Taistelu Atlannin pohjoisosassa.
1.
Prinssi Karl Albert oli tehnyt Bertiin valtaavan vaikutuksen.
Häntä pelottavampaa henkilöä ei Bert ollut milloinkaan kohdannut.
Hän täytti Smallwaysin sielun intohimoisella kammolla ja
vastenmielisyydellä. Kauan istui Bert yksinään Kurtin hytissä,
toimittamatta mitään ja uskaltamatta edes avata oveakaan, peläten
joutuvansa tuon kauhistavan olennon läheisyyteen.
Siitä johtui, että hän luultavasti sai viimeiseksi kuulla uutisen,
jonka langaton sähkölennätin pala palalta toi ilmalaivaan. Atlannin
keskiosassa raivosi suuri meritaistelu.
Hän kuuli sen lopulta Kurtilta.
Kurt astui sisään koettaen olla Bertistä välittämättä, mutta mutisten
kuitenkin itsekseen englannin kielellä. "Suuremmoista!" Bert kuuli
hänen sanovan. "Hei!" hän huomautti, "väistykäähän siitä arkulta." Ja
hän kaivoi esille kaksi kirjaa ja salkullisen karttoja. Hän levitti
ne saranapöydälle ja syventyi niitä tarkastelemaan. Hetkisen hänen
saksalainen kurintuntonsa kamppaili hänen englantilaista suoruuttaan
ja luonnollista ystävällisyyttä sekä puheliaisuutta vastaan, lopulta
se joutui tappiolle.
"Nyt se on käynnissä, Smallways", hän virkkoi. "Mikä sitten, herra?"
Bert kysyi murtuneena ja kunnioittavasti.
"Kahakka! Amerikkalaisten Pohjois-Atlannin osasto ja melkein koko
meidän laivasto ovat toistensa kimpussa. Meidän _Eiserne Kreuz_ on
saanut kyllikseen ja vajoaa, ja vihollisten _Miles Standish_ se
on heidän suurimpiaan -- on uponnut koko miehistöineen. Kaiketi
torpeedojen työtä. Se oli isompi alus kuin _Karl der Grosse_, mutta
viisi tai kuusi vuotta vanhempi... Taivas! Kunpa voisimme nähdä
sen, Smallways. Tasapää tappelu sinisellä ulapalla, kaikki riippuu
tykeistä, ja jokainen laiva kiitää täyttä vauhtia!"
Hän levitti karttansa, hänen täytyi päästä puhumaan, ja niin hän teki
Bertille selkoa asemasta meritaistelutantereella.
"Kas tässä", hän sanoi, "30° 50' pohjoista leveyttä, 30° 50' läntistä
pituutta. Hyvän päivämatkan päässä meistä, ja kaikki kulkevat
etelälounaaseen minkä ennättävät. Paha kyllä me emme saa nähdä siitä
rahtuistakaan. Ei vilahdukseltakaan!"
2.
Molempien valtojen keskinäinen suhde Atlannin pohjoisosassa oli
siihen aikaan varsin omituinen. Yhdysvallat olivat tosin Saksaa
mahtavampi merivalta, mutta amerikkalaisen laivaston päävoima
liikuskeli vielä Tyvenellä merellä. Sotaa oli pelätty eniten Aasian
puolelta, sillä aasialaisten ja valkoihoisten välit olivat käyneet
tavattoman uhkaaviksi ja Japanin hallitus osoittautui odottamattoman
jäykkäniskaiseksi. Saksalaisten ryhtyessä hyökkäykseen toinen
puoli Amerikan merivoimaa viivyskeli Manillan luona ja n.s. toinen
laivasto oli sijoitettu Tyvenen meren poikki aasialaisen pääaseman
ja San Franciscon välille. Itäisellä rannikolla Amerikalla ei ollut
muuta kuin Pohjois-Atlannin osasto. Se oli paluumatkalla Ranskassa
ja Espanjassa vierailtuaan ja pumppasi parhaillaan keskellä
Atlantia polttoöljyä lotjistaan -- sillä useimmat aluksista olivat
höyrylaivoja -- kun kansainvälinen asema kärjistyi äärimmilleen.
Siihen kuului neljä panssarilaivaa ja viisi panssaroitua risteilijää,
jotka olivat melkein panssarilaivain vertaisia; viimeksi mainituista
ei yksikään ollut rakennettu myöhemmin vuotta 1913. Amerikkalaiset
olivat tottuneet ajattelemaan, että Suur-Britannian voi luottaa
suojelevan Atlantia rauhoitettuna alueena, ja senpä vuoksi he
eivät saattaneet kuvitellakaan itäisen rannikkonsa joutuvan
laivastohyökkäyksen alaiseksi. Mutta aikoja ennen sodanjulistusta
-- itse toisena helluntaipäivänä -- oli koko Saksan laivasto,
kahdeksantoista panssarilaivaa ja lukuisasti polttotarvelotjia sekä
rahtialuksia, jotka kuljettivat ilmalaivastoa varten tarvittavia
varastoja, kulkenut Calais'n salmesta ja suunnannut rohkeasti
matkansa suoraa päätä New Yorkia kohti. Saksalaisia panssarilaivoja
oli siis kaksi kertaa enemmän kuin amerikkalaisia, ja sen lisäksi ne
olivat paremmin aseestetut ja uudenaikaisempia ainakin seitsemässä
oli Charlottenburgin teräksestä valmistetut koneet ja kaikissa
samasta teräksestä laaditut tykit.
Laivastot joutuivat lähetysten keskiviikkona, ennenkuin sotaa olisi
lopullisesti julistettu. Amerikkalaiset alukset olivat uudenaikaiseen
tapaan asettuneet hajalleen noin kolmenkymmenen meripeninkulman
päähän toisistaan ja koettivat pysytellä saksalaisten ja joko
itäisten valtioiden tai Panaman välissä; sillä joskin oli tärkeätä
puolustaa rannikkokaupunkeja, varsinkin New Yorkia, niin vielä
välttämättömämpää oli suojella kanavaa hyökkäykseltä, joka estäisi
päävoimaa palaamasta Tyveneltä mereltä. Epäilemättä, selitti Kurt, se
koetti nyt päästä mahdollisimman nopeasti valtameren poikki, "ellei
japanilaisilla ole ollut samaa aikomusta kuin saksalaisilla". Oli
ilmeisesti aivan mahdotonta, että amerikkalainen Pohjois-Atlannin
osasto olisi voinut toivoa lyövänsä saksalaiset. Mutta jos onni
oli suopea, niin se saattoi antautua hidastuttavaan taisteluun ja
tuottaa viholliselle sellaisia vaurioita, ettei rannikon puolustajain
tarvinnut pelätä ylen voimakasta hyökkäystä. Sen velvollisuus ei
ollut voittaa, vaan uhrautua, mikä on vaikein työ maailmassa. Sillä
välin voitiin New Yorkin, Panaman ja muiden tärkeimpien paikkojen
vedenalainen puolustus järjestää jossain määrin tehoisaksi.
Tällainen oli asema merellä, ja helluntaiviikon keskiviikkoon asti se
pysyi ainoana seikkana, johon amerikkalaiset kiinnittivät huomiota.
Silloin he kuulivat ensi kertaa, kuinka suuremmoinen Dornhofin
ilmapurjehdusleiri todella oli ja että merihyökkäykseen saattoi
mahdollisesti liittyä myöskin ilmahyökkäys. Mutta perin omituista
on, miten vähän sen ajan sanomalehtiin luotettiin; esim. suurin osa
New Yorkin asukkaita ei uskonut mitä laajinta ja seikkaperäisintä
selontekoa saksalaisesta ilmalaivastosta todeksi, ennenkuin se oli
näkyvissä.
Kurt puhui puolittain itsekseen. Hänellä oli edessään Mercatorin
projektsionissa laadittu kartta, keinuen laivan liikkeiden mukaan
hän jutteli tykeistä ja tonnimäärästä, laivoista ja niiden
rakenteesta, voimasta nopeudesta, sotajohteellisista seikoista ja
toimintapaikoista. Upseerien pöydässä hän pysyi ujoutensa vuoksi
pelkkänä kuuntelijana, mutta nyt se ei enää hillinnyt häntä.
Bert seisoi vieressä, puhuen perin vähän, mutta seuraten Kurtin
sormea, kun se liikkui kartalla. "Sanomalehdissä on jo kauan puhuttu
tällaisista asioista", hän huomautti. "Ajatelkaas, että nyt ne
toteutuvat!"
Kurt tunsi _Miles Standishin_ seikkaperäisesti. "Se oli oikea
peeveli ampumaan -- oli saavuttanut parhaat tulokset. Taisivat
meikäläiset viedä voiton, vai kuinka? Olisinpa ollut mukana. Mikähän
meidän laivoista sen tuhosi? Ehkä se sai pommin koneisiinsa. Aika
taistelu! Mitähän _Barbarossa_ toimittaa?" hän jatkoi. "Se on minun
vanha laivani. Ensiluokkainen se ei ole, mutta silti hyvä. Kyllä
se vaan on lennättänyt pari luotia kohdalleen, jos vanha Schneider
on tähtäämässä. Ajatelkaapas, siellä ne nyt rusikoivat toisiaan,
isot tykit jyskivät, pommit räjähtävät, varastot syöksyvät ilmaan,
rautaa lentää kuin korsia, niin kuin olemme vuosikausia uneksineet!
Luultavasti me lennämme suoraa päätä New Yorkiin -- ihan kuin se ei
olisi mikään työ. Eivätpä taida kaivata meitä tuolla ulapalla. Se on
meidän puoleltamme pelkkä varjotaistelu. Kaikki meikäläiset lotjat
ja kuormalaivat kulkevat New Yorkia kohti muodostamaan meille uivan
varaston. Ymmärrättekö?" Hän naputti karttaa etusormellaan. "Me
olemme tässä. Kuormasto kulkee tuolla, sotalaivat työntävät tuolla
amerikkalaiset tieltämme..."
Kun Bert meni miehistön ruokailuhuoneeseen illallisannostaan saamaan,
kiinnitti tuskin kukaan häneen huomiota, jokunen vain osoitti
häntä toisille. Jokainen puhui taistelusta, lausui arveluita,
teki vastaväitteitä -- toisinaan syntyi aika hälinä, niin että
aliupseerien täytyi komentaa miehiä hiljenemään. Oli saapunut uusi
viesti, mutta hän ei tajunnut siitä sen enempää, kuin että se kertoi
_Barbarossasta_. Muutamat miehistä tuijottivat häneen ja hän kuuli
useat kerrat nimen "Butteridge". Mutta kukaan ei häirinnyt häntä, ja
hän sai muitta mutkitta annoksen keittoa ja leipää, kun hän jonon
viimeisenä joutui jakajan luo. Hän oli jo pelännyt, ettei ruokaa
riittäisikään hänelle, ja silloin hän ei olisi tietänyt mitä tehdä.
Myöhemmin hän uskalsi lähteä pienelle riippuvalle parvekkeelle
yksinäisen vartijan luo. Sää oli vielä oivallinen, mutta tuuli yltyi
ja ilmalaiva alkoi heilua enemmän. Hän tarttui lujasti kaidepuuhun ja
tunsi huimausta. Maata ei näkynyt enää, kaikkialla kohosi ja laskeusi
sinertävä ulappa suurina vesivuorina. Leveiden sinisten aaltojen
keskellä keikkui likaisenharmaa vanha kuunari, jonka mastossa liehui
Englannin lippu -- mitään muuta laivaa ei ollut näkyvissä.
3.
Illalla alkoi tuulla kovin ja ilmalaiva keikkui kuin pyöriäinen
kiitäessään ilman halki. Kurt kertoi useiden miesten olevan
merikipeitä, mutta Bertille ei tuo liikunto tuottanut haittaa, hän
kun oli onnekseen sellaisia omituisen hyvävatsaisia, joista tulee
oivallisia merimiehiä. Hän nukkui hyvin, mutta heräsi varhain valoon
ja huomasi Kurtin hoippuen etsivän jotain. Hän löysi sen viimein
arkusta ja piti sitä epävarmana kädessään -- se oli kompassi. Sitten
hän tutki karttaansa.
"Me olemme muuttaneet suuntaa, ja joutuneet tuuleen", hän sanoi. "En
pääse selville. Olemme kääntyneet New Yorkista etelään päin. Aivan
kuin menisimme ottamaan osaa --"
Hän puhui vielä jonkun aikaa itsekseen.
Päivä koitti sateisena ja tuulisena. Akkuna oli ulkopuolelta kostea,
joten he eivät voineet nähdä sen lävitse. Oli myöskin sangen kylmä,
ja Bert päätti pysyä vaippojensa sisällä arkulla, kunnes torvi kutsui
aamiaisannosta noutamaan. Syötyään sen hän lähti ulos parvekkeelle,
mutta ei voinut erottaa muuta kuin ohitse ajelehtivia pilviä ja
lähimpien ilmalaivojen hämärät ääriviivat. Vain silloin tällöin hän
näki pilvikerroksen lomitse vilahdukselta harmaan meren.
Myöhemmin aamulla _Vaterland_ muutti korkeusasemaansa ja kiiti äkkiä
pilvien yläpuolelle, lähes kolmentoista tuhannen jalan korkeuteen,
kuten Kurt kertoi.
Bert oli hytissään ja tuli huomanneeksi sumun häviävän akkunasta. Hän
katsahti ulos ja näki uudelleen tuon päivänpaisteisen pilvitasangon,
jonka hän oli ensin huomannut ilmapallosta. Saksalaiset ilmalaivat
kohosivat yksitellen tuosta valkeasta merestä, kuten kalat nousevat
näkyviin syvästä vedestä. Hän tuijotti hetkisen ja juoksi sitten
pienelle parvekkeelle nähdäkseen tätä ihmettä paremmin. Alhaalla oli
pilvimaailma ja myrskyinen sää, joka vyöryi mahtavana koilliseen
päin, ilma hänen ympärillään oli kirkas ja kylmä ja tyyni -- tuntui
vain heikko viima ja siellä täällä ajelehti jokunen lumihiutale.
Koneiden jyske kuului hiljaisuuden halki. Tuo suunnaton lauma toinen
toisensa jälkeen kohoavia ilmalaivoja näytti omituisilta, kaameilta
hirviöiltä, jotka tunkeutuivat kerrassaan outoon maailmaan...
Joko ei meritaistelusta ollut sinä aamuna saapunut uutisia tai
prinssi piti ne omana hyvänään puolipäivään asti. Silloin rupesi
satelemaan sanomia, jotka saattoivat luutnantin hurjasti kiihtymään.
"_Barbarossa_ on tehty rammaksi ja uppoaa", hän huusi. "Gott im
Himmel! Der alte Barbarossa! Aber welch ein braver Krieger!"
Hän astuskeli ympäri keinuvaa hyttiä ja oli jonkun aikaa kokonaan
saksalainen.
Sitten hän muuttui jälleen englantilaiseksi. "Ajatelkaahan,
Smallways! Tuo vanha laiva, jonka me pidimme niin puhtaana ja
siistinä! Kaikki murskana, rauta lentää sirpaleina, ja tutut pojat --
Gott! -- nekin lentävät! Tulikuumaa vettä ruiskuaa, tulta leiskuu,
ja tykit halkeilevat! Räjähtävät palasiksi niin kuin kaikki muukin!
Puuvilla ei estä sitä -- ei mikään! Ja minä olen täällä -- niin
lähellä ja niin kaukana! Der alte Barbarossa!"
"Entäs toiset laivat?" Bert kysyi hetken kuluttua.
"Gott! Olemme menettäneet _Karl der Grossen_, parhaimman ja suurimman
laivoistamme. Siihen törmäsi yöllä muuan englantilainen höyrylaiva,
joka sotkeutui taisteluun -- koettaessaan selviytyä väljemmille
vesille. Siellä raivoaa myrsky. Englantilainen muserti nokkansa ja
kelluu avutonna! Semmoista taistelua ei ole ollut koskaan -- ei
koskaan ennen! Hyviä laivoja ja hyviä miehiä molemmin puolin --
myrsky ja pimeyttä ja aamunkoitto ja keskellä valtamerta täydessä
vauhdissa! Ei yhtään vedenalaisia! Ammutaan vaan tykeillä! Toinen
puoli laivoistamme on menettänyt mastonsa, joten emme saa niistä
tietoja. 30° 38' pohjoista leveyttä, 40° 31' läntistä pituutta --
missä se onkaan?"
Hän kaivoi jälleen esiin karttansa ja tuijotti siihen kuitenkaan
mitään näkemättä.
"Der alte Barbarossa! En saa sitä mielestäni -- pommi konehuoneeseen,
tuli leiskahtaa pätseistä, lämmittäjät ja koneenkäyttäjät kärventyvät
kuoliaiksi. Miehet, joiden kanssa olen elänyt, Smallways -- miehet,
joiden kanssa olen läheisesti jutellut! Heidän päivänsä koitti
lopultakin! Eikä se ollutkaan heille onneksi!
"Rampana ja uppoaa! Kaikille ei taitane riittää onnea taistelussa.
Vanha Schneider rukka! Mutta olenpa varma, että hän antoi samalla
mitalla takaisin!"
Siten heille tihkui kaiken aamua uutisia taistelusta. Amerikkalaiset
olivat menettäneet toisenkin laivan, jonka nimeä ei tunnettu;
_Hermann_ oli vahingoittunut koettaessaan suojella _Barbarossaa_...
Kurt harhaili kuin häkkiin suljettu eläin pitkin ilmalaivaa, kulki
milloin kotkan alla sijaitsevalle keulaparvekkeelle, milloin pienelle
riippuvalle parvekkeelle, milloin tarkasteli karttojaan. Hänestä
tarttui Bertankin se tunne, että taistelu tapahtui aivan lähellä.
Mutta kun Bert lähti parvekkeelle, oli kaikkialla autiota ja
hiljaista. Ylhäällä siinti kirkas, tummansininen taivas ja alhaalla
levisi väreilevä harso liikkumattomia, ohuita päivänpaisteisia
höyhenpilviä, joiden lävitse näkyi huimasti kiitäviä sadepilviä,
mutta merta ei vilahdukseltakaan. Jyskien työskentelivät koneet, ja
pitkä, aaltoileva ilmalaivaliuta kiiruhti lippulaivansa perässä kuin
joutsenlauma johtajaansa seuraten. Koneiden jyskinää lukuunottamatta
kaikki kävi äänettömästi kuin unessa. Mutta jossain alhaalla, missä
tuuli ja satoi, tykit jyrisivät, pommit osuivat räjähtäen, ja miehet
ahersivat ja kuolivat vanhaan sotatapaan.
4.
Iltapäivän kuluessa alapuolella oleva sää lientyi, ja meri tuli
paikoitellen jälleen näkyviin. Ilmalaivasto laskeutui verkalleen
alemmaksi, ja auringonlaskun aikaan nähtiin haaksirikkoinen
_Barbarossa_ kaukana idän puolella. Smallways kuuli miesten
kiiruhtavan käytävää pitkin ja lähti uteliaana parvekkeelle, missä
puolikymmentä upseeria tarkasteli kaukoputkilla panssarilaivan
avutonta hylkyä. Sen luona oli kaksi muuta alusta, toinen tyhjennetty
öljysäiliö, joka kohosi sangen korkealle vedestä, toinen kuormalaiva.
Kurt seisoi parvekkeen päässä, hiukan erillään toisista.
"Gott!" hän virkkoi lopulta laskien kaukoputken silmiltään, "aivan
kuin näkisi vanhan ystävän katkaistuin nenin -- odottamassa viimeistä
iskua. Vanha _Barbarossa_!"
Äkkinäisen mielijohteen pakottamana hän ojensi kaukoputkensa
Bertille, joka kaikkien hylkimänä oli tähystellyt hänen käsivarsiensa
alitse ja erottanut merellä vain kolme mustanruskeata juovaa.
Bert ei ollut milloinkaan ennen nähnyt mitään tuon isonnetun,
hieman himmeän kuvan veroista. Avuttomana kelluva panssarilaiva
ei ollut vain kolhittu, se oli murskattu. Ihmeellistä, että se
vielä pysyi pinnalla. Tuhon olivat tuottaneet voimakkaat koneet.
Pitkän yöllisen ajon kestäessä se oli joutunut erilleen toveriensa
piiristä _Susquehannan_ ja _Kansas Cityn_ väliin. Huomattuaan sen
olevan niin lähellä nämä jättäytyivät jälelle, kunnes se oli melkein
ensinmainitun panssarilaivan kupeella, ja kutsuivat merkeillä
avukseen _Theodore Rooseveltin_ ja pienen _Monitorin_. Aamun
koittaessa _Barbarossa_ havaitsi joutuneensa saarroksiin. Taistelua
oli kestänyt vain viisi minuuttia, kun idästä ilmestyi _Hermann_ ja
heti sen jälkeen _Fürst Bismarck_ lännestä, pakottaen amerikkalaiset
lähtemään tiehensä. Mutta ne olivat jo ennättäneet raadella sen
repaleiksi purkamalla pitkän pakonsa aikana kasaantuneen kiukkunsa
siihen. Bertin mielestä se näytti pikemmin eriskummalliselta
sotkuiselta metalliröykkiöltä kuin panssarilaivalta. Tuskin hän
saattoi erottaa sen eri osia toisistaan.
"Gott!" mutisi Kurt ottaen vastaan Bertin ojentaman kaukoputken --
"Gott! Da waren Albrecht der gute Albrecht und der alte Zimmermann --
und von Rosen!"...
Kauan sen jälkeen kuin _Barbarossa_ jo oli häipynyt hämärään
ja etäisyyteen, hän viipyi vielä parvekkeella tähystellen
kaukoputkellaan, ja hyttiinsä palattuaan hän oli harvinaisen
hiljainen ja miettiväinen.
"Tämä on hurjaa leikkiä, Smallways", hän virkkoi viimein -- "sota on
hurjaa leikkiä. Tällaisen tapahtuman jälkeen sitä katselee toisin
silmin. Moni mies on saanut puuhata, jotta _Barbarossa_ tulisi
valmiiksi, ja siellä oli miehiä -- sellaisia ei tapaa joka päivä.
Albrecht -- siellä oli muuan mies nimeltään Albrecht -- soitti sitraa
ja sepitti tilapäärunoja. Mitenkähän hänen lienee käynyt? Hän ja minä
-- me olimme erittäin läheisiä ystäviä -- saksalaiseen tapaan."
5.
Smallways heräsi keskellä yötä. Hytti oli pimeä, siinä veti, ja Kurt
kuului puhuvan itsekseen saksan kielellä. Hän näkyi hämärästi akkunan
luona, jonka hän oli avannut. Hänen kasvoillaan päilyi tuo kylmä,
kirkas, kalpea valo, joka ei ole niin paljon valoa kuin pimeyden
väistymistä, joka luo mustia varjoja ja usein ennustaa aamunkoittoa
yläilmoissa.
"Mikäs nyt on?" kysyi Bert.
"Hiljaa!" sanoi luutnantti. "Ettekö kuule?"
Hiljaisuudessa kuului kovia pamahduksia, yksi, kaksi, sitten hetken
päästä kolme nopeasti peräkkäin.
"Taivas!" sanoi Bert -- "tykkejä!" ja joutui silmänräpäyksessä
luutnantin rinnalle. Ilmalaiva oli vielä sangen korkealla, ja merta
peitti ohut pilvikerros. Tuuli oli lientynyt, ja seuraten Kurtin
sormen ohjausta Bert erotti hämärästi tuon värittömän harson lävitse
ensin punaisen hohteen, sitten nopean punaisen välähdyksen ja sitten
pienen matkan päässä siitä toisen. Hetken ajan tuntui siltä, että ne
olivat äänettömiä leimahduksia, ja vasta sitten, kuin oli jo lakannut
odottamasta, kajahti myöhäinen jymähdys. Kurt puhui saksaa, perin
nopeasti.
Torven kutsu kajahti ilmalaivan halki.
Kurt hypähti pystyyn, sanoi jotain kiihtyneellä äänellä, käyttäen yhä
saksaa, ja astui ovelle.
"Kuulkaahan! Mikäs nyt on?" huusi Bert. "Mitäs tämä on?"
Luutnantti pysähtyi hetkeksi oviaukkoon, kuvastuen tummana valaistua
käytävää vastaan. "Te pysytte täällä, Smallways. Älkää tulko
näkyviin. Me ryhdymme taisteluun", hän selitti ja katosi.
Bertin sydän alkoi sykkiä kiivaasti. Hän tunsi leijailevansa
korkealla taistelevien laivojen yläpuolella. Iskisivätkö he kuin
haukka linnun niskaan? "Taivas!" hän kuiskasi lopulta kammon
valtaamana.
Pom!... pom! Hän huomasi etäällä toisen -- punertavan leimahduksen
vastaavan ensimäiseen. _Vaterlandissa_ oli tapahtunut muutos, jota
hän ei voinut selittää, ja sitten hän havaitsi koneiden jyskeen
hiljentyneen melkein kuulumattomaksi sykinnäksi. Hän pisti päänsä
ulos akkunasta ja näki kalpeassa valossa toisten ilmalaivojen
liikkuvan enää tuskin huomattavasti.
Torvi kajahti jälleen, ja siihen vastattiin toisista laivoista.
Tulet sammuivat; laivat kuvastuivat hämärinä, tummina möhkäleinä
syvänsinistä taivasta vastaan, jolla vielä vilkkui jokunen tähti.
Kauan he leijailivat, hänen mielestään äärettömän kauan, ja sitten
hän kuuli ilmaa pumpattavan pikku palloon, ja verkalleen vaipui
_Vaterland_ pilviä kohti.
Hän kurottautui eteenpäin, mutta ei voinut nähdä, seurasiko muu
laivasto heitä, yläpuolella ulospäin pullistuvat kaasusäiliöt olivat
tiellä. Tuossa salaisessa, äänettömässä laskeutumisessa oli jotain,
joka kiihotti ankarasti hänen mielikuvitustaan.
Pimeys syveni joksikin aikaa, viimeinen kalpeneva tähti hävisi
taivaanrannasta, ja hän tunsi pilvien kylmentävän läheisyyden. Sitten
alapuolella punertava hehku kävi äkkiä ääriviivoiltaan selväksi,
muuttui liekeiksi. _Vaterland_ taukosi laskeutumasta ja leijui
väijyen paikoillaan ja, kuten näytti, huomaamattomana juuri erään
ajelehtivan pilvikerrostuman alapuolella, kenties tuhannen jalan
päässä taistelevista.
Yön kuluessa meritaistelu ja peräytymisretki olivat joutuneet
uuteen vaiheeseen. Amerikkalaiset olivat taitavasti ja sukkelasti
vetäneet kokoon lentävän linjansa päät, kunnes se lopulta muodosti
kolonnan ja oli hyvän matkaa etelässä hajallaan ja löyhästi ajavista
saksalaisista. Pimeässä ennen aamunkoittoa he olivat sitten
muuttaneet suuntaa ja höyrysivät kiinteässä ryhmässä pohjoista kohti
aikoen tunkeutua saksalaisten taistelulinjan lävitse ja hyökätä sen
laivaston kimppuun, joka pyrki New Yorkiin saksalaista ilmalaivastoa
avustamaan. Paljon oli muuttunut siitä, kuin laivastot joutuivat
ensi kerran tekemisiin keskenään. Amerikkalainen amiraali, O'Connor,
tiesi nyt hyvin ilmalaivojen olemassaolon, eikä hänen tarvinnut enää
kiinnittää päähuomiotaan Panamaan, koska vedenalaisen laivaston
ilmoitettiin saapuneen sinne Key Westistä [Yhdysvaltain laivastoasema
Floridan eteläkärjessä. Suom. muist.] ja _Delaware_ sekä _Abraham
Lincoln_, molemmat mahtavia ja aivan uudenaikaisia laivoja, olivat
jo Rio Grandessa, kanavan Tyvenen meren puoleisessa päässä.
_Susquehannalla_ sattunut höyrykattilan räjähdys oli kuitenkin
hidastuttanut hänen liikettään, ja aamun koittaessa tämä laiva oli
niin lähellä _Bremeniä_ ja _Weimaria_, että ne hyökkäsivät heti
kimppuun. Joko se oli hyljättävä tai oli antauduttava taisteluun.
O'Connor valitsi jälkimäisen ehdon. Taistelu ei ollutkaan ensinkään
toivoton. Tosin saksalaisilla oli useampia ja voimakkaampia
laivoja, mutta ne olivat hajallaan lähes neljänkymmenen viiden
meripeninkulman pituisessa linjassa. Oli siis varsin mahdollista,
että amerikkalaisten seitsenlaivainen kolonna ehtisi raadella linjan
päästä toiseen, ennenkuin ne voisivat kokoontua taisteluun.
Päivä koitti hämäränä ja pilvisenä, eikä _Bremen_, sen enempää kuin
_Weimarkaan_, huomannut joutuvansa tekemisiin useamman laivan kuin
_Susquehannan_ kanssa, kunnes koko kolonna ilmestyi sen takaa esiin
noin meripeninkulman päässä ja hyökkäsi niiden kimppuun. Tällainen
oli tila Vaterlandin ilmaantuessa. Punainen hehku, jonka Bert oli
nähnyt pilvikerroksen lävitse, tuli onnettomasta _Susquehannasta_;
se sijaitsi melkein suoraan alhaalla, sekä keula että perä
ilmivalkeassa, mutta taistellen vielä kahdella tykillä ja höyryten
verkalleen etelään päin. _Bremen_ ja _Weimar_, jotka olivat saaneet
useita kolhauksia, etenivät sen luota lounaaseen päin. Amerikkalainen
laivasto, _Theodore Roosevelt_ etunenässä, ajoi ohitse niiden
peräpuolitse kaiken aikaa pommittaen ja pyrki erottamaan ne suuresta
uudenaikaisesta _Bismarckista_, joka lähestyi lännestä käsin. Mutta
Bert ei tuntenut näiden laivojen nimiä, ja melkoisen ajan hän
luuli saksalaisia amerikkalaisiksi ja amerikkalaisia saksalaisiksi
taistelijain suunnan erehdyttämänä. Hänestä näytti siltä, että kuusi
panssarilaivaa ahdisti kolmea, joita muuan uusi tulokas auttoi,
kunnes hänen laskelmansa osoittautuivat vääriksi _Bremenin_ ja
_Weimarin_ ampuessa _Susquehannaa_. Sitten hän oli jonkun aikaa aivan
sekaisin. Myöskin tykkien melu saattoi hänet ymmälleen; ne eivät
tuntuneet enää jylisevän, ne räiskyivät, ja jokainen heikko välähdys
sai hänen sydämensä sätkähtämään odotuksesta. Hän oli ennen tottunut
kuvista näkemään panssarilaivat sivulta käsin, nyt ne olivat kuin
levällään hänen allaan ja kaikki ylöspäin pistävät osat näyttivät
niin kumman typistetyiltä. Enimmäkseen kannet olivat autiot, vain
siellä ja täällä piileskeli parvi miehiä teräsvarustusten suojissa.
Hän näki kaikkien näiden laivojen keinuvan melkoisesti ja räiskivän
tykeillään yli pitkien, matalien laineiden aamunkoitteen kylmässä,
kirkkaassa valossa. Koko taulu aaltoili verkalleen ilmalaivan pitkän
rytmillisen nousun ja laskun mukaan.
Ensiksi ilmestyi näyttämön yläpuolelle vain _Vaterland_. Se leijaili
korkealla _Theodore Rooseveltin_ yläpuolella, pysyen kaiken
aikaa tuon täyttä vauhtia kiitävän aluksen tasalla. Sen täytyi
ajoittain näkyä ajelehtivien pilvien lomitse. Muu ilmalaivasto
pysyttelihe pilvikatoksen yläpuolella kuuden tai seitsemän tuhannen
jalan korkeudessa, keskustellen lippulaivan kanssa langattoman
sähkölennättimen avulla, mutta karttaen joutumasta tykistötulen
alaiseksi.
Varmaan ei tiedetä, mihin aikaan onnettomat amerikkalaiset
havaitsivat, että taisteluun oli ilmestynyt uusi osakas. Heidän
kokemuksistaan ei ole mitään selontekoa olemassa. Meidän on
parhaamme mukaan koetettava kuvitella, miltä taistelun kiihottamasta
merimiehestä tuntui, kun hän äkkiä kohotti katseensa ja näki
yläpuolellaan suunnattoman äänettömän haamun, joka oli suurintakin
panssarilaivaa isompi ja veti perässään Saksan lippua. Hetken
kuluttua, sikäli kuin taivas selkisi, sellaisia laivoja ilmestyi
yhä useampia hajaantuvien pilvien lomitse, ja kaikki näkyivät
ylimielisinä halveksivan tykkejä ja panssareita, kaikki lensivät
nopeasti pysyäkseen alhaalla raivoavan taistelun tasalla.
Alusta loppuun saakka ei _Vaterlandia_ ammuttu ainoallakaan
tykillä, vain muutama kivääri suunnattiin sitä kohti. Täytyy pitää
pelkkänä sattumana sitä, että yksi sen miehistä sai surmansa. Eikä
se myöskään ottanut osaa taisteluun ennen kuin vasta lopulla. Se
lensi tuhon omaksi tuomitun amerikkalaisen laivaston yläpuolella,
ja prinssi ohjaili langattoman lennättimen avulla sen toverien
liikkeitä. Sillä välin _Vogel-stern_ ja _Preussen_, perässään puoli
tusinaa drachenfliegereitä, kiitivät täyttä vauhtia edelle ja
laskeutuivat sitten pilvien läpi noin viiden meripeninkulman päässä
amerikkalaisista. Theodore Roosevelt laukaisi heti keulapuolen suuret
tykit, mutta pommit räjähtivät etäällä Vogel-sternin alapuolella, ja
viipymättä leijaili alaspäin tusina yhden miehen drachenfliegereitä
hyökkäykseen valmiina.
Kurkottaen päätään hytin akkunasta Bert näki koko tapahtuman,
aeroplaanin ja panssarilaivan ensimäisen kamppailun. Hän näki noiden
eriskummallisten saksalaisten drachenfliegerien, joilla oli leveät
laakeat siivet, neliskulmainen pää ja pyörillä varustettu ruumis,
kiitävän mies selässään halki ilman kuin lintuparvi. Oikealla eräs
keikahti pahoin, syöksyi jyrkästi ylös ilmaan, räjähti kovasti
paukahtaen ja vaipui loimoten mereen. Toinen putosi suin päin veteen
ja näkyi aaltoihin osuessaan lentävän palasiksi. Hän näki _Theodore
Rooseveltin_ kannella pikkuruisten miesten, joista erotti vaan
päät ja jalat, kiireimmän kautta valmistautuvan ampumaan toisia.
Sitten etumaisin lentokone syöksyi Bertin ja amerikkalaisen laivan
kannen väliin, ja jyrähtäen osui sen pommi tarkasti keulapatteriin,
saaden vastaukseksi heikkoa kiväärien paukkinaa. Rätisten tyhjenivät
amerikkalaisen makasiinitykit, ja jymähtäen tuli _Fürst Bismarckista_
vastaukseksi pommi. Sitten Bertin ja amerikkalaisen panssarilaivan
välitse kulki toinen ja kolmas lentokone, pudottaen alas pommeja,
ja neljäs, jonka ratsastajaan oli osunut luoti, keikahti alas ja
palasiksi lentäen räjähti luotien raatelemain savutorvien välissä,
lennättäen ne sijoiltaan. Bert näki vilahdukselta pienen mustan
olennon hypähtävän lentokoneen käyristyvältä rungolta, osuvan
savupiippuun ja putoavan velttona kannelle, missä räjähdys sen
silmänräpäyksessä nielaisi olemattomaksi.
Lippulaivan keulapuolelta kuului hirveä räjähdys, suunnaton kappale
metallia näkyi irroittuvan siitä ja sukeltavan mereen, vieden
mukanaan miehiä ja jättäen jälelle aukon, johon lentokoneesta
kätevästi viskattiin loimuava pommi. Ja sitten Bert erotti kasvavassa
armottomassa valossa liiankin selvään, kuinka _Theodore Rooseveltin_
vaahtoavassa vanavedessä kamppaili hurjasti joukko pikkuruisia
olentoja. Mitä ne olivat? Eivät kai ihmisiä -- ei suinkaan? Nuo
hukkuvat, ruhjotut pikku oliot raatelivat hapuilevilla sormillaan
Bertin sielua. "Hyvä jumala!" hän melkein vikisten valitti. "Hyvä
jumala!" Hän katsoi jälleen, ne olivat kadonneet, ja _Andrew
Jackson_, jonka mustaa runkoa uppoavan _Bremenin_ viimeinen laukaus
oli hieman rumentanut, halkoi vettä, joka oli ne niellyt, kahteen
kauniisti sopusuhtaiseen aaltoon. Hetkiseksi suunnaton kauhu sokaisi
Bertin estäen häntä näkemästä jatkuvaa hävitystyötä.
Sitten kuului hirvittävä jyrinä, johon liittyi sarja pienempiä
räjähdyksiä, ja _Susquehanna_, joka oli nyt kolmen meripeninkulman
päässä itään käsin, hävisi äkisti kiehuvaan, kuohuvaan syvyyteen.
Jonkun aikaa näkyi vain mylleröivää vettä, sitten ryöpsähteli
nielusta suunnattomina röyhtäyksinä höyryä, ilmaa, öljyä, vaatetta ja
puuta ja ihmisiä.
Se keskeytti taistelun. Bertistä tuo seisaus tuntui pitkältä. Hän
huomasi etsivänsä drachenfliegereitä. Erään litistyneet jäännökset
uiskentelivat _Monitorin_ keulapuolella, toiset olivat kulkeneet
ohi pudotellen pommeja amerikkalaisiin laivoihin. Useat keikkuivat
vedessä nähtävästi vahingoittumattomina ja kolme tai neljä oli
vielä ilmassa, kiertäen suuressa kaaressa emälaivaansa palatakseen.
Amerikkalaiset panssarilaivat eivät olleet enää kolonnassa. Pahasti
vahingoittunut _Theodore Roosevelt_ oli kääntynyt kaakkoon ja
_Andrew Jackson_, joka oli saanut aimo kolhauksia, mutta säilyttänyt
tykistönsä eheänä, ajoi sen ja yhä vielä vereksen ja voimakkaan
_Fürst Bismarckin_ väliin suojellakseen edellistä sen tulelta.
Länteen olivat ilmestyneet _Hermann_ ja _Germanicus_ valmiina
taisteluun.
Seisahduksessa, joka seurasi _Susquehannan_ häviötä, Bert erotti
korvia viiltävän äänen, ikäänkuin huonosti voideltu ovi olisi
lentänyt auki -- _Fürst Bismarckin_ miehet hurrasivat.
Ja tuon pysähdyksen kestäessä myöskin aurinko nousi, tumma vesi
muuttui heleän siniseksi ja maailman yli tulvi kultaista valoa.
Tuntui kuin äkkinäinen hymy olisi levinnyt vihan ja kauhun
näyttämölle. Pilviharso oli hävinnyt kuin taikavoiman haihduttamana,
ja taivaalla näyttäytyi koko suunnattomuudessaan saksalainen
ilmalaivasto, joka nyt laskeutui saaliinsa kimppuun.
"Pom-pom, pom-pom!" kumisivat tykit, mutta panssarilaivat eivät
olleet rakennetut taivasta vastaan taistelemaan, ja amerikkalaiset
saivat osumaan vain muutamia kiväärinluoteja, jotka eivät tuottaneet
sanottavia vaurioita. Heidän kolonnansa oli nyt murtunut,
_Susquehanna_ oli kadonnut, _Theodore Roosevelt_ jäänyt jälelle
ja menettänyt keulatykkinsä, _Monitor_ joutunut pahaan pulaan.
Molemmat viimeksi mainitut olivat kokonaan lopettaneet ammuntansa
ja samaten myöskin _Bremen_ ja _Weimar_, kaikki neljä sijaitsivat
nyt kuulankantaman päässä toisistaan pakollisessa aselevossa ja
yhä pitäen ylhäällä lippujaan. Ainoastaan neljä amerikkalaista
alusta, _Andrew Jackson_ etunenässä, kulki edelleen kaakkoiseen
päin. _Fürst Bismarck, Hermann_ ja _Germanicus_ höyrysivät samaan
suuntaan ankarasti ammuskellen. _Vaterland_ kohosi verkalleen ilmaan
valmistuakseen näytelmän viimeistä näytöstä varten.
Sitten tusina ilmalaivoja, asettuen perätysten, laskeutui rauhallisen
nopeasti ilman halki amerikkalaista laivastoa kohti. Ne pysyttelivät
parin tuhannen jalan korkeudessa, kunnes ennättivät etumaisten
panssarilaivojen kohdalle ja hiukan edelle, vaipuivat sitten äkkiä
kuularyöppyyn ja, kulkien juuri hiukkasen nopeammin kuin alapuolella
olevat laivat, kylvivät pommeja niiden ohutkuorisille kansille,
kunnes ne muuttuivat kohajavaksi, räiskyväksi liekkimereksi.
Niin ilmalaivat kulkivat toinen toisensa jälkeen amerikkalaisen
kolonnan ylitse, kun se koetti jatkaa taisteluaan _Fürst Bismarckia,
Hermannia_ ja _Germanicusta_ vastaan, ja jokainen ilmalaiva lisäsi
edeltäjänsä synnyttämää hävitystä ja hämmennystä. Amerikkalaisten
tykkituli taukosi melkein kokonaan, jymähti vain jokunen
sankarillinen laukaus, mutta he kulkivat yhä eteenpäin, itsepintaisen
taipumattomina, verisinä, murskattuina, raivoisasti vastustellen,
sylkien luoteja ilmalaivoja kohti, saksalaisten panssarilaivojen
armottomasti pommittaessa. Mutta nyt Bert näki niitä vain
vilahdukselta hyökkäävien ilmalaivojen lomitse...
Äkkiä Bert huomasi hämmästyksekseen, että koko taistelu loittoni ja
muuttui vähemmän meluisaksi. _Vaterland_ nousi ilmaan, tasaisesti ja
äänettömänä, kunnes tykkien jyske ei enää ahdistanut sydäntä, vaan
saapui korviin etäisyyden heikentämänä. Pian nuo neljä vaiennutta
laivaa, jotka jäivät idän puolelle, olivat vain pieniä kaukaisia
esineitä. Mutta oliko niitä neljä? Bert saattoi nyt nähdä vain kolme
uiskentelevaa, mustunutta ja savuavaa hylkyä aurinkoa vasten. Mutta
_Bremen_ oli laskenut vesille kaksi venettä; _Theodore Roosevelt_
lähetti myöskin veneitä sinne päin, missä ajelehti pikkuruisia
esineitä nousten ja vaipuen Atlannin suurilla, leveillä aalloilla...
_Vaterland_ ei seurannut enää taistelua. Tuo kiitävä meteli ajautui
kaakkoon päin pieneten ja heiketen yhä enemmän. Eräs ilmalaivoista
makasi meressä palavana, näyttäen kaukaiselta, suunnattomalta
liekkilähteeltä, ja etäältä lounaan puolelta ilmaantui ensin yksi,
sitten kolme saksalaista panssarilaivaa, jotka riensivät tovereitaan
auttamaan...
6.
Yhä kohosi _Vaterland_, ja ilmalaivasto nousi sen keralla,
kokoontui ja suuntasi kulkunsa New Yorkia kohti. Taistelu häipyi
yhä etäisemmäksi, siitä näkyi enää vain tummia haamuja ja savuava
keltainen loimu, joka ennen pitkää erottui vain epäselvänä läikkänä
kirkkaasta taivaanrannasta ja sitten katosi kokonaan näkyvistä...
Niin oli Bert Smallways siis nähnyt taistelun, jossa olivat
ensimäistä kertaa tulessa ilmalaivat ja viimeisen kerran koko
sotahistorian omituisimmat ilmiöt, rautaiset panssarilaivat, jotka
aloittivat uransa keisari Napoleon III:n uivina pattereina Krimin
sodassa ja pysyivät käytännössä seitsemänkymmentä vuotta niellen
suunnattomat määrät ihmiskunnan voimia ja varoja. Tuon ajan kuluessa
luotiin yli kaksitoista tuhatta viisi sataa näitä kummallisia
hirviöitä, joista jokainen oli edeltäjäänsä suurempi, voimakkaampi ja
murhaavampi. Jokaista vuorostaan tervehdittiin aikansa parhaimpana
ennätyksenä, useimmat myytiin kotvan kuluttua rautaromuna. Ainoastaan
viisi prosenttia niistä pääsi milloinkaan todelliseen taisteluun.
Muutamat tekivät haaksirikon, toiset ajoivat maalle ja särkyivät,
useat törmäsivät tapaturmassa vastakkain ja upposivat. Lukemattomien
ihmisten elämä uhrattiin niiden palvelukseen, tuhansien insinöörien
ja keksijäin loistava nero ja kärsivällisyys, arvaamattomia
rikkauksia ja ainesvarastoja. Niiden tähden ihmiset saivat kuihtua ja
nähdä nälkää, miljoonat lapset käydä ennen aikojaan työhön käsiksi,
lukemattomat onnellisen elämän mahdollisuudet raueta tyhjiin. Niitä
varten oli mistä hinnasta hyvänsä hankittava rahaa -- sellainen oli
laki kansakunnan olemassaolosta noina omituisina aikoina. Epäilemättä
ne olivat mekaanisten keksintöjen historian eriskummallisimpia,
tuhoisimpia ja hyödyttömimpiä jättiläishirviöitä.
Ja sitten pilvissä leijailevat halvat kaasulaitteet hävittivät ne
perin pohjin!...
Bert Smallways ei ollut koskaan ennen nähnyt sulaa hävitystä ja
käsittänyt, kuinka tuhoisa sota on. Hänen järkytetty mielensä alkoi
tajuta, että sellaistakin oli elämässä. Kaikesta tästä myllertävien
vaikutelmien ryöppyisestä tulvavirrasta kohosi ylimmäksi yksi
mielikuva -- kuva _Theodore Rooseveltin_ miehistä, jotka ensimäisen
pommin räjähdettyä olivat kamppailleet vedessä. "Taivas!" hän sanoi
sitä muistellessaan; "se olisi voinut sattua minulle ja Grubbille!...
Siinä sitä olisi sätkinyt ja saanut vettä kitaansa. Ei kai sitä kauan
kestä."
Hän halusi kiihkeästi nähdä, miten nämä seikat olivat Kurtiin
vaikuttaneet. Sitäpaitsi hän havaitsi olevansa nälissään. Hän astui
epäröiden hytin ovelle ja kurkisti käytävään. Lähellä miehistön
ruokailuhuoneeseen johtavaa käytävää seisoi ryhmä ilmalaivan miehiä
katsellen jotain, joka oli piilossa häneltä eräässä komerossa.
Muuan heistä oli puettu kevyeen sukeltajan asuun, jonka Bert oli
jo nähnyt kaasusäiliön tornissa käydessään, ja uteliaisuudesta hän
lähti katselemaan tarkemmin tätä henkilöä ja kypärää, joka hänellä
oli kainalossaan. Mutta hän unohti kypärän ennätettyään komeron
luo, sillä siinä makasi kuolleena nuorukainen, johon _Theodore
Rooseveltistä_ lennätetty luoti oli osunut.
Bert ei ollut ensinkään havainnut, että _Vaterlandiin_ olisi yltänyt
luoteja; hän oli kuvitellut olevansa kaiken aikaa tulen ulkopuolella.
Hän ei voinut ymmärtää, mikä tuon nuorukaisen oli surmannut, eikä
kukaan selittänyt sitä hänelle.
Nuorukainen makasi siinä asennossa, johon hän oli kaatunut ja
kuollut; nuttu oli repeytynyt ja kärventynyt, lapaluu murskautunut
ja työntynyt ulos, koko vasen puoli ruumista pahoin raadeltu.
Verta oli vuotanut runsaasti. Miehet kuuntelivat kypäräniekkaa,
kun tämä selitteli asiata ja osoitti permannossa olevaa pyöreätä
reikää ja murskautunutta käytävän seinälaudoitusta, johon vihainen
kuula oli kohdistanut lopputarmonsa. Kaikkien kasvoilla oli vakava
ilme; nuo vaaleaveriset, sinisilmäiset miehet olivat tottuneet
kuuliaisuuteen ja järjestykselliseen elämään, ja tämä ruhjoutunut,
märkä, kiusallinen esine, joka kerran oli ollut toveri, tuntui heistä
melkein yhtä kummalliselta kuin Bertistäkin.
Pieneltä parvekkeelta päin kiiri käytävää pitkin hurja naurunrähäkkä,
ja joku puhui -- melkein karjui -- saksan kielellä voitonriemuisesti.
Siihen vastasivat toiset henkilöt matalammalla ja kunnioittavalla
äänellä.
_"Der Prinz"_, lausui joku, ja kaikki miehet muuttuivat jäykemmiksi
ja vähemmän luonnollisiksi. Käytävään ilmestyi ryhmä henkilöitä,
joiden etunenässä astui luutnantti Kurt paperikasaa kantaen.
Hän pysähtyi kuin salaman iskemänä nähdessään komerossa makaavan
ruumiin, ja hänen punakat kasvonsa kalpenivat. "Ohoh!" hän äännähti
hämmästyneenä.
Prinssi seurasi häntä jutellen olkansa yli von Winterfeldin ja
kapteenin kanssa. "No?" hän sanoi Kurtille pysähtyen keskelle
lausettaan ja seuraten Kurtin käden viittausta. Hän tuijotti tuohon
lyyhistyneeseen olentoon ja näytti ajattelevan hetkisen.
Sitten hän viittasi huolimattomasti nuorukaisen ruumiiseen ja kääntyi
kapteenin puoleen.
"Toimittakaa se pois", hän virkkoi saksaksi ja jatkoi matkaansa,
päättäen von Winterfeldille kohdistamansa lauseen yhtä hilpeällä
äänellä, kuin oli sen aloittanutkin.
7.
Se syvä vaikutelma avuttomina hukkuvista ihmisistä, joka oli jäänyt
Bertin mieleen meritaistelusta, sekaantui irroittamattomasti muistoon
prinssi Karl Albertin mahtavasta ilmestymisestä, kun tämä viitaten
käski _Vaterlandin_ miehen ruumiin poistettavaksi. Tähän asti hän
oli ajatellut sotaa hilpeäksi, rennoksi, kiihottavaksi tapahtumaksi,
jotensakin suuren karnevaalin kaltaiseksi, ja yleensä hupaisaksi ja
virkistäväksi. Nyt hän tunsi sen hiukan paremmin.
Seuraavana päivänä hänen pettymystänsä seurasi kolmas ilkeä
vaikutelma, melkeinpä liian joutava tullakseen kuvatuksi. Sodan
aikana sellainen oli pelkkä välttämätön arkitapahtuma, mutta
hänen kaupunkilaistunutta mielikuvitustaan se järkytti ankarasti.
"Kaupunkilaistuneella" tarkoitamme aikakauden erikoista hempeyttä.
Sen ajan yhteenkasaantuneilla kaupunkilaisilla ei ollut lainkaan yhtä
laajalle ulottuvaa elämänkokemusta kuin edellisten aikojen ihmisillä;
he eivät näet yleensä nähneet koskaan mitään surmattavan, tutustuivat
vain kirjojen ja kuvien lieventävän välityksen kautta hengelle
käypään väkivaltaisuuteen. Ainoastaan kolme kertaa koko elämässään
Bert oli nähnyt kuolleen ihmisen, eikä hän ollut koskaan surmannut
mitään sen suurempaa oliota kuin vastasyntyneen kissanpojan.
Tämän kolmannen tärähdyksen hän sai nähdessään, kuinka muuan
_Adlerin_ miehistä teloitettiin siitä hyvästä, että oli tuonut
mukanaan laatikon tulitikkuja. Rikos oli ilmeinen. Mies oli laivaan
tullessaan unohtanut, että hänellä oli sellaisia taskussaan. Tämän
rikkomuksen suuruutta oli perin pohjin terotettu jokaiselle, ja
pitkin laivaa oli ripustettu runsaasti varoitustauluja. Mies selitti
puolustuksekseen tottuneensa niin kovin ilmoituksiin ja olleensa niin
kiintynyt työhönsä, ettei hän ollut sovittanut niitä itseensä; hän
vetosi huomaamattomuuteen, mikä sotilaalle on varsin suuri rikos.
Laivan päällikkö julisti hänet syylliseksi ja prinssi vahvisti
tuomion langattoman sähkölennättimen avulla. Hänen kuolemaansa
päätettiin käyttää varoitukseksi koko laivastolle. "Saksalaiset",
selitti prinssi, "eivät olleet kulkeneet hajamielisyydessään Atlannin
poikki." Ja jotta tämä kuuliaisuuden ja järjestyksen opetus näkyisi
kaikkialla, päätettiin sähköteloituksen tai nukuttamisen asemasta
käyttää hirttämistä.
Niinpä ilmalaivasto ryhmittyi lippulaivan ympärille kuin korppiparvi
kalalammikossa ruoka-aikana. _Adler_ leijaili aivan lippulaivan
rinnalla. _Vaterlandin:_ koko miehistö kokoontui riippuvalle
parvekkeelle, toisten laivojen miehet kapusivat ilmasäiliöille, s.o.
nousivat ulkoverkkoa myöten kylkien yläosiin. Upseerit ilmestyivät
konetykki-parvekkeille. Bert näki koko laivaston allaan, ja se näytti
hänestä kerrassaan suuremmoiselta. Syvällä alapuolella oli kaksi
höyrylaivaa, toinen Englannin, toinen Amerikan lippua käyttävä;
ne näyttivät peräti pikkuruisilta ja muodostuivat mittapuuksi.
Ne olivat äärettömän kaukana. Bert seisoi parvekkeella odottaen
uteliaana teloitusta, mutta tunsi itsensä kuitenkin levottomaksi,
sillä kymmenkunnan jalan päässä oli tuo hirvittävä vaalea prinssi ja
hän tuijotti niin kammottavasti käsivarret ristissä rinnallaan ja
kantapäät yhdessä sotilaan tavoin.
_Adlerin_ miestä ryhdyttiin hirttämään. Hänelle mitattiin köyttä
kuusikymmentä jalkaa, jotta hän heiluisi kaikkien pahantekijäin
nähden, jotka mahdollisesti piilottelivat tulitikkuja tai
mietiskelivät jotain samantapaista vallattomuutta. Bert näki
tuon miehen seisovan noin kolmen sadan jalan päässä _Adlerin_
alaparvekkeella; epäilemättä hän tunsi pelkoa ja sisimmässään
kylläkin kapinoitsi, mutta ulkonaisesti hän oli suora ja
tottelevainen. Sitten hänet sysättiin alas...
Hän putosi kädet ja jalat ojollaan, kunnes nuora nytkähtäen
pingoittui. Nyt hänen olisi pitänyt kuolla ja keikkua muille
varoitukseksi, mutta sen sijaan tapahtuikin jotain kammottavampaa.
Hänen päänsä, repesi irralleen, ruumis putosi kieppuen mereen,
velttona, luonnottoman näköisenä, ja pää kiiti kilpaillen perässä.
"Uh!" sanoi Bert tarttuen edessään olevaan kaiteeseen, ja moni
miehistä mörähti saman tunteen valtaamana.
"Kas niin!" virkkoi prinssi entistään jäykempänä ja ankarampana,
tuijotti hetkisen ja nousi sitten portaita myöten ilmalaivaan.
Bert viipyi kauan parvekkeella puristaen tiukasti kaidepuuta.
Tuo joutava tapahtuma kauhistutti häntä niin, että hän melkein
tunsi ruumiillista kipua. Se voitti hänen mielestään taistelunkin
hirveydessään. Hän oli todellakin sangen huonontunut, kelpaamaton
sivistynyt henkilö.
Myöhään sinä iltapäivänä Kurt saapui hyttiin ja huomasi hänen
kalpeana ja surkean näköisenä lojuvan arkullaan. Mutta olipa Kurtkin
menettänyt jonkun verran entistä reippauttaan.
"Oletteko merikipeä?" hän kysyi. "En!"
"Tänä iltana meidän pitäisi saapua New Yorkiin. Peräpuolella on
nousemassa hyvä tuuli. Silloin vasta saamme nähdä jotain."
Bert ei vastannut.
Kurt otti esiin pöydän ja tuolin ja ratisteli hetkisen karttojaan.
Sitten hän vaipui synkkiin mietteisiin, jonkun ajan kuluttua hän
nousi ja katsoi kumppaniinsa. "Mikä teitä vaivaa?" hän uteli.
"Ei mikään!"
Kurt tuijotti uhkaavasti. "Mikä teitä vaivaa?" hän toisti.
"Näin, kuinka ne hirttivät tuon miehen. Näin, kuinka lentokoneesta
putosi mies ja mätkähti suuren panssarilaivan savutorvea vastaan.
Näin sen ruumiin tuolla käytävässä. Olen tänään nähnyt liian paljon
hävitystä ja murhia. Siitä se johtuu. Min'en siedä sellaista. En
tietänyt, että sota oli tällaista. Olen siviilimies. En pidä siitä."
"En _minäkään_ pidä", sanoi Kurt. "Kautta taivaan, en!"
"Olen lukenut sodasta ja muusta, mutta kyllä se on toista, kun sen
näkee. Minua rupeaa huimaamaan. Minua rupeaa jo huimaamaan. Tuossa
ilmapallossa en ollut millänikään, mutta tämä alituinen alaspäin
katseleminen ja ihmisten murskaaminen se kustantaa hermoille.
Ymmärrättekö?"
"Kyllä ne tottuvat..."
Kurt mietti. "Te ette ole ainoa. Kaikki miehet alkavat hermostua. Sen
tekee lentäminen. Luonnollisesti se panee ensin pään hiukan pyörälle.
Mitä surmaamiseen tulee, niin meidän pitää vuotaa verta, muuta ei
tarvita. Me olemme kesyjä, sivistyneitä ihmisiä. Ja meidän pitää
vuotaa verta. Luullakseni laivassa ei ole kymmentäkään sellaista,
jotka ovat toden teolla nähneet verenvuodatusta. He ovat toistaiseksi
olleet kilttejä, rauhallisia, lainkuuliaisia saksalaisia... Nyt he
ovat täällä -- nyt ei auta. He ovat nyt hiukan arkaluontoisia, mutta
vuottakaahan, kun he pääsevät oikein käsiksi."
Hän mietti. "Jokainen alkaa hiukan hermostua", hän sanoi.
Hän kiintyi jälleen karttoihinsa. Bert istui kyyrysillään nurkassaan,
välittämättä hänestä vähääkään Molemmat pysyivät vaiti jonkun aikaa.
"Minkä vuoksi prinssi hirtätti sen miehen?" Bert kysäsi äkkiä.
"Se oli aivan oikein", sanoi Kurt, "se oli aivan oikein. _Aivan_
oikein. Meillähän on säännöt, päivänselvät säännöt, ja tuo tyhmyri
pitää taskussaan tulitikkuja --"
"Herra jumala! Sitäpä minä en unohda", sanoi Bert sopimattomasti.
Kurt ei vastannut. Hän mittaili etäisyyttä New Yorkista ja aprikoi.
"Minkähänlaisia amerikkalaisten aeroplaanit ovat?" hän sanoi.
"Kenties meidän drachenfliegerien kaltaisia... Huomenna tähän aikaan
sen tiedämme... Mitähän me saamme tietää? Kenties he ryhtyvät
kaikesta huolimatta taisteluun... Kumma taistelu siitä tulee!"
Hän vihelteli hiljaa ja mietiskeli. Hetken kuluttua hän astui ulos
hytistä, ja myöhemmin Bert tapasi hänet hämärässä riippuvalla
parvekkeella, missä hän tuijotti eteensä ja tuumaili, mitä huomenna
saattoi tapahtua. Pilvet verhosivat jälleen meren, ja nousten ja
laskien pitkänä kiilana lentävät ilmalaivat näyttivät parvelta outoja
lintuja kaaoksessa, jossa ei ollut maata eikä vettä, ainoastaan usvaa
ja taivasta.