"Etkä saakkaan nähdä. Sin' et saa koskaan nähdä sellaisia, mitä min'
olen aikoinani nähnyt. Et, vaikka eläisit sadan vuoden vanhaksi...
No niin, kuten sanoin, sillä lailla sai nälänhätä ja kapina alkunsa.
Sitten tuli lakkoja ja sosialismia, aina yhä pahempaa. Tapeltiin ja
ammuttiin, poltettiin ja ryöstettiin. Lontoon pankit ne valloittivat
ja saivat niistä kultaa.
"Mutta eivätpä osanneet tehdä ruokaa kullasta. Entäs _me_, mitenkäs
me sitten suoriuduimme? Näes, me elimme rauhassa. Emme sekaantuneet
muiden asioihin, eikä kukaan sekaantunut meidän asioihimme. Meillä
oli vähän vanhoja pottuja, mutta enimmäkseen syötiin rottia. Meidän
talo oli vanha, siinä vilisi rottia, eikä nälänhätä näyttänyt
vaivaavan niitä. Usein saimme kiinni rotan. Usein. Mutta useimmilla
tämän puolen ihmisistä oli liian hieno vatsa, eivät huolineet
rotista. Olivat tottuneet kaikellaisiin herkkuihin eivätkä suostuneet
rehelliseen ravintoon, ennenkuin se oli liian myöhäistä. Kuolivat
mieluummin.
"Nälänhätä se vasta alkoi kansaa tappaa. Ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä
syksyllä jo ennen punaisen kuoleman tuloa. Muistan koko jutun varsin
hyvin! Minut se koppasi ensimäisten joukossa. Olin juuri ulkona
haeskelemassa kissaa tai jotain sen tapaista, ja sitten menin
maatilkulleni katsomaan, olisiko sinne ehkä unohtunut nauriita, ja
silloin alkoi kauheasti koskea. Sinulla ei ole aavistustakaan siitä
kivusta, Tettu melkein se väänsi ruumiini kahtia. Makasin juuri
tuossa nurkassa, ja tätisi tuli hakemaan minua ja raahasi minut
kotiin kuin säkin.
"En olisi koskaan parantunut ilman tätiäsi. 'Tom', hän sanoi minulle,
'sinun täytyy tulla terveeksi', ja minun _täytyikin_. Sitten _hän_
sairastui. Hän sairastui, mutta sinun tätisi ei kuolekkaan niin
hevillä. 'Herra Jumala!' hän sanoi, 'ettäkö jättäisin sinut tänne
yksin rehkimään!' Juuri niin hän sanoi. Sinun tädilläsi on kieli
paikallaan, on totisesti. Mutta tukan se häneltä vei -- ja vaikka
kovin pyysin, ei hän välittänyt koskaan peruukista, jonka hänelle
toin -- otin sen eräältä vanhalta naiselta, joka makasi pappilan
puutarhassa.
"Niin, se punainen kuolema -- se ihan lakaisi ihmisiä pois, Tettu.
Niitä ei voitu enää haudatakkaan. Ja se vei koirat ja kissatkin
ja rotat ja hevoset. Lopulta jokainen talo ja puutarha oli täynnä
ruumiita. Lontooseen päin ei voinut ollenkaan kulkea niiden hajulta,
ja meidän täytyi muuttaa talostamme siihen huvilaan, missä nyt
asumme. Ja kaikki vesi loppui. Sen nielivät viemärit ja maanalaiset
tunnelit. Taivas tietää, mistä se punainen kuolema tulee. Toiset
sanovat rottain syömisestä, toiset syömättömyydestä. Toiset sanovat
aasialaisten tuoneen sen jostakin ylängöltä, taisi olla Tiipetistä,
missä se ei koskaan tehnyt kelienkään suurta haittaa. Sen vain
tiedän, että se tuli nälänhädän jälkeen. Ja nälänhätä tuli sodan
jälkeen."
Tettu ajatteli. "Mistä se punainen kuolema syntyi?" hän kysyi.
"Johan minä sen kerroin!"
"Mutta miksi se sota aloitettiin?"
"Eivät voineet hillitä itseään, kun olivat tehneet niitä ilmalaivoja."
"Kuinka se sota sitten päättyi?"
"Taivas tietää, onko se vieläkään päättynyt, poika", sanoi Tom ukko.
"Taivas tietää, onko se päättynyt. Tästä on kulkenut matkustavaisia
-- pari kesää takaperin kävi eräs mies -- ne sanovat sitä kestävän
yhä vielä. Sanovat pohjoisessa olevan joukkoja, jotka jatkavat sitä,
ja Saksassa ja Kiinassa ja Amerikassa ja muuallakin. Hän kertoi
niillä olevan yhä lentokoneita ja kaasua ja muuta sellaista. Mutta me
emme ole seitsemään vuoteen nähneet ilmassa mitään, eikä kukaan ole
tullut meidän lähelle. Viimeksi näimme erään kutistuneen ilmalaivan
painuvan tuonne päin. Se oli pienenpuoleinen laitos ja kylki oli
litistynyt, taisi olla vialla."
Hän viittasi ja vaikeni huomatessaan jäännöksen vanhasta aidasta,
jonka luona hän muinoin oli naapurinsa, maidonkuljettaja Stringerin
kera katsellut Etelä-Englannin ilmapurjehdusklubin lauantairetkeä.
Kenties hänen mieleensä palasi hämäriä muistoja tuosta iltapäivästä.
"Tuolla alhaalla, missä kaislikko hohtaa niin punaisena, siellä oli
kaasulaitos."
"Mitä kaasu on?" kysyi poikanen.
"Se on jonkinlaista ilmaa, jota pannaan palloihin, että ne kohoavat.
Ja sitä poltettiinkin, ennenkuin ruvettiin käyttämään sähköä."
Poikanen koetti turhaan luoda näiden tietojen perustalla itselleen
käsitystä kaasusta. Sitten hänen ajatuksensa palasivat äskeiseen
asiaan.
"Mutta miks'ei sotaa lopetettu?"
"Oltiin itsepäisiä. Jokainen kärsi vahinkoa, mutta jokainen teki
vahinkoa ja oli ylpeä ja isänmaallinen, ja niin ne rupesivat sen
sijaan hävittämään. Hävittivät hävittämistään. Ja perästä päin
kävivät epätoivoisiksi ja hurjiksi."
"Sen olisi pitänyt loppua", huomautti poikanen.
"Sen ei olisi pitänyt alkaakaan", sanoi Tom ukko. "Mutta ihmiset
olivat ylpeitä. Ylpeitä ja pöyhkeitä. Heillä oli liian paljon ruokaa
ja juomaa. Vai myöntyä -- vieläpäs mitä! Ja hetken perästä ei kukaan
pyytänyt heitä myöntymään. Ei kukaan pyytänyt..."
Hän imeskeli vanhoja ikeniään miettiväisenä, ja hänen katseensa
harhaili laakson poikki Kristallipalatsin raunioille, joissa
särkyneet lasit kimaltelivat auringossa. Hänen mielensä valtasi
hämärä tunne, että elämä oli häneltä auttamattomasti riistänyt
suuria mahdollisuuksia. Hän toisti itsepäisesti, verkalleen,
peruuttamattomasti lopullisen tuomionsa kaikista näistä asioista.
"Sano mitä haluat", hän päätteli, "mutta sen ei olisi pitänyt koskaan
alkaakaan."
Hän lausui sen yksinkertaisesti -- jonkun olisi jossain pitänyt
ehkäistä jotain, mutta kenen ja miten ja miksi -- sitä hän ei kyennyt
selvittämään.