olevat säikeet.
Venheeni ajautui laivaa kohti, joka alkoi kulkea virran mukana. Minä
ponnistin kovasti voimiani, sillä pelkäsin venheeni menevän kumoon, ja
kun huomasin, etten voinut venhettäni suoraan ohjata täältä, käänsin
suunnan suoraan peräkeulaa kohti. Vihdoin pääsin irti vaarallisesta
naapuristani ja juuri kuin vetelin viimeisiä airovetoja, huomasin, että
hieno köysi riippui yli laivan laidan peräkeulassa. Paikalla tartuin
siihen. En voi selittää, miksi sen tein, sillä se tapahtui jotenkin
vaistomaisesti. Mutta kun olin saanut köydestä kiinni ja huomasin sen
olevan kiinnitetyn, alkoi uteliaisuus saada minussa vallan ja minä
päätin katsoa kajutan ikkunasta, miten siellä sisällä elettiin. Vedin
köyden varovasti luokseni ja kun luulin tulleeni kyllin lähelle,
kapusin köyden avulla laivan kuvetta ylös niin että näin kajuutan katon
ja osan ikkunastakin.
Laiva ja venheeni kulkivat nyt hyvää kyytiä virran mukana ja me olimme
leiritulen kohdalla. Alus nytki kovin ja minä ihmettelin, miksi ei
vartijoina olevat tästä tulleet levottomiksi. Mutta kun katsoin
ikkunasta kajuuttaan, selvisi syy. Näin, että Hands ja hänen toverinsa
tappelivat keskenään kuristaen toisiaan kurkusta.
Minä laskeuduin venheeseeni ja vieläkin oli tuo kamala näky silmissäni,
jotka sulin tottuakseni pimeyteen.
Äkkiä hämmästyin siitä että venheeni sai kovan nykäyksen. Samalla kulki
se sivullepäin ja näytti muuttavan suuntaansa. Nopeus oli samalla
suuresti lisääntynyt.
Katsahdin ympärilleni. Vesi kupluili ympärilläni ja sillä oli fosforin
kaltainen väri. Laiva ajautui eteläänpäin. Katsahdin taakseni ja nyt
näin, että leirituli oli aivan takanamme, joten me olimme tehneet aivan
suorakulman muotoisen mutkan. Yhä lisääntyvällä vauhdilla ajautui laiva
merelle päin.
Äkkiä teki laiva jyrkän, noin kahdenkymmenen asteen suuruisen
käännöksen ja samassa kuului huutoa laivasta. Kuulin poljettavan jalkaa
kajuutan lattiaan ja tiesin että nuo juopot olivat tulleet
keskeytetyiksi kahakassaan huomattuaan onnettomuutensa.
Minä laskeusin pitkin pituuttani pienen venheeni pohjalle ja jätin
sieluni luojani haltuun. Luultavasti olin siten loikonut hyvän aikaa
keinuen aaltojen mukaan ylös ja alas ja tuon tuostakin kasteli minua
merenvaahto. Vähitellen valtasi väsymys minut ja minä vaivuin
jonkinlaiseen horrostilaan ja nukuin uneksien kodistani ja "Amiraali
Benbowista."
Kahdeskymmenesviides luku.
Venheeni retkeily.
Oli kirkas päivä, kun minä heräsin ja huomasin olevani Aarresaaren
lounaisessa päässä. Aurinkoa varjosti vielä "Kaukoputki" kukkula, joka
tässä kohdassa ulottui melkein mereen saakka, joka oli hyvin
kivikkorantanen.
Ensimäinen ajatukseni oli pyrkiä maihin, mutta siitä tuumasta täytyi
minun luopua, sillä tämän huomasin olevan saman kuin antautua
vapaehtoisesti kuolemaan. Sekä minä itse että venheeni olisimme
musertuneet rantakiviä vasten.
Kumminkin onnistui minun, ainakin omasta mielestäni, löytää parempi
tie. Pohjoiseenpäin Villikissan niemestä on pitkä, matala hiekkasärkkä.
Tästä taas pohjoiseenpäin oli vielä niemi -- Metsäniemi, jota pitkät
havupuut peittivät aina merenrantaan saakka.
Minä muistelin, mitä Silver oli sanonut siitä merenvirrasta, joka
kulkee pohjoseenpäin pitkin Aarresaaren läntistä rantaa. Ja kun
minä olopaikastani huomasin olevani sen vallassa, niin katsoin
parhaaksi jättää Villikissan niemi taakseni ja säästää voimiani
maallenousu-yritykseen Metsäniemen luona, joka oli miellyttävämmän
näköinen.
Tuuli puhalsi hiljaa ja tasaisesti etelästä päin, se yhdensuuntaisesti
virran kanssa ja aallot nousivat ja laskeutuivat keskeymättä.
Jos ilma olisi ollut toisellainen, niin olisin jo aikoja sitten
joutunut surmansuuhun, mutta ihmeellistä kumminkin oli, että pieni
venheeni selvisi näin hyvin meressä. Hetkisen kuluttua kasvoi
rohkeuteni ja minä nousin istualleni koetellakseni taitoani
melomisessa. Mutta pieninkin liike vaikutti sen, että venhe oli kaatua
ja minun täytyi taas laskeutua entiseen asentooni, jolloin se taas
kulki tasaisesti. Olin aivan märkä ja lisäksi peloissani siitä, miten
pääsisin maihin, kun venheessäni ei voinut olleskaan liikkua.
Mielenmalttiani en kumminkaan kadottanut. Lakillani aloin ajaa vettä
venheestäni. Sitten nostin pääni yli laidan, saadakseni selville,
kuinka venheeni niin helposti voi kulkea aaltojen välissä. Aloin
tuumia, voisinko jollain tavoin nyästä venheeni maihin ja vähän
tuumittuani ryhdyin toimeen. Lojoin venheessä käsivarsieni nojassa
hyvin väsyttävässä asennossa ja tuon tuostakin tein pikku nykäyksen
saadakseni venheeni keulan käännetyksi maata kohti. Vaikeata se oli,
mutta vähitellen huomasin siinä onnistuvani. Tosin huomasin, etten
pääsisi maihin Metsäniemen luona, sillä olin tullut siitä noin sadan
kyynärän verran itäänpäin ja olin lähellä rantaa. Viheriöitten
puittenlatvojen näin heiluvan tuulessa ja olin vakuutettu siitä, että
seuraavan niemen luona pääsisin maihin.
Ja olipa jo aika päästäkin, sillä jano alkoi minua vaivata. Polttava
auringonpaahde oli kuivannut suolaveden, joka minut oli kastellut ja
suolaa oli huulillani. Puitten näkeminen niin lähellä itseäni melkein
saattoi minut kaipuusta kipeäksi, mutta virta vei minut niemen sivu ja
samassa minä näin näyn, joka johti ajatukseni vallan toiseen suuntaan.
Aivan edessäni, noin Englannin penikulman matkan päässä näin
"Hispaniolan" purjeissa ja olin nyt varma, että minut otettaisiin
kiinni, mutta siihen määrin kiusasi minua jano, etten tietänyt,
pitäisikö minun iloita vai surra tästä näystä ja siksi minä vain katson
töllistelin ja ihmettelin.
"Hispaniolassa" oli ylhäällä isopurje ja pari halkaisijaa ja valkea
purjekangas läihmi kuin lumi tai hopea päiväpaisteessa. Laiva alkoi
kääntyä yhä enemmän länteenpäin, joten luulin, että sieltä oli minut
huomattu ja nyt ruvettiin ajamaan takaa. Mutta sitten se äkkiä kääntyi
vastatuuleen, pysähtyi ja purjeet läpättivät.
"Sellaiset kömpelöt raukat", ajattelin itsekseni, "ne ovat vielä
varmaan aivan humalassa ja mitähän kapteeni Smollett sanoisi tuollaista
nähdessään."
Sen jälkeen kääntyi laiva useita kertoja sekä myötä- että vastatuuleen,
josta huomasin, ettei kukaan sitä ohjannut. Mutta missähän lienevät
miehet olleet? Joko he olivat juoneet itsensä kuoliaiksi tai olivat
sitten poistuneet laivasta ja jos minun onnistuisi päästä laivaan, niin
voisin ehkä saattaa sen kapteenin haltuun.
Virta kuljetti sekä venhettäni että laivaa etelää kohti, mutta laivan
purjehdus kumminkin oli niin säännötöntä ja salaperäistä että se ei
yhtään mennyt eteenpäin, vaan ehkä paremmin taaksepäin. Jos minä vain
olisin uskaltanut nousta istualleni ja ruveta melomaan, niin olisin
epäilemättä saanut laivan kiinni.
Vihdoin uskalsin nousta istualleni, mutta sain heti tervehdykseksi
merenvaahtoa silmilleni. Nyt en kumminkaan hellittänyt, vaan aloin
kaikin voimin ja mahdollisimman varovasti meloa tavatakseni
"Hispaniolan".
Sen saavutinkin pian, mutta ketään elävää olentoa ei kannella näkynyt.
Laiva näytti hyljätyltä tai olivat sitten miehet rutihumalassa. Ehkäpä
voin sulkea heidät sisään ja tehdä mitä tahdon laivalle.
Ponnistin yhä enemmän voimiani ja aloin taas lähetä laivaa, vaikka tämä
oli kääntynytkin kerran myötätuuleen ja päässyt minusta niin paljon
edelle että aloin joutua epätoivoon.
Olin laivasta enään vain noin sadan kyynärän päässä, kun tuli
tuulenpuuska ja taas pitensi väliämme.
Vielä kerran valtasi minut epätoivo, mutta sitten taas tuli mieleni
iloiseksi. Laiva näet kääntyi ympäri useamman kerran, kunnes se joutui
aivan luokseni. Se näytti minusta äärettömän korkealta, kun katsoin
sitä matalasta paikastani.
Mutta nyt käsitin äkkiä vaaran, sillä venheeni oli aallon harjalla ja
laivaa kuletti toinen aalto aivan minua kohti. Laivan nokkapuu oli
pääni päällä. Minä hyppäsin ylös, tartuin kädelläni siihen ja
riippuessani vielä siinä, kuulin tärähdyksen, joka syntyi, kun laiva
oli syöksynyt venheeni päälle ja musertanut sen. Nyt kiipesin laivaan,
jossa sain olla ilman vähintäkään toivoa voida palata takasin.
Kahdeskymmeneskuudes luku.
Minä poistan merirosvolipun.
Nokkapuuta myöten tulin laivaan jouduttuani sinä ennen kerran veteen,
kun laiva nyökkäsi eteenpäin. Päistikkää syöksyin laivan kannelle
vasemmalle puolelle. Iso purje kätki minulta osan peräkeulaa. Yhtään
elävää olentoa ei näkynyt kannella, jossa näkyi paljon jalanjälkiä.
Tyhjä pullo, josta kaula oli katkaistu vieri edestakasin kannella.
Kuljin edemmäksi ja nyt näin vahtimiehet. Punamyssynen makasi kannella
jäykkänä ja kädet leväällään ja suu ammollaan. Israel Hands taas nojasi
laivan laitaa vasten pää painuneena rinnoille ja kasvoiltaan
kuolonkalpeana. Punamyssynen vieri edestakasin vähintäkään asentoaan
muuttamatta ja Handskin luisui yhä enemmän peräkeulaan päin. Vihdoin
näin hänen kasvoistaan vain hänen toisen kasvonsa ja toisen puolen
viikseistään.
Tarkastellessani huomasin mustuneita veripilkkuja heidän ympärillään ja
nyt luulin varmasti että he olivat tappaneen toisensa humalapäissään.
Kun siinä tätä kaikkea katsoin ja ihmettelin ja kun laiva hetkisen
aikaa oli paikoillaan, rupesi Hands taas samaan asentoon, jossa hän oli
tullessani. Häntä katsellessani valtasi minut ensin sääli mutta kun
muistin, mitä olin omenatynnyrissä kuullut hänen sanovan, niin katosi
kaikki säälintunne.
Minä menin peräkeulaan päin aina ison maston luo saakka.
"Hyvä päivä, mr Hands", sanoin minä ivallisesti.
Hän mulkoili silmillään, mutta hän oli liian tiedoton, jotta olisi
voinut edes hämmästyäkään. Hän kykeni sanomaan vain sanan "konjakkia."
Minulla ei ollut aikaa hetkeäkään kadottaa ja siksi riensin peräkeulaan
päin ja kajuuttaan.
Se näky, joka täällä tarjoutui eteeni, on mahdoton kuvailla. Kaikkien
varastopaikkojen ovet olivat murretut auki karttaa etsiessä. Lattialla
oli paksu likakerros. Kajutan valkeaksi maalatuissa seinissä oli
likaisten käsien jälkiä. Tusinoittain tyhjiä pulloja vieri kolisten
lattialla. Muuan tohtorin lääkeopillisista kirjoista oli pöydällä ja
puolet lehdistä oli revitty. Luultavasti näillä olivat rosvot
sytytelleet piippujaan. Tämän hävityksen keskellä loi nokinen lyhty
himmeätä valoaan.
Minä menin viinikellariin, jossa kaikki astiat olivat tyhjät ja hirveä
määrä tyhjiä pulloja. Luultavasti ei kukaan kapinoitsijoista ole ollut
selvänä siitä päin kuin salaliitto alkoi. Vihdoin löysin Handsille
pullon, jossa oli hieman konjakkia jälellä, ja itselleni suuren
viinimehupullon sekä palan juustoa. Nämät mukanani menin kannelle,
kätkin oman varastoni, otin hyvän kulauksen vettä vesisäiliöstä ja
sitten vasta annoin konjakkia Handsille.
"Ah", sanoi hän sittenkuin hän ahnaasti oli juonut osan juomasta,
"sitäpä juuri tarvitsinkin."
Minä olin asettunut erääseen nurkkaan syömään.
"Voitteko pahoin?" kysyin minä.
Hän murisi jotain, jota en tarkemmin kuullut. Sitten sanoi hän: "jos
vain tohtori olisi laivassa, niin silloin kyllä paranisin parista
annoksesta. Mitä toveriini tulee" -- hän nyökäytti päällään
punamyssyiseen päin -- "niin on hän aivan kuollut. Hän muutoin ei
ollutkaan mikään oikea merimies. No mistä sinä tulet?"
"Nähkääs, mr Hands, minä olen tullut laivaan ottaakseni sen haltuuni.
Ja nyt saatte pitää minua kapteeninanne, kunnes teille toisin
määrätään."
Hän loi minuun vihaisen katseen, mutta ei virkkanut mitään. Väri hänen
poskilleen palasi vähitellen, joskin hän vielä näytti jotenkin
kalpealta eikä voinut istua suorana.
"Kuulkaas mr Hands", jatkoin minä, "en voi kärsiä tuota lippua ja jos
suvaitsette, niin vedän sen alas, sillä parempi on, ettei ole mitään
lippua kuin tuollainen lippu."
Minä menin lippuköyden luo, vedin lipun alas ja heitin sen mereen.
"Jumala varjelkoon kuningasta", sanoin minä ja heitin lakkini ilmaan.
"Ja nyt ei enään ole kapteeni Silveriä olemassa."
Hands loi minuun kavalia katseita ja leukansa oli rintaa vasten
painuneena.
"Minä luulen, kapteeni Hawkins", sanoi hän vihdoin, "että teillä on
halu päästä maihin, ja jospa siis hieman puhelisimme."
"Sanokaa vain, mitä teillä on sydämellänne, mr Hands", sanoin minä ja
jatkoin aterioimistani hyvällä ruokahalulla.
"Tuo mies", alotti hän ja nyökäytti päätään kuolleeseen päin, "oli
nimeltään O'Brien ja hän oli irlantilainen. Hän se nosti purjeet, jotta
lähtisimme matkoihimme. Nyt on hän kuollut ja minä en voi käsittää,
kuka laivaa ohjaisi. Ja jollen minä anna ohjausta, niin et sinä
itsestäsi kykene laivaa ohjaamaan. Kuules nyt, sinä annat minulle
ruokaa ja juomaa sekä vaatepalan, jolla voin sitoa haavani, ja minä
sanon sinulle, miten sinun on meneteltävä. Se on mielestäni rehellistä
peliä."
"Tahdon ilmoittaa teille vain yhden asian", sanoin minä, "etten minä
nimittäin aio tulla kapteeni Kiddin ankkuripaikalle. Minä aion pyrkiä
pohjoiseen väylään ja siellä laskea ankkuriin."
"Sitä en milloinkaan ole kieltänytkään", huusi hän. "Minä olen valmis
kuljettamaan laivan, vaikka mestauspaikalle, jos niin tahdot."
Asia näytti siis olevan ratkaistu ja kolmen minuutin kuluttua purjehti
"Hispaniola" vaikeuksitta myötätuulessa pitkin Aarresaaren rannikkoa
hyvässä toivossa voivansa ennen puolta päivää sivuuttaa pohjoisen
niemen sekä pääsevänsä ennen nousuvettä pohjoiseen väylään, jonka
jälkeen odottaisimme laskuvettä maihin mennäksemme.
Minä jätin nyt peräsimen ja menin alas oman arkkuni luo, josta otin
silkkisen nenäliinan. Tällä sitoi Hands minun avullani suuren
ammottavan haavansa, jonka hän oli saanut polveensa. Sitten söi hän ja
otti vielä pari kulausta konjakkia, jolloin hän alkoi näyttää paljon
pirteämmältä, istui suorempana, puhui kovemmin ja selvemmin ja näytti
minusta kaikin puolin uudelta ihmiseltä.
Tuuli oli meille erinomaisen suotuisa, laiva kiiti sen kuljettamana
kuin lintu eikä viipynyt kauvan ennenkuin kiersimme saaren pohjoisen
niemen.
Omatuntoni, joka minua oli äsken kovin nuhdellut paostani, oli nyt
rauhoittunut, luultavasti suuren anastukseni johdosta. Olisinkin ollut
kaikkeen tyytyväinen, jollei minua olisivat kiusanneet purrenohjaajan
ivalliset katseet ja pilkallinen hymyily. Tuossa hymyilyssä oli jotain,
joka ilmaisi sekä tuskaa että heikkoutta -- se oli ukon epämääräistä
hymyilyä. Mutta sen lisäksi oli siinä hitunen ivaa, ja kavaluutta oli
hänen kasvonpiirteissään.
Kahdeskymmenesseitsemäs luku.
Israel Hands.
Kuten lukija muistanee ei meillä ollut ollenkaan ankkuria, mutta Israel
Hands ilmoitti minulle, miten minun pitäisi menetellä saadakseni laivan
ankkuroiduksi.
"Kapteeni", sanoi hän hymyillen tuota ilkeätä hymyilyään, "emmekö heitä
laivatoverini ruumista mereen. En minä omasta puolestani tuosta liikoja
välittäisi, mutta ei tuo ruumis ole juuri mikään erinomainen
koristuskaan laivassa, vai mitä?"
"En ole kylliksi vahva, enkä pidä sellaisista toimista. Minun
puolestani saa hän pysyä paikoillaan."
"Tämä 'Hispaniola' on onneton laiva", jatkoi Hands silmäänsä
vilkuttaen. "Ajatelkaa, että niin monta kunnon merimiestä on saanut
panna henkensä alttiiksi. No luuletteko, että ihminen kuolee tarkkaan
tai herää eloon uudestaan."
"Ruumis voidaan tappaa, mutta ei sielua. Se teidän pitäisi jo
edeltäpäin tietää. O'Brien tuolla on nyt toisessa maailmassa. Ehkä
katselee hän meitä."
"Näyttää siltä kuin olisi ajan tuhlausta tappaa ihmisiä. Ja nyt toivon,
ettette suutu, jos pyydän teitä menemään kellariin ja tuomaan minulle
pullon jotain viiniä, sillä konjakki on liian vahvaa pääkallolleni."
Purrenohjaajan sammaltava puhe tuntui minusta luonnottomalta. Ja
toiseksi minä en olleskaan uskonut hänen viinirakkauteensa. Koko juttu
tuntui jotensakin tekosyyltä. Hän tahtoi vain saada minut kannelta
poistumaan -- se oli selvää. Mutta en voinut käsittää, missä
tarkotuksessa. Minua ei hän olleskaan katsonut silmiin. Koko ajan
hymyili hän ja hänen kasvonpiirteensä näyttivät minusta epäilyttäviltä.
Kumminkin olin valmis vastaamaan, sillä huomasin olevani voiton
puolella.
"Vai viiniä. Tahdotteko punasta tai valkoista?"
"Se on samantekevää kurjalle pikitakille. Pääasia on, että sitä on
paljon ja väkevää."
"Hyvä on. Minä tuon teille hieman portviiniä, mr Hands, mutta viipyy
hyvän aikaa ennenkuin saan sen käsiini."
Minä riensin nyt kajuutan rappusia alas niin meluavasti kuin voin,
sitten riisuin kengät jaloistani, juoksin varovasti pitkin suljettua
käytävää, kiipesin pitkin miehistön kajuuttaan vieviä rappuja myöten ja
pistin pääni ulos ovesta. Tiesin, ettei hän odottanut minua sieltä
näkevänsä. Kuitenkin ryhdyin kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin, ja
pahimmat epäluuloni näyttivät olevan aiheutettuja.
Hän oli käsiensä ja polviensa avulla noussut asennostaan, ja vaikka hän
kärsikin suuria tuskia liikkuessaan, niin kulki hän jotenkin reippaasti
kannen yli. Puolen minuutin kuluttua oli hän vasemmalla laidalla olevan
vesiaukon kohdalla, otti esiin palan köyttä sekä pitkän veitsen, joka
oli päätään myöten veressä. Hän katseli sitä hetken aikaa, aukasi
terän, koetti sitä kättään vasten, kätki sitten aseen takkinsa alle ja
palasi entiselle paikalleen.
Tätä juuri halusinkin tietää. Israel voi liikkua. Hän oli asestettu ja
minut oli hän aikonut uhrikseen. Mitä hän sitten aikoi tehdä, siitä ei
minulla ollut aavistustakaan.
Sillä aikaa kun näillä mietteillä vaivasin päätäni, oli myöskin ruumis
ollut toimessa. Minä hiivin takasin kajuuttaan, vedin kengät jälleen
jalkaani ja otin ensimäisen viinipullon jonka tapasin, jonka jälkeen
menin kannelle.
Hands oli aivan samassa asennossa kuin silloinkin, kun minä hänet jätin
kokoonpainuneena ja silmät ummessa ikäänkuin ei hän voisi auringonvaloa
sietää. Kun tulin hänen luoksensa, katsahti hän ylös, otti minulta
pullon ja katkasi siitä kaulan taitavasti, kuten konsanaan se, joka on
tällaiseen tottunut, ja otti kunnon kulauksen, Sitten oli hän taas
jonkun aikaa liikkumatta, kunnes otti tupakkikääryn ja pyysi minua
leikkaamaan siitä hänelle palasen, sanoen:
"Minulla ei ole veistä enkä ole kyllin vahva purasemaan siitä palasta.
Ah, Jim, minä pelkään, että loppuni on kohta lähellä. Leikkaa minulle
palanen poikaseni, luulen että se tulee olemaan viimeinen
tupakkimällini."
"Hyvä on, minä leikkaan teille mällin. Mutta jos luulisin loppuni
olevan niin lähellä kuin te luulette teidän loppunne olevan, niin
kristittynä minä lukisin rukouksiani."
"Sanoppas miksi?"
"Miksikö?" huudahdin minä. "Te kysyitte minulta äsken kuolemasta. Te
olette viettänyt elämänne synnissä, valheessa ja verenvuodatuksessa.
Tappamanne mies on juuri paraillaankin jalkojenne juuressa ja te vielä
kysytte miksi!"
Hän otti taas pitkän kulauksen ja sanoi hyvin juhlallisesti:
"kolmekymmentä vuotta olen minä kulkenut merellä ja kokenut sekä hyvää
että pahaa, mutta hyvästä en vielä koskaan ole nähnyt mitään hyvää
johtuvan. Sellaisesta, joka ensi iskun antaa, minä pidän. Kuolleet
eivät pure. Ja nyt poikaseni", lisäsi hän muuttuneella äänellä, "nyt
olemme saaneet kylliksi tästä hassutuksesta. Vesi on nyt sopiva.
Ottakaa nyt määräykseni varteen, kapteeni Hawkins, niin purjehdimme
satamaan ja sitten on sekin tehtävä suoritettu."
Meillä oli tuskin enään kahtakaan peninkulmaa kuljettavana ja minä
luulin olleeni hyvä ja täsmällinen oppilas ja myös olin siitä
vakuutettu, että Hands oli erinomainen luotsi.
Tuskin olimme kiertäneet niemet, kun maa ympäröi meidät. Pohjoisen
väylän rannat kasvoivat tiheätä metsää, kuten eteläisenkin sataman.
Mutta vedenpinta oli pitempi ja kapeampi. Aivan suoraan edessämme,
väylän eteläpäässä näimme laivahylyn, joka oli hajoamistilassa. Tuo
näky oli synkännäköinen, mutta se osotti ankkuripaikan olevan tyyneen.
"Katsos tuonne", sanoi Hands, "tuolla on oivallinen ankkuripaikka.
Pohja on tasanen hiekkapohja ja puita ja kukkia niin paljon ympärillä
että laiva näyttää olevan kuin puutarhassa."
"Ja kun olemme saaneet laivan pysähtymään, niin mitenkä saamme sen
irti?" kysyin minä.
Hän lausui minulle vastaukseksi joukon merimieslauselmia, joista minä
en puoliakaan käsittänyt, ja alkoi sitten minua käskeä.
"Hieman vasemmalle -- kas niin -- suoraan -- oikealle -- hieman
vasemmalle -- suoraan -- suoraan!"
Hengittämättä kuuntelin käskyjä, kunnes hän äkkiä huusi: "ja nyt
poikaseni, myötätuuleen!"
"Hispaniola" teki äkkikäännöksen ja alkoi kulkea metsäistä rantaa
kohti.
Näitten jännittävien liikkeitten aikana en joutanut pitämään Handsia
tarkalla silmällä ja unhotin vaaran, joka minua uhkasi, ja olisin
voinut kaatua vähimmättäkään puolustuksetta henkeni pelastukseksi,
jollei minut olisi vallannut äkillinen levottomuus ja saanut kääntämään
pääni Handsiin päin. Ehkä olin kuullut jotain melua tai nähnyt hänen
varjonsa. Ehkä riippui se myös jonkinlaisesta vainusta, mutta pääasia
vain oli, että kun käännyin Handsiin päin oli hän tulossa minua kohti
veitsi oikeassa kädessään.
Kumpikin päästimme huudahduksen. Mutta kun minun huudahdukseni oli
kauhistuksen huuto, oli hänen hyökkäävän sonnin raivoisaa mölinää.
Samassa syöksyi hän eteenpäin ja minä hyppäsin sivulle ja aloin juosta
etukeulaa kohti. Pakoon lähtiessäni päästin peräsintangon irti ja tämä
kääntyi vasempaan päin sattuen Handsin rintaan. Tuo seikka oli minun
pelastukseni, sillä se esti hetkeksi Handsin minua takaa ajamasta.
Ja ennenkuin hän oli ehtinyt tointua, olin minä päässyt pois siitä
nurkasta, johon hän oli minut ahdistanut, ja nyt oli minulla koko
laivan kansi hallussani. Minä pysähdyin isonmaston luokse, otin
pistoolin taskustani, tähtäsin hyvin kylmäverisesti, vaikka Hands jo
oli päässyt jaloilleen ja ryntäsi minua kohti, sekä painoin liipasinta.
Hana putosi, mutta pamausta ei kuulunut. Ruutitapissa oleva ruuti oli
varmaan kastunut. Minä kiroilin huolimattomuuttani, kun en jo aikoja
sitten ollut uudestaan ladannut ainoata asettani. Silloin ei minun
olisi tarvinnut, kuten nyt, olla kuin mikäkin pakeneva lammas
teurastajan kynsissä.
Oli kummallista, että tämä haavoittunut mies voi liikkua niin nopeasti.
Hänen harmahtavat hiuksensa olivat pudonneet hänen silmilleen ja hän
oli raivosta punainen kuin punaiseksi maalattu ovikilpi. Minulla ei
ollut aikaa koettaa toista pistooliani eikä minulla ollut haluakaan
siihen, sillä olin varma, että se oli käyttöön kelpaamaton, kuten
toinenkin pistoolini. Huomasin selvästi, ettei minun sopinut noin vain
peräytyä, sillä silloin olisi hän ahdistanut minut etukokkaan, kuten
äsken oli tehnyt peräkeulassa. Ja kun hän täten olisi saanut minut
kynsiinsä, niin olisin saanut surmani hänen verellätahratusta
veitsestään. Asetin käteni isomastoa vasten, joka oli hyvin paksu ja
jännityksellä odotin, mitä tapahtuisi.
Kun Hands näki, että minä aioin hänen kanssaan leikkiä "haukkaa ja
kyyhkystä", niin pysähtyi hänkin ja näytti miettivän. Tuota leikkiä
olin lapsena monasti leikkinyt, mutta milloinkaan ei ollut sydämeni
niin rajusti tykkinyt kuin nyt. Toivoin kumminkin voivani paeta vanhaa
miestä, jonka toinen jalka vielä lisäksi oli vioittunut.
Kun seisoimme ja vartioimme toisiamme, törmäsi "Hispaniola"
hiekkasärkkään ja kallistui oikealle sivulle niin paljon että kansi
muodosti 45 asteen kulman. Samalla vierimme yhdessä rymäkässä
kallistuneelle puolelle ja vieläpä niin lähellä toisiamme, että pääni
sattui Handsin jalkaan. Minä pääsin ensiksi jaloilleni, sillä Hands oli
saanut irlantilaisen ruumiin päällensä. Laivan kallistuminen oli tehnyt
kannen sopimattomaksi kilpatantereeksi ja siksi täytyi minun tuumia
sopivampi pakopaikka ja tämä pian, sillä viholliseni oli niin lähellä
että hän melkein kosketti minua.