"Yhä se vaan monteeraa", hän sanoi.
"Mitenkähän kävisi, jos nuorasta vetäisi? -- Ei", hän päätti, "min'en
rupea sotkemaan niitä."
Myöhemmin hän vetäisi sekä repäisy- että läppänuorasta, mutta,
kuten Butteridge jo oli huomannut, ne olivat takertuneet erääseen
laskokseen nielussa. Ei siis tapahtunut mitään. Ellei tuota pikku
estettä olisi ollut, repäisynuora olisi viiltänyt ilmapallon auki,
ikäänkuin miekalla halkaisten, ja herra Smallways olisi syöksynyt
ijankaikkisuuteen muutaman tuhannen jalan nopeudella sekunnissa.
"Ei käy!" hän sanoi kiskaisten vielä kerran. Sitten hän ryhtyi
aterioimaan.
Hän avasi pullon sampanjaa, joka heti, kun lanka oli katkaistu,
lennätti korkkinsa ulos uskomattoman kiukkuisesti ja suurimmalta
osaltaan itsekin seurasi sitä avaruuteen. Bert sai kuitenkin
lasillisen. "Ilmanpaine sen teki", hän sanoi saaden viimeinkin
tilaisuuden käyttää kouluaikansa alkeellisia fysiografian tietoja.
"Ensi kerralla pitää olla varuillaan. Sitä juomaa ei kannata tuhlata."
Sitten hän rupesi etsimään tulitikkuja käyttääkseen hyväkseen
Butteridgen sikaareja. Mutta onni suosi häntä jälleen, hän ei
löytänytkään sellaisia sytyttääkseen yläpuolellaan olevan kaasun.
Muussa tapauksessa hän olisi vaipunut alaspäin tulenlieskana,
loistavana, mutta lyhytaikaisena ilotulituksena. "Saamarin Grubb!"
hän lausui. "Nyt se piti taas minun laatikkoni. Aina se vie toiselta
tikut."
Hän levähti hetkisen. Sitten hän nousi, tassutteli ympäri koria,
asetteli painolastisäkkejä, tarkasteli jonkun aikaa pilviä ja
ryhtyi tutkimaan laatikosta löytämiään karttoja. Bertin mielestä
kartat olivat huvittavia, ja hän kulutti hetkisen koettelemalla
saada käsiinsä Ranskan tai Kanaalin kartan; mutta ne olivat kaikki
englantilaisia sotilaskarttoja. Siitä hänen ajatuksensa johtuivat
kieliin ja hän koetteli muistella kouluranskaansa. "Je suis
Anglais. C'est une méprise. Je suis arrivé par accident ici" [Olen
englantilainen. Tämä on erehdys. Olen tullut tänne tapaturman kautta.
-- Suom.]; nämä hän arveli sopivimmiksi sanontatavoiksi. Hänen
mieleensä juolahti, että hän saattoi huvikseen lueskella Butteridgen
kirjeitä ja muistikirjaa, ja siten hän sai iltapäivänsä kulumaan.
2.
Hän istui patjoitetulla laatikolla varsin huolellisesti verhottuna,
sillä sää oli purevan kylmä ja selkeä. Alimpana hänellä oli yllään
etukaupungin keikarin yksinkertaiset alusvaatteet, vaatimaton
sininen sarssipuku, sandaalintapaiset polkupyöräkengät ja housujen
päälle vedetyt ruskeat sukat; sitten seurasi "Aavikon dervisshille"
sopiva kaapu, sitten Butteridgen liivit ja nuttu sekä suuri nahalla
sisustettu päällystakki; lopuksi naisen väljät turkit ja polvien
ympäri kiedottu vaippa. Päässään hänellä oli pellavatukka ja sen yllä
Butteridgen suuri lakki, jonka suojustimet olivat vedetyt korville.
Jalkoja lämmitti Butteridgen nahkaiset päällyskengät. Ilmapallon kori
oli pieni ja siisti, hän oli löytänyt kevyen laskupöydän, sovittanut
sen vierelleen ja asettanut sille lasin sampanjaa. Ja hänen
ympärillään, ylä- ja alapuolella oli avaruus -- sellainen kirkas
tyhjyys ja hiljaisuus, jommoista vain ilmapurjehtija saa kokea.
Hän ei tietänyt, minne pallo mahtoi ajautua ja mitä nyt tapahtuisi.
Hän tyytyi tilaansa rauhallisena, tuottaen kunniaa Smallwaysien
rohkeudelle, jonka olisi täydellä syyllä voinut olettaa laadultaan
paljon kehnommaksi ja halveksittavammaksi. Oman käsityksensä
mukaan hänen oli jouduttava jonnekin, ja ellei hän silloin
ruhjoutuisi mäsäksi, toimittaisi joku, luultavasti jokin "seura",
hänet ilmapalloineen takaisin Englantiin. Ellei niin kävisi, hän
tiedustelisi varsin pontevasti Englannin konsulia. "Le Consuelo
Britannique", hän päätti sanoa. "Apportez moi à le Consuelo
Britannique s'il vous plait", hän aikoi sanoa, sillä osasihan
hän jonkun verran ranskaa. Odotellessaan hän kiintyi tutkimaan
Butteridgen papereita.
Niiden joukossa oli aivan yksityisiä kirjeitä, muiden muassa useita
kiihkeitä rakkauskirjeitä, jotka oli kirjoitettu suurella naisen
käsialalla. Ne eivät kuulu meille, ja paheksuen on mainittava, että
Bert ne luki.
Luettuaan hän huomautti omituisen hämmästyksen valtaamana: "Voi
turkanen!" ja sitten, kauan vaiettuaan: "Mahtaakohan se olla tuo
nainen?
"Hyvä jumala!"
Hän vaipui pitkäksi aikaa mietteisiinsä.
Sen jälkeen hän ryhtyi jälleen tutkimaan Butteridgen sisustaa.
Paperien joukossa oli sanomalehdistä leikattuja haastatteluja ja
useita saksankielisiä kirjeitä, sitten myöskin muutamia saksalaisella
käsialalla kirjoitettuja englanninkielisiä. "Äläpäs!" sanoi Bert.
Eräässä viimeksi mainituista, jonka hän ensiksi sai käteensä,
pyydettiin anteeksi, ettei hänelle oltu ennemmin kirjoitettu
englannin kielellä, mikä erehdys oli hänelle aiheuttanut haittaa ja
viivytystä, ja siirryttiin sitten asiaan, joka Bertin mielestä oli
suunnattoman jännittävää. "Ymmärrämme täydellisesti, että olette
vaikeassa asemassa ja että teitä mahdollisesti vartioidaankin asiain
ollessa nykyisellä kannalla. Mutta, hyvä herra, emme kuitenkaan voi
uskoa, että teitä ruvettaisiin toden teolla estämään, jos haluaisitte
lähteä maasta ja saapua suunnitelminenne luoksemme tavallisia
teitä käyttäen -- joko Doverin, Ostenden, Boulognen tai Dieppen
kautta. Meidän on vaikeata ajatella, että teillä olisi syytä pelätä
joutuvanne murhatuksi arvokkaan keksintönne vuoksi."
"Kerrassaan hullunkurista", sanoi Bert mietiskellen.
Sitten hän tutki toisia kirjeitä.
"Näkyvät haluavan häntä", Bert sanoi; "mutta eivät tahtoisi mennä
liian pitkälle. Tai koettavat tekeytyä välinpitämättömiksi saadakseen
hinnan alenemaan.
"Ei taida olla hallituksen hommia", hän tuumaili jonkun ajan päästä.
"Tämä näyttää pikemmin jonkun liikkeen paperilta. Yläreunaan on
painettu jotain. _Drachenflieger. Drachenballons. Ballonstoffe.
Kugelballons_. Minulle se on hepreaa.
"Mutta hän aikoi myydä ulkomaille koko siunatun salaisuutensa. Aivan
oikein. Se ei olekaan hepreaa! Taivas! Täällä se salaisuus onkin!"
Hän pyörähti istuimelta, avasi laatikon ja levähytti paperilaukun
auki laskupöydälle. Se oli täynnä piirustuksia, jotka oli laadittu
insinööreille ominaisella tyylillä ja tavanmukaisilla väreillä.
Ja lisäksi hän löysi muutamia hämäriä valokuvia, nähtävästi
jonkun amatöörin ottamia lyhyeltä matkalta, ja ne esittivät juuri
Butteridgen omaa konetta sen vajassa Kristallipalatsin lähellä. Bert
huomasi vapisevansa. "Hyvä jumala!" hän virkkoi, "täällä minä lentää
harhailen tuulien teillä mukanani koko tuo siunattu salaisuus.
"Katsellaanpas sitä hiukan!" Hän syventyi tutkimaan piirustuksia ja
vertailemaan niitä valokuviin. Ne saattoivat hänet ymmälleen. Puolet
niistä näkyi puuttuvan. Hän koetti kuvitella, miten ne oli liitettävä
kokoon, mutta havaitsi sen liian vaikeaksi.
"Se on tukalaa", Bert sanoi. "Kunpa olisin joutunut koneoppiin.
Saisipa siitä vaan selvän!"
Hän astui korin sivulle ja pysähtyi hetkiseksi tuijottamaan sokein
silmin suunnatonta pilviröykkiötä -- verkalleen hajoavia Monte Rosa
jättiläisiä, joiden alaosa oli auringon valaisema. Hänen huomionsa
kiintyi omituiseen mustaan pilkkuun, joka liukui niiden ylitse. Se
herätti hänessä levottomuutta. Tuo musta läikkä liikkui vitkalleen
hänen tasallaan syvällä alhaalla, seuraten häntä uupumatta yli
pilvivuorien. Minkävuoksi se seurasi häntä? Mikähän se mahtoi olla?...
Äkkiä se selvisi hänelle. "Luonnollisesti!" hän virkkoi. Se
oli ilmapallon varjo. Mutta hän vahti sitä vielä jonkun aikaa
epäluuloisena.
Sitten hän ryhtyi jälleen käsiksi suunnitelmiin.
Kaiken iltapäivää hän milloin koetti päästä niiden perille,
milloin vaipui syviin mietteisiin. Hän sai laadituksi huomattavan,
uuden ranskalaisen selityksen. "Voici mosjöö! -- Je suis un
inventeur Anglais. Mon nom est Butteridge. Bee, uu, tee, tee,
ee, ärrä, ii, dee, gee, ee. J'avais ici pour vendre le secret de
le _flyingmachine_. Comprenez? Vendre pour l'argent tout suite,
l'argent en main. Comprenez? C'est le machine à jouer dans l'air.
Comprenez? C'est le machine à faire l'oiseau. Comprenez? Balancer?
Oui exactement! Battir l'oiseau en fait, à son propre jeu. Je
désire le vendre ceci à votre governement national. Voulez vous me
directer la?" ["Kuulkaapas, herra! -- Olen englantilainen keksijä.
Nimeni on Butteridge. Olen tullut myymään lentokonesalaisuuden.
Ymmärrättekö? Myyn heti rahasta, käteismaksusta. Sillä koneella voi
leikkiä ilmassa. Ymmärrättekö? Sillä voi lentää kuin lintu. Pysyykö
se tasapainossa? Kyllä, mainiosti. Se voittaa linnunkin. Haluan myydä
sen hallituksellenne. Neuvokaa minut sinne."]
"Taitaa kieliopin puolesta olla vähän niin ja näin", Bert arveli,
"mutta kyllä niiden pitäisi siitä päästä asian perille.
"Mutta entä jos pyytävätkin mua selittämään tätä laitosta?"
Hän siirtyi hiukan levottomana suunnitelmia tarkastelemaan. "Luulen,
ettei tässä olekaan kaikkea!" hän sanoi...
Tuo ihmeellinen löytö saattoi hänet yhä enemmän ymmälleen siellä
ylhäällä pilvien keskellä. Hän arveli voivansa milloin hyvänsä painua
alas taivas tiesi minkä muukalaisen kansan keskuuteen.
"Tällaista tilaisuutta ei minun elämässäni satu toista", hän sanoi.
Mutta sitten hänelle alkoi selvenemistään selvetä, ettei siitä
olisi mitään hyötyä. "Ne sähköttävät siitä heti alas jouduttuani --
kirjoittavat sanomalehtiin. Butteridge saa siitä tiedon ja lähtee
seuraamaan minun jälkiäni."
Ei olisi ensinkään hauskaa joutua Butteridgen ajettavaksi. Bert
muisteli hänen suuria mustia viiksiään, kolmikulmaista nenää,
uhkaavaa mylvinää ja tuimaa katsetta. Hänen iltapäiväinen unelmansa
Butteridgen suuren salaisuuden ihmeellisestä anastamisesta ja
myymisestä raukesi hänen mielessään, hajosi ja hävisi. Hän heräsi
jälleen järkiinsä.
"Ei se kävisi päinsä. Ei sitä kannata ajatellakaan." Hän ryhtyi
vitkaan ja vastahakoisesti asettelemaan Butteridgen papereita
taskuihin ja laukkuihin, joista ne oli löytänyt. Hän huomasi
ilmapallon loistavan kultaisessa valossa ja taivaan sinisen
kuvun käyneen väriltään lämpimämmäksi. Hän nousi seisaalleen
ja näki auringon suurena häikäisevänä kultapallona laskeutuvan
kultareunaisten, tulipunaisten ja purppuraisten pilvien muodostamaan
lainehtivaan mereen, jota omituisempaa ja ihmeellisempää ei
saata kuvitellakaan. Idässä pilvimanner ulottui synkän sinisenä
äärettömiin, ja Bertistä näytti koko maapallonpuolisko leviävän hänen
silmäinsä eteen.
Sitten hänen silmänsä keksivät kaukaa kolme pitkää, tummaa
muodostumaa kiitämässä kuin pyöriäiset, jotka meressä ajavat toinen
toistaan. Ne olivat todellakin varsin kalan näköisiä -- niillä oli
pyrstökin, mikäli hän hämärässä ohimennen luuli nähneensä. Hän
räpytti silmiään ja tuijotti uudelleen, mutta ne olivat kadonneet.
Pitkän aikaa hän tarkasteli noita etäisiä sinisiä lakeuksia,
näkemättä kuitenkaan sen enempää...
"En ole koskaan nähnyt kummempia", hän virkkoi, ja sitten: "Ei
sellaisia ole..."
Aurinko aleni alenemistaan, ei jyrkästi painuen, vaan pohjoista kohti
kallistuen, ja sitten oli päivänvalo ja sen laajentava lämpö kokonaan
kadonnut ja statoskoopin kieli siirtyi väristen koneen toiselle
puolelle, johon oli merkitty _Laskee_.
3.
"Mikäs _nyt_ on tulossa?" sanoi Bert.
Hän havaitsi kolean, harmaan pilvierämaan lähestyvän verkalleen,
mutta varmasti. Kun hän vaipui pilvien keskelle, ne eivät
näyttäneetkään enää entisiltä lumipeittoisilta vuorenrinteiltä, ne
muuttuivat näkymättömiksi, suunnattomaksi ja äänettömäksi nousuja
pakovirraksi. Hetkiseksi hänen vaipumisensa keskeytyi, kun hän oli
joutunut melkein noiden hämärien massojen keskelle. Sitten taivas
peittyi äkkiä, päivänvalon viimeiset jäljet hävisivät ja hän vaipui
iltahämärässä nopeasti läpi lumiryöpyn. Hienoja lumihiutaleita kiiti
hänen ohitsensa keskitaivasta kohti, niitä ajautui häntä ympäröiville
esineille sitten sulaakseen, ne koskettivat hänen kasvojaan
aavemaisin sormin. Häntä puistatti. Hänen henkäyksensä huurusi
höyrynä, ja kaikki kävi heti kosteaksi.
Hänestä tuntui siltä, että tavattoman raivoisa ja yhä kiihtyvä
lumimyrsky kiiti _ylöspäin_; sitten hän tajusikin painuvansa itse
alaspäin yhä nopeammin.
Hänen korvansa erottivat erään äänen. Maailman suuri hiljaisuus oli
päättynyt.
Mikä oli tuo sekava ääni?
Levottomana, ymmällään hän kurotti päätään reunan yli.
Ensin hän luuli näkevänsä jotain, mutta se katosi jälleen. Sitten hän
erotti selvästi pienten vaahtokielekkeiden ajavan toinen toistaan ja
meren leviävän aavana ulappana. Kaukana häämötti erään luotsiveneen
suuri purje epäselvine mustine kirjaimineen ja pieni punertavan
keltainen valo -- ja se keikkui ja vaappui -- vaappui ja keikkui
myrskyn käsissä, kun hän sitävastoin ei voinut ensinkään havaita
tuulevan. Pian veden kohina läheni ja yltyi. Hän vaipui, vaipui --
suoraa päätä mereen!
Kiihkeänä hän ryhtyi toimimaan.
"Painolasti!" hän huusi, tempasi korin pohjalta pienen säkin ja
heitti sen ulos. Odottamatta sen vaikutusta hän lähetti toisen samaa
tietä. Hän katsahti ajoissa laidan yli nähdäkseen pienen valkoisen
hyrskeen kohoavan veden tummasta pinnasta, ja sitten hän joutui
jälleen lumen ja pilvien keskelle.
Aivan tarpeettomasti hän heitti ulos kolmannen ja neljännenkin
painolastisäkin ja huomasi pian suunnattomaksi mielihyväkseen
kiitävänsä kosteasta ja koleasta ilmakerroksesta kirkkaisiin, kylmiin
seutuihin, missä päivänvalo vielä viivyskeli. "Jumalan kiitos!" hän
lausui sydämensä syvyydestä.
Sinertävällä taivaalla tuikki nyt muutamia tähtiä ja idässä loisti
kirkkaana pitkulainen kuu.
4.
Tuo äskeinen tapahtuma oli tehnyt Bertin varsin levottomaksi,
ääretön ulappa vaivasi häntä painajaisen tavoin. Oli kesäinen
yö, mutta silti se tuntui hänestä tavattoman pitkältä. Hänet oli
vallannut epävarmuuden tunne, ja aivan aiheettomasti hän kuvitteli
auringonnousun karkoittavan sen. Lisäksi hän oli nälissään. Hän
etsiskeli pimeässä laatikosta ruokaa, sotki sormensa roomalaiseen
piirakkaan ja sai viimein käsiinsä voileipiä, joiden kastikkeeksi
hän avasi melkoisella menestyksellä puolen pulloa sampanjaa. Se
lämmitti ja virkisti; hän sadatteli Grubbia tulitikkujen vuoksi,
peittäytyi tarkoin laatikolle ja nukahti hetkeksi. Pari kertaa hän
nousi tarkastamaan, vieläkö hän yhä oli turvassa korkealla meren
yläpuolella. Ensi kerralla kuun valaisemat pilvet olivat valkoiset
ja tiiviit ja ilmapallon varjo riensi niitä pitkin kuin uskollinen
koira; myöhemmin ne näyttivät ohuemmilta. Levätessään hiljaa, suureen
tummaan palloon tuijottaen, hän keksi jotain. Hänen -- tai oikeastaan
Butteridgen liivit ratisivat hänen hengittäessään. Ne olivat vuoratut
paperilla. Mutta Bert ei voinut nähdä kyllin ottaakseen ne esille ja
tutkiakseen niitä, vaikka kovin tekikin mieli...
Hän heräsi kukkojen kiekunaan, koirien haukuntaan ja lintujen
lauluun. Verkalleen hän ajelehti alhaalla yli lakean maan, jonka
selkeältä taivaalta säteilevä aamuaurinko kultasi. Hän tuijotti
pensasaitoja puuttuviin, hyvinhoidettuihin vainioihin, joita
halkoilivat kaapeleita kannattavien punaisten pylväiden reunustamat
tiet. Vast'ikään hän oli kulkenut yli tiheään asutun kylän, jonka
valkoisiksi maalatuissa taloissa oli jyrkkä, punainen tiilikatto
ja jonka keskellä kohosi solakka kirkontorni. Joukko talonpoikia,
miehiä ja naisia, joilla oli hohtavat puserot ja kömpelöt jalkineet,
pysähtyi tielle työmaalle astellessaan ja jäi häntä katselemaan. Hän
oli niin matalalla, että pallon laahusköysi raahasi maassa.
Hän tuijotti noihin ihmisiin. "Mitenkähän sitä oikein laskeutuisi
maahan", hän mietti.
"Entä jos nyt _pitäisikin_ laskeutua?"
Hän huomasi ajautuvansa ilmarataa kohti ja heitti ulos pari, kolme
kourallista painolastia, välttääkseen sen.
"Annas olla! Voisihan sanoa vain 'prenez'! Kunpa tietäisin,
miten ranskalainen sanoo: ottakaa kiinni nuorasta... Kai ne ovat
ranskalaisia?"
Hän tarkasteli jälleen seutua. "Voisi olla Hollantiakin. Tai
Luxemburgia. Tai minun tietääkseni vaikka Lotringiakin. Mitähän nuo
suuret laitokset lienevät? Ehkä jonkinlaisia polttouuneja. Seutu
näyttää hyvinvoivalta..."
Seudun sivistynyt ulkomuoto herätti vastakaiun hänen sielussaan.
"Annappas, kun ensin siistin itseäni hiukkasen", hän sanoi.
Hän päätti kohota hieman ylemmäksi, vapautua tekotukastaan, joka nyt
rupesi kuumentamaan hänen päätään, ja niin edespäin. Heitettyään
ulos säkillisen painolastia hän havaitsi hämmästyksekseen kiitävänsä
sangen nopeasti ylöspäin.
"Hitto!" huudahti herra Smallways. "Tuo temppu oli liiaksi...
Milloinkahan täältä pääsee taasen alas?... Suurustettava täällä
ainakin on."
Hän otti pois lakin ja tekotukan, sillä sää oli lämmin, ja
ajattelemattomuudessaan hän heitti jälkimäisen ulos korista.
Stetoskooppi heilahti ripeästi "nousua" osoittamaan.
"Tämä siunattu laitos rupeaa pyrkimään ylöspäin, jos vain _katsookin_
ulos", hän virkkoi käyden käsiksi laatikkoon. Sieltä hän löysi muiden
muassa useita kannuja kaakaojuomaa; niissä oli tarkat avaamisohjeet,
joita hän noudatti erittäin huolellisesti. Hän lävisti pohjan
sitä varten varatulla avaimella, ja siitä tuo kylmä kannu rupesi
lämpiämistään lämpiämään, niin että hän lopulta tuskin saattoi siihen
koskea. Sitten hän avasi astian toisesta päästä, ja siinä höyrysi
kaakao valmiina, ilman että oli tarvinnut käyttää tulitikkuja ja
minkäänlaista liekkiä. Tämä keksintö oli vanha, vaikka Bertille
tuntematon. Vielä hän löysi savustettua sianlihaa, hilloa ja leipää,
saaden siten oikein mukiinmenevän aamiaisen.
Tämän perästä hän riisui yltään päällystakin, sillä aurinko alkoi jo
käydä polttavaksi, ja siitä hänen mieleensä muistui edellisenä yönä
kuulemansa kahina. Hän vapautui liiveistäkin ja tutki niitä. "Ei
tämä juuri taida olla Butteridgen mieleen." Hän epäröi, mutta rupesi
lopulta ratkomaan niitä. Sisästä hän löysi puuttuvat piirustukset,
kiertävät sivulevyt, joista lentokoneen koko tasapaino riippui.
Jos joku enkeli olisi tällöin katsellut taivaasta, hän olisi nähnyt
Bertin istuvan pitkät ajat löytönsä jälkeen syvälliseen mietiskelyyn
vaipuneena. Viimein hän nousi pystyyn kasvoillaan innostuksen ilme,
sieppasi Butteridgen ratkotut, turmellut ja tutkitut liivit ja heitti
ne pallosta. Verkalleen ladellen ne vaipuivat alaspäin, kunnes
tyytyväisesti läiskähtäen laskeutuivat lepoon erään saksalaisen
matkailijan kasvoille, joka rauhallisesti nukkui vuoritien varrella
lähellä Wildbadia. Tämäkin lennätti ilmapallon ylemmäksi ja
siis vieläkin lähemmäksi kuviteltua enkeliämme, joka nyt olisi
voinut nähdä herra Smallwaysin repäisevän auki oman nuttunsa ja
liivinsä, irroittavan kauluksensa, avaavan paitansa, työntävän
kätensä poveen ja kiskaisevan ulos sydämensä -- tai ellei juuri
sydäntäänkään, niin ainakin erään suuren, heleän punaisen esineen.
Jos tarkastajamme, voittaen taivaallisen kauhun puuskan, olisi
lähemmin tutkinut tätä punaista esinettä, hänelle olisi paljastunut
muuan Bertin rakkaimpia salaisuuksia, suurimpia heikkouksia. Se
oli punaisesta rapikkokankaasta laadittu rintasuojus, muuan noita
suuria, muka terveydenhoitoon kuuluvia esineitä, joita kristikunnan
protestanttiset kansat pillerien ja lääkkeiden ohella käyttävät
suojelevien pyhäinjäännösten ja -kuvien asemasta. Bert piti tätä
vaatekappaletta aina yllään sen jälkeen, kuin eräs porvari oli
hänelle uskotellut, että hänellä oli huonot keuhkot.
Nyt hän riisui fetisshinsä, kävi sen kimppuun kynäveitsin ja
työnsi äsken löytämänsä suunnitelmat sen kahden rapikkokerroksen
väliin. Sitten hän siisti itseään Butteridgen pienen kuvastimen
ja purjekankaasta tehdyn pesuastian avulla kuten mies, joka on
astunut tärkeän askeleen, napitti nuttunsa, heitti laidalle "Aavikon
dervisshin" valkoisen kaavun, peseytyi kohtuullisesti, ajoi partansa,
puki taasen ylleen suuren lakin ja turkit ja rupesi näistä hommista
perin virkistyneenä tarkastamaan allaan olevaa maisemaa.
Näköala oli todellakin uskomattoman suuremmoinen. Kenties ei
niin omituinen ja komea kuin edellisen päivän auringonpaisteinen
pilvimaisema, mutta joka tapauksessa paljon mieltäkiinnittävämpi.
Ilma oli harvinaisen kirkas ja ainoastaan etelässä ja lounaassa
näkyi muutamia pilviä. Mäkisessä seudussa oli siellä ja täällä
havupuu-metsikköjä ja karuja ylänköjä, mutta myöskin lukuisasti
maataloja, ja syvällä kukkulain välissä kierteli jokia, joihin
paikoitellen oli rakennettu patouksia sähkölaitoksia varten. Pitkin
lakeuksia näkyi hauskoja, jyrkkäkattoisia kyliä ja jokaisessa kohosi
mieltäkiinnittävän kirkon rinnalla langattoman sähkölennättimen
tapuli. Siellä ja täällä oli suuria linnoja, puistoja ja valkoisia
teitä, ja varsinkin pistivät silmään punaisten ja valkoisten
kaapelipylväiden reunustamat polut. Vielä saattoi huomata puutarhain
ja heinävarastojen kaltaisia aidattuja alueita, suuria aittojen
kattoja ja useita sähkömeijerien voimahuoneita. Ylängöillä
liikkui runsaasti karjaa. Paikoitellen hän näki vanhan rautatien
(nykyään yksiraiteisen) tunkeutuvan tunneleihin ja kiipeävän
vallien yli ja erotti ohikiitävän junan kiivaasta huminasta.
Kaikki näkyi harvinaisen selvästi, vaikkakin pienessä koossa. Pari
kertaa hän huomasi tykkejä sekä sotilaita, ja mieleen johtuivat
sotavalmistukset, joiden todistajana hän oli ollut Englannissa
helluntain pyhinä. Mutta mistäpä hän saattoi tietää, että näissä
valmistuksissa oli jotain tavallisuudesta poikkeavaa, ja myöskin
satunnaiset säännöttömät tykinlaukaukset, jotka heikkona kaikuna
kohosivat ylös hänen korviinsa, jäivät hänelle käsittämättömiksi.
"Kunpa tietäisi, miten täältä pääsee alas", sanoi Bert noin kymmenen
tuhannen jalan korkeudessa liidellen ja tempoili turhaan punaisesta
ja valkoisesta nauhasta. Myöhemmin hän tarkasti perinpohjin
ruokavarastonsa. Yläilmoissa eläminen lisäsi hänen ruokahaluaan
huolettavassa määrässä, ja hän arveli olevan varovaisinta jakaa
nyt varastonsa annoksiin. Näyttihän siltä, että hänen kenties oli
viivyttävä kokonainen viikko ilmassa.
Alhaalla näkyvä laaja panoraama oli ensinnä ollut äänetön kuin
maalattu taulu. Mutta kun kaasu päivän vieriessä haihtui verkalleen
pallosta, rupesi tämä jälleen vaipumaan maata kohti. Yksityiskohdat
karttuivat, ihmiset kävivät selvemmiksi ja hän alkoi kuulla
junien ja vaunujen vihellyksiä ja ryskettä, karjan ammumista,
torvien toitotusta ja rumpujen pärinää, vieläpä ihmisääniäkin.
Viimein ilmapallon köysi laahasi taasen maassa, ja hänestä näytti
mahdolliselta päästä alas. Pari kertaa, kun köysi osui kaapeleihin,
hän tunsi tukkansa nousevan sähkön vaikutuksesta pystyyn, ja kerran
hän sai lievän tärähdyksenkin ja korin ympärillä rätisi kipinöitä.
Hän arveli sellaisten seikkain kuuluvan matkaseikkailuihin. Siitä hän
oli nyt aivan selvillä, että renkaasta riippuva rauta-ankkuri oli
laskettava alas.
Tämä yritys menestyi jo alun pitäen huonosti, kenties siitä
syystä että laskupaikka oli taitamattomasti valittu. Ilmapallo
tarvitsee aution aukeaman, ja hän valitsi ihmisjoukon. Hän teki
päätöksensä äkkiä, riittävästi pohtimatta. Bert näki edessään mitä
miellyttävimmän pikkukaupungin -- korkean kirkontornin ympärillä
ryhmän jyrkkiä kattoja, joihin puut loivat vaihtelua, ryhmän
ympärillä muurin, jonka suuri portti aukeni puiden reunustamalle
valtatielle. Kaikki maaseudun kaapelit ja johtolangat kulkivat sitä
kohti kuin vieraat juhlaan pyrkien. Se näytti peräti kodikkaalta ja
mukavalta, ja lukuisat liput olivat omiaan lisäämään sen hauskaa
ulkomuotoa. Tietä myöten tuli ja meni melkoinen joukko rahvasta
suurissa kaksipyöräisissä kärryissä ja jalkaisin, ja silloin tällöin
vilisti vaunu yksiraiteista rataa pitkin. Ratojen risteyksessä,
kaupungin ulkopuolella puiden alla oli vilkasta liikettä
markkinakojujen ympärillä. Bertistä paikka näytti lämpimältä,
ystävälliseltä ja kerrassaan viehättävältä. Hän liiti matalalla
juuri puiden latvojen yläpuolella, ankkuri valmiina heitettäväksi
satamaan saavuttaessa -- läheni uteliaana, innokkaana ja, oman
mielikuvituksensa mukaan, mieltäkiinnittävänä vieraana.
Hän kuvitteli saavansa ihailevien talonpoikain keskuudessa aikaan
suurtöitä merkkikielellä ja satumaisilla kielellisillä keksinnöillä...
Ja sitten alkoi vastoinkäymisten sarja.
Köysi joutui epäsuosioon jo kauan ennen, kuin väkijoukko oli selvästi
havainnut hänen tulonsa. Muuan vanhanpuoleinen ja ilmeisesti
humalainen talonpoika, jolla oli kiiltävä musta hattu ja punainen
sateenvarjo, keksi sen ensinnä, kun se laahusti hänen ohitsensa,
ja hänessä heräsi häpeällinen kunnianhimo surmata se. Hän ajoi
sitä rivakasti takaa häijysti huutaen. Se kulki vinosti tien
poikki, loiskahti erääseen maitoastiaan ja läimähytti maitoisen
häntänsä tehdastyttöjä kukkuroillaan olevaan automobiiliin, joka
oli pysähtynyt kaupungin portin ulkopuolelle. Nämä kirkuivat
äänekkäästi. Ihmiset kohottivat katseensa ja näkivät Bertin huitovan
ilmassa; omasta mielestään hän tervehti kylläkin sydämellisin elein,
mutta naisten hätähuutojen tähden väkijoukko arveli hänen tekevän
loukkaavia liikkeitä. Sitten kori osui taitavasti porttitalon
kattoon, iski poikki lipputangon, näppäili säveleitä muutamista
sähkölangoista ja lennätti katkenneen langan piiskanläimähdyksen
tavoin osaltaan kartuttamaan vihamielisyyttä. Takertumalla tiukasti
koriin Bert pelastui viime tingassa syöksymästä suin päin maahan.
Kaksi nuorta sotamiestä ja useat talonpojat huusivat hänelle jotain
nyrkkiä puiden ja rupesivat juosten ajamaan häntä takaa, kun hän
katosi muurin yli kaupunkiin. Ihailevia talonpoikia, vieläpäs mitä!
Ilmapallo loikkasi heti raisusti, kuten ne tekevät menettäessään osan
kantamustaan maahan koskettaessaan, ja seuraavassa tuokiossa Bert
näki allaan vilkasliikkeiselle torille johtavan kadun, jolla vilisi
maalaisrahvasta ja sotamiehiä. Tylyyden hyökyaalto seurasi häntä yhä.
"Ankkuri alas", huusi Bert ja sanoi sitten: "varokaa kallojanne! Hei
siellä alhaalla! Pitäkää varanne!"
Ankkuri kolisi jyrkkää kattoa myöten alaspäin särkyneiden tiilien
seuraamana, loikkasi kadun poikki väkijoukon kirkuessa ja iski
erääseen peililasiakkunaan suunnattoman rajusti. Ilmapallo
vyöryi kuin kovassa aallokossa ja kori keikkui. Mutta ankkuri ei
ollutkaan tarttunut kiinni. Se sukeltausi yhtäkkiä esiin kantaen
toisessa haarakkeessaan, ikäänkuin tarkan valinnan tuloksena,
pientä lapsentuolia ja kintereillään hurjistunut kauppamies. Se
kohotti saaliinsa ilmaan, heilutti sitä ikäänkuin kiusallisen
epävarmuuden valtaamana ja pudotti sen viimein sievästi ja
ikäänkuin tarkoituksella erään kaalivarastonsa ääressä istuvan
talonpoikaisvaimon päähän.
Jokainen oli nyt huomannut ilmapallon, jokainen koetti saada käsiinsä
joko ankkurin tai laahusköyden. Pyyhältäen heilurin tavoin joukon
läpi, niin että ihmiset lennähtivät oikealle ja vasemmalle, ankkuri
osui jälleen maahan, tavoitteli turhaan muuatta tukevaa sinipukuista
ja olkihattuista herrasmiestä, iski jalustan erään rihkamavaraston
alta, sai erään polvihousuihin puetun pyöräilijäsotilaan hyppäämään
vuorikauriin lailla ja takertui erään lampaan takajalkoihin; eläin
parka koetti hurjasti sätkytellen turhaan päästä vapaaksi ja
raahautui ankkurin mukana lepoasentoon torin keskellä sijaitsevan
kiviristin juurelle. Ilmapallo pysähtyi nytkähtäen. Seuraavassa
tuokiossa parikymmentä aulista kättä hinasi sitä maahan päin. Samassa
hetkessä Bert tunsi ensi kerran ripeän tuulen puhaltavan hänen
ympärillään.
Muutamia sekunteja hän seisoi hoippuen korissa, joka nyt keikkui
pyörryttävästi, ja tarkasti hurjistunutta väkijoukkoa koettaen
koota ajatuksiaan. Tämä epäonnistuminen hämmästytti häntä suuresti.
Olivatko nuo ihmiset todellakin niin harmissaan? Jokainen näytti
suuttuneen hänelle. Hänen tulonsa ei tuntunut huvittavan ketään. Tuo
hälinä kuulosti melkoisessa määrässä sadattelemiselta -- vieläpä
kapinaltakin. Useat komeapukuiset virkamiehet koettivat turhaan
hillitä väkijoukkoa. Ilmassa heilui nyrkkejä ja keppejä. Ja kun Bert
näki erään miehen juoksevan väkijoukon laidasta heinäkuorman luo ja
noutavan sieltä kirkaspiikkisen hangon ja erään sinipukuisen sotilaan
riisuvan vyönsä, silloin hän tuli vakuutetuksi siitä, ettei tämä
pieni kaupunki yhtä kaikki ollutkaan mikään hyvä laskupaikka.
Hän oli itsepintaisesti kuvitellut, että hänestä tehtäisiin
jonkinlainen sankari. Nyt hän tiesi erehtyneensä.
Hän oli kenties kymmenen jalkaa väkijoukon yläpuolella tehdessään
päätöksensä. Hän heräsi jälleen toimintaan, hypähti istuimelle ja
putoamisen vaarasta välittämättä irroitti ankkuriköyden renkaasta,
riensi laskuköyden luo ja päästi senkin irti. Ankkuriköyden
putoamista ja ilmapallon nopeata loikkausta tervehdittiin käheällä
suuttumuksen huudolla ja hänen päänsä ohitse suhahti jotain -- hän
arveli sitä myöhemmin lantuksi. Laahusköysi seurasi toveriaan.
Väkijoukko näytti hypähtävän hänen luotaan. Hirvittävästi
kahisten ilmapallo hankasi telefonipylvästä vasten, ja hän odotti
jännittyneenä, että nyt joko syntyisi sähköräjähdys tai öljytty
silkki repeisi tai molemmat tapahtumat yhdessä tuhoisivat hänet.
Mutta onni suosi häntä.
Seuraavassa tuokiossa hän oli kyyrysillään korin pohjassa ankkurin ja
molempien köysien painosta vapautuneen ilmapallon syöksyessä vielä
kerran ylöspäin ilman halki. Hän pysyttelihe pohjalla jonkun aikaa,
ja kun hän viimein katsahti jälleen alas, oli tuo vähäinen kaupunki
muuttunut varsin pikkuruiseksi ja kiersi muun Ala-Saksan kera kehässä
hänen koriaan -- tai ainakin näytti tekevän niin.
Totuttuaan pallon kiertämiseen hän havaitsi sen varsin mukavaksi,
sillä eihän nyt tarvinnut enää liikuskella ympäri koria.
5.
Myöhään eräänä viehättävänä kesäisenä iltapäivänä vuonna 191-,
mukaillaksemme esitystapaa, joka aikoinaan miellytti G.P.R.
James'in [Suosittu englantil. kirjailija, eli 1801-1860. Aloitti
useimmiten kertomuksensa samansuuntaisilla kuvauksilla. Suom.
muist.] lukijakuntaa, muuan yksinäinen ilmapurjehtija -- kuten
muinen klassillisten romaanien yksinäinen ratsastaja -- liiteli
Mainin seutujen ylitse koilliseen päin noin yksitoista tuhatta
jalkaa merenpinnan yläpuolella ja yhä vielä verkalleen pyörien. Hän
kurotti päätään korista ja tarkasteli alapuolella olevaa seutua
perin pohjin ymmällään. Tuon tuostakin hänen huulensa muodostelivat
kuulumattomia sanoja. "Kehtaavatkin ampua", esimerkiksi, ja "Kyllä
minä tulen alas, kunhan vaan keksin keinon". Korin laidalla liehui
"Aavikon dervisshin" kaapu turhaan kehottaen valkoisen lipun tavoin
varovaisuuteen.
Hän tajusi nyt aivan selvästi, ettei alhaalla ollutkaan sitä
yksinkertaista maaseutua, jonka hän oli kuvitellut kummastuneena
ja melkein kunnioittavasti odottavan hänen laskeutumistaan. Hänen
kulkunsa ja suuntansa näkyi kovin suututtavan sitä. Mutta eihän
tuo suunta riippunut hänestä, vaan hänen valtijaistaan, taivaan
tuulista. Hänen korviinsa kajahti salaperäisiä ääniä, huutotorvista
singahtaneita erikielisiä sanoja. Virkamiehiltä näyttävät henkilöt
olivat antaneet hänelle merkkejä lippuja liehuttamalla ja
käsivarsiaan heiluttamalla. Yleensä ilmapalloon lennähtäneet lauseet
kuulostivat kurkkuäänteiseltä englannin kielen toisinnolta, ja
enimmäkseen häntä kehotettiin ampumisen uhalla tulemaan alas.
"Niinpä kyllä", sanoi Bert, "mutta kuinka?"
Sitten ammuttiin korin ohitse. Häntä oli äskettäin ammuttu kuusi
tai seitsemän kertaa, ja kerran luoti oli synnyttänyt äänen, joka
kuulosti niin vakuuttavasti silkin repeämiseltä, että hän odotti
putoavansa milloin hyvänsä suin päin maahan. Mutta joko he vain
tähtäilivät hänen lähelleen tai ampuivat harhaan, toistaiseksi eivät
luodit olleet repineet muuta kuin ilmaa hänen ympärillään -- ja hänen
arkaa sieluaan.
Nyt hän sai hiukan huoahtaa, mutta hän tunsi, että leikki alkaisi
pian uudelleen, ja koetti paraansa mukaan käyttää tilaisuutta
hyväkseen. Ohimennen hän nautti hieman kuumaa kahvia ja piirakkaa
varsin epäsiististi ja huolimattomasti, vilkuillen hermostuneesti
toisella silmällään korin laidan yli. Alussa hän oli arvellut,
että hänen huonosti harkittu yrityksensä laskeutua tuohon hauskaan
pieneen ylämaan kaupunkiin oli syynä siihen kasvavaan mielenkiintoon,
jota hänen lentonsa kaikkialla herätti. Mutta nyt hän alkoi älytä,
ettei häntä uhannutkaan niin suuressa määrin järjestysvallan kuin
sotilasvallan käsi.
Hän oli aivan tahtomattaan joutunut esittämään eriskummallista,
salaperäistä osaa -- kansainvälisen vakoojan osaa. Hän näki
salattuja asioita. Hän oli kulkenut Saksan valtakunnan rajan yli,
oli tupsahtanut maailmanpolitiikan kuumaan polttopisteeseen,
ajautui paraillaan avuttomana kohti suurta salaisuutta, suunnatonta
ilmapurjehdus-laitosta, joka kiireimmiten oli rakennettu Sisä-Saksaan
kehittämään hiljaisuudessa, nopeasti ja suuremmoisessa määrin
Hunstedtin ja Stosselin tärkeitä keksintöjä ja siten hankkimaan
Saksalle ennen kaikkia muita kansakuntia ilmalaivaston, ylivallan
ilmassa ja koko maailmassa.
Myöhemmin, juuri ennen kuin hänet ammuttiin maahan, Bert näki tuon
intohimoisen toiminnan tuloksen allaan lämpimässä iltavalaistuksessa,
näki suuren alueen ylämaata, jolla lepäsi ilmalaivoja kuin
lauma hirviöitä kytkyeissään. Tuo vilkasliikkeinen alue ulottui
pohjoiseen silmän kantamattomiin ja oli järjestelmällisesti
paloitettu numeroituihin vajoihin, kaasumittareihin, kasarmeihin
ja varastoalueisiin, joiden välitse kulki kaikkialle yksiraiteisia
ratoja; ilmassa ei sitävastoin ollut lainkaan kaapeleita tai
johtolankoja. Kaikkialla loistivat Saksan valtakunnan värit,
valkoinen, musta ja keltainen, kaikkialla levittivät mustat kotkat
siipiään. Mutta saksalaiseksi sen alueen olisi huomannut ilman
näitäkin merkkejä, siistiytensä ja toimeliaisuuden vuoksi. Suuria
miesjoukkoja kulki edes ja takaisin, useat puuhailivat harmaissa
työpukineissa ilmalaivojen ympärillä, toiset harjoittelivat
arkiasuissaan. Siellä ja täällä kimalteli komea univormu.
Hänen huomionsa kiinnittyi etupäässä ilmalaivoihin, ja hän ymmärsi
heti nähneensä kolme näistä edellisenä yönä, jolloin ne olivat
käyttäneet hyväkseen pilvistä säätä liikkuakseen huomaamatta.
Ne olivat aivan kalojen näköisiä. Sillä ne suuret ilmalaivat,
joilla Saksa hyökkäsi New Yorkin kimppuun koettaessaan viimeisen
kerran hurjalla ponnistuksella anastaa itselleen maailmanherruutta
-- ennenkuin ihmiskunta käsitti maailmanherruuden unelmaksi -- ne
polveutuivat suoranaisesti Zeppelinin ilmalaivasta, joka 1906 lensi
Boden-järven ylitse, ja Lebaudyn ohjattavista laivoista, jotka 1907
ja 1908 tekivät muistettavat matkansa Pariisin yli.
Saksalaisia ilmalaivoja pitivät koossa teräksestä ja aluminiumista
laaditut rungot ja tukeva venymätön purjekangas-kuori, jonka
sisäpuolelle oli viidestäkymmenestä sataan osastoon jaettu tiivis
kuminen kaasupussi. Nämä olivat täysin kaasunpitäviä ja täytetyt
vedyllä, ja koko ilmalaiva saatiin nousemaan ja laskemaan pitkän,
öljytystä ja karaistusta silkistä laaditun sisemmän pallon avulla,
vähentämällä tai kartuttamalla sen ilmasisältöä. Siten ilmalaivan
voi tehdä ilmaa raskaammaksi tai kevyemmäksi, ja painon menestys,
jonka aiheutti polttoaineiden kulutus, pommien heittäminen ynnä muut
seikat, voitiin myöskin korvata päästämällä ilmaa pää-kaasusäiliön
osastoihin. Tosin täten muodostui helposti räjähtävä sekoitus, mutta
näissä seikoissa on vaarallisuus otettava lukuun. Koko laitteella
oli teräsakseli, jonkinlainen selkäranka, joka päättyi koneeseen
ja potkuriin, ja miehistö sekä varastot olivat laajentuneen, pään
tapaisen keulan alle sijoitetussa hyttiryhmässä. Kone oli tavattoman
voimakasta Pforzheim-laatua, joka oli saksalaisen keksinnän suurin
ennätys, ja sitä hoidettiin sähköteitse tästä etuosasta, joka
olikin laivan ainoa todella asuttava osa. Häiriöiden sattuessa
koneenkäyttäjät kulkivat peräpuoleen rungon alla sijaitsevia
köysiportaita myöten tai kaasusäiliöiden kautta johtavaa käytävää
pitkin. Laivan taipuvaisuutta keikkumaan hillittiin osaksi molemmille
puolin sovitetuilla vaakasuorilla sivuevillä, ja ohjaukseen
käytettiin etupäässä kahta kohtisuoraa evää, jotka tavallisesti
ulottuivat pään molemmilta sivuilta taaksepäin kuin kiduskannet.
Siinä oli todellakin kalanmuoto perin taitavasti sovellettu
ilmassa oleskeluun, kuitenkin niin, että uimarakko, silmät ja
aivot sijaitsivat alapuolella eivätkä ylhäällä. Silmiinpistävä ja
kalalle outo piirre oli langaton sähkölennätinlaite, joka riippui
keulahytistä, siis kalan leuan alapuolella.
Nämä hirviöt kykenivät lentämään tyvenellä säällä yhdeksänkymmentä
englannin peninkulmaa tunnissa, joten ne saattoivat puskea
vastatuuleenkin, paitsi hurjimman hirmumyrskyn raivotessa. Niiden
pituus vaihteli kahdeksasta sadasta kahteen tuhanteen jalkaan ja
kantokyky seitsemästäkymmenestä kahteen sataan tonniin. Historia
ei kerro, kuinka monta sellaista Saksalla oli, mutta lyhyen
tarkastuksensa kestäessä Bert laski lähes kahdeksankymmentä
suurta möhkälettä. Sellaisia olivat ne välineet, joihin Saksa
rakensi toivonsa ryhtyessään uhmailemaan Monroe-oppia ja rohkeasti
tavoittelemaan osaa Uudesta maailmasta. Mutta se ei luottanut
yksinomaan näihin; keinojensa joukossa sillä oli myöskin yhden miehen
kantava _drachenflieger_-lentokone pommien heittoa varten.
_Drachenfliegerit_ olivat kuitenkin toisella suurella
ilmapurjehdusasemalla Hampurin itäpuolella, eikä Bert Smallways
siis nähnyt niitä tarkastaessaan tätä Sisä-Saksan laitosta
lintuperspektiivissä, ennenkuin hänet ammuttiin maahan. Sillä maahan
hänet ammuttiin varsin sievoisesti, käyttäen uusia, teräshäntäisiä
luoteja, jotka Wolffe oli keksinyt ilmasotaa varten. Luoti suhahti
hänen ohitseen ja synnytti jonkinlaisen paukahduksen, kun sen
häntä viilsi halki hänen ilmapallonsa. Kahisten huokasi pallo ja
rupesi varmasti vaipumaan alaspäin. Ja kun hän hämmennyksissään
pudotti maahan säkillisen painolastia, kumosivat saksalaiset varsin
kohteliaasti, mutta painokkaasti hänen epäilyksensä ampumalla jälleen
kahdesti hänen palloonsa.