1. Nuoruus ja opintoaika.
2. Papillinen toiminta.
3. Yliopistollinen toiminta.
Vuoden 1800 kummankin puolen esiintyivät vallinneen _järkeisuskon_
hedelmät kaikkien nähtäville. Kirkot olivat tyhjentyneet, seurakunnat
ja vallassaolijat ylönkatsoivat uskontoa ja etupäässä luonnollisesti
sen edustajia, pappeja ja kirkkoa. Etenkin Pohjois-Saksassa toivoivat
monet, että kristinusko oli muutamien vuosien kuluttua kokonaan
häviävä maailmasta. Samaa ennustivat varsinkin Ranskan oppineet,
kuten esim. Voltaire.
Mutta Jumala itse kutsui järkyttävillä tapahtumilla ihmisiä
mielenmuutokseen ja uskoon. Sellaisia oli Ranskan _vallankumouksen_
kauhistava kehitys, sitten _Napoleonin_ sortovalta ja tämän
kaikkivaltiaan odottamaton nöyryytys Venäjällä, niin myös
kansallishengen, varsinkin Preussissa herääminen ja innostuminen sekä
_vapautussotien_ voittoisa päättyminen.
Näin antoi Jumala hänen puoleensa kansojen seasta korotettuihin
hätähuutoihin vastauksen, ulkonaisen avun. Ja niille, jotka ikävöivät
ja etsivät itseään Jumalaa ja hänen henkilahjojaan, vastasi hän
myöskin. Vastauksena olivat ne uskonnolliset heräykset, joita
tapahtui kaikissa osissa Saksanmaata, ja kaikissa kansankerroksissa
ja joita jatkui useampia vuosikymmeniä.
Ajan vakavuus ja eräät syvemmin ajattelevat tai Raamatun
totuudellisuudesta vakaumuksen saaneet yliopistojen opettajat
auttoivat osaltaan, että syntyi uusi sukupolvi jumaluusoppineita,
jotka kirkoissa ja kouluissa julistivat taas avoimesti Kristusta
ja hänen armoansa sekä totuuttansa. Epäkirkolliseksi käyneen ja
vetistyneen kirkkoveisuun ja kirkkorukousten ynnä maallistuneen
kirkkomusiikin täytyi antaa sijaa vanhalle, voimakkaalle veisuulle
ja muulle vanhalle koetusti hyvälle tavalle. Rappiolle joutuvia
kirkkoja korjattiin, niiden alastomia seiniä kaunistettiin
kristillisillä taideluomilla. Aivan toisin kuin ennen astuttiin
rohkeasti Raamatun, Kristuksen ja kirkon vihollisia vastaan kirjoin,
sunnuntailehtisin ja kirkollisin sanomalehdin. Kirkon ja hurskasten
arvo ja vaikutus kohosi voimallisesti ruhtinasten suosion ja sen
kautta, että kunnollisia maallikkoja aljettiin käyttää yhteistyöhön,
mutta kaikkein enin sen kautta, että etevät jumaluusoppineet ja
kirkonmiehet eivät enää jättäneet kristinuskon levittämistä pakanain
sekaan yhtä vähän kuin kansassa oleman epäuskon, siveellisen
rappeutumisen ja ulkonaisen kurjuuden poistamista yksinään pietistein
asiaksi, vaan yhtyivät heidän kanssaan _ulkolähetyksen_ ja
_sisälähetyksen_ toimintaan.
Mutta tämä uusi vireys kirkon, sen aseman ynnä 17 vuosisadan
mukaisen puhdasoppisuuden hyväksi sekä lähetysasian ja muun
monitoimisen puuhan halu samoin kuin pääasiallisesti Zinzendorfin
aikaista mallia tavoitteleva saarna ja hurskauden muoto toi mukanaan
samalla vanhoja ja uusia _vaaroja_ ja _vaurioita_. Ajanjaksona
1827-1878, jonka keskivaiheilla eräissä suhteissa samanlaisia
kansankelvottomuuksia Europassa sattui kuin nykyäänkin ja jolloin
toisaalta Raamattua polkeva tieteileminenkin oli voimakas, ei liene
kukaan evankelis-luterilaisten keskuudessa niin terävästi osottanut,
mikä koko aikakauden hurskausriennoissa on jumalallista ja mikä
inhimillistä eikä taas niin vakuuttavasti ohjannut kristittyä Jumalan
omaan sanaan, _Pyhään Raamattuun_, kuin _Johan Tobias Beck_.
* * * * *
Kunkin ihmisen elämä muodostuu kahden tekijän yhdysvaikutuksesta.
Toinen tekijä on Jumala, kunkin elämän johdattaja, muodostaja ja
hallitsija. Toinen tekijä on oma tekemisemme ja jättämisemme,
tahtomisemme ja vaikuttamisemme. Elämän taito meihin ihmisiin nähden
on siinä, että annamme Jumalan johdon vallita omaa tahtoamme ja
toimintaamme sekä niin, Jumalan johdon rajoissa eläen, kilvoittelemme
saavuttaa päämäärän, elämän kruunun. Ajallisen elämämme täytyy
siis, toisin sanoen, saavuttaa päämääränsä tulevaisessa elämässä.
Meidän täytyy ajallisesta elämästämme viedä mukanamme jotakin
iankaikkisuuteen.
Sen miehen elämässä, jota tässä on aikomus lyhyin piirtein kertoa, on
äsken sanottu aivan erityisessä mielessä merkillepantava, miten hän
varhaisesta nuoruudestaan oppi asettumaan Jumalan johtoon ja miten
hän, varovasti ja uskollisesti sitä seuraten, yhä enemmän muodostui
siksi, mitä kaikki, jotka hänet tunsivat, hänessä ihmettelivät ja
kunnioittivat: kokonaista miestä, hurskasta kristittyä, todellista
kirjanoppinutta, joka oli yhtä lujasti juurtunut uskossa kuin rikas
tuntemisessa ja väkevä uhrautumassa rakkaudessa.