Ei sen enempää.
"Aina ne siitä sodasta nykyään hälisevät!", sanoi Bert. "Jonakin
kauniina päivänä ne sen saavatkin todenteolla niskaansa, elleivät
pidä varaansa."
4.
Nyt lukija ymmärtänee tuon äkillisen ilmestyksen, joka herätti
enemmän hämmästystä kuin ihastusta Dymchurchin rauhallisella ja
vaatimattomalla rantahietikolla. Dymchurch oli niitä Englannin
rannikon paikkoja, joihin yksiraiteinen rata viimeksi ulonnettiin,
ja siksipä sen avarat hietikot olivatkin vielä tämän kertomuksen
aikaan vain perin harvojen salaisuutena ja hupina. He saapuivat sinne
paetakseen vulgarisuutta ja liioiteltua ylellisyyttä, kylpemään ja
istuskelemaan, pakinoimaan ja leikkimään lastensa kanssa rauhassa,
eivätkä "Aavikon dervisshit" miellyttäneet heitä ensinkään.
Nuo kaksi valkoista olentoa saapuivat heidän kimppuunsa
äärettömyydestä, ajaen tulipunaisilla polkupyörillään rantahietikkoa
myöten Littlestonesta päin. He lähestyivät lähestymistään ja
suurenivat suurenemistaan, toitottaen ja päästellen outoja huutoja ja
yleensä uhaten synnyttää mitä kiusallisinta hälinää. "Hyvä jumala!"
sanoi Dymchurch, "mitä tämä merkitsee?"
Sitten nämä nuoret miehet ennakolta sovitun suunnitelman mukaan
kiersivät peräkkäisrivistä rintamariviin, astuivat maahan ja
seisoivat asennossa. "Arvoisat naiset ja herrat", he sanoivat,
"sallikaa meidän esittää teille 'Aavikon dervisshit'." He tekivät
syvän kumarruksen.
Rannalla oleskelevat vähälukuiset ryhmät katselivat heitä enimmäkseen
kauhistuneina, mutta muutamat lapset ja nuoret alkoivat uteliaina
lähestyä. "Ei ainoatakaan poliisia koko rannalla", sanoi Grubb
matalalla äänellä, ja "Aavikon dervisshit" latoivat pyöränsä
päällekkäin hullunkurisen toimekkaina, houkutellen erään perin
yksinkertaisen pikku pojan nauramaan. Sitten he vetivät syvään
henkeään ja aloittivat hilpeästi laulun "Mitä maksaa tukkaneulat?"
Grubb lauloi, Bert koetti paraansa mukaan saada säestyksen
voimakkaaksi, ja jokaisen säkeistön lopussa he tepastelivat kaapujaan
kannattaen muutamia tanssiaskeleita, joita he olivat huolellisesti
harjoitelleet.
Ting-a-ling-a-ting-a-ling-a-ting-a-ting-a-tang.
Mitä tukkaneulat maksaa nyt?
Niin he lauloivat ja tanssivat Dymchurchin päivänpaisteisella
rannalla, ja lapset lähestyivät näitä narrimaisia nuoria miehiä
ihmetellen, miksi he noin käyttäytyivät, ja vanhemmat ihmiset
näyttivät kylmiltä ja tylyiltä.
Ylt'ympäri pitkin Europan rannikoita helisivät banjot sinä aamuna,
ihmiset lauloivat ja hälisivät, lapset leikkivät auringonpaisteessa,
huvipurret kulkivat edes ja takaisin. Lainkaan aavistamatta
uhkaavia vaaroja jokapäiväinen täyteläinen elämä kulki hilpeänä ja
ajattelematta tietään. Kaupungeissa miehet hyörivät toimissaan.
Sanomalehdet, jotka niin usein olivat huutaneet: "susi, susi!"
huusivat sitä nyt turhaan.
5.
Loilottaessaan kolmatta kertaa laulukertoaan Bert ja Grubb huomasivat
etäällä luoteisella taivaalla sangen suuren, kullanruskean
ilmapallon, joka kiiti nopeasti heitä kohti. "Juuri kuin olemme
pääsemässä vauhtiin", mutisi Grubb, "niin eikös vaan ilmestykin
kilpailijoita. Anna tulla, Bert!"
Ting-a-ling-a-ting-a-ling-a-ting-a-ling-a-tang.
Mitä tukkaneulat maksaa nyt?
Ilmapallo kohosi ja laskeutui, katosi näkyvistä "painui maahan,
jumalan kiitos", sanoi Grubb -- ilmestyi ponnahtaen uudelleen
näkyviin. "Peijakas!" virkkoi Grubb. "Liikuttele jalkojasi, Bert,
muuten ne huomaavat sen!"
He päättivät tanssinsa ja jäivät sitten ihmeissään tuijottamaan.
"Tuossa pallossa ei ole kaikki niinkuin pitäisi olla", sanoi Bert.
Kaikki katselivat nyt ilmapalloa, joka läheni nopeasti rivakan
luoteistuulen kuljettamana. Kukaan ei enää välittänyt laulusta ja
tanssista, Bert ja Grubbkin sen unohtivat ja ohjelman seuraava
numero jäi kokonaan suorittamatta. Ilmapallo poukkelehti, aivan kuin
sillä matkustavat olisivat koettaneet laskeutua maahan. Se lähestyi
verkalleen vaipuen, kosketti maata, kimmosi silmänräpäyksessä
viisikymmentä jalkaa ylöspäin ja rupesi heti jälleen laskeutumaan.
Sen kori iski puuryhmään, ja muuan musta olento, joka oli rimpuillut
köysissä, putosi tai hypähti takaisin koriin. Seuraavassa hetkessä
se oli aivan lähellä. Suunnattomalta se näytti, talon kokoiselta, ja
se kiiti nopeasti rantahietikkoa kohti; perässä laahasi pitkä köysi,
ja korissa oleva mies huuteli hirveän kovalla äänellä. Hän näkyi
riisuvan vaatteitaan, sitten hänen päänsä pisti esiin korin reunalta.
"Tarttukaa köyteen!" he kuulivat aivan selvästi.
"Avuksi, Bert!" huusi Grubb ja lähti juoksemaan köyden perään.
Bert seurasi esimerkkiä ja töyttäsi kumoon lentämättä erääseen
kalastajaan, joka oli samoilla asioilla. Muuan lasta kantava
vaimo, kaksi pikku poikaa käsissään leikkilapiot ja eräs tukeva
flanellipukuinen herrasmies ennättivät kaikki jotensakin samaan
aikaan laahaavan köyden luo ja alkoivat hyppiä sen yli koettaessaan
saada sitä käsiinsä. Bert joutui kiemurtelevaan häntäpäähän ja astui
sen päälle, pyllähti kumoon ja kaappasi siitä kiinni. Muutamassa
sekunnissa koko rantahietikon hajallaan oleskellut väestö oli
ikäänkuin kiteytynyt köyteen ja kiskoi palloa alaspäin korissa olevan
miehen kiivaiden ja yllyttävien ohjausten mukaan. "Vetäkää, minä
sanon", huusi mies -- "vetäkää!"
Hetken ajan ilmapallo totteli vauhtiaan ja tuulta ja raahasi
ihmisankkuriaan merelle päin. Se putosi, kosketti vettä loiskahuttaen
sitä hopeisena hyrskeenä ympärilleen ja ponnahti takaisin kuten
ihmisen sormi jotain kuumaa koskettaessaan. "Kiskokaa maalle", sanoi
mies. _"Hän on pyörtynyt!"_
Hän hoiteli jotain näkymätöntä esinettä, ihmisjoukon vetäessä
ilmapalloa maihin. Bert seisoi lähinnä ja oli kerrassaan kiihottunut.
Innoissaan hän kompastui tuon tuostakin pitkään dervisshi-pukuunsa.
Hän ei ollut milloinkaan voinut kuvitellakaan, mikä iso, kevyt,
pyörivä laitos ilmapallo oli. Kori oli punottu ruskeista, karkeista
virpilöistä ja verrattain pieni. Köysi, josta hän kiskoi, oli
kiinnitetty tukevalta näyttävään renkaaseen neljä, viisi jalkaa
korin yläpuolella, joka nykäisyllä hän veti tuon keikkuvan korin
pari, kolme jalkaa lähemmäksi. Korista kuului raivokasta mylvinää:
"Pyörtynyt, totta totisesti!" ja sitten: "Hänen sydämensä -- kaikki
nämä koettelemukset ovat sen murtaneet!"
Ilmapallo herkesi rimpuilemasta ja painui alaspäin. Bert hellitti
köydestä ja juoksi eteenpäin tarttuakseen siihen uudesta kohdasta.
Seuraavassa tuokiossa hän oli saanut kiinni korista. "Pitäkää
kiinni", sanoi korissa oleva mies, ja hänen kasvonsa ilmestyivät
aivan Bertin lähelle -- omituisen tutut kasvot, tuikeat kulmakarvat,
leveähkö nenä, suunnattomat mustat viikset. Hän oli riisunut yltään
takin ja liivit -- luultavasti ollakseen valmis uimaan henkensä
kaupalla -- ja hänen musta tukkansa oli hirveässä epäjärjestyksessä.
"Tarttukaahan, hyvät ihmiset, koriin yltympärinsä", hän sanoi.
"Täällä on eräs pyörtynyt nainen -- tai kenties hän on saanut
sydänhalvauksen. Taivas sen tietää! Nimeni on Butteridge. Butteridge
on nimeni -- ilmapallossa. Painautukaahan nyt kaikki reunalle. Toista
kertaa minä en enää nouse tällaisiin vedenpaisumuksen aikaisiin
laitteisiin. Repäisynuora [Nuora, joka ulottuu ilmapallon pohjasta
lakeen asti ja jonka avulla pallo reväistään rikki hätätilassa. Suom.
muist.] petti eikä läppä toiminutkaan. Jos kerran vielä tapaan sen
lurjuksen, jonka, olisi pitänyt katsoa -- -- --"
Äkkiä hän työnsi päänsä ulos köysien välistä ja sanoi vakavasti
nuhdellen: "Toimittakaa hiukan konjakkia! -- hyvää konjakkia!" Eräs
joukosta lähti sitä noutamaan.
Korissa makasi pitkällään jonkinlaisella lepopenkillä perinpohjin
toivottomassa asennossa muuan kookas, vaaleaverinen nainen, yllään
turkkinuttu ja suuri, runsaskukkainen hattu. Hänen päänsä nojasi
korin kulmaan, silmät olivat suljetut ja suu auki. "Rakkaani", sanoi
Butteridge tavallisella kovalla äänellä, "me olemme pelastetut!"
Nainen ei liikahtanut.
"Rakkaani!" sanoi Butteridge korottaen ääntään melkoisesti, "me
olemme pelastetut!"
Nainen pysyi yhä aivan tunteetonna.
Silloin Butteridge paljasti sielunsa tulisen sisustan. "Jos hän on
kuollut", hän virkkoi, kohottaen verkalleen nyrkkiään ilmapalloa
kohti ja puhuen suunnattomasti väräjävällä, mylvivällä äänellä
-- "jos hän on kuollut, niin minä r-r-repäisen taivaan kahtia
kuten vaatteen! Hänet täytyy saada ulos", hän huusi, sieraimet
liikutuksesta laajentuen -- "hänet täytyy saada ulos. En voi antaa
hänen kuolla punotussa koripahasessa -- hän on luotu kuninkaallisia
palatseja varten! Pitäkää kiinni korista! Onko joukossanne voimakasta
miestä, joka ottaisi hänet vastaan, jos ojennan hänet?"
Hän kokosi voimakkaalla liikkeellä naisen syliinsä ja nosti hänet
ilmaan. "Älkää antako korin poukkelehtia", hän sanoi ympärillä
oleville. "Painautukaa sitä vasten. Hän ei ole mikään kevyt nainen,
ja kun hän joutuu ulos -- niin se keventyy."
Bert hypähti nokkelasti istumaan korin reunalle. Toiset tarttuivat
tukevammin köysiin ja renkaaseen.
"Oletteko valmiit?" Butteridge kysyi.
Hän nousi lepopenkille ja kohotti naista varovaisesti. Sitten hän
istuutui korin reunalle vastapäätä Bertiä ja työnsi toisen jalkansa
ulkopuolelle. Joku nuora tai muu este näkyi haittaavan häntä.
"Tahtoisiko joku auttaa minua?" hän sanoi. "Jos voisitte ottaa tämän
rouvan?"
Juuri tällä hetkellä, kun Butteridge taakkoineen viippui
taitavasti korin laidalla, nainen tointui. Hän tointui äkisti ja
väkivaltaisesti, huutaen kovalla, sydäntä särkevällä äänellä:
"Alfred! Pelasta minut!" Ja hän heilutti käsivarsiaan etsien ja
kietoi ne Butteridgen ympärille.
Bertistä tuntui siltä, että kori huojui hetkisen ja sitten hypähti
pystyyn ja potkaisi häntä. Hän näki myöskin naisen kenkien ja
Butteridgen oikean jalan tekevän kaaren ilmassa, kadotakseen
senjälkeen korin laidan yli. Hänen vaikutelmansa olivat sekavat,
mutta sen verran hän tajusi, että hän oli menettänyt tasapainonsa ja
joutuisi seisomaan päällään tuossa natisevassa korissa. Hän levitti
kätensä koettaen takertua johonkin. Päällään hän seisoikin, enemmän
tai vähemmän, pellavaparta irtaantui ja luisti hänen suuhunsa, hänen
poskensa hankasi korin seinään, nenä hautautui hiekkasäkkiin. Kori
heilahti voimakkaasti ja jäi paikoilleen.
"Tuhat tulimmaista!" hän sanoi.
Hän luuli huumaantuneensa, sillä korvissa suhisi ja ihmisten äänet
kaikuivat niin heikosti ja etäältä. He huusivat kuin menninkäiset
vuoren sisässä.
Pystyyn pääseminen kävi hieman vaikeaksi. Hänen jalkansa olivat
sotkeutuneet Butteridgen vaatteisiin, jotka tämä herra oli heittänyt
yltään arvellessaan pian olevansa pakotettu hyppäämään mereen. Bert
karjui puolittain vihaisena, puolittain valittaen: "Teidän olisi
pitänyt sanoa, että aioitte kaataa korin kumoon." Sitten hän nousi
seisaalleen ja tarttui tiukasti korin köysiin.
Hänen allaan, syvällä hänen allaan lepäsi Englannin kanaali loistavan
sinisenä. Kaukana häämötti päivänpaisteessa Dymchurchin ranta ja
säännöttömät taloryhmät, pieninä ja alaspäin painuen, ikäänkuin
joku olisi sitä koveraksi taivuttanut. Hän saattoi nähdä tuon
pienen joukon, jonka hän oli niin äkkiä jättänyt. Grubb juoksi
"Aavikon dervisshin" valkoisessa kaavussa rantaa pitkin. Butteridge
seisoi polviaan myöten vedessä kauheasti karjuen. Nainen istui
rannalla runsaskukkainen hattu sylissään, aivan hyljättynä. Pitkin
rantahietikkoa oli kuin sinne tänne ripoteltuna pieniä ihmisiä
-- näytti siltä kuin heillä olisi vain pää ja jalat -- ja kaikki
katselivat ylöspäin. Ja ilmapallo, joka oli melkoisesti keventynyt
Butteridgesta ja hänen seuralaisestaan vapauduttuaan, kiiti pilviä
kohti kilpailuautomobiilin vauhdilla. "Voi turkanen!" sanoi Bert;
"tämäpä on soma juttu!"
Hän katseli jännittyneenä väistyvää rannikkoa ja pani merkille, ettei
hänen päätään huimannut. Sitten hän tarkasteli ylimalkaisesti köysiä
ja nuoria hämärästi tuumien, että tässä "olisi tehtävä jotakin".
"Min'en rupea sotkemaan niitä", hän sanoi lopulta ja istuutui
patjalle; "en koske koko laitokseen... Mitähän tässä pitäisi tehdä?"
Pian hän nousi jälleen pystyyn ja tuijotti pitkän aikaa alaspäin
vaipuvaa maailmaa, itäisen puolen valkeita kallioita ja vasemmalla
leviäviä rämeitä; siellä oli avara pienoiskuva metsättömiä
lakeuksia ja kankaita, häämöttäviä kaupunkeja ja satamia, jokia ja
nauhantapaisia teitä. Yhäti laajenevalla ulapalla näkyi aluksia,
laivankansia ja perspektiivisesti lyhentyneitä savutorvia ja
suuri rautatiesilta, joka harppasi Kanaalin ylitse Folkestonesta
Boulogneen. Lopulta ensin pienet hattarat, sitten ohut pilvikerros
kätki näköalan. Häntä ei laisinkaan pyörryttänyt eikä pahasti
pelottanutkaan; hän oli vain suunnattomasti ymmällään.