Vaterlandin haaksirikko.
1.
Ja sitten syttyi Manhattan-saaren liekkien yläpuolella taistelu,
ensimäinen ilmataistelu. Amerikkalaiset olivat käsittäneet, kuinka
kalliiksi heidän odotuksensa täytyi käydä, ja iskivät kaikin voimin,
voidakseen mahdollisesti vielä pelastaa New Yorkin tuon hullun
rautaprinssin käsistä, tulesta ja tuhosta.
He hyökkäsivät saksalaisten kimppuun iltahämyssä ankaran myrskyn
siivillä, ukkosen ja sateen kera. He saapuivat Washingtonin ja
Philadelphian leireistä täyttä vauhtia kahdessa osastossa, ja yllätys
olisi ollut täydellinen, ellei Trentonin luona olisi liikuskellut
etuvartija-ilmalaivaa.
Hävitykseen kyllästyneinä ja uupuneina ja ampumavarastonsa puoleksi
tyhjennettyään saksalaiset asettuivat parhaillaan päin myrskyä
vastaan, kun saapui sanoma tästä hyökkäyksestä. New York oli
jäänyt kaakon puolelle, sen mustalla pinnalla loisti nyt hirveä
punainen arpi. Kaikki ilmalaivat keikkuivat ja horjuivat, raepuuskat
painoivat niitä alaspäin ja pakottivat ne ponnistellen pyrkimään
jälleen ylöspäin. Ilma oli käynyt purevan kylmäksi. Prinssi oli
antamaisiilaan käskyn laskeutua maahan päin ja päästää alas kupariset
ukkosenjohtoketjut, kun hän sai viestin aeroplaanihyökkäyksestä. Hän
järjesti laivastonsa riviin päin etelää, määräsi drachenfliegerit
miehitettäviksi ja asetettaviksi lähtökuntoon ja antoi laivojen
nousta koleaan kirkkauteen kosteuden ja pimeyden yläpuolelle.
Bert pääsi vain vähitellen selville siitä, mikä vaara nyt uhkasi.
Hän seisoi silloin ruokailuhuoneessa, missä jaettiin ruoka-annoksia.
Hän oli jälleen ottanut käytäntöön Butteridgen turkit ja hansikkaat
ja lisäksi verhoutunut huopapeitteeseen. Hän kastoi leipäänsä
keittoon ja puraisi siitä aimo palasia. Hajareisin seisoen hän
nojasi seinää vastaan pysyäkseen tasapainossa ilmalaivan keikkuessa.
Miehet näyttivät väsyneiltä ja alakuloisilta; muutamat juttelivat,
mutta useimmat murjottivat pahalla päällä ja mietteissään, pari oli
merikipeätä. Kaikissa näytti vallitsevan omituinen, murhaamisen
aiheuttama tunne, että he olivat hyljeksittyjä heittiöitä, että
heidän allaan oli maa ja raivostunut ihmissuku, joka oli mertakin
vihamielisempi.
Sitten uutinen iski heidän joukkoonsa. Ovelle ilmestyi tukeva punakka
mies, jolla oli vaaleat silmäripset ja arpi, ja hän huusi saksaksi
jotain, mikä ilmeisesti saattoi jokaisen hätkähtämään. Muuttunut
äänen sävy järkytti Bertiäkin, vaikkei hän ymmärtänyt sanaakaan.
Ilmoitusta seurasi äänettömyys, ja sitten sateli kysymyksiä ja
arveluita. Yksinpä kipeätkin miehet kiihtyivät puhumaan. Muutaman
minuutin ajan ruokailuhuone oli kuin mikäkin mielisairaala, ja
sitten, ikäänkuin uutisen vahvistukseksi, kellot alkoivat kilistä
kutsuen miehet paikoilleen.
Bert huomasi joutuneensa aivan äkkiä ypöyksikseen.
"Mikäs nyt on tulossa?" hän sanoi, vaikka osittain arvasikin sen.
Hän viipyi vain sen verran, että sai kulautetuksi kurkkuunsa
keittonsa jäännöksen, juoksi sitten huojuvaa käytävää pitkin
ja kiipesi lujasti kiinni pitäen portaita myöten alas pikku
parvekkeelle. Ilma vaikutti häneen kuin ruiskahdus kylmää
vettä. Ilmalaiva harjoitteli paraillaan jonkinlaista uutta
jiu-jitsu-temppua. Hän veti vaipan kiinteämmin ympärilleen pidellen
toisella kädellään tukevasti kaiteesta. Hän huomasi kieppuvansa
kosteassa hämärässä, jossa ei nähnyt muuta kuin ohitse virtaavaa
usvaa. Yläpuolella ilmalaiva hohti kirkkaana ja miehet pyrkivät
nopeasti määräpaikkoihinsa. Sitten tulet sammuivat äkkiä, ja
_Vaterland_ alkoi loikkien ja väännellen ja omituisesti kiemurrellen
ponnistella ylöspäin.
_Vaterlandin_ keikahtaessa hän näki vilahdukselta aivan heidän
allaan muutamia isoja palavia rakennuksia, jotka näyttivät suurelta
väräjävältä liekkikukalta, ja sitten hän erotti epäselvästi
ajelehtivan sumun läpi toisen ilmalaivan, joka kieriskeli pyöriäisen
tavoin ja ponnistelihe myöskin ylöspäin. Hetken kuluttua se peittyi
jälleen pilviin ja tuli sitten uudelleen näkyviin mustana, valaan
kaltaisena hirviönä. Ilma oli täynnä läiskinää ja vihellystä,
omituisia viuhuvia ääniä ja hälinää; se kiihotti ja hämmensi häntä,
tuon tuostakin hänen tarkkaavaisuutensa jännittyi.
"Viuh!"
Pimeydestä hänen yläpuolellaan putosi jotain ja hävisi vinosti
sukeltaen alas sekamelskaan. Se oli saksalainen drachenflieger. Se
kiiti niin nopeasti, että hän erotti vaan silmänräpäykseltä ohjaajan
tumman muodon, joka istui kyyryssä rattiinsa takertuneena. Se saattoi
olla tarkoitusperäinen liike, mutta se näytti tapaturmalta.
"Katsos pakanaa!" sanoi Bert.
"Pop-pop-pop", pani tykki jossain edessäpäin, ja yhtäkkiä
Vaterland kallistui aivan hirvittävästi, ja Bert sekä vahtisotilas
tarraantuivat kaiteeseen henkensä edestä. "Pom!" kuului ylhäältä
ankara jymähdys, sitä seurasi toinen mahtava jyrinä, ja kaikkialla
hänen ympärillään pilvet sävähtivät punaisiksi heijastaen
näkymättömiä leimahduksia ja paljastaen suunnattomia onkaloita. Kaide
kiepsahti pystyyn, ja hän riippui ilmassa pysytellen siinä kiinni.
Jonkun aikaa Bertin huomio oli kohdistunut kokonaan
kiinnipitelemiseen. "Minä lähden hyttiin", hän virkkoi, kun ilmalaiva
kohosi jälleen oikeaan asentoon ja hän sai parvekkeen permannon
jalkainsa alle. Hän rupesi varovaisesti pyrkimään portaille päin.
"U-huu!" hän huusi, kun koko parveke syöksyi pystyyn ja heittäysi
sitten alaspäin kuin hurjistunut hevonen.
Pom! Pom! Pom! Ja sitten heti tämän pienen räiskinän jälkeen seurasi
suunnaton, väräjävä valkea leiskahdus, joka verhosi hänet, nieli
hänet kitaansa, ja kuului jyrähdys, ikäänkuin koko maailma olisi
haljennut.
Juuri ennen tuota räjähdystä kaikkeus näytti hetkiseksi jähmettyneen
tuijottamaan.
Tällöin hän näki amerikkalaisen aeroplaanin. Hän erotti sen
leimahduksen valossa aivan liikkumattomana. Yksinpä sen potkurikin
näytti olevan hiljaa ja miehet olivat jäykkiä kuin nuket. Sillä
se oli niin lähellä, että hän saattoi havaita sen miehistön
aivan selvästi. Sen keula oli painunut alaspäin ja koko kone oli
lentämäisillään kuperikeikkaa. Se oli Colt-Coburn-Langley-mallinen,
sivuilla kaksinkertaiset siivet ja potkuri etupuolella, ja miehet
sijaitsivat veneenkaltaisessa erittäin pitkässä ja kevyessä rungossa.
Tämän molemmilta sivuilta pisti esiin makasiinitykkejä. Kerrassaan
omituista ja ihmeellistä oli se seikka, että tuona ilmestyksen
hetkenä vasen yläsiipi paloi alaspäin, synnyttäen punertavan savuavan
liekin. Eikä tämä ollut sittenkään ihmeellisintä. Kummallisinta
oli se, että tämä aeroplaani ja muuan saksalainen ilmalaiva, joka
sijaitsi noin puolentoista tuhatta jalkaa alempana, olivat ikäänkuin
pujotetut salamanleimahdukselle, joka poikkesi radaltaan juuri kuin
siepatakseen ne, ja että sen suunnattomien siipien kulmista ja
kärjistä virtasi kaikkialla pieniä niin sanoaksemme tulipensaita.
Bert näki kaiken tämän kuin kuvan, jota hieman himmensi ohut tuulen
repelemä sumuharso.
Leimahdusta seurasi viipymättä ukkosen räjähdys, niin että on vaikea
sanoa, menikö Bert sinä hetkenä enemmän kuuroksi kuin sokeaksi.
Ja sitten oli kaikki pimeätä, kuului ankara kumahdus ja heikkoja
ihmisääniä, jotka valitellen vaipuivat alaspäin syvyyteen.
2.
Tämän jälkeen ilmalaiva alkoi keinua pitkään ja syvästi, ja Bert
rupesi ponnistelemaan päästääkseen takaisin hyttiinsä. Hän oli
läpimärkä, viluissaan, hirveän pelästynyt ja melkoisen kipeä. Hänestä
tuntui siltä, kuin olisi kaikki voima paennut hänen käsistään ja
polvistaan ja jalat käyneet peräti liukkaiksi, niin että metalli oli
kuin iljanne. Tähän oli syynä se, että parveke oli peittynyt ohueen
jääkuoreen.
Hän ei tietänyt milloinkaan, kuinka kauan kesti nousta portaita
myöten ilmalaivaan, mutta uneksiessaan myöhemmin tästä retkestä se
tuntui aina tuntien pituiselta. Yllä, alla, ympärillä oli ammottavia
kuiluja, joissa tuuli ulvoi, pimeys aaltoili, lumihiutaleet
ryöppysivät. Ja kaikesta tästä häntä suojeli vain vähäinen
metalliristikko ja rautakaide, jotka tuntuivat olevan hurjan
raivostuneet häntä kohtaan, intohimoisesti haluavan kiskoa hänet
irralleen ja viskata myllertävään avaruuteen.
Kerran hän luuli huomanneensa, että korvan ohi vinkui luoti ja pilviä
ja lumihiutaleita valaisi välähdys, mutta hän ei edes kääntänyt
päätään katsoakseen, mitä uusia vainoojia niiden ohitse syöksyi
tyhjyyteen. Hän halusi päästä käytävään! Hän halusi päästä käytävään!
Hän halusi päästä käytävään! Kestäisikö käsi, jolla hän takertui
kaiteeseen, vai hellittäisikö se? Kourallinen rakeita läiskähti
päin hänen kasvojaan, niin että hän sai hetkisen haukkoa henkeään
ja kävi melkein tunnottomaksi. Pidä lujasti kiinni, Bert! Hän alkoi
ponnistella uudelleen.
Kun hän viimein huomasi ennättäneensä käytävään, hänet valtasi
suunnaton helpotuksen ja lämpimyyden tunne. Käytävä käyttäytyi kuin
noppalaatikko, se oli ilmeisesti halukas kalistelemaan häntä sinne ja
tänne ja sitten viskaamaan hänet jälleen ulos. Hän pysyttelihe kiinni
epätoivoisesti tarrautuen, kunnes käytävä sukelsi alaspäin. Sitten
hän juoksi lyhyen matkan hyttiään kohti ja tarttui jälleen kiinni
etupään kohotessa.
Pelastunut! Hän oli hytissään!
Hän läimähytti oven kiinni, ja sitten kului melkoinen aika, jolloin
hän ei ollut mikään ihmisolento, vaan ilmasairaustapaus. Hän tahtoi
päästä jonnekin, missä hän pysyisi kiinni pitelemättä. Hän avasi
arkun ja laskeusi sen sisään irtonaisten esineiden sekaan; avutonna
hän lojui siellä pään jysähtäessä vuoroin kumpaankin laitaan.
Kansi läjähti kiinni, mutta hän ei välittänyt enää mistään. Ei hän
välittänyt siitä, kutka taistelivat, mitä luoteja ammuttiin tai mitä
milloinkin räjähti. Samantekevää, ammuttiinko tai murskautuiko hän
palasiksi. Hän oli täynnä heikkoa tolkutonta raivoa ja epätoivoa.
"Typerää!" hän virkkoi, kuvaten tuolla ainoalla sanalla ihmisten
yrityksiä, seikkailuja, sotaa ja onnettomuuksia, joihin hän oli
joutunut. "Typerää! Uh!" Hän ulonsi tämän laajan nimityksen koko
maailmankaikkeuteen. Hän toivoi olevansa kuollut.
Hän ei nähnyt tähtiäkään, kun _Vaterland_ hetken kuluttua selviytyi
alisen sään myllerryksestä, ei myöskään taistelua, joka sukeusi sen
ja kahden kiertelevän aeroplaanin välillä; ei tietänyt, että ne
lävistivät luodeillaan sen peräkammiot, että se karkoitti ne luotaan
räjähdyskuulillaan ja sitä tehden kääntyi pakosalle.
Hän ei ollut todistamassa näiden ihmeellisten yölintujen
sankarillista hyökkäystä ja uhrautumista. _Vaterland_ oli saanut
ankaran iskun ja riippui hetkisen häviön partaalla; se vaipui
nopeasti alaspäin vihollisen aeroplaani sotkeutuneena ruhjottuun
potkuriin ja amerikkalaisten koettaessa kavuta siihen. Bertille se
ei merkinnyt mitään. Hän tunsi vain ankaraa heilumista. Typerää! Kun
amerikkalainen ilmalaiva lopulta putosi irti menetettyään suurimman
osan miehistöään, teki Bert arkussaan havainnon, että _Vaterland_ oli
ottanut hirvittävän loikkauksen ylöspäin.
Mutta sitten alkoi äärettömästi helpottaa, helpottaa uskomattoman
ihanasti. Keinuminen, heiluminen, kamppaileminen lakkasi, loppui
äkisti ja täydellisesti. _Vaterland_ ei ponnistellut enää myrskyn
käsissä; murskautuneet ja räjähtäneet koneet eivät enää jyskineet, se
oli joutunut rammaksi ja ajautui tuulen mukana yhtä pehmeästi kuin
ilmapallo, suunnattomana, tuuleen levitettynä, repaleisena pilvenä,
ilmalaivahylkynä.
Bertille tämä merkitsi vain sitä, että sarja vastenmielisiä
aistimuksia oli nyt päättynyt. Hän ei ollut laisinkaan utelias
tietämään, mitä ilmalaivalle oli tapahtunut ja miten taistelussa oli
käynyt. Pitkän ajan hän makasi odotellen epäluuloisesti keikkumisen
ja pahoinvoinnin uudistumista, ja siinä arkussa vartoillessaan hän
vaipui lopulta uneen.
3.
Bert heräsi rauhallisena, mutta ei voinut ensinkään muistaa, missä
hän oli. Hänen päätänsä kivisti ja henkeä ahdisti. Hän oli uneksinut
sikin sokin Ednasta ja "Aavikon dervissheistä", oli ollut ajavinaan
polkupyörällä peräti vaarallisella tavalla yläilmoissa, keskellä
räiskyviä raketteja ja leimuavia väritulia, ja herättänyt suurta
suuttumusta eräässä henkilössä, joka muistutti sekä prinssiä että
herra Butteridgeä. Sitten Edna ja hän alkoivat jostain syystä
itkeä surkeasti toistensa tähden, ja hän heräsi silmät kosteina
havaitakseen olevansa ummehtuneessa pimeydessä. Hän ei saisi koskaan
enää nähdä Ednaa, ei koskaan enää.
Hän arveli joutuneensa jälleen polkupyörämyymälän perähuoneeseen Bun
Hilliin ja oli varma siitä, että oli vain unessa nähnyt, kuinka muuan
komea kaupunki, uskomattoman suuri ja loistava kaupunki, tuhottiin
pommeilla.
"Grubb!" hän huusi, haluten kertoa toverilleen.
Vastausta ei kuulunut, ja äänen kumea kaiku sekä tukahduttava
ilma herätti hänessä uuden miellesarjan. Hän kohotti kätensä ja
jalkansa, ne kohtasivat voittamattoman esteen. Hän luuli olevansa
ruumisarkussa. Hänet oli haudattu elävältä! Heti hänet valtasi hurja
kauhu. "Auttakaa!" hän kirkui. "Auttakaa!" Hän jyskytti jaloillaan,
potki ja ponnisteli. "Päästäkää ulos! Päästäkää ulos!"
Muutamia silmänräpäyksiä hän kamppaili sietämättömän kammon
kynsissä, sitten tuon kuvitellun arkun laita ratkesi ja hän lennähti
päivänvaloon. Hän pyöriskeli Kurtin kanssa ikäänkuin patjoitetulla
permannolla, sadatuksien ja töytäyksien kilvan sadellessa.
Hän kohosi istumaan. Side oli irtautunut hänen päästään ja luisunut
toiselle silmälle, ja hän pyyhkäisi koko laitteen pois. Kurtkin
istui parin jalan päässä, punakkana kuten ainakin, vaippoihinsa
verhoutuneena ja aluminiumista tehty sukeltajankypärä polvellaan.
Hän tuijotti hyttitoveriinsa ankaran näköisenä ja hieroi haivenista,
ajamatonta leukaansa. Molemmat olivat loivalla, punaisilla patjoilla
peitetyllä permannolla, ja heidän yläpuolellaan oli kellarinluukun
tapainen aukko, jonka Bert lopulta tunsi puoliavoimeksi hytinoveksi.
Koko hytti oli näet kääntynyt kyljelleen.
"Mitä hittoa tämä on, Smallways?" Kurt kysyi. "Te hyppäätte ulos
tuosta arkusta, kun minä jo luulin teidän pudonneen laivasta toisten
kera. Missä te olette ollut?"
"Mitenkäs nyt on laita?" Bert kysyi.
"Tämä laita on ainakin melkein ylösalasin."
"Olikos äsken taistelu?"
"Oli kyllä."
"Kuka voitti?"
"En ole nähnyt sanomalehtiä. Me lähdimme, ennenkuin se päättyi.
Jouduimme hylyksi, tuuliajolle, eikä kumppaneillamme ollut aikaa
huolehtia meistä. Tuuli vei meidät -- niin, taivas tietää, minne
se meitä nyt kuljettaa. Mutta se vei meidät keskeltä taistelua
kahdeksankymmentä peninkulmaa tunnissa. Hyvä jumala, minkälainen
tuuli! Ja entä taistelu sitten! Täällä sitä nyt ollaan!"
"Missä?"
"Ilmassa, Smallways -- ilmassa! Kun taasen joudumme alas maahan, niin
emme totta tosiaan tiedä, mitä jaloillamme on virkaa."
"Mutta mitä meidän allamme on?"
"Kanada, sen verran kuin minä tiedän -- ja kovin se näyttää karulta,
autiolta, tylyltä maalta."
"Mutta miksi me emme ole suorassa?"
Kurt ei vastannut vähään aikaan.
"Viimeksi muistan nähneeni jonkinlaisen lentokoneen salaman valossa",
jutteli Bert. "Kauheaa se oli! Tykit paukkuivat! Tuon tuostakin
räjähti jotain. Pilviä ja rakeita. Laiva kieppui ja heilui. Minä
tulin niin epätoivoiseksi ja rupesin niin pelkäämään -- ja voimaan
pahoin... Ettekö tiedä, kuinka taistelu päättyi?"
"En laisinkaan. Olin osastoineni kaasusäiliössä repeämiä
paikkailemassa. Emme nähneet ulkopuolelta mitään muuta kuin salaman
välähdyksiä. En saanut ollenkaan nähdä noita amerikkalaisia
aeroplaaneja. Näin vain luotien repivän seiniä ja lähetin miehiä
parsimaan. Sitten syttyi tulipalo -- vain pienenpuoleinen. Laiva oli
liian märkä, niin että tuli nääntyi, ennenkuin me räjähdimme. Ja
sitten eräs heidän kirotuista koneistaan syöksyi ilmasta kimppuumme.
Ettekö huomannut sitä?"
"Tunsin kaikki", sanoi Bert. "Mutta en huomannut, että mikään olisi
mennyt murskaksi."
"Kyllä he olivat epätoivoisen rohkeita, jos he tekivät sen
tarkoituksella. Lensivät kimppuumme kuin veitsi, viilsivät auki
peräpuolen kaasusäiliöt kuin silkin, murskasivat koneet ja potkurin.
Useimmat koneista putosivat, kun vihollinen hellitti meistä,
muuten olisimmekin painuneet maahan -- loput keikkuvat sinne ja
tänne. Ja me käänsimme töppösemme taivasta kohti. Yksitoista
miestä tipahti alas eri kohdista, ja Winterfeld-ukko putosi
prinssin hytin ovesta karttahuoneeseen ja taittoi säärensä. Myöskin
sähkökoneemme ammuttiin tai vietiin pois -- kukaan ei tiedä, minne
ne joutuivat. Sellainen on tilamme, Smallways. Me ajelehdimme kuten
tavallinen ilmapallo luonnonvoimien armoilla, kuljemme melkein
suoraan pohjoiseen -- mahdollisesti pohjoisnavalle. Emme tiedä,
minkälaisia aeroplaaneja amerikkalaisilla on, emme tiedä mitään
koko asiasta. Luultavasti me olemme tehneet niistä lopun. Yksi
törmäsi meihin, toiseen iski salama, kolmannen muutamat miehistä
näkivät heittävän häränpyllyä, epäilemättä vain noin huvikseen.
Mutta kyllä ne saivat tarpeekseen. Me olemme menettäneet myöskin
useimmat drachenfliegerimme. Ne luistivat yön pimeyteen. Epävakaisia
laitoksia, ei niihin ole luottamista. No niin. Emme tiedä, olemmeko
voittaneet vaiko hävinneet. Emme tiedä, onko Englannin ja meidän
välillä vielä rauha, vai ollaanko jo vihollisia. Senpä vuoksi emme
uskalla laskeutua maahan. Emme tiedä, mitä on tekeillä tai mihin
ryhdymme. Napoleonimme on yksinään, keulapuolessa, luullakseni hän
järjestelee suunnitelmiaan uuteen kuntoon. Saamme nähdä, oliko New
York meidän Moskovamme vai eikö. Meillä on ollut kovat päivät ja
me olemme murhanneet määrättömästi ihmisiä! Tämä on sotaa! Ylevää
sotaa! Se iljettää minua tänä aamuna. Minä istun mieluummin huoneissa
suorassa kuin liukkailla seinillä. Olen sivistynyt mies. En voi olla
ajattelematta Albrechtia ja _Barbarossaa_... Tunnen kaipaavani pesua
ja ystävällisiä sanoja ja rauhallista kotia. Kun katselen teitä, niin
_tiedän_ olevani pesun tarpeessa. Gott!" -- hän tukahdutti ankaran
haukotuksen -- "Miltä hiivatin tarhapöllöltä te näytättekään!"
"Saammeko me mitään suuhun pantavaa?" kysyi Bert.
"Taivas sen tietää!" Kurt vastasi.
Hän mietiskeli jonkun aikaa Bertin kohtaa. "Mikäli minä ymmärrän,
Smallways", hän selitti, "haluaa prinssi luultavasti heittää teidät
laivasta -- kun te ensi kerran johdutte hänen mieleensä. Sen hän
tekee varmasti, jos hän näkee teidät... Teidäthän otettiinkin mukaan
vain -- painolastiksi... Ja meidän on varsin pian kevennettävä
laivaa melkoisesti. Ellen erehdy, herää prinssi piakkoin ja ryhtyy
hommaamaan hirveän jäntevästi... Olen alkanut pitää teistä. Se johtuu
siitä, että olen osaksi englantilainen. Te olette soma veikkonen.
Minusta olisi ikävä nähdä teidän lentää suhahtavan alaspäin...
Parasta, että koettaisitte olla hyödyksi. Taidanpa toimittaa teidät
osastooni. Teidän on tehtävä työtä ja oltava hiivatin älykäs. Ja
sitten teidän täytyy riippua hetkinen pää alaspäin. Mutta ei teillä
ole juuri muutakaan keinoa. En usko, että me rupeamme kauemmin
kuljettamaan matkustajia. Painolasti pois -- ellemme halua piakkoin
painua maahan ja joutua sotavangeiksi. Prinssi ei ainakaan suostu
siihen. Hän tahtoo olla mukana loppuun asti."
4.
He löysivät saranatuolin paikoiltaan oven takaa, kapusivat akkunan
ääreen ja katselivat vuorotellen ulos. Alhaalla näkyi harvametsäistä
seutua; rautateitä ja maanteitä ei ollut ensinkään ja asutuksen
merkkejä vain siellä ja täällä. Sitten kajahti torvi, ja Kurt arveli
sen kutsuvan ruualle. He astuivat ulos ovesta ja kapusivat vaivoin
melkein kohtisuoraa käytävää myöten, tukien itseään epätoivoisesti
sormin ja varpain sen lattian tuuletusrei'istä. Itsestään lämpiävät
keittolaitteet olivat säilyneet vahingoittumattomina, joten
upseereille voitiin tarjota kuumaa kaakaota ja miehistölle keittoa.
Bertistä tämä retki oli niin peräti omituinen, että se sai hänet
unohtamaan kaiken pelon. Hän tunsi nyt paljon enemmän mielenkiintoa
kuin pelkoa. Hän tuntui tyhjentäneen edellisenä yönä kauhun ja
turvattomuuden maljan pohjaan saakka. Hän alkoi tottua ajatukseen,
että ennen pitkää hän saisi varmaankin surmansa, että tämä
kummallinen ilmamatka oli varsin luultavasti hänen kuolinretkensä.
Ei yksikään ihmisolento voi olla alituisesti peloissaan, pelko
siirtyy lopulta hänen mielessään taustalle, se pannaan tosiasiana
hyllylle ja jätetään rauhaan. Hän istui kyyryssä lautasensa ääressä
lippoen lientä suuhunsa leipäpalallaan ja tarkasteli tovereitaan.
Kaikki olivat melkoisen keltaisia ja likaisia, posket neljän päivän
vanhan parransängen peitossa, ja he ryhmittyivät väsyneinä ja
sattumoisin, kuten haaksirikkoutuneet laivanhylylle. Puheltiin vain
vähän. Asema saattoi heidät niin ymmälleen, ettei siihen voinut
sanoa mitään. Kolme oli loukkaantunut laivan keikkuessa taistelun
aikana, ja yhdellä oli luodin haava siteessä. Oli uskomatonta, että
tämä pieni miesparvi oli murhannut ja pannut toimeen verilöylyjä
ennen kuulumattomassa määrässä. Ei yksikään niistä, jotka nyt
istuivat siinä luisulla seinämällä keittokulho kädessään, näyttänyt
olevan todella vikapää mihinkään sellaiseen, itse asiassa kykenevän
vahingoittamaan edes koiraakaan ehdoin tahdoin. Kaikki olivat
niin ilmeisesti luodut elämään vaaleaveristen vaimojen kanssa
rauhassa tukevalla mannulla, hoitamaan huolellisesti vainioitaan
ja hilpeästi huvitteleimaan. Punakka, tukeva mies, joka oli tuonut
ruokailuhuoneeseen ensimäisen viestin ilmataistelusta, oli syönyt
annoksensa loppuun ja korjaili äidillisen huolellisesti erään
käsivartensa nyrjähyttäneen nuorukaisen sidettä.
Bert murenteli viimeistä leipäpalaansa viimeiseen keittotilkkaansa,
koettaen saada sitä riittämään niin kauan kuin suinkin. Silloin hän
huomasi äkkiä jokaisen katselevan jalkaparia, joka heilui ylöspäin
kääntyneessä avoimessa oviaukossa. Siihen ilmestyi Kurt. Hän oli
jollain salaperäisellä tavalla saanut partansa ajetuksi ja vaalean
tukkansa siloitetuksi. Hän näytti kerrassaan enkelimäiseltä. "Der
Prinz", hän virkkoi.
Näkyviin tuli toinen pari jalkineita tehden laajoja ja suuremmoisia
liikkeitä tapaillessaan pihtipieliä. Kurtin avulla ne saivat
jalansijan, ja ajeltuna, harjattuna, vahattuna ja puhtaana, suurena
ja pelottavana liukui prinssi alas joutuen istumaan hajareisin
ovelle. Kaikki miehet, myöskin Bert, nousivat seisomaan ja tekivät
kunniaa.
Prinssi tarkasteli heitä kuin ratsun selästä. Kapteenin pää ilmestyi
hänen rinnalleen.
Sitten seurasi Bertille kauhun hetki. Prinssin silmien sininen lieska
osui häneen, suuri sormi viittasi, kysymys seurasi. Kurt kiiruhti
selittämään.
"Vai niin", sanoi prinssi, ja Bert joutui unhoon.
Sitten prinssi puhui miehille lyhyin, sankarimaisin lausein, tukien
itseään toisella kädellä ja viittoillen toisella vaihtelevin
liikkein. Hänen sanojaan Bert ei ymmärtänyt, mutta hän huomasi
miesten käytöksen muuttuvan, heidän selkiensä suoristuvan. He
alkoivat keskeyttää prinssin puhetta hyvähuudoilla. Sen loputtua
heidän johtajansa viritti laulun, ja kaikki miehet yhtyivät häneen.
"Ein fester Burg ist unser Gott" he lauloivat syvin, voimakkain
äänin ja suunnattomalla siveellisellä innostuksella. Se oli räikeän
sopimatonta vahingoittuneessa, vajoavassa ilmalaivassa, joka oli
lennähtänyt avaruuteen suoritettuaan maailman historian julmimman
pommituksen. Mutta siitä huolimatta se oli äärettömän valtaavaa. Bert
oli syvästi liikutettu. Hän ei osannut laulaa sanaakaan Lutherin
suuresta virrestä, mutta hän avasi suunsa ja päästeli kovia, syviä ja
paikoitellen sointuvia ääniä...
Kaukana alhaalla tämän syvän laulun kuuli pieni joukko kristittyjä
sekarotuisia intiaaneja, jotka olivat tukin hakkuussa. He söivät
parhaillaan aamiaista, mutta syöksyivät iloisina ulos majoistaan
luullen Vapahtajan olevan tulossa maan päälle. He tuijottivat
tuulessa ajelehtivaan _Vaterlandiin_ ja olivat sanomattoman
ihmeissään. Se vastasi niin monessa suhteessa heidän käsitystään
Vapahtajan tulosta ja erosi siitä toisissa suhteissa perin pohjin.
He tähystelivät sen kulkua juhlallisen tunteen valtaamina ja
hämmästyksestä sanattomina. Virsi päättyi. Sitten kuului pitkän ajan
kuluttua taivaasta ääni. "Mikä tämän paikan nimi on, sanokaa."
He eivät vastanneet. Eivätkä he ymmärtäneetkään, vaikka kysymys
toistettiin.
Ja viimein kummitus ajautui pohjoiseen metsäisen harjanteen ylitse
ja katosi näkyvistä. Miesten kesken syntyi pitkällinen ja tulinen
väittely...
Virsi päättyi. Prinssin jalat heilahtivat jälleen käytävään, ja
jokainen valmistautui reippaasti sankarillisiin ponnistuksiin ja
voitollisiin tekoihin. "Smallways!" huusi Kurt. "Tulkaa tänne!"
5.
Sitten Bert alkoi Kurtin ohjaamana työskennellä ilmapurjehtijana.
_Vaterlandin_ kapteenilla oli lähinnä perin yksinkertainen tehtävä:
hänen oli koetettava pysyä ilmassa. Tuuli oli tosin melkoisesti
lientynyt, mutta puhalsi vielä siksi voimakkaasti, että niin kömpelön
laitteen oli perin vaarallista lähestyä maata, vaikka prinssi
olisikin halunnut laskeutua asuttuun seutuun, missä helposti saattoi
joutua vangiksi. Oli välttämätöntä pitää laivaa ilmassa, kunnes tuuli
taukoisi, ja sitten painua, jos se kävi päinsä, johonkin syrjäiseen
seutuun, missä voisi ryhtyä korjaustöihin. Kenties myöskin joku
etsimään lähetetty toveri löytäisi heidät sieltä. Tämän vuoksi oli
painoa kevennettävä, ja Kurt määrättiin kiipeemään kymmenkunnan
miehen kera litistyneitten ilmasäiliöiden luo ja leikkaamaan ne
pala palalta irti laivan vaipuessa. Niinpä Bertkin joutui terävä
säilä aseenaan kapuilemaan pitkin verkkoa neljän tuhannen jalan
korkeudessa, koettaen ymmärtää Kurtin käskyjä, kun tämä puhui
englantia, ja aavistaa ne hänen käyttäessään saksaa.
Se oli päätä huimaavaa työtä, mutta ei kuitenkaan läheskään niin
pyörryttävää, kuin liikaa ravittu lukija saattanee kuvitella
lämpimässä huoneessa istuessaan. Bert havaitsi mahdolliseksi katsoa
alaspäin ja tarkastella villiä pohjoista maisemaa, jossa ei näkynyt
ainoatakaan asutuksen merkkiä, ainoastaan kallioita, vesiputouksia,
vuolaita yksinäisiä jokia ja puita ja viidakkoja, jotka päivän
kuluessa kävivät yhä pienemmiksi ja vaivaisemmiksi. Kukkuloilla
oli siellä ja täällä lumiläikkiä. Ja kaiken tämän yläpuolella hän
työskenteli, takertuen tukevasti verkkoon ja hakaten sitkeätä ja
niljakasta öljyttyä silkkivaatetta. Hetken kuluttua he saivat
ryhelmän vääntyneitä terästankoja ja rautalankoja putoamaan rungosta,
ja sitä seurasi iso palanen silkkirakkoa. Se auttoi. Tämän esteen
irtautuessa ilmalaiva kohosi viipymättä. Melkein näytti siltä,
kuin he olisivat pudottaneet koko Kanadan. Irroitettu osa lehahti
levälleen ilmassa, liehui alas ja iski maahan erään syvänteen
reunalle, sotkeutuen rumaksi röykkiöksi. Bert riippui kuin jäätynyt
apina köysistään eikä liikuttanut ainoatakaan lihasta viiteen
minuuttiin.
Mutta tuo vaarallinen työ oli hänen mielestään myöskin
virkistävää, ja ennen kaikkea se synnytti toveruutta. Hän ei
ollut enää epäluotettava ja eristetty muukalainen, hänellä oli
nyt sama tarkoitusperä kuin noilla toisilla, hän uurasti kaikessa
ystävyydessä kilpaillen, suorittaakseen osansa ennen heitä. Ja
Kurtia kohtaan hän osoitti syvää kunnioitusta ja kiintymystä, joka
oli tähän saakka piillyt hänessä salassa. Työtä ohjatessaan Kurt
osoittautui kerrassaan ihailtavaksi: hän oli kekseliäs, auttavainen,
hienotunteinen, nopea. Hän näytti olevan läsnä kaikkialla. Ihan
silloin unohti hänen punakkuutensa, hänen keveän hilpeytensä. Milloin
joku vain joutui pulaan, heti hän oli antamassa järkeviä ja varmoja
neuvoja. Hän oli miehilleen kuin vanhempi veli.
Kaikkiaan he irroittivat kolme melkoista röykkiötä, ja sitten
Bert sai ilokseen kavuta takaisin hyttiin jättääkseen paikkansa
uudelle työkunnalle. Hän sai toveriensa kera kuumaa kahvia, sillä
työ oli ollut jäätävää, vaikka heillä olikin käsineet. He istuivat
sitä juoden ja katsellen tyytyväisinä toisiaan. Muuan miehistä
sanoi ystävällisesti Bertille jotain saksan kielellä, ja Bert
nyökkäsi hymyillen. Kurtin avulla Bert, jonka nilkat olivat melkein
paleltuneet, onnistui saamaan parin saappaita eräältä haavoittuneelta
sotilaalta.
Iltapäivällä tuuli lientyi tuntuvasti, ja ilmassa alkoi harvakseen
ajelehtia pieniä lumihiutaleita. Alhaallakin näkyi runsaammin lunta,
ja ainoastaan laaksoissa kasvoi mäntyjä ja kuusia, muuten seutu
oli metsätöntä. Kurt astui kolmen miehen kera eheinä säilyneisiin
kaasuosastoihin ja valmistautui viiltämään seiniä auki laskeutumista
varten. Jälelle jääneet pommit heitettiin pois, ja ne putosivat
maahan kovasti jyrähtäen. Kello neljän aikaan _Vaterland_ viillettiin
auki ja vaipui maahan avaralle kiviselle lakeudelle, jota kaarsivat
lumihuippuiset vuoret.
Se oli luonnollisesti vaikea ja ankara temppu, sillä _Vaterlandia_
ei ollut varustettu ilmapalloksi. Yksi seinä viillettiin auki liian
pian, toiset liian myöhään. Ilmalaiva mätkähti raskaasti maahan,
kimmahti kömpelösti, iski riippuvan parvekkeen etuosaansa vastaan,
vahingoittaen von Winterfeldia kuolettavasti, ja vaipui sitten,
muutamia hetkiä raahattuaan, luhistuvaksi raunioksi. Kaksi miestä
loukkaantui pahasti toinen taittoi jalkansa, toinen sai sisäisiä
vammoja sinkoilevista tangoista ja rautalangoista, ja Bert jäi
joksikin aikaa kiinni laidan alle. Kun hän viimein pääsi irti ja
saattoi ryhtyä tarkastelemaan, niin tuo suuri musta kotka, joka kuusi
päivää sitten oli lähtenyt niin komeasti lentoon Keski-Saksasta,
levitti litistyneenä siipiään ilmalaivan hyttien yllä ja näytti perin
kovaosaiselta -- ikäänkuin joku olisi ottanut sen kiinni, vääntänyt
niskat nurin ja heittänyt sen syrjään. Useat miehistä seisoivat
äänettöminä, tarkastellen mietteissään hylkyä ja autiota erämaata.
Toiset hommailivat tilapäisissä telteissä, jotka oli valmistettu
tyhjistä kaasusäiliöistä. Prinssi oli lähtenyt jonkun matkan päähän
ja tähysteli kaukoputkellaan etäisiä kukkuloita. Ne näyttivät
vanhoilta merenluodoilta; siellä ja täällä oli pieniä havupuuryhmiä
ja parissa kohdassa kuohui korkea vesiputous. Ympäristössä oli
tiheässä sileiksi hankautuneita paasia, maa ei kyennyt elättämään
muuta kuin vaivaista alppikasvistoa. Näkyvissä ei ollut ainoatakaan
jokea, mutta ilma oli täynnä läheisen kosken kohinaa. Lakeuden yli
puhalsi kolea, pureva tuuli. Tuon tuostakin ajelehti ohitse jokunen
lumihiutale. Tukeva jäätynyt maa tuntui Bertin astuessa omituisen
kuolleelta ja raskaalta eloisaan ilmalaivaan verrattuna.
6.
Suuri ja mahtava prinssi Karl Albert oli siis joksikin aikaa joutunut
erilleen siitä suunnattomasta taistelusta, jonka pää-aiheuttajia hän
oli. Taistelun vaiheet ja sää olivat liittoutuneet viskaamaan hänet
haaksirikkoisena Labradoriin, ja siellä hän sai raivostuneena viettää
kuusi pitkää päivää sodan ja ihmeiden pyyhältäessä yli koko maailman.
Kansakunta nousi kansakuntaa vastaan ja ilmalaivastot kamppailivat
keskenään, kaupunkeja paloi ja ihmisiä kuoli laumoittain. Mutta
Labradorissa olisi saattanut uneksia koko maailman elävän rauhassa,
siellä häiritsi hiljaisuutta vain heikko kalkutus.
Siellä sijaitsi haaksirikkoutuneiden leiri. Etäältä nuo
silkkivaatteella peitetyt hytit näyttivät suurehkolta
mustalaisteltiltä, ja kaikki työkykyiset ahersivat uutterasti
rakentaen rungon teräsosista mastoa, johon _Vaterlandin_
sähköteknikot voisivat ripustaa sädesähkötykseen tarvittavat
pitkät johdot. Se oli jälleen saattava prinssin muun maailman
yhteyteen. Toisin ajoin näytti siltä, kuin ei mastoa saataisi
milloinkaan kuntoon. Joukko kärsi alun pitäen puutetta. Ruokavaroja
oli niukanpuoleisesti, joten annoksia supistettiin, ja paksuista
pukineistaankin huolimatta he olivat perin huonosti varustetut
kestämään tämän erämaan purevaa tuulta ja tylyä ankaruutta.
Ensimäinen yö vietettiin pimeässä ja ilman tulia. Sähkökoneet olivat
murskautuneet ja pudonneet kaukana etelässä, eikä kenelläkään
ollut ainoatakaan tulitikkua; olihan niiden tuominen kielletty
kuoleman uhalla. Kaikki räjähdysaineet oli heitetty pois, ja vasta
aamupuolella linnunnaamainen upseeri, jonka hytin Bert oli matkan
alkaessa saanut, tunnusti omistavansa parin kaksintaistelupistooleja
patruunineen, joilla kävisi päinsä sytyttää tuli. Myöhemmin
löydettiin myöskin konetykin laatikosta joukko koskemattomia
ampumatarpeita.
Yö oli kurja ja tuntui melkein loppumattomalta. Tuskinpa kukaan
nukkui. Miehistöstä oli seitsemän haavoittunut, von Winterfeld oli
loukannut päänsä, ja hän värisi ja houraili, taistellen hoitajaansa
vastaan ja huutaen omituisia asioita New Yorkin polttamisesta.
Miehet kyyristyivät ruokailuhuoneessa yhteen kasaan, käyttäen
suojakseen mikä mitäkin, joivat kaakaota itsestään lämpiävistä
laitteista ja kuuntelivat hänen huutojaan. Aamulla prinssi puhui
heille kohtalosta ja isäinsä Jumalasta ja ilosta ja maineesta, jonka
hänen hallitsijasukunsa puolesta kuoleminen tuotti, sekä muista
samallaisista seikoista, jotka olisivat muuten joutuneet unhoon
tuossa kolkossa korvessa. Miehet hurrasivat innostuneina, ja kaukana
ulvoi susi.
Sitten he ryhtyivät työhön ja raatoivat kokonaisen viikon
saadakseen pystyyn teräsmaston, johon ripustettiin kuparilangoista
punottu suuri halstari. Kaiken aikaa oli tehtävä työtä, ankaraa
ja vaivalloista työtä, kovan puutteen kourissa. Vain komeat
auringonnousut ja -laskut, kohisevat vesiputoukset ja erämaan jylhyys
loivat suuremmoisuudellaan jotain vaihtelua heidän yksitoikkoiseen
elämäänsä. He laativat kehän alituiseen palavia nuotioita, miehet
kuljeskelivat joukoittain kuivia oksia hakemassa ja kohtasivat
retkillään susia, ja haavoittuneet kannettiin vuoteissaan ilmalaivan
hyteistä tulien ympärille. Siellä von Winterfeld vanhuskin
houraili aikansa ja rauhoittui viimein ja kuoli, ja kolme muutakin
haavoittunutta sairastui kunnollisen ravinnon puutteesta, toiset
taasen paranivat. Nämä seikat tapahtuivat ikäänkuin syrjässä;
Bertin tietoisuudessa oli aina ensi sijalla alituinen raataminen,
piteleminen ja nostaminen ja raskaiden röykkiöiden hajoittaminen,
ikävä viilaaminen ja lankojen vääntäminen, ja toisella sijalla
prinssi, joka oli aina yllyttämässä ja uhkaamassa, milloin joku
lamautui. Hän tuli heidän luokseen ja viittasi heidän päidensä ylitse
etelään kohti tyhjää taivasta. "Tuolla odottaa meitä maailma!" hän
sanoi saksaksi. "Viisikymmentä vuosisataa odottaa täyttymystään."
Sanoja ei Bert ymmärtänyt, mutta hän tajusi liikkeen. Usein prinssi
suuttui, kerran miehelle, joka työskenteli hitaasti, toisen kerran
miehelle, joka varasti toverinsa annoksen. Ensinmainittua hän nuhteli
ja määräsi hänet ikävämpään työhön, toista hän löi päin kasvoja
ja piteli pahoin. Itse hän ei tehnyt työtä. Tulien lähettyvillä
oli sileä paikka, jossa hän saattoi käsivarret ristissä astuskella
edes ja takaisin, toisinaan tuntikausia, mutisten itsekseen
kärsivällisyydestä ja kohtalostaan. Joskus hän puhkesi huutamaan
ja käsillään viittoilemaan kuten kaunopuhuja. Työmiehet kiintyivät
tuijottamaan häneen, kunnes huomasivat hänen sinisten silmäinsä
leimuavan ja hänen kätensä aina osoittelevan eteläisiä kukkuloita.
Sunnuntaina työ keskeytyi puoleksi tunniksi, prinssi saarnasi uskosta
ja Jumalan ystävyydestä Davidia kohtaan ja sen jälkeen laulettiin
"Jumala ompi linnamme".
Eräässä kurjassa majassa makasi von Winterfeld, ja kerran hän
houraili kaiken aamua Saksan suuruudesta. "Blut und Eisen!" hän
karjui, ja sitten, ikäänkuin pilkaten: "Welt-Politik -- ha, ha!"
Sitten hän rupesi matalalla, viekkaalla äänellä selittelemään
kuvitelluille kuulijoille mutkallisia valtiollisia asioita. Toiset
potilaat kuuntelivat häntä. Havaitessaan Bertin huomion kääntyvän
sinne päin, Kurt huusi: "Smallways, tarttukaahan tuohon. Kas niin!"
Väsyttävän verkalleen valmistui iso masto ja kohotettiin jalka
jalalta paikalleen. Sähköteknikot olivat saaneet laadituksi läheiseen
puroon padon ja vesipyörän -- sähköttäjäin pieni Millhausen-dynamo
soveltui näet varsin hyvin vedellä käytettäväksi -- ja kuudennen
päivän illalla laite oli käyttökunnossa ja prinssi lennätti kutsun
-- tosin varsin heikon -- ilmalaivastolleen tyhjän avaruuden halki.
Vastausta ei saatu pitkään aikaan.
Tuon illan vaikutus säilyi kauan Bertin muistissa. Työskenteleväin
sähköteknikkojen lähellä räiskyi ja leimusi punainen tuli, ja
pitkin kohtisuoraa teräsmastoa ja kuparilankoja kohosi punaisia
säteitä taivasta kohti. Prinssi istui paadella odotellen, pää
käden varassa. Takana oli rautaristillä koristettu kivikumpu, joka
peitti von Winterfeldin ruumiin, ja etäällä kiilui louhikossa suden
silmät. Toisella puolen oli suuren ilmalaivan hylky, ja miehet
istuskelivat toisen punertavan tulen ympärillä. Kaikki olivat aivan
hiljaa, ikäänkuin odottaen kuulevansa uutisia. Kaukana, monen sadan
peninkulman päässä kenties toisia mastoja heräsi toimintaan. Tai
ehkäpä tämä eetterin värisyttäminen olikin hyödytöntä, ehkei maailma
kiinnittänytkään siihen huomiota. Jutellessaan miehet puhuivat
matalalla äänellä. Silloin tällöin kirkui etäällä lintu ja kerran
kuului suden ulvontaa. Ja kaiken ympärillä levisi ääretön, kolkko
erämaa.
7.
Bert kuuli uutiset viimeiseksi ja enimmäkseen murteellisella
englannin kielellä eräältä työkumppaniltaan. Vasta myöhään yöllä
väsynyt sähköttäjä sai vastauksen kutsuihinsa, mutta silloin viestit
saapuivat selvinä ja voimakkaina. Ja minkälaisia viestejä!
"Kuulkaapas", sanoi Bert aamiaista syötäessä suuren hälinän
vallitessa; "kertokaa niistä hieman."
"Koko maailma on sodassa", selitti kieliniekka, heilutellen kuppiaan
kuvaavalla tavalla. "Koko maailma on sodassa."
Bert tuijotti etelään päin aamuruskoon. Eipä siltä näyttänyt.
"Koko maailma on sodassa! Berliini on poltettu, Lontoo on poltettu,
Hampuri ja Pariisi on poltettu. Japanilaiset ovat polttaneet San
Franciscon. Meikäläiset ovat leiriytyneet Niagaralle. Sellaisia he
ovat meille kertoneet. Kiinalla on määrättömästi lentokoneita ja
ilmalaivoja. Koko maailma on sodassa!"
"Hyvänen aika!" sanoi Bert.
"Niin on", lisäsi kieliniekka juoden kaakaota.
"Ovatko ne polttaneet Lontoon? Niin kuin me New Yorkin?"
"Mehän pommitimme."
"Eivätkö ne kertoneet mitään eräästä paikasta, jonka nimi on Clapham,
tai Bun Hillistä?"
"En ole kuullut siitä", sanoi kieliniekka.
Siihen Bert sai tyytyä toistaiseksi. Mutta miesten kiihko tarttui.
Nähdessään hetken kuluttua Kurtin seisovan yksinään kädet selän
takana ja katselevan varsin kiinteästi erästä etäistä vesiputousta,
hän lähti Kurtin luo ja tervehti sotilaan tavoin. "Anteeksi, herra
luutnantti."
Kurt käänsi päänsä. Hänen kasvonsa olivat harvinaisen vakavat sinä
aamuna. "Arvelin tässä juuri, että olisi hauskaa nähdä tuo putous
lähempää", hän sanoi. "Se muistuttaa -- mitä haluatte?"
"En saa ollenkaan tolkkua siitä, mitä miehet juttelevat. Ettekö
kertoisi minulle uutisia?"
"Hiiteen uutiset!" sanoi Kurt. "Uutisia kuulette yllin kyllin,
ennenkuin päivä on lopussa. Nyt on maailman loppu käsissä. _Graf
Zeppelin_ tulee noutamaan meitä. Se on täällä aamulla, ja meidän
pitäisi olla Niagaralla -- tai murskana -- neljänkymmenen kahdeksan
tunnin kuluessa... Tahtoisin nähdä tuon putouksen. Voitte tulla
mukaan. Oletteko saanut aterianne?"
"Kyllä, herra luutnantti."
"No hyvä. Tulkaa."
Ja syvissä mietteissä Kurt lähti astumaan kallioiden yli kaukaista
putousta kohti. Aluksi Bert kulki hänen perässään palvelijan tavoin,
mutta päästyään leirin ilmapiiristä Kurt hidastutti kulkuaan, niin
että Bert ennätti hänen rinnalleen.
"Kahdessa päivässä me olemme jälleen mukana", hän sanoi. "Ja piru
perii sen, joka siihen sotaan joutuu. Semmoisia ovat uutiset. Maailma
on tullut hulluksi. Meidän laivastomme voitti amerikkalaiset sinä
yönä, jolloin me jouduimme tuuliajolle, se on selvää. Me menetimme
yksitoista -- yksitoista ilmalaivaa varmasti, ja heiltä tuhottiin
kaikki aeroplaanit. Taivas tietää, kuinka paljon me murhasimme ja
surmasimme. Mutta se oli vain alkua. Me panimme lumipallon vierimään.
Jokainen maa piilotteli lentokoneita. Ja nyt taistellaan ilmassa yli
koko Europan -- yli koko maailman. Japanilaiset ja kiinalaiset ovat
tulleet mukaan. Se on suurin uutinen. He ovat tupsahtaneet meidän
pikku kahakkoihimme... Keltainen vaara oli sittenkin vaara! Heillä
on tuhansittain ilmalaivoja. He ovat levinneet yli koko maailman. Me
pommitimme Lontoota ja Pariisia, ja ranskalaiset ja englantilaiset
ovat tuhonneet Berliinin. Ja nyt Aasia on meidän kaikkien kimpussa
ja vie meistä voiton... Se on mielettömyyttä. Kiina ylinnä. Eivätkä
tiedä, mihin pysähtyä. Se on rajatonta. Tämä on viimeisen päivän
sekamelskaa. Ne pommittavat pääkaupunkeja, tuhoavat telakat ja
tehtaat, kaivokset ja laivastot."
"Tekivätkö ne paljon vauriota Lontoolle?" Bert kysyi.
"Taivas tietää..."
Hän ei sanonut enempää hetkeen.
"Tämä Labrador näyttää rauhalliselta paikalta", hän jatkoi viimein.
"Melkeinpä tekisi mieleni jäädä tänne. Ei käy päinsä. Ei, minun
täytyy olla mukana loppuun asti. Minun täytyy olla mukana loppuun
asti. Niin täytyy teidänkin. Ja jokaisen... Mutta miksi?... Sanonpa
sen teille -- tämä maailma on mennyt palasiksi. Pelastusta ei
ole missään. Täällä me olemme! Me olemme kuin palavaan taloon
suljetut hiiret, kuin tulvan saartama karjalauma. Kohdakkoin
meidät noudetaan, ja sitten takaisin taisteluun. Meidän on jälleen
murhattava ja murskattava -- kenties. Tällä kertaa on kysymyksessä
kiinalais-japanilainen ilmalaivasto, ja me olemme heikommat. Nyt on
meidän vuoromme. En tiedä, miten teidän käy, mutta oman osani tiedän
varsin hyvin: saan surmani."
"Kyllä te suoriudutte", sanoi Bert oudon äänettömyyden jälkeen.
"En!" väitti Kurt. "Saan surmani. En tietänyt sitä ennen, mutta
tänään aamun koitteessa sen tiesin -- ikäänkuin joku olisi sen
sanonut."
"Kuinka niin?"
"Tiedän ihan varmaan."
"Mutta kuinka te voisitte tietää sen?"
"Tiedän vaan."
"Ikäänkuin joku olisi sen sanonut?"
"Ihan varmasti."
"Tiedän sen", hän toisti, ja jonkun aikaa he astuivat äänettöminä
vesiputousta kohti.
Ajatuksiinsa vaipuneena Kurt käveli edelleen ja puhkesi viimein
jälleen puhumaan. "Olen aina ennen tuntenut itseni nuoreksi,
Smallways, mutta tänään tunnen olevani vanha -- vanha. Niin perin
vanha! Lähempänä kuolemaa kuin vanhukset tuntevat olevansa. Ja
elämää olen aina pitänyt leikkinä. Sitä se ei ole... Tällaista on
luullakseni tapahtunut aina -- sotia ja maanjäristyksiä, jotka
tekevät elämän kurjaksi. Tuntuu siltä, kuin olisin vasta nyt
herännyt tajuamaan sen. Olen nähnyt siitä unta joka yö sen jälkeen,
kuin lähdimme New Yorkista... Ja sellaista on aina ollut se on
elämän kulkua. Ihmiset riistetään niiden luota, joista he pitävät;
kodit tuhotaan, olennot, jotka ovat täynnä elämää ja muistoja ja
erikoisia pikku taipumuksia, kärvennetään ja murskataan ja revitään
palasiksi, näännytetään nälkään ja tärvellään. Lontoo! Berliini! San
Francisco! Ajatelkaahan, kuinka monta elämäntarinaa me lopetimme
New Yorkissa!... Ja toiset jatkavat jälleen, ikäänkuin sellainen ei
olisi mahdollistakaan. Niin kuin minäkin! Kuten eläimet! Juuri kuin
eläimet!"
Pitkään aikaan hän ei sanonut mitään, ja sitten hän tokaisi: "Prinssi
on mielipuoli!"
He saapuivat eräälle kohdalle, missä oli kiivettävä, ja sitten
suokaistaleelle, joka reunusti pientä puroa. Siellä Bertin huomio
kiintyi runsaina kasvaviin pieniin punaisiin kukkiin. "Kas!" hän
sanoi kumartuen poimimaan. "Tällaisessa paikassa."
Kurt pysähtyi ja kääntyi puoleksi. Hänen kasvonsa värähtelivät.
"En ole koskaan nähnyt tällaisia kukkia", Bert huomautti. "Ne ovat
niin hentoja."
"Poimikaa enemmän, jos haluatte", sanoi Kurt
Bert teki niin Kurtin seisoessa katsellen.
"Onpa somaa, että aina tekee mieli poimia kukkia", virkkoi Bert.
Kurtilla ei ollut siihen mitään lisättävää.
He kulkivat edelleen puhumatta mitään kotvaan.
Viimein he saapuivat rosoiselle kukkulalle, jolle vesiputous näkyi.
Siellä Kurt pysähtyi ja istuutui paadelle. "Juuri tämän tahdoin
nähdä", hän selitti. "Ei se ole varsin samallainen, mutta muistuttaa
se hieman."
"Mitä sitten?"
"Erästä toista vesiputousta."