Bert Smallways joutuu pulaan.
1.
Tomin tai Bertin mieleen ei juolahtanutkaan, että tämä Butteridgen
merkillinen lentonäyte saattaisi millään erikoisella tavalla
vaikuttaa kummankaan elämään, että se valitsisi heidät miljoonien
muiden joukosta. Ja oltuaan Bun Hillin huipulla sen todistajina ja
nähtyään, kuinka tuo hyönteismäinen laite, jonka pyörivät levyt
hohtivat auringonlaskun kultaamina, suristen laskeutui vajansa
suojaan, he lähtivät astelemaan suuren ilmaratapylvään varjossa
lymyilevää vihannesmyymälää kohti. Ja heidän mieleensä palasi asia
josta he olivat keskustelleet, ennenkuin Butteridgen voittoisa
lentokone oli sukeltanut esiin Lontoon usvasta.
Keskustelu oli työlästä ja johti mitättömiin tuloksiin. Heidän
täytyi puhua huutaen saadakseen Suurkatua pitkin kiitävien
gyroskooppi-automobiilien jyrinältä ja puhkinalta sanansa kuuluville,
ja keskustelu oli aivan yksityistä ja riitaista laatua. Grubbin
liike oli ahdinkotilassa ja Grubb oli taloudellisen kaunopuheisuuden
puuskassa luovuttanut puolet osuudesta Bertille, joka viime aikoina
oli jäänyt palkatta ja joutunut tuttavallisiin väleihin esimiehensä
kanssa.
Bert koetti vakuuttaa Tomille, että tuo uudelleen järjestetty liike
Grubb & Smallways tarjosi harkitsevaiselle pikkutallettajalle
verrattoman edullisia ja otollisia tilaisuuksia. Hän alkoi nyt
huomata, ikäänkuin asia olisi ollut aivan uusi, että aatteet eivät
ensinkään pystyneet Tomiin. Lopulta hän hylkäsi taloudelliset keinot
ja käsitteli asiaa yksinomaan veljellisen rakkauden kannalta, jolloin
hänen onnistui lainata parikymmentä markkaa kunniasanaansa vastaan.
Toiminimi Grubb & Smallways, ent. Grubb, olikin noin vuoden ajan
mennyt itsepintaisesti alaspäin. Monet vuodet tämä liike oli
romanttisen epävarmuuden hohteessa ponnistellut Suurkadun varrella
epäilyttävän näköisessä puotipahasessa, jota koristi joukko loistavan
värisiä polkupyöräilmoituksia, kokoelma kelloja, housunsolkia,
öljykannuja, ilmapumpun pidikkeitä, laatikoita, laukkuja ynnä
muita tarpeita sekä tiedonannot "Polkupyöriä vuokrataan", "Pyöriä
korjataan", "Pyörät täytetään maksutta ilmalla", "Paloöljyä",
j.n.e. He toimivat useiden tuntemattomien polkupyörätehtaiden
asiamiehinä, varastona oli kaksi näytepyörää ja toisinaan syntyikin
kaupat. Myöskin he paikkasivat repeytyneitä pyörän kumeja ja
koettivat parastaan muihinkin vammoihin nähden, vaikkei onni
aina suosinutkaan heidän yrityksiään. Olipa heillä myytävinä
halpoja gramofoneja ja soittolaatikoitakin. Pääasiallisesti heidän
liikkeensä perustui kuitenkin polkupyöräin vuokraamiseen. Se oli
eriskummallista hommaa, jossa ei noudatettu mitään tunnettuja
taloudellisia tai kaupankäynti-periaatteita -- eipä oikeastaan
minkäänlaisia periaatteita. Heillä oli varasto naisten ja miesten
pyöriä niin ränsistyneitä, ettei niiden tilaa voi sanoin kuvailla,
ja näitä vuokrattiin huimapäisille ja kokemattomille ihmisille
yhdestä shillingistä ensi tunnilta ja kuudesta pennystä seuraavilta.
Mutta oikeastaan maksu ei ollut varsin tarkkaan määrätty, ja
itsepintaiset pojat voivat vuokrata polkupyörän tunnin kestävään
jännittävän vaaralliseen ajoon niinkin vähäisellä maksulla kuin
kolmella pennyllä, jos vain saivat Grubbin uskomaan, ettei
heillä ollut sen enempää. Sitten tämä sovitti pikaisesti satulan
ja ohjaustangon kohdalleen, voiteli koneen, korjasi taskuunsa
takuumaksun, ellei vuokraaja ollut hyvä tuttu, ja niin seikkailija
oli valmis aloittamaan uransa. Tavallisesti hän saapuikin takaisin,
mutta sattuipa toisinaan niinkin suuri tapaturma, että Grubbin tai
Bertin täytyi itse noutaa kone kotiin. Vuokra-aika laskettiin aina
siihen saakka, kuin ajaja palasi myymälään, ja maksu vähennettiin
takuusummasta. Harvoin polkupyörä lähti heidän käsistään kauttaaltaan
kelvollisena. Kuluneessa satulakiertimessä, epäluotettavissa
poikimissa, löysässä ketjussa, ohjaustangossa ja ennen kaikkia
jarrussa sekä kumeissa väijyskeli romanttisia tapaturman
mahdollisuuksia. Pelottoman vuokraajan lähtiessä liikkeelle pyörä
natisi ja helisi ja piti omituista rytmillistä ritinää. Sitten voi
käydä niin, että kellon helistin takertui kiinni tai jarru kieltäytyi
toimimasta mäessä; tai istuimen kannatin irtaantui ja satula pudota
jyskähti kolme, neljä tuumaa alemmaksi; tai löyhä ja ratiseva ketju
luiskahti hammasrattaalta pyörän kiitäessä alamäkeä, joten koneisto
äkkiä lakkasi toimimasta pysähdyttämättä kuitenkaan samalla ajajan
vauhtia; tai kumi paukahti tai huoahti hiljaisesti, hereten sitten
ponnistelemasta ja laahaten hiekassa.
Kun hiestynyt vuokraaja palasi jalan, Grubb ei välittänyt vähääkään
suullisista valituksista, vaan tutki vakavana pyöräänsä.
"Kovinpa sitä on pidelty pahoin", hän tavallisesti puhkesi puhumaan.
Ja lauhkeasti hän rupesi pohtimaan asiaa järjen vaatimuksien mukaan.
"Luuletteko kenties, että polkupyörä ottaa teidät syliinsä ja kantaa
teitä", hänen tapanaan oli sanoa. "Teidän on meneteltävä järkevästi.
Sehän on vain pelkkä kone."
Toisinaan korvausvaatimukset aiheuttivat riidan, joka lähenteli
väkivaltaa. Se pani aina kaunopuheisuuden ja kärsivällisyyden
kovan koettelemuksen alaiseksi, mutta eihän tällaisina edistyksen
aikoina tule toimeen melua pitämättä. Monesti työ oli raskasta,
mutta siitä huolimatta vuokraaminen tuotti sievoiset tulot, kunnes
eräänä päivänä kaksi turhantarkkaa vuokraajaa, jotka välittivät viis
logiikan säännöistä, särki kaikki akkuna- ja oviruudut tuottaen
suurta tuhoa akkunaan järjestetylle varastolle. He olivat rotevia,
raakoja lämmittäjiä Gravesendistä -- toinen oli harmissaan siitä,
että hänen vasen polkimensa oli irtaantunut, toinen siitä, että
pyörän kumirengas oli litistynyt. Bun Hillin mittakaavan mukaan ei
niin pienistä tapaturmista olisi kannattanut ensinkään välittää,
ja johtuivathan ne yksinomaan siitä, että he olivat pidelleet
kovakouraisesti heille uskottuja arkaluontoisia koneita. Eivätkä
he voineet lainkaan käsittää, että juuri tuollainen väittelytapa
teki heidän asiansa vääräksi. Jos haluaa saada toisen vakuutetuksi
siitä, että hän on antanut lainaksi viallisen pyörän, silloin
ei pidä heitellä hänen pumppuaan pitkin myymälää ja viedä hänen
malmirumpu-varastoaan kadulle toimittaakseen sen takaisin akkunain
läpi. Se ei tuntunutkaan Grubbista tai Bertistä kyllin vakuuttavalta,
se vain ärsytti ja harmitti heitä. Riita synnyttää toisen, ja tämä
epäsopu johti Grubbin ja talonomistajan ankaraan väittelyyn siitä,
kuka oli siveellisesti ja laillisesti velvoitettu hankkimaan uudet
ruudut. Asia kärjistyi äärimmilleen helluntaipyhäin aattona.
Lopulta Grubb & Smallwaysin täytyi turvautua sotatemppuun ja siirtyä
yöllä toiseen asemaan.
He olivat jo kauan tuumailleet sitä. Se oli pieni vajan näköinen
puoti, jossa oli peililasi-akkuna sekä perällä yksi huone, ja
sijaitsi juuri tien jyrkässä mutkassa Bun Hillin alapäässä.
Huolimatta entisen isäntänsä itsepintaisista rettelöimisistä he
kamppailivat siellä urheasti perustaen toivonsa myymälän omituiseen
asemaan, joka lupasi erinäisiä mahdollisuuksia. Siellä heitä myöskin
oli kohtaava lopullinen perikato.
Lontoon-Brightonin valtatie, joka kulki Bun Hillin kautta, oli
Englannin valtakunnan ja hallitusmuodon tavoin vähitellen kasvaen
saavuttanut nykyisen merkityksensä. Englantilaiset maantiet
eroavat Europan muista teistä siinä, ettei niitä ole koskaan
järjestelmällisesti koetettu suoristaa, ja epäilemättä niiden
erikoinen vaihteleva viehättäväisyys johtuukin juuri tästä
seikasta. Vanha Bun Hillin valtatie laskeutuu loppupäässään noin
kahdeksankymmentä tai sata jalkaa jyrkästi kiertäen, kääntyy
vasemmalle suoria kulmia tehden, kulkee kaarena noin yhdeksänkymmentä
jalkaa kivisillalle ja sitä myöten kuivan ojan yli, joka muinen oli
ollut Saukkopuro; ja sitten se kääntyy jälleen jyrkästi oikealle
kiertäen tiheätä puuryhmää ja jatkaa matkaansa tavallisena suorana,
rauhallisena maantienä. Ennenkuin Bertin ja Grubbin valitsema
myymälä rakennettiin, sillä paikalla oli sattunut matkustajille
pari onnettomuutta, ja suoraan sanoen heitä viehätti siinä juuri se
seikka, että niitä voi tapahtua useampiakin.
Sen edullisuus paljastui heille ensinnä leikillisessä muodossa.
"Tässäpä on paikka, missä mies saisi toimeentulonsa kanoja
pitämällä", sanoi Grubb.
"Ei kanoista saa toimeentuloansa", väitti Bert.
"Saa kyllä, kun antaa niiden juoksennella tiellä", selitti Grubb.
"Automobiili-ihmiset näes maksavat niistä."
Tämä keskustelu johtui heidän mieleensä, kun he todenteolla joutuivat
siellä asumaan. Kanoja ei kuitenkaan kannattanut ajatellakaan,
niitä olisi täytynyt säilyttää itse puodissa. Mutta se olisi ollut
ilmeisesti sopimatonta, sillä tämä myymälä oli peililasiakkunoineen
paljon uudenaikaisempi kuin edellinen. "Kyllä tuon akkunan läpi vielä
joskus tulla rysähtää joku automobiili", sanoi Bert.
"Tulkoon vaan", vastasi Grubb. "Saammehan silloin vahingonkorvausta.
Tulkoon vaan koska hyvänsä. Eikä haittaisi, vaikka se samalla antaisi
aika täräyksen hermoillenikin."
"Ja sillävälin", sanoi Bert viekkaasti, "_minä_ ostan itselleni
koiran."
Sen hän tekikin. Hän osti kolme kappaletta peräkkäin. Hän hämmästytti
Battersean koirakodin hoitajia kysymällä kuuroa ajokoiraa ja
hylkäämällä jokaisen ehdokkaan, joka heristi korviaan. "Haluan hyvän,
kuuron, hitaan koiran", hän selitti. "Koiran, joka ei väisty tieltä."
Myyjät kävivät kiusallisen uteliaiksi, he selittivät kuuroja koiria
olevan harvassa.
"Nähkääs", he sanoivat, "koirat eivät ole kuuroja."
"Minun koirani täytyy olla", sanoi Bert. "Kuulevaisia minulla
kyllä on ollut. Sellaisista en enää huoli. Minä, nähkääs, myyn
gramofoneja. Tietysti ne pitää panna näytettäessä vähän puhumaan ja
soittamaankin. No, kuuleva koira ei siedä sellaista -- se kiihtyy,
nuuskii, ulvoo ja haukkuu. Se harmittaa ostajia. Ymmärrättekö? Ja
kuuleva koira kuvittelee kaikellaista. Ohi kulkevat maankiertäjät
ovat sen mielestä murtovarkaita. Se käy jokaisen automobiilin
kimppuun. Tämä on kyllä paikallaan, jos haluaa vilkkautta, mutta
meidän paikassamme sitä on muutenkin tarpeeksi. Sellaisesta
koirasta en välitä. Haluan rauhallisen koiran." Lopulta hän saikin
kolme peräkkäin, mutta niistä ei ollut hyötyä. Ensimäinen hävisi
houkutuksista huolimatta tietymättömiin, toisen surmasi yöllä muuan
hedelmäautomobiili, joka pakeni, ennenkuin Grubb ennätti kadulle,
kolmas sotkeutui erään ohiajavan polkupyöräilijän etupyörään
lennättäen tämän myymälään peiliakkunan lävitse. Hän oli viraton ja
vararikkoinen näyttelijä. Hän vaati korvausta jostain kuvitellusta
vammasta, ei ottanut kuuleviin korviinsakaan sitä, että oli surmannut
kallisarvoisen koiran ja särkenyt akkunaruudun, pakotti pelkällä
ruumiillisella järkkymättömyydellään Grubbin suoristamaan hänen
litistyneen etupyöränsä ja ahdisteli tuota kamppailevaa toiminimeä
epäinhimillisillä haukkumakirjeillä. Grubb niihin vastasi --
purevasti, mutta joutui Bertin mielestä väärään.
Tällaiset onnettomuudet tekivät tilan yhä toivottomammaksi ja
kireämmäksi. Akkuna peitettiin laudoilla, ja kun he viivyttelivät
sen korjaamista, syntyi uuden isännän, erään Bun Hillin teurastajan
kanssa, joka senlisäksi oli kovaääninen, meluisa ja tolkuton mies
ikävä riita, mikä oli omansa muistuttamaan heitä entisen isännän
vaatimuksista, joita ei vielä oltu tyydytetty. Tällä kannalla
olivat asiat, kun Bert aikoi päästää Tominkin velkasetelien kautta
osalliseksi liikkeen suomista eduista. Mutta, kuten sanoimme, Tom
ei ollut ensinkään yritteliäs luonne. Hänen mielestään rahat oli
sijoitettava maatalouteen, ja hän lahjoi veljensä lopettamaan
tarjouksensa.
Ja sitten onnettomuus hyökkäsi viimeisen kerran heidän lahoavan
liikkeensä kimppuun ja luhisti sen maahan.
2.
Köyhä on se sydän, joka ei koskaan iloitse, ja helluntai näytti
tuovan hauskaa vaihtelua Grubb & Smallwaysin liikevaikeuksiin.
Bert oli veljensä kanssa keskustellessaan päässyt käytännölliseen
tulokseen, ja lisäksi oli puoli varastosta saatu vuokratuksi
lauantaista maanantaihin asti. He päättivät sen vuoksi olla
välittämättä sunnuntaikaupasta ja käyttää sen päivän perin
tarpeelliseen virkistykseen ja huvittelemiseen, pitää kerran oikein
vietävän hauskaa ja palata maanantaiksi uusin voimin kamppailemaan
vaikeuksia vastaan. Uupuneet ja masentuneet ihmiset eivät ole
koskaan saaneet aikaan mitään kelvollista. He olivat tutustuneet
kahteen nuoreen neitoon, joilla oli toimi Claphamissa, neiti
Flossie Brightiin ja neiti Edna Bunthorneen, ja niinpä päätettiin
lähteä neljän hupaisalle pyörämatkalle Kentin sisäosiin ja viettää
joutilaina iltapäivä ja ilta puiden ja sananjalkojen suojassa
Ashfordin ja Maidstonen välillä.
Neiti Bright osasi ajaa polkupyörällä, ja hänelle otettiin sellainen,
ei vuokravarastosta, vaan tietenkin kaupan olevista näytteistä. Neiti
Bunthorne, jota Bert erikoisesti suosi, ei osannut ajaa, ja senvuoksi
hän sai jonkun aikaa ponnisteltuaan vuokratuksi seuralaiselleen
pienet korikärryt Wrayn suuresta liikkeestä Claphamin tien varrelta.
Nähdessään molempien nuorien miesten, sievästi puettuina ja palavat
paperossit suussaan, ajaa huristavan yhtymäpaikalle -- Grubb ohjaten
taitavasti vieressään naisen pyörää ja Bert tavan takaa toitottaen --
täytyi tunnustaa, että topakka mies voi nauraa karhuilleen. Heidän
talonisäntänsä, teurastaja, ärisi pahasti heidän ajaessaan ohi ja
huusi jälkeen kovalla, kiukkuisella äänellä: "Menkää hiiteen!"
Mutta siitäkös he välittivät!
Ilma oli ihana, ja vaikka he olivat matkalla etelään päin
ennen kello yhdeksää, vilisi teillä jo suuret joukot kansaa.
Siellä oli laumoittain nuoria miehiä ja naisia polkupyörillä ja
moottoripyörillä ajaen, aimo joukko gyroskooppisia automobiileja,
jotka kulkivat polkupyöräin tavoin kahdella pyörällä, ja lisäksi
vielä vanhanaikuisia nelipyöräisiä. Helluntaipyhinä on aina
liikkeellä vanhoja, kätköön joutuneita ajoneuvoja ja eriskummallisia
ihmisiä; niinpä nytkin näki kolmen hengen vaunuja, sähkövaunuja ja
rappeutuneita vanhoja kilpa-ajomoottoreja, joiden pyörät olivat
varustetut suunnattomilla ilmakumirenkailla. Kerran huviretkeilijämme
näkivät hevosen kärryineen, ja kerran eräs nuorukainen ratsasti
ohitse mustalla hevosella muun yleisön laskiessa leikkiä. Olipa
liikkeellä useita ohjattavia ilmalaivojakin, puhumattakaan
ilmapalloista. Kaikki tämä oli myymälän synkän tuskallisuuden
jälkeen äärettömän jännittävää ja virkistävää. Ednalla oli unikoilla
koristettu ruskea olkihattu, joka sopi hänelle ihmeteltävän hyvin, ja
hän istui korikärryissään kuin kuningatar; ja Bertin kahdeksanvuotias
moottoripyörä veti niitä kuin ihkasen uusi kone.
Mitäpä herra Bert Smallways välitti siitä, että muuan sanomalehti
ilmoitustaulullaan julisti:
SAKSA VASTUSTAA MONROE-OPPIA.
Japanin kanta kaksimielinen.
Mitä Suur-Britannia aikoo?
Sotako tulossa?
Ainahan sellaista näki, eikä pyhäpäivinä kiinnitetty huomiota niin
luonnolliseen asiaan. Arkipäivinä, päivällisen jälkeen saattoi
kenties olla huolissaan valtakunnan ja maailmanpolitiikan tähden;
mutta ei aurinkoisena sunnuntaina, kun perässä ajaa sievä tyttö ja
rinnalla kilpailee kateellisia pyöräilijöitä. Yhtä välinpitämättömänä
pysyi tämä nuori väki silloinkin, kuin se tuon tuostakin näki
vilahdukselta sotilaita, jotka tuntuivat olevan sotatoimissa.
Maidstonen lähellä he kohtasivat tien varrella yksitoista
rakenteeltaan omituista moottoritykkiä ja niiden ympärillä joukon
tykkimiehiä tarkastelemassa kaukoputkilla jonkinlaisia juoksuhautoja,
joita paraillaan kaivettiin lähelle rantasärkkien huippua. Bert ei
välittänyt siitä ensinkään.
"Mikäs nyt on?" kysyi Edna.
"Sotaharjoituksia", vastasi Bert.
"Niinkö -- minä luulin, että niitä pidettiin pääsiäisen aikaan",
sanoi Edna eikä huolinut siitä sen enempää.
Englannin viimeinen suuri sota, buurisota, oli jo unohdettu, ja
sotatoimien arvosteleminen oli joutunut pois muodista.
Meidän nuori joukkomme söi luonnonhelmassa hupaisan aterian ja
nautti elämästä, kuten ennen muinoin oli tapana Ninivessä. Silmät
säteilivät, Grubb oli leikkisä, melkeinpä sukkelakin, ja Bert tekaisi
komparunoja. Pensaat olivat täynnään kuusamankukkia ja kiulukkoja;
tomuunpeittyneeltä etäiseltä maantieltä kuuluvat toitotukset saattoi
metsässä kuvitella keijujen maasta kaikuviksi torvien ääniksi.
He nauroivat ja rupattelivat, poimivat kukkia, kuhertelivat ja
juttelivat, ja tytöt polttivat paperosseja. Myöskin he painiskelivat
piloillaan. Muiden muassa he puhelivat ilmapurjehduksesta ja
lupasivat lähteä Bertin lentokoneessa uudelle retkelle, ennenkuin
oli kulunut kymmenen vuotta. Sinä iltapäivänä maailma näytti olevan
täynnä hauskoja mahdollisuuksia. He ihmettelivät, mitä heidän
vanhempainsa isovanhemmat olisivat ajatelleet ilmapurjehduksesta.
Seitsemän seutuvissa illalla joukkue lähti paluumatkalle aavistamatta
mitään onnettomuutta, mutta he olivat päässeet vasta rantakukkulain
huipulle, Wrothamin ja Kingsdownin välille, kun jo sattuikin
tapaturma.
He olivat hämärtyessä nousseet mäkeä, Bert halusi päästä
mahdollisimman kauas, ennenkuin sytytti lamppunsa -- tai koetti
sytyttää, sillä tulos oli epävarma -- ja he olivat huristen
sivuuttaneet useita pyöräilijöitä sekä nelipyöräisen vanhanaikaisen
automobiilin, jonka kumirenkaan repeytyminen oli tehnyt rammaksi.
Bertin torveen oli tunkeutunut hiukan tomua, ja siitä oli hänen
toitotukseensa tullut omituinen, hullunkurisesti pihisevä lisä-ääni.
Huvin ja kunnian vuoksi hän toitotteli niin paljon kuin suinkin
mahdollista, ja Edna korikärryissään nauroi ihan hillittömästi.
He pitivät pitkin tietä aika ilon rytäkkää, joka vaikutti toisiin
matkailijoihin eri lailla, aina kunkin luonteensävyn mukaan. Neitonen
huomasi akselin seutuvilta Bertin jalkain välistä lähtevän hyvän
joukon sinertävää, pahanhajuista savua, mutta luuli sen kuuluvan
moottoriajoon eikä huolehtinut sen enempää, kunnes se äkkiä leimahti
pieneksi keltaiseksi liekiksi.
"Bert!" hän kirkaisi.
Mutta Bert oli sulkenut jarrut niin sukkelasti, että Edna huomasi
sekaantuneensa hänen jalkoihinsa, kun hän laskeutui satulasta.
Neitonen siirtyi tien oheen ja korjasi nopeasti hattunsa, joka oli
joutunut vinoon.
"Peijakas!" Bert sanoi.
Hän seisoi muutamia turmiollisia sekunteja paikallaan tarkastellen,
kuinka paloöljy tippui ja syttyi ja liekki, joka nyt oli ruvennut
haiskahtamaan emaljiltakin, yhä levisi ja suureni. Etupäässä hän
pahoitteli murhemielin, ettei ollut vuosi takaperin myynyt konettaan,
niinkuin olisi pitänyt -- tavallaan hyvä ajatus, mutta tällaisessa
vaarassa hyödytön. Hän kääntyi käskevästi Ednan puoleen. "Tuo
kosteata hiekkaa", hän sanoi. Sitten hän kuljetti pyörän hiukan
syrjemmälle keskitieltä, laski sen maahan ja rupesi etsimään kosteata
hiekkaa. Liekit ottivat sen vastaan hyväntahtoisena avustuksena ja
käyttivät sitä paraansa mukaan. Ne näkyivät kirkastuvan ja hämärä
niiden ympärillä tummenevan. Tie oli tällä kalkkikivi-seudulla kova
ja niukasti sannoitettu.
Edna kääntyi erään lyhyen, lihavan pyöräilijän puoleen. "Me
tarvitsemme kosteata hiekkaa", hän sanoi ja lisäsi, "meidän
moottorimme palaa." Lyhyt, lihava pyöräilijä tuijotti hetkisen
hämmästyneenä, mutta rupesi sitten avuliaasti huudahtaen raappimaan
soraa. Jonka jälkeen Bert ja Ednakin rupesivat raappimaan soraa.
Paikalle saapui toisiakin pyöräilijöitä, jotka laskeutuivat maahan
ja ryhmittyivät ympärille liekkien valaisemilla kasvoillaan
tyytyväisyyden, mielenkiinnon, uteliaisuuden ilme. "Kosteata
hiekkaa", sanoi tuo lyhyt, lihava mies raappien hirveästi --
"kosteata hiekkaa." Muuan noudatti kehotusta. He heittivät
työläästi saatuja kourallisia tiesoraa liekkeihin, jotka ottivat ne
innostuneina vastaan.
Grubb läheni kiivaasti ajaen ja kuului jo etäältä huutavan jotakin.
Hän hyppäsi satulasta ja heitti pyöränsä pensasaitaan. "Ei saa
heittää vettä siihen!" hän sanoi -- "ei saa heittää vettä siihen!"
Hän osoitti määräävää mielenmalttia. Hänestä tuli johtaja. Toiset
toistivat kernaasti hänen sanojaan ja matkivat hänen toimiaan. "Ei
saa heittää vettä siihen!" he huusivat. Vettä ei ollutkaan saatavissa.
"Pieskää se sammuksiin, senkin hölmöt!" hän sanoi.
Hän tempasi korikärryistä vaipan -- se oli itävaltalainen huopavaate
ja Bertin talvipeite -- ja alkoi piestä palavaa öljyä. Jo näyttikin
siltä, kuin hän olisi onnistunut. Mutta hän lennätteli palavia
öljylätäkköjä tielle, ja toiset jäljittelivät hänen työtänsä hänen
intonsa kiihottamina. Bert sieppasi kärryistä istuinpatjan ja rupesi
pieksemään; niistä keksittiin toinenkin patja ja pöytäliina. Muuan
nuori sankari riisui takkinsa ja yhtyi sammutustyöhön. Puhelu hiljeni
hetkiseksi, kuului vain kovaa huohotusta ja tuimaa läiskintää.
Flossie, joka saapui joukon liepeille, huudahti: "Herra Jumala!" ja
purskahti ääneensä itkemään. "Auttakaa!" hän sanoi, ja: "Tulipalo!"
Paikalle ennätti tuo rampa automobiilikin pysähtyen siihen ymmällään.
Ohjaajana oli kookas, harmaatukkainen, suojuslaseilla varustettu
mies, joka kysyi oxfordilaisella äänenpainolla ja selvästi,
huolellisesti sanansa lausuen: "Voimmeko _me_ ensinkään auttaa?"
Peite, pöytäliina, patja ja takki olivat öljyn tahraamia ja paloivat.
Bertin heiluttama patja näytti olevan viimeisillään, ja ilmassa
leijui höyheniä kuin lumihiutaleita hämärässä.
Bert oli käynyt perin pölyiseksi, hikiseksi ja pontevaksi. Hänestä
tuntui siltä, kuin olisi ase riistetty häneltä juuri voiton hetkellä.
Tuli väänteleikse kuolemaisillaan matalana ja sähisten, jokainen isku
sai sen tuskasta hypähtämään. Mutta nyt Grubb oli vetäytynyt erilleen
polkeakseen palavan peitteen sammuksiin, ja toiset herpoontuivat
juuri voiton hetkellä. Joku juoksi automobiilin luo. "Hei!" huusi
Bert; "jatkakaa!"
Hän heitti tyhjentyneen patjan palavat jätteet syrjään, kiskaisi
yltään takkinsa ja hyökkäsi karjaisten liekkien kimppuun. Hän tallasi
palavia raunioita, kunnes liekit rupesivat nuoleskelemaan hänen
kenkiään. Ednasta hän näytti tulen punertavassa hohteessa sankarilta,
ja neitonen ajatteli, että miehenä kelpaisi elää.
Erääseen syrjästä katsojaan osui kuuma kolikko, joka lensi ilman
halki. Silloin Bert muisti taskussaan olevat paperit, hän hoiperteli
takaisin koettaen sammuttaa palavaa takkiaan -- lamautuneena,
hämmästyneenä.
Ednan huomio kiinnittyi erääseen suopean näköiseen vanhanpuoleiseen
katsojaan, jolla oli yllään pyhävaatteet ja päässään silkkihattu.
"Voi!" huusi neitonen hänelle. "Auttakaa tätä nuorta miestä! Kuinka
te voitte seisoa noin toimetonna?"
"Tervavaate!" huudettiin jostakin.
Ramman automobiilin luo oli äkkiä ilmestynyt vakavan näköinen mies,
joka oli puettu varsin vaaleanharmaaseen pyöräilijäpukuun. "Onko
teillä tervavaatetta?" hän kysäisi omistajalta.
"On kyllä", vastasi tämä. "On kyllä. Onhan meillä tervavaate."
"Sepä hyvä", sanoi tuo vakavan näköinen mies, äkkiä huutaen. "Antakaa
se joutuin tänne!"
Omistaja teki heikosti torjuvia liikkeitä, mutta veti sitten kuin
hypnotisoituna esiin erinomaisen suuren tervavaatteen.
"Kas tässä!" huusi vakavan näköinen mies Grubbille. "Ottakaa kiinni!"
Silloin jokainen tajusi, että nyt oli koetettava uutta keinoa.
Avuliain käsin tartuttiin oxfordilaisen herran tervavaatteeseen.
Toiset vetäytyivät tieltä hälyten hyväksyvästi. Tervavaate
sijoitettiin telttakatoksen tavoin palavan polkupyörän ylle ja
paiskattiin sitten sen päälle.
"Meidän olisi pitänyt tehdä tämä ennen", huohotti Grubb.
Hetkinen oltiin voitolla. Liekit katosivat. Jokainen koetti päästä
koskettamaan tervavaatteen reunaa. Bert painoi molemmin käsin
ja yhdellä jalalla maahan muuatta kulmaa. Keskeltä pullistunut
tervavaate näytti koettavan hillitä voitonriemuista innostusta.
Sitten sen itsetyytyväisyys paisui liian suureksi; se puhkesi
keskeltä leveään punaiseen hymyyn. Aivan kuin se olisi avannut
suutaan. Se nauroi liekkejä tyrskien. Ne heijastuivat punaisina
tervavaatteen omistajan vaanivissa suojuslaseissa. Jokainen peräytyi.
"Pelastakaa kärryt!" huusi joku, ja nyt tehtiin viimeinen hyökkäys.
Mutta kärryjä ei saatu pyörästä erilleen, punonta oli syttynyt,
ja viimein nekin paloivat poroksi. Joukko kävi hiljaisemmaksi.
Öljyä nielevä liekki alkoi pienetä, kärryjen punonta paukkui ja
ritisi. Väkijoukko jakaantui kahteen osaan: ulommaisina seisoivat
arvostelijat, neuvojat, toisarvoiset henkilöt, joilla oli ollut
vähäpätöinen tehtävä, ja aivan syrjäiset; keskellä oli ryhmä
hiestyneitä ja harmistuneita johtajia. Eräs nuori tiedonhaluinen
mies, joka tunsi moottoripyörät melkoisen hyvin, takertui
Grubbiin ja rupesi väittämään, ettei onnettomuus ollut voinut
tapahtua. Grubb kohteli häntä kylmän välinpitämättömästi, ja nuori
mies vetäytyi joukon taakse selittäen siellä hyväntahtoiselle
silkkihattu-vanhukselle, että ihmiset saivat tapaturman sattuessa
syyttää itseään, kun kerran lähtivät liikkeelle koneilla, joita eivät
ymmärtäneet.
Vanha herra antoi hänen puhua jonkun aikaa ja huomautti sitten
suunnatonta ihastusta ilmaisevalla äänellä: "Umpikuuro!" ja lisäsi:
"Senkin veijareita."
Muuan punakka olkihattuinen mies koetti herättää huomiota. "Minäpä
pelastin etupyörän", hän sanoi, "tuokin rengas olisi syttynyt, ellen
olisi kaiken aikaa pyörittänyt sitä." Asia huomattiin todeksi.
Etupyörän kumirengas oli säilynyt vahingoittumattomana, ja pyörä
kieppui vielä verkalleen ympäri koneen mustuneiden ja vääntyneiden
jäännösten keskellä. Sillä oli ikäänkuin jonkinlainen itsetietoisen
hyveen, moitteettoman arvokkuuden ilme, joka on ominainen köyhälistön
keskuudessa asuvalle veronkantajalle. "Tuo pyörä on punnan arvoinen",
sanoi punakka mies, "minä pyöritin sitä kaiken aikaa."
Etelästä saapui yhä uutta väkeä, ja jokainen kysyi: "Mitä
on tapahtunut?" kunnes Grubb rupesi hermostumaan. Joukon
Lontoonpuoleinen pää hupeni hupenemistaan; ihmiset nousivat
erilaisiin ajoneuvoihinsa tyytyväisinä näkemäänsä. Äänet häipyivät
hämärään, saattoi kuulla naurettavan sitä tai tätä erikoista seikkaa
muistettaessa.
"Minun tervavaatteeni taisi hiukan tärveltyä", sanoi automobiilin
omistaja.
Grubb myönsi, että omistaja saattoi sen paraiten ratkaista.
"Voinko auttaa muulla tavoin?" kysyi automobiiliherra, kenties hieman
ivallisesti.
Bert heräsi toimimaan. "Kuulkaahan", hän sanoi. "Minulla on matkassa
nuori neiti. Ellei hän joudu kotiin kello kymmeneksi, niin hän saa
jäädä kadulle. Ymmärrättekö? Rahani olivat takkini taskussa ja nyt ne
ovat sekaantuneet tuohon palaneeseen sotkuun, joka polttaa sormet.
Lieneekö Clapham matkanne varrella?"
"Kyllä se sopii meidän ohjelmaamme", vastasi automobiilin omistaja ja
kääntyi Ednan puoleen. "Varsin hauskaa", hän sanoi, "jos seuraatte
mukana. Me myöhästymme joka tapauksessa päivälliseltä, niin että
voimme kyllä ajaa kotiin Claphamin kautta. Mutta me liikumme
hitaanlaisesti."
"Entäs Bert, minne hän joutuu?" kysyi Edna.
"Bertiä me emme voi auttaa", sanoi automobiiliherra, "vaikka
tekisimmekin sen hirveän kernaasti."
"Ette kai saisi koko joukolle tilaa?" kysyi Bert viitaten kädellään
maassa makaaviin mustuneisiin jäännöksiin.
"Pelkään pahoin, ettei se käy päinsä", sanoi oxfordilainen herra;
"olen erittäin pahoillani."
"Sitten minun täytyy viipyä täällä hetkinen", sanoi Bert. "Täytyy
vähän tarkastella. Lähde sinä vaan, Edna."
"En tahtoisi jättää sinua, Bert."
"Eipä tässä muu auta, Edna..."
Ennen lähtöään Edna katsahti vielä kerran Bertiin, joka seisoi
hämärässä paidanhihat repaleina ja mustuneina. Hän seisoi syvissä
mietteissä rautaromun ja tuhkan ääressä, tehden varsin surullisen
vaikutuksen. Katselijain jäännös oli nyt huvennut puoleksi tusinaksi
henkilöksi. Flossie ja Grubb valmistautuivat hekin hylkäämään Bertin.
"Älä sure, Bert hyvä", huusi Edna keinotekoisen hilpeästi. "Näkemään."
"Näkemään, Edna", sanoi Bert.
"Huomenna tavataan."
"Huomenna tavataan", toisti Bert, mutta totta puhuen kohtalo oli
määrännyt hänet näkemään suuren osan asuttua maapalloa, ennenkuin hän
kohtasi jälleen neitosen.
Bert lainasi laatikon tulitikkuja ja alkoi tulen valossa etsiä puolen
punnan kultarahaa, joka yhä vielä piileskeli hiiltyneiden raunioiden
keskellä. Hänen kasvonsa olivat vakavat ja alakuloiset.
"Voi, kun ei olisi tapahtunut tuommoista", sanoi Flossie ajaen
tiehensä Grubbin rinnalla...
Ja lopulta Bert jäi melkein yksin. Siinä hän seisoi murheellisena,
mustuneena Prometeuksena, jolle tuli oli muuttunut kiroukseksi.
Hänen mielessään oli liikkunut joukko epämääräisiä ajatuksia, hän
vuokraisi rattaat, ryhtyisi ihmeellisiin korjauksiin, tekisi pyörän
vielä käyttökuntoiseksi. Nyt, yön pimetessä, hän havaitsi sellaiset
aikeet turhiksi. Totuus selveni hänelle koleana ja jääti hänet
kylmäävällä varmuudellaan. Hän tarttui ohjaustankoon, nosti koneen
koholleen, koetti lykätä sitä eteenpäin. Kumirenkaaton takapyörä oli
toivottomassa tilassa, kuten hän oli pelännytkin. Pari minuuttia hän
seisoi siinä pitäen konettaan pystyssä, epätoivosta jäykistyneenä.
Sitten hän ponnisti voimiaan, työnsi hylyn luotaan ojaan, potkaisi
sitä kerran, silmäili sitä hetkisen ja kääntyi päättäväisesti
Lontooseen päin.
Hän ei katsahtanut kertaakaan taakseen.
"Siihen sekin peli loppui", sanoi Bert. "Ei tämä poika pariin vuoteen
saa ajaa huristella. Hyvästi pyhäpäivät!... Äh! Minun olisi pitänyt
myydä tuo kirottu kapine, kun kolme vuotta sitten oli tilaisuus
siihen."
3.
Seuraavana aamuna toiminimi Grubb & Smallways oli syvän
alakuloisuuden vallassa. Vähäpätöiseltä tuntui heistä se seikka, että
kadun toisella puolella sijaitseva sanomalehti- ja tupakkamyymälä
komeili sellaisilla julistuksilla kuin:
AMERIKKA JULKAISSUT ULTIMATUMIN.
Englannin täytyy taistella.
Sokaistu sotaministeriömme kieltäytyy yhä
vielä neuvottelemasta mr. Butteridgen kanssa.
Suuri rautatieonnettomuus Timbuktun luona.
Tai tämä:
SOTA KYNNYKSELLÄ.
New-York tyynenä.
Berliinissä kiihkoa.
Tai jälleen:
WASHINGTON YHÄ VAITI.
Mitä Pariisi aikoo?
Pakokauhu pörssissä.
Kuninkaan puutarha-juhla.
Mr. Butteridge tekee tarjouksen.
Viimeiset vedonlyönnit Teheranissa.
Tai seuraava:
RYHTYYKÖ AMERIKKA TAISTELUUN?
Saksalais-vastainen meteli Bagdadissa.
Kunnallishallinto-skandaali Damaskuksessa.
Mr. Butteridgen keksintö Amerikkaan.
Bert tuijotti näihin näkemättömin silmin oviakkunaan ripustetun
ilmoitustaulun ylitse. Yllään hänellä oli mustunut rapikkopaita ja
eilisen pyhäpuvun takittomat jäännökset. Laudoilla peitetty akkuna
teki myymälän pimeäksi ja sanomattoman synkäksi, nuo muutamat kehnot
vuokrapyörät eivät olleet milloinkaan näyttäneet niin toivottoman
kurjilta. Hän ajatteli niiden tovereita, jotka olivat "liesussa",
ja iltapäivän läheneviä kinasteluja. Hän ajatteli heidän uutta
talonisäntäänsä ja vanhaa isäntää, laskuja ja velkoja. Elämä tuntui
ensimäistä kertaa toivottomalta taistelulta kohtaloa vastaan...
"Grubb, kuulehan", hän sanoi pusertaen kaikesta tästä esiin
ydinmehun, "tämä puoti ihan ilettää minua."
"Niinpä minuakin", myönsi Grubb.
"Minä olen lopen kyllästynyt siihen. Tuntuu siltä, kuin en viitsisi
puhutella koskaan enää ainoatakaan ostajaa."
"Entäs nuo korikärryt", virkkoi Grubb oltuaan hetkisen vaiti.
"Suolle koko kärryt!" sanoi Bert. "Minä en antanutkaan niistä
takaus-summaa. Enpä antanutkaan. Mutta --"
Hän kääntyi ystävänsä puoleen. "Kuulehan nyt", hän sanoi, "täällä me
emme tule toimeen. Olemme menettäneet rahaa ihan ylettömästi. Nyt on
lopulta jouduttu aika häkärään."
"Mikäs tässä auttaa?" arveli Grubb.
"Tehdään puhdasta. Myydään mistä hinnasta hyvänsä niin paljon kuin
ennätetään, ja lähdetään tiehemme. Ymmärrätkö? Huonoa liikettä ei
kannata pitää. Ei ensinkään. Se on sulaa hulluutta."
"Aivan oikein", sanoi Grubb -- "aivan oikein; mutta siihen ei olekaan
upotettu sinun pääomiasi."
"Eihän meidän ole pakko upota pääomamme perässä", sanoi Bert
pistoksesta välittämättä.
"Noista korikärryistä minä en kuitenkaan vastaa. Se ei ollut minun
asiani."
"Kukaan ei ole väittänytkään sellaisia. Jos sinua haluttaa jäädä
tänne, niin jää pois. Minä lähden tieheni. Annetaan tämän päivän
kulua, mutta sitten olen tipotiessäni. Ymmärrätkös?"
"Jätätkös minut?"
"Jätän niinkin, jos on pakko."
Grubb silmäili myymälää. Totta tosiaan, se oli käynyt tympäiseväksi.
Ennen muinoin se oli säteillyt toivoa, kun yritys ja varasto oli uusi
ja luottokin mahdollinen. Nyt -- nyt se oli mennyt päin männikköä
ja kaikki oli rappiolla. Varmaankin talonisäntä saapuisi piakkoin
akkunasta ärisemään... "Minne sinä aiot lähteä, Bert?" Grubb kysyi.
Bert kääntyi päin ja silmäili häntä. "Ajattelin asian selväksi kotiin
kävellessäni ja sitten vuoteessa. En voinut nukkua hetkeäkään."
"Mitä sinä ajattelit?"
"Suunnitelmia."
"Mitä suunnitelmia?"
"Äh! Sinähän aiot jäädä tänne."
"Enkä aio, jos on tarjona parempaa."
"Se on vaan sellainen aatteen tapainen."
"Annahan kuulla."
"Sinä sait eilen tytöt nauramaan, kun lauloit tuon laulun."
"Ne ovat nyt menneitä asioita", sanoi Grubb.
"Ja Edna hupakko melkein itki -- kun minä vetelin."
"Hänen silmäänsä lensi kärpänen", väitti Grubb; "minä näin sen. Mutta
mitä se sinun suunnitelmaasi kuuluu?"
"Aivan suunnattomasti", sanoi Bert.
"No kuinka?"
"Etkös jo tajua?"
"Ettäkö rupeisimme kaduilla laulamaan?"
"Kaduilla! Vieläkös mitä! Mutta jos kierrettäisiin Englannin
kylpypaikoissa, Grubb? ja laulettaisiin! Oltaisiin muka hienoja
herroja, jotka esiintyvät pilan vuoksi. Sinun äänesi ei ole ensinkään
huono ja minun kelpaa oivallisesti. Minä olisin voinut laulaa suohon
jokaisen laulajan, jonka olen kuullut meripaikoissa vetelevän. Ja
me osaamme molemmat esiintyä hiukan keikarimaisesti. Vai kuinka?
Kas sellainen on minun aatteeni. Minä ja sinä, Grubb, laulamme
ja sätkyttelemme sääriämme; niinkuin eilen kurillamme. Siitä se
minulle johtuikin mieleen. Ohjelma saadaan helposti kokoon --
peräti helposti. Kuusi makupalaa, pari lisänumeroa ja murrejuttuja.
Murrejuttuja minä ainakin laskettelen."
Grubb silmäili edelleen pimeätä ja kolkkoa puotiaan; hän ajatteli
entistä isäntää ja nykyistä isäntää ja liike-elämän tympäiseväisyyttä
yleensä aikana, joka on omiansa herättämään keskiluokassa
katkeruutta. Ja sitten hän oli kuulevinaan etäältä banjon helinää
ja rannalle ajautuneen sireenin laulua. Aurinko paahtoi kuumana
rantahiekkaan, hänen ympärilleen kerääntyi varakkaiden -- ainakin
satunnaisesti varakkaiden kylpy vieraiden lapsia, kuiskailtiin:
"Ne ovat oikeita herrasmiehiä", ja sitten alkoi hattuun kilistä
kuparirahoja. Toisinaan hopeatakin. Pelkästään tuloja; ei lainkaan
menoja, ei mitään laskuja. "Minä suostun, Bert", hän sanoi.
"Se on oikein", Bert vastasi. "Nyt emme vitkastele kauaa."
"Eikä meidän tarvitsekaan aloittaa pääomatta", virkkoi Grubb. "Jos
viemme parhaat koneet Pyörätorille Finsburyyn, niin saamme kuusi tai
seitsemän puntaa. Se käy helposti päinsä huomenna, ennenkuin kukaan
saa vihiä..."
"Ajattele, kun vanha Lihamakkara tulee tapansa mukaan rähisemään ja
huomaa ilmoituksen: 'Liike suljettu korjaustöiden vuoksi'."
"Sen me teemmekin", sanoi Grubb innostuneena -- "sen me teemmekin.
Ja pannaan toinenkin ilmoitus, että halulliset kysykööt häneltä
tarkempia tietoja. Kyllä sitten saavat selvän meistä. Vai mitäs
luulet?"
Ennen päivän loppua koko yritys oli valmiiksi suunniteltu. He
päättivät ensin nimittää itseään "Meripojiksi", jäljitellen, kenties
hiukan onnistumattomasti, erästä hyvin tunnettua seuraa. Bertin
mielestä heidän oli hankittava erikoinen puku, joka olisi heleän
sinistä verkaa ja runsaasti koristettu kultanauhoilla ja nyöreillä,
samansuuntainen kuin meriupseerienkin, mutta paljon komeampi. Siitä
heidän kuitenkin täytyi luopua, koska sellaisen saaminen olisi vienyt
liian paljon aikaa ja rahaa. He tajusivat, että oli tyydyttävä
huokeampaan ja nopeammin saatavaan asuun, ja Grubb puolusti valkoisia
kauhtanoita. Jonkun aikaa he tuumailivat valita vuokra varastostaan
kaksi kehnointa polkupyörää, maalata ne ylt'yleensä tulipunaisiksi
ja asettaa kellon sijaan kovaäänisimmän automobiilitorven; näillä
he sitten ajaisivat kierroksen näytännön alussa ja lopussa. Mutta
tämäkin toimenpide alkoi tuntua epäviisaalta.
"Moni ihminen", väitti Bert, "joka ei tuntisi meitä, tuntisi nämä
polkupyörät tuiki varmasti, eikä meidän kannata päästää ketään
kaivelemaan vanhoja asioita. Ne pitää unohtaa -- ja heittää suolle
kaikki nämä hemmetin huolet. Ei niistä ole mitään hyvää."
Siitä huolimatta he päättivät ottaa polkupyörät, vaikka se saattoikin
olla vaarallista. Asuksi valittiin ruskeat sukat ja sandaalit,
halpa valkaisematon hursti, jonka keskelle oli leikattava reikä,
pellavatukka ja parta. Ja muuten he jäisivät ennalleen. "Aavikon
dervissheiksi" he aikoivat itseään nimittää ja päänumeroinaan käyttää
kahta yleiseen tunnettua laulua, "Rattahilla rinnallani" ja "Mitä
maksaa tukkaneulat?"
Ensin he päättivät käydä pienissä kylpypaikoissa ja sitten
vähitellen, kannatusta saavutettuaan, ahdistella suurempia
kaupunkeja. Alkukohdaksi valittiin Kentin Littlestone,
pääasiallisesti vaatimattoman nimensä vuoksi. [Littlestone = Pikku
kivi. -- Suom. muist.]
Niin he suunnittelivat, ja varsin vähäarvoiselta heistä tuntui
se, että maailman useimmat hallitukset valmistelivat sotaa heidän
jutustaessaan. Keskipäivän aikaan he huomasivat ensimäisen
iltalehtien ilmoitustauluista huutavan heille kadun yli: