Edistys ja Smallwaysin perhe.
1.
"Aina sitä vaan mennään eteenpäin", sanoi Tom Smallways. "Eipä
luulisi moista menoa kauankaan kestävän."
Tämän huomautuksen hän teki aikoja ennen, kuin ilmasota alkoi.
Hän istui aidalla puutarhansa päässä ja tarkasteli Bun Hillin
suurta kaasulaitosta katsein, joista ei kuvastunut kiitosta
eikä moitettakaan. Kaasusäiliöiden yläpuolelle ilmestyi kolme
oudonnäköistä esinettä, ohuita, kieppuvia rakkoja, jotka lyödä
mäiskyttivät ja keikkuivat, paisuen yhä isommiksi ja pyöreämmiksi.
Siellä täytettiin ilmapalloja Etelä-Englannin aeroklubin
lauantairetkeä varten.
"Ne nousevat joka lauantai", sanoi hänen naapurinsa, maidonkuljettaja
Stringer. "Muistan kuin eilisen päivän, kuinka koko Lontoo lähti
liikkeelle ilmapalloa katsomaan, ja nyt ne jo lentelevät pikku
paikoissakin jok'ikinen viikko. Kaasuyhtiöt sillä ovat pelastaneet
nahkansa."
"Viime lauantaina minä sain pottumaahani kolme tynnyrillistä
hiekkaa", virkkoi Tom Smallways. "Kolme tynnyrillistä! Heittivät
pois liikapainojaan. Taimista toiset taittuivat, toiset peittyivät
hiekkaan."
"Kerrotaan niillä olevan mukana herrasnaisiakin!"
"Herrasnaisiksi kai niitä on sanottava", myönsi Tom Smallways.
"Vaikka ei sellainen minun mielestäni sovi herrasnaiselle -- lennellä
tuolla tavoin ilmassa ja heitellä hiekkaa ihmisten niskaan. Minä
ainakaan en ole tottunut pitämään semmoista hienon naisen työnä."
Stringer nyökäytti hyväksyen päätään, ja molemmat katselivat vielä
jonkun aikaa noita paisuvia möhkäleitä; mutta välinpitämättömyys oli
vaihtunut paheksumiseksi.
Tom Smallways oli ammatiltaan vihanneskauppias ja harjoitti sen
ohella mielityötään, puutarhanhoitoa. Jessica, hänen pikku vaimonsa,
piti huolta puodista, ja taivas oli luonut hänet rauhallisessa
maailmassa elämään. Onnettomuudeksi se ei ollut luonut hänelle
rauhallista maailmaa. Hän eli itsepintaisesti ja herkeämättä
muuttuvassa maailmassa, vieläpä sellaisessa osassa, missä vaihtelut
tuntuivat armottoman selvästi. Yksinpä maakin, jota hän viljeli, oli
muutoksien alainen; puutarha vuokrattiin vain vuodeksi kerrallaan, ja
sen reunassa oli suunnaton ilmoitustaulu, jonka mukaan se soveltui
erinomaisesti talonpaikaksi. Milloin hyvänsä hän voi saada käskyn
luopua puutarhastaan, tuon kaupunkilaistuneen tienoon viimeisestä
maaseutupalasesta. Hän koetti parhaansa mukaan lohduttautua
kuvittelemalla, että asiain täytyi pian kääntyä toiselle tolalle.
"Eipä luulisi moista menoa kauankaan kestävän", hän sanoi.
Smallwaysin isä-ukko saattoi muistaa ajan, jolloin Bun Hill oli
soma kentiläinen kylä. Hän oli ollut Sir Peter Bonen ajurina
viidenteenkymmenenteen ikävuoteensa asti, jolloin hän rupesi
hiukan ryypiskelemään ja ajamaan asema-omnibussia, jatkaen tätä
työtä kahdeksankolmatta vuotta. Silloin hän vetäytyi lepoon. Tuo
kurttuinen ikäloppu ajuri istuskeli lieden ääressä täynnä muistoja
ja valmiina latelemaan niitä jokaiselle varomattomalle vieraalle.
Hän saattoi kertoa Sir Peter Bonen hävinneestä maatilasta, joka
oli jo ammoin palstoitettu rakennusaloiksi, ja kuinka tuo ylimys
hallitsi maaseutua, kun se vielä oli maaseutua; voi tarinoida
kilpa-ammunnasta ja metsästysretkistä ja vaunuista, urheilukentästä,
jonka sijalla nyt oli kaasulaitos, ja Kristallipalatsin syntymisestä.
Kristallipalatsi oli lähes peninkulman päässä Bun Hillistä. Sen suuri
julkipuoli kimmelteli aamuisin ja kuvastui iltapäivällä kirkkain
sinisin ääriviivoin taivasta vastaan, ja illoin se tarjosi keko Bun
Hillin väestölle ilmaiseksi ilotulituksia. Ja sitten oli tullut
rautatie ja sitten huviloita toinen toisensa jälkeen, kaasutehdas
ja vesijohtolaitos ja laumoittain rumia työläisasuntoja, sitten
viemäreitä, imien veden Saukkojoesta ja jättäen sen surkeannäköiseksi
ojaksi, ja sitten toinen rautatieasema, Eteläinen Bun Hill,
ja enemmän taloja ja yhä enemmän puoteja, enemmän kilpailua,
peililasiakkunoilla varustettuja myymälöitä, täysihoitokoulu,
kunnallisveroja, omnibusseja, raitiotievaunuja, jotka kulkivat suoraa
päätä Lontooseen asti, polkupyöriä, moottorivaunuja ja yhä enemmän
moottorivaunuja ja kansankirjasto.
"Eipä moista menoa luulisi kauankaan kestävän", sanoi Tom Smallways,
joka oli kasvanut näiden ihmeiden keskellä.
Mutta yhä sitä vain kesti.
Jo alun pitäen vihanneskauppa, jonka hän oli perustanut Suurkadun
päähän pikkuruiseen vanhaan maalaistaloon, näytti siltä, kuin
se olisi piileskellyt jotain etsijää. Kun Suurkadun kivitystä
parannettiin, kohosi katu niin korkeaksi, että puotiin päästäkseen
täytyi astua alas kolme rappusta. Tom koetti myydä vain omia
oivallisia, mutta harvoja tuotteitaan. Mutta edistys syyti hänen
akkunaansa kummia: ranskalaisia koppiloartisokkeja ja munaluumuja,
ulkomaiden omenia -- New Yorkin, Kalifornian, Kanadan, Uuden
Seelannin omenia, "sievännäköisiä tosin, mutta kaikkea muuta kuin
englantilaisia", sanoi Tom -- banaaneja, omituisia pähkinöitä,
rypäleitä, intialaisia melooneja.
Automobiilit, jotka ajoivat ohitse pohjoiseen ja etelään päin,
varttuivat yhä voimakkaammiksi ja täydellisemmiksi, kiitivät
nopeammin ja haisivat ilkeämmin. Kaduille ilmestyi häviävien
hevosrattaiden sijaan isoja rämiseviä, paloöljyllä käyviä
vankkureita, kuljettaen kivihiiltä ja tavaroita. Moottoriomnibussit
työnsivät syrjään hevosomnibussit; yksinpä Kentin hyötymansikatkin,
jotka kulkivat öisin Lontoota kohti, vaihtoivat kitisevät kärryt
puksuttaviin koneisiin, ja menettivät tuoksunsa edistyksen ja öljyn
vaikutuksesta. Ja sitten nuori Bert Smallways hankki moottoripyörän...
2.
Lienee tarpeen selittää, että Bert oli edistysmielinen Smallways.
Nykyajan edistyksen säälimätöntä itsepintaisuutta ei todista mikään
kaunopuheisemmin kuin juuri sen tunkeutuminen Smallwaysien vereen.
Mutta nuoressa Smallwaysissa oli yritteliäisyyttä ja kehittyneisyyttä
jo ennen, kuin hän sai luopua puserostaan. Viisivuotiaana hän pysyi
kadoksissa kokonaisen päivän ja oli ennen seitsemättä ikävuottaan
hukkumaisillaan uuden vesijohtolaitoksen säiliöön. Kun hän oli
ennättänyt kymmenen vanhaksi, otti oikea poliisi häneltä oikean
revolverin takavarikkoon. Ja hän oppi tupakoimaan, ei piipun tai
ruskean paperin tahi ruokopillin avulla, kuten Tom aikoinaan, vaan
oikein amerikkalaisilla paperosseilla. Hänen puheensa hirvitti
isääkin, ennenkuin hän oli vielä kahtatoista täyttänyt, ja kantamalla
asemalla tavaroita ja myymällä Bun Hillin Viikkolehteä hän ansaitsi
viikossa kolme killinkiä, jopa enemmänkin, jotka sitten kulutettiin
kaikellaisiin huvituksiin ja nautintoihin. Tämä ei ensinkään
haitannut hänen kouluopintojaan, jotka johtivat hänet harvinaisen
varhain yläluokille. Mainitsen nämä seikat, jotta lukijalla olisi
aivan selvä käsitys siitä, minkälaisia aineksia Bertissä piili.
Hän oli Tomia kuusi vuotta nuorempi, ja jonkun aikaa häntä koetettiin
käyttää vihannespuodissa, kun Tom yhdenkolmatta vuotiaana nai
Jessican, joka oli kolmenkymmenen ikäinen ja oli tehnyt palvellessaan
pikkusäästöjä. Mutta sellainen homma ei ollut Bertin vahvimpia
puolia. Kaivamista hän vihasi, ja kun hänelle annettiin vasullinen
ostoksia määräpaikkaan toimitettavaksi, hänessä heräsi vastustamaton
vaellusvaisto; vasusta tuli hänen matkalaukkunsa, eikä hän näkynyt
välittävän sen raskaudesta tai tien pituudesta, niin kauan kuin
hän ei vienyt sitä määräpaikkaan. Maailma oli täynnä houkuttelevaa
hälinää, ja hän harhaili sen perässä koreineen päivineen. Silloin
Tom rupesi itse kuljettamaan tavaroitaan ja etsiskeli Bertille
työpaikkoja, joissa ei tunnettu tätä hänen luonteessaan piilevää
runollisuuden taipumusta. Bert koettelikin päällisin puolin useita
ammatteja perätysten -- hän oli juoksupoikana vaatemyymälässä ja
rohdoskaupassa, erään lääkärin ovenvartijana, kaasujohtojen asettajan
nuorempana apulaisena, osoitteiden kirjoittajana, maidonkuljettajan
apulaisena, sauvapoikana golf-kentillä ja joutui lopulta
polkupyöräkauppaan. Viimeksi mainittu paikka nähtävästi tyydytti
hänen edistysmielistä luonnettaan. Hänen esimiehensä, nimeltään
Grubb, oli rohkeasieluinen nuori mies, joka päivisin kulki kasvot
tuhraantuneina ja iltaisin osoitti taiteellisia harrastuksia; hän
uneksi myöskin uudesta pyöräketjusta, jolle aikoi hakea patentin.
Bertin mielestä hän oli oikea gentlemanin esikuva. Hän vuokrasi
polkupyöriä, joiden veroisia likaisuudessa ja vaarallisuudessa
ei saattanut tavata koko Etelä-Englannissa, ja puolusteli niitä
hämmästyttävän lämpimästi. Bert ja hän tulivat toimeen varsin hyvin.
Bert perehtyi ammattiinsa, kehittyi melkein sirkusratsastajaksi
-- osasi ajaa peninkulmamääriä polkupyörillä, jotka toisten alla
olisivat heti hajonneet kappaleiksi -- rupesi päivätyön päätyttyä
pesemään kasvonsa ja toisinaan kaulansakin ja tuhlasi säästönsä
merkillisiin kauluksiin ja kaulahuiveihin, paperosseihin ja
pikakirjoituskursseihin.
Välistä hän käväisi Tomin luona, näyttäen niin komealta ja puhellen
niin loistavasti, että Tom ja Jessica, joilla kummallakin oli
luontainen taipumus kunnioittaa kaikkea, joutuivat aivan ymmälleen.
"Se on yritteliäs poika, tuo Bert", sanoi Tom. "Se taitaa jos
jotakin."
"Kunhan ei vaan taitaisi liikoja", huomautti Jessica, joka osasi
erottaa rajat.
"Semmoinen se on aikakin, eteenpäin rynnistetään yhtä mittaa", sanoi
Tom. "Uusia pottuja, ja oikeita englantilaisia; tätä menoa jos
jatkuu, niin maaliskuussa niitä jo saadaan. Mokomaa en ole koskaan
nähnyt. Huomasitkos hänen eilisen kaulaliinansa?"
"Se ei sopinut hänelle, Tom. Se oli herrasliina. Hän ei piisannut
sille -- muulta asultaan. Ei sellainen sovi..."
Sitten Bert hankki äkkiä polkupyöräilijän puvun lakkeineen,
merkkeineen ja kaikkineen. Ja kun näki hänen Grubbin kera ajavan
Brightoniin ja takaisin -- pää kumarassa, ohjaustangon -- kahva alas
kierrettynä, selkäranka kaarena -- niin aukenivatpa silmät tajuamaan
Smallwaysien mahdollisuuksia.
Yritteliästä aikaa!
Ukko Smallways istui lieden ääressä mutisten menneiden päivien
suuruudesta, vanhasta Sir Peteristä, joka käväisi vaunuillaan
Brightonissa kahdeksassakolmatta tunnissa, vanhan Sir Peterin
valkoisista silinterihatuista, Lady Bonesta, joka ei milloinkaan
koskettanut jalallaan maata, paitsi puutarhassa kävellessään,
Crawleyn suurista nyrkkitaisteluista. Hän tarinoi punaisista ja
siannahkahousuista, ketunajoista Ring's Bottomissa, missä nyt
asustavat piirikunnan köyhät mielipuolet, Lady Bonen kirjavasta
kattuunista ja vannehameista. Kukaan ei välittänyt hänen puheistaan.
Maailma oli luonut gentlemanin aivan uutta lajia -- tarmoltaan
kerrassaan gentlemanin vastakohdan, gentlemanin, joka käytti
öljyttyjä vaatteita, automobiili-silmälaseja ja merkillistä lakkia,
hajua synnyttävän herran, nopean yläluokkalais-maankiertäjän,
joka alituiseen pakeni maanteitä pitkin tomua ja lemua, joita
hän alituiseen synnytti. Ja hänen naisensa, kuten hän Bun
Hillin väestöstä näytti, oli ahavoitunut jumalatar, yhtä vapaa
hienostuksesta kuin mustalainen ja ulkoasultaan kuin käärö, jonka
saattaa särkemättä kuljettaa mahdollisimman nopeasti.
Niin Bert kasvoi oppien ihailemaan nopeutta ja yritteliäisyyttä
ja yleni, mikäli hänestä tuli jotain, jonkinlaiseksi
polkupyörä-mekaanikoksi, jonka ammattitaito rajoittui pintapuoliseen
tarkasteluun ja maalin raaputtamiseen. Eipä edes nopeinkaan
pyöräilijä tyydyttänyt häntä, ja jonkun aikaa hän ponnisteli turhaan
kiitäen kolme peninkulmaa tunnissa pitkin teitä, jotka kävivät yhä
pölyisemmiksi ja vilkasliikkeisemmiksi. Mutta lopulta hänelle karttui
säästöjä, ja silloin oli aika täytetty. Vähittäismaksu-järjestelmä
auttoi viimeisen kuilun yli, ja eräänä kauniina ja ikimuistettavana
sunnuntai-aamuna hän talutti uuden omaisuutensa myymälän läpi
kadulle, nousi sen selkään Grubbin ohjaamana ja avustamana ja ajaa
puhkui usvaan liikenteen piinaamalle valtatielle, kartuttaakseen
Etelä-Englannin suloa uudella yleisen turvallisuuden haitalla.
"Taas Brightoniin!" sanoi ukko Smallways katsellessaan vihanneskaupan
yläkerran akkunasta nuorinta poikaansa ylpeyden ja paheksumisen
välimailla liikkuvin tuntein. "Hänen ikäisenään en ollut koskaan
käynyt Lontoossa, en koskaan ollut Crawleya etelämpänä -- en sen
kauempana, kuin minne jaksoin kävellä. Eikä kukaan muukaan käynyt.
Paitsi jos olivat vallasväkeä. Nyt kaikki käyvät kaikkialla, koko
tämä hemmetin maa näyttää lentävän palasiksi. Brightoniin, jumaliste!
Haluaako kukaan enää ostaa hevosia?"
"Ettepä voi sanoa _minun_ käyneen Brightonissa, isä", virkkoi Tom.
"Etkä huolikaan käydä", sanoi Jessica terävästi; "vielä tästä lähteä
rahojaan kuluttamaan!"
3.
Bertin mieli oli joksikin aikaa niin kiintynyt moottoripyörän
mahdollisuuksiin, ettei hän huomannutkaan sitä uutta suuntaa, jolla
eteenpäin ponnisteleva ihmissielu etsi voimailua ja virkistystä.
Häneltä jäi äkkäämättä, että moottoripyörä alkoi polkupyörän tavoin
alentua arvoltaan ja menettää seikkailuluonteensa. Niin kummalta
kuin se kuuluukin, huomasi Tom ensimäiseksi tuon uuden kehityksen.
Mutta vaatihan puutarhan hoito häntä tarkkaamaan taivasta, ja Bun
Hillin kaasulaitoksen naapuruus sekä läheinen Kristallipalatsi, josta
yhtämittaa noustiin ilmaan, ja pian senjälkeen perunoille sateleva
varalasti pakottivat yhdessä hänen hitaan järkensä havaitsemaan,
että muutoksien jumalatar rupesi kohdistamaan mullistavan huomionsa
yläilmoihin. Ensimäinen suuri ilmapurjehduspuuska oli juuri
syntymässä.
Grubb ja Bert kuulivat siitä eräissä iltamissa, sitten kinematografi
selvitti sen heille ja muuan halpahintainen ilmapurjehdusromaani
antoi vauhtia Bertin mielikuvitukselle, ja niin hekin joutuivat toden
teolla sen pyörteisiin.
Ensinnä pisti eniten silmiin ilmapallojen lisääntyminen. Niitä
ilmestyi tuhka tiheästi Bun Hillin taivaalle. Varsinkin keskiviikko- ja
lauantai-illoin oli melkein mahdotonta tähystellä neljännestuntia
yläilmoihin keksimättä jossain ilmapalloa. Ja sitten, ajaessaan
eräänä kauniina päivänä Croydonia kohti, Bert huomasi suunnattoman,
patjan kaltaisen hirviön sukeltavan esiin Kristallipalatsin alueelta;
oikein hänen täytyi astua pyörän selästä sitä tarkastamaan. Se
muistutti patjaa, jonka kulma oli taittunut, ja sen alapuolella
sijaitsi verrattain pieni kiinteä laite, joka kannatti ihmistä ja
konetta; etupuolella hurisi potkuri ja takana ojentui jonkinlainen
kankaasta tehty peräsin. Laite näytti raahaavan vastahakoista
kaasulieriötä perässään, aivan kuin reipas piskuinen kettukoira
hinaisi nuorasta arkaa kaasun paisuttamaa norsua. Kieltämättä tuo
kaksiosainen hirviö liikkui ohjauksen mukaan. Se kohosi noin tuhannen
jalan korkeuteen (Bert kuuli koneen surinan), purjehti etelää kohti,
katosi kukkulain taakse, ilmestyi pienenä sinertävänä viiruna kauas
idän puolelle kiitäen nyt sangen nopeasti lounaistuulessa, palasi
Kristallipalatsin tornien yläpuolelle, kierteli niitä, valitsi
laskupaikan ja painui alas näkymättömiin.
Bert huoahti syvästi ja kääntyi jälleen moottoripyöränsä puoleen.
Ja sitä seurasi kokonainen sarja omituisia ilmiöitä -- lieriöitä,
kartioita, päärynän muotoisia hirviöitä, ja lopulta ihmeellisesti
kimalteleva aluminiumi-laite, jota Grubb oli taipuvainen pitämään
jonkinlaisena sotakoneena, se kun muka muistutti panssarilevyjä.
Sitten ruvettiin toden teolla lentämään.
Bun Hillistä ei sitä kuitenkaan saattanut nähdä, se tapahtui
yksityisillä alueilla tai muilla rauhallisilla paikoilla ja
suotuisissa olosuhteissa. Grubb ja Bert Smallways tutustuivat
siihen asiaan ainoastaan sanomalehtien selontekojen ja elävien
kuvien avulla. Mutta sitä jauhettiin varsin itsepintaisesti, ja
jos niihin aikoihin kuuli ihmisen julkisella paikalla sanovan
kovalla, vakuuttavalla äänellä jollekin toiselle: "Se on tulossa",
niin voipa lyödä vetoa siitä, että hän puhui lentämisestä. Ja
Bert hankki laatikon kannen ja kirjoitti siihen mallikelpoisella
ilmoituskäsialalla seuraavan tiedonannon, jonka Grubb ripusti
akkunaan: "Lentokoneita valmistetaan ja korjataan." Tomiin se
vaikutti tärisyttävästi -- se tuntui hänestä kevytmieliseltä; mutta
useimmat naapureista, varsinkin kaikki urheilua harrastavat, pitivät
sitä oikein oivallisena ajatuksena.
Jokainen puhui lentämisestä, jokainen toisti yhä uudelleen: "se
on tulossa"; mutta eipäs vaan tullutkaan. Oli näet tehty pieni
laskuvirhe. Kyllähän sitä lennettiin, vieläpä ilmaa raskaammilla
koneilla. Mutta loppu oli surkea. Toisinaan murskautui kone,
toisinaan purjehtija, useimmiten murskautuivat molemmat. Koneet,
jotka lensivät viisi, kuusi kilometriä ja laskeutuivat onnellisesti
maahan, syöksyivät seuraavalla kerralla päistikkaa turmioon. Näytti
olevan mahdotonta luottaa niihin. Tuuli viskasi ne nurin, maan
lähellä kiertävät ilmapyörteet viskasivat ne nurin, lentoniekan
satunnainen hajamielisyys viskasi ne nurin. Ja joskus ne tekivät
kuperkeikan aivan itsestään.
"Se on tuon 'stabilisuuden' syy", sanoi Grubb sanomalehteään matkien.
"Ne keikkuvat keikkumistaan, kunnes keikahtavat kappaleiksi."
Kokeilut harvenivat, kun oli kaksi vuotta tarkattu tällaista
menestystä. Yleisöä ja sitten sanomalehtiäkin alkoivat kyllästyttää
kalliit kuvat, toivehikkaat selonteot ja voiton, tappion ja
äänettömyyden alituinen vaihtelu. Lentäminen jäi unohduksiin, yksinpä
ilmapallopurjehduskin vähentyi jossain määrin, vaikka se vielä
pysyikin jokseenkin suosittuna huvituksena ja yleisö edelleenkin
nouti hiekkaa Bun Hillin kaasulaitokselta, pudottaakseen sitä
sopivien henkilöiden nurmikoille ja puutarhoihin. Seuraavat kuusi
vuotta olivat omansa rauhoittamaan Tomia -- ainakin lentämiseen
nähden. Mutta juuri siihen aikaan kehittyi yksiraiteisuus, ja niinpä
hänen levottomuutensa vain siirtyi yläilmoista lähemmäksi maanpintaa,
missä nyt näyttäytyi peräti uhkaavia muutosten oireita.
Useita vuosia oli jo puheltu yksiraiteisuudesta. Mutta silloin
vasta harmi alkoi, kun Brennan kävi yhdellä raiteella liikkuvine
gyroskooppi-vaunuineen Kuninkaallisen Tiedeseuran kimppuun. Siitä
tuli vuoden 1907 iltaseurojen pääviehätin; sitä näytettäessä
yhdistyksen kuuluisa näytäntösali kävi aivan liian pieneksi.
Urheita sotureja, zionistien johtomiehiä, kuuluisia kirjailijoita
ja ylhäisiä naisia tungeskeli ahtaassa käytävässä, töykkien hienoja
kyynärpäitä kylkiluihin, joita ei maailma mielisuosiolla antanut
katkoa, ja pitäen itseänsä onnellisina, jos saattoivat nähdä edes
palasenkaan raidetta. Kuulumattomasti, mutta vakuuttavasti tuo
suuri keksijä selitti keksintöään ja lähetti tottelevaisen pienen
tulevaisuuden junien mallin kierrellen kaarrellen kiitämään ylä- ja
alamäkiä. Peräkkäin sovitetuilla pyörillään se kulki varmana
ainoata raidettaan pitkin; se pysähtyi, peräytyi, seisoi paikallaan,
pysyen koko ajan pystyssä. Se säilytti hämmästyttävän tasapainonsa
silloinkin, kun katsojat puhkesivat myrskyisesti paukuttamaan
käsiään. Lopulta yleisö hajaantui keskustellen, olisiko ihanaa ajaa
syvyyksien yli teräslankaa myöten. "Entä jos gyroskooppi pysähtyisi!"
Harvat aavistivat kymmenettäkään osaa siitä, millä tavoin Brennanin
yksiraiteinen rata oli vaikuttava liikenteen varmuuteen ja maailman
ulkonäköön.
Muutamassa vuodessa heiliä oli asiasta parempi käsitys. Jonkun
ajan kuluttua ajettiin huoletta syvyyksien yli kaapelia myöten, ja
yksiraiteinen rata alkoi viedä voiton raitioteistä, rautateistä
ja yleensä kaikista koneellisen liikenteen teistä. Missä maa oli
huokeata, siellä raide kulki maata pitkin; missä se oli kallista,
siellä raide kohotettiin rautapylväiden huippuun ja kulki halki
ilmojen. Sen nopeat, mukavat vaunut kävivät kaikkialla ja tekivät
kaiken, mikä ennen oli suoritettu maanpinnalle rakennetuilla teillä.
Vanhan Smallwaysin kuollessa Tom ei keksinyt hänestä mitään
sattuvampaa kuin seuraavan huomautuksen: "Hänen poikavuosinaan ei
ollut mitään savutorvia korkeampaa -- ilmassa ei näkynyt ainoatakaan
lankaa tai kaapelia!"
Ukko Smallways vietiin hautaansa sotkuisen lanka- ja kaapeliverkon
alitse, sillä Bun Hill oli muuttunut jonkinlaiseksi sähkö
keskusasemaksi -- aivan vanhan kaasulaitoksen likettyville oli
rakennettu piirikunnan sähkölaitos -- ja lisäksi esikaupunkien
yksiraiteisen rataverkon risteyspaikaksi. Sitäpaitsi oli jokaisella
liikemiehellä ja meikeinpä kaikilla perheilläkin oma puhelimensa.
Yksiraiteisen radan kannatinpylväistä tuli kaupunkilaismaiseman
huomattavimpia piirteitä; enimmäkseen ne olivat helottavan,
sinertävän vihreiksi maalattuja tukevia rautalaitteita, muistuttaen
suippenevia siltapylväitä. Yksi sattui Tomin talon kohdalle, joka
tuon mahtavan telineen alla näytti entistään vaatimattomammalta ja
nöyremmältä. Toinen jättiläinen kohosi juuri puutarhan kulmasta,
joka oli yhä vielä asumatonta alaa ja muutenkin ennallaan, paitsi
että sinne oli laadittu pari ilmoitustaulua, joissa suositeltiin
halpaa kelloa ja erästä hermolääkettä. Ne oli, sivumennen sanoen,
sovitettu melkein vaakasuoraan asentoon kiinnittämään yläpuolella
matkustavain huomiota, ja muodostivat siten oivallisen katon Tomin
työkalusäiliölle ja sieniaitalle. Kaiket päivät ja yöt kulki pään
ylitse ryskyen Brightonin ja Hastingsin vaunuja pitkiä, leveitä,
mukavan näköisiä vaunuja, jotka hämärän tullen olivat kirkkaasti
valaistut. Niiden kiitäessä öisin ohitse, kumisten ja välkähtäen,
alhaalla kadulla tuntui siltä, kuin salamat olisivat alinomaa
leimahtaneet ja ukkonen jyrähdellyt.
Jo laadittiin Englannin kanaalinkin poikki silta. Sarja suuria,
Eiffelintornin kaltaisia rautalaitteita kannatti raidetta
puolentoista sadan jalan korkeudessa vedenpinnasta, ja keskikohdalla
ne kohosivat vieläkin ylemmäksi, jotta valtamerilaivat pääsivät
kulkemaan alitse.
Sitten rupesivat raskaat automobiilit liikkumaan vain kahdella
peräkkäisellä pyörällä. Se teki jostain syystä Tomiin järisyttävän
vaikutuksen, ja hän oli päiväkausia synkällä päällä nähtyään
ensimäisen ajavan puodin ohitse...
Luonnollisesti gyroskooppi ja yksiraiteisuus anastivat suuressa
määrin yleistä huomiota, ja sitten syntyi myöskin tavaton
kiihtymys, kun muuan merenpohjan tutkija, neiti Patricia Giddy,
keksi hämmästyttävän paljon kultaa Anglesean rannikon edustalta.
Hän oli Lontoon yliopistossa suorittanut tutkinnon geologiassa
ja mineralogiassa ja agiteerattuaan lyhyen loma-ajan naisten
äänioikeuden puolesta ruvennut tutkimaan Pohjois-Walesin
kultapitoisia kallioita. Siellä hänessä oli herännyt ajatus, että
nuo vedenalaiset kalliot saattaisivat tuottaa runsaan sadon. Hän
oli ryhtynyt todentamaan tätä olettamusta tohtori Alberto Cassinin
keksimän vedenalaisen laitteen avulla. Järkisyyt ja ounastus, joiden
yhteistoiminta on niin ominaista hänen sukupuolelleen, ohjasivat
hänet onneen; jo ensi kerralla hän löysi kultaa ja kohosi kolmen
tunnin kuluttua taasen pinnalle mukanaan satanen kiloa malmia, joka
sisälsi harvinaisen paljon kultaa, kokonaista seitsemäntoista unssia
tonnia kohti. Mutta selonteko hänen vedenalaisesta kaivannostaan
lienee jätettävä toiseen kertaan, vaikka se onkin äärettömästi mieltä
kiinnittävä. Mainittakoon tässä vain se, että lentoharrastukset
elpyivät juuri siihen aikaan, kuin nämä tapahtumat saattoivat
tavarain hinnat, luottamuksen ja yritteliäisyyden suuresti kasvamaan.
4.
Lopullinen lentopuuska alkoi kerrassaan omituisesti; se tuli kuin
tuulenpuuska tyvenenä päivänä, aivan itsestään. Ihmiset rupesivat
taas puhelemaan lentämisestä, ikäänkuin eivät olisi milloinkaan
pitäneet asiata mahdottomana. Sanomalehdet alkoivat jälleen julkaista
kuvia lentämisestä ja lentokoneista, arvokkaissa aikakauskirjoissa
ilmestyi yhä tiheämmin selontekoja ja viittailuja. Yksiraiteista
rataa ajaessaan matkustajat kyselivät: "Milloin alamme lentää?"
Uusia keksijöitä ilmestyi kuin sieniä sateen jälkeen. Aeroklubi
ilmoitti suunnittelevansa suurta lentonäyttelyä, johon käytettäisiin
Whitechapelista siirrettyjen köyhälistön yömajojen laajaa aluetta.
Edistyksen humu herätti pian vastakaikua myöskin Bun Hillin
asutuksessa. Grubb haki jälleen esille lentokonemallinsa, kokeili
sillä takapihalla ja saikin sen hiukan liikkeelle, mutta murskasi
samalla läheisestä kasvihuoneesta seitsemäntoista lasiruutua ja
yhdeksän kukkaruukkua.
Ja sitten heräsi itsepintainen, mullistava huhu kertoen, että
problemi oli ratkaistu, salaisuus paljastettu; kukaan ei tietänyt,
mistä se lähti ja mihin se perustui. Bert siihen tutustui eräänä
iltapäivänä, jolloin myymälä oli suljettu varhain ja hän oli lähtenyt
liikkeelle moottoripyörällään, poiketen matkalla erääseen majataloon.
Siellä istui tupakoiden muuan khakipukuinen henkilö, joku koneseppä,
joka hetken kuluttua rupesi tarkastelemaan Bertin pyörää. Se oli
tukeva laite ja sietikin jonkun verran huomiota näinä nopeasti
vaihtuvina aikoina, sillä se oli nyt lähes kahdeksan vuoden vanha.
Kun sen eri ominaisuuksista oli kyllin keskusteltu, sotilas siirtyi
toiseen aineeseen lausumalla: "Ensi kerralla minä hankin aeroplaanin.
Näihin teihin alkaa jo kyllästyä."
"Se on joutavaa lorua", sanoi Bert.
"Eipä olekaan", virkkoi sotilas. "Kohta sitä lennetään."
"Onhan sitä jo yritetty", sanoi Bert; "minä en usko, ennenkuin näen."
"No sitä ei tarvitse kauan odottaa", väitti sotilas. Keskustelu
tuntui sotkeutuvan ystävälliseksi kiistelyksi ja suukovuksi.
"Mutta nytpä lennetään jo", väitti sotilas. "Olen omin silmin nähnyt."
"Onhan sen jokainen nähnyt", sanoi Bert.
"En tarkoita tuollaista lepattamista ja pyllähtelyä; olen nähnyt
lennettävän varmasti ja taatusti, tuultakin vasten, oikein kunnolla
lennettävän."
"Se ei ole totta!"
"Onpahan! Aldershotissa näin. Sitä koetetaan pitää salassa. Kyllä
se asia on selvillä. Saattepa nähdä, ettei meidän sotaministeriömme
olekaan tällä kertaa torkkunut."
Bertin epäusko alkoi horjua. Hän kyseli, ja sotilas selitteli asiaa
tarkemmin.
"Nähkääs, niillä on suuri aitaus, lähes neliöpeninkulman laajuinen.
Ne ovat ympäröineet sen kymmenen jalan korkuisella piikkiaidalla
ja hommaavat siellä sisäpuolella. Me kiertelimme sen tienoilla ja
näimme joskus vilahdukselta. Kyllä ne ovat muutkin sen perillä --
japanilaiset ja saksalaisetkin! Entäs ranskalaiset, tällaisissa
asioissa ne eivät ole koskaan jääneet jälkeen. Ne alkoivat ensinnä
käyttää panssarilaivoja, vedenalaisia veneitä ja ohjattavia
ilmalaivoja. Kyllä ne nytkin ovat kintereillä."
Sotilas seisoi hajasäärin, täyttäen miettiväisenä piippuaan. Bert
istui matalalla aidalla, jonka nojaan hän oli asettanut pyöränsä.
"Kylläpä nyt sota muuttuu kummalliseksi", hän sanoi.
"Pian sitä lennetään", selitti sotilas. "Kun se on selvillä, kun
esirippu nousee, niin saattepa nähdä jokaisen näyttämöllä -- täydessä
puuhassa... Ja sitten sitä vasta tapellaan!... Varmaankaan ette
seuraa sanomalehdistä tällaisia asioita?"
"Kyllähän hiukkasen", sanoi Bert.
"No oletteko huomannut sen omituisuuden, että keksijät ilmestyvät
äkkiä julkisuuteen, tekevät muutamia onnistuneita kokeita ja sitten
katoavat?"
"Enpä juuri voi sanoa", virkkoi Bert.
"Mutta minäpä olen. Antaapas vaan jonkun tulla, joka saa tällä
alalla aikaan jotain sukkelaa, niin totta tosiaan hän häviää ennen
pitkää. Katoaa hiljalleen näkyvistä. Hetken kuluttua ei koko joukosta
kuulu sanaakaan. Ymmärrättekö? Ne katoavat! Aivan jäljettömiin.
Ensinnä -- no, sehän on jo vanha juttu -- tulivat nuo amerikkalaiset
Wrightin veljekset. He liitelivät -- liitelivät kilometrejä. Lopulta
he liitelivät pois koko näyttämöltä. Eikö se liene tapahtunut
yhdeksäntoista sataa neljä tai viisi. Sitten nuo irlantilaiset -- ei,
nimiä en muista. Jokainen sanoi, että he osasivat lentää. _Hekin_
katosivat. Kuolleet he eivät ole, mikäli olen kuullut; mutta eipä
voi sanoa heidän elävänkään. Eihän heitä näy vilahdukseltakaan.
Niin, ja sitten vielä tuo mies, joka lensi Pariisin ympäri ja
pyllähti Seineen. Taisi olla De Booley, en oikein muista. Se oli
tapaturmasta huolimatta komea koetus. Mutta minnekäs hän joutui? Hän
ei vahingoittunut pudotessaan. Piiloon ryömi _hänkin_."
Sotilas valmistautui sytyttämään piippuansa.
"Näyttää siltä, kuin joku salainen seura olisi saanut heidät
käsiinsä", sanoi Bert.
"Salainen seura! Mitä vielä!"
Sotilas vetäisi tulta ja imi piippuaan. "Salainen seura", hän
toisti vastauksen asemasta, pitäen piippua hampaissaan ja palavaa
tikkua sormissaan. "Sanokaamme kernaammin: sotaministeriö." Hän
heitti tikun oheen ja astui pyöränsä luo. "Kerronpa teille, hyvä
herra", hän jatkoi, "ettei Europassa tai Aasiassa tai Amerikassa
tai Austraaliassa ole ainoatakaan suurvaltaa, joka ei paraillaan
piilottelisi hihassaan ainakin yhtä tai kahta lentokonetta. Ei
ainoatakaan. Ja ne ovat oikeita, kelvollisia lentokoneita. Ja kuinka
ne vakoilevat! Vakoilevat ja vehkeilevät saadakseen selville,
miten pitkälle toiset ovat päässeet. Sanonpa teille, hyvä herra,
ettei muukalainen, eipä edes epäilyttävän näköinen kansalainenkaan
pääse nykyään puolen peninkulman päähän Lyddin likettyville --
puhumattakaan meidän pienestä sirkuksesta Aldershotissa ja Galwayn
kokeiluasemasta. Ei ole koettamistakaan!"
"Olisipa kuitenkin hauska nähdä joku sellainen", sanoi Bert. "Silloin
rupeisi jo vähän uskomaan. Nähtyäni uskon, sen lupaan."
"Kyllä pian saatte nähdä", lausui sotilas taluttaen pyöräänsä tielle.
Bert jäi aidalleen vakavana ja mietteissään, lakki takaraivollaan ja
sammuva paperossi suupielessä.
"Jos tuo mies puhui totta", hän virkkoi, "niin kyllä Grubb ja minä
olemme kuluttaneet hukkaan aikaamme. Ja sitten on vielä maksettava ne
kasvihuoneen ruudut."
5.
Sotilaan salaperäinen puhe kiihotti vielä Bertin mielikuvitusta,
kun sattui tapahtuma, joka oli kaikkein hämmästyttävin koko
tuossa draamallisessa ihmiskunnan historian luvussa: lentotaito
oli saavutettu. Ihmiset ovat yleensä perin kärkkäitä puhumaan
käänteentekevistä tapahtumista; tämä oli todellakin käänteentekevä
tapahtuma. Kenenkään aavistamatta herra Alfred Butteridge lensi
Kristallipalatsista Glasgowiin ja saman tien takaisin pienellä,
käytännöllisen näköisellä koneella; se oli ilmaa raskaampi, liiteli
kuin kyyhkynen ja totteli erinomaisesti ohjaajaansa.
Se ei ollut enää vain uusi askel eteenpäin, se oli pikemmin
jättiläisharppaus. Butteridge pysyttelihe ilmassa kaikkiaan noin
yhdeksän tuntia, jonka ajan kuluessa hän lensi yhtä keveästi ja
varmasti kuin lintu. Hänen koneensa ei kuitenkaan ollut linnun tai
perhosen kaltainen, eikä sillä myöskään ollut tavallisen aeroplaanin
leveitä sivuja. Eniten se muistutti mehiläistä tai ampiaista.
Toiset laitteen osat pyörivät hyvin nopeasti ja näyttivät tällöin
läpikuultavilta siiviltä. Mutta toiset osat, muiden muassa kaksi
omituisesti kaartuvaa "siipisuojustinta" -- lainataksemme nimityksen
lentävistä kovakuoriaisista -- pysyivät jäykästi ojollaan ulospäin.
Keskellä oli pitkä pyöreä osa, koin ruumiin kaltainen, ja sillä
nähtiin herra Butteridgen istuvan hajareisin, melkein kuin mies
hevosen selässä. Koko laite muistutti ampiaista siinäkin suhteessa,
että se lentäessään surisi aivan samoin kuin akkunanruutua pitkin
liikkuva ampiainen.
Butteridge valloitti maailman äkkiyllätyksellä. Hän oli
noita henkilöitä, joita kohtalon yhä vielä onnistuu tuoda
tuntemattomuudesta esiin ihmiskunnan virkistykseksi. Jotkut sanoivat
hänen saapuneen Austraaliasta, toiset Amerikasta, kolmannet
Etelä-Ranskasta. Myöskin hänet selitettiin erehdyttävästi erään
miehen pojaksi, joka oli ansainnut melkoisen omaisuuden valmistamalla
kultaisia kynänteriä ja Butteridgen säiliökyniä. Mutta tämä oli
aivan toista Butteridge-sukua. Kovasta äänestään, suuresta koostaan,
ärsyttävästä kerskailustaan ja sopimattomasta käytöksestään
huolimatta hän oli ollut muutaman vuoden ajan vähäpätöisenä jäsenenä
useimmissa ilmapurjehdusyhdistyksissä. Sitten hän kirjoitti eräänä
päivänä kaikille Lontoon sanomalehdille valmistautuvansa nousemaan
Kristallipalatsista ilmaan koneella, joka oli tyydyttävästi
osoittava, että viimeisetkin vaikeudet oli lopullisesti selvitetty.
Harva sanomalehti julkaisi hänen kirjeensä hänen väitteitään uskoi
tuskin kukaan. Eikä kukaan kiihottunut, vaikka luvattu lentoyritys
viivästyikin sen johdosta, että hän koetti Piccadillyssä erään hienon
hotellin portailla kurittaa hevosruoskalla muuatta etevää saksalaista
soittotaiteilijaa, joka oli häntä loukannut. Sanomalehdet kertoivat
tuosta riidasta vaillinaisesti ja ilmoittivat hänen nimensä olevan
milloin Betteridge, milloin Betridge. Aina lentonäytteeseensä asti
hänen oli mahdotonta kiinnittää puoleensa yleistä huomiota. Suuresta
hälinästään huolimatta hän ei ollutkaan saanut liikkeelle enempää
kuin kolmisenkymmentä henkilöä, kun kello kuudelta eräänä kesäaamuna
avautuivat sen avaran vajan ovet, jossa hän oli liittänyt kokoon
laitteensa -- se sijaitsi Kristallipalatsin alueella erään mahtavan
megatherium-mallin lähellä -- ja hänen jättiläishyönteisensä liiteli
suristen ulos välinpitämättömään ja epäuskoiseen maailmaan.
Mutta ennenkuin hän oli kahdesti kiertänyt Kristallipalatsin tornit,
maine nosti jo huulilleen torvensa. Se veti syvään henkeänsä, kun
Trafalgar-aukion penkeillä nukkuvat jätkät heräsivät koneen hurinaan
ja havaitsivat hänen kaartavan Nelsonin patsaan ympäri. Ja kun
hän saapui Birminghamiin, jonka ylitse hän lensi puoliyhdentoista
tienoissa, sen huumaava toitotus kajahti jo kautta koko maan.
Saavutettu oli päämäärä, johon niin kauan oli turhaan pyritty.
Ihminen lensi varmasti ja hyvin.
Skotlanti odotti suu ammollaan hänen tuloansa. Glasgowiin hän saapui
kello yhdeltä, ja kerrotaanpa, että tuskin ainoakaan laivatelakka
tai tehdas tuossa uutterassa teollisuuskeossa ryhtyi uudelleen
työhön ennen puolikolmea. Yleisö oli nähnyt kyllin todistuksia
lentämisen mahdottomuudesta osatakseen antaa Butteridgelle hänen
oikean arvonsa. Hän kierteli yliopiston rakennuksia ja laskeutui
huudonkuuleman päähän West-Endin puistoon ja Gilmour Hillin
rinteelle kokoontuneiden väkijoukkojen kohdalle. Laite lensi
suuressa ympyrässä varsin vakavasti noin kolme englannin peninkulmaa
tunnissa. Hänen täyteläinen mahtava äänensä olisi kokonaan hukkunut
sen syvään surinaan, ellei hän olisi varannut mukaansa huutotorvea.
Keskustellessaan hän kartteli ihmeteltävän taitavasti kirkkoja,
taloja ja yksiraiteisen radan kaapeleita.
"Mun nimeni on Butteridge", hän huusi. "B-U-T-T-E-R-I-D-G-E.
Kuulitteko oikein? Äiti oli skotlantilainen."
Ja saatuaan varmuuden siitä, että hänet oli ymmärretty, hän kohosi
korkeammalle isänmaallisten hurraa-huutojen raikuessa ja lensi sangen
nopeasti ja kevyesti kaakkoista taivaanrantaa kohden, nousten ja
laskeutuen pitkän aallon tavoin, aivan kuin ampiainen.
Hän käväisi vielä Manchesterin, Liverpoolin ja Oxfordin kohdalla
tavaten nimensä joka paikassa. Lontooseen tulo herätti suunnatonta
kiihtymystä. Jokainen tuijotti taivasta kohti. Sinä päivänä joutui
kaduilla ajoneuvojen alle enemmän ihmisiä kuin edellisinä kolmena
kuukautena, ja muuan höyrylaiva törmäsi Westminsterin siltaa
vastaan ja oli ajautumaisillaan karille -- oli näet pakoveden aika
-- eteläisen rannan liejuun. Auringonlaskun aikoihin hän palasi
Kristallipalatsin alueelle, ilmapurjehdus-seikkailujen klassilliseen
lähtökohtaan, laskeutui onnellisesti vajaansa ja sulki heti ovet
hänen tuloaan odottaneiden sanomalehtimiesten ja valokuvaajain nenän
edessä.
"Kuulkaahan pojat", hän sanoi apulaisten ryhtyessä ovia sulkemaan,
"olen lopen väsynyt ja istumisesta kangistunut. En voi jutella
teille sanaakaan. Minäkin olen -- lopussa. Nimeni on Butteridge.
B-U-T-T-E-R-I-D-G-E. Merkitkäähän oikein. Olen syntyperäinen
englantilainen. Huomenna puhun kanssanne."
Tapahtuman muistona on vieläkin himmeitä silmänräpäysvalokuvia.
Hänen apulaisensa ponnistelee keskellä tungeskelevia nuoria miehiä,
joilla on kädessään muistikirja tai kamera korkealle kohotettuna.
Hän itse seisoo ovessa kookkaana ja suu -- ilmehikäs, suurten
viiksien suojustama ontelo -- vääntyneenä hänen huutaessaan noille
julkisuuden säälimättömille asiamiehille. Siinä seisoo maan kuuluisin
mies. Melkein vertauskuvallisesti hän pitää vasemmassa kädessään
huutotorvea, viittoillen sillä joukolle.
6.
Tom ja Bert Smallways näkivät kumpikin hänen paluunsa. He vahtivat
sitä Bun Hillin huipulta, jolta he olivat usein katselleet
Kristallipalatsin ilotulitusta. Bert oli kiihtynyt, Tom pysyi tyynenä
ja välinpitämättömänä, mutta kumpikaan ei aavistanut, kuinka tuon
alun hedelmät olivat vaikuttavat heidän omaan elämäänsä. "Ehkäpä
Grubb nyt rupeaa välittämään hieman puodistaan", Bert sanoi, "ja
heittää mallipahasensa tuleen. Vaikk'ei sekään meitä pelasta, ellemme
suoriudu Steinhartin laskusta."
Bert tiesi kyllin paljon asioista ja ilmapurjehdusproblemista
käsittääkseen, että tämä jättiläis-kokoinen mehiläisen mukaelma
"saattaisi sanomalehdet kouristuksiin", käyttääksemme hänen omaa
sanontatapaansa. Seuraavana päivänä kävi ilmi, että niin olikin
laita; niiden sivut olivat mustinaan hätäisesti otettuja valokuvia,
kieli oli hurjan kiihkeätä, otsakkeet vaahtosivat. Ja tila paheni.
Ennen viikon loppua niitä ei enää julkaistu, ne syöstiin kirkuen ulos
maailmaan.
Eniten huomiota kiinnitettiin tässä rytäkässä Butteridgen omituiseen
olemukseen ja niihin harvinaisiin ehtoihin, joilla hän suostui
ilmaisemaan koneensa salaisuuden.
Sillä salaisuus se oli, ja hän piti sen salassa mitä huolellisimmin.
Suuren Kristallipalatsin varmoissa suojissa hän rakensi itse koneensa
välinpitämättömien työmiesten avulla, ja lentonsa jälkeisenä
päivänä hän purki sen omin voimin kappaleiksi, pani eräitä osia
laatikkoihin ja toimitti sitten loput talteen oppimattomien
henkilöiden avulla. Pohjoiseen, itään ja länteen lähetettiin
sineteillä suljettuja kääröjä, ja koneet pantiin laatikkoihin aivan
erityisen huolellisesti. Tällainen varovaisuus osoittautuikin tarpeen
vaatimaksi, sillä intohimoisesti haluttiin jonkinlaisia kuvia tai
tietoja hänen koneestaan. Mutta kokeensa suoritettuaan Butteridge
aikoi pitää salaisuutensa suojattuna, estää pienimpiäkään tietoja
tihkumasta julkisuuteen.
Hän esitti nyt brittiläiselle yleisölle kysymyksen, haluttiinko
omistaa hänen salaisuutensa vai eikö. Yhtämittaa hän toisti
olevansa "oikea englantilainen", ja hänen ensimäinen ja viimeinen
toivomuksensa oli luovuttaa keksintönsä valtakunnan yksinoikeudeksi.
Mutta --
Juuri siinä alkoivat vaikeudet.
Mr. Butteridge oli selvästi kerrassaan vapautunut turhasta
kainoudesta -- suoraan sanoen, kainoudesta kokonaan -- ja erikoisen
halukas antautumaan haastateltavaksi, keskustelemaan mistä muusta
hyvänsä paitsi ilmapurjehduksesta, esittämään vapaaehtoisesti
mielipiteitä, arvosteluja ja elämäkerrallisia tietoja, antamaan
valokuviaan ja yleensä levittämään persoonallisuutensa koko maailman
huomattavaksi. Kaikissa julkaistuissa muotokuvissa näkyi aina
suunnattomat mustat viikset ja niiden alla tuima piirre. Yleensä
oli ihmisillä se käsitys, että Butteridge oli pieni mies; arveltiin
näet, ettei suurikokoisella milloinkaan voisi olla niin katkeran
tarmokasta piirrettä. Todenteolla Butteridge oli kuitenkin kuuden
jalan ja kahden tuuman pituinen, ja painokin oli sen mukaan.
Olipa hänellä lisäksi harvinaisen laajaluontoinen ja arveluttava
rakkausjuttukin, ja brittiläinen yleisö, joka yhä vielä piti yleensä
kiinni sopivaisuudesta, sai mielipahakseen ja säikähdyksekseen
kuulla, että tuon verrattoman lentosalaisuuden joutuminen Englannin
hallituksen yksinoikeudeksi riippui siitäkin, kohdeltaisiinko tätä
juttua myötätuntoisesti. Sen arveluttavista puolista ei saatu
koskaan täyttä selkoa, mutta niin paljon tiedettiin, että nainen
oli ylevän varomattomuuden puuskassa astunut alttarin ääreen erään
"raukkamaisen hajuportimon rinnalla" -- käyttääksemme Butteridgen
omia sanoja, joita ei ennen ole julkaistu, ja tämä eläintieteellinen
hairahdus vahingoitti jollain laillisella ja kiusallisella tavalla
hänen yhteiskunnallista onneaan. Hän halusi puhua asiasta, osoittaa
sydämensä valitun ylevän luonteen koko tuossa sekavassa valossa. Se
oli todellakin perin tukalaa sanomalehdistölle, joka on aina ollut
varsin taipuvainen vaikenemaan, joka kyllä halusi uudenaikaiseen
tapaan persoonallisia tietoja, mutta ei liian persoonallisia.
Tietenkin oli tukalaa joutua armottomasti tekemisiin Mr. Butteridgen
suuren sydämen kanssa, nähdä hänen säälimättä itse leikkelevän
sen elävältä palasiksi ja koristavan sen värisevät osat räikeillä
merkkilipuilla.
Mutta siitä ei päästy minnekään. Hän pakotti vastustelevat
sanomalehtimiehet tarkkaamaan tämän hämmästyttävän elimen lyöntejä
ja sykintää -- ei yksikään setä ole milloinkaan kiusannut
suurella kellollaan pienokaista säälimättömämmin. Kaikki heidän
vastaväitteensä hän sysäsi syrjään. Hän sanoi "ylpeilevänsä
rakkaudestaan" ja pakotti heidät kirjoittamaan sen muistiin.
"Se on tietysti yksityinen asia, Mr. Butteridge", he uskalsivat
huomauttaa.
"Vääryys, hyvä herra, on julkista laatua. Minusta on samantekevää,
taistelenko laitoksia vai yksilöitä vastaan. Samantekevää, vaikka
taistelisin maailmankaikkeutta vastaan. Minä puollan naista, jota
rakastan, hyvä herra -- jaloa, väärinkäsitettyä naista. Aion huutaa
hänen syyttömyytensä julki joka ilmansuunnalle!"
"Minä rakastan Englantia", hänen oli tapanaan lausua -- "minä
rakastan Englantia, mutta puritaanisuutta kammoan. Se täyttää minut
inholla. Se oksettaa minua. Ajatelkaahan omaa asiaani..."
Taipumatta hän puhui sydämestään ja vaati nähtäväkseen haastattelut
ennen niiden julkaisemista. Ellei niissä otettu kyllin huomioon hänen
eroottista mylvintäänsä ja huitomistaan, hän lisäsi niihin suurella,
tuhruisella käsialallaan kaiken, mikä oli jätetty pois, vieläpä
enemmänkin.
Asia oli kerrassaan tukala brittiläiselle sanomalehdistölle.
Tapaus oli niin peräti selvä ja sileä; maailma ei ollut koskaan
kohdellut harhaantunutta tunnetta välinpitämättömämmin. Toiselta
puolen Butteridgen keksintö jännitti hirveästi sen uteliaisuutta.
Mutta kun tämä joskus saatiin tuokioksi poikkeamaan suojattinsa
asiasta, silloin hän puhui enimmäkseen -- ja tavallisesti hellyyttä
väräjävin äänin -- äidistään ja lapsuudestaan -- äidistään, joka
skotlantilaisena oli täydellinen äidillisten hyveiden tietosanakirja.
Hän ei ollut aivan puhdasverinen, mutta ei paljoa puuttunutkaan.
"Kaikesta saan kiittää äitiäni", Butteridge vakuutti -- "kaikesta!"
ja -- "kysykäähän keneltä hyvänsä, joka on tehnyt jotain. Saatte
kuulla saman jutun. Kaikesta meidän on kiittäminen naisia. He ovat
sitä oikeata lajia, hyvä herra. Ihminen on vain unelma. Hän tulee ja
menee. Naisen sielu johtaa meitä ylöspäin ja eteenpäin!"
Näin hän jutteli alituisesti.
Mutta siitä ei käynyt selville, mitä hän erikoisesti halusi
hallitukselta salaisuudestaan tai mitä muuta kuin rahaa
nykyaikaiselta valtiolta sellaisessa asiassa saattoi odottaa.
Arvostelukykyisillä henkilöillä olikin yleensä se käsitys, ettei
hän hieronutkaan kauppaa, vaan käytti tätä harvinaista tilaisuutta
pitääkseen melua ja kerskaillakseen tarkkaavaisen maailman kuullen.
Ulkomailla alkoi jo levitä huhuja hänen oikeasta alkuperästään.
Kerrottiin hänen omistaneen Kapkaupungissa huonomaineisen hotellin,
missä oli kuollut muuan Palliser-niminen perin ujo ja yksinäinen
nuori keksijä, joka oli keuhkotaudin murtamana saapunut Englannista
Etelä-Afrikkaan. Hän oli ottanut tämän nuoren miehen hoitoonsa,
nähnyt hänen kokeensa ja lopulta varastanut hänen suunnitelmansa
ja paperinsa. Näin väitti ainakin suorasuinen amerikkalainen
sanomalehdistö. Mutta julkisesti sitä ei koskaan voitu todistaa
oikeaksi eikä valheeksi.
Mr. Butteridge joutui kiivaaseen kinasteluun myöskin lukuisien
suurten rahapalkintojen johdosta. Muutamia näistä oli jo vuonna 1906
määrätty suoritettaviksi onnistuneesta koneellisesta lennosta. Ja
kun tällaisia lupauksia ei toistaiseksi ollut tarvinnut täyttää,
olivat useat sanomalehdet Butteridgen menestyksen aikaan viehättyneet
lupaamaan toisinaan suunnattomiakin rahamääriä ensimäiselle
henkilölle, joka lentäisi Manchesterista Glasgowiin, Lontoosta
Manchesteriin, sata, kaksi sataa englanninpeninkulmaa Englannissa,
ja niin edespäin. Useimmat olivat laatineet suojakseen kaksimielisiä
ehtoja ja asettuivat nyt vastustavalle kannalle; pari lehteä maksoi
heti ja koetti intohimoisesti herättää sillä huomiota. Ja Butteridge
haastoi vastahakoiset oikeuteen, aloittaen samaan aikaan ankaran
agitatsionin saadakseen hallituksen ostamaan hänen keksintönsä.
Yksi asia pysyi kuitenkin ennallaan kaiken tämän kestäessä,
Butteridgen hullun rakkausjutun, hänen politiikkansa ja
persoonallisuutensa, hälyämisensä ja kerskailunsa takana: hänellä
yksin oli hallussaan käyttökelpoisen aeroplaanin salaisuus,
jota kaikista vastaväitteistä huolimatta oli pidettävä tulevan
maailmanvallan avaimena. Ja lukemattomien henkilöiden, muiden muassa
Bert Smallwaysin suureksi hämmästykseksi kävi piakkoin tiettäväksi,
että mahdollisuus saada haltuunsa tuo kallisarvoinen salaisuus
saattoi helposti luistaa Englannin hallituksen käsistä. Eräs
lontoolainen sanomalehti toi ensinnä ilmi tämän yleisen levottomuuden
ja julkaisi haastattelun, jolla oli pelottava otsake: "Mr. Butteridge
puhuu suunsa puhtaaksi."
Siinä keksijä -- jos hän oli sellainen -- purki sydämensä.
"Minä tulin maailman äärestä", hän sanoi aluksi, mikä tuntui
vahvistavan Kap-jutun, "tuoden isänmaalleni salaisuuden, joka tekisi
sen maailman valtijaaksi. Ja mitä saan palkaksi?" Hän vaikeni
hetkeksi. "Ikäloput mandariinit minulle äyhkäisevät!... Ja naista,
jota rakastan, kohdellaan kuin rutonlyömää!"
"Olen oikea englantilainen", hän jatkoi yltyneenä, kirjoittaen
perästäpäin omakätisesti seuraavan loistavan tunteenpurkauksen:
"mutta rajansa on sydämelläkin! Maailmassa on nuorempiakin kansoja
-- elinvoimaisia kansoja! Kansoja, jotka eivät liikaverisyyden
kouristuksissa korise ja ähky muodollisuuden ja virkavaltaisuuden
vuoteella! On kansoja, jotka eivät heitä luotaan maailmanvaltiutta
kohdellakseen ylenkatseellisesti tuntematonta miestä ja loukatakseen
jaloa naista, jonka kengännauhoja eivät ole kelvolliset päästämään.
On kansoja, jotka eivät ummista silmiään tieteelle, eivät ole
joutuneet auttamattomasti voimattoman keikarimaisuuden ja
rappeutuneisuuden valtaan. Sanalla sanoen, painakaa mieleenne sanani
-- maailmassa on toisia kansoja!..."
Eritoten tämä puhe teki Bert Smallwaysiin syvän vaikutuksen. "Jos
saksalaiset tai amerikkalaiset saavat tästä vihiä", hän virkkoi
painokkaasti veljelleen, "silloin on Englannin valtakunta mennyttä
kalua. Union Jack [Englannin lippu. -- Suom. muist.], niin
sanoakseni, ei ole sen paperin arvoinen, jolle se on kirjoitettu,
Tom."
"Lieneekö sinusta tänä aamuna apumieheksi?" sanoi Jessica, kun
hän vaikeni syvämietteisenä. "Kaikki näkyvät haluavan heti uusia
perunoita. Tom ei ennätä kantaa puoliakaan."
"Me elämme tulivuorella", Bert jatkoi kiinnittämättä huomiota
kysymykseen. "Sota voi puhjeta milloin hyvänsä -- ja sellainen sota!"
Hän pudisti päätään onnettomuutta ennustavan näköisenä.
"Parasta että viet ensin tämän erän, Tom", sanoi Jessica. Hän kääntyi
tuikeana Bertin puoleen. "Onko sulla aikaa tänään?" hän kysyi.
"Eiköpä liene", Bert vastasi. "Puodissa on tänään kovin vähä
liikettä. Vaikka hirveästi minua huolettaa tämä vaara, joka meidän
maata uhkaa."
"Työllä siitä pääset", sanoi Jessica.
Ja hetken kuluttua Bertkin astui muutoksia ja ihmeitä hautovaan
maailmaan, taakkanaan kantamus perunoita ja isänmaallisia huolia.
Lopulta jälkimäiset kuitenkin syrjäytti varsin voimakas ärtymys,
jonka perunain painavuus ja hankaluus aiheutti, sekä sangen selvä
käsitys Jessican perinpohjaisesta inhoittavaisuudesta.