"En voi sanoa, Teidän Kuninkaallinen Korkeutenne. Sanomalehdet,
ainakin _Daily Courier_, sanoivat kahdeksankymmentä
englanninpeninkulmaa tunnissa."
He keskustelivat siitä jonkun aikaa saksan kielellä.
"Voiko se pysyä paikallaan? Ylhäällä ilmassa? Sen juuri haluan
tietää."
"Se saattoi leijailla kuin ampiainen, Teidän Kuninkaallinen
Korkeutenne", sanoi Bert.
_"Viel besser, nicht wahr?"_ virkkoi prinssi von Winterfeldille ja
jatkoi sitten saksan kielellä jonkun aikaa.
Hetken kuluttua he lopettivat pakinansa, ja molemmat upseerit
katsahtivat Bertiin. Toinen soitti kelloa, ja salkku jätettiin
palvelijalle, joka vei sen pois.
Sitten he palasivat Bertin asiaan, ja prinssi oli ilmeisesti
taipuvainen kohtelemaan häntä ankarasti. Von Winterfeld pani vastaan.
Luultavasti puututtiin jumaluusopillisiinkin näkökohtiin, sillä
monesti mainittiin sana "Gott". Keskustelijat pääsivät viimein
johonkin lopputulokseen, ja nähtävästi von Winterfeld sai toimekseen
ilmoittaa sen Bertille.
"Herra Smallways", hän sanoi, "te olette saanut tässä laivassa
jalansijan häpeämättömästi ja järjestelmällisesti valehtelemalla."
"Ei siinä juuri järjestystä ollut", virkkoi Bert. "Minä --"
Prinssi viittasi häntä vaikenemaan.
"Ja Hänen Ylhäisyytensä voi kohdella teitä kuin vakoojaa ainakin."
"Älkääs nyt! -- Minä tulin myymään --"
"Ssh!" sanoi toinen upseereista.
"Mutta koska onnellinen sattuma on tehnyt teidät Jumalan
välikappaleeksi ja te siten olette saattanut tämän Butteridgen
lentokoneen Hänen Ylhäisyytensä käsiin, niin teidät on päätetty
armahtaa. Niin -- te toitte hyviä sanomia. Te saatte jäädä tähän
laivaan, kunnes sopivassa tilaisuudessa voimme vapautua teistä.
Ymmärrättekö?"
"Me kuljetamme häntä", lisäsi prinssi kammottavasti tuijottaen, _"Als
Ballast."_
"Te seuraatte meitä", sanoi von Winterfeld, "paarlastina.
Ymmärrättekö?"
Bert avasi suunsa kysyäkseen noista viidestä sadasta punnasta,
mutta pelastava älyn kipinä sai hänet vaikenemaan. Hän kohtasi von
Winterfeldin katseen, ja hänestä näytti siltä, että sihteeri nyökkäsi
kevyesti. "Mene!" sanoi prinssi tehden kädellään suuren liikkeen ovea
kohti. Bert katosi kuin myrskytuulen ajama lehti.
9.
Mutta ennen ylläkerrottua pelottavaa kohtausta Bert oli tarkastellut
_Vaterlandia_ päästä toiseen. Retki oli tuntunut hänestä hauskalta,
vaikka mielessä liikkuikin pahoja aavistuksia. Useimpien Saksan
ilmalaivaston miehien tavoin Kurt ei tietänyt juuri sanottavia
ilmapurjehduksesta, ennenkuin hänet komennettiin uuden lippulaivan
upseeriksi. Mutta hän oli peräti innostunut tähän uuteen ihmeelliseen
aseeseen, jonka Saksa oli niin äkkiä hankkinut. Poikamaisella
kiihkeydellä ja ihastuksella hän näytteli sitä Sertille, aivan
kuin lapsi, joka uutta leikkikalua näytellessään tutustuu siihen
toistamiseen. "Tarkastetaanpa koko laiva", hän sanoi mielihyvällä.
Hän huomautti erittäinkin kaiken keveyttä, aluminiumiputkien runsasta
käyttöä, tiivistetyllä vedyllä täytettyjä, joustavia pieluksia;
väliseininä oli jäljitellyllä nahalla peitettyjä vetysäiliöitä,
yksinpä ruoka-astiatkin oli laadittu perin ohuiksi ja niiden
ontto sisusta tehty ilmattomaksi, joten ne painoivat tuskin
nimeksikään. Missä lujuutta tarvittiin, siellä oli käytetty uutta
Charlottenburg-seosta, n.s. saksanterästä, maailman sitkeintä ja
kestävintä metallia.
Tilasta ei ollut puutetta. Tila ei merkinnyt mitään, kunhan ei paino
lisääntynyt. Laivan asuttava osa oli kahdensadan viidenkymmenen
jalan pituinen ja hytit sijaitsivat kahdessa kerroksessa. Niiden
yläpuolella oli omituisia pikku torneja, joissa oli suuret akkunat ja
ilmanpitävät kaksinkertaiset ovet ja joista saattoi katsella avaria
kaasusäiliöitä. Tämä sisäpuoli teki Bertiin syvän vaikutuksen. Hän
ei ollut milloinkaan ennen tietänyt, ettei ilmalaiva ollut mikään
yhtämittainen kaasusäkki, jossa ei ollut muuta kuin kaasua. Nyt hän
näki yläpuolellaan sen selkärangan ja suuret kylkiluut, "neuraliset
ja haemaliset kanavat", sanoi Kurt, joka oli lukenut hieman biologiaa.
"Melkeinpä niin!" myönsi Bert, vaikk'ei hänellä ollut pienintäkään
aavistusta noiden sanojen merkityksestä.
Sinne voitiin kiinnittää pieniä sähkölamppuja, jos jotakin joutui
yöllä epäkuntoon. Olipa siellä tikapuitakin. "Mutta eihän kaasun
keskelle voi mennä", väitti Bert. "Ei sitä voi hengittää."
Luutnantti avasi erään kaapin oven ja otti esille sukeltajan asun
kaltaiset varusteet. Niihin kuuluivat öljytystä silkistä laadittu
puku ja tiivistetyllä ilmalla täytetty säiliö sekä kypärä, jotka
olivat aluminiumin ja jonkun keveän metallin sekoituksesta tehdyt.
"Me voimme päästä aivan turvallisesti sisäpuoliseen verkkolaitokseen
käsiksi ja paikata vuodot sekä kuulien tekemät repeämät", hän
selitti. "Tässä on verkkolaitosta sekä sisä- että ulkopuolella. Koko
ulkokuori on niin sanoakseni köysiverkkoa."
Ilmalaivan asuttavan osan perästä alkoi räjähdysaineiden varasto,
joka ulottui sen keskivaiheille asti. Siinä oli erilaisia pommeja,
enimmäkseen lasikuorisia. Saksalaisilla ilmalaivoilla ei ollut muita
tykkejä kuin yksi pieni pom-pom (käyttääksemme vanhaa, buurisodan
aikuista englantilaista pilanimeä), joka oli keulaparvekkeella
kotkan sydämen kohdalla. Varastosta johti kaasusäiliöiden alitse
perässä sijaitsevaan konehuoneeseen peitetty kangaskäytävä, jonka
pohjaan oli kudottu aluminiumilankoja ja sivulle laadittu köysikaide;
sitä myöten ei Bert kuitenkaan kulkenut eikä siis milloinkaan
tullut nähneeksi koneita. Mutta hän nousi päin ankaraa ilmavirtaa,
jolla tuulettaminen toimitettiin, pitkin tikapuita, jotka johtivat
jonkinlaista kaasunpitävää käytävää myöten halki etumaisen suuren
ilmasäiliön sille pienelle parvekkeelle, jolla sijaitsi kaukopuhelin
ja kevyt pom-pom-tykki kuula-arkkuineen. Tämä parveke oli tehty
aluminiumi-magnesiumiseoksesta. Ylä- ja alapuolella pöhötti
ilmalaivan kiinteä, kallion tapainen rinta ja musta kotka levitti
siipiään niin suunnattomana, että sen äärimmäiset osat katosivat
pullistuvan kaasusäiliön taakse.
Ja etäällä, leijailevien kotkien alapuolella, kenties neljänkin
tuhannen jalan syvyydessä oli Englanti, joka näytti aamuauringon
valossa varsin pieneltä ja turvattomalta.
Huomatessaan sen Englanniksi Bert tunsi äkkiä ja odottamatta
isänmaallisia tunnonvaivoja. Hänessä heräsi aivan uusi ajatus. Hän
olisi yhtäkaikki saattanut repiä nuo paperit palasiksi ja heittää
ne pois. Eivät nämä ihmiset olisi voineet tehdä hänelle suuriakaan.
Ja jos olisivatkin, niin eikö englantilaisen pitäisi kuolla maansa
puolesta? Tähän asti tuo ajatus oli melkein tukehtunut kilpailuun
kiihottavan arkielämän huoliin. Hänen mielensä muuttui perin
alakuloiseksi. Hän tajusi, että hänen olisi varemmin pitänyt nähdä
asia siinä valossa. Miksi hän ei ollutkaan nähnyt asiaa siinä valossa
varemmin?
Niin, eikö hän ollut tavallaan kavaltaja?...
Hän ihmetteli, miltä ilmalaivasta mahtoi näyttää tuolta alhaalta
käsin. Epäilemättä järisyttävältä ja musertavalta.
Kurt kertoi, että kuljettiin Manchesterin ja Liverpoolin väliä.
Näköalan poikki ulottuva kimmeltävä juova oli Laivakanava ja etäällä
näkyvä vyöryvä oja, joka oli täynnä aluksia, Merseyn vuono. Bert oli
kotoisin Etelä-Englannista, hän ei ollut milloinkaan käynyt pohjan
puolella, ja lukemattomat tehtaat ja savupiiput -- jälkimäiset
olivat nyt suurimmaksi osaksi hyljätyt ja savuttomat, sillä sijaan
oli tullut suunnattomia sähkölaitoksia, jotka nielivät oman nokensa
-- vanhat maantiesillat, raitiotieverkot, tavaravajat ja likaisen
harmaat rakennukset ja hujan hajan risteilevät kadut tekivät
häneen ränsistyneen esikaupungin vaikutuksen. Siellä ja täällä oli
ikäänkuin verkkoon tarttuneina vainioita ja maanviljelyselämän
jäännöksiä. Epäilemättä tässä sekamelskassa oli myöskin museoita,
raatihuoneita ja tuomiokirkkojakin osoittamassa kunnallisen ja
uskonnollisen järjestyksen teoreettisia keskuksia. Mutta Bert
ei voinut nähdä niitä, ne eivät pistäneet lainkaan esiin tuosta
sekavasta taulusta, jonka kokoon kasatut työläisasunnot ja työpaikat,
myymälät ja yksinkertaiset kirkot ja kappelit muodostivat. Ja tämän
teollisuussivistyksen leimalla merkityn maiseman yli liukuivat
saksalaisten ilmalaivojen varjot kuin kiireesti uiva kalaparvi...
Kurt ja Bert rupesivat pakinoimaan ilmapurjehdustaidosta ja
lähtivät hetken kuluttua alaparvekkeelle, jotta Bert saisi nähdä
drachenfliegerit, jotka oikean siiven ilmalaivat olivat edellisenä
iltana ottaneet hinattavikseen; niitä oli nyt jokaisen laivan perässä
kolme tai neljä kappaletta. Ne näyttivät näkymättömien nuorien
nenässä kiitäviltä suunnattomilta leijoilta. Niillä oli pitkä
neliskulmainen pää ja litteä pyrstö sekä sivuilla propellit.
"Noihin tarvitaan suurta taitoa -- suurta taitoa!"
"Niinpä tietenkin!" Äänettömyys.
"Onko teidän koneenne erilainen, herra Butteridge?"
"Aivan erilainen", vastasi Bert. "Enemmän hyönteisen, vähemmän linnun
kaltainen. Ja se hyrisee, eikä se ajelehdi tuolla tavoin. Mitähän
noilla on virkaa?"
Kurt ei ollut itsekään siitä selvillä ja selitteli parhaillaan, kun
Bert kutsuttiin prinssin luo kuulusteltavaksi, kuten varemmin olemme
kertoneet...
Ja kun tutkinto oli päättynyt, putosivat Butteridgen viimeiset
jäännökset Bertin yltä kuin vaatteet, ja hän muuttui Smallwaysiksi.
Sotamiehet lakkasivat tekemästä hänelle kunniaa, ja upseerit
eivät olleet hänestä tietävinäänkään, paitsi luutnantti Kurt.
Hänet ajettiin ulos sievästä hytistään ja ahdettiin tavaroineen
luutnantti Kurtin kumppaniksi, tämä kun oli upseereista nuorin.
Linnunpää-upseeri palasi asuntoonsa, yhä vielä hiljakseen kiroillen
ja kantaen käsissään parranajotarpeita, saapaspuita, kevyitä
hiusharjoja, käsipeilejä ja pomaadarasioita. Bert joutui Kurtin luo
senvuoksi, ettei koko laivassa ollut ainoatakaan muuta paikkaa, minne
hän olisi saattanut kallistaa sidotun päänsä. Mutta hänen oli määrä
aterioida miehistön kera.
Kurt saapui sisään ja seisoen hajasäärin tarkasteli häntä hetkisen,
kun hän istui masentuneena uudessa asunnossaan.
"No, mikä teidän oikea nimenne on?" kysyi Kurt, joka oli saanut vain
vaillinaisia tietoja asiain uudesta tilasta.
"Smallways."
"Minä ajattelin, että teissä oli hiukan petkuttajaa -- silloinkin,
kun luulin teitä Butteridgeksi. Kiittäkää onneanne, että prinssi
pysyi niin tyynenä. Hän on hirveän vaarallinen, kun hän suuttuu.
Häntä ei arveluttaisi vähääkään heittää teidän laisenne mies ulos
laivasta, jos sen asianhaarat vaatisivat... Ne sysäsivät teidät minun
vastuksikseni, mutta tämä on minun hyttini."
"Kyllä koetan muistaa", sanoi Bert.
Kurt poistui, ja palatessaan hän toi mukanaan erään kuvan, jonka
hän kiinnitti seinään. Se oli Siegfried Schmalzin "Sodan jumala",
tuo hirvittävä, musertava olento, joka viikinkikypärä päässään,
punainen viitta yllään ja miekka kädessään kahlaa hävityksen halki.
Ulkonäöltään se muistutti erittäin suuresti prinssi Karl Albertia,
jonka mieliksi se oli maalattu.