Johan Tobias Beck syntyi helmikuun 22 päivänä 1804 Balingen-nimisessä
pikkukaupungissa Wyrttembergin kuningaskunnassa Etelä-Saksassa.
Vanhempansa olivat yksinkertaista, kunnollista porvaristoa. Isänsä,
saippuatehtailija Tobias Beck ei ollut varaton ja nautti naapurien
keskuudessa semmoistakin arvoa, niin että toimitti kaupungin
raatimiehen virkaa. Hän oli kyllä Jumalaapelkäävä mies, mutta
ei, pojan oman arvostelun mukaan, elävässä uskossa Kristukseen.
Siihen sydämmentilaan pääsi hän vasta kuolinvuoteellaan. Äiti sitä
vastoin, leipurimestari Rollerin tytär. Anna, oli jo kodista saakka
tuonut perintönä mukanaan rakkauden Jumalan sanaan sekä vilpittömän
hurskauden uskossa Jeesukseen. Hänestä tapasi arvosteluissaan liikoja
huolellisesti karttava poikansa sanoa: "hän oli uskollinen Herran
palvelijatar ja vertaisiansa on vähän". Puotipöydan takana istuessaan
oli hänellä aina esillä avattu Raamattu ja tuttaviensa kysymyksiin
vastasi hän: en koskaan saa kyllääni tämän kirjan lukemisesta. Ei
siis ihme, jos niin innokkaan raamatunlukijan poikakin jo ripille
päästettäessä hämmästytti seurakuntalaisia Raamatusta opituilla
vastauksillansa.
Johan Tobias oli vanhempiensa ainoa lapsi. Luonnollista oli, että hän
sai kokea hellää rakkautta sekä kotonaan että äitinsä isän luona.
Etenkin viimemainitulta, jonka kasvoista loisti Jumalan rauha, sai
poikanen eläviä vaikutuksia mieleensä, millainen oikea kristitty on.
Vaikka hurskaus ei kuljekaan aina, niin kuin muu tavara, perintönä
vanhuksilta ja esivanhemmilta lapsiin, niin syttyy kumminkin
uskonelämä toisten uskon esikuvasta ja hengellisesti elävä herättää
myös aina uutta hengellistä elämää. Sen tähden on aina suuri merkitys
sillä, millaisessa piirissä, millaisessa hengellisessä ilmanalassa
kukin saa nuoruutensa ajan viettää. Nuorella Tobiaalla oli onni saada
myöskin koulussa nauttia sellaisen opettajan johdatusta, joka edisti
hänen hengellistä edistymistään samassa hengessä kuin koti sitä teki.
Rakkaus luontoon, minkä kotiseudun ihana ympäristö oli herättänyt,
rakkaus Raamattuun äidin esikuvan ja opetuksen mukaan, yhdessä
ahkeruuden ja tunnontarkkuuden kanssa, olivat jo varhain esiintyviä
piirteitä nuoren Tobiaan luonteessa. Tämä kaikki teki hänet rakkaaksi
opettajilleen ja käänsi heidän huomionsa häneen. Synnyinkaupunkinsa
pastori Osiander, joka hänet päästi ripille, kehotti häntä
valmistautumaan papiksi, huomatessaan sen tarkkuuden, millä Tobias
tajusi hänen opetuksiaan. Vähitellen kypsyikin nuorukaisen mielessä
päätös, opiskella sanottua tarkotusta varten.
Isällä oli aivan toiset ajatukset ainoan lapsensa tulevaisuudesta ja
ainoastaan vaivalla onnistui viimein uskolliselle pastorille saada
isänkin myönnytys pojan päätökseen. Tobias oli jo vuotta vanhempi,
kuin niiden tuli olla, joita Wyrttembergissä otetaan erityiseen
seminaariin papeiksi valmisteleimaan. Miltei yli voimiensa luki
hän nyt, voidakseen suorittaa pääsytutkinnon. Hyvästi sai hän
tutkinnon suoritetuksi, mutta ponnistuksesta oli seurauksena alku
myöhempään sairaloisuuteen. Hänet määrättiin oppilasten jaossa
Urachin seminaariin, jonne viedessään isä vielä ehdotteli, että
käännyttäisiin takasin, mutta Tobias pysyi päätöksessään.
Aikuisena miehenä on hän itse kertonut tästä elämänsä
kehityskohdasta: "Syksyllä vuonna 1818 pääsin oppilaaksi vasta
perustettuun Urachin seminaariin, jossa viivyin neljä vuotta.
Arvostelen nämä vuodet en ainoastaan elämäni onnellisimmiksi, vaan
myös enin siunatuiksi. Seminaarimme ystävällisessä hiljaisuudessa,
uskollisessa liitossa useampien ystävien kanssa oli meille
pyhä nautinto eikä raskas kuorma tieteen alalla, erittäin
ystävällismielisten opettajien johdolla, yhä etemmä tunkeutua.
Etenkin yhden sikäläisen opettajan ystävällisessä ja tosi-isällisessä
hoidossa kehittyi entisen hyvän tottumuksen uskonnollinen siemen
yhä enemmän vapaaksi, itsetietoiseksi rakkaudeksi jumalallista
esikuvaamme kohtaan ja yhä selvemmäksi kristillisyydessä olevan
Jumalan voiman tuntemiseksi. Tämä tähti on johtanut minua läpi
vuotten, etenkin siihen aikaan opiskelevaa nuorisoa ympäröivän
kiusauksen."
Urachissa ollessaan liittyi Beck varsinkin kahteen koulukumppaniinsa.
Toinen oli Matias Schneckenburger, joka myöhemmin jumaluusopin
professorina Bernissä saavutti etevän maineen ja oli lahjakkain
seminaarin oppilaista. Myöhemmin edusti hän kyllä toista suuntaa
jumaluusopissa kuin Beck, vaan jo tähän aikaan yhdisti heitä
etupäässä tieteelliset harrastukset. Sydämmensä tarvetta vastasi
enemmän seurustelu toisen nuorukaisen kanssa, jolla uskonnon asiassa
oli sama vakavuus kuin hänelläkin. Hänen nimensä oli Kristian
Rudolf Flad, jonka Beck usein vei mukanaan lupa-ajaksi Balingeniin
ja jonka kanssa hän oli ystävyydenliitossa ystävän aikuiseen,
vuonna 1830 tapahtuneeseen kuolemaan asti. Fladin välityksellä
tuli Beck tutuksi veljesten Ludvig ja Wilhelm Hofackerin samoin
kuin näiden vanhemman ystävän Albert Knappin kanssa. Beckin ja
Fladin Urachissa ynnä Wilhelm Hofackerin välillä Stuttgartissa
sukeutui ystävällinen kirjevaihto, joka pääasiallisesti koski heidän
sisällistä elämäänsä ja opinnoitansa. Ihmetellä täytyy vakavuutta,
millä nämä seitsentoistavuotiaat pyrkivät edistymään sisällisesti ja
ulkonaisesti sekä kehottivat ja neuvoivat toisiansa.
Otamme tähän otteita Beckin kirjeestä Wilhelm Hofackerille. Hän
kirjoittaa:
"Olen päättänyt Reinhardin saarnojen ohella ottaa Luteruksen
kirjat jokapäiväiseksi uskonnolliseksi yksityislukemisekseni,
johon aina käytän aamuisin ajan 6:sta 7:ään; iltasilla kello
8-10 luen Uutta Testamenttia. Jos sinä joskus tapaat harrastusta
ansaitsevaa kirjallisuutta laveammassa merkityksessä samoin kuin
uskonnollisessakin, niin pyydän sinua, rakas veli, minullekin
sellaisia ilmoittamaan.
"Sinä et näy, viimeisen kirjeesi mukaan, hyväksyvän minun
mietteitäni meidän jo nyt muiden ihmisten hyväksi aljettavasta
toimestamme; meidän tulee odottaa, kunnes Herra meissä puhdistaa,
mikä Hänen edessään ei kelpaa. Milloin tulee se aika, rakas
veli, jolloin sinä taidat arvostella itsesi puhtaaksi, siis
kykeneväksi laajempaan vaikutukseen sen mukaan kuin tämä on
sinulle mahdollista? Mitä varten panna kynttilää vakan alle?
Mutta että kullakin meistä on valopuolensa, sen kieltäminen olisi
Jumalan pilkkaamista. Voimmeko Jumalaa Jeesuksen mielen mukaan
kunnioittaa, ellemme pidä Häntä esikuvanamme? Ja Hän sanoo:
'Minun Isäni vaikuttaa aina tähän asti ja minä vaikutan myöskin.
Minun ruokani on se, että minä teen Hänen tahtonsa, joka minut
lähetti ja täytän Hänen työnsä. Siinä minun Isäni kunnioitetaan,
että te teette paljon hedelmää.' Miten muutoin tulee sitten
meidän rakkautemme muihin ilmetä? Rakastakaamme ei sanoilla eikä
kielellä, vaan työllä ja totuudella. En voi vakuuttaa itseäni
sinun lauseistasi ja uskon, että, jos ihminen ei mistään muusta
syystä kuin puhtaasta rakkaudesta Jumalaan ja Vapahtajaansa
harrastaa tehdä hyvää kanssa-ihmistensä keskuudessa ja joka päivä
rukoilee Jumalalta apua, hän, niin heikko kuin onkin, varmaan ei
tule Jumalalta hylätyksi ja kantaa paljon hedelmää."
Tästä näemme, että Beck ei voinut jo nuorukaisena ajatella
kristillisyyttä ilman toimivaa rakkautta lähimmäisten palvelemisessa,
ei kyllä kuumeentapaisessa levottomuudessa vaikuttaa jotain siellä
ja täällä, vaan siten ja siinä, missä elämän luonnolliset olosuhteet
niin vaativat. Niinpä näemme hänen jo Urachissa ahkeroivan palvella
toisia ja ottaa osaa heidän hätäänsä. Uskollisesti hoitaa hän
talvella 1819-20 sairastavaa ystäväänsä Schneckenburgeria ja viettää
kaikki lomahetkensä ystävän vuoteen ääressä, valmistaapa omilla
varoillaan ystävän synnyinpäiväksi hänen paranemisensa johdosta
pidot omenatorttujen tarjoilulla. Talvisin viettivät nämä molemmat
ystävykset usein lepohetkensä pyhäpäivinä seminaarin kirjansitomossa
ja opettivat vointinsa mukaan tiedonhaluista kirjansitojan sälliä.
Toisen kerran käyttää hän tarjoutunutta tilaisuutta useampina
sunnuntai-iltoina kahdelle yksinkertaiselle talonpojalle, jotka
mielellään halusivat tietää jotakin uskonpuhdistuksen historiasta,
kertoella sen täydellisesti. Kahdelle köyhälle pojalle antoi hän myös
ilmaiseksi opetusta.
Eräälle köyhälle koulukumppanille hankki hän yhdessä
Schneckenburgerin kanssa kaikessa salaisuudessa tarpeelliset
kirjoitustarpeet; toisen kerran kokosi hän kumppanien keskuudessa
apuvaroja eräälle vesitulvan tähden vahinkoa kärsineelle myllärille
Balingenin läheisyydessä, jonka kohtalosta oli isältänsä saanut
kuulla. Syntymäpäivänänsä koki hän itselleen iloa valmistaa sillä,
että lahjoitti köyhälle koululaiselle vaatteita, jotka itselleen
olivat pieniksi käyneet. Näistä pienistä piirteistä näemme, että,
niin ahkera kuin opinnoissaan olikin, hän ei elänyt ainoastaan
kirjojensa kanssa, vaan että hänellä oli tarvis seurustella ihmisten
kanssa, joiden ympäröimänä elää ja että hänellä on avonainen silmä
heidän iloilleen ja suruilleen.
Mutta samoin kuin hän mielellään antautui palvelemaan toisia, sai hän
Urachissa ollessaan uskollisia ystäviä, jotka isällisesti neuvoen
ja kehottaen auttoivat häntä eteenpäin. Nimenomaan kiintyi hän
professori Köstliniin, joka myöhemmin tuli seminaarin johtajaksi ja
jonka kokeneita neuvoja hän kaikissa tärkeissä kysymyksissä haki
ja saikin. Köstlin ymmärsi kristillisessä hengessä innostuttaa
tulevia jumaluusoppineita tutkimaan klassillista vanhaa aikaa sekä,
tiedon alalla edistämisen ohella, vaikuttaa myös hyväätekevästi
oppilaittensa luonteenkehitykseen. Beck, joka tiedonjanossaan
harrasti pakollisten lukujen rinnalla paljon muitakin lukuja, pyysi
näihinkin nähden Köstliniltä neuvoja ja jätti hänen arvosteltavikseen
kirjallisia kyhäilyjänsä. Suurinta kiitollisuutta tätä opettajaa
kohtaan on Beck tuntenut aina ja lausuikin Köstlinin haudalla: "Ei
ole imartelulla, vaan sydämmen pohjasta lausuttua, kun sanon: ei
ketään muuta opettajaa ole minun niin paljosta kiittäminen kuin
juuri tätä, jonka luut edessämme lepäävät; -- hän oli minulle ei
vain opettaja, hän oli minulle alusta alkaen isällinen ystävä. Hänen
ulkonainen olemuksensa saattoi nuoruuden elokkaisuudelle kyllä
tarjota vähemmän, kuin sen toivo ja tarvis on, mutta sisällinen,
kunnollinen ydin tuntui ja näkyi kumminkin jollain tavalla kaikille.
Minua ainakin veti lempeä vakavuus ja mielen hiljaisen koossaolemisen
ilme, joka koko hänen olennostaan näkyi, sekä tutkivan ja kokeneen
hengen tarkka puhetapa sellaisella voimalla puoleensa, että minä
täydellisesti luotin häneen ja olin pakotettu minulle mielellään
suotuina tuttavallisen seurustelun hetkinä avaamaan kunnioitetulle
opettajalle sisimmät ajatukseni sekä jatkamaan tätä myöhemminkin
vielä kirjeellisesti. Ne eivät olleet kysymyksiä vain tieteellistä
laatua, joille minä etsin ja löysin ratkaisun; ne olivat sisällisen
elämän kysymyksiä, jotka nuoren kehittymisaikana häilyvää,
kokematonta sydäntä syvimmässä pohjassaan liikuttavat ja joiden
ratkaisu, niin taikka toisin, enimmäkseen kaukaiseen tulevaisuuteen
vielä vaikuttaa. Niin jäin neuvoa ja ohjausta, josta minulla
nyt vielä on siunausta, etenkin ohjausta _yhteen_ tarpeelliseen
ja totuuden jumalalliseen lähteeseen, jolla minä innostuin ja
vahvistuin voittamaan kunnianhimoisen tiedonjanon ja tuon laajalle
levinneen kiusauksen sokaiseman viehätyksen, etsiä ensimmäisin ja
korkein tavarani juuri siinä, mitä nuoruuden ja tieteen touhussa
niin helposti kohdellaan viimeisimpänä ja vähäisimpänä. Minä pidän
tämän jaloimpana kalleutena, mihin ihmishenki voi toista auttaa ja
sen tähden armottakoon ja siunatkoon Jumala vainajaa etenkin siitä
avusta, mitä hän on minulle suonut."
Tästä kiitollisen oppilaan tunnustuksesta huomaamme ei ainoastaan
sen, miten uskollisesti opettaja oli hoitanut tehtäväänsä oppilaisiin
nähden, vaan saamme luoda myöskin silmäyksen Beckin sisälliseen
elämään tänä hänen Urachissa oloaikanansa ja näemme, mitenkä hän
silloin jo tämän opettajan johdossa sai vakavan sisällisen aseman
evankeliumiin nähden.
Samaan suuntaan edistävästi vaikutti myöskin seurustelu Mezingenin
pastori Dsianderin, Beckin Balingenissa olleen opettajan veljen
kanssa. Mezingenissä, noin 8 kilometrin päässä Urachista,
kävivät nuoret seminaarilaiset usein sunnuntaisin, olivat
Jumalanpalveluksessa ja seurustelivat pastorin kanssa, joka
itsellensä ja virkaansa nähden pani suuret vaatimukset. Tämä
seurustelu vaikutti siunausta tuottavasti myöhemmälle ajalle.
Useammalta taholta kehotettuna saarnasi Beck ensimmäisen saarnansa
Ap. T. 10: 34-41 jo vuonna 1820 Heselwangenissa, eräässä Balingenin
syrjäseudussa. Syyskuussa vuonna 1822 päättyi Urachissa oloaika
tutkinnolla, joka oikeutti yliopistoon Tybingenissä ja siinä olevaan
'Stiftiin' eli papeiksi aikovia varten perustettuun yhteiskotiin
pääsemiseen. Beck suoriutui tutkinnossa kunnialla ja opettajansa
Urachissa antoivat hänestä todistuksen: "Beck on luotettava,
säännöllinen, uskonnollinen, ei saanut neljään vuoteen pienintäkään
rangaistusta, antoi lukujensa ohella tunnollista ja huolellista
opetusta."
Talvilukukaudella 1822 alkoivat nyt siis hyvin valmistuneelle
nuorelle miehelle yliopistoluvut eli varsinainen valmistautuminen
tulemaan toimeensa. Useimmat jumaluusopin ylioppilaat Wyrttembergissä
pyrkivät yliopistossa lukuajakseen jo mainittuun jumaluusopilliseen
Stiftiin, jolla tarkotetaan runsailla varoilla varustettua laitosta,
missä nuoret miehet saavat maksuttomasti huoneen ja koko ylläpidon
ja jossa jokaiselle oppilaalle määrätään varma opiskelujärjestys
samoin kuin siinä vallitsee tarkka elantojärjestys muutenkin.
Ymmärrettävää on, ettei itsenäisille luonteille aina tunnu helpolta,
alistua kaikissa laitoksen järjestykseen ja nähdä olevansa vartioitu
joka askeleella, vaikka toisaalta on myönnettävä, että juuri tämä
kuri ja kasvatus, opiskelujen tarkka järjestys ja säännöllinen
elämä monipuolisesti tuottaa hyviä hedelmiä nuoriin ylioppilaisiin
nähden. Olisiko sellaiselle luonteelle, kuin Beckin oli, joka kaiken
tunnontarkkuuden ohella määrättyyn järjestykseen nähden, kumminkin
suuresti halusi vapaata yksilöisyytensä kehitystä ja kasvamista,
säännöllinen olo tässä laitoksessa vaikuttanut hyödyllisesti, on
ehkä epäiltävää. Mutta asianhaarat satuttivatkin niin, että hän
tuli kaikkiaan vain neljä lukukautta asuneeksi laitoksessa ja että
hänelle tälläkin ajalla myönnettiin aivan erityistä vapautta syystä,
että hän jo kahden lukukauden päästä sairastui maksatautiin, joka
teki säännöllisen osanoton luennoihin hänelle mahdottomaksi. Muun
opiskeluaikansa, aina syksyyn 1826, opiskeli Beck siis yksinään
ja vain lyhyen ajan hän voi käydä professorien luennoilla. Jumala
itse otti hänet paljoa kovempaan kurikouluun kuin laitoksessa olisi
ollutkaan, otti hänet erilleen, pani murheen ja kovan ruumiillisen
vaivan kouluun. Itse hän lausuu siitä seuraavasti:
"Päästyäni yliopistoon Tybingenissä syksyllä 1822 ei tutkimus ja
kilvoitus näkymättömän helmen saavuttamiseksi lakannut. Sen vain,
mitä nuorukainen välittömästi ja rehellisesti omaan sydämmeensä
ja toimintansa ahtaassa piirissä oli omistanut, täytyi nyt
laajentuneessa piirissä ja moninaisten sisällisten ja ulkonaisten
kokemusten sekä tapausten aikana uudestaan juurtua, lujentua
ja kehittyä. Moni asia, mikä aikaisemmin oli voitettu, näytti
menetetyltä, mutta korvautui toisaalta jälleen. Tässä kuolevaisessa
ruumiissa, maallisessa asuinsijassamme, joka vaivaa sielua (Wiis. k.
9: 15) ja rasittaa hajaantunutta mieltä, ei hengen vakava taistelu
koskaan lakkaa; päin vastoin täytyy sen, mitä vanhempien huoli ja
opettajain taito varhaisemmalla iällä heikkona sinapinsiemenenä
istutti, enentyä ja täydentyä varjokkaaksi puuksi. Ulkonaisestikin
sai oloni Tybingenissä vakavan leiman, kun keväällä 1823 tulin
vakuutetuksi, että maksaani olin saanut vaarallisen vian. Sydäntäni
vihloi nähdessäni täten parhaassa nuoruuteni iässä itseni siirretyksi
äkkiä täyden terveyden entisestä voimasta sairastavaksi. Usein olivat
ihmiset minut ylönantaneet, mutta Jumala ei. Opin yhä innokkaammin
pitäytymään Pyhän Raamattumme ihanaan lauseeseen (2 Kor. 4: 16):
'Waikka meidän ulkonainen ihminen turmellaan, niin sisällinen
kuitenkin päivä päivältä uudistetaan.' Niin usein ja niin paljon
kuin tuo rasittava vaiva minua opiskeluissani keskeyttikin, avautui
kuitenkin siinä minulle koulu, jommoista en yhdenkään oppineen luona
olisi saanut ja josta minä Herralle, joka haavoittaa mutta parantaa
myöskin, annan vilpittömän kiitoksen; sillä varmaan juuri pilvisellä
säällä kylvetään moni siemen, joka ei ehken onnistu päivänpaisteella."
Näin ohjautui Beck ruumiillisen vammansa kautta opiskeluaikanaan
syvemmälle Raamattuun sekä panemaan kaiken turvansa Jumalan
sanaan ynnä totuudeksi käsittämänsä heti toteuttamaan työssä
ja elämässä. Tällä tapaa kehittyivät ja lujittuivat hänessä jo
yliopistoaikana hänen jumaluusoppinsa peruspiirteet; ne syntyivät
vakavasta totuuden tuntemisen kilvoituksesta rukouksen ohella ja
tuskien tulessa. Uskollinen, pitkittyvä Raamatun tutkiminen ja
tieteellisten järjestelmien sekä filosofisten ajatussuuntien vakava
miettiminen, suuntien, jotka siihen aikaan aivan erityisesti mieltä
liikuttivat ja niitä moninpuolisesti toisiaan vastaan nostattivat,
kasvattivat osaltaan nuorta miestä. Ja vaikka hän siis tuli
enimmän osan yliopistoaikaansa lukeneeksi itsekseen, oli hänellä
yhä ahkeran kirjevaihdon kautta isällisenä neuvojana rakastettu
opettajansa Köstlin Urachissa. Tämä neuvoi kaikki kokemukset ruumiin
heikkoudestakin muuntamaan tutkimisen esineeksi; "sellainen kokemus
voi" -- hän kirjoitti -- "muuttua tutkimiseksi, jota ei muiden
tutkimisten raskaalla kullalla voida mitata." Ja koska nämä neuvot
epäilemättä ovat olleet Beckin kehittymiseen nähden ratkaisevaa
laatua, otamme tähän hiukan useampia otteita niistä. Aina on niissä
jatkuvaan yksityiseen Raamatun, etenkin Uuden Testamentin tukemiseen
kehotusta. "Että Te sen ohessa selityksiin nähden pitäydytte
varsinaisiin sankareihin, kuten Luterukseen, sitä ette tule katumaan.
Kumminkin suositan luettavaksenne myös Meyerin Raamatunselitystä ynnä
Qwesnelin Uutta Testamenttia. Muutoin johtaa Raamatun tutkimisessa
vilpitön pyrkimys, yhdessä sisällisen, välittömän ylentymisen kanssa
iankaikkiseen valkeuteen, kutakin löytämään sen tien, joka hänet vie
sydämmen rauhaan. Elävään tuntemiseen pyrkimyksenne, jossa ette jätä
yksipuolisesti syrjään elämää ettekä tuntemista, saavuttaa varmaan
oikean palkkansa." Ja näin luki siis Beck Raamattua siten, kuten hän
myöhemmin pani oppilaittensa velvollisuudeksi Raamatun tutkimisen
sanoilla: "Lukekaa Te Raamattua ilman monia selityskirjoja, mutta
totuutta etsivin sydämmin. Lukekaa eteenpäin, kunnes joudutte
kohtaan, joka tunkee sydämmeenne ja omaantuntoonne! Siinä pysähtykää
ja antakaa sanan itsehenne vaikuttaa. Lukekaa eteenpäin ja jos
tulette kohtaan, mitä ette vielä ymmärrä tai mihin pahenette, niin
antakaa sen kohdan toistaiseksi jäädä silleen ja lukekaa eteenpäin.
Rukoilkaa vakavasti ja pyrkikää sanan mukaan elämään, niin saatte yhä
enemmän selvyyttä. Ottakaa itsellenne usein pitkittyvä yhtämittainen
aika pitkittyvään yhtämittaiseen Raamatun viljelemiseen, että
Jumala saa Teitä opettaa, s.o. oppikaa ja harjoittakaa itseänne yhä
eteenpäin yhdistämään Raamattu Raamattuun, kaikkeen nähden, mitä
Raamatussa luette, siitä itsestään käsitteet etsimään, Raamattua
Raamatusta ymmärtämään ja siitä kiven kiveen liittäen rakentamaan
Herran silmien edessä ja Herraa avuksi huutaen. Vaikka työ alussa
sujuukin heikosti, niin se kumminkin sujuu ja edistyy; mutta
kavahtakaa hätiköimistä, ettette luuloissa mene yli sen, mitä
selvästi käsitätte, ettette jonakin määrättynä aikana tahdo jotakin
kohtaa pitää kaikinpuolin selvänä ja varmana, vaan jättäkää hämärälle
oma aikansa ja käyttäkää sillä välin uskollisesti, mitä selvästi
olette käsittäneet. Oppilaan kuuliaisuus Raamatulle on ensimmäinen
iankaikkisen totuuden tuntemisen ehto. Sananl. 15: 33; Joh. 1: 46; 5:
39; 7: 17; 8: 31 seur."
Tällaiseen oppilaan kuuliaisuuteen ei Beck itse ollut ensinkään
helposti, vaan ainoastaan kovien taistelujen kautta kehittynyt.
Varsinkin tuotti hänelle paljon levottomuutta ristiriita Kantin
filosofiian ja raamatullisen kristillisyyden välillä. Kokeet,
joita juuri silloin Tybingenissä tehtiin Kantin ja Kristuksen
sopusoinnussa olemisen hyväksi, enensivät vain hänen sisäistä
tuskaansa. Köstlin neuvoi hiljaiseen ja kärsivälliseen eteenpäin
pyrkimiseen. "Tuollaiset kokemukset", hän kirjoitti, "kuuluvat
ylevään jumalalliseen murhenäytelmään, jonka korkein kasvatus meidän
hengessämme panee toimeen ja jonka onnelliseen edistymiseen on
tarpeen vähemmin suru siitä, miten vastaisuudessa käynee, kuin into
täyttää rehellisesti itsekukin esiintuleva tehtävä. Luja totuuden
rakkaus ja tuo sisällinen toiminta, joka tulee kunnioitetuksi
vaikenemisella enemmän kuin puheella, voi tässä kaiketi yksin
varmaan auttaa." Beck seurasi tätä neuvoa ja voi myöhemmin eräälle
oppilaalleen kirjoittaa: "Voin Teille kokemuksesta sanoa: kestäkää
vain totuuden kuritusta, pysykää sanassa, niin pääsette sisällisen
sekavuuden tilasta sisälliseen totuuteen niin että huomaatte
itsessänne tuntemisen ja vapauden. Älkää siis vain karatko nykyisen
ja tulevan vaivan pelosta koulusta pois, jossa jo niin paljon olette
saaneet, kuin Teillä jo on; nämäkin sisälliset hengenmyrskyt kuuluvat
meissä teologeissa niihin vaivoihin, joiden kautta meidän täytyy
Jumalan valtakuntaan kulkea -- sisälle käydä, yhä runsaampi pääsy
iankaikkiseen valtakuntaan saada -- siellä on seppele, semmoista ei
yksikään yliopiston opettaja jakele."
Ahkerasti tutki Beck sisäisten taistelujensa ja tuskainsa aikana
sen ajan etevimpiä dogmatiikkoja, uskonto-oppeja, ja Köstlin oli
näihinkin nähden uskollisena neuvonantajana. Hänen tasapuoliset
ja raittiit arvostelunsa sen ajan etevimmistä omat aivan
merkillisiä, ollakseen syrjäisen seminaarin opettajan lausumia: "De
Wetten teoksissa vaihtelevat selvät, hyvin hyvät yksityiskohdat
kevytmielisen lavertelun kanssa. Hänen järjestössään voitte, jos
ilman pahenematta sen läpi tutkitte, koetella sen lujuutta, mitä
tähän asti olette voittaneet; ainakaan ei Teitä tule se yhtään
ahdistamaan, koska tässä rakennuksessa on ilmaa kyllälti asua.
Marheinecke on jonkunlainen Augustinus, mutta hänellä on liian vähän
kritiikkiä; tätä taas ei puutu Schleiermacherilta; hänen kristillisen
uskon esityksessään osottautuu mies, joka ei voi rakentaa ilman
samalla särkemättä, joka menettely minun täytyy pitää enimmäkseen
liian hätäisenä ja riittämättömänä; en kuitenkaan millään tapaa häntä
kokonaan hylkäisi, kun hän juuri kristologiiassa hämmästyttävällä
tavalla lähentelee sitä, mitä minä pidän kristillisen uskon ja elämän
polttopisteenä." Kumminkin sai Beck kaikista näistä oppikirjoista yhä
vähemmän tyydytystä. Hän alkoi sen tähden itsetakeisesti yhdistää
Raamatun omia lauseita yksityisistä opinkappaleista ja täten tuli
hän vähitellen sen järjestön perille, joka on itsessään Raamatussa,
omisti Raamatun ajatukset ja näkökannan yhä enemmän itselleen ja
itseensä, niin että myöhemmin Nitzsh arvosteli: nykyajan teologein
joukossa ei ulotu Raamatuntuntemisessa yksikään Beckin tasalle ja
Hagenbach seurustellessaan Beckin kanssa sai vakaumuksen, minkä on
lausunut seuraavin kaunein sanoin: Luteruksen jälkeen ei ole kyennyt
enää kukaan sellaisella, Bachin urkuinsoittoa muistuttavalla voimalla
tarttumaan Jumalan sanan soittimiin kuin Beck.
Myöntää tulee, että Beck on saanut puhdas-raamatullisen
oppijärjestönsä muodostamiseen vaikuttimia vanhemmalta
Tybingenin koulukunnalta. Siinä merkityksessä on hän "vanhempien
Tybingeniläisten" oppilas, joista on oikein sanottu, että he
rauhattomana aikana pitivät Kristuksen jumaluuden ja kristillisyyden
jumalallisuuden milt'ei hyljättyä lippua korkealla sekä puolustivat
ja pelastivat isien perinnön paremmalle aikakaudelle. Syvä
kunnioitus, joka noilla miehillä oli pyhää Raamattua kohtaan, tuotti
siunausta. Kun he täydellä todella pitivät Raamattua totuuden
kalliona, oli heidän opetuksissaan yhä jatkuvaa kehotusta kalliin
aarteen esille kaivamiseen.
Muutoin saivat jo ylioppilasaikana Beckin kumppanit hänestä
sen vaikutuksen, että hän oli täydellisesti itsenäinen luonne.
Miten tarkkanäköinen ja syvälle ulottuva kritiikki vallitseviin
hengellisiin virtauksiin nähden hänessä jo nuorempana oli
tunnettavissa, osottaa selvästi hänen ystävänsä Wilh. Hofackerin
kirjeestä vuodelta 1827 seuraava kohta: "Sinun lauseesi ja
valituksesi vanhasta syntivimmasta, joka on kietoutunut kirkkoon
ja valtioon, saarnatuoleille ja kateedereille, olivat aivan kuin
minun sielustani vuotaneet. Mutta kuka on Augiaan tallin puhdistava?
Luulen Herkuleen voimankin siihen liian heikoksi. Itsensä Jumalan
täytyy antaa esille syöksyä mahtavan virran, joka siitä puhdistaa,
mitä vanhuuden nojalla on valtaa pitämässä. Yleensä huudetaan:
rauha! rauha! Niin rauha, joka siittää iankaikkisen kuoleman!
Huudetaan: valistusta! Niin -- valistusta, joka Jumalan silmien ja
Hänen viisautensa loisteen edessä kätkeytyy yöhön! Ja siinä, missä
isien vanha usko esiintyy, huudetaan: mystillisyyttä! Mitä meille
jää enää jäljelle, veli kulta? Kansan keskuudessa on yhä vielä
jotakin liikettä, ajan paino on saanut monen tuntoihinsa. Meidän
tehtävämme on koota jyväsiä akanoiden seasta ja valmistaa Herralle
kiitosuhri, piirittäköön meitä vaikka kuinka ylhäisempien paino ja
alhaisempien kylmyys, Herra ei anna meidän vajota. Jo aikaa olen minä
siitä mielipiteestä luopunut, että kristillisyys hallitsisi eikä
hallittaisi. Nyt ollaan miltei samalla asteella, kuin kristillisyyden
laita oli pakanallisessa Rooman valtiossa. Sallittua tai tuskin
siedettyä -- se on sanottava keskimääräksi. Mutta tämän takia ei se
kuitenkaan ole jumalallista voimaansa menettänyt. Kouluviisautta
varten emme kumpikaan ole syntyneet ja siitä ei olekaan maailma vielä
koskaan mitään innostavaa käännettä saanut."
Pessimismi, synkkä näkökanta inhimillisiin puuhiin nähden ja
optimismi, valoisa näkökanta luottamuksessa Jumalan voimaan oli jo
aitaisin Beckin elämänkatsomuksena. Se ei ole kumminkaan estänyt
häntä Raamatun ohella tutkimasta myöskin teologisen kirjallisuuden
aarteita. Niinpä tutki hän Origenesta, Baco Berulamilaista,
Melanchtonia, Grotiusta ja Bengelin Gnomonia, arapian kieltä ja
kuten päiväkirjaansa on merkinnyt: "mieluimmin etsin virvoitusta
itselleni Luteruksen seurasta". Kunnollisilla tiedoilla varustettuna
ja sisällisesti verrattain kypsyneenä ja vakaantuneena voi hän täten
vuonna 1826, suoritettuansa papintutkinnon, jättää yliopiston.