Saksalainen ilmalaivasto.
1.
Kaikista inhimillisen mielikuvituksen tuotteista, jotka muodostivat
Bert Smallwaysin aikuisen maailman, ei ollut ainoakaan juuri niin
outo, mieletön ja häiritsevä, niin meluisa, kiihottava ja vaarallinen
kuin isänmaanrakkauden uudenaikaiset muodot, jotka kansainvälinen
suurvaltapolitiikka oli synnyttänyt. Kaikki ihmiset rakastavat
omaa lajiaan, ylpeilevät omasta ilmapiiristään, tuntevat hellyyttä
äidinkieltään ja kotimaataan kohtaan. Ennen luonnontieteiden
aikakauden koittoa tämä ryhmä hienoja ja jaloja tunteita oli
ollut oivallinen tekijä jokaisen kelpo ihmisolennon olemuksessa,
tekijä, jonka vähemmän miellyttäviä piirteitä oli vihamielisyys
vieraita kansoja kohtaan ja vieraiden maiden parjaaminen, molemmat
tavallisesti vaarattomia. Mutta kun sitten ihmiselämän kehitys,
näköpiiri, ainekset, mittakaavat ja mahdollisuudet rupesivat
muuttumistaan muuttumaan hurjassa vauhdissa, murtuivat myöskin vanhat
rajat, aitaukset ja erotukset väkivaltaisesti. Kaikki ihmisten vanhat
vakiintuneet henkiset tavat joutuivat vastakkain uusien olosuhteiden,
vieläpä alituiseen uudistuvien ja vaihtuvien olosuhteiden kanssa.
Niillä ei ollut mitään tilaisuutta mukautua näihin. Ne tuhoutuivat
tai vääristyivät tuntemattomiksi.
Niihin aikoihin, jolloin Bun Hill oli Sir Peter Bonen isän kylä, Bert
Smallwaysin isoisä oli tuntenut kotipaikkansa kuin kymmenen sormeaan,
kohottanut lakkiaan ylemmilleen, halveksinut ja kohdellut alentuvasti
huonompiaan ja säilyttänyt samat aatteet kehdosta hautaan asti.
Hän oli kentiläinen ja englantilainen, ja se merkitsi humaloita,
olutta, kiulukoita ja päivänpaistetta sellaista, jota parempaa ei
ollut missään muualla maailmassa. Sanomalehtiä, politiikkaa ja
Lontoon matkoja ei oltu tarkoitettu hänen kaltaisilleen. Sitten tuli
muutos. Kirjamme varemmat luvut ovat antaneet käsityksen siitä,
miten Bun Hillin kävi ja kuinka uutuuksien tulvavirta oli vyörynyt
tuon rauhallisen maalaissopukan yli. Bert Smallways oli vain yksi
noista Europan, Amerikan ja Aasian lukemattomista miljoonista, jotka
sensijaan, että olisivat syntyneet maahan juurtuneina, syntyivät
kamppailemaan virrassa, jota he eivät koskaan käsittäneet selvästi.
Kaikki, mihin heidän isänsä olivat uskoneet, oli tullut yllätetyksi
ja pakolla väännetyksi mitä eriskummallisimpiin muotoihin.
Varsinkin hieno vanha perinnäinen isänmaanrakkaus muuttui perin
kieroksi uusien aikojen hyörinässä. Bertin isoisän sanavarastossa
"ranskalaistunut" merkitsi suurinta halveksittavaisuutta, mutta
hänen vanhan ennakkoluulonsa sijaan Bertin aivoissa vilisi hämäriä
aatteita saksalaisten kilpailusta, keltaisesta vaarasta, mustasta
turmasta, valkoihoisten vastuunalaisuudesta -- toisin sanoen, hän
luuli olevansa oikeutettu sekoittamaan yhä pahemmaksi aivan hänen
kaltaistensa nulikkain (vain hieman ruskeampain) jo luonnostaankin
sotkuisen politiikan, nulikkain, jotka polttivat savukkeita ja
ajelivat polkupyörillä Buluwayossa, Kingstonissa tai Bombayssa. Nämä
olivat Bertistä "heikompia rotuja", ja hän oli valmis kuolemaan
-- nimittäin asiamiehen kautta, jommoiseksi soveltui jokainen
sotapalvelukseen halukas -- säilyttääkseen tuon oikeuden. Hän saattoi
maata yönsä unetonna ajatellessaan, että hän voi sen menettää.
Politiikka olisi sinä aikana, jolloin Bert Smallways eli ja joka
lopulta sotkeutui turmiolliseen ilmasotaan, ollut luonteeltaan varsin
yksinkertainen, jos vain ihmisillä olisi ollut kyllin älyä ottaa se
yksinkertaiselta kannalta. Luonnontieteiden kehitys oli muuttanut
ihmiskunnan asioiden mittakaavan. Nopea koneellinen liikunto oli
saattanut ihmiset lähemmäksi toisiaan, sosiaalisesti, taloudellisesti
ja fyysillisesti niin paljon lähemmäksi, ettei vanha jakaantuminen
kansakuntiin ja valtakuntiin ollut enää mahdollinen; uusi, laajempi
liittyminen oli tarpeen vieläpä ehdottomasti välttämätönkin.
Samoin kuin Ranskan muinoin itsenäisten herttuakuntien oli
sulautuminen yhdeksi kansakunnaksi, siten oli kansakuntain nyt
mukauduttava laajempiin yhtymiin, säilyttäen sen, mikä oli arvokasta
ja käyttökelpoista, ja luopuen siitä, mikä oli vaarallista ja
vanhentunutta. Tervejärkisempi maailma olisi tajunnut tämän ilmeisen
tarpeen, olisi pohtinut sitä maltillisesti ja ryhtynyt järjestämään
sitä suurta sivistystä, mikä oli selvästi mahdollinen ihmiskunnalle.
Bert Smallwaysin maailma ei tehnyt mitään sen tapaista. Sen
kansalliset hallitukset, sen kansalliset harrastukset sulkivat
korvansa niin päivänselvillä seikoilta; ne epäilivät toisiaan liian
paljon, olivat peräti vailla ylevää mielikuvitusta. Ne alkoivat
käyttäytyä kuin huonotapaiset ihmiset raitiotievaunussa, tunkeutua
toisiaan vastaan, tyrkkiä, väitellä ja kinastella. Oli aivan
turha huomauttaa, että niiden tarvitsi vain asettua järjestykseen
tullakseen mukavasti toimeen. Kaikkialla kautta koko maailman huomaa
kahdennenkymmenennen vuosisadan alkuaikojen historioitsija saman
ilmiön vanhat alueet, vanhat ennakkoluulot ja jonkinlainen ärtyisä
typeryys sotkevat ihmiskunnan asiat auttamattomaksi sekasotkuksi,
estäen niiden järjestämistä. Ja kaikkialla oli ahtaille aloille
sullottuja kansoja, syytäen väkeä ja tuotteita toinen toiselleen,
kiusaten toisiaan tullimääräyksillä ja kaikilla mahdollisilla
kauppaharmeilla ja uhkaillen toisiaan laivastoilla ja armeijoilla,
jotka kasvoivat vuosi vuodelta yhä suurempaa turmaa ennustaviksi.
Nyt on mahdoton arvioida, kuinka paljon maailman älyllistä ja
fyysillistä tarmoa tuhlattiin sotavarustuksiin ja -valmistuksiin,
mutta suunnaton sen määrä oli. Suur-Britannia kulutti armeijaansa ja
laivastoonsa niin ylenpalttisesti rahaa ja kykyä, että ne olisivat
fyysillisen kultuurin kanaviin ohjattuina tehneet brittiläisistä
maailman ylimystön. Jos hallitus olisi käyttänyt sota-aineksiin
uhratut varat ihmisten kehittämiseen, se olisi saattanut antaa
koko väestön opiskella ja urheilla kahdeksanteentoista ikävuoteen
asti ja tehnyt jokaisesta Bert Smallwaysista leveärintaisen ja
älykkään miehen. Sensijaan se heilutteli hänelle lippuja, kunnes
hän oli neljäntoista vuoden vanha, kiihotti häntä hurraamaan ja
ajoi hänet sitten pois koulusta omin päin elämään, kuten olemme
laajasti kuvanneet. Ranska menetteli yhtä typerästi, Saksa oli
kenties vieläkin pahempi, Venäjä kallistui militarismin aiheuttaman
tuhlauksen ja ponnistelun tähden vararikkoisuutta ja häviötä
kohti. Koko Europpa laati suuria tykkejä ja lukemattomat määrät
pikkuisia Smallwaysejä. Aasian kansat olivat itseään puolustaakseen
pakotetut käyttämään yhtä nurinkurisesti niitä uusia voimia,
jotka tiede oli niille tuonut. Sodan aattona maailmassa oli kuusi
suurvaltaa ja kokonainen ryhmä pieniä, ja jokainen oli aseissa
hampaitaan myöten ja ponnisti jokaisen jänteensä päästäkseen muiden
edelle sotavarustuksiensa ja sotakelpoisuutensa murhaavaisuuteen
nähden. Suurvaltoja olivat ensinnä Yhdysvallat, kauppaa harrastava
kansakunta, joka oli joutunut sotilasuralle senvuoksi, että
Saksa koetti saada jalansijaa Etelä-Amerikassa ja se itse oli
varomattomuudessaan anastanut maata aivan Japanin oven vierestä.
Se piti yllä kahta suunnatonta laivastoa, läntistä ja itäistä, ja
sisällisesti sen liitto- ja valtiohallitukset olivat ankarassa
riidassa yleisen puolustusasevelvollisuuden johdosta. Sitten seurasi
Itä-Aasian suuri liittokunta, Kiina ja Japani, lähestyen vuosi
vuodelta nopein askelin maailmanherruutta. Saksalainen liittokunta
pyrki yhä toteuttamaan unelmaansa valtakunnan laajentumisesta ja
tahtoi tehdä saksan lujasti yhdistyneen Europan yleiskieleksi. Nämä
kolme olivat maailman ripeimpiä ja rynnistävimpiä valtoja. Paljon
rauhallisempi oli jo Englannin valtakunta, joka oli vaarallisesti
hujan hajan ympäri maapalloa ja nyt levotonna Irlannissa ja kaikkien
alamais-kansojen keskuudessa ilmenevien kapinaliikkeiden johdosta.
Se oli antanut näille alamais-kansoille savukkeita, kenkiä,
hattuja, pallopelejä, kilpa-ajoja, halpoja revolvereja, paloöljyä,
tehdasteollisuuden, sekä englantilaisia että omankielisiä viiden
pennin sanomalehtiä, huokeita yliopistoarvoja, moottoripyöriä ja
sähköraitioteitä. Se oli luonut melkoisen kirjallisuuden, jossa
ilmaistiin ylenkatsetta alamais-rotuja kohtaan, jättäen sen sitten
vapaasti näiden saatavaksi, ja se suvaitsi uskoa, ettei näistä
kiihottimista mitään seuraisi.
Mutta Egypti, India ja alusmaat yleensä olivat kasvattaneet uusia
sukupolvia, jotka olivat peräti tarmokkaita, toimeliaita ja
uudenaikaisia ja tunsivat intohimoista suuttumusta. Suur-Britannian
hallitseva luokka alkoi verkalleen omaksua uuden käsityksen
alamaisroduista, havaiten niiden heräävän. Se huomasi käyvän näissä
muuttuvaisissa oloissa varsin työlääksi pitää valtakuntaa koossa,
kun miljoonat Bert Smallwaysit antoivat vaalitilaisuuksissa äänensä
peräti kevytmielisesti ja heidän kaltaisensa tummempiväriset olennot
osoittautuivat taipuvaisiksi kohtelemaan ärtyisiä virkamiehiä
halveksien. Heidän hävyttömyytensä oli aivan ylenmääräinen, se ei
rajoittunut enää kivittämiseen ja kirkumiseen. He vetosivat näiden
kanssa puhuessaan Burnsiin, Milliin ja Darwiniin ja kumosivat heidän
vasta väitteensä.
Englantiakin rauhallisempia olivat Ranska ja sen liittolaiset,
romaanilaiset vallat. Tosin nekin olivat täysissä aseissa,
mutta kammoivat sotaa ja johtivat monella tapaa sosiaalisesti
ja valtiollisesti länsimaista sivistystä. Venäjä kuului pakosta
rauhallisten valtojen joukkoon, sillä se oli hajaannuksen tilassa,
taistelukenttänä vallankumouksellisille ja taantumuksellisille, jotka
olivat yhtä kykenemättömät luomaan uutta sosiaalista järjestystä; ja
siten se vaipui yhä syvemmälle epäjärjestykseen, jonka yhtämittainen
valtiollinen verikosto aiheutti. Näiden pelottavien suurvaltojen
keskellä oli joukko pieniä maita, jotka naapuriensa uhkaamina
ja komentamina koettivat säilyttää epävarman itsenäisyytensä
aseestautumalla niin vaarallisesti, kuin suinkin kykenivät.
Seurauksena oli, että jokaisessa maassa yhä suureneva joukko
tarmokkaita keksijöitä ahersi joko hyökkäys- tai puolustushankkeissa,
kehittäen sotakoneistoa, kunnes yhä kiristyvät välit jännittyisivät
äärimmilleen ja katkeisivat. Jokainen valta koetti salata
valmistuksiaan, pitää uusia aseita varalla, aavistaa ja oppia
tuntemaan kilpailijansa toimenpiteet. Uudet keksinnöt saivat jokaisen
kansan isänmaallisen mielikuvituksen pelosta kiihtymään. Milloin
huhuttiin, että englantilaisilla oli hirvittävä tykki, milloin
ranskalaisilla voittamaton kivääri, milloin japanilaisilla uusi
räjähdysaine, milloin amerikkalaisilla vedenalainen vene, joka
karkoittaisi meriltä jokikisen panssarilaivan. Ja joka kerta syntyi
yleinen kauhu.
Kansakunnat omistivat koko voimansa ja sydämensä sota-aatteelle, ja
kuitenkin olivat niiden jäsenet suurimmaksi osaksi mielipiteiltään
kansanvaltaisia, yhtä haluttomia ja moraalisessa sekä fyysillisessä
suhteessa yhtä kykenemättömiä taistelemaan kuin yksikään väestö on
milloinkaan ollut -- tai, uskallanpa lisätä, koskaan on oleva. Niin
eriskummallinen oli aikakausi. Se olikin ainoa laatuaan maailman
historiassa. Sotakoneisto, taistelutapa muuttui ehdottomasti
joka kymmenes vuosi, kehittyen hämmästyttävässä määrässä yhä
täydellisemmäksi; mutta kansa kävi yhä vähemmän sotakelpoiseksi, eikä
sotaa vain kuulunut.
Viimein se kuitenkin syttyi. Yllätys se oli koko maailmalle,
sillä sen todelliset syyt olivat salassa. Saksan ja Yhdysvaltain
välit kävivät kireiksi tavattoman kiihkeän tulliriidan vuoksi ja
siitäkin syystä, että edellinen valta asettui kaksimieliselle
kannalle Monroe-oppiin nähden. Myöskin Japanin ja Yhdysvaltain
välillä syntyi selkkauksia alituisen kansalaisoikeuskysymyksen
johdosta. Mutta nämä seikat olivat molemmissa tapauksissa olleet
loukkauskivinä jo pitkät ajat. Nyt tiedämme varsinaiseksi syyksi
sen, että Saksa sai Pforzheim-koneen korkeimmilleen kehitetyksi
ja saattoi sen kautta hankkia nopeita ja täysin käyttökelpoisia
ilmalaivoja. Niihin aikoihin Saksa oli maailman voimakkain valta;
se kykeni muita paremmin valmistautumaan pikaiseen ja salaiseen
hyökkäykseen, sillä oli suuremmat määrät uusimpia tieteen keksimiä
apuneuvoja, ja sen virkamies- sekä hallituspiirit olivat saaneet
korkeamman kasvatuksen ja täydellisemmän harjaantumuksen. Tämän se
tiesi ja siitä ylimielisenä rupesi halveksimaan naapuriensa salaisia
neuvotteluja. Mahdollisesti se oli, tottuneena luottamaan itseensä,
laimentunut vakoilutyössään. Sen lisäksi sen perinnäinen tottumus
käydä käsiksi häikäilemättä ja heltymättä vaikutti perin turmelevasti
sen kansainväliseen tähystystoimintaan. Nuo uudet aseet saivat koko
kansakunnan odotuksesta väristen tajuamaan, että nyt sen hetki oli
saapunut. Jälleen sillä näytti olevan kädessään ratkaiseva ase. Nyt
sen oli iskettävä ja voitettava -- nyt, kun toiset vasta kokeilivat
ilmassa.
Varsinkin Amerikkaa oli iskettävä nopeasti, koska siitä jos
kenestäkään saattoi koitua kilpailija ilmavaltiuden alalla.
Amerikalla tiedettiin olevan melkoisen käytännöllinen lentokone, joka
oli kehitetty Wrightin mallista. Mutta Washingtonin sotaviraston ei
arveltu vielä ryhtyneen suuriin yrityksiin ilmalaivaston luomiseksi.
Oli välttämättömästi iskettävä, ennenkuin se kävi päinsä. Ranskalla
oli laivasto hitaita ilma-aluksia, joista useat olivat peräisin
vuodelta 1908, mutta niistä ei ollut mihinkään uuden tyypin
rinnalla. Ne oli rakennettu yksinomaan pitämään huolta tiedustelusta
itäisellä rajalla, ne olivat enimmäkseen liian pieniä voidakseen
kuljettaa enempää kuin kolmisenkymmentä miestä ilman aseita ja
elintarpeita, eikä yksikään pystynyt kulkemaan neljääkymmentä engl.
peninkulmaa tunnissa. Suur-Britannia näytti ahneuden sokaisemana
kohtelevan imperialistis-mielistä Butteridgeä ja hänen suuremmoista
keksintöään pikkumaisesti. Sekään ei siis ollut mukana pelissä,
eikä voinutkaan olla ainakaan muutamaan kuukauteen. Aasiasta ei
havaittu minkäänlaisia merkkejä. Saksalaiset selittivät tämän
siten, että sanoivat keltaiselta rodulta puuttuvan keksimiskykyä.
Muihin kilpailijoihin ei kannattanut kiinnittää huomiota. "Nyt jos
milloinkaan", sanoivat saksalaiset -- "nyt jos milloinkaan meidän on
vallattava ilma kuten englantilaiset muinen valtasivat meren! Sillä
välin kuin kaikki muut vallat vielä kokeilevat!"
Heidän valmistuksensa olivat nopeita, järjestelmällisiä ja salaisia,
suunnitelmansa kerrassaan oivallinen. Heidän tietääkseen ainoa
mahdollinen vaara uhkasi Amerikasta, joka nytkin oli Saksan pahimpia
kauppakilpailijoita ja sen vallan laajentumisen pääesteitä. Niin että
Amerikan kimppuun oli käytävä heti. Atlannin yli lähetettäisiin suuri
ilmalaivasta ja Amerikka muserrettaisiin varoituksetta ja yllättäen.
Se oli kauttaaltaan hyvin kuviteltu, toivorikas ja reipas aije,
jos otamme huomioon Saksan hallituksen saamat tiedot. Oli sangen
luultavaa, että siitä koituisi onnistunut yllätys. Ilmalaivat ja
lentokoneet ovat aivan erilaisia kuin panssarialukset, joiden
rakentamiseen kuluu pari vuotta. Kunhan vaan oli työpajoja ja
-miehiä, niitä voi tehdä lukemattomia muutamassa viikossa.
Tarpeellisten alueiden ja valimojen valmistuttua ilmalaivoja ja
drachenfliegereitä saattoi syytämällä syytää esiin. Ajan tullen niitä
tuprusikin ilmaan, kuten kärpäsiä kohoo liasta -- käyttääksemme erään
katkeroituneen ranskalaisen sanoja.
Hyökkäys Amerikan kimppuun oli oleva ensimäinen siirto tässä
suunnattoman jännittävässä shakkipelissä. Mutta heti, kun se oli
saatu alulle, oli aeronauttisten laitosten viipymättä ryhdyttävä
valmistamaan noista ilmalaivastoa, joka pitäisi kurissa Europan ja
liikuskelisi varoittavasti Lontoon, Pariisin, Rooman ja Pietarin
yläpuolella ja missä hyvänsä sen moraalinen vaikuttavaisuus olisi
tarpeen. Maailman yllätys siitä oli tuleva -- ei mitään sen vähempää,
maailman valloitus. Ja ihmeellistä on, kuinka vähällä tätä seikkailua
sommittelevat mielet olivat onnistua suuremmoisessa aikeessaan.
Von Sternberg oli tämän ilmasodan Moltke, mutta epäröivän keisarin
taivutti suunnitelman puolelle omituisen romanttinen prinssi Karl
Albert. Hän oli todellakin maailman-draaman päähenkilö. Hän oli
suursaksalaisuuden lemmikki ja uuden aristokraattisuuden ihanne;
tämä suunta -- uudeksi ritarisuudeksi sitä myöskin sanottiin -- oli
seuraus sosialismin kukistumisesta omaan eripuraisuuteensa sekä
kurin puutteeseen ja rikkauksien keskittymisestä muutamien sukujen
käsiin. Orjamaiset liehakoitsijat vertasivat häntä Mustaan prinssiin,
Alkibiadekseen, nuoreen Caesariin. Monet näkivät hänessä Nietzchen
yli-ihmisen olennoituna. Hän oli kookas, vaaleaverinen ja miehekäs
sekä suuremmoisessa määrin epämoraalinen. Hänen ensimäinen suurtyönsä
sai Europan kuohuksiin ja oli synnyttämäisillään uuden Troijan sodan;
hän näet ryösti Norjan prinsessan Helenan ja kieltäytyi sitten
jyrkästi ottamasta häntä puolisokseen. Sen sijaan hän nai Gretchen
Krassin, erään verrattoman kauniin sveitsittären. Sitten hän pelasti
Helgolannin läheisyydessä oman henkensä uhalla kolme uppoamaisillaan
olevaa merimiestä, joiden vene oli kaatunut. Ja kun hän vielä
voitti kilpapurjehduksessa amerikkalaisen _Defender_-aluksen, niin
keisari antoi hänelle anteeksi ja teki hänestä Saksan armeijan
uuden ilmapurjehdus-osaston ylipäällikön. Tätä hän kehitti
ihmeteltävän tarmokkaasti ja kyvykkäästi, sillä hän oli päättänyt
hankkia Saksalle maat ja meret ja taivaan, kuten hän itse lausui.
Kansallinen hyökkäyskiihko ilmeni hänessä korkeimmassa määrässä,
ja hänen kauttaan se myöskin puhkesi ilmi tässä hämmästyttävässä
sodassa. Mutta hän ei viehättänyt ainoastaan omaa kansaa, yli koko
maailman hänen säälimätön voimansa vallitsi mieliä, kuten muinen
Napoleon-taru. Englantilaiset kääntyivät inholla oman politiikkansa
hitaista, monimutkaisista, sivistyneistä menettelytavoista tuon
taipumattoman, voimakkaan olennon puolelle. Ranskalaiset uskoivat
häneen. Amerikan kielellä sepitettiin hänestä runoja.
Hänestä sota sai alkunsa.
Hallituksen nopea toiminta herätti Saksan suuressa yleisössä
yhtä paljon hämmästystä kuin muussakin maailmassa. Melkoinen
sotasuunnitteluja käsittelevä kirjallisuus, jonka oli jo 1906
aloittanut Rudolf Martin, eräs etevä ennustaja ja sananparren "Saksan
tulevaisuus on ilmassa" keksijä, oli kuitenkin osaksi valmistellut
saksalaisten mielikuvitusta senlaatuisen yrityksen varalle.
2.
Kaikista näistä maailman mahdeista ja jättiläissuunnitelmista Bert
Smallways ei tietänyt hituistakaan, ennenkuin huomasi joutuneensa
aivan niiden polttopisteeseen ja katsella töllisteli ihmeissään
tuota suunnatonta ilmalaiva-laumaa. Jokainen näytti Strandkadun
pituiselta ja jotensakin yhtä suurelta kuin Trafalgar aukio. Muutamat
olivat varmaankin kolmanneksen engl. peninkulman pituisia. Hän ei
ollut koskaan ennen nähnyt mitään niin suuremmoista ja tarkoin
järjestettyä, kuin tämä suunnaton aeronauttinen laitos oli. Ensi
kerran elämässään hän sai todellakin aavistuksen niistä erikoisista
ja peräti tärkeistä asioista, joista moni aikalainen voi jäädä aivan
tietämättömäksi. Hän oli aina luullut, että saksalaiset olivat
lihavia, naurettavia ihmisiä, jotka tupakoivat porsliinipiipuista ja
rakastivat tieteitä ja hevosenlihaa ja hapankaalia ja yleensä kaikkea
vaikeasti sulavaa.
Hänen tarkastelunsa loppui varsin lyhyeen. Ensi laukaus sai hänet
kyykistymään; ja heti, kun ilmapallo alkoi vaipua, hän rupesi
ymmällään miettimään, miten hän saattaisi selviytyä ja oliko
esiinnyttävä Butteridgenä vai eikö. "Hyvä jumala!" hän ähki
tuskastuneena, kykenemättä ratkaisemaan asiaa. Sitten hänen katseensa
osuivat sandaaleihin, ja hän tunsi inhoa itseään kohtaan. "He pitävät
minua täydellisenä mielipuolena", hän virkkoi. Epätoivoissaan hän
nousi seisoalleen ja heitti korista hiekkasäkin, joka saattoi
alhaalla olevat ampumaan toisen ja kolmannen kerran.
Kun hän istui kyyryssä korin pohjalla, hänen päähänsä pälkähti, että
hulluksi tekeytymällä hän saattoi päästä kaikellaisista ikävistä ja
mutkallisista selittelyistä.
Se oli hänen viimeinen ajatuksensa, ennenkuin ilmalaivat näyttivät
hyökkäävän ylös hänen ympärillään, ikäänkuin häntä tarkastaakseen, ja
hänen korinsa jysähti maahan, kimmosi jälleen ylös ja heitti hänet
suin päin ulos...
Hän heräsi huomatakseen tulleensa kuuluisaksi ja kuuli erään äänen
huutavan: "Buuteraidsh! Ja, ja! Herr Buuteraidsh! Selbst!"
Hän makasi pienellä nurmitilkulla aeronauttisessa laitoksessa,
erään pääkadun varrella. Ilmalaivat muodostivat suuren kujanteen,
suunnattoman perspektiivin, ja jokaisen tylppää kokkaa koristi
noin sadan jalan laajuinen musta kotka. Kadun toisella puolen
sijaitsi sarja kaasugeneraattoreita, ja suuria johtoputkia kierteli
kaikkialla. Aivan lähellä makasi hänen ilmapallonsa, joka oli
litistynyt melkein tyhjäksi; ja sen kori näytti lähimmän ilmalaivan
jättiläisruumiin rinnalla mitättömän pieneltä, särkyneeltä lelulta,
kurtistuneelta kuplalta. Hänen ympärillään hyöri parvi kiihtynyttä
väkeä, enimmäkseen kookkaita, kiinteäpukuisia miehiä. Saksaa puhuivat
kaikki, muutamat huusivatkin; hän tunsi sen saksaksi siitä, että
he kähisivät ja sähisivät kuin ärtyneet kissanpojat. Hän tajusi
vain yhden asian, jota tuon tuostakin toistettiin -- nimen "Herr
Buuteraidsh".
"Turkanen!" sanoi Bert. "He ovat keksineet sen."
"Besser", sanoi joku, ja sitten seurasi virtanaan saksan kieltä.
Hän huomasi, että lähellä oli kenttätelefoni, johon muuan pitkä
sinipukuinen upseeri puhui hänestä. Toinen seisoi aivan hänen
vierellään, kädessään piirustuksia ja valokuvia sisältävä salkku.
Molemmat kääntyivät katsomaan häntä.
"Puhuko te saksa, härra Buuteraidsh?"
Bert arveli parhaaksi näyttää yhä vielä huumaantuneelta. "Missä minä
olen?" hän kysyi.
Puheen solinaa jatkui. Mainittiin "der Prinz". Kaukana kajahti torvi,
toinen lähempi toisti sen kutsun ja sitten törähti kolmas aivan
likeltä. Tämä seikka tuntui suuresti enentävän kiihkoa. Muuan vaunu
huristi ohitse yksiraiteista rataansa myöten. Puhelimen kello kilisi
kiukkuisesti, ja pitkä upseeri tuntui joutuneen tuliseen väittelyyn.
Sitten hän lähestyi Bertiä ympäröivää ryhmää huutaen jotain sellaista
kuin "mitbringen".
Eräs vakavakasvoinen, kuihtunut ja harmaaviiksinen mies puhutteli
Bertiä. "Härra Buuteraidsh, me lehdemme paikalla!"
"Missä minä olen?" Bert toisti.
Joku pudisti häntä olkapäästä. "Oletteko härra Buuteraidsh?" hän
kysyi.
"Härra Buuteraidsh, me lehdemme paikala!" virkkoi harmaaviiksinen
uudelleen; ja sitten avuttomasti: "Mike vaiva? Mitte me voi tehde?"
Puhelimen ääressä seisova upseeri toisti lauseensa "prinssistä" ja
selitti uudelleen: "mitbringen". Viiksiniekka mies tuijotti hetken,
sai sitten jotain päähänsä ja muuttui peräti toimeliaaksi, nousi
ja karjui määräyksiä näkymättömille ihmisille. Tehtiin kysymyksiä,
ja Bertin vieressä seisova lääkäri vastasi "Ja!" Ja useat kerrat,
lisäten vielä jotain sellaista kuin "Kopf". Puoleksi pakottaen hän
sai vastahakoisen Bertin nousemaan pystyyn. Kaksi harmaapukuista
sotamiestä lähestyi Bertiä ja tarttui häneen. "Halloo!" huudahti Bert
säikähtyneenä. "Mitäs tämä on?"
"Olka rauhasa", lääkäri selitti; "miehet kanta täitä."
"Minne?" Bert kysyi, mutta ei saanut vastausta.
"Pane kesivarsi ympäri!"
"Mutta mihin sitä mennään?"
"Pitä kiini!"
Bert ei vielä ehtinyt keksiä enempää sanottavaa, kun molemmat
sotamiehet jo nostivat hänet ilmaan. He liittivät kätensä hänen
istuakseen, ja hänen käsivartensa asetettiin heidän kaulaansa.
"Vorwärts!" Joku juoksi hänen edellään salkkua vieden, ja häntä
kannettiin nopeasti kaasugeneraattorien ja ilmalaivojen välistä
leveätä tietä myöten, nopeasti ja yleensä tasaisestikin; vain pari
kertaa kantajat kompastuivat johtoputkiin ja olivat pudottamaisillaan
hänet.
Päässään hänellä oli Butteridgen alppilakki, hänen pientä ruumistaan
verhosi tämän turkit, ja hän oli vastannut Butteridgeä puhuteltaessa.
Sandaalit heiluivat avuttomina. Peijakas! Jokaisella näytti olevan
hitonmoinen kiire. Miksi? Keikkuen ja töllistellen hän matkasi
hämärän halki, suunnattomasti ihmetellen.
Järjestelmällisesti sovitetut aukeat alat, suuret joukot toimeliaita
sotamiehiä, sirot tavarakasat, kaikkialle ulottuvat yksiraiteiset
radat ja suuret, laivojen runkoja muistuttavat laitteet johtivat
hänen mieleensä Woolwichin laivatelakan, jossa hän poikasena oli
käynyt. Koko leiristä kuvastui sen luojan, uudenajan tieteen
suunnaton mahti. Omituisen leiman antoi sille alhaalla maassa
sijaitseva sähkövalo, joka loi varjot ylöspäin ja muodosti hänestä
ja hänen kantajistaan ilmalaivojen kylkiin hullunkurisen kuvan,
sulattaen kaikki kolme hirviöksi, jolla oli hoikat jalat ja
viuhkamainen kyttyräselkäinen ruumis. Lamput oli sijoitettu maahan
sen vuoksi, että oli koetettu mahdollisimman paljon välttää patsaita
ja kannattimia, jotka ilmalaivojen lentoon noustessa saattoivat
aiheuttaa häiriöitä.
Oli jo syvä hämärä, tyyni, sinertävä ilta. Maassa loistavat
valoläikät tekivät kaikki ympäröivät esineet läpikuultaviksi,
kookkaiksi ryhmiksi. Ilmalaivojen sisustassa hehkui pieniä
tarkastuslamppuja kuin pilvien himmentämät tähdet, tehden ne
ihmeellisen aineettoman näköisiksi. Jokaisen ilmalaivan nimi oli
kummassakin kyljessä merkittynä mustilla kirjaimilla valkoiselle
pohjalle, ja kokassa levitti siipiään keisarillinen kotka, näyttäen
hämärässä jättiläislinnulta. Kuului torvien toitotusta, vaunut
kuljettivat huristen ohitse äänettömiä sotamiehiä. Ilmalaivojen
keulan alla sijaitsevissa hyteissä ruvettiin sytyttämään tulia; ovia
avattaessa näkyi patjoilla vuorattuja käytäviä. Silloin tällöin
annettiin käskyjä epäselvästi näkyville työmiehille.
Selviydyttiin vartijoista, kuljettiin portaita ja ahdasta käytävää
pitkin, kompastuttiin tavarakasoissa, ja sitten Bert havaitsi
laskeutuvansa omille jaloilleen ja seisovansa tilavan hytin
ovella. Hytti oli noin kymmenen neliöjalan suuruinen ja kahdeksan
jalan korkuinen; seiniä verhosivat punaiset patjat, kalusto oli
aluminiumista. Muuan pitkä, linnun kaltainen nuori mies, jolla oli
pieni pää, pitkä nenä ja varsin vaalea tukka, seisoi hänen edessään
kädet täynnä tavaraa, kuten parranajotarpeita, saapaspihtejä ja
harjoja, ja mutisi jotain harmissaan. Nähtävästi hän oli saanut
käskyn siirtyä asunnostaan. Sitten hän katosi, ja Bert jätettiin
makaamaan eräälle penkille, pielus päänsä alla, ja hytin ovi
sulkeutui. Hän oli yksin. Jokainen oli hämmästyttävän nopeasti
kiirehtinyt jälleen ulos.
"Taivahinen!" sanoi Bert. "Mitenkähän tässä käy?"
Hän tuijotteli ympäri huonetta.
"Butteridge! Pitääkö tätä peliä jatkaa vai eikö?"
Huone saattoi hänet ymmälleen. "Ei tämä näytä vankilalta." Sitten
vanha huoli pääsi vallalle. "Kunpa minulla ei olisi jaloissani näitä
typeriä sandaaleja!" hän huudahti valittaen. "Ne pilaavat koko jutun."
3.
Ovi kimmahti auki ja muuan tukeva nuori upseeri astui sisään, tuoden
Butteridgen salkun, matkalaukun ja peilin. "Mitä kummia!" hän virkkoi
virheettömällä englannin kielellä. Hänellä oli säteilevät kasvot ja
punertava tukka. "Ja tekö sitten olette Butteridge?"
Hän paiskasi Bertin vähäiset matkatarpeet permannolle.
"Puolen tunnin päästä me olisimme jo olleet matkalla", hän sanoi. "Te
tulitte aivan viime tingassa!"
Hän tarkasteli Bertiä uteliaana. Hetkiseksi hänen katseensa
pysähtyivät sandaaleihin. "Teidän olisi pitänyt saapua
lentokoneellanne, herra Butteridge."
Hän ei odottanut vastausta. "Prinssi sanoi, että minun on pidettävä
teistä huolta. Hän ei tietenkään voi tavata teitä juuri nyt, mutta
hän pitää teidän tuloanne sallimuksen merkkinä. Taivaan suosion
osoituksena. Halloo!"
Hän seisoi äänetönnä ja kuunteli.
Ulkopuolelta kuului jalkojen kopinaa, etäällä törähtivät torvet,
joiden kutsu toistui aivan lähellä, huudettiin äänekkäästi lyhyitä,
teräviä, luultavasti tärkeitä käskyjä, joihin kauempaa vastattiin.
Kello kilisi, ja joku kulki käytävää pitkin. Syntyi hiljaisuus, joka
oli hälinääkin hämmentävämpi, ja sitten kuului veden solinaa, kohinaa
ja loisketta. Nuori mies kohotti kulmakarvojaan. Hän epäröi hetkisen
ja hyökkäsi sitten ulos. Äkkiä kuului huumaava jymähdys, jota seurasi
kaukainen riemuhuuto. Nuori mies palasi sisään.
"Vesi lasketaan jo pois sisäpallosta."
"Mikä vesi?" kysyi Bert.
"Vesi, joka on pitänyt meitä ankkurissa. Taidattepa kujeilla?"
Bert koetti käsittää.
"Luonnollisesti", sanoi tuo roteva nuori mies, "te ette ymmärrä tätä."
Bert tunsi lievää tärinää. "Se on kone", sanoi nuori mies
mielihyvällä. "Nyt ei kestä enää kauan."
Kuunneltiin jälleen pitkän aikaa.
Hytti heilahti. "Tuhat tulimmaista! me lähdemme jo liikkeelle", hän
huudahti. "Me lähdemme liikkeelle!"
"Lähdemme liikkeelle!" Bert huudahti nousten istumaan. "Minne?"
Mutta nuori mies oli jälleen tiessään. Käytävästä kuului
saksankielisen puheen hälinää ja muita hermoja järkyttäviä ääniä.
Hytti alkoi heilua ankarammin. Nuori mies palasi. "Niin, nyt sitä
mennään!"
"Kuulkaapas!" sanoi Bert. "Minne me lähdemme? Haluaisin saada
selvitystä. Mikä paikka tämä on? En ymmärrä ollenkaan."
"Mitä!" huudahti saksalainen. "Ettekö ymmärrä?"
"En. Tuo isku, jonka sain päähäni, pani minut aivan pyörälle. Missä
me olemme? Ja minne menemme?"
"Ettekö tiedä, missä olette -- mitä tämä on?"
"En hituistakaan. Mitä tämä heiluminen ja hälinä merkitsee?"
"Lysti juttu!" huusi nuori mies. "Oikein vietävän lysti juttu!
Ettekö tiedä? Olemme matkalla Amerikkaan, ettekä te ole tajunnut
sitä. Tulitte aivan viime tingassa. Te olette nyt prinssin mukana
siunatussa lippulaivassamme. Nyt teiltä ei mene mitään hukkaan.
Mitä hyvänsä tapahtuneekin, niin saattepa, hitto vie, nähdä että
_Vaterland_ on siellä mukana."
"Me! -- matkalla Amerikkaan?"
"Aivan niin!"
"Ja ilmalaivassa?"
"Mitä te oikein tarkoitatte?"
"Minä! matkalla Amerikkaan ilmalaivassa! Hei! kuulkaapas -- minua ei
haluta lähteä! Tahdon kulkea omilla jaloillani. Päästäkää minut ulos!
Min'en ymmärtänyt."
Hän aikoi hyökätä ovelle.
Nuori mies pysähdytti Bertin kädenliikkeellä, tarttui erääseen
hihnaan, nosti ylös seinässä olevan luukun, jolloin näkyviin ilmestyi
ikkuna. "Katsokaa!" hän sanoi. Rinnan seisoen he katsoivat ulos
ikkunasta.
"Herra jumala!" sanoi Bert. "Mehän nousemme ilmaan!"
"Niin nousemmekin!" myönsi nuori mies hilpeästi; "ja nopeasti!"
Pehmeästi ja tyynesti he kohosivat ilmaan ja liukuivat koneen
jyskyttäessä verkalleen ilmapurjehduskentän poikki. Se leveni heidän
allansa, näyttäen pimeässä hämärältä geometriseltä kuviolta, jossa
määrättyjen välimatkojen päässä tuikki kiiltomatojen kaltaisia
valoja. Harmaiden, pyöreäselkäisten ilmalaivojen pitkään riviin
jäänyt musta aukko osoitti paikan, josta _Vaterland_ oli lähtenyt.
Sen vierestä nousi nyt keveästi ilmaan toinen hirviö, siteistään ja
kahleistaan vapautuneena. Sitten kohosi kolmas ihmeteltävän tarkasti
määräaikaansa noudattaen, ja sitten neljäs.
"Liian myöhäistä, herra Butteridge!" huomautti nuori mies. "Olemme
matkalla! Taisipa tämä olla teille pieni yllätys, mutta sille ei
mahda mitään! Prinssi sanoi, että teidän täytyi tulla."
"Kuulkaapas nyt", sanoi Bert. "Min'olen todellakin päästäni pyörällä.
Mikäs tämä oikeastaan on? Minne me lähdemme?"
"Tämä, herra Butteridge", virkkoi nuori mies, "on ilmalaiva. Prinssi
Karl Albertin lippulaiva. Tämä on Saksan ilmalaivasto, ja se on
matkalla Amerikkaan läksyttämään tuota urheata kansaa. Ainoa seikka,
mikä meissä herätti hieman levottomuutta, oli teidän keksintönne. Ja
nyt te olettekin mukana!"
"Mutta! -- oletteko te saksalainen?" kysyi Bert.
"Luutnantti Kurt. Ilmaluutnantti Kurt, nöyrin palvelijanne."
"Mutta tehän puhutte englantia!"
"Äiti oli englannitar -- kävin koulua Englannissa. Olen siitä
huolimatta saksalainen. Nykyisin olen määrätty pitämään huolta
teistä, herra Butteridge. Äskeinen kuperkeikkanne on järkyttänyt
mieltänne. Kaikki on aivan paikallaan. Teidän koneenne ostetaan.
Istukaa ja rauhoittukaa. Te pääsette pian asioiden perille."
4.
Bert istui penkille tuumailemaan, ja nuori mies jutteli hänelle
ilmalaivasta.
Hän oli todellakin sangen hienotunteinen nuori mies, luonnollisen
hienotunteinen. "Kaikki tämä lienee teille uutta", hän sanoi; "aivan
toisellaista kuin teidän koneenne. Nämä hytit ovat oikein mukavia."
Hän nousi ja kuljeskeli ympäri tuota pikku huonetta, selitellen sen
yksityiskohtia.
"Tässä on makuusija", hän sanoi kiskaisten seinästä ulos vuoteen ja
heittäen sen jälleen paikoilleen. "Tässä on toalettitarpeita", ja hän
avasi sievästi järjestetyn kaapin. "Peseminen jää varsin vähäiseksi.
Vettä ei ole muuta kuin juotavaksi. Kylvyt ja muut saavat jäädä
pois, kunnes Amerikassa laskeudumme maahan. Saatte puolen litraa
kuumaa vettä ajaaksenne partanne. Siinä kaikki. Tuossa laatikossa on
vaippoja; niitä tarvitsette pian. Sanovat käyvän kylmäksi. Minä en
tiedä, kun en ole koskaan ennen ollut ilmassa. Kolme neljännestä koko
joukosta on nyt mukana ensi kertaa. Tässä on saranatuoli, ja pöytä on
oven takana. Eikö olekin tukeva?"
Hän otti tuolin ja viipotti sitä pikkusormensa päässä. "Aika kevyt.
Aluminiumi- ja magnesiumisekoitusta ja sisästä ontto. Kaikki nämä
patjat on täytetty vedyllä. Aika sukkelata! Koko laiva on laadittu
samalla tapaa. Ja prinssiä ja paria muuta lukuunottamatta ei yksikään
mies koko laivastossa paina seitsemääkymmentä kiloa enempää. Prinssiä
ei nähkääs saatu laihtumaan. Huomenna tarkastamme joka sopen. Minä
olen hirveän innostunut tähän."
Hän silmäili Bertiä säteillen. "Kovin nuorelta te näytätte", hän
huomautti. "Kuvittelin teitä aina vanhaksi parrakkaaksi mieheksi
-- jonkinlaiseksi filosofiksi. Minkähän vuoksi sitä aina arvelee
nerokkaita ihmisiä vanhoiksi? Niin teen ainakin minä."
Bert väisti tämän kohteliaisuuden hieman kömpelösti; ja sitten
luutnantin päähän pisti udella, miks'ei herra Butteridge ollutkaan
saapunut omalla lentokoneellaan.
"Se on pitkä juttu", sanoi Bert. "Kuulkaapas!" hän tokaisi äkkiä.
"Voisitteko lainata minulle parin tohveleita tai muita sentapaisia.
Nämä sandaalit ihan inhoittavat minua. Ne ovat aika rajoja. Muuan
ystävä pyysi minua niitä koettelemaan."
"Tuossa tuokiossa!"
Luutnantti livahti huoneesta ja toi palatessaan aimo varaston
jalkineita, kankaisia kylpytohveleita ja parin purppuraisia,
kultaisilla päivännoudoilla koristettuja aamukenkiä.
Mutta viimeksi mainittuja hän rupesi säälimään. "En käytä niitä
itsekään", hän selitti. "Otin ne vaan mukaani matkakiireessä." Hän
nauroi tuttavallisesti. "Sain ne -- Oxfordissa. Eräältä ystävältä. Ne
ovat aina mukanani."
Silloin Bert valitsi toisen parin.
Luutnantti hihitti hilpeästi. "Täällä me koettelemme tohveleita",
hän sanoi, "ja allamme leviää maailma panoraaman tavoin. Kerrassaan
hullunkurista. Katsokaahan!"
Bert kurkisti hänen laillaan akkunasta, katsellen tuosta pienestä,
kirkkaasta, puna- ja hopeanhohtoisesta hytistä ulos pimeään
äärettömyyteen. Ottamatta lukuun muuatta järveä maa lepäsi alla
mustana ja epäselvänä, ja toiset ilmalaivat olivat näkymättömissä.
"Ulkopuolelta näkyy enemmän", selitti luutnantti. "Mennäänpä sinne!
Siellä on jonkinlainen pieni parveke."
Hän astui edellä pitkään käytävään, jota valaisi pieni sähkölamppu,
kulki muutamien saksalaisten ilmoitustaulujen ohi toiseen, avoimeen
käytävään ja laskeusi kevyitä porraspuita myöten metalliristikoista
rakennetulle ulkonevalle parvekkeelle. Bert seurasi opastaan
verkalleen ja varovaisesti. Sieltä hän saattoi ihmetellen nähdä,
kuinka ensimäinen ilmalaivasto kiiti halki yön. Laivat lensivät
kiilamaisessa järjestyksessä, _Vaterland_ korkeimmalla ja etunenässä,
takimmaiset häipyen taivaanrantaan. Nuo suuret, tummat kalanmuotoiset
hirviöt etenivät pitkin, säännöllisin aaltomaisin liikkein, valoa
näkyi tuskin nimeksikään, koneet synnyttivät jyskeen, joka kuului
selvästi parvekkeelle. Ne olivat jo viiden tai kuuden tuhannen jalan
korkeudessa ja kohosivat yhä. Alhaalla lepäsi maa äänettömänä, sen
mustalle pinnalle muodostivat sulattoryhmät ja suurten kaupunkien
valaistut kadut kimmeltäviä pisteitä ja viivoja. Maailma näytti
makaavan kuin kulhossa; ilmalaivan runko peitti yläpuolella kaiken
muun paitsi alimman taivaankannen.
He katselivat maisemaa jonkun aikaa.
"Mahtaa olla somaa tehdä keksinnöitä", sanoi luutnantti äkkiä. "Miten
te tulitte ensinnä ajatelleeksi konettanne?"
"No, minä sain sen päähäni", Bert vastasi hetken perästä. "Kävin
siihen vaan käsiksi."
"Meikäläiset ovat hirveän innostuneet teihin. Luultiin brittiläisten
saaneen teidät puolelleen. Eivätkö he olleet innostuneet?"
"Tavallaan", sanoi Bert. "Mutta -- se on pitkä juttu."
"Minusta keksintöjen tekeminen on suunnattoman vaikeata. Minä en
pystyisi siihen, en vaikka henki olisi kysymyksessä."
Molemmat vaikenivat tarkastellen omissa mietteissään tummennutta
maailmaa, kunnes torvi kutsui heidät myöhästyneelle päivälliselle.
Bert kävi äkkiä levottomaksi. "Eikö täällä ole vaihdettava pukua?"
hän kysyi. "Olen aina ollut niin kiinni tieteellisessä työssä, etten
ole joutunut ottamaan osaa seuraelämään ja sen semmoisiin."
"Siitä ei ole huolta", sanoi Kurt. "Kullakin on mukanaan vain yksi
puku. Kaikki liika paino on jätetty pois. Voisitte kenties riisua
päällystakkinne. Huoneen kummassakin päässä on sähkölämmityslaite."
Ja niin Bert istuutui hetkisen kuluttua aterioimaan samassa
huoneessa kuin "Saksan Aleksanteri" -- suuri ja mahtava prinssi Karl
Albert, sodan herra, kahden pallopuoliskon sankari. Hän oli kaunis
vaaleaverinen mies, jolla oli silmät syvällä päässä, pystynenä,
ylöspäin kiertyvät viikset ja pitkät valkoiset kädet. Hän istui muita
ylempänä mustan, siipiään levittävän kotkan ja Saksan valtakunnan
lipun alla, ikäänkuin valtaistuimella, ja Bert huomasi kummastellen,
ettei hän syödessään silmäillyt läsnäolevia, vaan katseli heidän
päidensä ylitse ikäänkuin näkyjä nähden. Pöydän ympärillä seisoi
kaksikymmentä eriasteista upseeria ja Bert. Kaikki näyttivät olevan
perin uteliaita näkemään kuuluisaa Butteridgeä ja heidän oli vaikea
salata hämmästystä, jonka hänen ulkomuotonsa heissä herätti. Prinssi
tervehti häntä arvokkaasti, ja hän älysi kumartaa vastaukseksi.
Prinssin vieressä seisoi ruskeakasvoinen kurttuinen mies, jolla oli
hopeiset silmälasit ja käherä, likaisen harmaa poskiparta, ja hän
silmäili Bertiä niin kumman tarkasti, että tämä joutui ymmälleen.
Seurue istuutui toimitettuaan menoja, joita Bert ei ymmärtänyt.
Pöydän toisessa päässä oli linnunnaamainen upseeri, joka oli
saanut väistyä Bertin tieltä; hän näytti vielä vihamieliseltä ja
kuiskaili Bertistä naapurilleen. Kaksi sotilasta toimi tarjoilijoina.
Päivällinen oli yksinkertainen -- keittoa, tuoretta lampaanpaistia ja
juustoa -- ja aterioitaessa puhuttiin varsin vähän.
Jokaisen oli todellakin vallannut omituisen juhlallinen tunnelma.
Osaksi se oli lamautumista, joka seurasi lähdön aiheuttamaa ankaraa
työtä ja jännitystä, osaksi sen synnytti tietoisuus, että nyt käytiin
kohti uusia kokemuksia ja ihmeellisiä seikkailuja. Prinssi oli
vaipunut mietteisiinsä. Hän nousi juomaan sampanjamaljan keisarin
kunniaksi, ja seurue huusi "Hoch!" niinkuin seurakunta vastaa
kirkossa papin messuun.
Tupakoiminen oli kielletty, mutta muutamat upseereista menivät tuolle
pienelle avoimelle parvekkeelle pureskelemaan tupakkaa. Kaikellainen
tulen käsitteleminen oli vaarallista niin helposti syttyvien aineiden
läheisyydessä. Bertiä rupesi äkkiä haukotuttamaan ja viluttamaan.
Hän tunsi olevansa niin peräti mitätön noiden suurten eteenpäin
syöksyväin ilmahirviöiden keskellä. Hän tunsi, että elämä oli hänelle
liian suuri -- aivan ylenmäärin valtaava.
Hän virkkoi Kurtille jotain päästään, palasi heiluvalta pikku
parvekkeelta jyrkkiä portaita myöten takaisin ilmalaivan sisustaan ja
kävi vuoteeseen, ikäänkuin turvapaikkaa etsien.
5.
Bert nukkui jonkun aikaa, ja sitten hän rupesi näkemään unia.
Enimmäkseen hän oli pakenevinaan muodottomia vaaroja ilmalaivan
halki ulottuvaa loppumatonta käytävää pitkin -- käytävää, jossa
ensin vilahteli ahnaita salaluukkuja ja jonka pohja sitten muuttui
hirvittävän hataraksi kankaaksi.
"Puh!" sanoi Bert kääntyen toiselle kyljelleen, pudottuaan
seitsemättä kertaa pohjattomaan syvyyteen.
Hän nousi pimeässä istumaan nojaten leukaansa polviaan vastaan.
Ilmalaiva ei liikkunut lainkaan niin tasaisesti kuin ilmapallo. Hän
saattoi tuntea sen säännöllisesti keikkuen ensin kohoavan ja sitten
vaipuvan ja koneiden jyskivän ja tärisyttävän.
Hänen mieleensä alkoi tulvia muistoja -- yhä enemmän muistoja.
Niiden läpi tunkeutui, kuin hyrskyjen keskellä ponnisteleva
uija, kysymys: mitä on huomenna tehtävä? Huomenna, niin Kurt oli
hänelle kertonut, tulisi prinssin sihteeri, kreivi von Winterfeld,
keskustelemaan hänen kanssaan hänen lentokoneestaan, ja sitten hän
pääsisi prinssin puheille. Hänen oli nyt pysyttävä väitteessään, että
hän oli Butteridge, ja myytävä tuo keksintö. Entä, jos he huomaisivat
petoksen? Hän oli näkevinään lauman raivostuneita Butteridgejä...
Kenties oli parasta tunnustaa? Väittää asian johtuneen heidän
väärinkäsityksestään? Hän rupesi pohtimaan juonia, joiden avulla
saisi salaisuuden myydyksi ja Butteridgen puijatuksi.
Paljonkohan heiltä pyytäisi? Kaksikymmentä tuhatta puntaa tuntui
hänestä sopivalta summalta.
Hänet valtasi alakuloisuus, joka aina väijyilee varhaisina
aamuhetkinä. Asia oli hänelle liian vaikea aivan liian vaikea...
Laskelmat hukkuivat muistojen tulvaan.
"Missä olin eilen tähän aikaan?"
Hän koetti väsyttävän tarkalleen muistella edellisiä iltoja. Eilen
hän oli ollut pilvien yläpuolella Butteridgen ilmapallossa. Hän
ajatteli hetkeä, jolloin hän vaipui niiden läpi ja näki hämärässä
kolean meren aivan allaan. Hän muisti vielä tuon järkyttävän
tapahtuman niin elävästi, kuin se olisi painajaisena häntä
ahdistanut. Ja edellisenä iltana hän ja Grubb olivat tiedustelleet
Kentin Littlestonessa halpaa yösijaa. Kuinka kaukaiselta se
tuntuikaan nyt! Ikäänkuin siitä olisi jo vuosia. Ensimäistä kertaa
hän ajatteli dervisshitoveriaan, joka oli jäänyt Dymchurchin rannalle
kahden punaiseksi maalatun polkupyörän kera. "Ei hän nyt ilman minua
pääse pitkälle. Mutta olihan hänellä taskussaan meidän aarteemme --
vaikk'ei se suuri ollutkaan!"... Sitä edellisenä iltana he olivat
pohtineet laulumatkaansa, laatineet ohjelman ja harjoitelleet
tanssia. Ja sitä ennen oli ollut helluntai.
"Herra paratkoon!" huudahti Bert, "kyllä se vietävän moottoripyörä
tuotti minulle puuhaa!" Hänen mieleensä muistui sisustansa
menettäneen pieluksen veltto lepattaminen ja voimattomuuden tunne,
joka hänet oli vallannut liekkien leimahtaessa uudelleen esiin.
Tuon traagillisen tulipalon sekavien muistojen keskeltä sukeltausi
esiin varsin kirkkaana ja katkeran suloisena muuan pieni olento,
Edna, joka katuen huusi poistuvasta automobiilista: "Huomenna
tavataan, Bert!"
Tämän vaikutelman ympärille ryhmittyi muitakin Ednaan liittyviä
muistoja. Ne johtivat Bertin mielen askel askeleelta miellyttävään
tilaan, joka pukeutui ajatukseen: "Minä nain hänet, ellei hän
pidä varaansa." Ja sitten hänen mielessään leimahti ajatus, että
Butteridgen salaisuuden myymällä hän saattoi sen tehdä! Entäpä jos
hän sittenkin saisi kaksikymmentä tuhatta puntaa; olihan sellaisia
summia maksettu ennenkin. Niillä rahoilla hän voisi ostaa talon
puutarhoineen, uusia vaatteita aivan loppumattomiin, moottoripyörän,
saisi matkustaa, nauttia yhdessä Ednan kanssa kaikkia sivistyneen
elämän iloja. Luonnollisesti se saattoi olla vaarallistakin.
"Varmaankin Butteridge minua ahdistaisi!"
Hän jäi miettimään sitä ja vaipui jälleen alakuloisuuden valtaan.
Seikkailu oli vasta alullaan. Tavarat olivat jättämättä ja maksu
nostamatta. Ja sitä ennen -- kotimatka oli vielä kaukana, olihan hän
menossa Amerikkaan sotaa käymään. "Vaikka vähiin se tappeleminen
taitaa kuivua", hän arveli. Mutta jos sattuisikin niin, että
_Vaterland_ saisi pommin vatsaansa!...
"Eiköhän liene parasta laatia testamenttinsa valmiiksi?"
Hän makasi jonkun aikaa selällään testamentteja tehden, etupäässä
Ednan hyväksi. Kaksikymmentä tuhatta puntaa hän oli nyt määrännyt
hinnaksi. Hän järjesti myöskin joukon pienempiä perintöosuuksia.
Testamentit kävivät yhä mutkallisemmiksi ja suuremmoisemmiksi...
Hän heräsi pudotessaan kahdeksatta kertaa avaruuden halki. "Tämä
lentäminen on hermoille käypää", hän sanoi.
Hän saattoi tuntea ilmalaivan sukeltavan alaspäin ja sitten
verkalleen heilahtavan ylöspäin. Kone työskenteli jyskien ja
tärisyttäen.
Hetken kuluttua hän nousi ja verhoutui Butteridgen päällystakkiin
sekä kaikkiin peitteisiin, sillä ilma oli varsin kolea. Hän kurkisti
ulos ikkunasta ja näki harmaan aamunkoiton valaisevan pilviä, väänsi
sitten sähkölampun palamaan ja lukitsi oven, istuutui pöydän ääreen
ja otti esille rintasuojustimensa.
Hän silitteli rypistyneitä piirustuksia kädellään ja tarkasteli niitä
miettien. Sitten hän kaivoi salkusta toiset paperit. Kaksikymmentä
tuhatta puntaa, jos hän pääsisi niiden perille! Kannatti ainakin
koettaa.
Hän avasi laatikon, johon Kurt oli pannut paperia ja
kirjoitustarpeita.
Bert Smallways ei ollut typerä mies, eikä hänen kasvatuksensakaan
ollut huonoimpia, vaikkei se ulottunutkaan korkealle. Koulussa häntä
oli opetettu hiukan piirustamaan ja laskemaan sekä ymmärtämään
teknillisiä seikkoja. Jos hänen maansa tällöin oli väsynyt
ponnistuksiinsa ja jättänyt hänet puolivalmiina kiistelemään
leipäpalasta ilmoitusten ja yksilöllisen yritteliäisyyden
kyllästämässä ilmassa, niin se ei todellakaan ollut hänen vikansa.
Hän oli sellainen, miksi valtio oli hänet tehnyt, ja vaikka hän
olikin mitätön esikaupungin poika, ei lukijan siltä pidä kuvitella
häntä aivan kykenemättömäksi käsittämään aatetta, johon Butteridgen
lentokone perustui. Mutta vaikealta ja mutkalliselta se tuntui
hänestä. Moottoripyörä, Grubbin kokemukset ja koulussa harjoitettu
konepiirustus auttoivat häntä pääsemään asian perille; sitäpaitsi
oli näiden piirustusten tekijä, ken hyvänsä hän lieneekin ollut,
koettanut tehdä tarkoituksensa mahdollisimman selviksi. Bert
jäljensi suunnitelmia, teki muistiinpanoja ja sai laadituksi
varsin ymmärrettävän ja tyydyttävän jäljennöksen tärkeimmistä
piirustuksista. Sitten hän rupesi miettimään niitä.
Viimein hän nousi huoaten, kääri kokoon alkuperäiset piirustukset,
joita hän oli ennen säilyttänyt rintasuojustimessaan, ja pisti
ne takkinsa povitaskuun; sijaan hän pani erittäin huolellisesti
laatimansa jäljennökset. Tätä tehdessään hänellä ei ollut
mielessään mitään aivan selvää suunnitelmaa, hänestä tuntui vain
vastenmieliseltä luopua kokonaan salaisuudestaan.
Kauan hän mietiskeli perinpohjaisesti -- päätään nyökyttäen.
Sitten hän sammutti valon, laskeutui jälleen vuoteeseen ja rakensi
suunnitelmia, kunnes nukkui.
6.
Myöskin jalosukuinen kreivi von Winterfeld nukkui vähän sinä yönä,
mutta hän olikin niitä henkilöitä, joille ei riitä unta pitkälti ja
jotka aikansa ratoksi ratkaisevat päässään shakkiproblemeja. Sinä
yönä hänellä olikin erikoisen vaikea problemi selvitettävänä.
Hän yllätti Bertin tämän ollessa vielä vuoteessa ja nauttiessa kahvia
ja leipää, jotka muuan sotilas oli hänelle tuonut. Kreivillä oli
salkku kainalossaan, ja varhaisessa kirkkaassa aamuvalossa hänen
likaisen harmaa tukkansa ja tukevat, hopeasankaiset silmälasinsa
tekivät hänet melkein suopean näköiseksi. Hän puhui englantia
sujuvasti, mutta äänsi sitä aito saksalaiseen tapaan. Aluksi hän
lausui muutamia lieviä kohteliaisuuksia, kumarsi, otti oven takaa
pöydän ja saranatuolin, sovitti edellisen Bertin ja itsensä väliin,
istuutui jälkimäiselle, yskähti kuivasti ja avasi salkkunsa. Sitten
hän laski kyynärpäänsä pöydälle nipisti alahuultaan molemmilla
etusormillaan ja katseli Bertiä suurin silmin, niin että tämä
joutui hämilleen. "Herra Butteridge, te tulitte luoksemme vastoin
tahtoanne", hän virkkoi viimein.
"Mistäs sen päätätte?" kysyi Bert toinnuttuaan hämmästyksestään.
"Päätin sen kartoistanne. Ne olivat kaikki Englannin karttoja. Ja
ruokavaroistanne. Ne olivat huviretkeä varten. Sitäpaitsi olivat
köytenne sotkeutuneet. Te olette kiskonut niistä -- onnistumatta.
Ette voinut hallita ilmapalloa, ja joku toinen mahti on tuonut teidät
luoksemme. Eikö totta?"
Bert mietti.
"No niin -- missä on tuo nainen?"
"Hä! -- mikä nainen?"
"Te lähditte matkaan naisen kanssa. Se on päivän selvää. Lähditte
huviretkelle. Teidän luontoisenne mies -- hän ottaa naisen matkaansa.
Hän ei ollut mukananne, kun putositte maahan Dornhofissa. Korissa oli
vain hänen päällystakkinsa. Se on tietysti oma asianne. Mutta olenpa
hieman utelias."