"Milloin te sieltä lähditte?"
"Vasta tunti sitten."
"Vai niin", sanoi isäntä ja kääntyi ymmällään hymyillen toisten
puoleen. "Vai niin."
He tekivät samalla haavaa useita kysymyksiä.
Bert vastasi pariin. "Nähkääs", hän selitti, "olen ollut Saksan
ilmalaivaston mukana. Ne ottivat minut erehdyksestä mukaansa ja
toivat tänne."
"Englannistako?"
"Niin -- Englannista. Saksan kautta. Olin mukana, kun taisteltiin
aasialaisten kanssa, ja jäin pieneen saareen, joka on keskellä
putousta."
"Vuohisaareenko?"
"En tiedä sen nimeä, mutta siellä löysin lentokoneen ja lähdin sillä
lentämään ja tulin siten tänne."
Kaksi miestä nousi katsellen häntä epäluuloisesti. "Missä se
lentokone on?" he kysyivät; "ulkonako?"
"Se on tuolla metsässä -- noin puolen peninkulman päässä."
"Onko se kelvollinen?" kysyi muuan paksuhuulinen mies, jolla oli arpi
kasvoissa.
"Tulin maahan jotensakin kovasti --."
Kaikki nousivat seisomaan, kerääntyivät hänen ympärilleen ja puhuivat
sikin sokin. He tahtoivat häntä opastamaan heidät heti lentokoneen
luo.
"Kuulkaas", sanoi Bert, "kyllä opastan -- mutta en ole saanut
eilisestä suuhuni muuta kuin kivennäisvettä."
Muuan laiha, sotilaan näköinen nuori mies, jolla oli olkavyö ja
ratsastussäärykset, puuttui nyt ensi kerran puheeseen ja lausui
itsetietoisella äänellä: "Antakaa hänelle ruokaa, Mr. Logan -- minä
maksan. Haluan kuulla tuon jutun tarkemmin. Sitten käymme katsomassa
konetta. Tekisipä mieleni sanoa, että kerrassaan merkillinen sattuma
on viskannut tuon herran meidän keskuuteemme. Taidamme ottaa tuon
lentokoneen jos sen löydämme -- tämän paikan puolustusta varten."
3.
Niin Bert pääsi jälleen selville vesille. Hän istui syöden kylmää
lihaa, hyvää leipää ja sinappia, juoden oivallista olutta ja jutellen
yksinkertaisen tarinansa suurin piirtein ja hänen kaltaiselleen
luonteelle ominaisella vajavaisuudella. Hän kertoi, kuinka hän oli
erään "tuttavan herran" kera lähtenyt merenrannalle terveyttään
hoitamaan, kuinka muuan mies saapui sinne ilmapallolla ja putosi
korista ulos juuri kuin hän keikahti sisään, kuinka hän oli ajautunut
Saksaan, kuinka saksalaiset nähtävästi olivat erehdyksestä luulleet
häntä joksikin toiseksi, "vanginneet" hänet ja tuoneet New Yorkiin,
kuinka hän oli käynyt Labradorissa, joutunut Vuohisaarelle ja jäänyt
sinne yksikseen. Prinssin ja Butteridgen hän jätti mainitsematta, ei
ensinkään petollisessa tarkoituksessa, vaan sen vuoksi, että tunsi
olevansa kykenemätön kertomaan niistä asioista vakuuttavasti. Hän
tahtoi, että kaikki näyttäisi luonnolliselta ja uskottavalta, halusi
esiintyä luotettavana, säädyllisenä englantilaisena, jolle saattoi
turvallisesti suoda virvokkeita ja apua.
Kun hän katkonaisessa kertomuksessaan ennätti New Yorkiin ja Niagaran
taisteluun, kuuntelijat ottivat äkkiä esille sanomalehtiä, joita
oli pöydällä, alkoivat keskeyttää häntä ja kysellä näistä hirveistä
tapahtumista. Hän tajusi, että hänen tulonsa oli jälleen herättänyt
eloon ja kiihdyttänyt liekkeihin keskustelun, joka oli herkeämättä
palanut ja ainoastaan ainesten puutteesta gramofonin soidessa
sammunut hiilokseksi, keskustelun, joka oli saanut nämä miehet
kokoontumaan kivääri kädessä, koko maailman tärkeimmän puhelunaiheen,
sodan ja sodankäynnin. Hän huomasi joutuneensa seikkailuineen
syrjään ja muuttuneensa vain uutislähteeksi. Tavalliset toimet,
jokapäiväisten tarpeiden myyminen ja ostaminen, maan viljeleminen,
karjan hoitaminen, jatkuivat ikäänkuin tottumuksen voimasta, samaten
kuin jokapäiväinen elämä jatkuu talossa, jonka isäntä on viety
sairashuoneeseen leikattavaksi. Mutta päähuomio oli kohdistunut
noihin suuriin aasialaisiin ilmalaivoihin, jotka lensivät taivaan
poikki arvaamattomilla asioilla, ja punapukuisiin miekkamiehiin,
jotka toisinaan lentää liehuivat alas vaatien paloöljyä tai ruokaa
ja urkkien uutisia. Nämä miehet kyselivät, koko maa kyseli: "Mitä
on tehtävä? Mihin voimme ryhtyä? Miten pääsemme heihin käsiksi?"
Bert muuttui vähäpätöiseksi kokonaisuuden osaksi, lakkasi omissa
ajatuksissaankin olemasta keskeinen ja itsenäinen olio.
Syötyään ja juotuaan kyllikseen hän huoahti ja venyttelihe ja
kertoi heille, kuinka erinomaisen hyvältä ruoka maistui. Sitten hän
sytytti paperossin, jonka he hänelle antoivat, ja opasti seurueen,
hieman epäillen ja huolissaan, metsään lentokoneen luo. Täällä kävi
ilmi, että tuo laiha nuori mies, jonka nimi kuului olevan Laurier,
oli johtaja sekä asemaansa nähden että luonnostaan. Hän tunsi
toisten nimet, luonteen ja kyvyn ja pani heidät heti tarmokkaasti
työskentelemään, saadakseen tuon kallisarvoisen sotavälineen
haltuunsa. Varovaisesti he vetivät sen maahan, kaataen siinä pari
puuta, ja rakensivat tukeista sekä lehvistä ison laakean katon
kalliin löytönsä suojaksi, estääkseen ohilentäviä aasialaisia
huomaamasta sitä. Jo aikoja ennen iltaa he olivat hankkineet
läheisestä kauppalasta konesepän sitä korjailemaan, ja sillä välin
heitti seitsemäntoista valittua miestä arpaa siitä, kuka heistä
pääsisi sillä ensiksi lentämään. Ja Bert löysi kissansa, vei sen
Loganin myymälään ja jätti vakavasti varoitellen rouva Loganin
huomaan. Ja hänestä oli aivan ilmeistä, että rouva Loganissa sekä hän
että kissa olivat tavanneet henkiheimolaisen.
Laurier ei ollut ainoastaan vaikuttava henkilö ja varakas
maanomistaja sekä työnantaja -- Bert kuuli kunnioituksella häntä
mainittavan Tanoodan suolausyhtiön presidentiksi -- vaan myöskin
suosittu ja taitava suosiota tavoittelemaan. Illalla myymälään
kerääntyi melkoinen joukko miehiä juttelemaan lentokoneesta ja
sodasta, joka raateli maailman palasiksi. Ja pian sinne myöskin
saapui polkupyörällä eräs mies mukanaan yksiarkkinen huonosti
painettu sanomalehti, joka vaikutti keskusteluun kuin roihuavaan
pätsiin kaadettu öljy. Melkein kaikki uutiset olivat Amerikasta;
vanhanaikaiset kaapelit olivat muutamia vuosia varemmin joutuneet
pois käytännöstä, ja valtameren takaiset sekä Atlannin rannikon
Marconi-asemat näkyivät aivan erikoisesti houkutelleen vihollista.
Mutta olivatpa ne uutisia!
Bert istui sivulla käsin -- tällöin tunnettiin jo varsin hyvin,
minkä arvoinen mies hän oli -- kuunnellen. Heidän puhellessaan hänen
hämmästyneen sielunsa ohitse siirtyi omituisia laajoja kuvia, hän oli
näkevinään suuria taisteluita, kokonaisia kansakuntia liikkeellä,
tuhon leviävän yli suurten mannermaiden, äärettömän nälänhädän
raivoavan. Tuon tuostakin, vaikka hän koettikin niitä tukahduttaa,
tästä sekamelskasta työntyi esiin erinäisiä mieskohtaisia
vaikutelmia, murskautuneen prinssin kamalat jäännökset, ylösalasin
riippuva kiinalainen ilmasotilas, ontuva ja sidottu linnunnaamainen
upseeri, joka kurjana syöksyi toivottomaan pakoon...
Puhuttiin tulesta ja verilöylystä, julmuuksista ja niiden
kostamisesta, kerrottiin kuinka viattomien aasialaisten oli käynyt
joutuessaan roturaivoisten miesten käsiin, kuinka kaupunkeja,
rautatienristeyksiä, siltoja oli poltettu ja tuhottu, kuinka ihmisiä
oli laumoittain piiloutunut ja paennut. "Niillä on jok'ikinen laiva
Tyvenellä valtamerellä", hän kuuli erään huudahtavan. "Sodan alusta
asti ne ovat tuoneet länsirannikolle ainakin miljoonan miestä.
Ne ovat tulleet jäädäkseen pysyväisesti tähän maahan, ja sen ne
tekevätkin elävinä tai kuolleina."
Verkalleen, laajasti, kumoamattomasti Bert alkoi tajuta sitä
suunnatonta ihmiskunnan murhenäytelmää, johon hänen oma elämänsäkin
sulautui, alkaneen aikakauden kammottavaa luonnetta. Hän ymmärsi,
että turvallisuus ja järjestys olivat saaneet kuoliniskun. Koko
maailma oli sodassa eikä voinut palauttaa rauhaa, kenties ei
milloinkaan.
Hän oli luullut, että hänen näkemänsä seikat olivat olleet
poikkeuksellisia, ratkaisevia, että New Yorkin valloittaminen ja
Atlannin taistelu olivat käänteentekeviä tapahtumia, joita jälleen
seuraisi pitkä sarja rauhan vuosia. Ja ne olivatkin osoittautuneet
ensimäisiksi varoituslaukauksiksi, jotka ennustivat yleistä
luhistumista. Päivä päivältä kasvoi hävitys, viha ja onnettomuudet,
ihmisiä erottava juopa laajeni laajenemistaan, osa osalta murtui
sivistyksen rakenne. Maan päällä kasvoivat sotajoukot ja ihmiset
hukkuivat; ylhäällä ilmassa ilmalaivat ja lentokoneet taistelivat ja
pakenivat syytäen alas turmaa.
Laajajärkisen ja kaukonäköisen lukijan on kenties mahdoton ymmärtää,
kuinka uskomattomalta tuo sivistyksen häviäminen oli niistä,
jotka elivät siihen aikaan, jotka mieskohtaisesti syöksyivät
perikatoon Kolme sataa vuotta ja kauemminkin oli europpalaistutettu
sivistys yhtämittaa edistynyt: kaupungit olivat lisääntyneet,
väestöt kasvaneet, arvot kohonneet, uudet maat kehittyneet,
ajatus, kirjallisuus, tietämys laajentunut ja levinnyt. Kehitys
näytti melkein vaativan että sotavälineet kävivät vuosi vuodelta
voimakkaammiksi ja että sotajoukot ja räjähdysaineet veivät voiton
kaikista muista kasvamiseen nähden...
Kolme sataa vuotta yhtämittaista edistystä, ja sitten seurasi
äkillinen, odottamaton taantumus. He eivät voineet käsittää sitä,
eivät saattaneet ajatella sitä muuksi kuin nykäykseksi edistyksen
nopeassa vauhdissa. He eivät uskoneet maailmansa luhistuvan, vaikka
ylt'ympärillä kaikki raukenikin raunioiksi. Sitten putoavat möhkäleet
nujersivat heidät tai maa aukeni heidän jalkainsa alla. He kuolivat
ihmetellen ja yhä epäillen...
Nämä myymälään kerääntyneet miehet muodostivat vähäisen, syrjäisen
ryhmän tuhon suunnattoman katoksen alla. He käänsivät huomionsa
toisesta vähäisestä näkökohdasta toiseen. Pääasiallisesti he pohtivat
kysymystä, miten oli puolustauduttava aasialaisia rosvoja vastaan,
jotka liihottelivat alas paloöljyä noutamaan tai asevarastoja ja
liikennevälineitä tuhoamaan. Siihen aikaan järjestettiin kaikkialla
nostojoukkoja suojelemaan yöt ja päivät sähköasemia, sillä
toivottiin liikenteen pian joutuvan uudelleen kuntoon. Maasota oli
vielä kaukana. Muuan kumea-ääninen mies herätti seurueen huomiota
tiedoillaan ja sukkeluudellaan. Hän kertoi itsetietoisesti, missä
suhteessa saksalaiset drachenfliegerit ja amerikkalaiset aeroplaanit
olivat olleet puutteellisia, mikä teki japanilaisten lentokoneet
näitä etevämmiksi. Hän antoi romanttisen kuvauksen Butteridgen
koneesta ja kahlehti Bertin huomion. "Kyllä ymmärrän", Bert virkkoi,
äkkäsi erään asian ja vaikeni. Kumea-ääninen mies jutteli hänestä
välittämättä Butteridgen kuolemasta, joka oli kuin kohtalon ivaa.
Bert tunsi hiukan helpotusta -- nyt hän ei kohtaisi milloinkaan enää
Butteridgeä. Tämä kuului kuolleen äkkiä, hyvin äkkiä.
"Ja hänen salaisuutensa, herra, hukkui hänen kerallaan! Kukaan ei
voinut löytää koneen osia -- hän oli piilottanut ne niin tarkoin."
"Mutta eikö hän saattanut ilmoittaa?" kysyi olkihattuinen mies.
"Kuoliko hän niin äkkiä, ettei ennättänyt?"
"Sai halvauksen kiukusta. Se tapahtui Dymchurch nimisessä paikassa
Englannissa."
"Aivan oikein", sanoi Laurier. "Muistan lukeneeni siitä
sanomalehdessä. Siihen aikaan kerrottiin jonkun saksalaisen vakoojan
varastaneen hänen ilmapallonsa."
"Niin, herra", lausui kumea-ääninen mies, "tuo halvauskohtaus oli
pahinta -- eh-dot-to-masti pahinta, mitä maailmalle koskaan on
sattunut. Sillä ellei Butteridge olisi kuollut --"
"Eikö kukaan tunne hänen salaisuuttaan?"
"Ei ainutkaan sielu. Se on hävinnyt. Hänen ilmapallonsa kuuluu
hukkuneen mereen, vieden piirustukset mukanaan."
Kaikki olivat vaiti.
"Hänen koneillaan me voisimme taistella aasialaisia vastaan. Me
voisimme saavuttaa ja tuhota nuo punatulkut, milloin niitä vain
ilmestyisi näkösälle. Mutta ne ovat kadoksissa, eikä nyt ole enää
aikaa keksiä niitä uudelleen. Meidän on taisteltava omin keinoin --
ja me olemme alakynnessä. _Se_ ei estä meitä taistelemasta. E-hei!
mutta ajatelkaapas vaan!"
Bert vapisi ankarasti. Hän rykäisi käheästi.
"Kuulkaas", hän virkkoi, "tuota noin, minä --"
Kukaan ei välittänyt hänestä. Kumea-ääninen mies ryhtyi pohtimaan
uutta puolta tässä asiassa. "Minäpä sanon --" hän alkoi.
Bert joutui kovan kiihtymyksen valtaan. Hän nousi seisomaan ja
haparoi käsillään. "Kuulkaas!" hän huudahti. "Herra Laurier. Minä --
tuota noin -- se Butteridgen lentokone --"
Laurier, joka istui läheisellä pöydällä, keskeytti mahtavalla
liikkeellä kumea-äänisen miehen selittelyt. "Mitä hän sanoo?" hän
kysyi.
Silloin koko seurue tajusi, että Bertille tapahtui jotain
merkillistä; joko hän oli tukehtumaisillaan tai tulemaisillaan
hulluksi. Hän kähisi: "Odottakaas! Minä -- tuota noin! Malttakaas!"
ja vapisi ja alkoi kiihkeänä riisuutua.
Hän kiskaisi kaulustan auki ja avasi liivit ja paidan. Hän työnsi
kätensä poveen, ja näyttipä hetken siltä, kuin hän aikoisi repiä irti
maksansa. Kun hän sitten kopeloi olkapäiden kohdalla sijaitsevia
nappeja, he havaitsivat, että tuo litteä esine olikin hirvittävän
likainen rintasuojus. Seuraavassa tuokiossa Bert seisoi osittain
alastomana pöydän ääressä levitellen sille papereja.
"Tässä!" hän huohotti. "Tässä ovat piirustukset!... Ymmärrättekö?
Butteridgen -- lentokone! Eivätpä hukkuneet! Minä olen se mies, joka
katosi siinä ilmapallossa!"
Muutaman sekunnin ajan oli jokainen ääneti. Heidän tuijottavat
katseensa siirtyivät papereista Bertin kalpeisiin kasvoihin ja
leimuaviin silmiin ja jälleen takaisin papereihin. Ei kukaan
liikahtanut. Sitten kumea-ääninen mies puhkesi puhumaan.
"Kohtalon ivaa!" hän sanoi, ja hänen äänestään kuvastui
tyytyväisyyttä. "Veristä ivaa! _Kun on liian myöhäistä ruveta niitä
valmistamaan!_"
4.
Epäilemättä kaikki olisivat mielellään kuulleet Bertin tarinan
uudelleen, mutta tällöin Laurier osoitti, mikä hän oli miehiään.
"E-hei, herraseni", hän sanoi liukuen alas pöydältään.
Hän keräsi pöydälle levitetyt Butteridgen piirustukset yhdellä
ainoalla kädenliikkeellä, pelastaen ne yksinpä kumea-äänisen miehen
selittävistä sormenjäljistäkin, ja ojensi ne Bertille. "Pistäkää
ne takaisin entiseen paikkaan", hän sanoi. "Meidän on lähdettävä
matkalle."
Bert otti ne.
"Minne?" kysyi olkihattuinen mies.
"Me lähdemme hakemaan Yhdysvaltain presidenttiä ja jätämme nämä
piirustukset hänelle. Minä en puolestani usko, että tulemme liian
myöhään."
"Missä presidentti oleskelee?" Bert kysyi heikosti muiden ollessa
ääneti.
"Logan", sanoi Laurier kiinnittämättä siihen huomiota, "teidän täytyy
auttaa meitä."
Jo muutaman minuutin kuluttua Bert, Laurier ja myymälän omistaja
tarkastelivat polkupyöriä, joita säilytettiin perähuoneessa. Yksikään
niistä ei ollut oikein Bertin mielen mukainen. Pyörien kehykset
olivat puusta, ja Englannin ilmasto oli opettanut hänet vihaamaan
sellaisia. Mutta Laurier kumosi tämän ja pari muutakin vastaväitettä,
matkaan oli suoriuduttava viipymättä. "No, missä se presidentti
sitten oleilee?" Bert toisti, kun he seisoivat Loganin takana tämän
pumpatessa ilmaa pehmenneeseen renkaaseen.
Laurier loi katseensa häneen. "Hänen kerrotaan olevan Albanyn
seutuvilla -- jossain Berkshire kukkulain lähellä. Hän siirtyy
paikasta toiseen ja koettaa parhaansa mukaan järjestää
puolustustoimenpiteitä sähkölennättimen ja puhelimen avulla.
Aasialaisten ilmalaivasto haeskelee häntä. Kun he arvelevat saaneensa
selville hallituksen keskuspaikan, he heittävät alas pommeja. Tämä
tekee hänen työnsä hankalaksi, mutta toistaiseksi ei vihollinen ole
vielä päässyt kymmenen peninkulman päähän hänen lähettyvilleen.
Aasialaisten ilmalaivasto on nyt hajallaan ympäri itäisiä valtioita,
haeskelee ja havittelee kaasulaitoksia ja kaikkea, mikä voi olla
hyödyksi ilmalaivoja rakennettaessa ja joukkoja kuljetettaessa.
Meidän kostotyömme on peräti laimeata. Mutta näillä koneilla
Herraseni, tämä meidän retkemme on luettava maailman historiallisten
retkien joukkoon!"
Hän oli melkein asettumaisillaan teatteriasentoon.
"Mahtanemmeko ennättää hänen luokseen tänä iltana?" Bert kysyi.
"Emme!" Laurier vastasi. "Kyllä me saamme ajaa ainakin muutamia
päiviä."
"Eikä taida päästä junallakaan?"
"Ei, herraseni! Tanoodasta ei ole päästy kulkemaan kolmeen päivään.
Ei kannata odottaa. Meidän on tultava toimeen omillamme."
"Lähdemmekö nyt heti?"
"Lähdemme!"
"Mutta, tuota noin -- tänä iltana emme ennätä pitkälle."
"Ajetaan niin kauan, kuin voimia riittää, ja nukutaan sitten. Sillä
lailla voitamme vähän. Itään päin käy tiemme."
"Niin, tietenkin --", Bert alkoi, muistellen Vuohisaaren aamuruskoa,
ja jätti lauseensa kesken.
Hän ryhtyi sovittamaan rintasuojustinta paremmin paikoilleen, sillä
osa papereista lepatti hänen liiviensä ulkopuolella.
5.
Bertin elämä oli seuraavan viikon ajan rikas vaikutelmista. Näistä
olivat huomattavimmat jalkoja vaivaava väsymys. Enimmäkseen
hän ajoi polkupyörällä, Laurierin selkä herkeämättä edessään,
seutujen halki, jotka muistuttivat suurennettua Englantia isompine
kukkuloineen ja laajempine laaksoineen, avarampine vainioineen ja
leveämpine teineen; mutta pensasaitoja oli harvemmassa ja tilavilla
parvekkeilla varustetut talot olivat puusta. Hän ajoi. Laurier
kyseli, Laurier valitsi suunnan, Laurier epäröi ja päätti. Toisinaan
näytti siltä, että he jo voisivat puhelimen avulla keskustella
presidentin kanssa; toisinaan oli jotain tapahtunut ja tämä jälleen
kadoksissa. Mutta heidän oli yhä jatkettava matkaa, ja yhä Bert
ajoi. Pyörän kumi pehmeni. Hän ajoi kuitenkin. Hänen ruumistaan
rupesi kolottamaan. Laurierin mielestä se ei merkinnyt mitään.
Päällitse kulki aasialaisia lentolaivoja; molemmat pyöräilijät
syöksyivät piiloon, kunnes taivas selkenisi. Kerran heidän jälessään
liihotteli aasialainen lentokone niin matalalla, että he saattoivat
erottaa lentoniekan pään. Hän seurasi heitä peninkulman verran.
Milloin he saapuivat seutuihin, joissa pakokauhu vallitsi, milloin
hävitetyille tienoille; täällä ihmiset tappelivat ruuasta, tuolla
taas maalaiselämä jatkui melkein häiriytymättömänä. He viettivät
yhden päivän autiossa ja vaurioita kärsineessä Albanyssa. Aasialaiset
olivat laskeutuneet maahan, katkoneet kaikki lennätinlangat ja
muuttaneet rautatienristeyksen kuonaröykkiöksi. Retkeläisemme
riensivät itään päin, heidän ohitseen vilahti satakunta tapahtumaa,
ja yhä Bert ponnisteli uupumattoman Laurierin perässä...
Usein Bertin huomio kiintyi seikkoihin, jotka saattoivat hänet
ymmälleen mutta hän kulki ohitse ja kysymys, johon hän ei saanut
vastausta, häipyi hänen mielestään.
Hän näki ison talon palavan kukkulan rinteellä oikealla puolen tietä,
eikä kukaan välittänyt siitä...
He saapuivat ahtaalle rautatiesillalle ja sitten hetken kuluttua
yksiraiteisen junan luo, joka seisoi paikallaan tukiensa varassa.
Se oli erinomaisen komea, ja matkustajat joko löivät korttia tai
nukkuivat tahi valmistelivat itselleen pikku juhlaa läheisellä
ruohoisella rinteellä. He olivat viipyneet siinä kuusi päivää...
Eräässä paikassa tien varrella riippui puissa tummahipiäisiä miehiä
nuora kaulassaan. Bert ihmetteli syytä siihen...
Eräässä rauhallisen näköisessä kylässä, jossa he viipyivät saadakseen
Bertin renkaan korjatuksi ja nauttivat sillä välin olutta ja
korppuja, heidän luokseen saapui pieni, tavattoman likainen ja
paljasjalkainen poika, joka puheli seuraavasti:
"Tonne mettään on hirtetty vinosilmä-mies!"
"Kiinalainenko hirtetty?" kysäsi Laurier.
"Niin on. Miehet näki, että se kävi ryöstämässä rautatien aitoissa!"
"Vai näkivät!"
"Ei ne tuhlaa ruutia. Hirttivät sen puuhun ja vetivät koivista. Niin
ne tekee kaikille vinosilmille, kun saavat semmosia kiinni. Ei siit'
o' mitään vaaraa. Kaikki kiinalaiset hirtetään."
Bert ja Laurier eivät vastanneet, ja hetken kuluttua, taitavasti
sylkäistyään, tämä nuori herra tallusteli omituisesti huutaen kahden
toverin luo, jotka olivat ilmestyneet jonkun matkan päähän...
Sinä iltapäivänä he olivat ajamaisillaan kuoliaaksi ammutun miehen
yli, joka makasi keskellä tietä juuri Albanyn ulkopuolella.
Varmaankin hän oli maannut siinä muutamia päiviä, sillä ruumis alkoi
jo mädätä...
Albanyn toisella puolen he kohtasivat automobiilin, jonka kumirengas
oli haljennut. Ohjaajan istuimella istui muuan nuori nainen aivan
välinpitämättömänä ja hänen takanaan, kivääri polvillaan, nuori
mies, joka tuijotti metsään. Muuan vanha mies makasi ajoneuvojen
alla koettaen turhaan korjata vammaa. Hän ryömi esiin heidän
lähestyessään ja tervehti Bertiä ja Laurieria nousematta pystyyn.
Vahinko oli sattunut edellisenä iltana. Vanhus sanoi, ettei hän
voinut ymmärtää, missä vika oli, mutta että hän koetti päästä siitä
selville. Teknillistä tuntemusta ei ollut kummallakaan heistä, ei
hänellä eikä hänen vävylläänkään. Heille oli vakuutettu, että tämä
automobiili oli aivan virheetön ja varma. Oli vaarallista jäädä tähän
paikkaan. Joukko maankiertäjiä oli jo hyökännyt heidän kimppuunsa ja
he olivat saaneet puolustautua aseilla. Tiedettiin näet heillä olevan
ruokavaroja. Hän mainitsi rahamiesten maailmassa kunnioitetun nimen.
Tahtoisivatko Laurier ja Bert pysähtyä auttamaan häntä. Hän esitti
sen ensin toivehikkaana, sitten hartaasti anoen, lopulta kyynelsilmin
ja kauhuissaan.
"Ei!" sanoi Laurier armottomana. "Meidän on jatkettava matkaamme.
Meillä on pelastettavana enemmän kuin yksi nainen. Meidän on
pelastettava Amerikka!"
Neito ei liikahtanutkaan...
Kerran he sivuuttivat mielipuolen, joka lauloi kulkiessaan...
Viimein he löysivät presidentin, joka lymyili Hudson joen varrella
eräässä Pinkervillen syrjäisessä ravintolassa. Hänelle he luovuttivat
Butteridgen piirustukset.