Isot kaartuvat siivet lyödä lepattivat kummallakin sivulla
pelottavasti, läiskivät ilmaa ankarasti.
Seis! Se kulki virtaa kohti, pyörä oli jo vedessä. Bert ähkyi
sydämensä pohjasta ja ponnistelihe siirtääkseen vivun takaisin
entiseen asentoon. Hei, jopa alkoi kohota! Kone nosti tihkuvan
pyöränsä aallokosta, ja hän kulki ylöspäin. Nyt ei voinut
pysähdyttää, ei auttanut pysähdyttää. Hetken kuluttua Bert lentää
leiskutteli putouksen yläpuolella, istuen jäykkänä, tuijottavin
silmin ja kalmankalpein kasvoin, nytkähdellen siipien iskiessä ja
kohoten kohoamistaan.
Lentokonetta ja ilmapalloa ei käynyt lainkaan vertaaminen toisiinsa
arvokkuuden ja mukavuuden puolesta. Jälkimäinen oli muulloin
paitsi toisinaan laskeutuessaan virheettömän hienokäytöksinen
kulkuväline; tämä taasen oli hyppivä muuli, muuli, joka kapsahti
koholleen eikä tullut milloinkaan uudelleen alas. Joka kerta, kun
nuo omituisen muotoiset siivet iskivät, se poukahdutti Bertin
ylöspäin ja istutti puoli sekuntia myöhemmin hänet jälleen sievästi
satulaansa. Eikä ilmapallossa kuljettaessa tunnu tuultakaan, koska
pallo on osa tuulesta; lentäminen sitävastoin on alituista hurjaa
vedon synnyttämistä ja tuuleen puskemista. Tämä tuuli koetti ennen
kaikkea sokaista hänet, pakottaa hänet sulkemaan silmänsä. Jonkun
ajan kuluttua hän huomasi parhaaksi tarrautua kiinni polvillaan ja
jaloillaan, muuten hän olisikin hölskynyt kahdeksi puolikkaaksi. Ja
hän kohosi kolmen, kuuden, yhdeksän sadan jalan korkeuteen kuohuvan,
vaahtoavan veden yläpuolelle -- yhä vain ylemmäksi. Se oli kylläkin
hyvä, mutta miten päästä vaakasuorasti kulkemaan? Hän koetti
ajatella, kulkivatko nämä laitteet vaakasuorasti. Eivät! Ne lentää
leiskuivat ylöspäin ja pyyhälsivät sitten alaspäin. Hän aikoi kohota
vielä jonkun aikaa. Kyyneleitä virtasi hänen silmistään. Hän pyyhki
niitä kädellään, jonka hän arkaillen hellitti koneistosta.
Kumpi oli edullisempaa: laskeutua maahan vaiko veteen -- tuollaiseen
veteen?
Hän lentää leiskutteli ylöspäin Buffaloa kohti. Oli joka tapauksessa
rauhoittavaa, että putous ja vesien hurjat ryöpyt olivat jääneet
taakse. Hän lensi suorassa linjassa ylöspäin, sen hän saattoi nähdä.
Miten päästä kääntymään?
Hetken kuluttua hän oli melkein kylmän tyyni, ja hänen silmänsä
alkoivat tottua ilman viimaan, mutta ylen korkealle hän kohosi. Hän
kallisti päätään eteenpäin ja tähysteli silmiään räpytellen seutua.
Hän voi nähdä aina Buffaloon saakka, jota nyt rumensi kolme suurta
mustunutta raunioarpea, vieläpä sen takana sijaitsevat kukkulat
ja lakeudetkin. Lienenkö jo puolen peninkulman korkeudessa, ehkä
enemmänkin? hän uteli itsekseen. Niagaran ja Buffalon välillä oli
erään rautatie-aseman lähellä joitakuita ihmisiä talojen keskellä,
ja sitten näkyi enemmän väkeä. He kulkivat muurahaisten lailla
uutterasti milloin ulos, milloin sisään. Hän näki kahden automobiilin
liukuvan tietä myöten Niagaran kaupunkia kohti. Sitten ilmaantui
kauas etelään iso aasialainen ilmalaiva, joka pyrki itään päin.
"Herra armahda!" Bert huudahti ja koetti täydellä todella saada
suuntaansa muuttumaan. Mutta ilmalaiva ei välittänyt hänestä, ja hän
kohosi nytkähdellen edelleen. Maailma muuttui yhä avarammaksi ja
karttamaisemmaksi. Aivan lähellä hänen yläpuolellaan levisi utuinen
pilvikerrostuma.
Hän päätti irroittaa siipiha'an. Vipu hangoitteli jonkun aikaa
vastaan, taipui sitten, ja silmänräpäyksessä koneen pyrstö pyllähti
pystyyn ja siivet levittäytyivät jäykiksi. Kaikki muuttui heti
nopeaksi, pehmeäksi ja hiljaiseksi. Hän liukui vinhaa vauhtia
alaspäin hurjaa tuulenpuuskaa vasten, silmät melkein ummessa...
Muuan pieni vipu, joka oli tähän asti ollut itsepintainen,
osoittautui nyt taipuvaiseksi. Hän siirsi sitä hiukan oikealle, ja
hurrr! -- vasen siipi oli jollain salaperäisellä tavalla supistunut
reunastaan, ja hän pyyhälsi ympäri ja alaspäin, kiertäen suunnatonta
spiraalia oikealle. Muutaman hetken hän tunsi avuttomana turmion
olevan lähellä. Hän siirsi ponnistaen vivun takaisin keskikohdalle,
ja siivet muuttuivat jälleen yhtäläisiksi.
Hän siirsi sitä vasemmalle ja tunsi kiertävänsä takaperin. "Liian
paljon!" hän huohotti.
Hän huomasi syöksyvänsä vinhaa vauhtia alaspäin muuatta
rautatielinjaa ja eräitä tehdasrakennuksia kohti. Ne näyttivät
kiitävän häntä kohti nielaistakseen hänet. Hän tunsi samaten kuin
henkilö, jonka polkupyörä hyökkää mäkeä alaspäin. "Äläs!" hän huusi,
ja ponnistaen kaikki voimansa hän sai tykyttävän koneen uudelleen
toimimaan ja siivet leiskumaan. Hän liiteli alas ja ylös ja alkoi
jälleen nousta nytkähdellen ja värähdellen.
Taasen hän kohosi korkealle, kunnes näki laajalti yli New Yorkin
valtion länsiosan, liukui sitten pitkään alaspäin, jälleen ylös,
sitten alas. Pyyhältäessään neljännespeninkulman korkeudessa erään
kylän ylitse hän näki ihmisiä juoksevan tiehensä -- ilmeisesti hänen
haukkamaisen kulkunsa vaikutuksesta. Hänen päähänsä juolahti ajatus,
että häntä kohti oli ammuttu.
"Ylös!" hän sanoi ja kävi jälleen vivun kimppuun. Se siirtyi
ihmeellisen tottelevaisesti, ja äkkiä siivet näyttivät taipuvan
keskeltä. Mutta kone oli ääneti! Se oli pysähtynyt. Hän työnsi vivun
takaisin pikemmin vaistomaisesti kuin tarkoituksella. Mitäpä tehdä?
Paljo tapahtui muutaman sekunnin kuluessa, mutta nopea oli hänen
mielensäkin, varsin sukkelaan hän ajatteli. Ylöspäin hän ei voinut
päästä, hän liukui alas ilman halki; hänen oli törmättävä johonkin.
Hän kulki nopeasti, kenties kolmekymmentä engl. peninkulmaa tunnissa,
yhä alaspäin.
Tuo lehtikuusimetsikkö näytti perin pehmeältä melkein kuin
sammalvuoteelta!
Pääsisiköhän sinne? Hän ryhtyi ohjailemaan. Oikealle -- vasemmalle!
Hurrr! Räiskis! Hän liukui puiden latvojen yli, kynti niiden lävitse,
pyllähti keskelle viheriäisiä teräviä lehtiä ja mustia oksia. Äkkiä
kuului rätinää, ja hän putosi satulasta eteenpäin. Oksia katkeili ja
muutamat iskivät häntä ankarasti kasvoihin...
Hän oli joutunut rungon ja satulan väliin ja oli, mikäli saattoi
huomata, vahingoittumaton. Hän koetti muuttaa asemaansa, mutta alkoi
liukua ja pudota oksien lomitse. Vihdoin hän sai kiinni jostakin
ja huomasi pysähtyneensä alimmille oksille lentokoneen alle. Ilma
oli täynnä miellyttävää pihkaista tuoksua. Hän tuijotti hetkisen
liikkumatonna ja kapusi sitten varsin varovaisesti oksa oksalta alas
pehmeään, neulasten peittämään maahan.
"Hyvin kävi", hän virkkoi, katsellen vääntyneitä siipiä.
"Putosin pehmeään paikkaan!"
Hän hieroi leukaansa kädellään ja mietiskeli, "Hitto vieköön,
kyllä minä sentään olen oikein onnen poika!" hän sanoi, silmäillen
metsikön miellyttävää pohjaa, jolla välkkyi auringonpälviä. Sitten
hän huomasi povessaan hurjaa liikettä. "Herranen aika!" hän huudahti,
"taidatpa olla puolitukehtunut", ja veti kissanpojan esiin taskustaan
ja nenäliinastaan. Se oli pahoin nutistunut ja iloitsi suuresti
nähdessään jälleen päivänvalon. Sen pikku kieli pisti esiin hampaiden
lomitse. Hän laski sen maahan, se juoksi kymmenkunnan askeletta,
ravisti itseään, venyttelihe ja istuutui peseytymään.
"No, entäs nyt?" Bert kysäsi tähystellen ympärilleen, ja sitten,
harmistunein elein: "Perhana! Minun olisi pitänyt ottaa se pyssy
mukaani!"
Hän oli asettanut sen puuta vasten istuutuessaan lentokoneen satulaan.
Hän oli jonkun aikaa ymmällään syvän hiljaisuudet tähden, ja sitten
hän tajusi, ettei putouksen kohina kaikunutkaan enää hänen korvissaan.
2.
Bertillä ei ollut varsin selvää käsitystä siitä, minkälaisia
ihmisiä hän kohtaisi tässä maassa. Hän ties olevansa Amerikassa.
Amerikkalaiset hän tiesi suureksi ja mahtavaksi kansakunnaksi; he
olivat käytökseltään kuivia ja leikillisiä, kuuluivat rakastavan
käyräpuukkoa ja revolveria ja puhuvan nenä-äänellä. He olivat myöskin
perin rikkaita, käyttivät kiikkutuoleja, sijoittivat istuessaan
jalkansa harvinaisen korkealle ja pureskelivat tupakkaa, kumia
ja muita aineita väsymättömän uutterasti. Heidän keskuudessaan
eli punaihoisia sekä hullunkurisia, nöyriä neekereitä. Tämän hän
oli oppinut kansankirjaston kaunokirjallisesta osastosta. Muuten
hänen tietovarastonsa oli varsin vähäinen. Sen vuoksi hän ei
hämmästynytkään kohdatessaan aseellisia miehiä.
Hän päätti erota ruhjoutuneesta lentokoneestaan. Kuljettuaan jonkun
aikaa metsän halki hän osui tielle, joka näytti hänestä huomattavan
leveältä, mutta huonosti rakennetulta Englannin teihin verrattuna. Ei
ollut pensasaitaa, ei ojia eikä selvää jalkapolkuakaan erottamassa
sitä metsästä. Edessään hän näki miehen, jolla oli kivääri
kainalossaan. Tämä katseli häntä uteliaana ja hätkähti kuullessaan
hänen puhuvan.
"Voitteko sanoa, missäpäin minä nyt olen?" kysyi Bert.
Mies silmäili häntä ja varsinkin hänen kumisaappaitaan synkän
epäluuloisena. Sitten hän vastasi omituisella vieraalla kielellä,
joka sivumennen sanoen oli tshekin kieltä. Nähdessään Bertin
kummastuneet kasvot hän katkaisi selityksensä äkkiä sanoen
murteellisesti: "En puhu englantia."
"Soo!" virkahti Bert. Hän tuumaili ankarasti hetkisen ja lähti sitten
tiehensä.
"Kiitos", hän sanoi olkansa ylitse. Mies katseli kotvan hänen
selkäänsä, sai jotain päähänsä ja yritti tehdä jonkun liikkeen,
huokasi, jätti sen sikseen ja jatkoi myöskin kulkuaan kasvoillaan
masentunut ilme. Hetken kuluttua Bert saapui erään ison puutalon
luo, joka sijaitsi yksinään puiden keskellä. Hänestä se näytti
alastomalta, tyhjältä laatikolta; seiniä ei verhonnut ainoakaan
köynnöskasvi, ei mikään pensasaita tai kivimuuri erottanut sitä
ympäröivästä metsästä. Hän pysähtyi portaiden eteen. Talo näytti
autiolta. Hän aikoi astua oven luo kolkuttamaan, mutta äkkiä ilmestyi
sivulta iso musta koira, joka asettui häntä tarkastelemaan. Se oli
roteva, vahvaleukainen eläin, ja sillä oli piikkinen kaulanauha. Se
ei haukkunut eikä lähestynyt, se vain pörhisti rauhallisena karvojaan
ja päästi yhden ainoan äänen, ikäänkuin lyhyen, syvän yskähdyksen.
Bert epäröi ja jatkoi sitten matkaansa. Hän pysähtyi kolmenkymmenen
askeleen päähän ja tirkisteli ympärilleen puiden lomitse. "Ei olisi
pitänyt jättää sitä kissaa", hän sanoi.
Syvä suru painoi hänen mieltänsä jonkun aikaa. Musta koira tuli
metsään nähdäkseen hänet paremmin ja päästi jälleen tuon hillityn
yskähdyksensä.
"Kyllä se suoriutuu," Bert päätteli... "Se pyydystää ruokansa..."
"Kyllä se suoriutuu", hän toisti kotvan kuluttua epävarmasti. Mutta
hän olisi kääntynyt takaisin, ellei tuota mustaa koiraa olisi ollut
tiellä.
Kun talo koirineen oli kadonnut näkyvistä, hän poikkesi metsään ja
palasi hetken kuluttua siloitellen taskuveitsellään tukevanpuoleista
sauvaa. Nähdessään tien ohessa varsin mukavan kiven hän poimi sen
ja pisti taskuunsa. Sitten hän saapui kolmen tai neljän talon luo,
jotka olivat puusta rakennetut kuten ensimäinenkin ja sijaitsivat
yhtä omituisissa paikoissa. Niiden takaa näkyi sikolättejä ja tonkiva
musta sika, jonka kintereillä pyöri reipas, seikkailunhaluinen
porsasparvi. Erään talon portailla istui kesyttömän näköinen vaimo,
jolla oli mustat silmät ja takkuinen musta tukka; hän imetti lasta,
mutta nousi Bertin huomattuaan, meni sisään ja kuului salpaavan oven.
Sitten ilmestyi sikolääväin luo muuan poika, mutta hän ei ymmärtänyt
Bertin tervehdystä.
"Luullakseni tämä on Amerikkaa!" Bert sanoi.
Taloja alkoi olla tiheämmässä, ja hän kulki kahden peräti hurjan
näköisen ja likaisen miehen ohi puhuttelematta heitä. Toisella oli
kivääri, toisella kirves, ja he silmäilivät halveksien häntä ja hänen
sauvaansa. Sitten hän saapui eräälle poikkitielle, jonka sivua kulki
yksiraiteinen rata, ja siinä oli kulmassa ilmoitustaulu: "Odottakaa
tässä junaa".
"No, sepä on hyvä", arveli Bert.
"Kuinkahan kauan tässä pitäisi odottaa?" Hänen mieleensä juolahti,
että nykyisenä sekasortoisena aikana liikenne saattoi olla lamassa,
ja koska oikealla näkyi olevan enemmän taloja kuin vasemmalla,
hän kääntyi oikealle kädelle. Hän tapasi erään neekerivanhuksen.
"Halloo!" sanoi Bert. "Huomenta!"
"Hyvää päivää, herra!" neekeri vastasi melkein uskomattoman
täyteläisellä äänellä.
"Mikäs tämän paikan nimi on?" Bert kysyi.
"Tanooda, herra!" sanoi neekeri.
"Kiitos", virkkoi Bert.
"Kiitos itsellenne, herra!" neekeri vastasi sydämellisesti.
Bert saapui talojen luo, jotka olivat rakenteeltaan edellisten
kaltaisia, mutta näiden seiniä koristivat englannin- ja
esperantonkieliset ilmoitukset. Sitten hän näki erään rakennuksen,
jota hän arveli ryytikaupaksi. Se oli ensimäinen asumus, jossa
muukalainen saattoi odottaa vieraanvaraisuutta, ja sisäpuolelta
kuului omituisen tuttua ääntä. "Hyvänen aika!" hän sanoi taskujaan
kopeloiden. "En ole tarvinnut rahaa kolmeen viikkoon. Kuinkahan
lienee -- Grubbilla oli suurin osa. Ähäh!" Hän veti esiin kourallisen
rahoja ja katseli niitä, siinä oli kolme pennyn rahaa, kuuden pennyn
lantti ja shillinki. "Hyvä on", hän sanoi kiinnittämättä huomiota
rahojen laatuun.
Hän lähestyi taloa, ja tällöin ilmestyi ovelle tukeva, harmaa mies
paitahihasillaan, ryhtyen tarkastamaan häntä ja hänen nuijaansa.
"Huomenta", lausui Bert. "Voinko saada jotain syötävää?"
Luojalle kiitos, mies vastasi selvällä, hyvällä amerikan kielellä:
"Voitte kyllä, tulkaa sisään", ja astui edellä myymälään.
Tämä näytti hänestä Bun Hillin oloihin verrattuna erittäin valoisalta
ja tilavalta. Vasemmalla oli pitkä myymäläpöytä ja sen takana
laatikoita ja muita tarpeita, oikealla joukko tuoleja, useita pöytiä
ja kaksi sylkyastiaa, perällä tynnyreitä, juustoja ja siankyljyksiä.
Erään pöydän ympärillä istui pieni ryhmä miehiä, ja puolivälissä
neljättäkymmentä oleva nainen nojasi kyynärpäillään myymäläpöytään.
Jokaisella miehellä oli kivääri, ja myymäläpöydän takaa pisti
esiin pyssynpiippu. He kuuntelivat kaikki välinpitämättöminä
halpahintaista, terävä-äänistä gramofonia, joka sijaitsi läheisellä
pöydällä. Sen kurkusta kaikui sanoja, jotka herättivät Bertissä
kalvavan koti-ikävän, palauttivat hänen mieleensä päivänpaisteisen
rannan, ryhmän lapsia, kaksi punaista polkupyörää, Grubbin ja
lähenevän ilmapallon:
Ting-a-ling-a-ting-a-ling-a-ting-a-ling-a-tang.
Mitä tukkaneulat maksaa nyt?
Muuan tukevaniskainen olkihattuinen mies, joka pureskeli jotain,
pysäytti koneen, ja kaikki käänsivät katseensa Bertiin. Ja kaikkien
silmät olivat väsyneet.
"Voimmeko antaa tälle herralle jotain syötävää, äiti?" kysyi isäntä.
"Hän saa mitä haluaa", sanoi vaimo liikahtamatta, "korpusta alkaen
aina tukevaan ateriaan asti." Hän koetti tukahduttaa haukoitustaan
kuten ihminen, joka on valvonut kaiken yötä.
"Haluaisin murkinoida", Bert selitti, "mutta minulla ei ole
sanottavasti rahaa. En maksaisi enempää kuin killingin."
"Hä?" virkkoi isäntä terävästi.
"Killingin", sanoi Bert ja tajusi äkkiä joutuneensa ikävään pulaan.
"Jahah", sanoi isäntä, unohtaen hetkeksi kohteliaisuuden; "mutta
mitäs helvettiä se killinki sitten on?"
"Hän tarkoittaa kvartteria" [Quarteriksi nimitetään Amerikassa 25
centin rahaa. Suom. muist.], selitti eräs älykkään näköinen nuori
mies, jolla oli yllään ratsastussäärykset.
Bert koetti salata hämmästystään ja otti esille rahansa. "Tämä on
killinki", hän sanoi.
"Mistä osasta Amerikkaa te oikeastaan tulette?" kysyi isäntä.