kuin vasta jatkon kohdalla.
Nopeuteni oli minut pelastanut, sillä veitsen isku oli sattunut noin
tuuman verran vain minusta, kun kiipesin köysiä ylöspäin. Hands seisoi
alhaalla suu auki töllistellen minua.
Nyt, kun minulla oli aikaa käyttää sitä hyväkseni, panin uutta ruutia
ruutitappiin, joka teko näkyi tekevän huomattavan vaikutuksen Handsiin,
sillä hän huomasi, että hän ei enään ollut voitonpuolella. Hetkisen
epäröityään alkoi hänkin hiljakseen kivuta köysiä myöten minua kohti
veitsi hampaissa ja kärsien suuria tuskia. Minulla olivat molemmat
pistoolini kunnossa ennenkuin hän oli ehtinyt puoliväliinkään. Sitten
lausuin hänelle pistooli kummassakin kädessäni: "Jos astutte
askeleenkin, niin muserran kallonne! Kuolleet eivät pure", lisäsin
pilkallisesti.
Hän pysähtyi hetkiseksi ja hänen kasvonilmeistään minä huomasin, että
hän mietti, miten tekisi. Minä en voinut olla ääneen nauramatta hänen
surkealle asemalleen. Vihdoin alkoi hän puhua pysyen muutoin aivan
entisessä asemassaan, paitsi että hän otti veitsen suustaan:
"Jim, minä luulen olevan viisainta, että teemme sovinnon. Minä olisin
teidät nitistänyt, jollei laiva olisi äkkiä kallistunut. Mutta minulla
ei ole onnea ja siksi täytyy minun antaa perää, vaikka se onkin
vaikeata vanhasta merimiehestä, sillä tehän, Jim, olette vasta
poikanen."
Kun minä kuuntelin ja hymyilin voitonvarmana hänen puheilleen, kohotti
hän äkkiä oikean kätensä ja jokin suhahti ilmassa kuni nuoli. Minä
tunsin kipua olkapäässäni ja huomasin olevani naulittu mastoon kiinni.
Äkillisen tuskan johdosta laukenivat molemmat pistoolini yhtaikaa ja
samassa putosivat ne käsistäni. Mutta ne eivät pudonneet yksinään, vaan
niitä seurasi Hands, sillä päästäen puoleksi tukahutetun huudahduksen,
putosi hän pää edellä veteen.
Kahdeskymmeneskahdeksas luku.
Kultaa loppumattomasti.
Hands kohousi vielä kerran vedenpintaan, mutta vaipui sitten pohjaan,
ja kun vesi lakkasi väreilemästä, niin näin hänen kauhistuneena
lepäävän tasaisella hiekkapohjalla. Muutamia kaloja kulki hänen
sivutseen. Toisinaan näytti hän veden liikkeitten johdosta ikäänkuin
nousevan istualleen, mutta kuollut hän sentään oli, sillä hän oli sekä
ammuttu että hukkunut ja oli nyt kalojen ruokana samalla paikalla,
jonka hän oli aikonut minun kuolinpaikakseni.
Tuskin olin tullut tästä seikasta vakuutetuksi, kun tunsin itseni
sairaaksi, heikoksi ja pelästyneeksi. Lämmin veri juoksi pitkin
selkääni ja rintaani. Veitsi, joka oli naulannut minut mastoon kiinni,
tuntui polttavan kuin hehkuva rauta. Nämät tuskat voin kumminkin
kärsiä, mutta enin kiusasi minua se seikka, että pelkäsin putoavani
mastosta veteen purrenohjaajan ruumiin viereen.
Minä puristauduin mastoon molemmin käsin kiinni, niin kovin että
kynsiäni pakoitti ja suljin silmäni ikäänkuin vaaraa peittääkseni.
Mutta vähitellen palasi mielenmalttini, valtasuoni alkoi tykyttää
säännöllisemmin ja taas tunsin olevani itseni herra.
Ensi ajatukseni oli temmaista veitsi irti, mutta joko se sitten oli
liian kovasti kiinni tai puuttui minulta rohkeutta ja siksi kauhistuen
luovuin tuumastani. Mutta omituista juuri, että kauhunväristykseni teki
käänteen asiassa. Veitsi olikin näet ollut vähällä mennä harhaan ja
väristys tempasi irti sen ohuen nahkapalan, jonka se oli ruumiistani
lävistänyt. Verta nyt tosin tuli runsaammasti, mutta minä olin taas oma
herrani ja mastoon oli nyt naulittuna vain takkini ja paitani.
Nämät tempasin irti kiivaalla liikkeellä ja sitten laskeusin alas
oikeanpuolen mastoköysiä myöten. Sidoin haavani parhaani mukaan, se ei
ollut syvä eikä vaarallinen eikä olleskaan estänyt käden liikkeitä.
Sitten tarkastelin ympäristöäni, ja kun laiva tavallaan oli omani, niin
päätin vapauttaa sen viimeisestä matkustajastaan, nimittäin O'Brienin
ruumiista. Tartuin sitä vyötäryksiin kiinni, otin vauhtia ja heitin sen
kuin jauhosäkin yli laidan. Kuului kova vedenpausaus ja ruumis vaipui
pohjaan. Punanen lakki kohousi vedenpintaan. Kun vesi asettui, näin
Israelin ja hänen makaavan rinnakkain ja kumpikin liikkui veden
liikkeiden mukaan. O'Brien, vaikka olikin vielä hyvin nuori mies, oli
kumminkin kaljupäinen.
Nyt olin yksin laivallani. Vesi oli lakannut nousemasta ja aurinko oli
jo niin laskeumaisillaan, että vasemman rannan puitten varjot alkoivat
ylettyä jo ankkuripaikkaan saakka. Iltatuuli oli alkanut puhaltaa ja
vaikka kaksihuippuinen itäinen kukkula estikin sen voimaa, niin
alkoivat köydet vinkua ja alasriippuvat purjeet lepattaa.
Minä huomasin, mikä vaara alusta uhkasi. Perämaston purjeen laskin alas
niin että se pudota jyrähti kannelle. Enemmän puuhaa minulla oli isosta
purjeesta, mutta sainhan senkin vihdoin alas. Ja nyt oli "Hispaniolan"
kuten itsenikin antauduttava onnen haltuun.
Ankkuripaikka oli nyt kokonaan varjossa. Alkoi tuntua viileältä. Vesi
myös laskeutui kovasti ja laiva meni yhä enemmän kallelleen.
Minä menin etukeulaan päin ja tarkastelin. Vesi näytti olevan kylliksi
matala ja ulottui vain vyötäröihin saakka, kun köyttä myöten laskeudin
veteen. Iloisena kaahlasin maihin ja "Hispaniola" oli kallellaan
isopurje vedessä. Samassa katosi aurinkokin ja tuuli humisi rannalla
kasvavien puitten latvoissa.
Nyt tuli minun niin pian kuin mahdollista pyrkiä takaisin
varustukseen ja kehua teoistani. Luultavasti minä saisin torumisia
kuljeksimisestani, mutta merkitsihän "Hispaniolankin" takaisin saaminen
jotain ja toivoin että kapteeni Smollettkin tunnustaisi, etten ollut
aikaani turhaan käyttänyt.
Näitä miettien aloin ohjata kulkuani varustusta kohti. Minä muistin
että idänpuolisempi niistä kahdesta joesta, jotka laskevat kapteeni
Kiddin ankkuripaikan kohdalla, sai alkunsa kaksihuippuisen kukkulan
luota. Tähän suuntaan ohjasin kulkuni eikä kauvan viipynytkään kuin
olin sivuuttanut kukkulan ja kahlasin joen yli.
Tulin sen paikan läheisyyteen, jossa olin tavannut Ben Gunnin ja kulin
nyt varovasti, tähystellen sivuilleni. Kun tulin molempien huippujen
välisestä aukeamasta, näin häilyvän tulen kajastavan taivaanrantaa
vasten, ja otaksuin, että Ben valmisti illallistaan, Kumminkin
hiljakseen ihmettelin hänen huolimattomuuttaan, sillä kun minä näin
tulen, niin voihan sen yhtä hyvin nähdä Silverkin suolla
kuljeksiessaan.
Vähitellen pimeni yö yhä enemmän, tähtiä oli vain vähän ja nekin hyvin
sameat ja tunsin oikein sydämmellistä iloa nähdessäni kuun nousevan
taivaalle. Se nousi yhä korkeammalle ja korkeammalle. Kuun valossa
saavuin varustuksen luo, josta ei kuulunut ääntäkään. Varovasti hiivin
ollen varjossa vallituksen ympäri ja vihdoin kiipesin sen ylitse
sisään. Sieltä kuului kuorsaamista.
"Kuinka huonoa vartioimista he pitävät!" virkoin itsekseni. "Jos nyt
Silver toverineen hyökkäisi heidän kimppuunsa, niin ei heistä kukaan
näkisi huomista päivää. Niin käy kuin kapteeni on haavoitettu." Ja
vielä moitin itseäni kun olin heidät jättänyt, niin että heidän
vartijaväkensä oli niin vähäinen.
Astuin sisään ja aioin paneutua maata tavalliselle paikalleni ja
samalla hiljakseen nauroin ajatellessani, kuinka toverini
hämmästyisivät nähdessään aamulla minut joukossaan.
Jalkani sattui johonkin nukkuvaan ja tämä käänsi kuvettaan ja
yskähteli kumminkaan heräämättä.
Mutta äkkiä kuului kamalaa kirkumista pimeässä:
"Kultaa loppumattomasti, kultaa loppumattomasti, kultaa
loppumattomasti!"
Minä kauhistuin. Silverin vihreä papukaija, kapteeni Flint! Se piti
siis parempaa vartioimista kuin muut ja ilmasi tuloni kamalalla
kirkumisellaan.
Minulla ei ollut aikaa tointua. Papukaijan kirkumisen johdosta
havahtuivat nukkuvat ja kavahtivat pystyyn. Kauheasti kiroten huusi
Silver:
"Kuka siellä?"
Minä käännyin juoksemaan pakoon, mutta töytäsin erästä miestä vasten ja
vetäysin takasin, jolloin toinen mies otti minua takaapäin kiinni.
"Tuo tänne tulisoihtu, Dick", sanoi Silver ja muuan mies meni ulos
palaten tulisoihtu kädessä.
VI.
Kapteeni Silver.
Kahdeskymmenesyhdeksäs luku.
Vihollisen leirissä.
Tulisoihdun punainen valo, joka valasi varustuksen sivustan, osotti
minulle, että pahimmat epäluuloni olivat toteutuneet. Kapinoitsijoitten
hallussa oli sekä varustus että varastot. Ja vielä enemmän lisäsi
kauhuani se seikka, etten nähnyt olleskaan vankeja.
Merirosvoja oli kaikkiaan kuusi. Näistä oli viisi jalkeillaan,
punakkoina ja kasvot turvoksissa, kuudes loikoi maassa käsiinsä
nojaten, kuolonkalpeana. Verinen side pään ympärillä osotti, että hän
äsken oli haavoittunut.
Papukaija istui Pitkän Johnin olkapäällä. John näytti tavallista
kalpeammalta ja totisemmalta.
"No vieköön minut itse piru, sehän on Jim Hawkins. Kas niin, ole
rauhassa, en minä ole sinulle vihoissani!"
Sitten istuutui hän tupakkitynnyrille ja alkoi panna tupakkia
piippuunsa.
"Kuulkaas nyt, te toiset, te voitte käydä heti makaamaan, sillä ei
teidän tarvitse olla ylhäällä Jim Hawkinsin tähden... No Jim, tämähän
oli oikein mieluinen odottamattomuus vanhalle John-paralle. Minä jo
heti huomasin, että olet aika veitikka, mutta empä kumminkaan tällaista
odottanut."
Minä on vastannut mitään. He olivat asettaneet minut selkä seinää
vasten ja siinä seisoin ja katselin Silveriä kasvoihin päältä näyttäen
hyvin rohkean näköisenä, mutta sydämessäni vallitsi synkin epätoivo.
Silver veti pari sauhua piipustaan ja jatkoi sitten:
"Katsokaas, Jim, koska te nyt olette tullut tänne, niin tahdon vain
sanoa, että olen aina teistä pitänyt. Te olette sukkela poika ja aivan
samallainen kuin minä nuorena. Kapteeni Smollett on erinomainen
merimies, sen tunnustan tuomiopäivänäkin, mutta kauhean ankara
kurinpidossa. 'Velvollisuus on velvollisuus', sanoo hän, siinä hän
onkin oikeassa. Varokaa vain kapteenia. Tohtori myös on teille hyvin
vihainen... 'Tuo kiittämätön vintiö', sanoi hän. Te ette voi enää mennä
heidän luoksensa. 'Herrasväki ei ole kotona', sanotaan teille siellä.
Ja jollette hanki itsellenne miehistöä, jonka muutoin luulen olevan
hyvin vaikeata, niin lienee viisainta, että jäätte kapteeni Silverin
palvelukseen."
Tästä hänen lörpötyksestään kävi selville, että ystäväni, Jumalan
kiitos, olivat hengissä. Ja vaikka kyllä uskoinkin Silverin juttuihin,
että he olivat minulle vihoissaan, niin tunsin kumminkin selittämätöntä
helpotusta.
"Jos pidätte palveluksesta, niin silloin liittykää meihin, mutta
jollette -- niin silloin voitte häikäilemättä sanoa 'en.' Sehän on
suoraa puhetta, laivatoveri."
"Minun täytyy niinmuodoin vastata", sanoin vapisevalla äänellä, sillä
aavistin että kuolemanvaara minua uhkasi.
"Eipä ole kiirettä, poikaseni", sanoi Silver. "Teidän seurassanne kuluu
aika niin nopeasti."
Rohkasin hieman itseäni ja sanoin: "mutta minun täytyy tietää, miten
asiat ovat, miksi olette te täällä ja missä ovat ystäväni?"
"Mitenkö asiat ovat", virkkoi muuan kapinoitsijoista, "kylläpä hän
pitäisi itseään onnellisena, jos tietäisi!"
"Elikä olisit niin hyvä ja pitäisit kitasi kiinni niin kauvaksi kuin
sinulta kysytään", karjasi Silver uhkaavalla äänellä. Sitten kertoi hän
minulle lempeällä äänellä, että tohtori oli sinä aamuna tullut heidän
luoksensa kantaen valkoista lippua ja ilmoitti, että laiva oli mennyt
tiehensä. Tämän johdosta he keskustelivat tohtorin kanssa. Missä
tohtori ja toiset oleksivat, ei hän sanonut tietävänsä.
Sitten veteli hän taas rauhallisesti muutamia sauhuja ja kertoi sitten
tohtorin lausuneen poislähtiessään:
"Meitä on neljä ja yksi on haavoittunut. Mitä tuohon poikaan tulee,
niin en tiedä, missä hän on, enkä välittelekään tietää."
Kun Silver sanoi tämän olevan kaikki, mitä tarvitsen tietää ja nyt
käski minun valitsemaan, kenen puolelle liityn, niin kerroin heille
rohkeasti, että se olen minä, joka olen saattanut heidän yrityksensä
tyhjäksi. Omenatynnyrissä olin kuunnellut heidän keskustelunsa,
katkaissut ankkuriköyden ja tappanut laivaa vartioimaan jätetyt miehet
ja lopuksi vienyt laivan sellaiseen paikkaan, josta he eivät koskaan
sitä löytäisi. "Minä en pelkää teitä enempää kuin kärpäsiä. Tappakaa
minut tai säästäkää minut, se on samantekevä. Jos minut säästätte, niin
olkoon se unhotettu, mikä on tapahtunut, ja kun te olette oikeuden
edessä vastaamassa merirosvouksestamme, niin koetan parastani
pelastaakseni teidät. Valitkaa siis."
Ei kukaan heistä liikahtanut paikaltaan, vaan katsoivat he
hämmästyneinä minuun.
Minä jatkoin: "mr Silver, luulen teidän olevan parhaimman täällä
olevista ja toivon, että kerrotte tohtorille, kuinka minä esiinnyin."
Hän lupasi sen tehdä ja vieläpä lausui hän tuon lupauksen sellaisella
äänellä, että luulin rohkeuteni tehneen heihin hyvän vaikutuksen.
Mutta rohkeuteni oli saattanut toiset raivoon ja he luettelivat muita
tekojani, joilla olin heitä vahingoittanut, muun muassa ottanut kartan
Billy Bones-vainajalta. Ja eräs heistä, Morgan-niminen syöksyi ylös
veitsi kädessään aikoen minut tappaa, mutta tuosta hänet esti Silver
virkkaen:
"Seis, mies! Luuletko sinä olevasi kapteeni? Varo itseäsi!"
Tuo estäminen synnytti toisissa tyytymättömyyttä ja muuan heistä
murisi, että hän ennen antaa hirttää itsensä kuin rupeaa enää Silverin
komennettavaksi.
Tämän johdosta syntyi ankara riita Silverin ja toisten kapinoitsijain
välillä, jonka johdosta nämä menivät ulos pitämään keskenään
neuvottelua.
Me jäimme kahden kesken Silverin kanssa huoneeseen ja tämä virkkoi
kuiskaten:
"Pitäkää nyt varanne, Jim Hawkins, sillä te voitte helposti tulla
tapettavaksi ja vieläpä piinattavaksikin. Vaan nyt olen minä teidän
puolellanne, sillä näen, että te olette kelpo poika. Mutta mitäs nyt
oikein teemme?"
Minä aloin hieman käsittää asemaani ja virkoin: "arveletteko, että
kaikki on hukassa?"
"Niin arvelen, mutta minä pelastan teidän elämänne, jos te vain
pelastatte Pitkän Johnin hirsipuuhun joutumasta."
"Kyllä, jos vain voin", vastasin epätoivoisena.
Hän meni tulisoihdun luo, joka oli halkopinoon pistetty ja sytytti
uuden piipun.
"Ymmärrä minua oikein Jim. Minä olen nyt tuomarin puolella ja kyllähän
minä tiedän, että sinä olet vienyt aluksen johonkin turvalliseen
paikkaan, vaikken tiedä minne, ja kuinka se on tapahtunut."
Hän kaasi hieman konjakkia tinapikariin.
"Saako olla ryyppy, laivatoveri?" kysyi hän ja kun vastasin
kieltävästi, virkkoi hän: "minä tarvitsen pisaran. Kuules Jim", virkkoi
hän äkkiä, "miksi antoi tohtori minulle kartan?"
Kasvoni ilmaisivat niin teeskentelemätöntä hämmästystä, ettei hän
katsonut tarpeelliseksi enemmän kysellä.
"Niin hän tosiaankin teki, mutta siinä piilee jotain, mitä sitten
liekin."
Sitten otti hän vielä kulauksen ja puisteli päätään ikäänkuin olisivat
hänellä olleet synkät käsitykset tulevaisuudesta.
Kolmaskymmenes luku.
He tapasivat käskijänsä.
Sitten kuin rosvot olivat hyvän aikaa neuvotelleet, palasi yksi heistä
huoneeseen ja pyysi kohteliaasti saada hetkiseksi lainata tulisoihtua.
Silver suostui siihen, jonka jälkeen pyytäjä vetäysi takasin jättäen
meidät pimeään. Minä menin lähimmän ampuma-aukon luo ja katsoin ulos.
Jonkun matkan päässä pitivät kapinoitsijat kokoustaan ja yksi heistä
piteli tulisoihtua. Toinen heistä taas oli polvillaan joukon keskellä
ja minä näin veitsen hänen kädessään. Muut olivat eteenpäin kumarassa
ja katselivat viimemainitun toimia. Minä näin, että hänellä paitsi
veistä oli myös kirja kädessään, sitten nousi hän seisoalleen ja kaikki
alkoivat astua varustusta kohti.
Ovi aukeni ja muuan miehistä astui sisään oikea koura kiinni
puristettuna. Hänen käyntinsä oli viivyttelevä ja katseensa epäröivä.
"Astu esiin!" karjasi Silver, "En minä aio sinua syödä ja kyllä minä
säännöt tunnen enkä myöskään ole epäkohtelias lähetystöä kohtaan."
Merirosvo laski jotain Silverin käteen ja vetäysi sitten varovasti
toveriensa luoksi ovelle.
Silver tarkasteli sitä, jonka hän oli vastaan ottanut.
"Musta merkki! Sitäpä aavistin!" huomautti hän. "Mistä olette saaneet
paperia? Kas vain! Tämä ei ennusta hyvää, sillä se on otettu
raamatusta! Kuka hullu on leikannut paperia raamatusta?"
"Enkös sitä sanonut!" huudahti Morgan. "Minähän sanoin, ettei se
ennusta hyvää."
"Nyt olette kauniisti tehneet", jatkoi Silver. "Teidät hirtetään joka
sorkka. Ja kellä pässinpäällä teistä raamattu oli?"
"Dickillä", sanoi joku.
"Vai niin, vai Dickillä! Silloin on parasta, että Dick lukee
rukouksensa", sanoi Silver.
Mutta nyt puuttui puheeseen muuan pitkä mies, jolla olivat kellertävät
silmät:
"Jopa tuota lörpöttelyä riittää. Tämä miehistö on antanut teille mustan
merkin sääntöjen mukaisen neuvottelun jälkeen. Katsokaa mitä sen
toisella puolella on kirjoitettu ja lörpötelkää sitten."
"Kiitoksia, Georg", vastasi Silver. "Sinä olet aina ollut taitava
asioissa ja osaat säännöt ulkoa. Se minua ilahuttaa. Ah! Pantu viralta!
Kas vain! Vai niin on asianlaita! Tämä on kaunista käsialaa ja se kai
on sinun käsialaasi, Georg? Minua ei ollenkaan ihmetyttäisi, jos
sinusta tulisi kapteeni minun jälkeeni Ole hyvä ja lainaa minulle
tulisoihtua, sillä piippuni ei pala."
"Kas niin", sanoi Georg, "ei teidän enää huoli ilveillä tämän miehistön
kanssa. Te olette olevinanne sukkela, mutta nyt te olette hyljätty.
Ehkä tahdotte nousta istuimeltanne ja otatte osaa äänestykseen."
Halveksivasti huomautti Silver, että jos Georg kerran luulee säännöt
tuntevansa, niin silloin tietäköön myös, että hän, Silver, on kapteeni
niin kauvan kunnes ovat pulasta selvinneet. Toinen taas puolestaan
luetteli, mitä vastahakoisuuksia Silver oli heille aikaansaanut ja
arveli olevan kylliksi syitä tämän hirttämiseen. Silver taas kumosi
kohta kohdaltaan heidän syytöksensä kauheasti kiroillen ja ajaen syyn
kokonaan toisten niskaan. Sen tehtyään vaikeni Silver ja Georgin ja
hänen toveriensa kasvoista voi kyllä nähdä, ettei noita sanoja oltu
turhaan lausuttu.
"Se oli numero yksi", sanoi Silver ja päästeli niin kauheita kirouksia,
että niitä on mahdoton kertoa.
Ja lopetettuaan kiroilemisensa, heitti hän lattialle paperin, jonka
minä tunsin samaksi kartaksi, kuin olin löytänyt Billy Bonesin arkusta
ja ihmettelin suuresti, miksi tohtori oli sen antanut Silverille.
Mutta jos kartan näkeminen oli minusta hämmästyttävää, niin tuntui se
kerrassaan uskomattomalta rosvojen mielestä. He syöksyivät sen kimppuun
kuin kissat hiiren niskaan. Se kulki kädestä käteen ja toinen tempasi
sen toiselta. He kiroilivat ja nauroivat. Kaikki vakuuttivat sen olevan
kapteeni Flintin kartan.
"Tuo on kyllä hyvä", sanoi Georg, "mutta mitä hyötyä meillä on
aarteesta, kun meillä ei kumminkaan ole laivaa, jolla voisimme viedä
sen pois."
Nyt syöksähti Silver ylös ja karjui:
"Minä varotan sinua viimeisen kerran, Georg! Jos sanot sanankaan vielä,
niin olet kuoleman oma! Kuinkako voimme viedä aarteen? En minä tiedä,
mutta sinun ja teidän toisten pitäisi osata se sanoa, teidän, jotka
olette laivani hävittäneet. Mutta sinä et osaa, sillä sinä et ole
kekseliäämpi kuin harmaa sika. Mutta kohteliaasti sinä ehkä osaat puhua
ja niin sinun tuleekin tehdä, Georg Merry."
"Se on oikein", sanoi ukko Morgan.
Ja nyt uhkasi Silver luopuvansa kapteenin toimesta ja käski
valitsemaan, kenen tahtoivat hänen sijaansa, mutta toiset alkoivat
huutaa: "Silver, Silver, Silver on meidän kapteenimme!"
"Vai sellainen ääni nyt on kellossa. No sitten luulen, että sinä
Georg, saat vielä jonkun aikaa odottaa ja voitpa olla iloinen, etten
minä ole pitkävihainen."
"Ja sinä, Jim, saat pitää tämän mustan merkin, jolla nyt ei liene
mitään merkitystä", sanoi Silver.
Minä otin sen ja se oli noin 10 pennin rahan kokoinen paperilappu,
jonka toinen puoli oli tyhjä ja toisella puolella oli muutamia sanoja
raamatusta. Painettu puoli oli mustattu kivihiilellä ja tyhjälle
puolelle oli samalla aineella kirjoitettu "erotettu." Minä säilytän
lappua vieläkin, vaikka kirjoitus siitä on hävinnyt.
Näin päättyivät yölliset riidat. Miehet ottivat ryypyn ja rupesivat
sitten levolle.
Kolmaskymmenesensimäinen luku.
Kunniasana.
Olin ollut jonkin aikaa valveilla, kun ulkoa kuului huuto:
"Ohoi! Tohtori on täällä!"
Siellä oli todellakin tohtori. Mutta ilooni tämän kuullessani sekaantui
suruakin. Minä ajattelin karkumatkaani ja minua hävetti nähdä tuon
ystävällisen miehen kasvoja. Silver meni tohtoria vastaan ja huusi:
"Vai niin, tohtori! Hyvä huomenta, herra! Georg, autappas tohtoria
pääsemään aitauksen yli!"
Sitten ilmoitti hän tohtorille minun olevan varustuksessa, johon
tohtori vain vastasi "hyvä, hyvä, mutta velvollisuus ensin, huvi
sitten" ja pyysi saada nähdä sairaita.
Ja tultuaan varustukseen, loi hän ensin ankaran katseen minuun ja alkoi
sitten puuhailla sairaitten kanssa liikkuen ja puhellen kuin liikkuisi
jossain rauhallisessa englantilaisessa perheessä.
"Hyvin käy, poikaseni", sanoi hän miehelle, jolla oli pää käärittynä.
"Teillä oli onni, kun pelastuitte niin helposti... No, Georg, mitenkäs
on teidän laitanne? Teillä on omituinen ihonväri ja maksanne on aivan
piloilla. Otitteko tuota lääkettä?... Kuulkaas, pojat, ottiko hän
lääkettä?"
"Kyllä hän otti, herra", sanoi Morgan.
"Nähkääs, kun minä nyt olen vankilanlääkärin tapainen", sanoi tohtori
mitä ystävällisimmällä äänellä, "niin katson kunnia-asiakseni pitää
huolta, ettei kuningas Yrjön hirsipuulta mene yhtään miestä hukkaan."
Lurjukset katsahtivat toisiinsa, mutta sanaakaan virkkamatta nielivät
tuon katkeran pillerin.
"Dick ei tunne voivansa oikein hyvin", virkkoi muuan.
"Vai ei! Astukaapas esiin, Dick, ja näyttäkää minulle kielenne. Kas
niin, eipä minua olleskaan kummastuta, että hän tuntee olevansa hieman
pahoinvoipa, sillä tuollainen kieli pelottaisi koko rykmentin
ranskalaisia pakosalle. Tässä on uusi kuumekohtaus. En voi käsittää,
kuinka te voitte elää tässä epäterveellisessä paikassa. Te Silver ette
tosin tyhmä ole, mutta eipä teillä näy olevan vähintäkään aavistusta
terveysopista."
Sittenkun tohtori oli tarkastellut jokaista rosvoa ja antanut heille
tarpeellisia lääkkeitä, sanoi hän minulle:
"Ja nyt, poikaseni, tahtoisin hieman puhella kanssasi."
Georg Merry seisoi oven luona syleksien ja irvistellen sen johdosta,
että hän oli juuri nauttinut pahanmakuista lääkettä. Mutta tuskin oli
hän kuullut tohtorin sanat, kuin hän kääntyi ympäri ja kiroten karjasi:
"ei."
Silver iski sauvallaan lattiaan ja huusi Merrylle "hiljaa." Sitten
jatkoi hän tavallisella äänellään:
"Minä ajattelin juuri samaa, kun tiedän, että te pidätte paljon
pojasta. Me olemme kaikki hyvin kiitollisia teille ystävällisyydestänne
ja luotamme teihin ja nautimme lääkkeitänne kuin olisivat ne totia.
Hawkins, te saatte mennä, jos annatte kunniasananne ettette karkaa."
Minä suostuin tähän.
"Te tohtori, menette aitauksen ulkopuolelle, ja kun olette päässeet
perille, otan minä pojan mukaani, mutta hänen pitää jäädä aitauksen
sisäpuolelle, vaan sehän ei teitä estä puhelemasta. Hyvästi, tohtori!
Paljon terveisiä tuomarille ja kapteeni Smollettille."
Vastaväitteet, joita Silverin ankarat katseet vain olivat kyenneet
hillitsemään, puhkesivat esiin tohtorin lähdettyä. Häntä syytettiin
kaksimielisyydestä, enkä tietänyt miten hän saisi roistojen raivon
asettumaan. Mutta jonkun aikaa kiroiltuaan ja näitä haukuttuaan,
onnistui hänen vihdoinkin.
Sitten käski hän heitä tekemään tulen ja mennä nilkutti sauvaansa
nojaten ulos.
"Hiljoikseen, poikaseni", sanoi hän minulle. "Jos he näkevät meidän
kulkevan liian nopeaan, niin hyökkäävät he kimppuumme."
Me lähenimme aitausta ja niin pian kuin tulimme kuulomatkan päähän
toisistamme, pysähtyi Silver ja sanoi: