"Mutta mitäs ne sitten voisivat tehdä?"
"Sitä ei kukaan tiedä. Kukaan ei ole nähnyt kertoakseen -- ei kukaan."
"Eikö kukaan?"
"Jutellaanhan sitä yhtä ja toista", sanoi Tom, "mutta siihen ei ole
uskomista. Minä menen kotiin päivän laskiessa ja pysyn siellä, joten
en voi sanoa mitään. Mutta ihmiset ajattelevat yhtä ja toista. Olen
kuullut sanottavan, ettei ole hyvä riisua niiltä vaatteita, elleivät
luut ole valkoiset. Ne kertovat --"
Poika tarkasteli enoaan terävästi: "Mitä sitten?" hän kysyi.
"Kertovat siellä kuljettavan kuutamoöinä. Mutta min' en välitä
niistä. Minä pysyn vuoteessani. Jos kuuntelet juttuja -- herra
nähköön! rupeat pelkäämään itseäsi vainiolla ja keskellä päivää."
Poikanen katseli ympärilleen ja herkesi hetkeksi kyselemästä.
"Kertovat Beckenhamissa asuvan sikopaimenen, joka harhaili Lontoossa
eksyksissä kolme vuorokautta. Hän meni hakemaan whiskyä Cheapsidesta,
eksyi raunioiden keskellä ja kulki kulkemistaan. Kolme vuorokautta
hän vaelsi ja kadut muuttuivat, niin ettei hän voinut päästä kotiin.
Ellei hän olisi muistanut muutamia raamatunlauseita, hän olisi ehkä
vielä tänäkin päivänä siellä. Kaiken päivää hän kulki ja kaiken
yötä -- ja kaiken päivää siellä oli hiljaista. Koko päivän oli niin
hiljaista kuin haudassa, kunnes aurinko meni mailleen ja tuli pimeä,
ja silloin alkoi kahista ja kuiskia ja kuulua kiireistä jalkojen
kopinaa."
Hän vaikeni.
"Kuule", sanoi poikanen henkeään pidätellen, "kerro enemmän. Kuinka
sitten kävi?"
"Kuului kärryjen ja kavioiden kolinaa ja suurten vaunujen jylinää ja
kimeitä vihellyksiä, jotka tunkivat luihin ja ytimiin. Ja heti kun
vihellettiin, silloin rupesi näkymään jos jotakin, kaduilla riensi
väkeä, ihmiset puuhailivat taloissa ja myymälöissä, kaduilla vilisi
automobiileja, kaikissa lampuissa ja akkunoissa loisti kuin kuutamo.
Mutta eivät ne olleet oikeita ihmisiä, Tettu. Ne olivat haamuja,
niiden ihmisten haamuja, jotka ennen vanhaan tunkeilivat noilla
kaduilla. Ja ne kulkivat hänen ohitseen ja hänen lävitseen, eivät
koskaan väistäneet, liitelivät kuin sumu, Tettu. Ja välistä ne olivat
iloisia, välistä taas hirmuisia, sanomattoman hirmuisia. Kerran hän
tuli erääseen paikkaan, jonka nimi on Piccadilly, ja siellä oli
valoista kuin päivällä ja katukäytävällä vilisi hienoja herroja ja
naisia ja kadulla jyrisi ajopelejä. Ja hänestä tuntui siltä, että
ne näkivät hänet äkkiä, ja naiset rupesivat katselemaan häntä ja
puhumaan hänelle -- kauheita, hirmuisia asioita. Eräs tuli aivan
hänen lähelleen, Tettu, ihan hänen eteensä ja katsoi häntä suoraan
silmiin. Eikä sillä ollutkaan kasvoja, ainoastaan maalattu pääkallo,
ja silloin hän huomasi, että kaikki olivat maalattuja pääkalloja.
Ne tungeksivat toinen toisensa perästä hänen ympärilleen, puhuivat
hirmuisia asioita, tavoittelivat häntä ja uhkasivat ja mielistelivät,
niin että hänelle nousi sydän kurkkuun pelosta."...
"Kerro vielä", pyysi Tettu huohottaen.
"Silloin hän muisti raamatunlauseen ja pelasti henkensä. 'Herra on
minun auttajani', hän sanoi, 'senvuoksi en pelkää mitään'. Ja heti
kiekaisi kukko jossakin ja katu oli tyhjä pitkin pituuttaan. Ja sen
jälkeen Herra oli hänelle armollinen ja johti hänet kotiin."
Tettu tuijotti ja keksi uuden kysymyksen. "Mutta ketkä niissä
taloissa elivät?" hän sanoi. "Mitä väkeä ne olivat?"
"Liikemiehiä, rahakasta väkeä -- ainakin me luulimme sitä rahaksi,
kunnes kaikki meni myttyyn ja sitten näimme, että se olikin paljasta
paperia. Niitä oli satoja tuhansia, miljoonia. Min' olen nähnyt tuon
Ison kadun suuruisen kadun niin täynnä kansaa, ettei voinut kulkea
eteenpäin käytävää pitkin."
"Mutta mistä ne saivat ruokaa ja muuta sellaista?"
"Ostivat sellaisista myymälöistä, jommoinen minullakin oli aikoinani.
Näytän sinulle sen paikankin, Tettu, kun menemme takaisin. Nykyajan
ihmisillä ei ole aavistustakaan myymälöistä -- ei pienintäkään.
Peililasiakkuna -- se on heille hepreaa. Minulla oli myytävänä
yhdellä haavaa niinkin paljon kuin puolitoista tonnia perunoita.
Sinulta lentäisi silmät päästä, jos näkisit, mitä kaikkea minulla
oli puodissani. Kasoittain päärynöitä ja omenia, ihania suuria
päärynöitä." Hänen äänensä muuttui makeaksi -- "Banaaneja,
appelsiineja."
"Mitä ne banaanit ja appelsiinit ovat?" poika kysyi. "Hedelmiä.
Makeita, meheviä, ihania hedelmiä. Ulkomaalaisia. Niitä tuotiin
Espanjasta ja New Yorkista ja ties mistä. Laivoilla ja jos jollakin.
Niitä tuotiin minulle joka maailman kolkasta, ja minä niitä myin
puodissani. _Minä_ myin niitä, Tettu! Vaikka nyt kuljenkin vanhaan
säkkiin puettuna ja haen sinun kanssasi kadonneita kanoja. Minun
puotiini tuli ihmisiä, ihania herrasnaisia, niin hienoja, ettet
voi sellaista uneksiakaan; tulivat sinne ja sanoivat: 'No, herra
Smallways, mitäs teillä on tarjottavana tänä aamuna?' Ja minä taas
sanoin: 'Onhan minulla oikein kauniita Kanadan omenia', tai joskus
sanoin 'tuoreita rypäleitä'. Ymmärrätkös? Ja he ostivat niitä.
Sanoivat heti: 'Lähettäkää minulle hiukan'. Herra jumala! Sepä vasta
oli elämää. Siinä puuhattiin ja pyörittiin, näit kaikellaista kummaa,
automobiileja ja rattaita, väkeä, posetiiviukkoja, saksalaisia
soittokuntia. Aina jotain ohi kulkemassa -- aina jotain. Ellei olisi
noita tyhjiä taloja, niin luulisin sen kaiken olleen unta."
"Mutta mikä ne ihmiset tappoi, eno?" Tettu kysyi.
"Sitten tuli aika mylläkkä", selitti ukko Tom. "Kaikki kävi hyvin,
kunnes sota alkoi. Kaikki kävi kuin kello. Jokainen puuhasi ja oli
onnellinen ja sai syödä vatsansa täyteen jok'ikinen päivä." Hän
kohtasi epäilevän katseen. "Jokainen", hän sanoi varmasti. "Jos
ei muuten saanut, niin meni vaivaistaloon, siellä annettiin aimo
kulhonen kuumaa keittoa ja leipää parempaa kuin nyt osataan tehdä,
oikein _valkoista_ leipää, hallituksen leipää."
Tettu ihmetteli, mutta ei sanonut mitään. Juttu herätti hänessä syviä
haluja, ja hän huomasi olevan parasta tukahduttaa ne.
Vanhus antautui joksikin aikaa makeiden muistojen valtaan. Hänen
huulensa liikkuivat. "Säilykelohta!" hän kuiskasi, "ja etikkaa...
Hollannin juustoa, _olutta_! Piippu ja tupakkaa."
"Mutta _miten_ ne ihmiset tulivat tapetuiksi?" Tettu kysyi hetken
kuluttua.
"Syttyi sota. Sodasta se kaikki sai alkunsa. Sota räiskyi ja raivosi,
mutta ei se oikeastaan _tappanut_ kovin paljon väkeä. Mutta se pani
asiat sekaisin. Viholliset tulivat Lontooseen ja sytyttivät sen
tuleen ja polttivat ja upottivat kaikki laivat, mitä Thamesissa oli
-- me näimme viikkokausia savua ja höyryä -- ja sitten ne heittivät
pommin Kristallipalatsiin ja särkivät rautatiet ja muut laitteet.
Mutta ihmisiä ne tappoivat vain enimmäkseen vahingossa. Enemmän
ne surmasivat toisiaan. Eräänä päivänä näillä seuduin oli suuri
taistelu, Tettu, ylhäällä ilmassa. Siellä lenteli isoja laitoksia,
isompia kuin viisikymmentä taloa, isompia kuin Kristallipalatsi,
isompia kuin mikään muu, ja ne paukuttelivat toinen toistaan ja
niistä tippui kuolleita miehiä. Se oli hirveätä. Mutta ei niillä
kuolleilla olisi ollut väliä, mutta kun ne lakkauttivat kaiken
kaupan. Sitten ei voitu enää käydä kauppaa, Tettu, ei ollut enää
rahaa liikkeellä eikä mitään ostettavaa, jos rahaa olikin."
"Mutta mitenkä ne ihmiset tulivat _tapetuiksi_?" kysyi poikanen
vanhuksen vaiettua.
"Kyllä minä siitä kerron, Tettu", vanhus vastasi. "Ensin puhutaan
siitä, kuinka kaupankäynti taukosi. Äkkiä näytti kaikki raha
loppuneen. Oli vielä shekkejä -- ne olivat paperinpalasia, joihin oli
kirjoitettu jotakin, ja ne kävivät rahasta -- aivan kuin olisit ne
saanut kauppatuttavilta. Sitten nekin katosivat äkkiä. Minulle jäi
kolme sellaista ja kaksi olin antanut vaihtorahana. Sitten sanottiin,
etteivät viiden punnan setelit kelvanneet, ja sitten hopeakin
hupeni. Kultaa et saanut mistään hinnasta. Se oli joutunut Lontoon
pankkeihin, ja ne oli kaikki hävitetty. Jokainen teki vararikon.
Jokainen joutui työttömäksi. Jok'ikinen!"
Hän vaikeni ja tarkasteli kuulijaansa. Poikasen älykkäillä kasvoilla
kuvastui toivoton hämmennys.
"Niin siinä kävi", jatkoi Tom. Hän etsi jotain sopivaa vertausta.
"Ikäänkuin olisi pysäyttänyt kellon," hän sanoi. "Kaikki kävi
hiljaiseksi, hiljaiseksi kuin hauta, ilmalaivat vaan tappelivat
taivaalla, ja sitten ihmiset rupesivat kiihtymään. Muistan viimeisen
ostajani, kaikkein viimeisen ostajani. Hän oli eräs herra Moses
Gluckstein, kaupunkilainen herrasmies, aika hauska mies, piti paljon
parsaheinästä. Hän tuli sisään -- meillä ei ollut käynyt moneen
päivään ainoatakaan ostajaa -- ja rupesi puhumaan perin sukkelaan ja
tarjosi minulle kaikesta, mitä minulla oli, potuista ja kaikesta,
tavaran painon kultaa. Sanoi aikovansa keinotella hiukkasen;
luultavasti hän häviäisi, mutta samantekevää, hän tahtoi kuitenkin
koettaa, oli aina mielellään pelannut, niin hän kertoi. Minun piti
vain punnita tavarat, niin hän antaisi heti shekin. No, siitä
jouduttiin pikku väittelyyn, kaikessa ystävyydessä, väiteltiin siitä,
vieläkö shekki kelpasi. Ja sillä välin kuin hän paraillaan selitteli,
meidän kohdalle saapui joukko työttömiä kantaen isoa lippua, josta
jokainen sai lukea -- siihen aikaan osasi jokainen lukea -- 'Tahdomme
ruokaa'. Kolme tai neljä niistä kääntyy äkkiä ja tulee minun puotiini.
"'Onko täällä ruokaa?' sanoo yksi.
"'Ei', minä sanon, 'ei ole myydä. Hyvä, jos olisi. Mutta jos
olisikin, niin en voisi antaa sitä teille. Tämä herra on tarjonnut --'
"Herra Gluckstein koetti estää minua puhumasta, mutta se oli liian
myöhäistä.
"'Mitä hän on tarjonnut', kysyi muuan roteva mies, jolla oli kirves
kädessä; 'mitä hän on tarjonnut?' Minun täytyi kertoa.
"'Pojat,' hän sanoi, 'tässä on taas rahamies!' Ja ne veivät hänet
kadulle ja hirttivät lyhtypylvääseen. Hän ei nostanut sormeaankaan
vastustellakseen. Ei sanonut sanaakaan sen jälkeen kuin minä olin
antanut hänet ilmi..."
Tom mietiskeli jonkun aikaa. "Näin silloin ensimäistä kertaa miehen
hirressä!" hän lisäsi.
"Kuinka vanha olitte silloin?" Tettu kysyi.
"Noin kolmekymmentä vuotta", ukko vastasi.
"Voi toki! Minä näin, kuinka kolme sianvarasta hirtettiin, ennenkuin
olin kuuden vuoden vanha", kerskaili Tettu. "Isä vei minut katsomaan,
koska syntymäpäiväni oli tulossa. Hän sanoi, että minut täytyi
karaista..."
"Mutta etpäs olekkaan nähnyt automobiilin surmaavan ihmistä", väitti
ukko Tom kateellisena. "Etkä ole nähnyt kuollutta miestä kannettavan
apteekkiin."