"Sepä somaa", sanoi Bert. "Taitaa johtua noista kukista. -- Ajattelin
häntä tässä juur'ikään."
"Niin minäkin."
"Mitä! Ednaako?"
"En. Ajattelin _omaa_ Ednaani. Luullakseni meillä on kaikilla
Ednamme, jonka luo mielikuvituksemme voi liidellä. Tarkoitin muuatta
tyttöä. Mutta se on jo ammoin ohitse. Kovaa on ajatella, ett'en saa
nähdä häntä minuutinkaan aikaa -- en voi kertoa hänelle, että häntä
ajattelen."
"Kyllä kai te saatte vielä nähdä hänet", arveli Bert.
"En", virkkoi Kurt päättäväisesti. "_Tiedän_ sen.
"Tapasin hänet", hän jatkoi, "tämän kaltaisessa paikassa -- alpeilla
-- Engstlen-alpeilla. Siellä oli jotensakin tällainen vesiputous
-- leveä vesiputous, joka syöksyi Innertkircheniin päin. Senvuoksi
lähdin tänne. Me pujahdimme tiehemme ja vietimme puolen päivää kahden
sen äärellä. Ja me poimimme kukkia. Juuri samallaisia kukkia, kuin te
löysitte äsken. Aivan samallaisia, mikäli tiedän. Ja kurjenpolvia."
"Kyllä tiedän", sanoi Bert; "minä ja Edna -- me olemme tehneet
samalla tapaa. Poimittiin kukkia. Ja muuta sellaista. Siitä tuntuu
kuluneen vuosikausia.'
"Hän oli ihana ja rohkea ja ujo. Mein Gott!... Tuskin voin hillitä
itseäni, niin kiihkeästi haluan nähdä hänet jälleen ja kuulla
hänen äänensä, ennenkuin kuolen. Missä hän lienee?... Kuulkaapas,
Smallways, kirjoitan jonkinlaisen kirjeen. -- Ja täällä on hänen
kuvansa." Hän kosketti povitaskuaan.
"Kyllä te saatte tavata hänet vielä", sanoi Bert.
"En! En saa koskaan enää tavata häntä... En ymmärrä, miksi ihmiset
kohtaavat toisensa tullakseen vaan temmatuiksi erilleen. Mutta sen
tiedän, että me kaksi emme kohtaa koskaan enää toisiamme. Tiedän
sen yhtä varmasti, kuin että aurinko nousee ja tuo vesiputous
hyrskyää paasien yli vielä minun kuolemanikin jälkeen... Oh! Kaikki
on typerää ja äkkipikaista ja väkivaltaista ja julmaa, mieletöntä
ja vihamielistä ja itsekästä -- kaikki mitä ihmiset ovat tehneet --
kaikki mitä he konsanaan tekevät. Gott! Smallways, mitä sekamelskaa
ja sekasortoa elämä on aina ollut -- täynnä taisteluja ja verilöylyjä
ja tapaturmia, vihaa ja tylyjä tekoja, murhia, kärsimyksiä,
omankädenoikeutta ja petosta. Nyt olen kyllästynyt siihen kaikkeen,
ikäänkuin olisin vasta huomannut sen ensi kerran. Olen huomannut sen
nyt. Kun ihminen on elämään väsynyt, niin luullakseni hänen on aika
kuolla. Olen menettänyt rohkeuteni, ja kuolema on kintereilläni.
Tiedän, että olen päässyt matkani päähän. Mutta ajatelkaas, kuinka
paljon toiveita minulla vielä oli vain vähän aikaa sitten, kaikki oli
hyvällä alulla... Se oli pelkkää petosta. Ei ollut mikään alulla...
Me olemme vain muurahaisia muurahaiskeossa, maailmassa, missä kaikki
on samantekevää, joka kulkee kulkuaan tyhjyyttä kohti. New York --
ei New Yorkikaan tunnu minusta niin hirvittävältä. New York oli vain
muurahaispesä, jonka muuan narri potkaisi hajalle!
"Ajatelkaahan, Smallways, kaikkialla soditaan! Ihmiset tuhoavat
sivistyksensä, ennenkuin ovat sen luoneetkaan. Kaikkialla tehdään
samoin, kuin englantilaiset tekivät Alexandriassa, japanilaiset Port
Arthurissa ranskalaiset Casablancassa. Yksinpä Etelä-Amerikassakin
kansat taistelevat keskenään! Ei yksikään paikka ole turvallinen --
rauhaa ei tapaa missään. Ei ole ainoatakaan paikkaa, missä vaimo voi
tyttärineen saada suojaa. Sota saapuu ilmojen halki, yön pimeydessä
tippuu pommeja. Rauhalliset ihmiset menevät aamulla ulos ja näkevät
ilmalaivastojen kulkevan ylitse -- tihkuen kuolemaa -- tihkuen
kuolemaa!"