"Päätin sen varusteidenne laadusta. Mihin naisenne on joutunut,
sitä en voi saada selville. En myöskään voi sanoa, miksi teillä on
sandaalit ja tuollaiset halvat siniset vaatteet. Ne eivät kuulu
minun ohjeisiini. Kenties ne ovat joutavuuksia. Virallisesti
niihin ei kiinnitetä mitään huomiota. Naiset tulevat ja menevät
-- olen maailmanmies. Olen nähnyt viisaiden miesten käyttävän
sandaaleja, vieläpä kieltäytyvän liharuokaa syömästä. Olen tuntenut
miehiä -- tai ainakin olen tuntenut apteekkareja -- jotka eivät
tupakoineet. Epäilemättä olette jättänyt tuon naisen jonnekin. No
niin. Ryhtykäämme asiaan. Korkeampi mahti" -- hänen äänensä sävy
muuttui, hänen silmänsä näyttivät suurenevan -- "on tuonut teidät
ja salaisuutenne suoraa päätä meidän luoksemme. Niin on käynyt."
Hän taivutti päätään. "Sen on tehnyt Saksan ja prinssimme sallimus.
Ymmärrän hyvin, että te kuljetatte aina tuota salaisuutta mukananne.
Pelkäätte rosvoja ja vakoojia. Niin se joutui kerallanne meille.
Herra Butteridge, Saksa ostaa sen."
"Ostaako?"
"Ostaa", sanoi sihteeri tarkastellen kiinteästi Bertin sandaaleja,
jotka oli heitetty nurkkaan. Hän heräsi mietteistään, tarkasteli
hetkisen muistiinpanojaan, ja Bert silmäili hänen ruskeita,
kurttuisia kasvojaan täynnä odotusta ja kauhua. "Minut on valtuutettu
lausumaan", sanoi sihteeri yhä katsellen pöydälle levitettyjä
papereitaan, "että Saksa on aina halunnut ostaa salaisuutenne. Me
olemme todellakin odottaneet sitä innokkaasti -- hyvin innokkaasti.
Ainoastaan siitä syystä, että pelkäsimme teidän isänmaallisuudesta
tehneen salaisen liiton Englannin sotaministeriön kanssa, me
käyttäydyimme varovaisesti keskustellessamme suuren keksintönne
ostamisesta. Nyt me voimme empimättä suostua ehdotukseenne ja maksaa
sata tuhatta puntaa."
"Tuhat tulimmaista!" huudahti Bert huumaantuneena.
"Mitä tarkoitatte?"
"Koski päätäni", sanoi Bert, kohottaen kätensä sidotulle otsalleen.
"Vai niin. Olen myöskin valtuutettu sanomaan, että mitä tulee tuohon
jaloon, väärin syytettyyn naiseen, jota te olette niin urheasti
puolustanut englantilaista tekopyhyyttä ja tunteettomuutta vastaan,
niin on koko Saksan aatelisto hänen puolellaan."
"Nainenko?" Bert virkkoi heikosti, mutta muisti sitten Butteridgen
lemmentarinan. Olikohan tuo ukko lukenut kirjeetkin? Kylläpä hän
siinä tapauksessa mahtoi pitää häntä aika tulikekäleenä. "Oh! Se
juttu on aivan selvä", hän sanoi. "Sitä minä en ensinkään epäillyt.
Minä --"
Hän vaikeni. Sihteeri tuijotti kerrassaan kauhistuttavasta Bertin
mielestä ennätti kulua kokonainen ikuisuus, ennenkuin hän antoi
katseensa jälleen vaipua. "No niin, kuten suvaitsette. Nainen on
teidän asianne. Olen suorittanut tehtäväni. Ja paroonin arvon voitte
myöskin saada. Suostumme kaikkeen, herra Butteridge." Hän rummutti
pöytää hetkisen ja jatkoi sitten: "Voin kertoa teille, että tulitte
luoksemme käänteentekevänä hetkenä. Nyt voin huoletta ilmaista teille
suunnitelmamme. Koko maailma on tunteva sen, ennenkuin lähdette
jälleen tästä laivasta. Sota on kenties jo julistettu. Me menemme
-- Amerikkaan. Laivastomme laskeutuu ilmasta Yhdysvaltain kimppuun
-- se maa ei ole missään suhteessa varustautunut taisteluun. Ovat
aina luottaneet Atlantan. Ja merilaivastoonsa. Olemme valinneet
määrätyn kohdan se on toistaiseksi päälliköiden salaisuus -- jonka me
anastamme, ja sitten laadimme varastopaikan -- jonkinlaisen sisämaan
Gibraltarin. Siitä on tuleva -- niin, kuinka sanoisin? -- kotkan
pesä. Sinne meidän ilmalaivamme kokoontuvat, siellä ne korjataan, ja
sieltä ne lentelevät yli koko maan herättäen kauhua kaupungeissa,
pitäen vallassaan Washingtonia, ottaen väkisin, mitä tarvitaan,
kunnes meidän ehtomme hyväksytään. Ymmärrättekö?"
"Jatkakaa vaan!" sanoi Bert.
"Olisimme voineet suorittaa kaiken tämän omillakin ilmalaivoillamme,
mutta teidän lentokoneenne tekee suunnitelmamme täydelliseksi. Siitä
saamme paremman drachenfliegerin, ja sen lisäksi meidän ei tarvitse
enää pelätä Englantia. Ilman teitä Englanti, jota te niin suuresti
rakastitte ja joka on niin huonosti palkinnut teitä, tuo fariseuksien
ja matelijain maa, ei voi tehdä mitään -- ei yhtään mitään! Kuten
huomaatte, puhun teille aivan suoraan. No niin, olen valtuutettu
sanomaan, että Saksa tunnustaa kaiken tämän. Haluamme saada teidät
käytettäväksemme, tehdä teistä ylimmän lentopäällikkömme. Me
tahdomme teidän johdollanne varustaa lauman ampiaisia. Me tahdomme,
että te johdatte tätä voimaa. Ja juuri Amerikkaan perustettavalla
asemallamme me tarvitsemme teitä. Siksi me hyväksymme tinkimättä
ehdot, jotka viikkoja sitten esititte -- saatte sata tuhatta puntaa
ennakkomaksuna, palkaksi kolme tuhatta puntaa vuodessa, eläkkeeksi
tuhannen puntaa vuodessa ja paroonin arvonimen, kuten halusitte. Nämä
ovat ohjeeni."
Hän ryhtyi jälleen tutkimaan Bertin kasvoja.
"Aivan oikein, luonnollisesti", sanoi Bert hiukan hengästyneenä,
mutta muuten päättäväisenä ja tyynenä. Ja hänen mielestään oli nyt
aika ryhtyä toteuttamaan yöllisiä suunnitelmia.
Sihteeri tutkiskeli yhä tarkkaavaisesti Bertin kaulusta. Vain
hetkiseksi hänen katseensa siirtyi sandaaleihin.
"Vartokaas, kun mietin hiukkasen", sanoi Bert, johon katse teki
lamauttavan vaikutuksen. "Kuulkaas nyt!" hän virkkoi viimein
kasvoillaan erittäin suora ilme. "Salaisuus _on_ minun hallussani."
"Niin on."
"Mutta en tahdo, että Butteridge nimi tulee tunnetuksi --
ymmärrättekö? Olen ajatellut asiaa."
"Hienotunteisuuttako?"
"Aivan niin. Te ostatte salaisuuden -- ainakin minä annan sen teille
-- omistajalta -- ymmärrättekö?" Hänen äänensä petti hieman, ja
toinen tuijotti yhä. "Tahdon tehdä kaupat salanimellä. Ymmärrättekö?"
Sihteeri tuijotti yhä. Bert ajelehti kuin pyörteeseen joutunut uija.
"Nähkääs, aion ottaa nimen Smallways. Paroonin nimestä en välitä,
olen muuttanut mieleni. Ja rahat tahdon saada huomiota herättämättä.
Ne sata tuhatta puntaa on maksettava pankkeihin kolmekymmentä
tuhatta Lontoon piirikunnan haaraosastoon Kentin Bun Hiilissä, heti
kun luovutan teille suunnitelmat, kaksikymmentä tuhatta Englannin
pankkiin, puolet jäännöksestä johonkin hyvään ranskalaiseen
pankkiin ja toinen puoli Saksan valtiopankkiin. Juuri niin ne on
sijoitettava. Mutta ei Butteridgen nimeen. Ne on sijoitettava Albert
Peter Smallwaysin nimeen; sen minä aion ottaa itselleni. Siinä on
ensimäinen ehto."
"Jatkakaa!" virkkoi sihteeri.
"Seuraava ehto on se", sanoi Bert, "ett'ette rupea tutkimaan
omistusoikeutta, ette kysele, kuinka sen sain. Ymmärrättekö? Tässä
mä olen -- toimitan teille tavarat, asia on aivan selvä. Muutamat
ihmiset eivät häpeä väittää, ettei keksintö ole omani. Mutta se on
minun -- ihan varmaan, siitä ei ole puhettakaan. Mutta en tahdo, että
sitä asiaa ruvetaan penkomaan. Tahdon selvän sopimuksen, jossa se
myönnetään. Ymmärrättekö?"
Tämä "Ymmärrättekö?" häipyi syvään hiljaisuuteen.
Lopulta sihteeri huokasi, nojautui taaksepäin tuolissaan, otti esille
hammastikun ja käytti sitä apunaan Bertin asiaa miettiessään. "Mikä
tuo nimi olikaan?" hän kysyi viimein pannen pois hammastikun. "Minun
on kirjoitettava se muistiin."
"Albert Peter Smallways", sanoi Bert lempeällä äänellä.
Sihteeri kirjoitti sen paperille suoriuduttuaan
oikeinkirjoitushankaluuksista, jotka aiheutuivat siitä, että
kirjaimilla on kummassakin kielessä eri nimet.
"Ja nyt, herra Smallways", hän sanoi lopuksi nojautuen taaksepäin ja
ruveten jälleen tuijottamaan, "kertokaapa, miten te saitte käsiinne
herra Butteridgen ilmapallon?"
7.
Kun kreivi von Winterfeld viimein poistui Bert Smallwaysin luota,
tämä tunsi itsensä peräti tyhjäksi ja köykäiseksi, sillä hänen oli
täytynyt kertoa koko juttu.
Hän oli keventänyt omantuntonsa putipuhtaaksi. Aivan yksityiskohtiin
asti oli hänen täytynyt syventyä. Hänet oli pakotettu selittämään
sininen puku, sandaalit, "Aavikon dervisshit" -- kaikki tyyni. Jonkun
aikaa tieteellinen into hallitsi sihteeriä, ja suunnitelmien kohtalo
pysyi ratkaisematta. Rupesipa hän pohtimaan kysymystä, kutka pallossa
olivat ensin olleet. "Luultavasti", hän sanoi, "tuo nainen oli se
oikea. Mutta se asia ei kuulu meihin."
"Tämä on varsin omituinen ja hullunkurinen juttu, mutta pelkäänpä
prinssin pahastuvan. Hän toimi päättäväisesti kuten tavallisesti --
hän toimii aina ihmeteltävän päättäväisesti, kuten Napoleon. Heti,
kun hänelle oli kerrottu teidän laskeutuneen Dornhofin leiriin, hän
sanoi: 'Tuokaa hänet! Tuokaa hänet! Sen on tähteni tehnyt!' Hänen
kohtalonsa tähti! Ymmärrättekö? Hän pettyy. Hän määräsi, että teidän
on tultava herra Butteridgenä, mutta te ette ole tehnyt niin. Te
olette koettanut, luonnollisesti; mutta huonolla menestyksellä. Hän
arvostelee ihmisiä erittäin oikein, ja ihmisten on parasta vastata
hänen odotuksiaan. Varsinkin juuri nykyään."
Hän asettui omituiseen asentoonsa, nipistäen etusormillaan
alahuultaan. Hän puhui melkein tuttavallisesti. "Tämä on noloa. Minä
koetin lausua epäilyksiä, mutta niitä ei otettu huomioon. Prinssi
ei kuuntele. Hän on ilmassa kärsimätön. Kenties hän ajattelee, että
hänen tähtensä on tehnyt hänelle kepposen. Kenties hän arvelee
_minun_ petkuttaneen häntä." Hän veti otsansa ryppyihin ja imaisi
sisään suupielensä.
"Onhan minulla suunnitelmat", huomautti Bert.
"Aivan oikein, niin onkin. Mutta nähkääs, herra Butteridge herätti
romanttisuutensa tähden prinssissä mielenkiintoa. Herra Butteridge
oli niin paljon enemmän -- oh! -- kuvasta päättäen. Pelkäänpä,
ett'ette kykene johtamaan leirimme lentokoneosastoa, kuten hän toivoi
teidän tekevän. Hän oli itse luvannut tehdä sen...
"Ja sitten Butteridgen maailmanmaine -- se olisi painanut meidän
puolellamme... No, katsotaanpa, mitä tässä voidaan tehdä." Hän
kurotti kättään. "Antakaa paperit minulle."
Herra Smallwaysin olemuksen valtasi jäätävä kylmyys. Hän ei vielä
elämänsä lopullakaan ollut selvillä siitä, itkikö hän vai eikö,
mutta varmasti hänen äänessään oli kyyneleitä. "Kuulkaapas nyt!" hän
vastusteli. "Enkö minä saa -- mitään niistä?"
Sihteeri silmäili häntä hyväntahtoisesti. "Te ette ansaitse mitään!"
hän sanoi.
"Olisinhan voinut repiä ne."
"Ne eivät ole teidän!"
"Tuskinpa ne olivat hänenkään."
"Tarpeetonta maksaa mitään."
Bert näkyi saavan rohkeutta epätoivoiseen tekoon. "Soo!" hän sanoi
kahmaisten takkiaan. "Vai tarpeetonta!"
"Rauhoittukaa", sanoi sihteeri. "Kuunnelkaa! Te saatte viisi sataa
puntaa. Minä lupaan sen. Sen verran teen teidän hyväksenne, enempää
en voi. Ottakaa se summa minulta. Mikä tuon pankin nimi olikaan?
Kirjoittakaa se tähän. Kas niin! Sanonpa teille, ettei prinssin
kanssa ole leikittelemistä. En luule, että hän oli eilen illalla
teihin tyytyväinen. En voi vastata hänestä. Hän odotti Butteridgeä,
ja nyt te pilasitte koko jutun. Prinssi -- en oikein ymmärrä sitä,
hän on omituisessa tilassa. Sen on tehnyt lähtöhetken jännitys ja
tämä suuremmoinen liiteleminen ilman halki. En voi taata hänen
tekojaan. Mutta jos kaikki käy hyvin, niin toimitan teille viisi
sataa puntaa. Riittääkö se? Antakaa minulle nyt paperit."
"Senkin kitupiikki!" sanoi Bert, kun ovi oli sulkeutunut. "Saamarin
kitupiikki! -- Saituri!"
Hän istuutui tuolille ja vihelteli jonkun aikaa hiljalleen.
"Kylläpä olisi pettynyt, jos olisin repinyt ne palasiksi! Olisin
voinut tehdä sen."
Hän hieroi nenänsä vartta miettiväisenä. "Pilasin koko jutun. Ei
olisi pitänyt puhua salanimestä... Hätäilit, poikaseni -- nuolaisit,
ennenkuin tipahti. Tekisi mieli potkaista itseäni.
"No, eihän tulos sentään ole varsin huono", hän jatkoi. "Viisi sataa
puntaa... Eihän se olekaan _minun_ salaisuuteni. Niinhän se on, kuin
olisin löytänyt tieltä viisi sataa puntaa.
"Paljonkohan piletti Amerikasta Englantiin maksaa?"
8.
Myöhemmin samana päivänä Bert Smallways seisoi peräti masentuneena ja
järkytettynä prinssi Karl Albertin edessä.
Keskustelu kävi saksankielellä. Prinssi oli omassa hytissään, joka
sijaitsi ilmalaivan keulassa; se oli viehättävä huone, kalustona
korituoleja ja -pöytiä, etuseinällä koko huoneen levyinen akkuna.
Hän istui vihreällä veralla verhotun pöydän ääressä, rinnallaan von
Winterfeld ja kaksi muuta upseeria, ja edessään heillä oli joukko
Amerikan karttoja, Butteridgen kirjeet ja salkku sekä kasa irtonaisia
papereita. Bertiä ei pyydetty istumaan, ja hän saikin seisoa koko
haastattelun ajan. Von Winterfeld kertoi hänen tarinansa, ja tuon
tuostakin Bert erotti sanat ilmapallo ja Butteridge. Prinssin kasvot
pysyivät ankarina ja pahaa ennustavina, upseerit tarkastelivat niitä
varovaisesti tai vilkaisivat Bertiin. Tuossa tarkastelussa oli jotain
omituista uteliaisuutta, levottomuutta. Sitten prinssin mieleen
juolahti jotain, ja he rupesivat keskustelemaan piirustuksista.
Prinssi kysyi äkkiä Bertiltä englannin kielellä: "Oletko milloinkaan
nähnyt tämän koneen nousevan ilmaan?"
Bert hätkähti. "Näin sen Bun Hillin luona, Teidän Kuninkaallinen
Korkeutenne."