Sivistyksen vararikko.
1.
Ja nyt koko sivistyksen rakenne taipui ja murtui palasiksi ja suli
sodan pätsissä.
Tavattoman nopeasti luhistui se aineellinen ja luonnontieteellinen
sivistys, joka kahdennenkymmenennen vuosisadan koittaessa vallitsi
maailmassa, niin nopeasti, että tuon yleisen kukistumisen vaiheet
näyttävät historian perspektiivisesti lyhennetyllä lehdellä
osittain peittävän toisensa. Ensiksi me näemme maailman melkein
varallisuuden ja hyvinvoinnin huippuun kohonneena. Sen asujanten
mielestä oli saavutettu myöskin täydellinen turvallisuus. Kun
ajatteleva tarkastelija nyt tutkii sen ajan älyllistä historiaa,
kun hän lukee säilyneitä kirjallisuuden katkelmia, valtiollisen
puhetaidon rippeitä, kuuntelee niitä harvoja heikkoja ääniä,
jotka sattuma on tuhannen, miljoonan lausunnon joukosta valinnut
kertomaan myöhemmille polville, silloin hänen huomionsa epäilemättä
kiintyy eniten tuohon turvallisuuden harhaluuloon. Meistä nykyajan
ihmisistä, jotka elämme järjestyneissä ja turvallisissa oloissa, ei
mikään näytä niin epävarmalta, niin huimaavan vaaralliselta kuin se
yhteiskunnallisen järjestyksen rakenne, joka tyydytti ihmiskuntaa
kahdennenkymmenennen vuosisadan alussa. Meidän mielestämme jokainen
laitos ja yhdysside oli sattuman ja traditsionin tulos, ilmeistä
onnenkauppaa, heidän lakinsa olivat laaditut jokainen eri tilaisuutta
varten, ottamatta lainkaan huomioon tulevia tarpeita, heidän tapansa
olivat epäloogillisia, kasvatus tarkoitukseton ja ylellinen. Heidän
taloudellinen yritteliäisyytensä tuntuu asiaan perehtyneestä mitä
kiihkeimmältä ja tuhoisimmalta kamppailulta, heidän luottonsa ja
rahajärjestelmänsä, joka perustui kullan arvon epäoleelliseen
traditsioniin, näyttää melkein luonnottoman epävakaalta seikalta. Ja
he elivät kurjasti suunnitelluissa kaupungeissa, heidän ratansa ja
tiensä ja ihmisjoukkonsa olivat siroitetut ympäri maata sikin sokin
kymmenen tuhannen toisiinsa sopeutumattoman näkökohdan mukaan. Ja
kuitenkin he arvelivat luottavaisina, että heidän järjestelmänsä
oli varma ja johti alituisesti eteenpäin, ja kolmen sadan vuoden
satunnaisen ja säännöttömän kehityksen nojalla he vastasivat
epäilijälle: "Asiat ovat aina luistaneet hyvin. Kyllä me suoriudumme!"
Mutta kun vertaamme ihmiskunnan tilaa kahdennenkymmenennen
vuosisadan alussa johonkin historian varempaan aikakauteen, voimme
kenties ruveta tajuamaan tuota sokeata luottamusta. Se ei ollut
niin suuressa määrin järkiperäisiin syihin perustuvaa luottamusta
kuin jatkuvan onnen välttämätön seuraus. Silloisten mittakaavojen
mukaan asiat olivat todellakin luistaneet ihmeteltävän hyvin.
Tuskinpa liioittelemme sanoessamme, että ensimäistä kertaa
historiassa kokonaiset kansat saivat säännöllisesti syödäkseen
enemmän kuin tarvitsivat, ja sen ajan tilastolliset tiedot
todistavat terveydellisten olosuhteiden parantuneen nopeammin
kuin koskaan ennen. Keskimääräisen sivistyksen taso ja laatu
oli kohonnut suunnattomasti, kahdennenkymmenennen vuosisadan
koittaessa Länsi-Europassa ja Amerikassa oli verrattain harvassa
sellaisia, jotka eivät osanneet lukea ja kirjoittaa. Lukeminen
ei ole milloinkaan ennen ollut niin yleistä. Yhteiskunnallinen
turvallisuus vallitsi varsin laajoilla aloilla. Tavallinen ihminen
saattoi turvallisesti matkustaa yli kolmen neljänneksen maapalloa,
voi kiertää maan ympäri maksamatta edes niinkään paljon, kuin taitava
käsityöläinen vuodessa ansaitsi. Ja joka vuosi, joka kuukausi
inhimillinen yritteliäisyys saavutti uusia voittoja, uusia aloja
avattiin asutukselle, laadittiin uusia kaivoksia, tehtiin uusia
keksintöjä, uusia koneita!
Noiden kolmen vuosisadan aikana maailman kehitys näyttikin tuottavan
onnea ihmiskunnalle. Tosin sanottiin, ettei siveellinen elämä pysynyt
fyysillisen edistyksen tasalla, mutta harva kallisti korvaansa
näille korupuheille, joiden ymmärtämiseen nykyinen turvallisuutemme
perustuu. Ylläpitävät ja rakentavat voimat näyttivät todellakin
jonkun aikaa vievän voiton sattuman pahansuovasta vaikutuksesta ja
ihmiskunnan luonnollisesta typeryydestä, ennakkoluuloisuudesta,
sokeista intohimoista ja ylellisestä itsekkyydestä.
Edistyksen satunnainen voitto oli paljon pienempi ja sen
sovelluttaminen suunnattomasti monimutkaisempi, kuin mitä sen ajan
ihmiset aavistivatkaan; mutta se ei muuttanut sitä tosiasiaa, että
se oli tuntuva voitto. He eivät käsittäneet, että tuo verrattain
onnekas aika oli heille äärettömän, mutta satunnaisen otollisen
tilaisuuden aikaa. He puuhailivat muuten kylläkin tarmokkaasti,
mutta noihin uhkaaviin seikkoihin nähden he käyttäytyivät omituisen
veltosti. Kukaan ei huolehtinut ihmiskunnan todellisista vaaroista.
He näkivät sotajoukkojensa ja laivastojensa kasvavan yhä suuremmiksi
ja tuhoa ennustavammiksi; ainakin muutamat panssarilaivat maksoivat
yhtä paljon, kuin valtio vuodessa käytti ylempään kouluopetukseen.
He kasasivat varastoihinsa räjähdysaineita ja hävityskoneita, ja
sallivat myöskin kansallisten perinnäisyyksiensä ja kateutensa
kasvaa. He näkivät rotuvihan yhä yltyvän, kun rodut joutuivat
keskinäistä ymmärtämystä saavuttamatta lähemmäksi toisiaan, ja
antoivat keskuudessaan syntyä huonohenkisen sanomalehdistön, joka
oli omanvoitonpyyntöinen ja häikäilemätön, kykenemätön hyvään ja
altis pahaan. Heidän valtionsa oli sanomalehdistöön nähden aivan
voimaton. Ajattelemattomina he sallivat tämän sytytinröykkiön virua
sota-aittansa ovella jokaisen kipinän sytytettävänä. Historia oli
täynnä esimerkkejä sivistysten häviöstä, vaara oli ilmeinen. Nyt on
melkein mahdoton uskoa, etteivät he voineet tajuta paremmin.
Olisiko ihmiskunta saattanut estää tätä ilmasodan aiheuttamaa
tuhoa? Joutava kysymys! Yhtä turhaa on kysyä, olisiko ihmiskunta
voinut estää rappeutumista, joka muutti Assyrian ja Babylonian
autioiksi erämaiksi, tai sitä vähittäistä häviötä, asteittaista
yhteiskunnallista hajoamista, johon Länsi-Rooman keisarikunta hukkui.
Se ei voinut, koska se ei ehkäissyt sitä, ei halunnut sitä ehkäistä.
Yhtä turhaa kuin suuremmoistakin on ajatella, mitä ihmiskunta saisi
aikaan, jos tahto olisi erilainen. Eikä europpalaistunutta maailmaa
kohdannut mikään hidas häviö; nuo toiset sivistykset mätänivät ja
murenivat, europpalainen ikäänkuin räjähti ilmaan. Viiden vuoden
kuluessa se oli kokonaan hävitetty. Aina ilmasodan aattoon asti oli
olemassa herkeämätöntä edistystä, yli maailman ulottuva turvallisuus,
suunnattomia alueita, joissa vakinainen väestö harjoitti
korkealle kehittyneitä elinkeinoja äärettömiin asti laajentuvia
jättiläiskaupunkeja, järvet ja meret tulvillaan laivoja, maalla
ratoja ja teitä verkon tavoin. Sitten Saksan ilmalaivasto pyyhälsi
äkkiä näyttämön poikki, ja niin jouduttiin lopun alkuun.
2.
Olemme jo kertoneet Saksan ensimäisen ilmalaivaston äkillisestä
hyökkäyksestä ja siitä hurjasta, välttämättömästä, mielettömästä
hävityksestä, joka silloin kohtasi New Yorkia. Toinen ilmalaivasto
paisui juuri kaasusäiliöidensä luona, kun Englanti, Ranska, Espanja
ja Italia sekaantuivat leikkiin. Näistä maista ei yksikään ollut
varustautunut ilmasotaan yhtä suuremmoisesti kuin Saksa, mutta
jokaisella oli jokin salaisuus, jokainen valmistautui jossain määrin,
ja Saksan pontevuuden sekä prinssi Karl Albertissa ruumiillistuneen
häikäilemättömyyden pelko oli jo kauan sitten liittänyt nämä valtiot
toisiinsa, sillä ne odottivat jotain sellaista hyökkäystä. Tämä teki
pikaisen yhteistoiminnan mahdolliseksi, ja nopeasti ne toimivatkin.
Europan toinen ilmavalta oli näihin aikoihin Ranska. Brittiläiset,
jotka olivat huolissaan aasialaisten alueidensa tähden ja tiesivät
ilmalaivojen vaikuttavan valtaavasti puolisivistyneisiin kansoihin,
olivat sijoittaneet ilmalaivasto-asemansa Pohjois-Indiaan eivätkä
senvuoksi kyenneet näyttelemään pääosaa europpalaisessa taistelussa.
Kuitenkin oli Englannissakin yhdeksän tai kymmenen isoa ohjattavaa
ilmapalloa, pari-, kolmekymmentä pienempää ja joukko erilaisia
kokeilu-aeroplaaneja. Ennenkuin prinssi Karl Albertin laivasto
oli kulkenut Englannin ylitse -- sillä välin kuin Bert vielä
tarkasteli Manchesteria yläilmoista -- pidettiin diplomaattisia
neuvotteluja, jotka johtivat siihen, että liittoutuneet hyökkäsivät
Saksan kimppuun. Bernin vuoriston kohdalle kerääntyi kirjava lauma
kaikenkokoisia ja -muotoisia ohjattavia ilmapalloja; ne tuhosivat
ja polttivat Sveitsin viisikolmatta ilmalaivaa, jotka odottamatta
ryhtyivät vastustamaan tätä keskittymistä, ja jättäen Alppien
jäätiköille ja laaksoihin omituisia hylkyjä jakaantuivat sitten
kahteen laivastoon, joista toinen lähti Berliiniä ahdistamaan, toinen
Keski-Saksan ilmapurjehdusasemaa hävittämään, ennenkuin toinen
ilmalaivasto ehtisi valmistua taistelukuntoon.
Hyökkääjät tekivät molemmissa paikoissa suuria vaurioita
uudenaikaisilla räjähdysaineillaan, ennenkuin ne saatiin
karkoitetuiksi. Keski-Saksassa kaksitoista lähtövalmista ja viisi
osittain täytettyä ja miehitettyä jättiläistä kykeni vastustamaan ja
lopulla, Hampurista saapuneen drachenflieger-osaston avulla, lyömään
viholliset, ajamaan heidät pakosalle sekä vapauttamaan Berliinin. Ja
saksalaiset jännittivät jokaisen hermonsa saadakseen ilmaan valtaavan
laivaston ja havittelivat jo Lontoota sekä Pariisia, kun Birmasta ja
Amerikasta ilmoitettiin aasialaisten ilmalaivojen olevan matkalla
Europpaan. Silloin vasta tajuttiin, että taistelussa oli otettava
lukuun uusi tekijä.
Tämän tapahtuessa koko maailman rahamarkkinat olivat jo sekasorron
vallassa. Kun Amerikan laivasto tuhottiin Atlannilla ja Saksan
merkitys Pohjanmerellä sai loppunsa murhaavassa taistelussa, kun
maailman neljässä suurimmassa kaupungissa poltettiin ja hävitettiin
omaisuutta biljoonain puntien arvosta, silloin ihmiskunta käsitti
ensi kerran, ikäänkuin se olisi saanut iskun vasten kasvojaan,
kuinka toivottoman kallista sota oli. Luotto hukkui hurjaan
myyntipyörteeseen. Kaikkialla uudistui ilmiö, joka oli jo
varemminkin esiintynyt pörssikauhun sattuessa: haluttiin _hankkia
ja kasata kultaa_, ennenkuin hinnat alenivat mitättömiksi. Mutta
nyt se levisi kulovalkean lailla, tuli yleiseksi. Ylhäällä ilmassa
raivosi näkyväinen kamppailu ja hävitys; alhaalla tapahtui jotain,
mikä tuotti paljon suurempia vaurioita liike-elämän hauraaseen
rakenteeseen, johon ihmiset olivat niin sokeasti luottaneet.
Mikäli ilmalaivat taistelivat ylhäällä, sikäli maailman näkyväiset
kultavarastot hupenivat alhaalla. Muutamassa viikossa katosi raha,
arvossaan alentuneita seteleitä lukuun ottamatta, kassaholveihin,
reikiin, talojen seiniin, miljooniin kätköihin. Raha hävisi, ja sen
kadotessa kauppa ja teollisuus taukosivat. Taloudellinen maailma
horjui ja kaatui kuolleena maahan. Tuntui siltä, kuin se olisi
saanut äkillisen taudinkohtauksen, ikäänkuin vesi olisi kadonnut
elävän olion verestä; yhdyselämässä tapahtui äkillinen, yleinen
maksoittuminen...
Ja kun luottojärjestelmä, joka oli ollut luonnontieteellisen
sivistyksen elävä linnoitus, horjui ja kaatui niiden
miljoonain päälle, joita se oli pitänyt koossa taloudellisessa
yhteenkuuluvaisuudessa, kun ihmiset ymmällään ja avuttomina
näkivät tämän ihmeellisen luoton kokonaan tuhoutuvan, silloin
Aasian laivat tulivat lukemattomina ja armottomina ilmojen halki,
pyyhälsivät itään päin Amerikkaan ja länteen käsin Europpaan.
Historian lehdillä tapaamme pitkän sarjan taisteluja, toinen
toistaan hurjempia. Brittiläis-indialainen ilmalaivaston päävoima
hukkui leimuavien vastustajien kuolinroviolla Birmassa; saksalaiset
lyötiin Karpaattien suuressa taistelussa; Indian laajalla
niemimaalla puhkesi kapina ja yleinen kansalaissota, ja Gobista
Marokkoon asti kohotettiin "Jehadin" lippu liehumaan. Kun sotaa
ja hävitystä oli kestänyt muutaman viikon ajan, näytti siltä,
kuin Itä-Aasian liittokunta ehdottomasti valloittaisi maailman,
ja sitten myöskin Kiinan hauras "uudenaikainen" sivistys murtui
pingoituksesta. Tämän maan epälukuinen ja rauhallinen väestö oli
kahdennenkymmenennen vuosisadan alussa "länsimaalaistutettu" vastoin
omaa tahtoaan. Japanilaisten ja europpalaisten vaikutuksesta se oli
väkipakolla saatu suostumaan terveydenhoitoon, poliisivalvontaan,
sotapalvelukseen ja taloudellisiin yrityksiin, joita vastaan koko sen
perinnäinen elämänkäsitys kapinoitsi. Sodan aikana sen kärsivällisyys
jännittyi äärimmilleen ja katkesi. Kiinassa syntyi sarja toisistaan
riippumattomia kapinoita, ja tuo liike kävi voittamattomaksi,
kun kourallinen englantilaisia ja saksalaisia ilmalaivoja,
jotka olivat pelastuneet päätaisteluista, hävittivät Pekingissä
sijaitsevan keskushallituksen. Yokohamassa ilmestyi katusulkuja,
musta lippu ja sosiaalinen vallankumous. Täten koko maailma muuttui
temmellystantereeksi.
Näin johtui maailmansodasta yleinen yhteiskunnallinen vararikko,
ikäänkuin loogillisena seurauksena. Kaikkialla, missä oli paljon
väkeä, suuret ihmisjoukot joutuivat työttömiksi, rahattomiksi,
eivät kyenneet hankkimaan itselleen ruokaa. Kun sotaa oli kestänyt
kolme viikkoa, vallitsi jokaisessa työväen-kaupunginosassa kautta
koko maailman nälänhätä. Kuukauden kuluttua ei ollut ainoatakaan
kaupunkia, jossa tavallisten lakien ja yhteiskunnallisten menetelmien
sijaan ei oltu turvauduttu jonkinlaisiin poikkeustoimenpiteisiin,
joissa ei olisi käytetty tuliaseita ja sotavoimia järjestyksen
ylläpitämiseksi ja väkivaltaisuuksien estämiseksi. Ja yhä levisi
nälänhätä köyhälistön keskuudessa ja tiheään asutuissa seuduissa,
tunkeutuipa siellä ja täällä niihinkin piireihin, jotka olivat olleet
varakkaita.
3.
Niin aiheutui tästä yhteiskunnallisesta sekasorrosta yhteishyvän
valiokuntain aikakausi, joksi historioitsijat sitä nimittävät. Sitten
seurasi kiihkeä ja ankara taistelu hajoamista vastaan; kaikkialla
ponnisteltiin järjestyksen ylläpitämiseksi ja taistelun jatkamiseksi.
Ja samaan aikaan sota muuttui luonteeltaan, kun kaasulla täytettyjen
suunnattomien ilmalaivojen sijasta sotavälineinä ruvettiin käyttämään
lentokoneita. Niin pian kuin suuret laivastotaistelut olivat
päättyneet, aasialaiset koettivat perustaa vihollismaiden arimpien
kohtien lähelle linnoitettuja keskuksia, joista lentokoneilla voi
tehdä partioretkiä. Jonkun aikaa he saivat tällä alalla menetellä
mielin määrin, mutta sitten, kuten jo kerrottiin, Butteridgen
salaisuus tuli päivänvaloon ja taistelu muuttui tasaisemmaksi ja
samalla sen tulos entistään epätietoisemmaksi. Sillä nämä uudet
lentokoneet, jotka olivat liian vähäiset suuriin yrityksiin,
soveltuivat mainiosti sissisotaan; niitä voi rakentaa nopeasti ja
huokealla, käyttää helposti ja piilotella mukavasti. Piirustuksia
jäljennettiin ja painettiin joutuisasti Pinkervillessä ja levitettiin
kaikkialle ympäri Yhdysvaltoja; muutamia lähetettiin Europpaankin,
missä niitä taas jäljennettiin. Jokaista miestä, jokaista kaupunkia
ja kylää, joka vain saattoi tällaisen koneen hankkia, kehotettiin
käyttämään niitä hyväkseen. Pian niitä valmistettiinkin kaikkialla,
ei ainoastaan hallitusten ja paikallisten viranomaisten toimesta,
vaan myöskin rosvojoukoille, kapinallisten komiteoille, vieläpä
kaikellaisille yksityishenkilöillekin. Butteridgen koneen
yhteiskunnallinen turmiollisuus johtui sen perinpohjaisesta
yksinkertaisuudesta. Se oli melkein yhtä yksinkertainen kuin
moottoripyörä. Sodan varempien vaiheiden avarat ääriviivat
katosivat sen vaikutuksesta, eri kansakuntien ja valtakuntien ja
rotujen väliset laajat riitaisuudet hävisivät yksityistaistelujen
kiehuvaan joukkoon. Maailma siirtyi yhdellä ainoalla harppauksella
yhtenäisyydestä ja yksinkertaisuudesta, jonka kaltaista ei vallinnut
edes Rooman keisarikunnan kukoistusaikanakaan, yhteiskunnalliseen
hajanaisuuteen ja sirpaleisuuteen yhtä täydelliseen kuin keskiajan
nyrkkivallan ajalla. Mutta edelliseen oli saavuttu vähitellen
luisumalla, nyt pudottiin suoraan alas kalliolta. Kaikkialla miehet
ja naiset käsittivät tämän ja ponnistivat epätoivoisesti pysyäkseen
kuilun partaalla.
Seuraa neljäs vaihe. Taisteltaessa sekasortoa vastaan nälänhädän
vanavedessä saapuu toinen ihmiskunnan vanha vihollinen -- rutto,
punainen kuolema. Mutta sota ei taukoa. Liput liehuvat yhä. Ilmaan
kohoaa vereksiä laivastoja, uudellaisia ilmalaivoja, ja niiden
varjossa maailma pimenee -- sen historia melkein keskeytyy.
Tässä kirjassa ei ole aikomus puhua niistä ajoista, kertoa, kuinka
ilmasota jatkui sen vuoksi, etteivät mitkään viranomaiset voineet
kokoontua ja sopia ja lopettaa sitä, jatkui kunnes jokainen hallitus
maailmassa oli hajallaan ja murskana, kuten kasa porsliinia, jota on
survottu kepillä. Viikko viikolta noina hirmuvuosina historia käy
yhä hajanaisemmaksi ja sekasotkuisemmaksi, yhä pienipiirteisemmäksi
ja epävarmemmaksi. Sivistys ei kukistunut ankaraa ja sankarillista
vastarintaa tekemättä. Tuosta katkerasta yhteiskunnallisesta
kamppailusta kohosi esiin isänmaallisia yhdistyksiä, järjestyksen
veljeskuntia, pormestareita, prinssejä väliaikaisia toimikuntia,
jotka koettivat palauttaa maahan järjestystä ja pitää taivaan
vallassaan. Mutta tämä kaksoisponnistus tuhosi heidät. Sivistyksen
mekaanisten lähteiden ehtyminen puhdistaa taivaan lopulta kokonaan
ilmalaivoista, anarkia, nälänhätä ja rutto taasen viettävät
voittojuhlaa maan päällä. Suuret kansa- ja valtakunnat ovat
muuttuneet vain nimiksi. Kaikkialla on raunioita, hautaamat tornia
kuolleita ja kuihtuneita, keltakasvoisia eloonjääneitä, jotka on
vallannut täydellinen välinpitämättömyys. Kaikki on hajaannustilassa.
Maailman oivallinen järjestys ja menestys ovat kurtistuneet kuten
räjähtänyt rakko. Viidessä lyhyessä vuodessa maailma ja ihmiskunnan
henkinen näköpiiri ovat taantuneet yhtä paljon kuin muinoin
Antoninuksien ajasta yhdeksänteen vuosisataa siirryttäessä...
4.
Tämän synkän hävityksen halki vaeltaa muuan vähäpätöinen ja mitätön
henkilö, josta tarinamme lukijat kenties ovat hieman huolissaan.
Hänestä on vielä kerrottavana vain yksi ainoa ihmeellinen asia.
Kautta pimentyneen ja kadotetun maailman, kautta kuolintuskissa
vääntelehtivän sivistyksen meidän harhaileva ritarimme saapui perille
ja löysi Ednansa! Hän löysi todellakin Ednansa!
Hän joutui takaisin Atlannin poikki osaksi presidentin määräyksen,
osaksi oman onnensa avulla. Hänen onnistui päästä englantilaiseen
puutavaralaivaan, joka lähti Bostonista ilman lastia, etupäässä
nähtävästi siitä syystä, että sen kapteenilla oli hämärä
toivo "joutua kotiin" South Shieldsiin. Bert otettiin mukaan
pääasiallisesti sen vuoksi, että hän näytti kumisaappaissaan
merimieheltä. Matka oli pitkä ja vaiherikas, laivaa ahdisti -- niin
sen väki ainakin luuli -- jonkun tunnin aasialainen panssarilaiva,
joka lopulta joutui taistelemaan erästä englantilaista risteilijää
vastaan. Molemmat laivat kamppailivat kolme tuntia, kierrellen ja
ajautuen etelään päin, kunnes hämärä nieli ne. Muutamia päiviä
myöhemmin Bertin alus menetti peräsimensä ja ison maston myrskyssä.
Ruokavarat ehtyivät ja miehistö elätti itseään kalastamalla. Se näki
outoja laivoja kulkevan itään päin Azorien lähellä ja laski sitten
Teneriffan satamaan hankkiakseen ruokavaroja ja saadakseen peräsimen
korjatuksi. Kaupunki oli hävitetty ja satamaan upotettu kaksi isoa
linjalaivaa, joissa makasi vielä kuolleita. Teneriffasta he saivat
ruokaa ja korjaustarpeita, mutta heidän työtään häiritsi suuresti
kaupungin raunioissa lymyilevä vihamielinen partiojoukko, joka
ammuskeli ja koetti ajaa heidät pois.
Mogadorin luona he lähettivät maihin venekunnan vettä noutamaan, ja
se oli joutumaisillaan araapialaisen rosvojoukon vangiksi. Siellä
he myöskin saivat laivaan punaisen kuoleman ja purjehtivat tiehensä
veressään sen siemeniä. Ensin sairastui kokki, sitten perämies, ja
ennen pitkää jokainen oli taudin omana ja eturuumassa makasi kolme
kuollutta. Sattui olemaan tyven, ja he ajautuivat avuttomina ja
myöskin kohtalostaan välittämättä takaisin päiväntasaajaa kohti.
Kapteeni koetti parannella heitä rommilla. Yhdeksän kuoli, eikä
neljästä eloon jääneestä yksikään osannut laivaa ohjata. Kun he
lopultakin rohkaisivat jälleen mielensä ja kykenivät purjeita
käsittelemään, suunnattiin kulku tähtien mukaan umpimähkään
pohjoista kohti. Jo olivat ruokavarat toistamiseen lopussa, kun
heidät kohtasi Riosta Cardiffiin kulkeva höyrylaiva, johon heidät
mielellään otettiin, koska punainen kuolema oli surmannut suuren
osan sen miehistöä. Harhailtuaan näin ainakin vuoden ajan Bert pääsi
siis viimein Englantiin. Hän nousi maihin eräänä kirkkaana kesäkuun
päivänä ja huomasi punaisen kuoleman juuri aloittaneen hävitystyönsä.
Cardiffin väestön oli vallannut kauhu ja moni oli paennut
vuorille. Heti kun laiva saapui satamaan, sen miehitti joku
epävirallinen väliaikainen toimikunta, joka otti jälelle jääneet
ruokavarat huostaansa. Bert lähti vaeltamaan maan halki, jonka
rutto oli saattanut perinpohjaiseen epäjärjestykseen. Monesti
hän oli nääntymäisillään nälkään, ja kerran hän joutui keskelle
väkivaltaisuuksia, jotka uhkasivat päättää hänen elämänuransa. Mutta
se Bert Smallways, joka vaelsi Cardiffista Lontooseen epämääräisesti
pyrkien kotiin ja etsien jotain omaa, jonka näkyväisenä muotona
oi vain Edna, hän erosi suuresti siitä "Aavikon dervishistä" joka
vuotta varemmin pyyhälsi Englannista Butteridgen ilmapallossa. Tämä
oli ruskea, laiha ja sitkeä lujakatseinen ja ruton suolaama mies, ja
hänen suunsa joka ennen oli ammottanut velttona, sulkeutui nyt kuin
teräsloukku. Hänen ohimoillaan kuumotti valkoinen arpi, joka oli
jäänyt muistoksi taistelusta laivalla. Cardiffissa hän oli tuntenut
tarvitsevansa uudet vaatteet sekä aseen ja oli hankkinut eräästä
autiosta panttilainamyymälästä flanellipaidan, puvun ja revolverin
ynnä viisikymmentä patruunaa -- tosin tavalla sellaisella, että se
olisi saattanut hänet vuosi sitten häpeämään. Hän hankki myöskin
saippuaa ja peseytyi ensi kerran kolmentoista kuukauden jälkeen
kunnollisesti joessa kaupungin ulkopuolella, järjestysjoukot, jotka
ensin olivat varsin ahkerasti ampuneet kaikki rosvot, olivat joko
ruton vuoksi hajaantuneet tai puuhasivat uutterasti kaupungin ja
kalmiston välillä koettaen turhaan pysyä viikatemiehen rinnalla. Hän
hiiviskeli nälkiintyneenä kolme, neljä päivää kaupungin laidoilla,
yhtyi sitten viikon ajaksi sairaanhoitajaosastoon ja vahvisti siten
ruumistaan muutamilla tukevilla aterioilla, ennenkuin lähti matkalle
itään päin.
Walesin ja Englannin maaseudulla ilmeni siihen aikaan mitä
omituisin sekoitus kahdennenkymmenennen vuosisadan alkupuolen
varallisuutta ja jonkinlaista dürerimäistä keskiaikaisuutta. Kaikki
edellisen järjestyksen laitteet, talot ja raiteet, pensasaidat ja
sähköjohdot, tiet ja kivitys, ilmoitustaulut ja -pylväät olivat
vielä suurimmaksi osaksi ennallaan. Vararikot, yhteiskunnallinen
sekasorto, nälänhätä ja rutto eivät olleet tuottaneet niille mitään
vahinkoa; varsinainen tuho oli kohdannut ainoastaan suurkaupunkeja ja
valtion hermokeskuksia. Jos joku olisi äkkiä joutunut maaseudulle,
hän ei olisi huomannut mitään sanottavaa erotusta. Kenties hän olisi
ensiksi havainnut, että kaikki pensasaidat kaipasivat tasoittelua,
ruoho teiden varsilla oli kasvanut reheväksi, tiet käyneet sateen
uurtamiksi ja mökit näyttivät monin paikoin autioilta, että
puhelinlanka oli pudonnut siellä ja täällä ja tien oheen oli jäänyt
hyljätyt kärryt. Mutta hänen nälkäänsä olisi yhä vielä kiihottanut
korea ilmoitus, että Wilderin Sokeroidut Persikat ovat oivallisia
tai että Gobblen makkarat ovat aamiaispöydän paras herkku, ja
sitten tuli äkkiä dürerimäinen aines: ojassa makasi hevosen raato
tai joku ruhjoutunut repalekasa, josta pisti esiin omituisesti
ojentuneet jalat ja keltaiset, punatäpläiset kasvot tai irvistävät
kasvojen jäännökset. Täällä saattoi olla kynnetty pelto, joka odotti
kylväjäänsä, tuolla taasen ohravainio, jonka elukat olivat polkeneet
jalkoihinsa, tuolla tielle rakennettu murros.
Sitten hän saattoi tavata keltanaamaisen ja luultavasti
huolimattomasti puetun ja aseestetun miehen tai naisen, joka
vaaniskeli ruokaa. Näillä ihmisillä voi olla maankiertäjän tai
pahantekijän hipiä, silmät ja ilme, mutta usein hyvinvoivan
keskisäädyn tai yläluokan jäsenen vaatetus. Moni kyseli kiihkeästi
uutisia ja oli halukas antamaan vastalahjaksi apua, vieläpä
kummallisen lihan rippeitäkin tai harmaata ja sitkeätä leipää. He
kuuntelivat Bertin tarinaa ahneesti ja koettivat pidättää häntä
seurassaan päivän tai pari. Postinkulun taukoaminen ja sanomalehtien
katoaminen oli jättänyt suunnattoman aukon tämän ajan henkiseen
elämään. Ihmiset olivat äkkiä menettäneet maailman ääret näkyvistään
ja heidän täytyi vielä ottaa käytäntöön keskiajan kulkupuhetavat.
Heidän silmissään, käytöksessään ja puheessaan ilmeni eksyneen sielun
epätietoisuutta.
Vaeltaessaan kylästä toiseen ja piirikunnasta piirikuntaan, vältellen
niin paljon kuin mahdollista väkivaltaisuuden ja epätoivon märkiviä
keskuksia, isoja kaupunkeja, Bert huomasi tilan suuresti vaihtelevan.
Toisessa kylässä olivat suuret talot poltetut, pappila hävitetty
-- nähtävästi jotain epäiltyä ja kenties kuviteltua ruokavarastoa
etsittäessä -- kaikkialla makasi hautaamattomia ruumiita ja koko
yhteiskunnallinen koneisto oli seisahtunut. Toisessa työskentelivät
järjestyneet joukot pontevasti, hiljan maalatut ilmoitustaulut
varoittivat maankiertäjiä lähestymästä, aseelliset miehet
vartioitsivat teitä ja viljavainioita, ruttoa pidettiin silmällä,
harjoitettiinpa sairaanhoitoakin, sarvikarjaa ja lampaita suojeltiin
huolellisesti ja pari, kolme tuomaria, lääkäri tai joku talonpoika
hallitsi koko seutua; oli todellakin palattu viidennentoista
vuosisadan itsehallinto-oikeudella varustettuun kuntaan. Mutta
sellaiseen kylään saattoi milloin hyvänsä hyökätä aasialaisia tai
afrikkalaisia tai muita senkaltaisia partioretkeläisiä, jotka
vaativat paloöljyä, väkijuomia tai ruokaa. Järjestyksen säilyminen
vaati melkein sietämätöntä valppautta ja voimain ponnistusta.
Suurempien paikkojen läheisyyden ilmaisivat karkeasti maalatut
ilmoitukset: "Karanteeni" tai "Muukalaiset ammutaan", tai
puhelinpylväissä riippuva sarja mätäneviä rosvoja. Oxfordin tienoilla
oli katoille pystytetty isoja tauluja, joissa yksi ainoa sana,
"Tykkejä", varoitti ilmarosvoja lähestymästä.
Näistä vaaroista välittämättä teillä liikuskeli yhä vielä muutamia
pyöräilijöitä, ja pari kertaa Bert näki pitkällä vaelluksellaan
voimakkaan automobiilin, jossa ajaa suhautti naamioituja olennoita.
Poliiseja näkyi harvassa, mutta tuon tuostakin polkupyörillä kiiti
ohitse joukko laihoja ja repaleisia sotamiehiä, ja sellaisia esiintyi
yhä enemmän, mikäli hän pääsi Walesista Englantiin. Keskellä tätä
hävitystä pidettiin vielä sotaharjoituksia! Hän oli aikonut turvautua
yöksi vaivaistaloihin, jos nälkä ahdistaisi ylen ankarasti, mutta
näistä olivat toiset suljetut, toiset muutetut sairaaloiksi. Kerran
hän löysi iltahämärässä sellaisen erään Gloucestershiren kylän
lähettyvillä; siinä vallitsi haudanhiljaisuus, ovet ja akkunat olivat
auki, ja kompuroidessaan sen lemuavia käytäviä myöten hän huomasi
kauhukseen, että se oli täynnä hautaamattomia kuolleita.
Gloucestershirestä Bert kulki pohjoista kohti Birminghamin
ulkopuolella sijaitsevaan Englannin ilmapurjehdusleiriin, toivoen
siellä saavansa suojaa ja ruokaa. Sillä siellä hallitus tai ainakin
sotaministeriö oli vielä voimassa ja koetti tarmonsa takaa pitää
Englannin lippua liehumassa kaikista onnettomuuksista huolimatta
ja kannustaa pormestaria ja maistraattia uusiin ponnistuksiin.
He olivat keränneet siltä seudulta kaikki eloon jääneet parhaat
käsityöläiset, varustaneet leirin piirityksen varalta ja rakensivat
innokkaasti suurempia Butteridge-koneita. Bert ei kuitenkaan päässyt
osalliseksi tähän työhön, hän kun ei ollut kyllin taitava, ja hän
oli juuri matkalla Oxfordiin, kun se suuri taistelu tapahtui, jossa
tämä leiri joutui lopullisesti tuhotuksi. Hän näki siitä hieman Boar
Hill nimisestä paikasta. Hän näki aasialaisen osaston ilmestyvän
lounaisten mäkien takaa ja erään näistä ilmalaivoista kiertävän
jälleen etelään päin kahden aeroplaanin ahdistamana; tämä saatiin
lopulta kiinni, tuhottiin ja poltettiin Edge Hillin luona. Mutta hän
ei saanut koskaan tietää koko taistelun tulosta.
Hän kulki Thamesin poikki Etonista Windsoriin ja kiersi Lontoon
eteläpuolitse Bun Hilliin, missä hän tapasi Tom veljensä. Tämä oli
juuri paranemassa punaisesta kuolemasta ja näytti vanhassa puodissaan
ikäänkuin joltakin synkältä, puolustautumaan asettuneelta otukselta.
Jessica taasen makasi yläkerrassa armottoman kuoleman kynsissä,
kuten hänestä näytti. Hän houraili tilauksista ja morkkaili alinomaa
Tomia, peläten hänen vievän liian myöhään rouva Thompsonin perunat ja
rouva Hopkinsin kukkakaalin, vaikka kaikki kauppaliike oli jo ammoin
lakannut ja Tom oli kehittynyt kerrassaan taitavaksi pyydystämään
rottia ja varpusia ja salaamaan ryöstettyjä jyviä sekä korppuja. Tom
tervehti veljeänsä varovaisen sydämellisesti.
"Taivas!" hän sanoi, "siinähän on Bert. Arvelin sinun tulevan kerran
takaisin, ja tervetuloa nyt sitten. Mutta en voi tarjota sinulle
mitään syötävää, minulla kun ei ole lainkaan ruokaa... Missä sinä
olet ollut koko ajan?"
Bert rauhoitti veljeään näyttämällä vilahdukselta puoleksi
syötyä lanttua ja kertoi parhaillaan tarinaansa palasittain ja
syrjähuomautuksin, kun hän havaitsi myymäläpöydän takana hänelle
osoitetun kellastuneen kirjelipun. "Mikä tämä on?" hän kysäisi
ja huomasi Ednan kirjoittaneen sen vuosi takaperin. "Hän tuli
tänne", Tom selitti ikäänkuin jotain joutavaa seikkaa muistellen,
"tiedustelemaan sinua ja pyysi meitä ottamaan hänet luoksemme. Se
tapahtui taistelun jälkeen, kun Clapham oli sytytetty tuleen. Minä
kyllä olisin suostunut, mutta Jessica oli vastaan -- ja sitten hän
lainasi minulta salaa viisi killinkiä ja meni tiehensä. Eiköhän
mahtane puhua siitä tuossa lipussa --"
Tom oli oikeassa. Edna kertoi kirjeessään lähteneensä tätinsä ja
enonsa luo, joilla oli tiilitehdas Horshamin lähellä. Ja sieltä Bert
lopulta löysi hänet, taivallettuaan ja seikkailtuaan vielä parisen
viikkoa.
5.
Havaitessaan toisensa Bert ja Edna ensin tuijottivat ja nauroivat,
niin muuttuneita he olivat, niin repaleisia ja hämmästyneitä. Ja
sitten molemmat tyrskähtivät itkemään.
"Voi, Bertti kulta!" Edna huusi. "Sinä tulit tulit kuitenkin!" ja
ojensi kätensä ja horjui. "Minä sanoin sen hänelle. Hän uhkasi ampua
minut, ellen ottaisi häntä miehekseni."
Mutta Edna ei ollut naimisissa, ja kun Bert hetken kuluttua sai
hänet puhumaan, hän kertoi, mikä työ Bertiä odotti. Tuo pieni
syrjäinen seutu oli joutunut erään öykkäri-parven valtaan, jota
johti Bill Gore niminen mies, alkuaan teurastajan renki ja sittemmin
nyrkkitaistelija. Joukon oli järjestänyt muuan aatelismies, joka
oli ennen vanhaan ollut kilpa-ajokuuluisuuksia; mutta jonkun ajan
kuluttua hän oli kadonnut tuntemattomalla tavalla, jolloin Bill oli
kohonnut seudun johtajaksi ja kehittänyt opettajansa menetelmiä
melkoisen tarmokkaasti. Tuolla aatelismiehellä oli ollut kehittyneitä
filosofisia aatteita, hänen mielestään oli "parannettava rotua" ja
luotava yli-ihminen, ja näitä aatteita hän toteutti joukkoineen
solmimalla avioliittoja melkoisen tiheään. Bill seurasi hänen
jälkiään niin innokkaasti, että alkoi menettää parvensa suosiota.
Eräänä päivänä hän oli kohdannut Ednan, joka kaitsi sikoja, ja oli
heti ruvennut kiivaasti kosiskelemaan purtiloiden ääressä. Edna oli
puolustautunut urheasti, mutta mies ahdisteli vielä tarmokkaasti
ja peräti kärsimättömänä. Nyt hän saattoi tulla takaisin milloin
hyvänsä, Edna selitti ja katsoi Bertiä silmiin. He olivat jo
joutuneet takaisin tuohon raakalaistilaan, jolloin miehen on pakko
tapella lemmittynsä puolesta.
Ja tässä meidän täytyy valittaa, että totuus ja ritarilliset
perinnäistavat joutuvat ristiriitaan. Tekisi mieli kertoa, kuinka
Bert lähti haastamaan kilpailijansa voittosille, kuinka molemmat
taistelivat ankarasti ja Bert pääsi voitolle rohkeutensa, rakkautensa
ja onnensa avulla. Mutta näin ei käynyt. Hän latasi revolverinsa
hyvin huolellisesti ja istui sitten mökin parhaassa huoneessa
levottomana ja ymmällään, kuunnellen juttuja Billistä ja hänen
toimistaan ja ajatellen päänsä puhki. Sitten Ednan täti ilmoitti
äkkiä väräjävin äänin tämän herran lähestyvän. Hän saapui kahden
seuralaisen kera puutarhan veräjästä. Bert nousi seisomaan, työnsi
vaimon syrjään ja katsahti ulos. Tulijat näyttivät merkillisiltä.
Heillä oli yllään jonkinlainen univormu: punainen golf-nuttu ja
valkoinen villapaita, potkupallo-housut, sukat ja kengät ja peräti
eriskummallinen päähine. Billillä oli naisen hattu, jota koristi
suunnaton joukko kukonsulkia, ja toisilla villinnäköiset lerppahatut.
Bert huoahti ja nousi syvästi mietiskellen, ja Edna tarkkasi
häntä odottavaisena. Naiset seisoivat aivan ääneti. Hän poistui
akkunan luota ja lähti eteiseen jotensakin hitaasti ja huolestuneen
näköisenä, kuten mies, joka aikoo ryhtyä mutkalliseen ja epävarmaan
yritykseen. "Edna!" hän kutsui, ja tytön tullessa hän avasi ulko-oven.
Hän kysäisi yksinkertaisesti ja viitaten etummaiseen noista kolmesta
miehestä: "Tuoko se on?... Onko varmaa?" Ja saatuaan myöntävän
vastauksen hän ampui viivyttelemättä ja tarkasti kilpakosijaansa
keskelle rintaa. Sitten hän ampui Billin uskollisinta seuralaista
päähän ja runteli siipirikoksi kolmannen miehen, joka lähti
pakosalle. Tämä ulvoi ja juoksi edelleen hullunkurisesti ontuen.
Bert seisoi yhä mietiskellen revolveri kädessään ja välittämättä
lainkaan naisista, jotka olivat hänen takanaan.
Tähän asti kaikki oli käynyt hyvin.
Hän tajusi, että hänet hirtettäisiin viipymättä salamurhaajana, ellei
hän ryhtynyt toimimaan viisaasti. Senvuoksi hän lähti, sanomatta
sanaakaan naisille, kylän kapakkaan, jonka ohitse hän oli kulkenut
tuntia varemmin Ednan luo mennessään, ja astui sisään takaovesta.
Siellä hän kohtasi pienen joukon epäilyttäviä veijareita, jotka
ryypiskelivät tarjoiluhuoneessa ja keskustelivat avioliitosta ja
Billin rakkausjutuista hilpeinä, mutta myöskin kateellisina. Bert
piti kädessään huolellisesti ladattua revolveria ja kehotti heitä
yhtymään hänen johdollaan muodostettuun "järjestyskometiiaan",
kuten hän sitä nimitti. "Sellainen on tarpeen täällä, ja meitä on
siinä jo muutamia." Hän koetti uskotella, että hänellä oli ystäviä
ulkopuolella, vaikk'ei hänellä itse asiassa ollut koko maailmassa
muita ystäviä kuin Edna ja hänen tätinsä ja kaksi naispuolista
serkkua.
Asemaa pohdittiin nopeasti, mutta varsin vakavasti. Miehet pitivät
häntä mielipuolena, kun hän oli tunkeutunut niille seuduille Billiä
tuntematta. He halusivat lykätä asian tuonnemmaksi, kunnes heidän
johtajansa saapuisi. Bill hänet kyllä nujertaisi. Joku mainitsi
Billin.
"Bill on kuollut", Bert sanoi. "Minä ammuin hänet. Meidän ei tarvitse
välittää hänestä. Hän on ammuttu ja samoin myöskin eräs punatukkainen
kierosilmä. Se asia on järjestetty. Nyt ei enää tarvita Billiä.
Hänellä oli nurinkurinen käsitys avioliitosta ja muista sellaisista.
Hänen kaltaisensa miehet me korjaamme pois."
Tämä ratkaisi asian, ja kokous taipui.
Bill haudattiin hätäisesti, ja Bertin järjestyskometiia -- niin sitä
yhä nimitettiin -- vallitsi hänen sijassaan.
Tähän tarinamme loppuu, mikäli se koskee Bert Smallwaysia. Me
jätämme hänet Ednansa kera elämään uudisasukkaana syrjässä tapausten
virrasta. Siitä alkaen heidän elämänsä sisällyksenä olivat talonpojan
ponnistukset, siat ja kanat, pienet tarpeet ja lapset, kunnes
Clapham ja Bun Hill ja luonnontieteiden aikakauden koko elämä
muuttui Bertille vain unen himmeneväksi muistoksi. Hän ei saanut
koskaan tietää, miten ilmasodassa kävi tai vieläkö sitä käytiinkään.
Huhuttiin ilmalaivoja tulevan ja menevän ja Lontoon tienoilla
tapahtuneen jotain. Pari kertaa niiden varjo livahti hänen ylitsensä
hänen tehdessään työtä, mutta hän ei tietänyt, mistä ne tulivat tai
minne ne menivät. Eikä häntä haluttanutkaan tietää, niin ankarasti
ahdisti nälkä. Toisinaan saapui rosvoja ja varkaita, toisinaan
taudit kävivät karjan kimppuun ja ruoka loppui, ja kerran hän sai
taistella koiralaumaa vastaan, joka häiritsi asutusta. Hän koki monet
seikkailut, mutta suoriutui niistä kaikista.
Tuon tuostakin heitä molempia uhkasivat onnettomuudet ja kuolema,
siirtyen sitten jälleen loitommalle. He rakastivat ja kärsivät ja
olivat onnellisia, ja vaimo synnytti monta lasta -- yksitoista
perillistä -- toisen toisensa jälkeen, joista ainoastaan neljä sortui
heidän yksinkertaisen elämänsä välttämättömiin koettelemuksiin. He
elivät ja menestyivät, menestyivät sen ajan käsityksen mukaan. Ajan
täyttyessä he kulkivat kaiken katoovaisen tietä.
Loppulause.
Eräänä kirkkaana kesäaamuna ummelleen kolmekymmentä vuotta Saksan
ensimäisen ilmalaivaston sotaanlähdöstä muuan vanha mies otti erään
pienen pojan mukaansa, lähtiessään etsimään kadonnutta kanaa Bun
Hillin raunioista. Ei hän ollut mikään perin vanha mies, lähestyi
totta puhuen vasta kuudettakymmenettä kolmatta ikävuottaan, mutta
hän oli saanut alituiseen ahertaa kumarassa lapio ja tadikko
kädessään, kantaa juuria ja lantaa ja uurastaa kosteassa ulkoilmassa
vaatteita muuttamatta, joten hänen vartalonsa oli köyristynyt sirpin
muotoiseksi. Sen lisäksi hän oli menettänyt kaikki hampaansa, ja
se oli tärvellyt hänen ruuansulatuselimistönsä ja tämän kautta
hänen hipiänsä ja mielenlaatunsa. Kasvoiltaan ja ilmeeltään hän
muistutti merkillisesti vanhaa Thomas Smallwaysia, joka oli muinoin
palvellut Sir Peter Bonen ajurina, ja tämä olikin aivan paikallaan,
sillä hän oli Tom Smallways nuorempi, jolla oli ennen ollut pieni
vihannesmyymälä kolisevan ilmaraitiotien alla Bun Hillin Ison kadun
varrella. Mutta nyt ei ollut enää olemassa vihannesmyymälöitä, ja Tom
eleli eräässä rappeutuneessa huvilassa likellä tuota käyttämätöntä
talonpaikkaa, jossa hän oli harjoittanut ja yhä vielä harjoitti
puutarhanhoitoa. Hän asui vaimoineen yläkerrassa, ja vieras- ja
ruokailuhuoneissa, joista kaksoisovet johtivat nurmikolle, ja yleensä
kaikkialla alakerrassa Jessica, joka nyt oli laiha ja kurttuinen ja
kaljupäinen, mutta yhä vielä toimelias ja tarmokas muori, säilytti
kolmea lehmäänsä sekä kaakattavaa kanalaumaansa.
Nämä molemmat kuuluivat pieneen joukkoon eloon jääneitä ja palanneita
pakolaisia -- heitä lienee ollut kaikkiaan puolitoista sataa
henkeä -- joka oli asettunut Bun Hilliin elämään näissä pakokauhun
ja nälänhädän ja ruton luomissa uusissa olosuhteissa. He olivat
palanneet eriskummallisilta retkiltä ja omituisista piilopaikoista,
majoittuneet tuttuihin taloihin ja ryhtyneet luontoa vastaan
ankaraan taisteluun ravintonsa puolesta, joka oli nyt heidän
elämänsä pääharrastus. He olivat rauhallista väkeä, varsinkin sen
jälkeen kuin Wilkes, maa-asioitsija, joka uneksi tämän seudun
omistamista, oli hukutettu lammikkoon tuhotun kaasuaseman luona,
koska hän oli ruvennut tiedustelemaan heidän omistusoikeuksiaan ja
osoittautunut riidanhaluiseksi. Ei häntä murhattu, vaan ihmiset
olivat varoitukseksi upottaneet hänet veteen hiukan pitemmäksi aikaa,
kuin oli terveellistä.
Tämä pieni yhteiskunta oli palannut esikaupunkilaisten loiselämästä
siihen tilaan, joka epäilemättä oli ollut ihmiskunnan normaalista
elämää ikimuistoisista ajoista alkaen. Se oli mitä läheisemmässä
yhteydessä lehmien ja kanojen ja maatilkkunsa kanssa, vietti elämää,
joka hengittää ja huokuu lehmien hajua ja jossa sen synnyttämäin
bakterien ja matojen toiminta tuottaa tarpeeksi asti kiihotusta ja
vaihtelua. Sellaista oli ollut Europan talonpojan elämä historian
koitosta luonnontieteiden aikakauteen asti, siten oli suurin osa
Aasian ja Afrikan väestöä aina tottunut elämään. Jonkun aikaa oli
näyttänyt siltä, että koneiden ja luonnontieteellisen sivistyksen
avulla Europpa tulisi kohotetuksi tästä alinomaisesta eläimellisestä
raadannasta ja että Amerikka jo alun pitäen säästyisi siitä
suureksi osaksi. Mutta kun teknillisen sivistyksen korkea, uljas ja
vaarallinen rakennus yht'äkkiä luhistui, silloin tavallinen ihminen
palasi jälleen maalle, kävi taasen käsiksi lantaan.
Pienet yhteiskunnat, joissa vielä kummitteli tuhansia muistoja
suuruuden ajoilta, yhtyivät ja loivat melkein hiljaisesti
tavanmukaiset lait ja joutuivat poppamiehen tai papin johdettaviksi.
Maailma keksi uudelleen uskonnon, tunsi tarvitsevansa jotain,
mikä liitti sen yhteiskunnat toisiinsa. Bun Hillissä tämä
tehtävä annettiin eräälle vanhalle baptistipapille. Hän opetti
yksinkertaista, mutta riittävää uskontoa. Hänen saarnoissaan
Sana-niminen hyvä prinsiippi taisteli alituisesti Punaiseksi vaimoksi
nimitettyä pirullista, naisellista vaikutetta ja Alkoholi-nimistä
pahaa vastaan. Tämä Alkoholi oli jo ammoin muuttunut yksinomaan
hengellistetyksi käsitteeksi, jolla ei ollut mitään aineellista
vastaavaisuutta; se ei ollut missään yhteydessä niihin whisky- ja
viinivarastoihin, joita silloin tällöin löydettiin lontoolaisten
kellareista ja jotka tuottivat Bun Hillin asukkaille heidän ainoat
pyhäpäivänsä. Sunnuntaisin hän opetti, ja arkena hän oli rakastettava
ja ystävällinen vanhus, kuuluisa siitä, että halusi pestä joka päivä
kätensä ja, jos mahdollista, kasvonsakin ja että hän oli ihmeellisen
taitava leikkelemään porsaita. Hän piti jumalanpalveluksia eräässä
vanhassa kirkossa Beckenhamin tien varrella, ja tänne kerääntyi
seudun väestö puettuna vaatteisiin, jotka muistuttivat Edwardin
ajan kaupunkilaisasua. Kaikilla miehillä oli poikkeuksetta pitkä
takki, silkkihattu ja valkoinen paita, vaikka usealla ei ollutkaan
jalkineita. Tom herätti näissä tilaisuuksissa erikoista huomiota,
koska hänellä oli kultanauhalla koristettu korkea hattu ja vihreät
vaatteet, jotka hän oli tavannut erään luurangon yllä Kaupunki- ja
Piirikunta-Pankin alakerroksessa. Naiset, yksinpä Jessicakin,
käyttivät kirkkomatkalla päällysnuttuja ja suunnattomia hattuja,
joita koristi määrätön paljous keinotekoisia kukkia ja outojen
lintujen höyheniä -- sellaisia sai runsaasti Lontoon pohjoisosan
myymälöistä -- ja lapsillekin (niitä ei ollut paljon, koska
suuri osa Bun Hillin vastasyntyneistä kuoli muutamassa päivässä
käsittämättömiin tauteihin) oli korjailemalla valmistettu samallaiset
vaatteet.
Sellainen oli Bun Hillin alueen sunnuntaiasu, omituinen ja
mieltäkiinnittävä jäännös luonnontieteiden aikakauden hienostuksesta.
Arkipäivinä ihmiset verhoutuivat likaisiin rääsyihin ja kulkivat joko
avojaloin tai kömpelöissä puusandaaleissa. Lukijan on muistettava,
että nämä ihmiset olivat barbaariseen maalaistilaan vajonneita
kaupunkilaisia eivätkä siis pystyneet tekemään yksinkertaisiakaan
käsitöitä. He olivat monessa suhteessa omituisen huonontuneita ja
kykenemättömiä. Heillä ei ollut aavistustakaan kankaan kutomisesta,
tuskin he osasivat ommella vaatteita valmiista aineksista, ja
heidän täytyi verhoja hankkiakseen turvautua niihin yhä hupeneviin
varastoihin, joita he tapasivat raunioissa. Kaikki yksinkertaiset
kätevyydet olivat unohtuneet, ja uudenaikaisen viemärilaitoksen,
vesijohtojen ja myymäläjärjestelmän hävittyä heidän sivistyneet
tapansa olivat hyödyttömiä. Keittotaito oli alkuperäistäkin kehnompi;
kiehautettiin hiukan ruokaa puutulella vierashuoneiden ruostuneissa
takoissa, sillä keittiön liesi nieli liian paljon puita. Ei
kenelläkään ollut käsitystäkään leipomisesta, juomain panemisesta tai
astiain valmistamisesta.
Käyttäessään arkiasunaan säkkikangasta ja muuta karkeata vaatetta,
joka sidottiin kiinni nauhalla ja jonka sisäpuolelle työnnettiin
lämmön vuoksi heiniä ja muuta täytettä, nämä ihmiset näyttivät
eriskummallisilta, ikäänkuin "pakatuilta". Ja koska Tom otti
veljenpoikansa kerallaan kanaa etsimään juuri arkipäivänä, niin
molemmat olivat yllämainitulla tavalla puetut.
"Vai tulit sinä lopultakin Bun Hilliin, Tettu", virkkoi ukko Tom,
ryhtyen puhumaan ja hiljentäen kulkuaan, kun he olivat joutuneet
Jessica muorin lähettyviltä. "Sinä olet viimeinen Bertin pojista,
joka minulla vielä oli näkemättä. Annas olla, nuoren Bertin olen
nähnyt, Sissin ja Matin ja Tomin, joka on minun kaimani, ja Pekan.
No, ja matkustajat toivat sinut ehjänä perille?"
"Kyllä minä selvisin", sanoi Tettu, joka oli kuivakiskoinen miehen
alku.
"Eivätkö halunneet syödä sinua matkalla suuhunsa?"
"Ne olivat hyvää väkeä", sanoi Tettu. "Ja me näimme miehen ajavan
polkupyörällä."
"Äläs toki!" huudahti Tom, "nykyään ei sellaisia ole paljon
liikkeellä. Minne hän ajoi?"
"Sanoi ajavansa Dorkingiin, jos maantie oli hyvä. Mutta tuskinpa hän
sinne pääsee. Burfordin tienoilla se oli aivan veden vallassa. Me
tulimme mäen poikki, eno -- sanovat sitä Roomalaiseksi tieksi. Se on
korkea ja varma."
"En tiedä siitä mitään", virkkoi Tom ukko. "Vai että polkupyörällä!
Oletko varma siitä, että se oli polkupyörä? Oliko siinä kaksi pyörää?"
"Kyllä se oli oikea polkupyörä."
"Muistanpa ajan, jolloin niitä oli aivan määrättömästi, saatoit
seisoa juuri tässä -- tie oli silloin sileä kuin permanto -- ja
nähdä niitä pari-, kolmekymmentä yhdellä haavaa, polkupyöriä ja
moottoripyöriä, automobiileja ja kaikellaisia hurisevia ajopelejä."
"Äläs nyt!"
"Ihan totta. Niitä kulki ohi kaiken päivää -- sadoittain."
"Mutta minne ne kaikki menivät?" Tettu kysyi.
"Vilistivät Brightoniin -- et kai ole koskaan nähnyt Brightonia? --
se on tuolla meren rannalla, ja se olikin vasta ihmeellinen paikka --
ja kävivät myöskin Lontoossa."
"Minkä tähden?"
"Käviväthän vaan."
"Mutta minkätähden?"
"Taivas sen tietää, Tettu. Näetkös tuon ison esineen, joka on
kuin pitkä ruostunut naula? Ja tuolla on toinen ja kolmas, ja
tuolla niistä on pudonnut jotain talojen väliin. Näes, ne ovat
ilmaraitiotien osia. Sitä myöten mentiin myöskin Brightoniin, yöt ja
päivät kulki vaunuja, suuria kuin talot, ja ne olivat täynnä väkeä."
Pieni poika katseli noita ruostuneita todistuskappaleita, jotka
ulottuivat lokaiseksi karjakujaksi muuttuneen Ison kadun poikitse.
Häntä halutti ilmeisesti epäillä, mutta, olihan siinä jäännöksiä.
Tämä asia kävi yli hänen mielikuvituksensa.
"Minkä tähden ne kaikki menivät?" hän kysyi.
"Heidän _täytyi_. Niihin aikoihin elämä oli yhtämittaista menoa."
"Niin, mutta mistä ne tulivat?"
"Katsos, kaikissa noissa taloissa asui silloin ihmisiä, ja tuolla
tien varrella oli enemmän taloja ja ihmisiä. Etpä taida oikein uskoa,
Tettu, mutta se on totta kuin jumalan sana. Voit kulkea tuota tietä
loppumattomiin, ja aina vaan tapaat lisää taloja. Ei niistä tule
loppua. Ja ne käyvät yhä suuremmiksi." Hän alensi äänensä, ikäänkuin
lausuakseen oudon nimen. "Siellä on _Lontoo_", hän sanoi.
"Ja nyt se on autio ja hyljätty. Päivät päästään se on autio. Tuskin
tapaat ainoatakaan ihmistä, näet vain koiria ja kissoja, kunnes
joudut Bromleyn ja Beckenhamin puolelle, ja siellä on Kentin miehiä
sikoja paimentamassa. Aika hurjaa väkeä ne ovat, nuo paimenet!
Sanonpa sinulle, että niin kauan kuin aurinko on ylhäällä, siellä on
yhtä hiljaista kuin haudassa. Olen käynyt siellä päivällä -- monet
monituiset kerrat." Hän vaikeni hetkeksi.
"Ja kaikki nuo talot ja kadut ja tiet olivat täynnä ihmisiä ennen
ilmasotaa ja nälänhätää ja punaista kuolemaa. Ne olivat täynnä
ihmisiä, Tettu, ja sitten tuli aika, jolloin ne olivat täynnä
ruumiita, jolloin et voinut kulkea peninkulmaakaan sinne päin,
ennenkuin niiden katku karkoitti sinut. Näes, punainen kuolema oli
tappanut jok'ikisen niistä. Se tarttui kissoihin ja koiriin ja
kanoihin, jokainen sitä poti. Meistä jäi vain muutamat henkiin.
Minä siitä selvisin ja sinun tätisi myöskin, vaikka häneltä se vei
tukan. Nyt tapaat taloissa luurankoja. Tällä puolella me olemme
käyneet kaikissa taloissa, ottaneet mitä tarvitsimme ja haudanneet
useimmat kuolleet, mutta tuolla Norwoodin puolella on taloja, joissa
akkunat ovat vielä eheät ja kalusto koskematon -- lahoaa palasiksi
-- ja luurankoja makaa kaikkialla, toisia vuoteissa, toisia talojen
ympärillä, juuri niinkuin punainen kuolema ne kaatoi viisikolmatta
vuotta takaperin. Kävin eräässä -- viime vuonna Higginsin ukon kera
-- ja siinä oli huone täynnä kirjoja, Tettu -- tiedätkö, mitä kirjat
ovat, Tettu?"
"Olen nähnyt niitä. Niissä on kuvia."
"Niin, kirjoja kaikkialla, Tettu, satoja kirjoja, homehtuneita ja
kuivuneita. Halusin jättää ne rauhaan -- en ole koskaan välittänyt
suuria lukemisesta -- mutta Higginsin ukon piti välttämättä koskea
niihin. 'Luulenpa, että osaisin lukea niitä nyt', hän sanoi.
"'Etpähän', minä sanoin.
"'Osaisinpa', hän sanoi nauraen, otti yhden käteensä ja avasi sen.
"Katsoin sitä, ja siinä oli värikuva, herranen aika, kuinka kaunis se
oli Tettu! Siinä oli nainen ja käärmeitä puutarhassa. En ole koskaan
nähnyt niin kaunista.
"'Tämä on minun mieleeni', sanoi Higginsin ukko.
"Ja sitten hän ikäänkuin ystävällisesti lyödä läimähytti kirjaa --"
Vanha Toin Smallways vaikeni mahtipontisesti.
"No, entä sitten?" Tettu kysyi.
"Se hajosi tomuksi, valkoiseksi tomuksi!" Hän kävi yhä
mahtipontisemmaksi. "Sillä kertaa ei enää kajottu noihin kirjoihin.
Ei haluttanut enää."
Molemmat olivat kauan ääneti. Sitten Tom, joka ei voinut irroittaa
ajatuksiaan tuosta aiheesta, toisti: "Kaiken päivää ne makaavat --
hiljaa kuin haudassa."
Tettu tajusi lopulta ajatuksen. "Eivätkö ne makaa yöllä?" hän kysyi.