaa Jumalanpelkoa ja oikeamielisyyttä!

Ja jos etemmä olette edistyneet: _Kristuksen hyveitä_ julistakaa!

Sellaisista tulee miehiä, joihin voi luottaa."

Neuvoista niille, jotka tahtovat tulla kristillisiksi _papeiksi_,

esitettäköön tässä seuraavat opetukset.

Papinviran tehtävä raamatullisessa mielessä on: opetuksella,

johdattamisella ja palvelemisella (itsensä uhraamisella) perustaa

elämänyhteyttä Kristuksen kanssa ihmisissä ja ihmisten keskuudessa,

viedä Kristuksen kuulemiseen ja seuraamiseen ynnä elämään hänessä.

Papinviran todella Jeesuksen nimessä hoitamista varten täytyy papin

itsensä tuntea Kristus ja seurata Kristusta. "Mutta tästä ei vielä

seuraa, ettei sitä ennen yhtään mitään voida Jumalan ja Jeesuksen

nimessä tehdä. Jumalan käskyjä ja tietä Jumalanpelkoon, niin kuin

niitä Vanha Testamentti ja niin kuin niitä edelläkävijä Johanneskin

valmistuksena Jeesukselle opetti, niitä ainakin voidaan opettaa."

"Tosin kyllä syytetään: 'sellainen saarnaa vaan siveyttä (paljasta

siveysoppia armon sijasta)'. Kunpa hän vain oikein siveyttä saarnaa!

Ken on Jeesuksessa Kristuksessa, hän ei ole yli siveysopin, vaan hän

edistyy aina enemmän siveysoppiin, lakiin. Näin on tehty vastakohtia,

missä niitä ei ole olemassa."

"Siveysopin saarnaaminen on parempi kuin taisteluhalu ja

innoittelu-into vasituisesti kristillisiin asioihin nähden, joita ei

vielä tunneta ja joita ei vielä omata, jolloin esiinnytään Jumalan ja

Kristuksen nimessä, mutta toimitaan päinvastoin. -- Monet ovat niin

miettimättömiä suorastaan sanontaan: 'Sitä ja sitä en voi uskoa.'

Kuka sinulta sitä tahtookaan tietää? Niin anna, mitä voit antaa ja

mitä uskot, pehmitä, kylvä edes peltoa ellet taivaanvaltakunnan

nisuilla, niin kuitenkin jumalallisella siemenellä. -- Jos olet niin

kauas joutunut, ettet voi enää yhtään mitään Jumalan nimessä antaa,

silloin luovu virasta!"

Papin tärkein tehtävä on _saarna_. Sitä tulisi harrastaa paljoa

enemmän kuin vain muun työn lomassa (Mat. 9: 37 s.) siten, että

vakavin miten mahdollista läpi koko viikon pitkittymin tutkimuksin

kokee tunkeutua yhdeltä puolen tekstin sisältöön, toiselta puolen

omaan sisimpään ja kuulijain sisimpään ynnä sen mukaisesti sana

sitten jakaa. Silloin voi vaikutuksen turvaisin mielin jättää

Jumalalle ja hänen Hengelleen.

Saarnan on käännyttävä koetteeksi ensin _suuren joukon_, kaiken

kansan puoleen ja tällöin on erittäinkin silmälläpidettävä eksyneiden

ja kirkon kanssa ristiriitaan joutuneiden tarpeita. Saa sitenkin

kansan sydämmeen kokea vaikuttaa, että osottaa osanottoa sen

ulkonaiseen hätään, köyhyyden vallitessa siitä pitää huolta, sen

oikeutta esivaltaa tai mahtavia vastaan puoltaa, sairaustapauksissa

sitä tukee. Sitä vastoin _varottaa_ Beck mitä ehdottomimmin niin

hyvin ajan tehdasmaisista koriste-istutuksista kuin osanotosta

mihinkään valtiolliseen ja uskonnolliseen _puoluepuuhaan_. Samalla

kuin hän ei pelkää "seisoa yksinään oleman alhaisella jakkaralla",

pelkää hän että, kun puolueeseen liittyminen riistää itsenäisen

arvostelun ja toimintavapauden, joudutaan siihen kiusaukseen, mitä

koko maan piirin yli tulee (Ilm. 3: 10 ja 14: 12).

"Välttämättömään taitavuuteen nykyaikana kuuluu: Älkää toki koskaan

liittykö mihinkään puolueeseen -- sellainen ei tosin kutsu itseään

koskaan puolueeksi liittoon tai minkä nimisiä lienevätkään! Muutoin

ette voi koskaan toimia niin kuin tahdotte ja niin kuin Te asian

ymmärrätte, vaan Teidän on _pakko_ toimia tuon seuran jäsenenä.

Yksityisten kanssa saattaa yhteyttä pitää, mutta seuran kanssa ei."

-- "Niin esiintyivät kaikki, jotka Jumalan palvelijoita todellisesti

olivat: he eivät vilkuilleet ympärilleen, eivät haeskelleet, eivät

suunnitelleet aikeita ja järjestöjä, eivät muodostaneet mitään

puolueita, eivät etsineet sieltä täältä keinoja ja temppuja; he

tekivät, mitä Jumalalta kuulivat, juuri niin eikä toisin. Muusta

antoivat he Jumalan huolehtia."

_Kansalle_ on saarnattava pääasiallisesti Jumalan lakia ja täytyy

meidän niin pitkälle kuin kutsumus siihen velvottaa, pitää sitä

myöskin inhimillisen esivallan lain alaisena. Sitä vastaan ei

ole koskaan toivottavissa, että voittaisimme kaiken kansan

todellisen kristillisyyden ja Jumalanvaltakunnan omaksi. Se alistuu

täydellisesti kuuliaiseksi Jumalalle vasta sitten, kun se on tullut

Jumalan tuomion läpi käyneeksi.

Sen tähden on kristillisten paimenien tärkein tehtävä koota

seurakunnasta esiin todellisia _Jeesuksen oppilaita_ ja kasvattaa

niitä sekä saarnan annilla että myös lähemmässä seurustelussa ja

jokapäiväisien aiheiden sattuessa oikeaan kristityn mieleen ja

vaellukseen. Näistä pääasiallisesti on sitten Herra Kristus itse

ottava _valittunsa_. Siis aina on ydinkristittyjen voittaminen

silmällä pidettävä.

Älköön kumminkaan luultako, kun tullaan johonkin paikkakuntaan, missä

jo on olemassa jokin niin kutsuttu "seura", että nyt minulla on jo

sellainen ydinkristittyjen piiri. Sellainen on kokonaisuuteensa

ja yksityisiinsä nähden ensin koetellen tutkittava eikä voida

sellaiseksi arvostella, miksi se tekeytyy ja minä se kulkee, jos

se vain esim. ihmiskäskyt ja hurskaat miehet pitää suuremmassa

arvossa kuin Kristuksen ja hänen puhtaasti inhimillisen ja

puhtaasti luonnollisen tapansa. Missä ei vielä mitään "seuroja" tai

yhdistyksiä ole, siinä ei pidä ensimmäiseksi tehtäväkseen katsoa

sellaisien aikaansaamista. Pikemmin on huomio luotava siihen,

missä ovat ne istutukset, jotka Jumala on istuttanut? Niitä mitkä

täten sisällisesti ovat yhtä, ei ole pakko järjestyssääntöjen

alaisiksi säätää ja sellaisilta yhtymiseen koota. Yhtyminen seuraa

kyllä silloin jossakin muodossa itsestään. Se on sitten todellista

elimistöä, elävää yhdistymistä ja liittoumista. Siihen sijaan se,

mitä ihmiset tavallisesti järjestäytymiseksi kutsuvat, on enemmän

tehdastyön tapaista ja näköistä.

Täten voidaan Beckin opetus ja kritiikki lausua lyhyesti sanoilla:

muuttakaa mielenne, kaikki ilman erotusta, hyvätkin, muuttakaa

ajatuksenne, harrastuksenne ja tekonne!

Kääntykää takasin, te valtiomiehet, tiedemiehet ja kirkonmiehet

pimityksen ja ylenkatseen alaisiksi joutuneisiin jumalallisiin

perustotuuksiin ja Jumalan lakeihin. Omistakaa sitä varten

ilmestyksen valo, joka teille tarjoutuu yksinomaan Raamatussa, eikä

muualla.

Mutta älkää sekottako "alkuasteita päämäärän ja kalleimman

kalun" kanssa, älkää sitä, mikä sielullisesta ihmisestä näyttää

korkeimmalta, iankaikkisen kanssa, Jumalanvaltakunnan kanssa! Älkää

tuhlatko voimaanne ihmispuuhaan, joka katoaa eikä tuota teille mitään

iankaikkista palkkaa, vaan tuottaa tuomiota, etenkin silloin, jos

te sen tähden sorratte todellista Jumalanvaltakuntaa, ja pidätätte

niitä, jotka sen tahtovat voittaa.

Antakaa te kaikki, jotka Kristukseen toivotte ja etenkin te,

jotka hänen hyväkseen haluatte työskennellä, silmänne avautua

taivaanvaltakunnan tavaroille, maailmaan vaikuttaville jumalallisille

realiteeteille! Pyrkikää itse niiden kautta iankaikkisesta elämästä

osallisiksi! Toivokaa niistä parasta kaikessa vaikutuksessanne, jota

varten teidän välttämättä täytyy itsennekin taivaanvaltakunnan lakien

alaiseksi mukautua.

* * * * *

Beck eli Tybingenissä tiedekuntansa muiden jäsenien kanssa hyvässä

sovussa ja seurusteli eräitten muidenkin professorien kanssa;

mutta likeisempää yhteyttä ei syntynyt eikä hän täällä saanut niin

uskollisia perheystäviä ja sellaista seuraa samanmielisten kanssa

kuin Baselissa. Tämän hän monesti kipeästi tunsi ja usein oli hänellä

yksinään olevan painostava tunne. Vaikkapa hänelle annettiinkin

tunnustusta ja silloin tällöin hänen ajatussuuntaansa myönnyttiin,

niin täytyi hänen kumminkin itsellensä sanoa, että hän oli yksin.

Tämä ei voinut tosin häntä kerran aljetulta tieltä syrjäyttää

eikä riistänyt häneltä vakaumusta kulkea eteenpäin. Hän jätti

asiansa Jumalan huostaan. Mutta hän ei säästynyt myöskään kokemasta

opetustapansa ja Raamattuun ottamansa aseman tähden ankaroita,

jopa tulisiakin hyökkäyksiä jumaluusoppineiden puolelta nimenomaan

Pohjois-Saksasta ja Baijerista. Hän ei ollut mikään taistelun ystävä

ja vain silloin olisi hän tarttunut kynällä julkisesti puolustamaan

mielipiteitään ja asemaansa, kun olisi tuntenut sen pakottavaksi

velvollisuudekseen. Mutta hyökkäykset eivät olleet sen laatuisia,

että sisällistä pakotusta puolustukseen olisi ollut. Sitä tekivät

hänen puolestaan tutut, yksinpä vastustajansakin Wyrttembergissä.

Beck arvosteli kyllä terävästi olosuhteita kirkossa, valtiossa ja

kansanelämässä samoin kuin tieteen piirissäkin, mutta hän tahtoi

opettaa, varottaa, silmiä avata, ei sotia; aikansa vaaroista hän

varotti.

Vuonna 1848, jolloin yleisiä kansanlevottomuuksia tapahtui

kaikkialla, hän saarnoissaan muun muassa lausuu:

"Nykyisen ajan levottomassa kuohussa, jonka Jumala on sallinut,

tiedän kristityille vain yhden neuvon: seuratkaa vanhojen

apostolisten kristittyjen askeleita. Nyt käyvät tuomiot valtioiden

yli, niin kuin silloin juutalaisten valtion yli. Tuota Herran

ensimmäisessä vartiossa tulon seuraa nyt toisessa vartiossa tulo,

joka ulottuu yli maanpiirin. Herraa odottaminen, ettei olla

laiskoja, vaan sisällisesti varustettuja ottamaan häntä vastaan,

_pysyminen erillään poliittisesta hommasta_, ja missä virka ja

kutsumus vielä sen kanssa yhteyteen viepi, Herran voimasta kyyhkyjen

yksinkertaisuudella ja käärmeen kavaluudella varustautua, mutta

niille, jotka vielä mielellään ottavat sanaa vastaan, olla auttajina

autuuteen, se on meidän yksinkertainen, mutta kyllä paljon merkitsevä

tehtävämme."

"Niin, sinä levoton aika, sinä isänmaa, jota kunnianhimoiset

puolueet raatelevat, jota uhkaa ystävä ja vihollinen, sinä kansa,

totuudesta yhä enemmän kauemmas poikennut, jota heikot ihmiset,

väärät ja kevytmieliset ystävät, narrimaiset haaveilijat yhä

lähemmä kuilua vievät; sinä nuoriso, jonka ajan myrsky on ilmaan

heittänyt, hiljaisesta maaperästä irtitemmannut, jossa sinun

ensin tuli juurtua, voidaksesi kerran oikealla ajalla vakavana

puuna ottaa sinulle aijottu paikkasi ja kantaa hedelmiä eikä vain

lehtiä; sinä vanhus, neuvoinesi ylenkatsottu, kokemattomuuden ja

ylpeyden huudon kuurouttama, itse harhaan menneenä siihen nähden,

mitä aina ja kaikkialla totena, oikeana ja hyvänä pidettiin; sinä

esivalta, arvosi menettäneenä, kaikilta puolin ahdistettuna ja

kaikilta puolin ehkäistynä uhkamielisyyden ja epäjärjestyksen

hengen kautta; te perheiden isät ja äidit, osaksi raskasten surujen

osaksi tyhjien toiveiden pirstomina, omien lastenne vaivaamina

tahi heidän tulevaisuuttansa surevina, huoaten perheenhallituksen

kuorman painamina tai laiminlyödyn perhekurin seurausten vitsomina;

te työmiehet, te halpa-arvoiset ja köyhät, oikeaa ystäväänne yhä

enemmän väärinkäsittäen, liehakoitsijain piirittäminä, jotka

teille lupailevat paratiisia ja helvetin poltinraudan merkkejä

omiintuntoihinne polttaen, kunnianhimonsa, vallanhimonsa ja

rahanhimonsa kautta teiltä yhä enemmän kunniallisen leipänne

riistävät, lopuksi teidät pahantekijöiksi tekevät ja teurastettaviksi

vievät; te arvossa olevat ja rikkaat, veljistänne onnettoman

välimuurin erottamat, epäluulon, kateuden, vihan ja kiukun

ympäröimät, uhkauksien hämmästyttämät, parhaan tahtonne hyvinteossa

kirotut, ja pahan tahtonne kostonmiekan päänne yli nähden; te oikeat

isänmaan ystävät, kansan ystävät, ihmisystävät, te kunnianmiehet,

joiden sydän suree, suuttuu, verta vuotaa kaikkea tätä hätää ja

sekasortoa nähdessänne, kun teidän täytyy uskollisuuden ja rakkauden

nähdä maassa yhä enemmän vähenevän, täytyy nähdä tyhmyyden,

kevytmielisyyden ja röyhkeyden yhä enemmän kaivavan ympäri perustusta

ja hurskaat eivät voi mitään toimittaa (Ps. 11: 3), viisasten täytyy

vaieta (Amos 5: 13) ihmisapu on turha (Ps. 60: 13): te kaikki,

ketä lienettekin, mikä nimenne lieneekin, te tämän ajan lapset, oi

jos te voisitte, tahtoisitte havahtua ja nousta ei tuohon moni- ja

suuri-puuhailuun, johon teitä jo useampia vuosia sitten on kehotettu,

ei siihen, vaan että te voisitte, tahtoisitte kuitenkin nousta

yhteen, ratkaisevaan suur'tekoon, joka on yksinkertaisessa neuvossa:

etsi oi ihminen, oi kansa, oi kuningas, _etsi Jumalassa, mitä sinulta

puuttuu_!"

Häntä suretti, kun häntä ei ymmärretty ja hän huolehti jokaisesta,

kenen huomasi väärällä tiellä, tarjoten monelle kätensä avuksi

milloin tuloksella, milloin tuloksetta. Ei koskaan kuultu hänen

katkeralla äänellä tai vihassa moittivan vastustajaansa. Asia,

ajansuunta, väärät periaatteet, eikä henkilöt, olivat ne, joita

vastaan hän taisteli. Missä huomasi rehellistä pyrkimystä,

saattoi hän seurustella toisin ajattelevienkin kanssa sekä olla

kärsivällinen. Hän ei ollut mikään professori tavallisessa

merkityksessä, ei mikään kuiva opettaja, ei mikään kamariviisas, vaan

elämän mies parhaassa merkityksessä. Hänellä oli avoin silmä elämän

kaikkiin olosuhteisiin ja tapahtumiin, hän tutkien seurasi ajanmenoa

valppain, tarkastelevin silmin ja siten oli hänellä harjaantunut

arvostelukyky, joka ei helposti vienyt harhaan. Hän oli kokonainen

mies. Ulkoa ei nähnyt, miten ankaraa hengenkuria hän harjotti

itseään kohtaan eikä hänessä koskaan huomannut mitään teennäistä,

pakotettua. Hän oli sisäisesti niin kootuin mielin, ettei helposti

suunniltaan poisjoutunut. Mutta sen tunsi, että kristillisyys

hänessä johtui vakavasta, sisäisestä kilvoituksesta ja että hänen

omanaan oli rikas, sisäinen elämä. Turhamaisuutta joko kateederilla

tahi yksityiselämässä ei hänessä huomannut, hän ei pitänyt itseään

kiitettynä, kuuluna professorina ja häntä hymyilytti, jos joku ilman

totuuden tosihalua tai ilman sydämmen tarvetta tunkeutui hänen

luokseen, ihmetelläkseen vain hänessä kuulua miestä. Sellaisia

hän hyvin levollisena väisti tai katkasi tunkeilemisen jollain

raitistavalla sanalla. _Totuus_ ja _elämä_ olivat ne navat, joiden

ympäri hänen elämänsä ja mielensä pyöri, niiden perään hän pyrki,

niiden puolesta tahtoi vaikuttaa ja missä näitä huomasi muissa,

siinä tuli niitä vastaan, kuuluivatpa henkilöt sitten mihin suuntaan

tahansa.

Tässä mielessä ja hengessä vaikutti ja opetti Beck 35 vuotta

Tybingenin yliopistossa ja runsasta siunausta levitti hänen

toimintansa. Ulkonaisesti ei hänen elämässänsä tällä ajalla

tapahtunut mitään suuria muutoksia; pääasiahan onkin, mitä

sisällisesti ihmisessä, joka Jumalan kasvatuksessa ja koulussa on,

tapahtuu; mutta se on vain Jumalalle selvimmin tunnettua.

Ja kumminkin seurustellessa saa ihmisen koko olennosta vaikutuksen,

jos sisällistä kasvamista ja kypsymistä iankaikkisuutta varten on

huomattavissa. Tätä kypsymistä täytyi Beckissäkin monenlaisten

kokemusten ja vaikeuksien vaikuttaa, joita hän ja perheensä saivat

kokea. Itse hän makasi moneen kertaan vuoteen omana sairaana.

Raskaita sisällisiä taisteluja oli hänellä sairauksiensa aikana. Sitä

todistaa esim. seuraava kirjeen ote: "Monesti lankesin polvilleni ja

huusin Herralta armoa. Oi miten läpitutkituiksi tulivat sydämmeni

kaikki loukot, miten syntini kävivät pääni yli ja miten selvästi sain

tuntea, ettei yksikään veli voi toistaan eikä kukaan voi itseään

vapahtaa, vaan ainoastaan Herra yksin ja että Hän on ihmeellinen

Jumala, jota me emme käsitteillämme emmekä mielikuvituksillamme voi

mihinkään ohjailla, jonka sulattavassa tulessa paraskin meissä,

mitä hyvinä päivinä uskonlujuutena hyväilimme, sulaa kuin vaha tai

esiintyy vain synnynnäisenä luonteena, terveenä verenkiertona, vatsan

lepona, lyhyesti sanoen, lihana vielä. Miten voi syville, miettiville

mielille itse 'Kristus meissä' tulla paulaksi ja petokseksi, että

ne panevat oikeastaan uskonsa ellei ulkonaisiin töihin, kuitenkin

sisäisiin voimankokemuksiin eikä sanaan: 'Tyydy minun armooni!'

Mutta kun kaikki ajatusten innostus, myöskin 'unio mystica'n innokas

ylistys lamautuu, kun _Kristus meissä_ tulee haudatuksi, silloin voi

sydäntä! ellei se opi tuntemaan ja käsittämään, että _'Kristus meidän

edestämme'_ on A ja O, on kaiken juuri ja huippu." Taisteluistaan

sisällisesti vahvistuneena hän kuitenkin aina pääsi. Monesti antoi

hän luennoissaan oppilaille julkisesti ja ilolla todistuksia niistä.

Perheensä piirissäkin sattui monta surua. Erittäin raskasta oli hänen

saada tieto, että Sveitsissä erään papin kanssa naimisissa olevan

tyttärensä yhdeksänvuotias poika tuli ammutuksi ja että ampuja,

mielihäiriössä oleva sukulainen, myös surmasi itsensä.

Poikasen äiti oli jo kolme vuotta aikaisemmin kuollut. Heti

surusanoman saatuaan kirjoitti Beck murheelliselle vävylleen: "Kaksi

tuntia sitten saapui meille kirjeesi; tapahtuma on traagillinen

yökohtaus, joka meitäkin murehuttavasti liikuttaa ja jonka täytyisi

meitä vapistuttaa, ellei meillä olisi uskoa sielujenpaimeneen,

joka ei anna lampaitansa kenenkään, ei saatanankaan eikä sen

pimeydenvoimien temmata kädestänsä. Sen tähden emme anna itseämme

harhaan saattaa tuon valheen, jota maailma niin mielellään levittää,

että olisi turhaa palvella Jumalaa ja usko olisi vain petosta

kuinka usein täytyi vanhan liiton hurskasten kuulla kysyttämän

itseltään: Missä on nyt teidän Jumalanne? Niin, Herran itsensä

täytyi kuulla: Hän on luottanut Jumalaan, auttakoon nyt häntä! --

Kuinka kauhistavana ilmeni hänelle saatanan voima, joka valloitti ei

ainoastaan Juudaksen, vaan yksin rehellisen, uskollisen Pietarinkin,

saattoi saattoi koko kansan, vieläpä Herran itsensäkin täytyi

kaatua tämän ylimurhaajan kuolemanvallan uhriksi. Tässä ihmiskunnan

synkässä murhenäytelmässä ilmenee, että juuri Jumalan viholliset

käyvät sotaa ei ainoastaan lihalla ja verellä, ruumiillisilla

onnettomuuksilla ja sairauksilla, vaan perkeleen kamalilla

hyökkäyksillä ja hänen henkisillä pimeysvoimillaan, että niiden alle

voidaan joutua heikkoudessakin, koska hengen alttius ei voi lihan

heikkoutta syrjäyttää; että Jumala yksin siinäkin, missä hän meille

tutkimattomista, mutta aina viisaista ja hyvistä syistä antaa omiensa

joutua uhriksi, pysyy uskollisena Jumalana ja Isänä, joka on oman

Poikansa uhriksi antanut, että hän kuoleman kautta ottaisi vallan

siltä, jolla kuoleman valta on, että hän niiden sielut, jotka hänelle

kuuluvat, lunastaisi ja pelastaisi, vaikkapa ruumis on kaatunut.

Molemmat mahtajat kuuluivat hänelle, toinen lapsena ja itse jo

taistellen lihaansa vastaan, toinen rehellisenä ja uskovana Herran

oppilaana, molemmat ovat siten Jumalanrakkautta nauttimassa, josta

ei suru eikä ahdistus, ei kuolema eikä elämä, eivät enkelit eivätkä

hallitukset voi erottaa. Jumala on totisesti hyvä kaikessa, mitä hän

tekee; siinäkin, minkä hän sallii, kaikessa on hän hyvä."

Tammikuussa v. 1878 kuoli hänen vanhin tyttärensä, naimisissa oleva

hänkin ja tämä vuosi oli isänkin viimeinen. Yhä elävämmin tunsi hän,

että matkan pää lähenee.

Vuonna 1877 oli hän saanut vielä viettää sukulaisten ja

samanmielisten ystävien piirissä kiitollisena Jumalalle

viisikymmenvuotisen virassaolonsa juhlan. Julkiset kunnianosotukset,

joita hän ei suosinut, oli hän kieltänyt. Virkaveljensä olivat

sen tähden vain tunnustusta ilmaisevalla ja sydämmellisellä

kirjoituksella esittäneet "kunnioituksensa ja rakkautensa", johon

Beck kiitollisena antoi vastauksen. Kiitolliset oppilaat olivat eri

seuduilta lähettäneet onnentoivotuksensa. Tässä tilaisuudessa toi hän

julki tunteensa seuraavin sanoin:

"Alusta saakka olen antanut kahden periaatteen itseäni johtaa:

jokapäivä tehdä työtä ensin itseäni varten, ennen kuin toisiin ja

ulospäin vaikutin sekä rajottua tarkasti Jumalan minulle osottamaan

velvollisuuden piiriin sen sijaan että pyrkisin mitään suurta

aikaansaamaan. Siemenestä, joka näin on syntynyt, odotan opettajalle

ja oppilaille ilahuttavaa satoa."

Miten hän arvosteli pitkää elämänjuoksuaan, mitä ajatuksia

hänessä sen ohessa liikkui, sen näemme siitä, mitä hän 73:na

syntymäpäivänään, helmikuun 22 päivänä 1877, omiansa varten

on kirjoittanut. "Elähtäneeseen ikääni nähden saattaa olla

viimeinen kerta, että tänään vietän syntymäpäivääni perheeni ja

ystävien keskuudessa. Pidän sen tähden rakkauden velvollisuutena,

menneisyyttäni katsellessa Jumalan kunniaksi tunnustaa, mikä

Raamatunsana oli minun johtotähteni. Se on salminsana: 'Kuitenkin

minä pysyn alati sinun tykönäsi, sillä sinä pidät minun oikeasta

kädestäni. Sinä talutat minua neuvollasi, ja korjaat minua viimein

kunnialla.' Minä olen pitäytynyt Jumalaan, elävään Jumalaan, niin

kuin hän on sanassaan itsensä osottanut enkä sen tähden ollut koskaan

ilman hänen neuvonsa johtoa, niin kuin hän on taluttanut minua

oikeasta kädestäni. Minä annoin itseäni pitää ja olen pitäytynyt

häneen ja myös antanut taluttaa itseäni ja olen varma, että hän

korjaa minut viimein kunnialla. Kehotan teitä uskomaan elävään

Jumalaan samoin kuin hänen sanaansa, mutta erittäin hänen Poikaansa,

joka on viisaus ja elämä.

"Olen silmäillyt kaikille tieteen aloille, historian, luonnon ja

taiteenkin, ja tuntenut siellä turhuuden, mitättömän, pysymättömän.

Mutta Pyhä Raamattu on yksin tarjonnut minulle sitä, mikä on

todellista ja olennaista, jonka tähden en antanutkaan minkään

minun itseäni pettää ja häikäistä; se muodostaa ja muuttaa ihmisen

iankaikkisuutta varten. Olisi minullakin ollut taitoa päästä

suureksi tiedemieheksi, mutta olen sellaisissa pyrinnöissä, missä

toiset kilvoittelevat saadakseen itselleen nimeä, itseni hillinnyt.

Useat ovat minuun halveksien katsoneet, mutta minä olen heidät

jumalallisen viisauden valossa ylikatsonut. -- Mitä erilaisimmissa

olosuhteissa, joihin virka ja kutsumus minut on johtanut, pysyi tuo

salminsana johtotähtenäni. Tulin Waldthannissa villiintyneeseen,

turmeltuneeseen talonpoikaisseurakuntaan, mihin ei kukaan pappi

halunnut ja missä en hengestäni ollut varma. Mergentheimissä sain

kerettiläispapin nimen. Baselissa kohtasi minua vastustus puolelta,

josta en sitä odottanut. Tybingenissä oli kaikki valmiina estämään

menestystäni. Mutta Jumala on pitänyt minua oikeasta kädestäni.

Antakaa sen olla kehotuksena itsellenne uskomaan Jumalaan ja hänen

rakkaaseen Poikaansa, pelastajaamme ja Vapahtajaamme. Hänen kauttaan

tulee kaikki meidän kurjuutemme Jumalan, niin kuin sovitetun Isän

eteen, hänen kauttaan tulevat alas kaikki armonlahjat, jotka

pelastukseksemme ja rauhaksemme meille lahjoitetaan. Hänen kauttansa

toivon täydellisyyteen pääsyä sellaisena, jossa synti ja heikkous

vielä riippuu kiinni. Kavahtakaa tämän ajan ja maailman henkeä,

epäuskoa, puoli-uskoa ja taika-uskoa, se on pyyntöni teille."

Vielä lähes kaksi vuotta sai hän vaikuttaa henkisesti pirteänä,

vaikka heikkonevin ruumiinvoimin. Käydessään syksyllä 1878

tervehtimässä vävynsä perhettä Schluchternin pappilassa, otti hän

heiltä nimenomaan viimeiset jäähyvästit ja lausui varmasti, että

ken hänen luonaan tahtoi vielä käydä, sen tuli kiiruhtaa, sillä

omena on kypsynyt ja putoaa kohta. Vielä luennoi hän säännöllisesti

ja vasta joulukuun puolivälissä alkoivat hänen likimmät omaisensa

aavistaa pahempaa, kun ruokahalu yhä väheni ja hengitys kävi aina

vaikeammaksi. He pyysivät hänen jättämään luennoimisen. Mutta hän

vastasi: "oi ei, sehän on vain minulle iloa, kun voin vielä nuoria

palvella". Joulukuun 18 p:nä piti hän viimeisen luentonsa, silloin

alkoi joululupa. Vielä jaksoi hän päivillä nousta ylös, kumminkin

istui tavallisesti ristissä käsin hiljaa. Perjantai-illan vietti

hän vielä omiensa keskuudessa vilkkaasti puhellen; meni levolle

jälkeen kymmenen illalla, mutta sai vähän unta ja tunsi itsensä

aamulla hyvin heikontuneeksi. Hengityskin tuli yhä raskaammaksi.

Aamupäivällä lauantaina joulukuun 28 päivänä kello 1/2 9 pyysi vielä

itseään kohottamaan vuoteessa, laskeutui sitten syrjälleen ja nukkui

hiljaa viimeiseen uneen. Keuhkoihin ja vatsaan oli muodostunut

paiseita, jotka olisivat tuottaneet elämän jatkuessa yhä suurempia

tuskia. Maanantaina joulukuun 30 päivänä haudattiin vainaja suuren

saattojoukon seuraamana, joka suri hänen poismenoansa, mutta samalla

kiitti Jumalaa siitä siunauksesta, joka vainajan kautta oli levinnyt

sekä lähimpään ympäristöön että kauemmaksi ulkomaille saakka.

* * * * *

Bernhard Riggenbach, Beckin laajimman elämäkerran kirjoittaja,

vainaja jo hänkin, mainitsee että hänen ja muiden mielen, kun

he vainajaa hautaan saattaessaan muistelivat hänen elämätään ja

vaikutustaan, hänen kärsimisiään ja taisteluitaan, valtasi Herran

sanat Mat. 5: 19. Niillä hän kirjansa lopettaakin. Teemme samoin. Ja

kuuluvat nuo sanat: _Sen tähden, joka purkaa yhden näistä pienimmistä

käskyistä ja sillä lailla opettaa ihmisiä, hän on sanottava

pienimmäksi taivasten valtakunnassa; mutta joka niitä noudattaa ja

niin opettaa, hän on sanottava suureksi taivasten valtakunnassa._