Iäkäs tiedemies keksinyt sähkötykin, joka tuhoo ilmalaivan
miehistön lennättämällä salaman ylöspäin. Washington tilaa
viisi sataa. Sota-asiain sihteeri Lodge on haltioissaan.
Arvelee niillä leikattavan saksalaisten siivet. Presidentti
kehuu julkisesti tätä sattuvaa sutkausta.
3.
Saksan ilmalaivasto ennätti New Yorkiin ennen, kuin sinne saapui
tieto amerikkalaisen merilaivaston tuhosta. Se tuli perille myöhään
iltapäivällä, ja ensinnä se huomattiin Ocean Grovesta ja Long
Branchista, kun se ilmestyi nopsasti etelän puolelta ja suuntasi
kulkunsa luoteeseen. Lippulaiva lensi melkein suoraan Sandy Hookin
tulliaseman ylitse, kohoten tällöin nopeasti, ja muutaman minuutin
kuluttua Staten saaren tykit saattoivat koko kaupungin tärisemään.
Useita näistä tykeistä hoidettiin erinomaisen hyvin. Eräs lennätti
viiden engl. peninkulman päähän ja kuuden tuhannen jalan nousulla
pommin, joka räjähti niin lähellä _Vaterlandia_, että muuan sirpale
särki akkunaruudun prinssin hytistä. Tämä äkillinen räjähdys sai
Bertin vetämään päänsä sisään yhtä sukkelasti kuin säikähtynyt
kilpikonna. Koko ilmalaivasto kohosi heti jyrkästi noin kahdentoista
tuhannen jalan korkeuteen ja kulki siten vaurioitta voimattomiksi
käyneiden tykkien ylitse. Lentäessään ilmalaivat järjestyivät
laakean V:n muotoon, jonka kärki oli suunnattu kaupunkia kohti.
Sen yläpuolelle ennätettyään nuo hirviöt jäivät paikoilleen,
riippuen suunnattomina ja ihmeellisinä iltavalaistuksessa, ylevän
välinpitämättöminä siitä, että niiden alapuolella silloin tällöin
leimahtaen räjähti raketteja ja pommeja.
Molemmin puolin syvennyttiin tarkasteluun. Naivi ihmisluonto vei
hetkeksi voiton sotaisuudesta; alhaalla olevien miljoonain ja
ylhäällä leijuvien tuhansien mielenkiinto oli yhtä silmiinpistävä.
Ilta oli odottamattoman ihana -- ainoastaan jokunen ohut tasainen
pilvikaistale himmensi taivaankannen kirkkautta. Tuuli oli tauonnut,
luonnossa vallitsi ääretön rauha ja hiljaisuus. Etäisten tykkien
kumea jyske ja vaarattomat raketit, jotka räjähtivät pilvien
tasalla, tuntuivat tarkoittavan tuhoa ja väkivaltaa, hirmutekoja
ja kukistamista yhtä vähän kuin laivastokatselmuksessa ammuttu
tervehdyslaukaus. Jokaisella edullisella paikalla kuhisi katsojia,
niitä oli kasoittain pilvenpiirtäjäin katoilla, aukioilla,
lauttapursissa, jokaisessa sopivassa kadunristeyksessä; rantalaiturit
ja Battery puisto olivat mustanaan väkeä, ja jokaisella Central
puiston ja rantaviertotien aukealla kohdalla oli oma erikoinen
yleisönsä, vaihdellen aina lähimpien katujen asutuksen mukaan.
Myöskin suurille silloille oli ahtautunut kansaa sulkien ne kokonaan
liikenteeltä. Kaikkialla olivat kauppiaat jättäneet myymälänsä,
miehet työnsä, vaimot ja lapset kotinsa lähtien tuota ihmettä
katsomaan.
"Se vie voiton sanomalehdistä", he selittivät.
Ja ylhäällä moni ilmalaivastolainen tuijotteli yhtä ihmeissään. Ei
yksikään kaupunki maailmassa ole konsanaan ollut asemaltaan niin
oivallinen kuin New York merineen, jokineen ja kukkuloineen, ei
yksikään ole ollut niin ihmeteltävän sovelias tuomaan esiin sitä
suuremmoista vaikutusta, minkä korkeat rakennukset, mahtavat sillat,
yksiraiteiset ilmaradat ja muut insinööritieteen suurtyöt saavat
aikaan. Sen rinnalla olivat Lontoo, Pariisi ja Berliini muodottomia,
matalia kasaumia. Sen satama ulottui, kuten Venetsiankin, aina
sen sydämeen asti, ja se oli Venetsian tavoin silmiinpistävä,
draamallinen ja ylväs. Ylhäältä katsottuna siinä vilisi ryömiviä
junia ja raitiovaunuja, ja tuhansin paikoin tuikahti jo esiin
väräjäviä valoja. New York oli sinä iltana kerrassaan edukseen, se
näytti suuremmoiselta.
"Herra jumala, mikä suunnaton pesä!" sanoi Bert.
Se oli niin suuri ja kokonaisvaikutus oli niin rauhallisen valtaava,
että tuntui peräti järjettömältä ryhtyä sotimaan sitä vastaan;
se tuntui melkein samalta, kuin olisi ruvennut piirittämään
Kansallismuseota tai hyökännyt sotatappara kädessä jonkun ravintolan
ruokailuhuoneessa istuvien kunniallisten ihmisten kimppuun. Se oli
kokonaisuudessaan niin laaja, niin yhtenäinen, niin arkaluontoisen
suunnaton, että sen saattaminen sotatilaan oli samaa kuin
sorkkaraudan työntäminen kellon koneistoon. Ja tuo kalaparven
kaltainen joukko suuria ilmalaivoja, joka kevyenä leijaillen ja
auringon valaisemana täytti taivaan, näytti yhtä vähän tarkoittavan
väkivaltaista sotaa. Kurtista, Smallwaysista ja taivas tiesi kuinka
monesta muusta ilmalaivastolaisesta nämä seikat tuntuivat peräti
vierailta. Mutta prinssi Karl Albertin pää oli täynnä romanttisuutta:
hän oli valloittaja, ja tuossa oli vihollisen kaupunki. Mitä
suurempi kaupunki, sitä suurempi voitto. Epäilemättä hän tunsi sinä
yönä suunnatonta voitonriemua ja iloitsi vallastaan enemmän kuin
milloinkaan ennen.
Lopulta odotusaika päättyi. Keskustelu, jota oli pidetty langattoman
sähkölennättimen avulla, ei ollut tuottanut tyydyttävää tulosta, ja
laivasto sekä kaupunki muistivat olevansa vihollisia. "Katsokaa!"
huusi väkijoukko. "Katsokaa!"
"Mitä ne aikovat tehdä?"
"Mitä?..." Hämärän halki laskeutui viisi ilmalaivaa, yksi
laivastotelakalle, toinen raatihuoneen, kaksi Wall Streetin ja
alisen Broadwayn suurten liikerakennusten, viides Brooklynin sillan
kohdalle. Pehmeästi ja nopeasti ne painuivat toveriensa keskeltä
etäisten tykkien vallitseman vaaranalaisen vyöhykkeen halki
kaupungin turvalliseen läheisyyteen. Silloin kaikki raitiovaunut
pysähtyivät draamallisen äkisti, ja kaduilta sekä taloista
sammuivat jälleen kaikki valot. Sillä kaupungin hallitus oli
herännyt, se neuvotteli puhelinteitse sotajoukon päällikön kanssa
ja ryhtyi puolustuspuuhiin. Kaupungin hallitus pyysi ilmalaivoja,
kieltäytyi antautumasta, kuten Washingtonista kehotettiin, ja
raatihuone muodostui suunnattoman kiihkon, kuumeisen toimeliaisuuden
keskustaksi. Poliisit alkoivat kaikkialla nopeasti hajoitella
kansanjoukkoja. "Menkää kotiin", he sanoivat; ja käsky kulki suusta
suuhun. "Tässä syntyy levottomuuksia." Kaupunkia värisytti kaamea
aavistus, ja kiiruhtaessaan oudossa pimeydessä Raatihuoneen puistikon
ja Unioniaukion poikki ihmiset töytäsivät hämärinä häämöttäviin
sotamiehiin ja tykkeihin ja saivat kääntyä takaisin. Puolessa
tunnissa New York oli siirtynyt ihanasta auringonlaskuvalaistuksesta
ja töllistelevästä ihailusta sekasortoiseen ja uhkaavaan hämärään.
Ensimäinen ihmishengen hukka tapahtui Brooklynin sillalla, kun siellä
olevan väkijoukon valtasi pakokauhu ilmalaivan lähestyessä.
Liikenteen pysähtyessä New York joutui oudon hiljaisuuden valtaan, ja
kukkuloilta kajahtelevien hyödyttömäin puolustustykkein häiritsevät
jymähdykset kävivät yhä kuuluvammiksi. Lopulta nekin vaikenivat.
Oli jälleen ryhdytty sovintoneuvotteluihin. Ihmiset istuivat
pimeässä ja kyselivät neuvoa puhelimilta, jotka pysyivät mykkinä.
Sitten odotuksellisen hiljaisuuden keskeytti ankara melu ja hälinä:
Brooklynin silta murtui, laivastotelakalta kuului kiväärin räiskettä,
Wall Streetillä ja raatihuoneella räjähti pommeja. New York
kokonaisuudessaan ei voinut tehdä mitään, ei voinut ymmärtää mitään.
Se tirkisteli pimeässä ja kuunteli näitä kaukaisia ääniä, kunnes
ne hetken kuluttua taukosivat yhtä äkkiä kuin olivat alkaneetkin.
"Mitähän on tapahtunut?" Turhaan sitä kyseltiin.
Seurasi pitkä epävarmuuden aika, ja katsoessaan ulos yläkerrosten
akkunoista ihmiset saattoivat nähdä saksalaisten ilmalaivojen mustat
rungot, kun ne verkalleen ja äänettöminä liukuivat ohitse aivan
läheltä. Sitten sähkövalot syttyivät hiljakseen, ja kaduilta alkoi
kuulua yöllisten sanomalehtikaupittelijain hälinää.
Tuon laajan ja kirjavan väestön yksilöt ostivat ja lukivat, mitä oli
tapahtunut. Oli taisteltu, ja New York oli nostanut valkoisen lipun...
4.
Ne surkuteltavat tapahtumat, jotka seurasivat New Yorkin
antautumista, näyttävät nyt myöhemmin katsottuina olleen vain
välttämättömiä seurauksia siitä yhteentörmäyksestä, joka syntyi,
kun luonnontieteiden vuosisadan tuottamat uudenaikaiset välineet
sekä sosiaaliset olosuhteet ja kehittymättömän, romanttisen
isänmaanrakkauden traditsionit joutuivat vastakkain. Ensinnä ihmiset
ottivat uutisen vastaan, ikäänkuin sen arvosteleminen ei olisi ollut
juuri heidän asiansa, melkein samoin kuin olisivat huomanneet junan,
jossa matkustivat, hiljentävän vauhtiaan tai kuulleet kaupunkinsa
pystyttäneen julkisen muistopatsaan.
"Olemme antautuneet. Hyvänen aika, oikeinko todella?" Jotensakin
siihen tapaan otettiin ensimäinen tieto vastaan. Ja kaupungin valtasi
sama uteliaisuuden henki kuin ensimäisten ilmalaivojen ilmestyessä.
Ainoastaan verkalleen tähän tietoisuuteen sekoittui isänmaallisen
suuttumuksen aiheuttamaa katkeruutta, vain harkitsemalla se
sovitettiin omaan itseensä. "_Me_ olemme antautuneet!" kuului
myöhemmin. "Meissä on Amerikka voitettu". Silloin alkoi veri kuohua
ja hermot ärtyä.
Sanomalehdet, jotka ilmestyivät kello yhden tienoissa aamulla,
eivät sisältäneet mitään yksityiskohtia antautumissopimuksesta --
eivätkä ne myöskään kertoneet siitä, minkälainen se lyhyt taistelu
oli ollut, joka oli aiheuttanut antautumisen. Myöhemmät painokset
korvasivat nämä puutteet. Niissä julkaistiin sopimus, jonka mukaan
saksalaisille ilmalaivoille oli hankittava muonaa, annettava
uusia räjähdysaineita niiden sijaan, jotka oli käytetty äskeiseen
taisteluun ja Pohjois-Atlannin laivaston hävitykseen, maksettava
suunnaton sotavero, neljäkymmentä miljoonaa dollaria, ja luovutettava
Hudson joella majaileva laivasto. Sitten ilmestyi yhä pitempiä
kertomuksia raatihuoneen ja laivastotelakan pommittamisesta, ja
ihmiset alkoivat hämärästi aavistaa, mitä nuo lyhyet melskeen hetket
olivat merkinneet. He saivat lukea, kuinka ihmisiä oli murskautunut
palasiksi, kuinka sotilaat olivat epätoivoisina taistelleet
keskellä sanoin kuvaamatonta tuhoa, kuinka miehet itkien vetivät
liput alas. Ja noissa eriskummallisissa yöpainoksissa kertoivat
ensimäiset Europasta saadut lyhyet sähkösanomat häviöstä, joka
oli kohdannut Pohjois-Atlannin laivastoa, New Yorkin erikoisen
ylpeyden ja huolenpidon aihetta. Vitkalleen, tunti tunnilta, heräsi
joukko-tietoisuus, isänmaallinen hämmästys ja nöyryytys alkoi kohota
nousuveden tavoin. Amerikkaa oli kohdannut onnettomuus; ja hämmästys
vaihtui sanomattomaksi raivoksi, kun New York äkkiä havaitsi olevansa
voittajan armoille jätetty voitettu kaupunki.
Kun tämä seikka selveni yleisölle, sen mielessä leimahti liekkien
tavoin esiin suuttumuksen ja vastustuksen henki. "Ei!" huusi New York
aamunkoitteessa herätessään. "Ei! Minua ei ole voitettu. Tämä on
unta."
Ennen auringon nousua nopea amerikkalainen suuttumus levisi
kautta koko kaupungin, valtasi jok'ikisen noista miljoonista
helposti syttyvistä sieluista. Ennenkuin se pukeutui toimintaan,
ilmalaivastolaiset saattoivat tuntea tuon kapinanhengen
jättiläismäisen nousun, kuten luontokappalten sanotaan tuntevan
maanjäristyksen tulon. Sanomalehdet sen ensinnä pukivat sanoiksi.
"Me emme suostu", ne lausuivat yksinkertaisesti. "Meidät on
petetty!" Sitä toistettiin kaikkialla, se kulki suusta suuhun,
jokaisessa kadunristeyksessä seisoi aamun sarastuksessa kalpenevien
lyhtyjen alla puhujia, jotka kenenkään estämättä yllyttivät
amerikkalaista henkeä nousemaan ja julistivat häpeän jokaisen
kuulijan mieskohtaiseksi tahraksi. Kuunnellessaan viiden sadan jalan
korkeudesta Bertistä tuntui siltä, kuin kaupunki, josta ensin oli
noussut vain sekavaa hälinää, nyt surisi kuin keollinen mehiläisiä --
perin ärtyneitä mehiläisiä.
Kun raatihuone ja postitalo oli tuhottu, oli vanhan Park Row
rakennuksen torniin nostettu valkoinen lippu, ja alisen New Yorkin
kauhistuneiden talonomistajain vaatimuksesta oli pormestari
O'Hagen lähtenyt sinne keskustelemaan von Winterfeldin kanssa
antautumisesta. Sihteerin laskeuduttua alas köysiportaita myöten
_Vaterland_ jäi verkalleen kiertelemään raatihuoneen puiston
ympärillä kohoavien suurien rakennusten kohdalla. _Helmholtz_, joka
oli siellä suorittanut taistelun, nousi ylöspäin parin tuhannen
jalan korkeuteen. Bert sai niin muodoin nähdä läheltä kaiken, mitä
tuossa keskustassa tapahtui. Raatihuone, oikeustalo, postitalo ja
joukko Broadwayn länsipuolella sijaitsevia rakennuksia oli pahasti
vahingoittunut, ja kolme ensinmainittua oli nyt mustuneina raunioina.
Kahdessa ensimäisessä ei ollut hukkunut sanottavasti ihmishenkiä,
mutta, postitalossa oli ollut melkoinen määrä virkailijoita, niiden
joukossa useita naisia, ja palokuntalaisten jälessä siihen tunkeutui
nyt pieni parvi valkoisilla merkeillä varustettuja vapaaehtoisia,
kantaakseen ulos uhreja, jotka usein olivat vielä hengissä ja
enimmäkseen hirvittävästi kärventyneitä. Uutterat palokuntalaiset
suuntailivat kaikkialla kirkkaita vesisuihkuja hiiltyviin raunioihin;
heidän letkunsa kiemurtelivat pitkin aukiota, ja pitkät poliisiketjut
pidättelivät loitolla yhä suurenevia mustia ihmislaumoja.
Tämän hävityksen näyttämön täydellisenä vastakohtana olivat läheiset
Park Row'n varrella sijaitsevat suuret sanomalehtitoimistot. Ne
olivat kaikki kirkkaasti valaistut ja täydessä toimessa. Niitä
ei oltu hylätty edes varsinaisen pommituksenkaan aikana, ja nyt
henkilökunta ja koneet ahersivat intohimoisen uutterasti laatien
valtaavaa ja hirvittävää tarinaa yön tapahtumista, liittäen siihen
huomautuksia ja useimmissa tapauksissa levittäen vastarinnan aatetta
aivan ilmalaivojen nenän edessä. Bert ei voinut pitkään aikaan
arvata, mitä nuo tunnottoman toimeliaat laitokset mahtoivat olla,
sitten hän erotti painokoneiden jytinän ja päästi ihmetyksen huudon.
Näiden sanomalehtirakennusten takana ja osittain vanhan ilmaradan
kaarien suojassa oli toinen poliisiketju ja jonkinlainen
kenttäsairaala, siinä lääkärit käsittelivät kuolleita ja
haavoitettuja, jotka olivat varhain illalla joutuneet Brooklynin
sillalla syntyneen pakokauhun uhreiksi. Kaiken tämän Bert näki
linnunsilmällä, niin kuin se olisi tapahtunut säännöttömässä
syvänteessä, jonka seinäminä olivat korkeat kivimuurit.
Pohjoiseenpäin katsoessaan hän näki jyrkän rotkon tapaisen Broadwayn,
jolle paikoitellen kokoontui väkijoukkoja kiihtyneiden puhujain
ympärille. Ja kohottaessaan katseensa hän näki New Yorkin savupiiput
ja sähkölankakannattimet ja kattotasanteet, ja kaikkialla keräytyi
niille nyt tähysteleviä, väitteleviä ihmisiä, paitsi missä liekit
raivosivat ja vesisuihkut lensivät. Kaikkialla oli myöskin liputtomia
salkoja; vain Park Row'n rakennusten yllä läpätti valkoinen vaate.
Ja kellertävien valojen, ruton lailla leviävän liikkeen ja syvien
varjojen ylle alkoi nyt koittaa kylmä, puolueeton aamurusko.
Bert Smallways näki kaiken tämän avoimen pyöröakkunan reunan
kehystämänä. Tuon mustan pielen ulkopuolella oli kalpea, hämärä
maailma. Kaiken yötä hän oli viipynyt sen ääressä, hätkähdellyt
ja vavissut räjähdyksiä ja tähystellyt harhanäkyjen kaltaisia
tapahtumia. Milloin hän oli ollut korkealla, milloin matalalla,
toisinaan melkein korvan kuuleman ulkopuolella, toisinaan kiitäen
läheltä ryskettä ja huutoja ja kirkunaa. Hän oli nähnyt ilmalaivojen
lentävän matalalla ja nopeasti yli pimenneiden ja voihkivien katujen,
huomannut suurten rakennusten, jotka äkisti lehahtivat kirkkaan
punaisiksi keskellä syviä varjoja, lyyhistyvän pommien musertavan
voiman alla, seurannut ensi kerran elämässään ahnaiden tulipalojen
outoa, nopeata ryntäystä. Hän tunsi olevansa aivan erillään
tuosta kaikesta. _Vaterland_ ei heittänyt ainoatakaan pommia, se
vain tarkasteli ja johti. Sitten he olivat lopulta laskeutuneet
raatihuoneen ylle, ja hän rupesi kauhun valtaamana tajuamaan, että
nuo valaistut mustat möhkäleet olivat suuria palavia liikehuoneustoja
ja että edes ja takaisin kulkevat pienet hämärät haamut merkitsivät
haavoittuneiden ja kuolleiden korjaamista. Valon käydessä selvemmäksi
hän alkoi käsittää yhä paremmin, mitä nuo kurtistuneet mustat esineet
merkitsivät...
Hän oli tähystellyt tunnin toisensa perästä aina siitä pitäen,
kuin New York ensinnä oli kohonnut esiin maantunnun sinertävästä
hämäryydestä. Päivän tullessa hän havaitsi olevansa sanomattoman
väsynyt.
Hän kohotti uupuneet silmänsä taivaalla punertavaa hohdetta kohti,
haukoitteli suunnattomasti ja ryömi itsekseen kuiskaillen hytin halki
arkulleen. Tuskinpa käy sanominen hänen laskeutuneen sille, hän
pikemmin lyyhistyi kokoon ja vaipui heti uneen.
Astuessaan useita tunteja myöhemmin sisään Kurt tapasi hänet yhä
syvässä unessa. Siinä hän virui rennossa asennossa, täydellisenä
perikuvana demokraattisesta hengestä, joka oli nähnyt kerrassaan
käsittämättömiä arvoituksia. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja
ilmeettömät, suu ammotti ja hän kuorsasi. Hän kuorsasi inhottavasti.
Kurt silmäili häntä hetken miedon vastenmielisyyden valtaamana.
Sitten hän potkaisi häntä nilkkaan.
"Herätkää", hän sanoi Smallwaysin tuijottaessa, "ja pankaa maata
siivosti."
Bert kohosi istualleen ja hieroi silmiään.
"Vieläkö siellä tapellaan?" hän kysyi.
"Ei", vastasi Kurt ja istuutui lopen väsyneenä.
"Taivas!" hän huudahti hetken kuluttua hieroen kasvojaan käsillään.
"Kyllä nyt kylmä kylpy tekisi hyvää! Kaiken yötä olen haeskellut
ilmakammioissa luodinreikiä." Hän haukoitteli. "Minun täytyy
nukkua. Parasta, että korjaatte luunne, Smallways. En voi sietää
teitä tänä aamuna. Te olette niin hiton ruma ja hyödytön. Oletteko
saanut annoksenne? Ette! No, käykää sitten noutamassa, älkääkä tulko
takaisin. Pysytelkää parvekkeella..."
5.
Hieman kahvin ja unen virkistämällä Bert ryhtyi uudelleen ottamaan
avuttomalla tavallaan osaa ilmasotaan. Hän lähti luutnantin
määräystä totellen pikku parvekkeelle ja pysytteli sen äärimmäisessä
päässä, vahtisotilastakin ulompana, koettaen näyttää mahdollisimman
vähäpätöiseltä ja vaarattomalta.
Lounaisesta alkoi tuulla melkoisen tiukasti. Se pakotti _Vaterlandin_
kääntymään siihen suuntaan ja saattoi sen keinumaan jotensakin
voimakkaasti, kun se lenteli edes ja takaisin Manhattan saaren
päällitse. Luoteeseen kasautui pilviä. Potkurin toimiessa verkalleen
jyske kuului paljon selvemmin kuin täyttä vauhtia kuljettaessa;
ja hangatessaan kaasusäiliön alapuolta tuuli sai sen lievästi
väreilemään ja synnytti heikon läpättävän äänen, joka muistutti veden
lorinaa laivan rungon alla, mutta oli sitä heikompi. _Vaterland_
viivyskeli Park Row rakennusten yllä, johon oli järjestetty
tilapäinen raatihuone, ja tuon tuostakin se laskeutui alemmaksi
ryhtyäkseen keskusteluihin pormestarin ja Washingtonin kanssa. Mutta
prinssi ei voinut rauhattomuudeltaan pysyä kauan yhdessä paikassa.
Milloin hän kierteli Hudson joen ja East-Riverin ylitse, milloin
kohosi korkealle, ikäänkuin tähystelläkseen siintävään etäisyyteen.
Kerran hän nousi niin nopeasti ja niin kauas, että hänet ja miehistön
valtasi vuoristotauti pakottaen hänet jälleen alas. Ja Bertkin tunsi
osaltaan huimausta ja pahoinvointia.
Heiluva näköala vaihteli korkeussuhteen mukaan. Toisinaan he olivat
matalalla ja lähellä, ja hän saattoi erottaa akkunoita, ovia,
katuja ja ilmoitustauluja, ihmisiä ja pienempiäkin yksityiskohtia
ja tarkastella kaduille ja katoille keräytyneiden joukkojen
arvoituksentapaista käytöstä. Kun he sitten alkoivat kohota,
häipyivät yksityiskohdat, katujen laidat kutistuivat, näköala
laajeni, ihmiset muuttuivat merkityksettömiksi. Korkeimmilla oltaessa
näytti kaikki koverolta korkokartalta. Bert näki kimmeltävien vesien
kaikkialla halkoilevan tummaa ja ahtaasti asuttua maata; Hudson joki
näytti hopeiselta peitseltä, Lower Island salmi kilveltä. Yksinpä
Bertinkin epäfilosofisesta mielestä kaupunki ja sen yllä leijaileva
laivasto tuntuivat täydellisiltä vastakohdilta; toinen edusti
seikkailunhaluisen amerikkalaisen traditsionia ja luonnetta, toinen
saksalaista järjestystä ja kuria. Nuo suunnattomat komeat rakennukset
näyttivät jättiläispuilta, jotka aarniometsässä kamppailivat elämänsä
puolesta; niiden koristeellinen suuremmoisuus oli yhtä tarkoitukseton
kuin kukkuloiden ja kuilujen vaihtelu luonnossa, niiden onnetonta
tilaa pahensi yhä vielä lannistumattomien ja leviävien tulipalojen
synnyttämä savu ja sekasorto. Pilvissä leijailivat saksalaiset
ilmalaivat ikäänkuin erityisen, järjestyksellisemmän maailman oliot;
kaikki olivat yhdenkaltaiset rakenteeltaan ja näöltään, liikkuivat
tarkalleen samassa tarkoituksessa kuten lauma susia, olivat
järjestetyt mitä täsmällisimpään ja tehoisimpaan yhteistoimintaan.
Bertille selvisi äkkiä, että tuskin kolmasosakaan laivastosta oli
näkyvissä. Toiset olivat lähteneet asioille, joita hän ei voinut
kuvitella, kauas avaran näköpiirin ulkopuolelle. Hän kummasteli
sitä, mutta ei tavannut ketään, jolta olisi voinut kysyä. Päivän
kuluessa kymmenkunta ilmestyi jälleen idästä, täytettyään varastonsa
kuormalaivastosta; perässään ne vetivät drachenfliegereitä.
Iltapäivällä ilma sakeni, lounaaseen ilmestyi ajelehtivia pilviä, ne
kasautuivat ja näyttivät synnyttävän enemmän pilviä. Tuuli kääntyi
sille suunnalle ja yltyi. Illan tullen se muuttui myrskyksi, jossa
keinuvat ilmalaivat saivat aika lailla ponnistella.
Prinssi keskusteli kaiken päivää Washingtonin kanssa, ja sillävälin
hänen vakoojansa etsiskelivät laajalti ympäri itäisiä valtioita
jotain ilmapurjehdusleirin tapaista. Kahdenkymmenen ilmalaivan
suuruinen osasto oli laskeutunut ilmasta Niagaran ylle ja piti
vallassaan kaupunkia sekä sähkökeskusasemaa.
Sillävälin kapinaliike kasvoi jättiläiskaupungissa kukistamattomaksi.
Huolimatta viidestä suuresta tulipalosta, jotka olivat jo vallanneet
monta tynnyrinalaa ja yhä vaan levisivät, New York ei sittenkään
myöntänyt joutuneensa tappiolle.
Alussa kapinanhenki ilmeni vain yksinäisinä huutoina, katupuheina
ja sanomalehtien lausumina huomautuksina. Sitten se osoittihe
paljon selvempänä, kun aamuauringon valossa kohosi lippu toisensa
jälkeen kaupungin rakennustaiteellisille kukkuloille. On varsin
mahdollista, että tämä rohkea liputtaminen johtui monessa
tapauksessa amerikkalaisen hengen viattomasta muodollisuuksien
tuntemattomuudesta, mutta ei käy myöskään kieltäminen sen olleen
monin paikoin harkittu merkki siitä, että kansan "sisu" alkoi nousta.
Saksalaisten säädyllisyyden tuntoa tämä mielenosoitus loukkasi
syvästi. Kreivi von Winterfeld ilmoitti asiasta heti pormestarille
huomauttaen sen olevan sopimattoman, ja paloasemille annettiin
sen johdosta määräys ruveta tarkastamaan, missä lippuja liehui.
New Yorkin poliisi ryhtyi kiiruusti toimeen, ja pian oli täydessä
vauhdissa tyhmä kamppailu, kun kiihtyneet kansalaiset koettivat
itsepintaisesti pitää lippuja näkyvissä ja ärtyneet ja kiusaantuneet
poliisit määräystä noudattaen laskivat niitä alas.
Viimein syntyi vakavia levottomuuksia Columbian yliopiston
läheisyydessä. Tätä kaupunginosaa vartioivan ilmalaivan kapteeni
oli laskeutunut kiskaisemaan suopungilla irti Morgan Hallin katolle
kohotetun lipun. Tällöin ammuttiin kivääreillä ja revolvereilla erään
suuren vuokratalon ylä-akkunoista, joka; sijaitsi yliopiston ja
ranta-viertotien välissä.
Useimmat luodit lensivät harhaan, mutta pari kolme lävisti
kaasusäiliöt ja yksi murskasi etuparvekkeella seisovan miehen käden
ja käsivarren. Vahtisotilas vastasi viipymättä alaparvekkeelta ja
kotkan kohdalla oleva konetykki alkoi räiskyä tukahuttaen nopeasti
ammunnan. Ilmalaiva kohosi ja antoi merkkejä lippulaivalle sekä
raatihuoneelle, paikalle lähetettiin heti poliiseja ja sotilaita, ja
siihen päättyi tämä häiriö.
Mutta heti sen jälkeen ryhtyi joukko nuoria klubimiehiä epätoivoiseen
tekoon. Isänmaallisten ja seikkailumaisten mielikuvitelmien
innostamina he ajoivat muutamilla automobiileilla salavihkaa
Beacon-kukkulalle ja ryhtyivät perin pontevasti laatimaan sinne
sijoitetun tykin ympärille tilapäisiä varustuksia. Sen vartijoina
oli yhä vielä harmistuneita tykkimiehiä, joita oli antauduttaessa
käsketty lopettamaan ammunta, ja helppoa oli tartuttaa kapinanhenki
näihin miehiin. He selittivät jääneensä taistelusta kerrassaan
osattomiksi ja halusivat innokkaasti näyttää, mihin heidän tykkinsä
kelpasi. Tulijain ohjaamina he laativat sen ympärille haudan ja
vallituksen ja rakensivat rautalevyistä hauraita suojia.
He olivat jo tykkiä lataamassa, kun ilmalaiva _Preussen_ huomasi
puuhan, ja kranaatti, jonka he ennättivät ampua, ennenkuin viimeksi
mainitun pommit murskasivat heidät puolustuslaitteineen sirpaleiksi,
räjähti _Bingenin_ keskimäisten kaasusäiliöiden kohdalla ja saattoi
sen hylkynä painumaan maahan Staten saarelle. Se oli pahasti
litistynyt ja putosi keskelle puita, joiden ylle sen tyhjät pussit
levisivät vaatekattojen ja verhostimien tavoin. Mikään osa ei ollut
kuitenkaan syttynyt tuleen, ja miehet ryhtyi nopeasti korjaamaan
vaurioita. Tällöin he menettelivät melkein huolettomasti. Sillä
välin kuin useimmat alkoivat paikkailla repeämiä, puoli tusinaa
lähti lähimmälle tielle kaasujohtoa etsimään ja huomasi ennen pitkää
joutuneensa vihamielisen väkijoukon vangiksi. Likellä oli huviloita,
joiden asukkaissa tyly uteliaisuus nopeasti muuttui väkivaltaiseksi
vihamielisyydeksi. Poliisivalvonta oli siihen aikaan käynyt Staten
saaren monikielisen väestön keskuudessa sangen leväperäiseksi, ja
melkein jokaisella perheellä oli kiväärinsä tai pistoolinsa ynnä
ampumavaroja. Hetken kuluttua nämä otettiin esille, ja kun oli
ammuttu harhaan pari kertaa, muuan korjaajista sattui saamaan luodin
jalkaansa. Silloin saksalaiset keskeyttivät parsintansa, vetäytyivät
puiden suojaan ja vastasivat ammuntaan.
Ampuma-aseiden paukkina saattoi _Preussenin_ ja _Kielin_ rientämään
paikalle, ja muutamilla käsikranaateilla ne tuhosivat jokaisen
huvilan niillä tienoin. Joukko rauhallisia miehiä, naisia ja lapsia
sai surmansa, ja varsinaiset hyökkääjät karkoitettiin. Jonkun aikaa
korjaustyöt jatkuivat rauhassa näiden kahden ilmalaivan pitäessä
huolta suojeluksesta. Kun ne sitten palasivat asemilleen, alettiin
haaksirikkoutuneen _Bingenin_ ympärillä jälleen lievästi kahakoida;
sitä kesti aika ajoin kaiken iltapäivää, ja lopulta tämä kahakka
sulautui illan yleiseen taisteluun...
Kello kahdeksan tienoissa aseellinen väkijoukko hyökkäsi _Bingenin_
kimppuun ja kaikki sen puolustajat saivat surmansa hurjan
sekasortoisen taistelun jälkeen.
Saksalaisten vastoinkäymiset johtuivat kummassakin tapauksessa siitä,
että oli mahdotonta laskea ilmalaivastosta maahan kyllin suurta tai
oikeastaan minkäänlaista miesjoukkoa. Ilmalaivat eivät soveltuneet
ensinkään kuljettamaan riittäviä maihinnousujoukkoja; niiden täysi
miehistö riitti parahiksi hoitamaan niitä ja taistelemaan ilmasta.
Ylhäältä päin ne saattoivat tuottaa suunnattomia vaurioita, ne voivat
pakottaa minkä järjestyksellisen hallituksen hyvänsä antautumaan
peräti lyhyessä ajassa, mutta eivät kyenneet riisumaan aseita
alistuneilta alueilta, vielä vähemmän miehittämään niitä. Niiden
täytyi tyytyä pitämään viranomaisia kurissa uhkaamalla pommittaa
uudelleen. Se oli niiden ainoa keino. Epäilemättä se olisi riittänyt
rauhan säilyttämiseksi, jos olisi oltu tekemisissä hyvin järjestetyn
sekä vahingoittumattoman hallituksen ja yhdenlaatuisen, kuriin
tottuneen väestön kanssa. Mutta niin ei ollut laita Amerikassa.
Ensinnäkin oli New Yorkin hallitus heikko ja sen poliisivoimat
riittämättömät, ja lisäksi oli raatihuoneen, postitalon ja toisten
keskus-hermosolmujen tuhoaminen aiheuttanut suuria häiriöitä ja
tehnyt eri osien yhteistoiminnan melkein mahdottomaksi. Raitio- ja
rautatieliikenne oli lakannut; puhelinkoneisto oli joutunut
epäkuntoon ja toimi vain ajoittain. Saksalaiset olivat iskeneet
päähän, ja pää oli voitettu ja turtunut -- ruumis ei totellut enää
sen ohjausta. New York oli muuttunut päättömäksi hirviöksi, se
ei voinut enää alistua kauttaaltaan. Se alkoi kaikkialla nousta
kapinallisena, kaikkialla omiin valtoihinsa jätetyt viranomaiset
alkoivat yhtyä aseestautuvaan, lippuja nostavaan ja kiihottuvaan
väestöön.
6.
Välirauha, joka oli jo osoittautunut varsin hauraaksi, särkyi
kokonaan, kun _Wetterhorn_ tuhottiin salakavalasti -- sillä
sellaiseksi tuota tekoa on sanottava. Se tapahtui myöhään
iltapäivällä, viiden ja kuuden välissä, Unioni-aukion kohdalla,
verrattain lähellä raatihuoneen varoittavia raunioita. Sää oli
kääntynyt varsin huonoksi, ja ilmalaivain oli vaikea toimia, kun
niiden oli pakko pysytellä päin tuulta. Etelä-lounaasta tuli vihuri
toisensa jälkeen mukanaan rakeita ja ukkosta, ja välttääkseen niitä
niin paljon kuin mahdollista ilmalaivasto laskeutui matalalle,
jolloin sen tarkastuspiiri supistui ja se joutui alttiiksi
kivääritulelle.
Unioni-aukiolle oli edellisenä iltana sijoitettu tykki. Sitä ei ollut
milloinkaan laitettu kuntoon, vielä vähemmän sillä oli ammuttu, ja
pimeässä, antautumisen jälkeen, se oli tarpeineen siirretty tieltä
ison Dexter rakennuksen holvien suojaan. Sieltä sen löysi myöhään
aamulla joukko isänmaallisia miehiä. He ryhtyivät heti hinaamaan
sitä talon yläkerrokseen. Sitten he laativat akkunaluukkujen taakse
salaisen patterin ja vaanivat siellä yhtä kiihtyneinä kuin lapset,
kunnes viimein huomasivat kovaosaisen _Wetterhornin_ verkalleen
ponnistelevan eteenpäin äskettäin uudelleen rakennettujen Tiffany
palatsin tornien yläpuolella. Nopeasti tuo yksitykkinen patteri
paljastui. Varmaankin ilmalaivan vahtisotilas näki Dexter rakennuksen
koko kymmenennen kerroksen murtuvan ja luhistuvan kadulle ja mustan
suun ammottavan pimennossa. Sitten luoti lienee osunut häneen.
Tykillä ammuttiin kaksi kertaa, ennenkuin rakennus luhistui, ja
kumpikin kranaatti raateli Wetterhornin keulasta perään asti. Ne
ruhjoivat sen perin pohjin. Se litistyi kuin peltikannu, jota
potkaistaan raskaalla jalkineella, etuosa lysähti aukiolle ja runko
painui ryskien ja ritisten Tammany Hallin ja sen läheisten katujen
poikki. Kaasu virtasi ulos sekoittuen ilmaan, ja revenneen sisäpallon
ilma tunkeutui litistyviin kaasusäiliöihin. Sitten se räjähti
suunnattomasti paukahtaen...
_Vaterland_ ponnistelihe paraillaan raatihuoneen eteläpuolelle
Brooklynin sillan raunioiden kohdalta, ja tykin pamahdukset sekä
luhistuvan Dexter rakennuksen synnyttämä ryminä sai Kurtin ja
Smallwaysin kiiruhtamaan hytin akkunan ääreen. He ennättivät
parahiksi nähdäkseen tykin leimahtavan, ja sitten räjähdyksen
synnyttämä ilma-aalto paiskasi heidät ensin akkunaa vasten ja heti
sen jälkeen takaisin lattian poikki. _Vaterland_ kimmahti kuin
potkaistu pallo, ja kun he taasen katsahtivat ulos, oli Unioni-aukio
pieni ja kaukainen ja murskana, ikäänkuin joku suunnattoman suuri
jättiläinen olisi kierinyt sen ylitse. Itäpuolen rakennukset
paloivat kymmenkunnassa kohdassa ilmalaivan leimuavien repaleiden
ja vääristyneen luurangon alla, ja kaikki katot ja seinät olivat
naurettavasti vinossa ja luhistuivat toinen toisensa jälkeen. "Herra
jumala!" sanoi Bert. "Mitä on tapahtunut? Katsokaas noita ihmisiä!"
Mutta ennenkuin Kurt ennätti antaa selitystä, ilmalaivan kimeät
kellot kutsuivat jokaisen määräpaikalleen ja hänen oli lähdettävä.
Bert epäröi ja astui mietteissään käytävään katsahtaen tällöin
taakseen akkunaan. Hän lensi heti kumoon, kun prinssi törmäsi häneen
hyökätessään suin päin hytistään keskivarastoihin.
Bert näki vilahdukselta prinssin suuren vartalon, kun tämä raivosta
kalpeana, suunnattoman suuttumuksen järisyttämänä, suurta nyrkkiään
puistaen kiiti ohitse. "Blut und Eisen!" huusi prinssi ikäänkuin
kiroten. "Oh! Blut und Eisen!"
Joku kaatui Bertin päälle -- kaatumisesta päättäen se lienee
ollut von Winterfeld -- ja joku toinen pysähtyi ja potkaisi häntä
halveksien ja kovasti. Sitten hän kohosi istualleen hieroen
vammoittunutta poskeaan ja korjaillen sidettä, joka hänellä yhä
vielä oli päässään. "Piru vieköön tuon prinssin!" sanoi Bert perin
kauhistuneena. "Hänellä on huonommat tavat kuin koiralla!" Hän
nousi seisaalleen, tuumaili hetken ja lähti sitten astumaan pikku
parvekkeen portaille päin. Silloin hän kuuli hälinää, joka ennusti
prinssin palaavan. Hän livahti hyttiinsä kuin kaniini onkaloonsa ja
pelastui parahiksi tuon karjuvan raivonhengen kynsistä.
Hän sulki oven, odotti, kunnes käytävässä hiljeni, astui sitten
akkunan ääreen ja katsoi ulos. Pilviharso teki näköalan hämäräksi ja
ilmalaivan keikkuminen saattoi kuvan nousemaan ja laskemaan. Siellä
ja täällä juoksi joku ihminen, mutta enimmäkseen seutu oli autio.
Kadut näyttivät levenevän, ne kävivät selvemmiksi ja pienet pisteet,
jotka olivat ihmisiä, suuremmiksi Vaterlandin painuessa jälleen
alaspäin. Hetken kuluttua se keinui Broadwayn alapään kohdalla.
Bert huomasi, etteivät pisteet juosseetkaan enää, vaan seisoivat
paikallaan katsellen ylöspäin. Sitten ne alkoivat äkkiä juosta
uudelleen.
Ilmalaivasta oli pudonnut jotain, mikä näytti pieneltä ja hauraalta.
Se osui katukivitykseen erään suuren porttikäytävän kohdalla juuri
Bertin alapuolella. Katukäytävää pitkin loikki muuan pieni mies
muutaman kyynärän päässä ja pari kolme toista sekä eräs nainen
hyökkäsi kadun poikki. He näyttivät varsin naurettavilta, päät kun
olivat niin perin pienet, kyynärpäät ja jalat niin kovassa puuhassa.
Oli kerrassaan hullunkurista nähdä heidän jalkojensa liikkuvan.
Ylhäältä katsottuina ihmisolennot menettävät kaiken arvokkuutensa.
Katukäytävällä loikkiva pieni mies hypähti omituisesti -- epäilemättä
kauhuissaan kun pommi putosi hänen viereensä.
Siltä kohdalta leiskahti joka suunnalle huikaisevia liekkejä, ja
pieni mies muuttui silmänräpäykseksi tulisoihduksi ja hävisi --
hävisi tykkänään. Kadulle juoksevat ihmiset tekivät eriskummallisia
kömpelöitä loikkauksia, lysähtivät sitten maahan ja jäivät makaamaan
liekkien nuoleskellessa heidän repeytyneitä vaatteitaan. Sitten
alkoi porttiholvista tippua palasia ja rakennuksen alaosa luhistua
rymisten, ikäänkuin kellariin olisi syydetty kivihiiliä. Bert erotti
heikkoa kirkunaa, ja kadulle syöksyi lauma ihmisiä, joista muuan
mies ontui ja viittoili hullunkurisesti. Hän pysähtyi ja kääntyi
jälleen rakennusta kohti. Joukko putoavia tiilikiviä osui häneen,
hän lennähti taaksepäin pitkälleen ja jäi makaamaan liikkumattomana.
Kadulle tulvaili tomua ja mustaa savua, ja hetken perästä leimahti
esiin punainen liekki...
Tällä tavoin alkoi New Yorkin verilöyly. Se oli ensimäinen
luonnontieteiden aikakauden suurista kaupungeista, joka sai
kärsiä ilmasodan suunnattomasta voimasta ja eriskummallisista
vajavaisuuksista. Se tuhottiin, kuten edellisellä vuosisadalla
lukemattomia barbaarisia kaupunkeja oli pommitettu, koska se oli
samalla liian voimakas pitää vallassa ja liian kuriton ja ylpeä
antautuakseen häviön karttamiseksi. Näin ollen tuo teko oli
välttämätön. Prinssin oli mahdotonta luopua ja tunnustaa hävinneensä,
ja kaupunkia ei käynyt lannistaminen muulla tavoin kuin tuhoamalla
se suurimmaksi osaksi. Tämä onnettomuus johtui aivan loogillisesti
siitä tilasta, joka oli luotu sovittamalla tieteet sodankäyntiin.
Suurkaupunkien hävittämistä ei voinut karttaa. Vaikka prinssi
olikin joutunut äärettömän pahaan pulaan, hän koetti kuitenkin olla
kohtuullinen verilöylyssäkin. Sinä iltana hän ehdotti vain Broadwayn
hävittetäväksi. Hän määräsi ilmalaivaston kulkemaan _Vaterlandin_
ohjaamana tämän valtatien päällitse ja pudottamaan matkallaan
pommeja. Ja niin meidän Bert poikamme joutui olemaan todistajana
teurastuksessa, joka oli maailmanhistorian kylmäverisimpiä. Siinä
miehet, jotka eivät olleet kiihtyneitä eivätkä alttiina muulle
vaaralle kuin mahdollisesti moniaalle luodille, syytivät kuolemaa ja
tuhoa alhaalla olevien kotien ja väkijoukkojen ylle.
Hän takertui akkunan pieleen ilmalaivan keikkuessa ja heiluessa
ja tuijotti hämärille kaduille läpi hienon sateen, jota tuuli nyt
ajoi edellään. Hän näki ihmisten juoksevan ulos taloista, näki
rakennusten sortuvan ja tulen alkavan riehua. Matkallaan ilmalaivat
murskasivat kaupungin, kuten lapsi hajoittaa kiviliuskoista ja
pahvista rakentamansa kartanot. Alhaalla jäi jälkeen raunioita
ja loimuavia tulipaloja, kuolleita milloin kasoittain, milloin
hujan hajan, miehiä, naisia ja lapsia sikin sokin, ikäänkuin he
eivät olisi olleet sen enempää kuin maureja tai zulu-neekereitä
tai kiinalaisia. Alinen New York oli pian muuttunut punaisia
liekkejä syytäväksi tulipesäksi, josta ei voinut paeta minnekään.
Raitiotie-, rautatie- ja lauttaliikenne oli kokonaan pysähtynyt, eikä
hämmentyneillä pakolaisilla ollut tuossa synkässä sekasorrossa tietä
valaisemassa ainoakaan muu valo paitsi tulipalot. Hän aavisti ja
näki vilahdukselta, miltä mahtoi tuntua olla siellä alhaalla aavisti
ja näki. Ja äkkiä hänen mieleensä juolahti ikäänkuin uskomattomana
keksintönä, ettei sellaisia onnettomuuksia saattanut tapahtua
ainoastaan tässä omituisessa, jättiläismäisessä, vieraassa New
Yorkissa, ne olivat mahdollisia myöskin Lontoossa -- Bun Hillissä!
-- ettei tuo pieni saari keskellä hohtavia meriä enää ollutkaan
saavuttamaton, ettei koko maailmassa enää ollut jälellä paikkaa,
missä Smallwaysit voivat ylpeinä nostaa päätään ja äänestää sotaa ja
rohkeata ulkopolitiikkaa ja kuitenkin itse säästyä moisilta hirmuilta.