menemästä, mutta tämä nauroi ääneensä hänelle ikäänkuin pelon ajatus
olisi ollut jotain aivan luonnotonta. Sitten läheni hän aitausta,
heitti kainalosauvansa sen yli ja erinomaisen vikkelyytensä ja voimansa
avulla pääsi itsekin yli aitauksen. Mutta hyvin vaikeata oli hänen
kulkea kukkulata ylöspäin, sillä jyrkässä rinteessä monien kantojen
välissä ja pehmeässä hiekassa oli hän sauvoineen yhtä avuton kuin laiva
käännöksessä. Mutta hän selviytyi kumminkin kuin mies ja seisoi vihdoin
kapteenin edessä, jolle hän teki siron kumarruksen. Parhaimmat vaatteet
olivat hänellä yllään.
"Vai siinä te nyt olette", sanoi kapteeni. "Istukaa, jos tahdotte."
"Ettekö salli minun tulla sisään, kapteeni?" pyysi John valittavalla
äänellä, "sillä on surkeata istua hiekassa näin kylmänä aamuna."
"Kuulkaas Silver", vastasi kapteeni, "jos te olisitte tahtoneet pysyä
kunniallisena miehenä, niin voisitte nyt istua keittiössänne. Oma
syynne. Te olette joko laivan kokki -- ja sellaisena kohtelen teitä
ystävällisesti -- eli kapteeni Silver, tavallinen kapinoitsija, ja
sellaisena ollen on paras, että menette ja hirtätte itsenne."
"Hyvä on, kapteeni", sanoi Silver ja istuutui osoitettuun paikkaan
hiekalle. "Tämähän on oikein hauska paikka. Kah, tuollahan on Jimkin!
Hyvä huomenta, poikaseni! Nöyrin palvelijanne, herra tohtori. Tehän
asutte täällä kuin onnellinen perhe konsanaan, jos niin saan luvan
sanoa."
"Jos teillä on jotain sanottavaa, niin on parasta, että teette sen
heti", sanoi kapteeni.
"Aivan oikein, kapteeni Smollett", vastasi Silver. "En voi kieltää,
että te eilen illalla selviydyitte erinomaisen hyvin. Mutta kauvemmin
ei se voi niin mennä. Tahdon sanoa teille, etten minä eilen ollut
humalassa, vaan kauhean väsyksissä ja jos minä olisin herännyt
sekuntinkaan aikasemmin, niin olisi asia saanut toisen käänteen.
Silloin emme olisi sitäkään miestä menettäneet."
"Ja sitten", sanoi kapteeni erinomaisen tyyneenä, vaikka viimeiset
sanat hänelle olivatkin vallan käsittämättömät.
Minä puolestani aloin jo arvella, että Ben Gunn oli käynyt
vierailemassa merirosvojen luona silloin kun nämät olivat aivan
juovuksissa ja ilokseni huomasin vihamiehiämme enään olevan vain
neljätoista.
"Asianlaita on seuraava", virkkoi Silver. "Me tahdomme saaressa olevan
aarteen ja meidän täytyy saada se. Sellaiset ovat meidän ehtomme. Te
taas luullakseni haluatte kernaasti pelastaa henkenne niin pian kuin
mahdollista ja ne ovat taas teidän ehtonne. Teillähän on kartta vai
mitä'?"
"Paljon mahdollista", sanoi kapteeni.
"Aivan varmasti, sillä tiedän asian. Minä tarkotan, että me tahdomme
tuon kartan haltuumme. Ainakin minä puolestani en muutoin koskaan ole
teille itsellenne tahtonut mitään pahaa."
"Se ei minuun kuulu, herraseni", keskeytti kapteeni. "Me tiedämme aivan
tarkkaan, mitä te aioitte tehdä, mutta siitä vähät välitämme, sillä nyt
ette voi niin tehdä, ymmärrättekö."
"Jollei Abe Gray..." huudahti Silver.
"Seis mies!" keskeytti kapteeni. "Gray ei ole kertonut mitään enkä minä
ole häneltä kysynyt mitään. Nyt tiedätte tarpeeksi, vintiö."
Tämä pieni pahantuulen ilmaus näytti vaikuttavan masentavasti
Silveriin, mutta pian sai hän itseensäluottamuksen takasin.
"Näen että poltatte tupakkia, kapteeni", sanoi hän, "ja minä otan
vapauden tehdä samoin."
Hän pani tupakkia piippuunsa ja sytytti sen, jonka jälkeen molemmat
istuivat jonkun aikaa ääneti poltellen milloin katsellen toisiaan
milloin pannen uutta tupakkia piippuihin. Heidän katselemisensa tuntui
yhtä hauskalta kuin jos olisi ollut teaatterissa.
"Tuollaiset, kuten sanoin, ovat siis vaatimuksemme", sanoi vihdoin
Silver. "Teidän tulee antaa meille kartta, joka osottaa aarteen paikan
ja sitten lakkaatte ampumasta merimiesparkoja ja katkomasta heidän
kaulojaan, kun he makaavat. Jos näin teette, niin saatte vapaasti
valita toisen kahdesta ehdotuksesta: joko tulette kanssamme laivaan,
kun aarre on sinne viety, ja minä lupaan kunniasanallani, että lasken
teidät jossain sopivassa paikassa maihin. Tai jos mieluummin tahdotte,
niin saatte jäädä tänne, ja varsinkin tämä olisi suotavaa, sillä
muutamilla miehistämme on selvittämättömiä seikkoja kanssanne.
Ruokavarat jaamme tasan kanssanne ja minä annan teille kunniasanani,
kuten ensimäisessäkin ehdossa, että minä lähetän ensimäisen laivan,
joka tulee näkyviin, tänne teitä noutamaan. Teidän täytyy myöntää
ehtojeni olevan erinomaiset."
Kapteeni Smollett nousi seisomaan ja karisti tuhkan piipustaan ja
virkkoi: "joko nyt olette sanoneet sanottavanne?"
"Sellaiset ovat loppuvaatimukseni ja jos ne hylkäätte; niin saatte
minusta vain kuulla pyssynlaukauksien kautta", vastasi John.
"Kuulkaa siis, mitä minullakin on sanomista", vastasi kapteeni, "Jos
tulette tänne yksitellen ja aseettomina, niin panen teidät rautoihin ja
Englantiin saavuttuamme jätän teidät oikeuden käsiin. Mutta jollette
tule niin passitan teidät, niin totta kuin nimeni on Aleksanteri
Smollett, jokaisen helvettiin. Te ette koskaan löydä aarretta ettekä te
osaa kuljettaa laivaa, ettekä koskaan voita meitä. Nämät ovat viimeiset
sanani teille. Sillä vannon taivaan nimessä että minä ajan kuulan
kalloonne, kun ensi kerran teidät tapaan. Laputtakaa nyt täältä
tavallista sukkelaampaan."
Silverin kasvot olivat kamalat nähdä. Hänen silmänsä tuijottivat
kamalasti. Hän karisti tupakat piipustaan.
"Antakaa minulle joku, joka auttaa minut aitauksen yli", karjui hän.
"En anna", vastasi kapteeni.
"Kuka tahtoo auttaa minua?" kirkui John.
Ei kukaan meistä hievahtanutkaan paikoiltaan. Päästellen mitä
kamalimpia kirouksia kompuroi John hietikössä sauvansa avulla.
Tultuaan lähteen luoksi, sylki hän siihen huutaen: "tämä on
hyvästijättötervehdykseni. Ja tunnin päästä sären vanhan linnoituksenne
kuin rommiastian. Naurakaa te vain! Viimeksi naurava makeimmin nauraa!"
Ja kauheasti kiroten lähti hän kulkemaan edelleen. Muutaman
epäonnistuneen yrityksen jälkeen auttoi hänen kumppaninsa hänet
aitauksen yli ja pian katosivat he metsään.
Kahdeskymmenestoinen luku.
Hyökkäys.
Niin pian kuin Silver oli kadonnut, kääntyi kapteeni katsomaan
sisälläolijoita, joista vain Gray oli paikoillaan.
Silloin näin hänen ensi kerran äkäisenä.
"Paikoillenne", karjasi hän ja me palasimme vartiopaikoillemme. "Gray,
te hoiditte virkaanne, kuten kelpomiehen tulee. Mr Trelawney, minä
ihmettelen teitä! Ja tekin tohtori, joka olette kantanut kuninkaallista
pukua!"
Tohtori palasi paikoilleen ja muut kiiruhtivat lataamaan pyssyjä.
Kapteeni seisoi jonkun aikaa ääneti ja sanoi sitten: "poikani, tunnin
kuluttua he tulevat. Ei tarvinne sanoa, että meitä on vähemmin kuin
heitä, mutta me taistelemme suojuksessa. En vähintäkään epäile, ettemme
voisi pitää heitä kurissa, mutta se riippuu kokonaan teistä."
Sitten kävi hän vielä kerran katsomassa, että kaikki oli kunnossa.
Rakennuksen kahdella lyhemmällä sivustalla, idän ja lännen puolella oli
vain kaksi ampumareikää. Eteläisellä sivulla, jossa oli käytävä, oli
niinikään kaksi ampumareikää. Meillä seitsemällä oli parikymmentä
pyssyä. Polttopuut olivat ladotut neljään pöydänmuotoiseen kasaan ja
kullakin näillä pöydällä oli ladattuja pyssyjä puolustusta varten.
Huoneen keskellä olivat kirveet.
"Sammuttakaa tuli", sanoi kapteeni, "sillä nyt ei enään ole kylmä eikä
ole hyvä, että meillä ovat silmät savua täynnä."
Tuli sammutettiin.
"Hawkins ei ole ollenkaan saanut aamiaista. Saatte itse sitä hommata ja
syödä vartiopaikallanne. Kiiruhtakaa, poikaseni. Hunter, antakaapas
konjakkia."
Kun tämä tapahtui, täydensi kapteeni puolustussuunnitelmaansa.
"Tohtori, te otatte ovesta vastataksenne, mutta älkää paljastako
itseänne. Pysykää huoneen sisällä ja ampukaa avaimenreijästä, Hunter
saa itäisen ja Joyce läntisen sivustan. Te mr Trelawney, joka olette
paras ampuja, ja Gray otatte pohjoisen sivustan, jossa on viisi
ampuma-aukkoa. Siltä sivustalta suurin vaara uhkaa. Te Hawkins ja minä,
kun emme ole erittäin taitavia ampujia, lataamme pyssyjä."
Pian auringon noustua oli hiekkakin polttavan kuuma ja pihka kiehui
varustuksen hirsissä. Takit riisuttiin päältä ja ampujat avasivat
paitansa kauluksen auki ja käärivät hihat ylös.
Näin seisoimme kaikki paikoillamme kuumuuden ja jännityksen vallassa.
Näin kului tunti.
"Kirotut", sanoi kapteeni, "tämäkin käy ajan pitkään ikäväksi. Gray
viheltäkäähän hieman, että rupeaisi tuulemaan."
Ja juuri samassa saimme ensimäiset tiedot hyökkäyksestä.
"Anteeksi, herrani, jos näen jonkun, niin pitääkö minun ampua?"
"Niinhän olen sanonut", ärjäsi kapteeni.
"Kiitoksia herra", vastasi Joyce tyyneesti.
Nyt taas seurasi hetken hiljaisuus, mutta tuo huomautus oli jännittänyt
näkömme ja kuulomme. Seurasi taas muutaman sekunnin ajan hiljaisuus,
mutta sitten Joyce kohotti kivärinsä ja laukasi. Mutta tuskin oli hänen
pyssynsä pamahtanut, kun metsästä pamahti laukaus toisensa jälkeen
varustuksen jokaiselta sivulta. Muutamia kaulia sattui rakennukseen,
mutta ei yksikään niistä päässyt seinän läpi. Sitten äkkiä valkeni, ja
kun savu hajosi, näytti metsä tyyneltä ja tyhjältä niinkuin ei mitään
olisi tapahtunut.
"Tarkkasitteko?" kysyi kapteeni.
"Luullakseni en", vastasi Joyce.
"Ladatkaa hänen pyssynsä Hawkins. Kuinka monta luulette hyökkääjiä
olleen teidän sivustallanne, tohtori?"
"Kolme laukausta ammuttiin meidän sivustaamme kohti. Minä näin kaksi
kuulanreikää aivan lähekkäin ja kolmannen hieman kauvempana."
"Kolme", toisti kapteeni, "ja kuinka monta oli teidän sivustallanne, mr
Trelawney?"
Mutta tähän ei ollut niin helppo vastata. Tuomari sanoi kuulleensa
seitsemän laukausta, mutta Gray kahdeksan tai yhdeksän. Itäiseltä ja
läntiseltä sivustalta oli kuulunut vain yksi laukaus. Oli siis selvää,
että hyökkäys tapahtuisi pohjoiselta sivulta ja että muilta sivuilta
oli vain näennäisiä vihollisuuksia odotettavana. Mutta kapteeni ei
muuttanut määräyksiään. Jos kapinoitsioitten onnistuisi tulla aitauksen
sisäpuolelle, niin he hänen arvelunsa mukaan anastaisivat jokaisen
ampuma-aukon ja ampuisivat meidät kuin rotat omassa linnoituksessamme.
Muutoin ei meillä ollut liikoja aikoja tuumimiseen, sillä äkkiä ja
hurjasti hurraten syöksyi metsästä esiin pieni joukko kapinoitsijoita
pohjoista sivustaa kohti ja hyökkäsivät suoraan aitausta kohti. Samalla
alkoi uusi ampuminen ympärillä olevasta metsästä. Yksi kuula tuli
vonkuen oven kautta ja muserti tohtorin pyssyn.
Piirittäjät kiipesivät kuin apinat aitauksen yli. Tuomari ja Gray
ampuivat herkeämättä. Kolme miestä kaatui, kaikki aitauksen
sisäpuolella. Mutta näistä oli yksi kai enemmin pelästynyt kuin
vahingoittunut ja siksi olikin hän pian jaloillaan ja katosi puitten
joukkoon.
Kapinoitsioista oli kaksi kaatunut, yksi paennut, neljä oli saanut
jalansijan puolustusalueemme sisällä, ja seitsemän tai kahdeksan miestä
kukin luultavasti useammalla pyssyllä varustettuna, pitivät yllä
puitten suojaamina vilkasta, joskin hyödytöntä ampumista.
Nuot neljä syöksyivät kovasti huutaen rakennusta kohti ja puitten
suojassa olevat miehet melusivat heitä rohkaistakseen. Muutamia
laukauksia laukaistiin, mutta niillä ei näyttänyt olevan mitään
vaikutusta. Pian olivat nuo neljä kimpussamme.
Pursimies Job Andersonin pää näkyi keskimäisen ampuma-aukon kohdalla.
"Noitten kimppuun!" kirkui hän käheällä äänellä.
Samassa tarttui toinen kapinoitsia Hunterin pyssyn suuhun, väänti
pyssyn hänen käsistään ja työnsi sen sisään ampuma-aukon kautta sekä
iski kauhealla iskulla miesparan tunnottomana maahan. Kolmas oli taas
kulkenut rakennuksen ympäri ja ilmestyi ovi-aukon kohdalle sekä
hyökkäsi kirves kädessä tohtorin kimppuun.
Asemamme oli suuresti muuttunut. Hetkinen sitten olimme suojassa
ampuneet suojattomia vihollisia, mutta nyt olimme suojattomia emmekä
voineet torjua hyökkäystä.
Varushuone oli savua täynnä ja tätä seikkaa on meidän kiittäminen, että
olimme verraten hyvin turvassa. Huutoa ja melua ja pistoolin laukauksia
kaikui korvissani.
"Ulos pojat, tappelemaan avonaisella kentällä", huusi kapteeni,
"Kirveet esiin!"
Minä otin yhden puuröykkiöltä ja samalla otti joku toisen kirveen sekä
antoi heikon iskun rystöilleni. Syöksyin oven kautta ulos ja joku, jota
en tuntenut, oli takanani. Aivan edessäni ajoi tohtori takaa muuatta
kapinoitsijaa ja samassa huomasin, että hän väistettyään hyökkäyksen
antoi tälle iskun niin että tämä kaatua rojahti maahan.
"Ympäri rakennusta, pojat", huusi kapteeni.
Minä tottelin koneellisesti, käännyin itäänpäin ja syöksyin kirves
sojossa huoneen nurkan sivu. Samassa olimme Andersonin kanssa
vastatusten. Rajusti karjaisten heilautti hän kirvestään päänsä päällä.
Minulla ei ollut aikaa arkailla, mutta kun minua edelleenkin aseella
uhattiin niin yks kaks hyppäsin sivulle, ja sillä seurauksella, että
kadotin jalansijani pehmeässä hiekassa ja syöksyin päistikkaa
jyrkännettä alas.
Kun olin tullut oven kautta ulos, niin olivat muut rosvot kiivenneet
aitauksen yli meidät nitistääkseen. Mutta sillä välin, kuin minä taas
ehdin päästä jaloilleni, oli taistelu loppunut ja voitto oli meidän.
Gray, joka oli seurannut aivan kintereilläni, oli yhdellä iskulla
lyönyt kuoliaaksi tuon jättiläismäisen pursimiehen ennenkuin tämä oli
ehtinyt tointua harhaan sattuneesta iskustaan. Toinen taas ammuttiin
ampuma-aukon luona juuri kuin hän oli ampumaisillaan tämän kautta
sisään ja makasi nyt kuolonkalpeana savuava pistooli kädessään. Tohtori
oli päästänyt kolmannen päiviltä. Neljästä, jotka olivat kiivenneet
aitauksen yli, oli vain yksi, joka oli päässyt ehjin nahoin. Tämä, joka
oli hylännyt kirveensä taistelupaikalle, kiipesi aitauksen yli
päästäkseen pakoon.
"Ampukaa, ampukaa!" huusi tohtori. "Ja te, pojat, palatkaa takasin
suojukseen."
Mutta ei kukaan hänen käskyään totellut, sillä ei yhtään laukausta
laukaistu, ja neljäs hyökkääjistä onnistui pääsemään pakoon sekä katosi
muitten mukana metsään, Kolmen sekunnin kuluttua oli piirittäjistä
jälellä vain ne viisi, jotka olivat kaatuneet.
Tohtori, Gray ja minä syöksyimme huoneeseen, sillä eloon jääneet voivat
palata millä hetkellä hyvänsä ja ampuminen voi alkaa uudelleen.
Huone oli jotenkin vapaa savusta ja nyt voimme nähdä, mitä voittomme
oli meille maksanut. Hunter makasi tainnuksissa ampuma-aukkonsa
kohdalla ja Joyce taas oman aukkonsa kohdalla pää kuulan lävistämänä ja
hengettömänä. Keskellä huonetta kohtasivat kapteeni ja tuomari toisensa
ja molemmat olivat yhtä kalpeita.
"Oletteko haavoittunut?" sanoi mr Trelawney.
"Jokos ne menivät pakoon?" kysyi kapteeni Smollett.
"Joka kappale, mutta viisi heistä on ainaiseksi lakannut juoksemasta",
vastasi tohtori.
"Viisi!" huudahti kapteeni. "Sepä on jo jotain! Nyt ovat meillä paljon
paremmat toiveet kuin alussa, sillä silloin oli meitä luuloni mukaan
seitsemän yhdeksäätoista vastaan."
V.
Seikkailuni merellä.
Kahdeskymmeneskolmas luku.
Kuinka seikkailuni merellä alkoivat.
Merirosvot eivät palanneet emmekä kuulleet edes yhtään laukaustakaan
metsästä. He olivat saaneet "päiväannoksensa", kuten kapteeni sanoi, ja
me saimme pitää paikkamme sekä saimme tilaisuuden syödä päivällistä ja
tutkia haavoittuneitten tilaa. Tuomari ja minä laitoimme päivällisen
huoneen ulkopuolelle uhkaavasta vaarasta huolimatta. Ne äänekkäät
valitukset, joita tohtorin sairaat päästelivät, saattoivat meidät niin
hajamielisiksi, että tuskin tiesimme mitä teimme.
Kahdeksasta kaatuneesta oli vain kolme elossa -- se kapinoitsijoista,
joka oli kaatunut ampuma-aukon kohdalla, Hunter ja kapteeni Smollett.
Näistä kuoli ensiksimainittu ja Hunter ei myöskään koskaan tullut
tajuntaansa. Seuraavana yönä kuoli hän pienintäkään ääntä päästämättä.
Kapteenin kaksi haavaa -- ensimäisen sai hän Job Andersonin
laukauksesta, -- olivat kovat, mutta eivät vaaralliset ja tohtori
vakuutti hänen tulevan terveeksi. Mutta seuraavina viikkoina ei hän
voinut liikuttaa kättään eikä jalkaansa eikä edes puhuakaan.
Se isku, jonka minä olin saanut rystöilleni, oli aivan vähäpätöinen.
Päivällisen jälkeen istuivat tuomari ja tohtori kapteenin luona sekä
pitivät lyhyen neuvottelun ja lopetettuaan sen otti tohtori hattunsa ja
pistoolinsa, pisti kirveen vyöhönsä, kartan taskuunsa ja lähti pyssy
olalla yli vallituksen pohjoseen päin.
"Mitä ihmettä", sanoi minulle Gray, kun istuimme huoneen toisessa
päässä, "onko tohtori hullu?"
"Ei kai", sanoin minä. "Kyllä hän varmaan meistä viimeiseksi hulluksi
tulee."
"Olkoonpa niin, toveri", sanoi Gray. "Mutta jollei hän ole hullu, niin
olen minä."
"Minä arvelen, että tohtorilla ovat omat tuumansa ja jos oikein arvaan,
niin meni hän etsimään Ben Gunnia."
Minäkin sain hyvän tuuman. Minä kadehdin tohtoria, joka sai kuljeskella
puitten viileässä varjossa, jota vastoin minä sain paistua kuumuudessa
ja nähdä edessäni olevaa kurjuutta.
Koko ajan, kun pesin varushuonetta puhtaaksi verestä ja samoin silloin
kun pesin astioita päivällisen jälkeen, lisääntyi kateuteni ja kun olin
korppujen läheisyydessä, täytin taskuni niillä, sillä siten ei minun
tarvitsisi nälkää heti nähdä, jos aikomallani retkeilyllä jotakin
tapahtuisi.
Sitten otin pari pistoolia ja kun minulla oli kuulia ja kruutia niin
arvelin olevani hyvin varustettu.
Suunnitelmani oli seuraava. Aioin lähteä hiekkasärkälle, joka erottaa
ankkuripaikan avoimesta merestä, etsiä valkea kallio, jonka edellisenä
iltana olin nähnyt ja saada selvyys, oliko Ben Gunn kätkenyt sinne
venheensä. Ja vieläkin arvelin, että tämä tekoni oli hyvä. Tyhmää
asiassa oli vain se, että aioin mennä retkelleni luvatta ja salassa.
Minulle sattui hyvä tilaisuus. Tuomari ja Gray muuttivat kapteenin
haavakääreitä. Tie oli vapaa. Minä hyppäsin aitauksen yli ja ennenkuin
kukaan poissaoloani huomasi olin jo tiheässä metsässä kaukana toisten
kuuluvilta.
Tämä oli toinen hullutukseni ja ensimäistä pahempi, sillä nyt jätin
vain kaksi tervettä miestä varustusta suojelemaan, mutta kuten ensi
kerrallakin, johtui siitä meidän kaikkien pelastus.
Ohjasin kulkuni saaren itäistä rantaa kohti. Iltapuolta oli jo hyvän
matkaa kulunut, mutta silti oli vielä tavattoman lämmin. Etäällä kuului
maininkien loiske ja puitten lehtien liikkeestä päätin tuulen koko
lailla tyyntyneen. Pian saavuttivat minut kylmät ilmanvirtaukset, ja
kun olin vielä muutamia askeleita ottanut, näin meren lepäävän
tyyneenä.
Astuin reippaasti rantapengertä pitkin ja arvellen tulleeni kylliksi
kauas eteläänpäin, hiivin pensasten suojaan ja varovasti ryömin
hiekkasärkän reunaan.
Takanani oli meri, edessäni ankkuripaikka. Merituuli alkoi jo tyyntyä.
Ankkuripaikalla, joka oli vasemmalla Benrangelin saaresta oli vallan
tyyntä, kuten silloinkin kun ensi kerran tulimme tähän paikkaan.
Merirosvojen lippu liehui "Hispaniolan" mastossa.
Sen vieressä oli venhe, jonka perässä istui John Silver ja pari miestä
nojasi laivan peräkeulassa kaidepuiden yli. Toisella heistä oli
punainen myssy päässä eli siis sama lurjus, jonka joku tunti sitten
olin nähnyt varustuksemme aitauksen sisäpuolella. Hetkisen kuluttua
loittoni venhe laivasta ja ohjasi kulkunsa maata kohti sittenkuin
punaisessa myssyssä oleva mies ja hänen toverinsa olivat poistuneet
kajuuttaan.
Aurinko oli laskeutunut "Kaukoputki"-nimisen kukkulan taakse ja sitä
mukaan kuin sumu alkoi levetä tuli pimeyskin yhä syvemmäksi. Huomasin
että minun täytyi kiirehtiä löytääkseni venheen samana iltana.
Valkeakallio, joka jotenkin selvästi näkyi yli matalan metsän, oli
vielä noin kahdeksan penikulman matkan päässä hietasärkälle päin ja
viipyi hyvän aikaa ennenkuin pääsin sen luoksi, sillä toisinaan täytyi
minun kulkea nelinkontin. Oli jo melkein yö ennenkuin pääsin sen luo.
Aivan edessäni oli hyvin pieni ruohoakasvava aukeama, jota matala
polvenkorkuinen metsä ympäröi ja tämän keskellä näin pienen
nahkateltin. Minä ryömin aukealle, nostin teltin laitaa ja siellä oli
Ben Gunnin valmistama vene. Se oli tavattoman pieni ja mielestäni liian
pieni minullekin, joten minun oli vaikea uskoa että se kannattaisi
täysikasvuista miestä. Se muistutti _coracle_-nimisiä venheitä, joita
vanhat brittiläiset käyttivät.
Luulisi, että olin kylliksi puuhannut sinä iltana, mutta niin ei ollut
asianlaita. Mieleeni johtui uusi tuuma; yön suojassa soutaa
"Hispaniolan" luoksi, katkaista ankkuriköysi ja siten päästää laiva
ajelehtimaan rannalle. Minä olin näet sitä mieltä että kapinoitsijoilla
ei aamulla kärsimänsä tappion jälkeen ollut muuta mielessä kuin nostaa
ankkuri ja lähteä merelle. Tämä oli mielestäni estettävä ja nyt arvelin
sen helpoimmin käyvän päinsä, kun näin että he olivat jättäneet
vartijansa venheettömiksi.
Istauduin odottamaan pimeätä ja söin illalliseksi korppuja. Yö oli
varsin sopiva tuumani toimeenpanoon. Sumu oli peittänyt koko
taivaankannen ja kun viimein auringonsäde oli kadonnut, peitti synkkä
pimeys Aarresaaren. Ja kun vihdoin otin venheen olalleni ja aloin
kompuroida paikoiltani näkyi vain kaksi kohtaa ankkuripaikalta. Toinen
niistä oli mäen rinteellä, jossa voitetut kapinoitsijat juopottelivat,
toinen taas oli kapea valojuova, joka ilmasi laivan ankkuripaikan.
Laiva oli kääntynyt ja sen kokka oli minua kohti. Ainoat tulet kuin
siinä olivat, loistivat kajuutasta.
Minun täytyi kaahlata hyvän matkaa upottavassa hietikossa ja usein
upposin nilkkoihin saakka ennenkuin pääsin veden rajaan ja laskin
venheeni veteen.
Kahdeskymmenesneljäs luku.
Laskuvesi.
Vene oli hyvin sopiva minun suuruiselleni ja painoiselleni henkilölle,
mutta samalla oli se hyvin vaikea ohjata. Olipa Ben Gunnkin myöntänyt
sen olevan hyvin vaikean ohjata ennenkuin siihen tottui.
Minä taas en ollenkaan tietänyt, kuinka sitä oli käsiteltävä ja jollei
onni olisi minua nyt niin erinomaisesti suosinut kuin muulloinkin, niin
olisi minun täytynyt luopua tuumastani. Ennenkuin näet aavistinkaan,
tempasi vesi minut mukaansa ja minä olin "Hispaniolan" ankkuriköyden
vieressä ja tartuin siihen kiinni. Köysi oli niin pingotettu kuin
kanteleen kieli.
Yksi ainoa puukonsivallus vain ja Hispaniola olisi ajelehtinut veden
mukana.
Tähän saakka oli kaikki käynyt hyvin, mutta sitten johtui mieleeni,
että on hyvin vaarallista äkkiä katkaista kireälle jännitetty köysi ja
tästä olisi varmasti seurauksena että horjakka veneeni menisi kumoon.
Istuessani ja tätä miettiessäni tuli tuulen puuska, joka ajoi
"Hispaniolan" virranuomaa kohti ja ilokseni huomasin, että samassa
ankkuriköysi hölleni niin että se vaipui veteen.
Nyt tein päätökseni. Otin veitseni ja leikkasin poikki köydensäikeen
toisensa jälkeen, niin että vain kaksi säiettä pidätti laivaa. Sitten
rupesin taas tyyneesti odottamaan uutta tuulenpuuskaa, joka löysentäisi
taas köyttä, jotta saisin katkaista nuo kaksikin säiettä.
Koko ajan olin kuullut kajutasta kovaa ääntä, mutta muut asiat olivat
kiinnittäneet siihen määrin huomioni, etten ollut joutanut tarkemmin
kuuntelemaan. Nyt kun minulla ei ollut muutakaan tekemistä, rupesin
tarkkaavaiseksi.
Toinen ääni oli Israel Handsin, kapteeni Flintin entisen tykkimiehen
ääni. Toinen taas luultavasti punaisessa yömyssyssä olevan "ystäväni"
ääni. Molemmat tuntuivat olevan juovuksissa ja he jatkoivat yhä
juomista, sillä siinä kuunnellessani aukasi toinen miehistä kajuutan
akkunan ja heitti tyhjän pullon mereen. Mutta he eivät ainoastaan
olleet juovuksissa, vaan vieläpä tavattoman riitaisella päällä.
Kirouksia kuului tiheään ja luulen että he pian ryhtyvät käsikähmään.
Rannalla näin taas suuren leiritulen, jonka ympärillä rosvot olivat ja
he kuuluivat laulavan jotain raakaa merimieslaulua. Kärsitty tappio ei
näyttänyt heihin paljoa vaikuttaneen.