New York taistelutantereena.
1.
New York oli saksalaisten hyökkäyksen aikaan suurin, rikkain, monessa
suhteessa loistavin ja muutamissa suhteissa turmeltunein kaupunki,
mitä maailmassa milloinkaan on ollut. Siinä luonnontieteiden ja
kauppa-aikakauden kaupunki oli kehittynyt korkeimpaan muotoonsa,
siinä tämän ajan suuruus, valta, häikäilemätön anarkistinen
yritteliäisyys ja yhteiskunnallinen hajaantuminen ilmenivät
silmiinpistävämmin ja perinpohjaisemmin kuin muualla. Lontoolta se
oli jo kauan sitten riistänyt uudenaikaisen Babylonin kunnian, se
oli maailman raha-asiain, maailmankaupan ja maailman huvittelun
keskusta, ja ihmiset vertasivat sitä muinaisajan profeettain
apokalyptisiin kaupunkeihin. Se imi itseensä kokonaisen maanosan
varallisuuden, kuten Rooma kerran oli niellyt Välimeren maiden ja
Babylon idän rikkaudet. Sen kaduilla tapasi äärimmäistä komeutta ja
kurjuutta, sivistystä ja sekasortoa. Toisessa osassa kohosi valojen
ja liekkien ja kukkien reunustamia marmoripalatseja, näyttäen sen
ihmeellisessä iltahämärässä sanomattoman kauniilta; toisessa synkkä
ja uhkaava monikielinen väestö nääntyi äärettömässä ahdingossa,
kuhisten luolissaan ja karjatarha-asumuksissaan, hallituksesta
välittämättä ja hallituksen tietämättä. Sen paheissa, sen rikoksissa,
sen lainsäädännössä, kaikkialla ilmeni julma ja hirvittävä tarmokkuus
ja, kuten keskiajan Italian suurissa kaupungeissa, senkin pimeillä
kaduilla raivosi yksityinen sota.
Manhattansaaren omituinen muoto -- se kun oli molemmin puolin
veden kaulaama ja tarjosi laajentumiselle tilaa vain kapealla
pohjoiseen ulottuvalla kaistaleella -- houkutteli ensin New Yorkin
arkkitehdit suosimaan korkeita rakennuksia. Heillä oli yllin
kyllin käytettävänään rahaa, aineksia ja työtä, vain tilasta oli
puute. Alussa he senvuoksi rakensivat korkealle pakosta. Mutta
siten keksittiin kokonainen uusi maailma rakennustaiteellista
kauneutta, ihania ylöspäin kohoavia viivoja, ja kauan sen jälkeen,
kuin keskustaan ahtautuminen oli tehty tarpeettomaksi rakentamalla
vedenalaisia tunneleita, neljä suunnatonta siltaa Hudsonjoen itäisen
haaran yli ja kymmenkunta yksiraiteista sähköraitiotietä itään ja
länteen päin, jatkettiin yhä vaan ylöspäin pyrkimistä. New York ja
sen loistelias rahaylimystö muistuttivat monessa suhteessa Venetsiaa,
esimerkiksi taiteellisessa komeudessa, tavattoman pontevassa
valtiollisessa toiminnassa, ylivaltiudessa merenkulun ja kaupan
alalla. Mutta velttoon ja sekasortoiseen sisäiseen hallintoonsa
nähden se oli oma itsensä; siinä oli laajoja alueita, joissa laille
ei annettu mitään arvoa ja kansalais-sota raivosi keskellä katuja,
siinä oli pahantekijäin turvapaikkoja, joihin poliisi ei milloinkaan
tunkeutunut. Se oli etnologinen koste. Sen satamassa liehui kaikkien
kansakuntain lippuja, ja suurimmillaan ollessaan sen kautta
suuntautuva matkustajavirta nousi noin kahteen miljoonaan henkeen
vuodessa. Europalle se oli Amerikka, Amerikalle maapallon portti.
Mutta New Yorkin kuvaaminen olisi samaa kuin maailman sosiaalisen
historian kirjoittaminen. Pyhimyksiä ja marttyyrejä, haaveilijoita
ja roistoja, tuhansien rotujen ja uskontojen traditsionit oli
tarpeen sen muodostumiseksi, vilisi ja tungeskeli sen kaduilla. Ja
kaiken tämän erilaisista ihmisistä ja tarkoitusperistä muodostuneen
sekasorron yllä liehui tuo omituinen tähtilippu, joka kuvasi samalla
elämän jalointa ja vähimmän jalointa seikkaa, toiselta puolen
vapautta ja toiselta puolen alhaista kateutta, jota itsekäs yksilö
tuntee valtion yhteistä tarkoitusperää kohtaan.
New York oli monen miespolven ajan pitänyt sotaa pelkästään
sellaisena ilmiönä, joka tapahtui jossain kaukana, vaikutti
hintoihin ja toimitti sanomalehdille kiihottavia otsakkeita sekä
kuvia. New Yorkin asukkaat tunsivat kenties vieläkin varmemmin kuin
englantilaiset, että sota heidän omassa maassaan oli mahdottomuus. He
tunsivat itsensä yhtä turvallisiksi kuin katsojat härkätaistelussa;
he saattoivat ehkä menettää rahaa tuloksen johdosta, mutta siinä
olikin kaikki. Ja tavallisten amerikkalaisten käsitykset sodasta
olivat peräisin menneiden aikojen rajoitetuista, värikkäistä,
seikkailurikkaista taisteluista. He näkivät sen kuten historiankin
sateenkaaren väreissä väikkyvän usvan läpi, desinfisioituna; se oli
tehty hyvänhajuiseksi ja kaikki oleelliset julmuudet hienotuntoisesti
peitetty piiloon. He olivat taipuvaisia ajattelemaan, että siinä
oli jotain jalostavaa, ja huokaillen pahoittelemaan, etteivät enää
saaneet sitä itse kokea. He lukivat mielenkiinnolla, melkeinpä
ahnaasti, uusista tykeistään, suunnattomista ja yhä suunnattomammista
panssarilaivoistaan, uskomattomista ja yhä uskomattomammista
räjähdysaineistaan, mutta milloinkaan ei heidän mieleensä
juolahtanutkaan, mitä nämä hirvittävät hävitysvälineet saattoivat
merkitä heidän omalle elämälleen. Mikäli sen ajan kirjallisuudesta
voi päättää, ne eivät heidän mielestään merkinneet heidän omalle
elämälleen yhtään mitään. He ajattelivat, että Amerikka oli suojassa
kaikkien pommikasojensa keskellä. He hurrasivat lipulle tottumuksesta
ja perinnäisen tavan vuoksi, he halveksivat muita kansoja, ja
milloin hyvänsä sattui kansainvälisiä selkkauksia, he olivat
kiihkeitä isänmaanystäviä, s.o. moittivat ankarasti jokaista oman
maan politikoitsijaa, joka ei uhkaillut vastapuoluetta ja kohdellut
sitä taipumattoman tylysti. He ärhentelivät Aasialle, ärhentelivät
Saksalle ja vielä enemmän Englannille, niin että emämaan ja sen
suuren tyttären välejä verrattiin sen ajan pilakuvissa tavallisesti
tohvelisankarin ja pahanilkisen nuoren vaimonsuhteeseen. Muuten he
hommailivat kaikki työssään ja huvituksissaan, ikäänkuin sota olisi
kuollut sukupuuttoon muinaisajan hirviöiden kera...
Ja sitten sota tupsahti maailmaan, joka kaikessa rauhassa mietiskeli
enimmäkseen varustautumista ja räjähdysaineiden kehittämistä.
Hämmästyneinä huomattiin, että tykit laukesivatkin, että tulenarat
ainesröykkiöt lopultakin leimusivat kautta kaiken maailman.
2.
Sodan äkillinen tulo vaikutti New Yorkissa ensin sen, että tavallinen
kiihkeys yltyi entistä suuremmaksi.
Sanomalehdet ja aikakauskirjat, jotka ravitsivat amerikkalaisten
henkeä -- sillä kirjat olivat tässä kärsimättömässä maanosassa
muuttuneet yksinomaan kokoojain harrastusten aiheiksi -- olivat
heti tulvillaan sotakuvia ja otsakkeita, jotka kohosivat rakettien
tavoin ja räjähtivät kuin pommit. New Yorkin kaduilla kamppailevaan
normaaliseen tarmoon liittyi hituinen sotakuumetta. Varsinkin
päivällisaikaan kerääntyi Madisonaukiolle Farragutin muistopatsaan
ympärille suuria väkijoukkoja kuuntelemaan isänmaallisia puheita
ja hurraamaan niille, ja todellinen kulkutaudin kaltainen kiihko
käyttää nutun rintamuksessa pieniä lippuja ja sotamerkkejä valtasi
ne suuret laumat nopeasti kulkevia nuoria ihmisiä, jotka aamuisin
virtasivat New Yorkiin junilla ja raitiovaunuilla työtä tekemään,
palatakseen jälleen kotiin viiden ja seitsemän välissä iltapuolella.
Olipa kerrassaan vaarallista olla käyttämättä sotamerkkiä. Sen ajan
suurissa huvitteluhuoneustoissa annettiin kaikille esityksille
isänmaallinen leima, niissä puhkesi esille hurja innostus, väkevät
miehet itkivät nähdessään baletin kohottavan kansallislipun
liehumaan, ja erityiset valonheittäjät ja juhlatulitukset
hämmästyttivät suojelusenkeleitä. Kirkoissa kansallinen innostus
kajahti vakavammassa äänilajissa ja hitaammassa tahdissa, ja
Hudsonjoella toimitetut ilma- ja merisota valmistukset kärsivät
suurta haittaa lukuisista huviretkeilijöistä, jotka avuliaasti
hurraten tungeskelivat laivoillaan niiden ympärillä. Ampuma-aseita
meni suunnattomasti kaupaksi, ja moni ylen hermostunut kansalainen
kevensi sydäntään panemalla kaduilla toimeen suuremmassa tai
vähemmässä määrin sankarillisia, vaarallisia ja kansallisluontoisia
ilotulituksia. Pienet lasten ilmapallot pitkine rihmoineen tuottivat
aikamoista haittaa Central Parkissa käveleville. Ja suunnattoman
kiihtymyksen vallitessa New Yorkin valtion lainsäätäjäkunta hyväksyi
keskeytymättömässä istunnossa, poiketen jalomielisesti säännöistä ja
ennakkotapauksista, molemmissa huoneissa kauan kiistellyn ehdotuksen
yleisestä asevelvollisuudesta.
Amerikkalaisen luonteen moittijat ovat taipuvaisia arvelemaan, että
aina saksalaisten varsinaiseen hyökkäykseen asti New Yorkin väestö
otti sodan liian suuressa määrin siltä kannalta, kuin se olisi
ollut valtiollinen mielenosoitus. Mitäpä haittaa, he väittävät,
saksalaisille tai japanilaisille sotatoimille voitiin tuottaa
sotamerkeillä, pienillä lipuilla, tulituksilla ja lauluilla?
He unohtavat, että sellaisissa sodankäyntioloissa, jotka tiede
vuosisadan kuluessa oli luonut, siviiliväestö ei voinut tuottaa
minkäänlaista suurta vahinkoa viholliselle ja ettei sillä siis
ollut mitään syytä menetellä toisin. Lukumäärä ei enää merkinnyt
sodassa samaa kuin ennen, ne ajat olivat jo ikipäiviksi ohitse,
jolloin nopealiikkeinen jalkaväki ratkaisi taistelut. Sota oli
tullut seikaksi, jossa koneisto, erikoisharjoitus ja -taito
olivat kaikki kaikessa; se oli muuttunut epädemokraattiseksi.
Ja sanottakoon kansan yleisestä kiihtymyksestä mitä tahansa, ei
käy kuitenkaan kieltäminen, että Yhdysvaltain hallitus toimi
jäntevästi, sekä tiedettä että mielikuvitusta hyväkseen käyttämällä,
kun maahan aivan odottamatta hyökkäsi aseellinen vihollisvoima.
Diplomaattiseen asemaan nähden se tuli aivan yllätetyksi, ja sen
laitokset ilmalaivaston rakentamiseksi olivat kerrassaan naurettavat
saksalaisten suunnattomiin leireihin verrattuina. Siitä huolimatta se
ryhtyi heti työhön osoittaakseen, ettei se henki ollut kuollut, joka
oli luonut _Monitorin_ ja etelävaltioiden vedenalaiset vuonna 1864.
Lähellä West Pointia sijaitsevan ilmapurjehdusleirin päällikkönä oli
Cabot Sinclair, ja hän uhrasi vain hetkisen tehontavoitteluun, joka
tuona kansanvaltaisena aikana oli niin yleistä. "Me olemme valinneet
hautakirjoituksemme", hän sanoi eräälle haastattelijalle, "ja se on:
'He tekivät voitavansa.' Suorikaa nyt tiehenne!"
Omituista on se, että kaikki tekivät voitavansa; ei tunneta
ainoatakaan poikkeusta. Heidän ainoa puutteensa oli todellakin vain
tyylin puute.
Historiallisessa suhteessa tämän sodan huomattavimpia piirteitä oli
se seikka, että Washingtonin viranomaiset pitivät ilmalaiva-puuhansa
aivan salassa; samalla se osoitti, ettei sodankäyntiin ensinkään
tarvittu demokraattista kannatusta. He eivät välittäneet ilmaista
yleisölle ainoatakaan toimenpidettään, eivätpä suvainneet puhua edes
kongressillekaan. Jokainen tiedustelu tukahutettiin. Presidentti
ja valtiosihteerit kävivät sotaa kerrassaan itsevaltaiseen tapaan.
Sen verran he vain ryhtyivät julkisesti toimimaan, että koettivat
estää ketään puuhaamasta jonkun erikoisen paikan puolustamiseksi.
He tajusivat, että helposti kiihtyvä ja älykäs yleisö tuottaisi
suuren vaaran ilmasodassa, jos se rupeisi vaatimaan paikallisia
ilmalaivoja ja aeroplaaneja paikallisia etuja puoltamaan. Tämä
saattoi heidän oloissaan aiheuttaa sen, että voimat hajaantuisivat.
Sitä he varsinkin pelkäsivät, että heidät pakotettaisiin New Yorkin
puolustamiseksi ryhtymään liian aikaisin toimimaan. Profeetan
kaukonäköisyydellä he havaitsivat saksalaisten tavoittelevan
juuri tätä erikoista etua. Sen vuoksi he koettivat kaikin voimin
kohdistaa kansan huomiota puolustustykistöön ja kääntää sen ajatukset
kokonaan ilmataistelusta. Todellisten valmistustensa naamiona he
käyttivät varsin silmiinpistäviä puuhia. Washingtonissa oli aimo
varasto laivatykkejä, ja ne jaettiin nopeasti ja sanomalehdistön
suosiollisella avulla erittäin huomiotaherättävästi itärannikon
kaupunkeihin. Ne sijoitettiin enimmäkseen kukkuloille uhattujen
väestökeskustain ympärille. Mutta tämä tykistö ei ollut vielä
läheskään kokonaan käyttökunnossa, kun saksalainen ilmalaivasta
saapui New Yorkiin. Ja kun se tapahtui, maailmankaupungin
kaduilla tungeskeleva yleisö ahmi sanomalehdistään ihmeellisiä ja
ihmeellisesti kuvitettuja selontekoja asioista sellaisista kuin: