Ei minkäänlaista vastausta kuulunut.
"Minä puhun sinulle, Abraham Gray."
Ei vieläkään mitään vastausta.
"Gray", jatkoi kapteeni hieman kovemmalla äänellä, "minä poistun
laivasta ja käsken sinun seuraamaan kapteeniasi. Tiedän, että sinä olot
pohjaltasi kunnon mies ja uskallampa väittää, ettei teistä kukaan
tositeossa ole niin kehno kuin miksi hän nyt itsensä osottaa. Minä
pidän kelloa kädessäni ja annan 30 sekunttia miettimisaikaa."
Syntyi lyhyt hiljaisuus.
"Kas niin, kunnon poikani", jatkoi kapteeni, "älä mieti niin kauvan.
Jokainen sekuntti saattaa oman ja näitten herrojen hengen vaaraan."
Äkkiä syntyi elämää alhaalla ja sieltä tuli kannelle Abraham Gray
veitsen haava leuvassaan ja syöksyi kapteenin luo kuin koira, joka on
kuullut isäntänsä vihellyksen.
"Minä liityn teihin, herra", sanoi hän.
Ja heti olivat hän ja kapteeni luonamme venheessä, ja me loittonimme
laivasta. Mutta vielä emme olleet maissa varustuksiemme takana.
Kahdeksastoista luku.
Jatkoa tohtorin kertomukseen: Maihin meno.
Tämä viides matka oli vallan erilainen kuin edelliset. Ensiksi oli
venheemme runsaammin lastattu kuin mitä se oikein sieti, sillä siinä
oli viisi täysikasvuista miestä, joista tuomari, Retruth ja kapteeni
olivat kukin yli kuusi jalkaa pitkiä, ja lisäksi vielä kruutia,
sianlihaa ja leipää.
Kulku kävi tosin helpommin sitten, kun lasti oli sopivammin sijoitettu,
mutta sittenkin tuskin uskalsimme hengittää.
Ja lisäksi tuli vielä laskuvesi. Mutta pahin kaikista oli se, että
virta painoi meidät varsinaisesta suunnasta, ja aikomastamme
maallenousupaikasta niemen taakse. Ja jos olisimme antaneet virran
viedä, niin olisimme tulleet maihin samassa paikassa, jossa
kapinoitsijain venheet olivat ja kapinoitsijat voivat milloin tahansa
hyökätä kimppuumme.
"Minä en voi ohjata varustusta kohti", sanoin minä kapteenille, sillä
minä pidin perää ja kapteeni ja Redruth hoitelivat airoja. "Ettekö voi
soutaa hieman voimakkaammin?"
"Emme venhettä upottamatta. Teidän täytyy panna parastanne
peränpidossa."
"Tällä menolla emme pääse koskaan maihin", sanoin minä vihdoin.
"Meidän täytyy pyrkiä vasten virtaa", ilmoitti kapteeni, "sillä jos
kerran joudumme maallenousupaikan vasemmalle puolelle, niin on vaikea
sanoa missä silloin pääsemme maihin, jolleivät venheet hinaa meitä
sinne."
"Virta on hieman heikentynyt, herra", sanoi Gray, joka istui
etukeulassa, "voitte helpottaa hieman peräsintä."
"Kiitos, poikaseni", sanoin minä ikäänkuin ei välillämme olisi koskaan
mitään tapahtunut. Olimme nimittäin päättäneet kohdella häntä aivan
kuin hän olisi aina ollut meidän miehiä.
Äkkiä virkkoi kapteeni sanan "tykki" ja luulinpa hänen äänensä hieman
muuttuneen.
"He eivät koskaan voi saada tykkiä maihin", sanoin minä, "ja kaikissa
tapauksissa eivät he sitä voi kuljettaa metsän läpi varustukseen."
"Katsokaahan perään päin", sanoi kapteeni. Olimme kokonaan unhottaneet
pitkän viisinaulasen ja nyt huomasimme kauhuksemme, että nuot viisi
roistoa olivat sen kanssa hommailemassa. Myös muistin nyt tykkiä varten
aijotut kuulat ja kruudin, jotka olivat jätetyt laivaan ja että rosvot
voivat helposti saada ne käsiinsä.
"Israel oli Flintin tykkimiehenä", sanoi Gray kiihkeästi.
Vaarasta välittämättä ohjasimme venheen kulun suoraan
maallenousupaikkaa kohti ja olimme jo siksi paljon loitonneet virrasta,
että minä jotenkin helposti voin hoidella peräsintä, mutta täten tuli
venheemme laita heidän tykinkuulilleen hyväksi maalitauluksi.
Minä sekä näin että kuulin paloviinasta punasen Israel Handsin laskevan
tykinkuulan laivan kannelle.
"Kuka on tässä parhain ampuja?" kysyi kapteeni.
"Epäilemättä mr Trelawney", vastasin minä.
"Mr Trelawney, tahdotteko tehdä sen palveluksen että ammutte jonkun
noista miehistä, mieluimmin Handsin", sanoi kapteeni.
Mr Trelawney oli kylmä kuin rauta. Hän tarkasteli pyssynsä sytytintä.
"Käsitelkää pyssyänne varovasti!" huusi kapteeni, "sillä muutoin kaatuu
venhe. Jokainen pitämään sitä kohdallaan, kun hän tähtää."
Tuomari kohotti pyssynsä, souto lakkasi ja me nojasimme venheen toiseen
laitaan, jotta se pysyisi pystyssä.
Nyt oli heillä tykki kunnossa ja Israel, joka latauslaitos kädessään
seisoi aukolla, oli tietysti paras ampumataulu. Mutta meillä ei ollut
onnea, sillä samassa kuin Trelawney laukasi, taivutti roisto itseään
eteenpäin ja laukaus sattui erääseen toiseen, joka kaatui. Hänen
kirkasunsa pani muutkin rosvot liikkeelle ja minä näin heidän rientävän
venheisiinsä.
"Tuolta tulevat venheet", sanoin minä.
"Antaa heidän mennä", huusi kapteeni. "Nyt emme heille mitään voi,
sillä muutoin menee oma venheemme pohjaan, ja jollemme pääse maihin, on
kaikki hukassa."
"Vain toinen venheistä on miehitetty", sanoin minä. "Toisen miehistö
kulkee kai maitse meidät kohdatakseen."
"Silloin saavat he pötkiä pakosalle", vastasi kapteeni. "Ymmärrättehän,
mihin merimies maalla kelpaa! Niitä minä en pelkää, vaan tykin
laukauksia."
Sillä välin olimme kulkeneet hyvän matkan eteenpäin ja saaneet jotenkin
vähän vettä venheeseen. Ja noin neljänkymmenen aironvedon matka oli
enään maihin. Miehitettyä venhettä ei meidän tarvinnut enään peljätä,
sillä se oli jäänyt niemen taakse. Laskuvesi joka äsken oli kulkuamme
hidastuttanut, hidastutti nyt vihollisiamme.
"Jospa uskaltaisin, ampuisin vielä kerran", sanoi kapteeni.
Mutta laivassa olevien rosvojen aikomus ei ollut luopua laukauksestaan.
He eivät edes katsoneetkaan kaatunutta toveriaan, vaikkei hän ollutkaan
kuollut ja minä näin, että hän koetti ryömiä pois.
"Valmis", huusi tuomari.
"Lakatkaa soutamasta", käski kapteeni.
Hän ja Redruth työnsivät takasin niin kovin, että peräkeula vaipui
veden alle. Samassa pamahti tykin laukaus. En tiedä mihin kuula lie
mennyt, mutta luulen sen menneen päittemme yli.
Mutta nyt vaipui venheemme perä veden alle ja kivärimme kastuivat
kokonaan, paitsi kahta, minun ja kapteenin. Meille itsellemme ei käynyt
mitään vahinkoa.
Ääniä läheni metsästä rantaa pitkin. Me emme pelänneet ainoastaan sitä,
että pääsy varustukseen meiltä suljettaisiin, vaan vieläpä sitäkin
kuinka Hunter ja Joyce voisivat säilyttää mielenmalttiinsa, jos heidän
kimppuunsa hyökkää 6 miestä. Sen tiesin, että Hunter oli luja mies, ja
myös, että Joyce oli oiva palvelija ja hyvä vaatteiden puhdistaja,
mutta epäilin hänen sotilaskuntoaan.
Näitä seikkoja tuumiessamme kaahlasimme maihin niin pian kuin voimme
ja jätimme mereen venheemme ynnä puolet siinä olevasta lastista.
Yhdeksästoista luku.
Jatkoa tohtorin kertomukseen. -- Ensi päivän taistelujen loppu.
Yhä selvemmin kuuluivat merirosvojen huudot metsässä ja pian kuulimme
heidän askeleensakin, kun he juoksivat sekä oksien taittumisia, kun he
tunkeutuivat viidakon läpi.
Aloin huomata asian käyvän hyvin vakavaksi ja siksi tarkastelin
pyssyäni.
"Kapteeni", sanoin minä, "Trelawneyn pyssy ei kelpaa mihinkään. Antakaa
hänelle omanne."
Kun samalla huomasin, että Gray oli aseeton, annoin hänelle kirveeni.
Meistä kaikista tuntui hyvältä, kun näimme hänen sylkevän kouraansa,
rypistävän kulmiaan ja heiluttavan kirvestään ilmassa. Oli selvää, että
hän oli kokonaan meidän puolellamme.
Astuttuamme vielä neljäkymmentä askelta eteenpäin, tulimme
metsänreunaan ja näimme varustuksen edessämme. Me saavuimme vallituksen
luoksi sen eteläiselle sivulle samaan aikaan kuin kapinoitsijat, Job
Andersson etunenässä, meluten näyttäytyivät lounaisella sivustalla.
He pysähtyivät kuin kiinninaulatut. Ja ennenkuin he olivat tointuneet
hämmästyksestään saivat tuomari Hunter ja Joyce tilaisuuden laukaista
pyssynsä. Laukaukset eivät tosin kaikki sattuneet, mutta niillä oli
vaikutuksensa. Yksi kapinoitsijoista kaatui ja muut tekivät paikalla
käännöksen ja pakenivat metsään.
Kun olimme uudestaan ladanneet kivärimme, menimme vallituksen
ulkopuolelle kaatunutta vihollista tarkastamaan. Tämä oli aivan
hengetön, sillä kuula oli mennyt hänen sydämensä läpi.
Me aloimme jo iloita menestyksestämme, kun juuri samalla hetkellä
pamahti pistoolin laukaus metsiköstä, kuula vinkui korviemme sivuitse
ja Tom Redruth parka vaipui maahan. Sekä tuomari että minä vastasimme
laukaukseen, mutta kun meillä ei ollut, mihin tähdätä, niin hukkasimme
kai turhanpäiten kruutia. Sitten latasimme taas uudelleen pyssymme ja
aloimme tarkastella Tom Redruthia.
Kapteeni ja Gray tutkivat hänen tilaansa, mutta minä näin heti, että
hän pian kuolee.
Meidän nopea vastauslaukauksemme oli luultavasti uudelleen hajoittanut
kapinoitsijat, sillä esteettä saimme nostaa vanhan metsänvahdin
aitauksen sisäpuolelle sekä kantaa hänet verta vuotavana varustukseen.
Tuomari lankesi itkien kuin lapsi polvilleen hänen viereensä ja suuteli
hänen kättään.
"Kuolenko minä, tohtori", kysyi Tom.
"Tom poikani", sanoin minä, "sinä pääset kotiin."
"Olisin niin mielelläni ensin tahtonut antaa heille pöllyä pyssylläni",
vastasi hän.
"Tom", sanoi tuomari, "sano että sinä annat minulle anteeksi."
"Sopisiko se minulta teitä kohtaan? Mutta olkoon sitten niin. Amen!"
Hetkisen vallinneen hiljaisuuden jälkeen pyysi Tom, että joku lukisi
rukouksen, "sillä niinhän on tapana, herra", lisäsi hän ikäänkuin
anteeksi pyytäen. Ja vähän sen jälkeen, sanaakaan enään virkkamatta
heitti hän henkensä.
Sillä aikaa oli kapteeni ottanut hänen taskustaan ja vaatteittensa alta
muutamia esineitä, kuten Englannin lipun, raamatun, kokoonkäärityn
liinan, kynän, mustetta, logi-kirjan sekä muutaman naulan tupakkia.
Kapteeni oli löytänyt kaatuneen hongan, josta oksat olivat taitetut,
aitauksen sisäpuolelle. Hunterin avulla oli hän nostanut sen
varustuksen yhteen nurkkaan. Sitten oli hän kiivennyt katolle ja
nostanut lipun ylös.
Tämä näytti tuottavan hänelle suuren helpotuksen. Hän palasi
varustukseen ja alkoi laskea varastoja ikäänkuin ei muuta ajattelemista
olisi ollutkaan, mutta siitä huolimatta ei hän päästänyt Tomia
näkyvistään. Ja kun kaikki oli tarkastettu läheni hän toinen lippu
kädessään ruumista ja peitti sen lipulla.
Sitten kutsui hän minut syrjään.
"Tohtori Livesey", sanoi hän "kuinka monen viikon kuluttua odotatte
risteilijälaivaa Bristolista?"
Minä sanoin hänelle, että ei ollut kysymys viikoista, vaan kuukausista.
Ja että jollemme ehdi elokuussa takasin, niin silloin vasta lähettää
Blandy laivan meitä etsimään, mutta ei ennen. Laskekaa itse, sanoin
minä.
Kapteeni pudisti päätään ja sanoi: "siiheksi ehtii meille käydä hyvin
huonosti."
"Mitä tarkoitatte?" kysyin minä.
"On harmillista, että menetimme toisen lastimme. Mitä kruutiin ja
kuuliin tulee, niin niiden suhteen kyllä tulemme toimeen, mutta
ruokavaroja on niin vähän, että tuskin tulemme toimeen."
Samassa lensi kanuunan kuula sihisten yli varustuksen katon.
"Ohoo", sanoi kapteeni, "ampukaa te vain! Teillä, poikaseni on nyt jo
vähän kruutia?"
Toisen kerran tähtäsivät he paremmin ja kuula putosi vallituksen
sisäpuolelle pöllyttäen ilmaan aikamoisen hiekkapilven saamatta muuta
vahinkoa aikaan.
"Kapteeni", sanoi tuomari, "huonetta ei voi laivalta nähdä ja siksi,
ampuvat he kai lipun mukaan. Eiköhän olisi parempi, että lippu otetaan
alas?"
"Ottaako alas lippuni", huudahti kapteeni, "ei ikänään."
Ja luulen, että kaikki olimme hänen kanssaan samaa mieltä, sillä siten
osotimme vihollisillemme, että heitä halveksumme.
Koko illan jatkoivat he ampumista kumminkin ilman tulosta.
"Tällä kertaa on hyvä seikka vallitsemassa", huomautti kapteeni.
"Edessämme oleva metsä on luultavasti vihollisista vapaa ja vesi on
taas laskeutunut koko joukon ja niin muodoin on varastomme kuivalla.
Kuka haluaa mennä läskiä noutamaan?"
Gray ja Hunter tarjoutuivat paikalla ja hyvin varustettuina hiipivät he
varustuksen ulkopuolelle, mutta heidän lähettämisensä ei osoittautunut
olevan miksikään hyödyksi. Kapinoitsijat olivat rohkeampia kuin
luulimmekaan ja he panivat yhä suuremman luottamuksen Israelin kanuunan
laukauksiin. Sillä neljä tai viisi heistä oli kovassa touhussa
kuljettamassa pois tavaroitamme ja niitä kantaen kahlasivat he
lähistössä olevaan venheeseen ja jota airon avulla pideltiin, ettei se
päässyt menemään virran mukana. Silver oli perässä ja antoi määräyksiä.
Hänen miehistään oli jokainen varustettu pyssyllä, joita he olivat
ottaneet omasta salaisesta varastostaan.
Kapteeni taas istui noiden kahden lähdettyä logikirjaansa kirjoittamaan
ja tässä seuraa alku hänen muistiinpanoistaan.
"Aleksanteri Smollett, kapteeni, David Livesey, laivan lääkäri, Abraham
Gray, puuseppä, John Trelawney, laivan omistaja, John Hunter ja Richard
Joyce omistajan palvelijoita, maamiehiä -- nämät ainoat ovat pysyneet
uskollisina koko laivan miehistöstä. Ruokavaroja on heillä kymmeneksi
päiväksi, jolloin niitä tulee antaa hyvin pienissä annoksissa, tulivat
maihin tänään ja nostivat Englannin lipun varustushuoneen katolle.
Tuomas Redruthin, laivanomistajan palvelijan ampuivat kapinoitsijat;
James Hawkins, kajuuttavahti..."
Ja samassa surkuttelin Jim Hawkins-paran kohtaloa.
Huuto kuului maanpuolelta.
"Joku huutaa meitä", sanoi Hunter, joka oli vahdissa.
"Tohtori, tuomari, kapteeni, halloo! Hunter oletteko siellä", kuului
huuto.
Ja minä syöksyin ovelle nähdäkseni Jim Hawkinsin terveenä ja
vahingoittumattomana kiipeävän vallituksen yli.
Kahdeskymmenes luku.
James Hawkins jatkaa taas kertomusta: Varustuksen piiritys.
Niin pian kuin Ben Gunn näki Englannin lipun, pysähtyi hän, tarttui
käteeni ja istuutui.
"Katsokaas", sanoi hän, "tuolla ovat ystävänne, siitä olen varma."
"On paljon todennäköisempää, että siellä on merirosvoja", vastasin
minä.
"Ei", huusi hän. "John Silver olisi nostanut mustan lipun, jossa on
pääkallo ja luita. Nuo ovat ystäviänne ja nyt ovat he vanhassa
varustuksessa, jonka Flint monta herran vuotta sitten rakennutti."
"No hyvä", sanoin minä, "ehkä olette oikeassa. Sitä suurempi syy on
minulla kiiruhtaa ja yhtyä ystäviini."
"Ei, toverini", huomautti Ben. "Te olette kelpo poika, jollen erehdy,
mutta poika te vain kaikissa tapauksissa olette. Minä en lähde sinne,
vaikka minulle annettaisiin kaikki rommi maailmassa. Minä, nähkääs
tahdon ensin teidän päällysmiestenne kunniasanan."
Hän nipisti minua käsivarresta hyvin veitikan näköisenä.
"Kun Ben Gunnia tarvitaan, niin tiedätte, Jim, mistä hän löydetään.
Aivan samasta paikasta, josta te hänen tänään löysitte. Sillä, joka
tulee, pitää olla jotain valkeata kädessään ja hänen pitää tulla
yksinään. Ben Gunnilla ovat nähkääs omat mielijohteensa."
"Hyvä", sanoin minä, "luulenpa ymmärtäväni teidät. Teillä on jokin
ehdotus ja te tahtoisitte tavata tuomarin tai tohtorin. Te olette
siellä tavattavissa, missä minäkin teidät tapasin. Eikö niin?"
"Ja puolesta päivästä alkain k:lo 6 saakka", lisäsi hän.
"Hyvä on", sanoin minä, "saanko nyt mennä?"
"Mutta ettehän vain unhota?" kysyi hän tuskallisen näköisenä. "Minulla
ovat omat aatteeni. Noja", lisäsi hän yhä pitäen minua kädestä,
"voittehan nyt mennä... Kuulkaas Jim, jos te tapaatte John Silverin,
niin älkää Herran tähden myökö minua. Luvatkaa se minulle!"
Tässä keskeytti hänen puhelunsa kova pamaus ja samassa tuli tykin kuula
suhisten puitten lävitse ja laskeutui hiekkaan noin sadan askeleen
päähän meistä. Seuraavassa silmänräpäyksessä lähdimme pakosalle eri
taholle.
Kun kuulat vinkuivat metsässä etsin minä kätköpaikan toisensa jälkeen.
Kumminkin olin hieman rohkaissut itseäni ja tehtyäni pitkän kaarroksen
ryömin puitten lomitse rantaan.
Aurinko oli juuri laskeutunut ja merituulet puhalsivat metsässä ja
panivat ankkuripaikan harmaan pinnan väreilemään. Nousuvesi oli taas
vetäytynyt kauvaksi ja suuret alat rantahiekasta olivat kuivina. Päivän
kuumuuden jälkeen tuntui ilma kolealta.
"Hispaniola" oli edelleenkin ankkuripaikalla -- mutta merirosvon lippu
liehui mastossa. Kun seisoin ja katselin merelle päin, kuului taaskin
tykinlaukaus.
Seisoin rannalla ja tähystelin. Näin, että useat miehet rannalla
lähellä varustusta hävittivät jotain kirveillään -- laivavenhettä,
kuten sittemmin sain tietää. Jonkun matkan päässä lähellä joen suuta
leimusi iso valkea puitten välissä ja tämän niemen ja puitten väliä
kulkivat miehet tullen mennen. Miehet hoilasivat kuin lapset ja heidän
äänestään tuntui, että he olivat maistelleet rommia.
Vihdoin luulin voivani palata varustukseen. Kun nousin seisoalleen näin
jonkun matkan päässä kohoavan matalan pensaikon keskestä yksinäisen
kallion, joka oli jotenkin korkea ja omituisen valkea väriltään. Nyt
selvisi minulle, että se oli sama valkea kallio, josta Ben Gunn oli
maininnut ja että sieltä löydämme venheen, jos sellaista joskus
tarvitsemme.
Hyvän aikaa kuljettuani saavuin varustushuoneen rannanpuoleiselle
sivulle ja sen varustusväki otti minut riemuiten vastaan. Hyvin tiheä
metsä ympäröi varustuksen -- ja liiankin tiheä. Metsä oli kaikkialla
yhtä tasaista ja yhtä korkeata. Maan puolella se oli pelkkää
mäntymetsää, mutta merenpuolella se oli sekalaista.
Kylmä iltatuuli puhalsi raoista kömpelösti rakennettuun varustukseen ja
peitti lattian hienolla hiekalla. Myös meilläkin oli hiekkaa silmissä,
hampaitten välissä, illallisessa ja vieläpä keittokattilassammekin.
Savupiippunamme oli nelikulmainen aukko katossa. Vain vähäinen osa
savusta kulki tämän kautta, jota vastoin enin osa jäi sisälle
kirveltäen silmiämme ja saaden meidät rykimään. Saadakseni kuvan
täydellisemmäksi, lisään vielä että Graylla olivat kasvot kääreissä sen
haavan tähden, jonka hän oli saanut luopuessaan kapinoitsijain
toveruudesta sekä että vanha Tom Redruth-parka makasi kankeana ja
jäykkänä hautaamattomana Englannin lipun peitossa.
Kapteeni Smollett määräsi meille kullekin vahtipaikkamme. Tohtori, Gray
ja minä saimme yhden vartiopaikan, tuomari, Joyce ja Hunter toisen.
Niin väsyneitä kuin olimmekin, lähetettiin kaksi meistä noutamaan puita
ja kaksi taas sai toimekseen kaivaa hauta Redruthille. Tohtori
määrättiin kokiksi ja minä olin vartioimassa sisäänkäytävää. Kapteeni
kulki edestakasin rohkaisten meitä.
Kerta toisensa jälkeen tuli tohtori käytävään saamaan raitista ilmaa ja
hänen silmänsä olivat savusta punaset ja aina oli hänellä joku sana
minulle sanottavana.
"Tuo Smollett on parempi mies kuin minä", sanoi hän kerran. "Ja kun
minä sen sanon, niin merkitsee se paljon, Jim."
Toisen kerran tuli hän ja seisoi hetkisen aikaa hiljaa. Sitten kallisti
hän päätään sivulle päin ja katsoen minuun virkkoi: "minkälainen mies
tuo Ben Gunn on?"
"Enpä oikein tiedä, mutta luulen, ettei hän ole oikein viisas."
"No jos kerran häntä sellaiseksi luulet, niin varmasti hän sellainen
onkin", virkkoi tohtori. "Mieheltä, joka on kolme vuotta pureksinut
kynsiään autiolla saarella, ei voi vaatia, että hän näyttäisi niin
viisaalta kuin sinä tai minä. Juustoako hän ikävöi vai mitä?"
"Juustoa", vastasin minä.
"Kuuleppas, Jim, nyt näet, kuinka hyödyllistä on olla herkkusuu.
Olethan varmaan nähnyt nuuskataulikkani, mutta et koskaan ole nähnyt
minun nuuskaavan -- vain siksi, että taulikassani on palanen juustoa,
erittäin ravitsevaa, jota valmistetaan Italiassa. Ja sen annan minä Ben
Gunnille."
Ennenkuin olimme syöneet illallisen, hautasimme vanhan Tomin hiekkaan
ja seisoimme hetkisen aikaa paljain päin hänen hautansa ympärillä.
Olimme tuoneet koko joukon polttopuita, mutta kapteenin mielestä niitä
oli liian vähän. Hän sanoi, että meidän täytyi ryhtyä huomenna samaan
työhön uudestaan, mutta paljon reippaammin.
Kun olimme syöneet läskimme ja kukin oli saanut annoksen konjakkia,
niin istuutuivat nuo kolme päällikköä varustuksen nurkkaan
keskustelemaan vastaisista toimistamme.
Heidän järkensä näytti olevan pysäyksissä. Varastot olivat niin pienet,
että meidän tulisi antautua ennenkuin apua ehtisi saapua. Paras
toivomme oli kumminkin se, että saisimme merirosvoja niin paljon
tapetuksi, että he joko laskisivat merirosvon lipun alas tai lähtisivät
purjehtimaan "Hispaniolalla." Heidän lukumääränsä oli alentunut 19:sta
15:sta. Kaksi muuta oli haavoittunut lievemmin ja yksi, nimittäin se,
joka ammuttiin tykin vierestä, pahasti haavoittunut ja ehkäpä
kuollutkin. Meidän tuli käyttää tilaisuutta hyväksemme tuhotaksemme
heidät ja samalla varjellaksemme itseämme. Tässä suhteessa oli meillä
kaksi hyvää liittolaista -- rommi ja ilmanala.
Mitä edellisen liittolaiseen tulee, niin oli se jo avustamassa, sillä
vaikka olimmekin puolen Englannin penikulman matkan päässä, niin
kuulimme kapinoitsijain laulavan ja meluavan aina myöhään yöhön saakka.
Ja tohtori sanoi lyövänsä vetoa siitä että puolet heistä sairastuisi
viikon kuluessa, ilman lääkkeitä kun olivat ja oleskelivat
epäterveellisessä seudussa.
Minä olin kovin väsyksissä ja vaivuin heti sikeään uneen.
Kun seuraavana aamuna heräsin, niin olivat toiset olleet jo kauvan
ylhäällä ja kantaneet ison taakan puita. Minä heräsin meluun, kun joku
sanoi: "rauhanlippu!" Ja sitten kuului joku huutavan: "se on Silver!"
Hyppäsin heti pystyyn, hieroin silmiäni ja kiiruhdin seinässä olevan
ampuma-aukon luo.
Kahdeskymmenesensimäinen luku.
Silverin lähetystö.
Kaksi miestä seisoi vallituksen ulkopuolella ja toinen heistä heilutti
valkeata vaatekappaletta. Toinen taas, joka oli Silver itse, seisoi
tyynenä vieressä.
Oli jotenkin varhaista ja aamu oli tavattoman kylmä. Taivas oli kirkas
ja pilvetön ja puitten latvat loistivat ruusunvärisinä auringon
paisteessa. Silver ja hänen apulaisensa olivat kokonaan varjossa ja se
valkea höyry, joka oli noussut suosta, ulottui heitä polviin saakka.
Paikka oli epäterveellinen ja kuumetta synnyttävä.
"Pysykää sisällä", sanoi kapteeni, "sillä voinpa lyödä vetoa, että
tässä piilee jokin petos." Sitten huusi hän merirosvoille: "Keitä
siellä? Pysykää alallanne tai muutoin ammumme teidät."
"Rauhan lippu", huusi Silver.
Kapteeni oli varoillaan, ettei kavalasti ammuttu luoti sattuisi häneen
ja sitten kääntyi hän meihin sanoen:
"Tohtori, olkaa varuillanne! Tohtori pitäköön huolta pohjoisesta, Jim
itäisestä ja Gray läntisestä sivustasta. Kaikki lataamaan pyssyjä!
Reippaasti ja varovasti!"
Sitten kääntyi hän taas kapinoitsijoihin päin.
"Mitä te tahdotte rauhanlipullanne?" huusi hän. Toinen näistä vastasi:
"Kapteeni Silver haluaa tulla kanssanne keskustelemaan ja tekemään
sovinnon."
"Kapteeni Silverkö? Minä en tunne ketään kapteeni Silveriä. Kuka hän
on?" huusi kapteeni.
Ja me kuulimme hänen lisäävän itsekseen: "kapteeni? Sepä luulen olevani
minä eikä kukaan muu. Liian nopeastipa sitä arvossa noustaankin."
Pitkä John vastasi:
"Se olen minä, herraseni, sillä pojat ovat valinneet minut kapteeniksi
sen jälkeen kuin te poistuitte laivasta", ja hän pani erityisen painon
sanalle poistuitte. "Me olemme halukkaat antautumaan, jos vain voimme
tulla yksimielisyyteen kanssanne. Pyydän vain kunniasananne
teiltä, kapteeni Smollett, että sallitte minun mennä terveenä ja
vahingoittumattomana tästä linnoituksesta ja että annatte minulle
minutin ajan päästä ampumamatkan ulkopuolelle ennenkuin ammutte."
"Silver", sanoi kapteeni, "minulla ei olo vähintäkään halua puhella
kanssanne, mutta teitä haluttaa puhua minulle, niin voitte tulla. Siinä
kaikki. Ja jos teillä on petos mielessä, niin syyttäkää itseänne ja
Jumala armahtakoon teitä."
"Siinäpä onkin kylliksi", huusi pitkä John iloisesti. "Yksi sana teiltä
on riittävä ja minä tiedän, että te olette hieno mies."