ja että he sentähden tahtoivat panna minut viraltani. Ja muistakaa,
että nyt ei ainoastaan ole kysymyksessä minun henkeni vaan myös pojan."
Silver oli kokonaan muuttunut sen jälkeen kun hän oli tullut ulos
varustuksesta. Poskensa olivat sisäänpainuneet ja äänensä vapisi.
"Ettehän kai tarkota, että olette peloissanne?"
"Tohtori, minä en ole mikään arka raukka. Mutta minä myönnän suoraan,
että minua puistattaa hirsipuuta ajatellessani. Te olette niin hyvä ja
suora mies, etten koskaan ole tavannut parempaa. Ja varmaan ette unhota
sitä vähäistä hyvää, minkä olen tehnyt, yhtä vähän kuin monia pahoja
tekojanikaan. Nyt menen syrjään ja jätän teidät Jimin kanssa kahden
kesken. Kirjoittakaa tämäkin minun hyväkseni."
Hän poistui luotamme jonkun verran ja kävi eräälle kannolle istumaan.
"Vai olet sinä, Jim, täällä", sanoi tohtori surumielisesti. "Mitä
keittää, sitähän sitä syöpi. On ikävätä, että minun täytyy se sanoa,
mutta silloin kun kapteeni Smollett oli terve, et sinä koskaan olisi
juossut matkoihisi. Mutta nyt sinä uskalsit, kun hän oli kipeä.
Jumalauta, tekosi oli raukkamainen!"
Minä aloin itkeä ja sanoin: "tohtori, olen kylliksi siitä itseäni
moittinut ja olisin jo hengetönnä, jollei Silver olisi tullut väliin.
Mutta uskokaa minua, että minä kyllä uskallan kuolla, mutta kidutusta
pelkään..."
"Jim", keskeytti tohtori ja hänen äänensä oli kokonaan muuttunut,
"hyppää aidan yli ja juoksemme pakoon!"
"Tohtori, minä olen antanut kunniasanani", vastasin minä.
"Sen kyllä tiedän, mutta eipä tässä muukaan auta. Minä otan häpeän
päälleni, mutta minä en voi jättää sinua tänne. Kiipeä yli ja me
juoksemme matkoihimme kuin antiloopit."
"Ei, tohtori, sillä olen vakuutettu, ettette tekään kunniasanaanne
söisi. Mutta te ette antanut minun puhua loppuun. Jos he rupeavat minua
kiduttamaan, niin voi sattua, että ilmoitan heille jotakin laivasta.
Minä olen näet oman henkeni kaupalla anastanut laivan ja se on nyt
pohjoisessa väylässä."
"Laivan!"' huudahti tohtori.
Minä kerroin lyhimmittäin seikkailuni, joita hän äänettömänä kuunteli.
"Näkyy olevan niin sallittu, että kaikki mitä sinä teet, koituu
pelastukseksemme, ja sinä luulet että me jättäisimme sinut nyt
pulaan!... Silver!" huusi hän äkkiä. "Minä tahdon antaa teille hyvän
neuvon", sanoi hän kun Silver läheni meitä. "Onko teillä hyvin kiire
saada aarre käsiinne?"
"Pojan ja oman elämäni voin pelastaa vain aarretta etsimällä", vastasi
Silver. "Sen kyllä itsekin käsitätte."
Silver pyysi tohtorin selvittämään menettelynsä, mutta tämä kieltäytyi
sanoen, että hänellä ei ollut oikeutta sanoa, sillä se ei ollut hänen
salaisuutensa. Sen hän kumminkin lupasi, että jos he tästä pulasta
pääsevät, niin hän tulee panemaan parastaan pelastaakseen Silverin.
Silverin kasvot säteilivät ilosta ja hän huudahti: "eipä oma äitinikään
olisi voinut paremmin sanoa!"
"Ja vielä yksi neuvo: pitäkää poika aina läheisyydessänne! Hyvästi,
Jim."
Tohtori pudisti kättäni, kumarsi Silverille ja poistui nopein askelin
metsään.
Kolmaskymmenestoinen Luku.
Aarretta etsimässä.
"Jim", sanoi Silver, kun olimme kahden kesken, "jos minä pelastin
teidän henkenne, niin pelastitte te taas minun henkeni ja sitä en
unhota. Tohtori tahtoi teitä karkaamaan ja minä huomasin, että te
kieltäydyitte sitä tekemästä. Ja nyt, Jim, lähdemme aarretta etsimään."
Varustuksen luona olevan tulen luota huusi eräs miehistä meille, että
aamiainen oli valmis ja me istuimme hietikkoon sinne tänne syöden
korppuja ja suolasta sianlihaa. Ruokaa olivat he valmistaneet kolme
kertaa enemmän kuin mitä me jaksoimme syödä ja aterian loputtua viskasi
muuan miehistä raa'asti nauraen tähteeksijääneet ruuat tuleen. En
koskaan ole nähnyt ihmisiä, jotka niin vähän kuin nämät olisivat
huolehtineet huomisesta päivästä.
Kuu olimme lopettaneet aterian, sanoi Silver:
"Niin, pojat, on onni, että teillä on Pitkä John mukananne, joka ohjaa
ja laittaa kaikki parhain päin. Taas sain minä tohtorilta tietää
kaikki, mitä tahdoinkin tietää. Heillä on laiva tallessa, mutta missä,
sitä en tienä. Vaan kunhan olemme saaneet aarteen käsiimme, niin
kyllähän löydämme laivankin ja silloin olemme me ylimmät kukot
rikkatunkiolla. Ja Jimin otamme mukaamme, ja kun olemme löytäneet
aarteen, niin annamme osan sitä hänellekin."
Miehet olivat erinomaisen hyvällä tuulella, mutta minä olin hyvin
alakuloinen kohtaloani ajatellessani, sillä olihan meitä vain kaksi,
toinen rampa, toinen pahanpäiväinen poikanen viittä vahvaa ja hurjaa
miestä vastaan.
Miehet ryhtyivät varustautumaan aarteen etsimistä varten, ja kun he
olivat ottaneet mukaansa työkaluja, aseita, ruokaa ja juomaa, lähdimme
matkalle. Minulla ei ollut mitään aseita ja vyötärykseni ympärillä oli
nuora, jonka toisesta päästä Silver piteli kiinni ja minä seurasin
häntä kuin orja tai tanssiva karhu. Me menimme rantaan, jossa oli kaksi
venhettä ja näillä lähdimme soutamaan.
Soutaessa ei kartasta ollut mitään puhetta. Siinä oleva punainen
risti oli jotenkin epämääräinen tienosottaja ja kartan takapuolella
olevat paikan tuntomerkit olivat myös hyvin epämääräiset. Korkea puu
oli huomattavin tunnusmerkki. Ankkuripaikan ympärillä oli noin
kahden tai kolmensadan jalan korkeuteen kohouva rinne yhtyen
"Kaukoputki"-kukkulaan ja jatkui siitä eteläänpäin päättyen
"Perämasto"-nimiseen kukkulaan päin. Se kasvoi erikorkuisia havupuita.
Mikä näistä oli "korkea puu", voitiin ratkaista vain kompassin avulla
ja sille paikalle päästyä.
Jokaisella oli kumminkin oma "korkea puunsa" ennenkuin oltiin
puolimatkaakaan soudettu. Pitkä John kohautti hartioitaan ja pyysi
heitä odottamaan. Soudettuamme kauvan aikaa pääsimme joen suuhun. Me
laskimme vasemmalle rannalle ja aloimme nousta maihin.
Metsän näkö muuttui sitä mukaa kuin kuljimme sinne ja se osa saaresta,
jota lähenimme, näytti hyvin miellyttävältä. Ilma oli raitis ja
virkistävä ja tämä tuntui meistä suloiselta auringon paahteessa.
Joukkomme hajaantui ja hoilaten kulkivat miehet eteenpäin. Me kulimme
Silverin kanssa toisten jälestä ja minä sain häntä tukea ja estää
kaatumasta.
Olimme täten jonkun aikaa kulkeneet kun munan miehistä päästi kauhun
huudahduksen. Hän oli siis löytänyt jotain muuta kuin aarteen. Kaikki
riensimme hänen luokseen ja näimme ihmisen luurangon.
Puvunriepaleista tunnettiin se merimiehen luurangoksi. Mutta suurin
huomio kääntyi siihen seikkaan ettei luuranko näyttänyt olevan
luonnollisessa asennossa.
"Minunpa vanhaan pässinpäähäni on pistänyt omituinen ajatus", sanoi
Silver. "Tämähän on Benrangelin saaren korkein kohta. Päättäkääs
siitä."
Huomattiin että ruumiin asento oli samassa suunnassa saaren kanssa ja
kompassi osoitti I.E.I.
"Enkös sitä aavistanut", huusi Silver. "Tämä on kapteeni Flintin
tienosottaja, vaikka kyllähän minua puistattaa ajatellessani tätä
seikkaa. Flint ja kuusi miestä olivat täällä ja Flint tappoi heidät
kaikki ja asetti heidät kompassin mukaan. Nämät sääret ovat pitkät ja
hiukset ovat olleet keltaset. Hän on varmaan Allardyce. Sinähän, Tom
Morgan, muistat Allardycen?"
Tom sanoi muistavansa ja kertoipa että tämä oli lainannut häneltä
veitsenkin maihin mennessään. Tätä ruvettiin etsimään, mutta ei
löydetty ja koska kapteeni Flintin tapana ei ollut ottaa taskuista
tavaroita, niin päättivät miehet, että asia ei ollut luonnollinen.
"Mutta lähdetäänpäs aarretta etsimään", keskeytti Silver puhelut.
"Sitten voitte taas lörpötellä."
Me lähdimme kulkemaan edelleen, mutta emme meluten, vaan ääneti.
Merirosvon luuranko oli tehnyt kamalan vaikutuksen.
Kolmaskymmeneskolmas luku.
Ääni puusta.
Osaksi levähtämistä osaksi tyyntymistä varten tuosta kamalasta näystä
istuutui koko seurue niin pian kuin päästiin rinteen ylimmälle
kohdalle.
Näköala oli hyvin laaja eikä kuulunut muuta ääntä kuin kaukaa
maininkien loisketta ja hyönteisten surinaa. Merellä ei näkynyt yhtään
purjetta.
Silver seisoi ja teki tutkimuksia kompassin avulla ja virkkoi sitten:
"Tosin löytyy kolme korkeata puuta melkein suorassa linjassa
Benrangelin saaresta katsottuna, mutta silti luulen aarteen löytämisen
olevan pikku asian. Ehkä syömme ensin päivällistä."
"Minulla ei ole olleskaan ruokahalua", mumisi Morgan. "Kun ajattelen
kapteeni Flintiä, niin..."
"Voit kiittää luojaasi, että Flint on nyt kuollut", sanoi Silver.
Kun siinä istuimme ja kuiskaillen puhelimme, kuului eräästä puusta
edessämme terävä, hieman vapiseva ääni laulavan:
"Ja viisitoista makasi kirstussa
Oh hei, oh hoo tänne rommia."
En koskaan ole nähnyt sellaista kauhua kuin se, joka nyt valtasi
kapinoitsijat. He olivat aivan kalpeina. Pari heistä syöksyi ylös ja
pari taas piteli toisistaan kiinni. Morgan viereksi tuskissaan maassa.
"Se on Flint!" parkasi Merry.
Laulu oli vaiennut yhtä äkkiä kuin se oli alkanutkin aivan kuin olisi
joku kädellään tukkinut laulajan suun.
"Kas niin", änkytti Silver, kasvoiltaan aivan harmaana. "Tämä ei
kelpaa. Tuo ääni ei ole kummituksen, vaan sellaisen, jossa on sekä
lihaa että verta."
Puhuessaan näytti hänen rohkeutensa palaavan ja samassa kasvojensa
väri.
Toisetkin alkoivat jo hieman tointua ja kuuntelivat hänen rohkaisevaa
puhettaan, kun äskeinen salaperäinen ääni hiljaa huusi: "Dorby M'Graw!
Dorby M'Graw!" Sitten ääni hieman kohosi ja kiroten se huusi: "mene
hakemaan rommia, Dorby!"
Merirosvot seisoivat kuin maahannaulitut ja heidän silmänsä
pullistuivat kuopistaan. Vielä kauvan senkin jälkeen kuin ääni oli
vaijennut seisoivat he kauhun valtaamina ja tuijottivat eteensä.
"Tämä riittää!" läähätti yksi. "Lähdetään!"
"Ne olivat hänen viimeiset sanansa", virkkoi Morgan. "Viimeiset sanat,
mitkä hän laivassa ollessaan lausui."
Dick otti esiin raamattunsa ja rukoili hartaasti. Hän oli saanut hyvän
kasvatuksen ennenkuin lähti merelle ja joutui tällaiseen seuraan.
Silver ei vieläkään masentunut, vaikka kuulinkin, että hampaat hänen
suussansa kauhusta kalisivat.
"Tässä saaressa ei ole ketään muita kuin me, joka olisi kuullut
Dorbysta puhuttavan", mumisi hän. "Laiva-toverit!" huusi hän sitten
suurella voimanponnistuksella. "Minä olen tullut tänne saadakseni tuon
aarteen käsiini enkä aio antautua ihmisille enkä itse pirullekaan.
Kapteeni Flintiä en pelännyt hänen eläissään enkä aio nytkään peljätä,
kun hän on kuollut. Neljännespenikulman päässä tästä on 700,000 puntaa.
No pojat!"
Mutta ei pienintäkään merkkiä rohkeuden palaamisesta näkynyt hänen
tovereissaan.
"Seis John!" sanoi Merry. "Älä uhmaile henkiä vastaan!"
Toiset olivat liian peloissaan voidakseen mitään vastata ja he olisivat
menneet heti pakoon, jos olisivat uskaltaneet, ja pelko pakoitti heidät
pysymään Johnin tykönä.
"Henkiä?" sanoi John. "Ehkä. Mutta oletteko koskaan kuulleet henkien
puheen kaikuvan. Mitä heillä on kaiun kanssa tekemistä? Minä vain
kysyn."
Tämä todistus näytti minusta jotenkin heikolta, mutta hämmästyksekseni
rohkaisi se Georg Merryä.
"Sinä et ole tyhmä, John!" sanoi hän. "Ylös pojat! Muutoin tuntui
minusta että se muistutti paljon erään ääntä..."
"Olet oikeassa!" huudahti Silver ja kirosi. "Ben Gunnin ääntä!"
"Aivan oikein!"
"Mutta eihän se asiata auta, sillä Ben Gunn ei tällä saarella ole
enemmän elävänä kuin Flintikään."
"Kuka turkanen nyt Ben Gunnia pelkäisi!" ärjäsi Merry ja toiset
yhtyivät häneen.
Tuo rohkasi miehiä ja he lähtivät kulkemaan, Merry edellä kantaen
Silverin kompassia. Ei kukaan näyttänyt Ben Gunnista välittävän.
Dick piti kumminkin edelleen raamattua kädessään ja pelokkaana katseli
ympärilleen. Silver teki ivaa hänen pelostaan.
Me saavuimme ensimäisen korkean puun luoksi, mutta huomasimme, ettei se
ollut oikea. Vihdoin tulimme kolmannen korkean puun luoksi, joka näkyi
kauvas merellekin.
Mutta se ei ollut puun korkeus, joka teki tovereihini mahtavan
vaikutuksen, vaan tieto siitä, että jossain sen varjoissa oli
kätkettynä maahan 700,000 puntaa. Heidän silmänsä säihkyivät ja
käyntinsä reipastui ajatellessaan sitä nautintorikasta, joutilasta
elämää, joka heitä odotti.
Silverin sieramet laajenivat ja vapisivat ja hän nyki hermostuneesti
liinasta, jolla minä olin köytetty sekä loi minuun murhanhaluisia
katseita. Hän ei koettanutkaan salata ajatuksiaan, jotka minä voin
lukea niinkuin kirjasta.
Dick, joka oli jäänyt jälkeemme, vuoroin luki rukouksia, vuoroin taas
kiroili.
"Hurraa", huusi Merry ja etumaiset alkoivat juosta. Mutta kauvan he
eivät olleet ehtineet juosta, kun seisahtuivat.
Me Silverin kanssa kiiruhdimme kulkuamme ja olimme pian toisten luona.
Mutta masentava näky kohtasi meidät. Edessämme oli kuoppa, joka oli
joku aika sitten kaivettu, sillä ruohoa kasvoi sen pohjalla. Siinä oli
myös taittunut lapionvarsi ja kuokka.
Oli selvää, että kätkö oli löydetty ja ryöstetty. 700,000 punnan aarre
oli kadonnut.
Kolmaskymmenesneljäs luku.
Päällikön kaatuminen.
Ensinnä tointui tästä hämmästyksestä, jonka vertaista lie tuskin
koskaan nähty, Silver, jonka koko elo riippui tästä aarteesta.
"Jim", sanoi hän minulle, "ota sinä tämä, jos tässä sattuisi mellakka
syntymään", ja näin sanoen ojensi hän minulle kaksipiippuisen
pistoolin.
Samassa alkoi hän tyyneesti mennä pohjoista kohti ja pian oli kuoppa
meidän kahden ja noitten viiden merirosvon välillä. Minua katseli hän
nyt ystävällisin katsein ja tunsin itseni liikutetuksi näistä hänen
alituisista mielenmuutoksistaan ja siksi kuiskasin hänelle ivallisesti:
"Vai olette taas kääntänyt toisen tuulen mukaan."
Hän ei vastannut mitään. Merirosvot syöksyivät kuoppaan kauheasti
kiroillen ja kaivoivat käsillään ja heittelivät laudanpalasia sivulle.
Morgan löysi kahden guineen kultarahan ja kiroillen näytti sitä
toisille, jotka pitelivät rahaa vuorotellen käsissään.
"Onko tämä ne 700,000 puntaa, senkin liikkuva saatana", karjui Merry
näyttäen rahaa Silverille.
"Kaivakaa vain pojat! Ehkä löydätte lopuksi multasienen", sanoi tämä
hävyttömästi.
"Multasienen", ulvoi Merry. "Kuulkaa toverit, mitä se sanoo! Hän tiesi
kaikki edeltäpäin, jonka näkee jo hänen naamastaankin!"
"Vai alat sinä, Merry, taas pyrkiä kapteeniksi", sanoi Silver
tyyneesti.
Mutta nyt olivat kaikki ehdottomasti Merryn puolella. He alkoivat
kiivetä ylös kaivannosta ja loivat hurjia katseita taakseen.
Se oli minusta hyvä asia, että he kaikki asettuivat toiselle puolelle
kuoppaa kuin Silver.
Täten seisoimme kahakkaan valmiina, mutta kumpikaan puoli ei uskaltanut
alkaa. Vihdoin sanoi Merry:
"Toverit, noita on kaksi, toinen vanha raajarikko, joka on meidät tänne
narrannut ja toinen tuo penikka, jonka sydänverta tahtoisin nähdä. Ja
nyt pojat...!"
Hän kohotti kätensä ja aikoi ryhtyä taisteluun, kun samassa kuuluu:
pau! pau! pau! väijytyspaikasta. Merry putosi päistikkaa kuoppaan ja
toinen makasi koipiaan sätkytellen haudan partaalla. Eloonjääneet kolme
juoksivat pakoon minkä ehtivät.
Samassa astuivat piilopaikoistaan esiin tohtori, Gray ja Ben Gunn
savuavat piiput käsissään. He yhtyivät meihin.
Tohtori ensin tuumi, että ryhtyisimme ajamaan pakolaisia takaa, mutta
sitten luopui hän siitä ja me päätimme anastaa venheet ja siten estää
heidän pakonsa.
Me lähdimme marssimaan ja Silver koetti seurata mukana parhaansa
mukaan, mutta jäi meistä noin kolmekymmentä askelta jälelle.
"Tohtori hoi! Eipä kiirettä! Katsokaahan!" huusi hän.
Kiirettä ei ollutkaan, sillä eräällä aukealla näimme heidän juoksevan
hurjassa paossa perämaston kukkulaa kohti. Me olimme heidän ja
venheitten välillä, niin että istuuduimme levähtämään.
Silver tuli luoksemme ja kiitti tohtoria siitä hyvästä, joka oli tehty
hänen ja minun henkeni pelastukseksi.
Tohtori lähetti Grayn noutamaan hakoja, jotka rosvot olivat paetessaan
jättäneet kuopalle ja me aloimme mennä venheitten luoksi. Matkalla
kertoi tohtori muutamin sanoin, mitä oli tapahtunut. Tuo puolihupsu Ben
Gunn oli saarella kuljeksiessaan löytänyt aarteen, kaivanut sen ja
suurella vaivalla kuljettanut sen erääseen luolaan, joka oli
kaksihuippuisen kukkulan luona. Ja siellä oli se ollut jo kaksi
kuukautta ennen "Hispaniolan" tuloa.
Tohtori oli minun neuvoni mukaan etsinyt ja saanut käsiinsä Ben Gunnin
ja tältä urkki tiedot, missä aarre oli. Ja huomattuaan lisäksi, että
laivakin oli mennyt matkoihinsa, antoi hän Silverille kartan, jolla nyt
ei ollut mitään arvoa. Samoin hylkäsivät he varustuksen vietyään ensin
tarpeelliset määrät ruoka- ja ampumavaroja luolaan, jossa sai olla
turvassa ilmastokuumeelta ja myös vartioida aarretta.
Sitten kertoi hän, että he minut pelastaakseen, kun näkivät meidät tänä
aamuna olevan liikkeellä, olivat ryhtyneet siihen keinoon, että
lähettivät Ben Gunnin edeltäpäin pelottelemaan ja viivyttämään niin
kauvan, että tohtori ja Gray ehtivät piilopaikkoihinsa.
"Ja te ette siis olisi yhtään välittäneet, vaikka ne olisivat hakanneet
lihapulliksi vanhan Johnin. No olipa onni, että Hawkins oli mukanani."
"Emme vähintäkään", vastasi tohtori ystävällisesti.
Tultuamme venheitten luo särki tohtori toisen niistä ja toiseen
astuimme me ja aloimme soutaa pitkin tyyntä veden pintaa.
Sivuuttaessamme kaksihuippuisen kukkulan näimme sen luolan suun, jossa
aarre oli ja sen luona seisoi pyssyynsä nojaten tuomari. Me viuhutimme
hänelle hattujamme ja hurrasimme.
Soudettuamme noin kolme (englannin) penikulmaa, kohtasimme iloksemme
pohjoisen väylän suulla "Hispaniolan", joka ominpäinsä risteili
edestakaisin. Viimeinen nousuvesi oli irroittanut sen matalasta ja jos
tuuli olisi ollut kova tai vesi tavallista korkeampi, niin emme
luultavasti koskaan olisi nähneet rakasta laivaamme tai tavanneet sen
sitten rannalle ajautuneena. Mutta nyt ei siinä ollut muuta
epäkunnossa, kuin hieman iso purje. Toinen ankkuri laitettiin kuntoon
ja heitettiin puolen sylen syvyiseen veteen. Me sousimme takaisin
Rommilahteen, joka oli lähinnä aarteen kätköpaikkaa. Gray sousi yksin
takasin laivaan sitä vartioimaan.
Vähän matkan päässä luolasta kohtasimme tuomarin. Minulle oli hän
ystävällinen eikä virkkanut paostani mitään. Silverin kohteliaan
tervehdyksen johdosta punastui hän ja virkkoi tälle:
"John Silver, te olette täysiverinen roisto. Minua on pyydetty, etten
ryhtyisi mihinkään toimenpiteisiin teitä kohtaan, enkä ryhdykään. Mutta
muistakaa että monta murhaa on omallatunnollanne."
Tämän johdosta Silver kumartaen kiitti, mutta tuomari ärjäsi hänelle
kieltäen kiittämästä.
Sitten menimme luolaan, jossa suuren tulen ääressä loikoi kapteeni
Smollett ja etäisimmässä nurkassa näimme isot kasat kultaa sekä rahoina
että kankina. Tämä oli kapteeni Flintin aarre, jota me olimme niin
kaukaa tulleet hakemaan ja joka oli maksanut seitsemäntoista
ihmishenkeä ja saarella oli vielä kolme, jotka olivat ottaneet osaa sen
kokoamiseen -- Silver, Morgan ja Ben Gunn.
"Astu sisään, Jim, sillä sinä olet tavallasi hyvä poika, vaikken minä
toiste tahtoisi lähteä kanssasi merelle. Mutta mitäs teillä, Silver, on
täällä tekemistä?"
"Minä palajan täyttämään velvollisuuttani", vastasi tämä.
"Vai niin", virkkoi kapteeni.
Kolmaskymmenesviides luku.
Loppu.
Joka päivä kuljetimme äärettömät määrät eri maitten rahoja laivaan.
Silver sai olla aivan vapaana vartioimisesta ja huolimatta
nenästyksistä koetti hän olla mahdollisimman kohtelias ja siten
saavuttaa toisten suosion. Muut kuin Ben eivät hänelle antaneet
suurempaa arvoa kuin koiralle. Tämä nimittäin näytti vieläkin pelkäävän
entistä perämiestään. Noista kolmesta kapinoitsijasta emme muuta
kuulleet kuin kerran laulaa hoilailevan ja kerran ampuavan.
Neuvoteltuamme päätimme jättää heidät saareen, josta Ben ja Gray olivat
hyvin iloissaan ja jätimme heille isot määrät ampuma- ja ruokavaroja
sekä vaatteita, lääkkeitä ja tupakkia y.m. elintarpeita.
Eräänä päivänä lähdimme matkalle ja purjehdittuamme saaren uloimman
niemen sivutse, näimme nuot kolme rosvoa rannalla polvillaan rukoillen
että ottaisimme heidät mukaan. Mutta sitä emme voineet tehdä ja tohtori
huusi heille, missä varastot olivat.
Nähtyään, että heidät jätetään saareen, laukasi yksi heistä pyssynsä
meitä kohti ja kuula meni läheltä Silverin päätä. Me pysyttelimme
piilossa kunnes olimme ampuma-matkan ulkopuolella ja puolen päivän
aikana katosi itse saarikin näkymästä.
Me ohjasimme matkamme espanjalaiseen Ameriikkaan, ja kun väkeä oli
vähän ja matka oli myrskyinen, niin olimme melkein näännyksissä perille
päästyämme.
Täällä otimme väkeä lisää ja lisäsimme ruokavarojamme. Täällä myös
pääsimme Silveristä, sillä eräänä yönä karkasi hän ottaen mukaansa
säkillisen rahoja. Olimme tyytyväisiä, että näin vähällä hänestä
pääsimme.
Onnellisesti saavuimme Bristoliin, jossa juuri aikoivat lähettää laivan
meitä etsimään. Täällä jaoimme rahat, joista Ben Gunn sai tuhat puntaa,
mutta hukkasi ne kolmessa viikossa ja pääsi sitten portinvahdiksi, jona
loppuikänsä vietti ollen paikkakunnan poikien suosikki. Kapteeni
Smollett palasi taas merelle ja Gray rupesi lueksimaan sekä osti
itselleen sitten ison laivan, jota kapteenina kuljetti loppuikänsä.
Silveristä emme koskaan kuulleet mitään. Tohtori ja tuomari ryhtyivät
entisiin toimiinsa ja minä laitoin uuteen kuntoon "Amiraali Benbowin",
jota rupesin yhdessä äitini kanssa hoitamaan. Merelle ei mieleni enää
tehnyt.
Loppu.
End of Project Gutenberg's Merirosvon Testamentti, by Robert Louis Stevenson