mielellään ja iloisesti menneet työhönsä. Mutta pelkkä saaren näkeminen
oli höllentänyt kurin ohjat. Koko matkan ajan seisoi Pitkä John
peränpitäjän vieressä tarkastellen laivaa. Hän tunsi väylän kuin viisi
sormeaan ja vaikka syvyyden mittaaja kaikkialla löysi vettä enemmän
kuin mitä kartalla oli merkitty, niin ei John kertaakaan epäillyt.
Olimme juuri sillä kohdalla, johon ankkuri oli merkitty kartalla, noin
kolme neljännesosan penikulman päässä kummastakin rannasta, manner
toisella ja Benrangelin saari toisella puolella. Pohja oli tasainen
hiekkapohja. Ankkurimme laskemisesta syntynyt kolina säikäytti lentoon
ison parven lintuja, jotka hetkisen lentelivät ja kirkuivat, mutta
sitten katosivat metsään ja kaikki oli nyt hiljaa.
Paikka oli kokonaan maan ympäröimä ja kätketty metsän varjoon. Puut
olivat aivan rannalla ja ranta oli enimmäkseen tasaista. Kunnaat olivat
ympärillä amfiteaatterin tapaan ja jonkun välimatkan päässä toisistaan.
Kaksi pientä jokea laski erääseen lammikkoon. Ja puiden lehdissä tällä
osalla rannikkoa oli myrkyllinen väriloisto. Laivasta emme nähneet
minkäänlaista rakennusta, sillä niin tiheä oli metsä.
Ei käynyt pienintäkään tuulen henkäystä eikä kuulunut muuta ääntä kuin
se jonka maininki synnyttää loiskiessaan rantakiviä vasten. Ja
omituinen, ummehtunut haju vallitsi ankkuripaikalla, haju, jonka
märänneet lehdet ja puut synnyttävät. Huomasin, että tohtori veti ilmaa
nenäänsä ikäänkuin olisi haistellut märännyttä munaa.
"En tiedä, löytyykö täällä aarteita", sanoi hän, "mutta siitä voin
panna tekotukkani pantiksi, että kuumetta täällä kyllä liikkuu."
Jos miehien käytös oli jo venheissä ollut levottomuutta herättävä, niin
muuttui se vallan uhkaavaksi, kun he tulivat laivaan. He istuutuivat
kannelle ja murisivat keskenään. Pienimmätkin käskyt otettiin vastaan
karsain silmin ja niitä toteltiin vastenmielisesti ja huolimattomasti.
Ja näytti luotettaviinkin sama tauti tarttuneen. Näkyi selvästi, että
salaliitto uhkasi meitä.
Emmekä me kajuutassa olevat olleet ainoat, jotka huomasimme vaaran.
Pitkän Johnin tavaton uutteruus ja hänen auliutensa auttamaan
kaikkialla, kun kellään muulla ei siihen näyttänyt olevan halua, oli
meistä pahin merkki siitä, että iltapuoli tulee olemaan kuuma.
Me pidimme neuvottelun kajuutassa.
"Herraseni", sanoi kapteeni, "jos minä uskaltaisin antaa vielä yhden
käskyn, niin olisimme pelastetut. Nyt on meillä vain yksi mies, johon
voimme luottaa."
"Ja kukahan se on", kysyi tuomari.
"Silver", vastasi kapteeni. "Hän on yhtä halukas kuin te tai minä
tasoittamaan kaikki, joskin tuo onkin vain kavala kepponen. Mutta
laittakaamme niin, että hänen ei huoli sitä kauvemmin käyttää,
Antakaamme miehille lupa mennä iltapäivällä maihin. Ja jos he kaikki
menevät, niin silloin kyllä puolustamme laivaa syntyvän taistelun
aikana. Mutta jollei heistä kukaan mene, niin silloin pidämme kajuutan
hallussamme ja Jumala kyllä suojelee niitä, joilla on oikeus
puolellaan. Ja huomatkaa sanani: 'jos jotkut menevät maihin, niin tuo
Silver heidät mukanaan takasin ja lauhkeina kuin lampaat'."
Ja niin päätettiinkin tehdä. Ladatut pistoolit annettiin kaikille
luotettaville miehille. Hunterille, Joycelle ja Redruthille annettiin
tieto tuumastamme ja he ottivat uutisen vastaan paljoa pienemmällä
hämmästyksellä, mutta suuremmalla rohkeudella kuin mitä me osasimme
luullakaan. Kapteeni meni kannelle ja kääntyen miehistön puoleen
virkkoi:
"Pojat, meillä on tänään ollut vaikea päivä. Maihin pistäytyminen ei
ketään vahingoita. Venheet ovat vielä vedessä ja kellä vain on halu,
saa mennä maihin iltapäivällä. Minä ammuu laukauksen tuntia ennen
auringonlaskua."
Nyt loppui tyytymättömyys. Kaikki kohottivat voimakkaan "eläköön", joka
kaikui kaukaista kunnasta vasten ja pelotti ison joukon lintuja lentoon
ankkuripaikan lähistössä.
Kapteeni oli kyllin viisas laittautuessaan matkoihinsa jättäen Silverin
haltuun matkan järjestämisen ja luulenpa että se olikin erinomaisen
viisaasti tehty. Sillä jos hän olisi pysynyt kannella, niin ei hän
olisi kauvemmin voinut teeskennellä olevansa tietämätöin asian oikeasta
laidasta. Silver oli kapteenina ja hänellä oli tavattoman kapinallinen
miehistö.
Vihdoin oli kaikki matkalle valmista. Kuusi miestä jäi laivaan ja
kolmetoista, niiden joukossa Silver, aikoivat mennä venheisiin. Nyt
johtui mieleeni yksi niistä hurjista aatteista, jotka niin suuressa
määrin auttoivat pelastustamme.
Jos Silver kerran jätti kuusi miestä, niin silloin oli selvää, että
meidän joukkomme ei voinut anastaa eikä puolustaa laivaa. Ja kun vain
kerran kuusi jätettiin, niin silloin oli selvää että joukkomme ei
tarvinnut minun apuani. Siksi pisti päähäni mennä maihin.
Nopeasti kiipesin yli laivan laidan ja laskeusin lähimpään venheeseen,
joka samassa loittoni laivasta.
Ei kukaan mun minua huomannut kuin peränpitäjä, joka sanoi: "oletko se
sinä Jim? Painas pääsi alemmaksi!"
Mutta Silver loi toisesta venheestä minuun terävän katseen ja kysyi,
olenko minä mukana. Nyt aloin tekoani katua.
Venheitten miehistöt sousivat kilpaa rantaa kohden, mutta meidän
venheemme, joka oli hieman edellä, oli kevyempi kulkemaan ja siksi
jätti se pian kilpailijansa hyvän matkan jälkeensä. Ja kun venheen
kokka sattui erääseen rannalla kasvavaan puuhun, niin tartuin minä sen
oksiin ja nakkausin maalle sekä kätkeydyin lähimmän pensaan taa, Silver
ja hänen venheensä olivat meistä noin sadan kyynärän päässä.
"Jim, Jim", kuulin hänen huutavan.
Mutta minä aloin juosta metsään päin ja juoksin niin kauvan kuin
jaksoin.
Viidestoista luku.
Ensimäinen yhteentörmäys.
Tarkastelin uteliaana sitä maata, jossa olin. Olin juossut suon yli ja
olin nyt hiekkaisella paikalla, jossa kasvoi muutamia havupuita. Sen
toisessa laidassa oli omituisennäköinen, kaksihuippuinen kunnas, jota
kirkas auringonpaiste valaisi.
Kuljeskelin sinne tänne puiden lomassa. Näin muutamia käärmeitä ja yksi
niistä kohotti sihisten päänsä minua kohti. En osannut aavistaakaan
että tämä oli tuo vaarallinen kalkkalokäärme.
Mutta äkkiä syntyi eloa metsikössä. Muuan metsäsorsa pöllähti rääkkyen
lentoon ja sitä seurasivat toiset, joten lintuja oli iso joukko ja ne
lentelivät edestakasin kovasti kirkuen. Tämän johdosta päätin, että
jotkut laivatovereistani lähestyivät paikkaa, enkä siinä erehtynytkään.
Sillä pian kuulin kauvempaa ihmisääniä, jotka kuunnellessani yhä
lähenivät.
Tämän johdosta hätäännyin hieman ja kätkeysin erään matalakasvuisen
puun alle, jossa olin hiljaa kuin haudassa.
Kuulin Silverin äänen ja hän kuului puhuvan jotain pitempää asiata ja
hänen puheensa toiset tuon tuostakin keskeyttivät. Ja äänen painosta
päättäen puhuivat he jotain vakavata, mutta selvästi en kuullut yhtään
sanaa.
Vihdoin lakkasivat äänet lähenemästä ja linnutkin tyyntyivät ja
palasivat lähellä olevaan lammikkoon.
Voin selvästi sanoa, mistäpäin äänet tulivat. Ryömin ääneti nelinkontin
sinnepäin ja vihdoin voin puiden lehtien lomitse nähdä John Silverin ja
erään toisen miehistä, kun he olivat keskustelussa keskenään.
"Toveri", sanoi Silver pitkän, ja kirouksilla höystetyn sanatulvan
jälkeen, "oletko minun puolestani vai minua vastaan? Vastaa, Tom!"
"Silver", sanoi puhuteltu, "sinä olet vanha ja sinä olet kunniallinen
tai ainakin sinua sellaisena pidetään, mutta ennenkuin luovun
velvollisuuksistani, ennen luovun oikeasta kädestäni."
Nyt kuului kamala kirkaisu, joka kaikui kallioita vasten pelästyttäen
linnut lentoon.
Tämän kuultuaan oli Tom hypännyt kuin hevonen, kun sitä kannustetaan,
mutta Silver ei vähintäkään hievahtanut. Hän seisoi vallan tyyneenä
sauvaansa nojaten ja ikäänkuin karate, joka on valmis puremaan.
"John", sanoi merimies ja ojensi kätensä.
"Pois käpäläsi", huusi Silver ja väistyi hieman taaksepäin.
"Kernaasti minun puolestani, John Silver. Sinun huono omatuntosi
saattaa sinut minua pelkäämään. Mutta sanohan taivaan nimessä, mitä tuo
merkitsi?"
"Tuoko", sanoi Silver kamalasti irvistellen, "luulen, että se oli
Alan."
Tom parka päästi kauhunhuudahduksen.
"Alanko?" huudahti hän. "Rauha hänen sielulleen. Hän oli kelpo
merimies. Ja mitä sinuun tulee, John Silver, niin olet sinä kauvan
ollut toverini, mutta tästä päivästä alkain et ole. Kernaammin tahdon
kuolla kuin koira kuin luopua velvollisuudestani. Sinä olet tappanut
Alanin, vai kuinka? Tapa minutkin, jos voit, mutta sinua halveksin!"
Sen sanottuaan käänsi hän selkänsä Pitkälle Johnille ja alkoi astua
rantaa kohti. Mutta pitkälle ei hän ehtinyt, kun John kirkaisten
tarttui oksaan ja heitti sauvansa menemään. Sen pää sattui Tom parkaa
hartioitten väliin. Hän levitti äkkiä kätensä ja vaipui maahan.
Rusahduksesta päättäen oli hänen selkärankansa katkennut eikä hän
koskaan enään noussut. Vikkelänä kuin apina hyppäsi Silver, vaikka oli
kainalosauvatta, seuraavassa silmänräpäyksessä hänen kimppuunsa ja iski
kaksi kertaa puukkonsa päätä myöten turvattomaan ruumiiseen.
Tämän nähdessäni pyörryin minä, ja kun tulin tajuntaan, niin seisoi tuo
ihmispeto sauvansa varassa ja hattu päässä eikä näyttänyt panevan
mitään huomiota uhriinsa, vaan pyyhki vain kylmäverisesti ruohonipulla
puukkoaan.
Sitten antoi John vihellysmerkin, jonka tarkotusta minä en käsittänyt,
mutta joka herätti minussa kauhua. Sillä jos useat hänen miehistään
saapuisivat ja minut keksittäisiin, niin ehkä tulisi osakseni Alanin
tai Tomin kohtalo.
Kun olin poistunut piilopaikastani, kuulin yhä selvemmin askelien
lähestymistä. Pelko antoi minulle nopeutta ja juoksin aika kyytiä
tietämättä mihin. Vihdoin saavuin sellaiseen osaan saarta, jossa puita
oli tavallista harvemmin ja jossa ilmakin oli raittiimpi kuin tuolla
järven rannalla.
Ja nyt näin jotain joka saattoi minut vapisevin sydämin paikalla
pysähtymään.
Kuudestoista luku.
Aarresaaren mies.
Jyrkän ja kallioisen kukkulan sivusta irtautui rapaa ja putosi rapisten
puiden välitse. Silmäni kääntyivät vaistomaisesti sinnepäin ja minä
näin olennon, joka nopeasti syöksyi puunrungon taa. Se kauhu, jonka
tämä uusi ilmiö minussa herätti, vaikutti sen, että minä heti
pysähdyin. Minusta tuntui, että olin sulettu molemmilta puolin.
Takanani olivat murhaajat ja edessäni tuo kummallinen olento ja siksi
aloinkin katsoa edullisemmaksi valita vaara, jonka tunsin kuin vaaran,
jota en tuntenut. Niinpä näytti itse Silverkin minusta vähemmin
pelottavalta kuin tuo salaperäinen olento. Käännyin ympäri ja aloin
astua venheitä kohti tuon tuostakin vilkaisten taakseni.
Nyt näyttäytyi haahmo uudelleen ja teki laajan kiertävän liikkeen sekä
alkoi seurata minua nopeasti kuin hirvi.
Nyt näin että se oli inhimillinen olento, joka käveli kahdella jalalla
ja heti johtuivat mieleeni kuulemani jutut ihmissyöjistä. Nähtyäni,
että se oli ihminen, joskin mahdollisesti villikin, tyynnyin jossain
määrin ja kauhuni Silveriin nähden lisääntyi taas. Kun siinä seisoin
hiljaa ja mietin, miten pakenisin, tulin ajatelleeksi pistooliani ja
nyt rohkasin itseni ja astuin päättävästi tuota tuntematonta kohti.
Hän epäili, vetäysi takasin, astui sitten taas eteenpäin ja ihmeekseni
ja hämmästyksekseni heittäysi polvilleen ja rukoillen piti käsiään
ristissä.
Pysähdyin vielä kerran ja kysyin: "kuka te olette?"
"Ben Gunn", vastasi hän ja äänensä tuntui heikolta ja se kitisi kuin
ruostunut lukko, "minä olen Ben Gunn raukka enkä ole puhunut kolmeen
vuoteen kenenkään kristityn ihmisen kanssa."
Nyt huomasin että hän oli valkoinen niinkuin minäkin ja lisäksi vielä
että hänen kasvonsa olivat tavallaan miellyttävätkin. En koskaan ennen
ollut nähnyt yhtään kerjäläistä niin ryysyisenä kuin hän oli. Pukunsa
oli pantu kokoon vanhoista purjekankaan palasista, jotka olivat
kiinnitetyt napeilla ja puupalasilla. Vyöllään oli hänellä
messinkihakasilla varustettu nahkavyö, joka muutoin oli ainoa ehyt
kappale hänen puvussaan.
"Kolme vuotta!" huudahdin minä. "Kärsittekö haaksirikon?"
"En, poikaseni, vaan minut jätettiin tänne saareen."
Mieleeni muistui se kauhea rangaistus, jota merirosvot käyttävät, kun
nimittäin jättävät rikoksellisen johonkin autioon saareen ja antavat
hänelle mukaan vain hieman ruutia ja kuulia.
"Koko kolme vuotta", jatkoi hän, "ja koko ajan olen minä elänyt vain
vuohista, marjoista ja simpukoista. Nyt alan minä ikävöidä kristillistä
ravintoa. Ei kai teillä ole palastakaan juustoa mukananne? Vai ei."
"Jos minä koskaan pääsen takasin laivaan, niin saatte juustoa niin
paljon kuin haluatte", sanoin minä.
Koko tämän ajan oli hän hypistellyt lakkiani, silitellyt käsiäni ja
tarkastellut kenkiäni sekä osottanut lapsellista tyytyväisyyttä, kun
sai olla ihmisen läheisyydessä. Mutta viimeiset sanani saivat hänet
hämmästymään.
"Jos koskaan pääsette takasin, sanoitte. Kuka teitä sitten estää?"
kysyi hän.
"Ette te ainakaan, siitä olen varma."
"Olette oikeassa", huudahti hän. "Mutta sanokaa minulle, toveri, mikä
on nimenne?"
"Jim", vastasin minä.
"Jim, Jim", toisti hän nähtävällä mielihyvällä. "Jim, te luultavasti
luulette, ettei minulla koskaan ole ollut jumalista äitiä, joka on
minua vaalinut?"
"Sitäpä en voi varmasti tietää."
"Sellainen minulla oli ja minä osasin katkismukseni alusta loppuun. Ja
sittenkin minulle piti näin käymän. Mutta se oli sallimus, joka saattoi
minut tänne... Ja tiedättekö mitä Jim", lisäsi hän muuttaen äänensä
kuiskaavaksi, "minä olen rikas."
Olin nyt vakuutettu, että miesparka oli tullut heikkomieliseksi
yksinään ollessaan ja luulon, että kasvoni piirteet ilmasivat
ajatukseni, sillä hän toisti äänen painolla:
"Rikas! rikas! sanon minä. Ja minä sanon teille erään asian ja teen
teistä oivan miehen. Jumala siunatkoon teitä siitä, että te olitte
ensimäinen, joka kohtasitte minut!"
Äkkiä ilmeni uhkaava katse hänen silmiinsä.
"Sanokaa nyt minulle totuus, Jim. Eihän tuo laiva ole kapteeni Flintin
laiva", kysyi hän.
Päähäni pisti sukkela aatos. Luulin tavanneeni liittolaisen ja siksi
vastasin hänelle heti:
"Ei se ole Flintin laiva ja Flint itsekin on jo kuollut. Mutta minä
voin teille sanoa totuuden. -- Laivalla on muutamia Flintin miehiä ja
meistä muista se on hyvin ikävä juttu."
Hän kysyi hätäisenä:
"Eihän kai erästä yksijalkaista miestä?"
"Silverkö?" kysyin minä.
"Silver. Se tosiaankin oli hänen nimensä."
"Hän on laivan kokki ja salaliiton johtaja."
Hän piti ranteuksestani, ja kun kuuli vastaukseni oli hän vääntää sen
sijoiltaan.
Minä kerroin koko retkemme historian.
"Te olette kelpo poika, Jim", sanoi hän vihdoin. "Luottakaa vain Ben
Gunniin, kyllä hän selvittää asiat. No luuletteko, että teidän
tuomarinne osottautuisi anteliaaksi, jos minä auttaisin hänet pulasta?"
Vakuutin hänelle tuomarin olevan anteliaimman ihmisen maailmassa.
"Minä en tarkoita", jatkoi Ben Gunn, "että hän antaisi minulle
portinvartijan tai lakeijan toimen, sillä sellainen ei ole minun makuni
mukaista, vaan luuletteko hänellä olevan halun antaa minulle vaikkapa
sanoisimme tuhat puntaa?"
"Siitä olen vakuutettu, että sen te saatte, sillä tarkoitushan oli,
että kaikki laivalla olevat jakaisivat keskenään aarteen."
"Ja matkustaisivat kotiinko?" kysyi hän hyvin viekkaan näköisenä.
"Luonnollisesti", huudahdin minä. "Tuomari on hieno mies. Ja
toisekseen, jos noista muista pääsemme kuitiksi, niin tarvitsemme kyllä
apuanne kotimatkalla."
"Kaiketikin", sanoi hän. "Sitä kyllä tarvittanee."
Hän näytti tuntevan suurta helpotusta.
"Kuulkaapas nyt, mitä minä sanon", jatkoi hän, "Tahdonpa vain yhden
asian teille sanoa, nimittäin sen, että palvelin silloin Flintin
laivalla, kun hän kaivoi aarteen maahan. Hän ja kuusi muuta olivat
maissa melkein koko viikon ja me toiset olimme sillä aikaa
'Valaskala'-nimisellä laivalla. Eräänä päivänä palasi Flint pikku
venheellään yksin laivaan sininen side päänsä ympärillä. Aarre oli
kätketty ja nuot kuusi miestä kuolleet ja haudatut. Juuri silloin nousi
aurinko ja me huomasimme, että hän oli kalpea kuin ruumis. Miten oli
hän menetellyt, sitä ei kukaan meistä voinut käsittää, sillä olihan hän
yksin kuutta vastaan. Billy Bones oli perämiehenä, Pitkä John
aliperämiehenä ja he kysyivät häneltä, missä aarre oli. 'Heh', sanoi
hän, 'voittehan mennä maihin ja jäädä sinne etsimään, jos tahdotte,
mutta se on varma että laiva lähtee matkalle.'
"Sattuipa sitten niin, että minä kolme vuotta sitten olin eräässä
toisessa laivassa ja me purjehdimme läheltä tätä saarta. 'Pojat',
sanoin minä, 'tuolla on Flintin aarre, menkäämme maihin ja etsikäämme
se.' Kapteeni oli tuumaa vastaan, mutta toverini olivat kaikki
yksimielisiä ja me menimme maihin. Kaksitoista päivää etsivät he
aarretta ja suuttuivat yhä enemmän minuun, kunnes he eräänä aamuna
palattuaan laivaan, sanoivat minulle: 'mitä sinuun tulee, Benjamin
Gunn, niin tässä on sinulle pyssy, lapio ja kirves ja sinä voit olla
täällä etsimässä aarretta omaksi hyödyksesi.'
"Täten olen, Jim, kolme vuotta ollut täällä ja siitä päivästä aikain en
ole maistanut murustakaan kristillistä ravintoa."
Tämän jälkeen puhua höpisi hän kaikellaista, ja kun oli lopettanut,
sanoin minä.
"Hyvä on, mutta minä en käsitä sanaakaan siitä, mitä te olette puhunut.
Mutta millä ilveellä pääsen minä laivaan?"
"Totta tosiaan on se pulmallinen seikka, mutta minulla on venhe, jonka
olen omin käsin rakentanut ja se on tuon valkean kallion alla. Ja
luulen, että koetamme sitä pimeän tultua. Mitä nyt?" keskeytti hän.
"Mitähän se oli?"
Sillä juuri samassa, vaikka oli vielä pari tuntia aikaa
auringonlaskuun, kuului kanuunan paukahdus.
"Kahakka on alkanut!" huusin minä. "Seuratkaa minua!" Ja unhottaen
pelkoni aloin syöksyä ankkuripaikkaa kohti ja Ben Gunn pysyi helposti
rinnallani.
"Vasemmalle, vasemmalle" sanoi hän. "Pysykää puiden alla! Tuolla ammuin
ensimäisen vuohen."
Hän puheli järjettömiä juttuja juostessamme eikä näyttänyt odottavan
vastauksia kysymyksiinsä.
Kanuunan laukausta seurasi kiväärin laukauksia, jonka jälkeen seurasi
hetken hiljaisuus. Neljännespenikulman päässä näin lipun liehuvan
metsän yllä.
IV.
Piiritys.
Seitsemästoista luku.
Tohtori jatkaa kertomusta: Kuinka laiva antautui.
Kello oli noin puoli kaksi, kun molemmat "Hispaniolan" venheet lähtivät
maihin. Kapteeni, tuomari ja minä pidimme neuvottelun kajuutassa ja jos
olisi käynyt pieninkään tuulen henkäys, niin olisimme me hyökänneet
noiden kuuden laivaan jääneen salaliittolaisen kimppuun, katkaisseet
ankkuriköyden ja lähteneet merelle. Mutta tuulta puuttui ja lisäksi
tuli Hunter ilmoittamaan, että Jim Hawkins oli hiipinyt erääseen
venheeseen ja muiden mukana mennyt maihin.
Emme koskaan Jimiä epäilleet, mutta olimme levottomia hänen
turvallisuudestaan ja onnensattumaksi katsoimmekin enään hänen
pelastustaan. Me syöksyimme kannelle. Täällä istuivat rosvot purjeen
suojassa ja rannalla näimme venheitten olevan lähellä joen suuta mies
kummassakin venheessä.
Odottaminen oli kiusallista ja siksi päätettiin, että Hunter ja minä
lähdemme maihin pikku venheellä saamaan tietoja.
Rannalla olevat venheet olivat laivan vasemmalla puolella. Mutta Hunter
ja minä ohjasimme venheen suoraan kartalle merkittyä varustusta koitti.
Niille kahdelle, jotka olivat jätetyt venheisiin näytti tulevan
tavattoman kiire meidät nähdessään ja he näkyivät keskustelevan, mitä
tekisivät. Jos he olisivat laputtaneet matkoihinsa ja antaneet asiasta
tiedon Silverille, niin olisi ehkä käynyt vallan toisin. Mutta heillä
olivat määräyksensä luullakseni ja siksi jäivät he paikoilleen.
Kun olin astunut maalle, oli minulla vain noin sadan kyynärän matka
varustukseen. Tämä oli rakennettu mäen kunnaalle ja sen sisällä oli
lähde. Sinne mahtui noin pari tusinaa ihmisiä ja se oli varustettu joka
puolelta ampumareijillä.
Tämän ympärillä oli paljaaksi raivattu ala ja lisäksi oli ympärillä
puuvallitus, jossa ei ollut minkäänlaista ovea -- ja jonka hävittäminen
olisi vaatinut kauan aikaa ja paljon vaivaa.
Erittäinkin veti huomiotani puoleensa lähde. "Hispaniolassa" oli meillä
kyllä aseita, ampumavaroja, ruokatavaroita ja viiniä, mutta puuttui
vettä. Seisoin ja mietin juuri tätä, kun kuului kuolevan huudahdus ja
ensi ajatukseni oli, että nyt ne tappoivat Jim Hawkinsin.
Hetkeäkään hukkaamatta syöksyin rantaan ja venheeseeni. Onneksi oli
Hunter kova soutaja ja venhe aivan kuin lensi ja pian olimme laivalla.
Luonnollisesti olivat täällä kaikki hyvin hämmästyksissään. Tuomari oli
vaalea kuin palttina ja mietti onnettomuutta, johon oli meidät
saattanut ja muuan etukeulassa olevista miehistä oli yhtä peloissaan.
"Tuo on tottumaton sellaiseen työhön", sanoi kapteeni Smollett
nyökäyttäen päällään sinne päin. "Hän oli vähällä pyörtyä huudon
kuullessaan ja olisi millä hetkellä tahansa valmis yhtymään meihin."
Minä ilmoitin kapteenille suunnitelmani ja yhdessä mietimme sen
toimeenpanon yksityiskohtia.
Vanha Redruth pantiin kajuutan ja miehistön asunnon väliseen käytävään
ja hänelle annettiin neljä kivääriä ja patja suojukseksi. Hunter souti
venheen peräkeulassa olevan aukon kohdalle ja minä aloin lastata siihen
ruutia, kivärejä, korppuja läskitynnyreitä, astian konjakkia ja
rohtoarkkuni.
Sillä aikaa olivat tuomari ja kapteeni kannella ja jälkimäinen sanoi
purrenohjaajalle: "Mr Hands, meitä on laivalla kaksi, joilla
kummallakin on pistoolinsa. Jos kukaan teistä kuudesta antaa
pienimmänkään merkin, niin on hän kuoleman oma."
He hämmästyivät kovin ja lyhyen neuvottelun jälkeen syöksyivät he
kaikki etukeulaan kai aikoen hyökätä käytävää pitkin kimppuumme
takaapäin. Mutta kun he näkivät Redruthin odottavan heitä suljetussa
käytävässä, niin tekivät he käännöksen ja yksi pisti päänsä kannelle.
"Pääsi alas, koira!" karjasi kapteeni.
Pää katosi heti ja sen jälkeen emme kuulleet mitään noista
jänishousuista.
Panimme venheen niin täyteen kuin suinkin uskalsimme ja Joyce ja minä
astuimme siihen ja aloimme suunnata kulkua aika kyytiä maata kohti.
Myös tämä toinenkin matkamme herätti huomiota niissä, jotka rannalla
pitivät vahtia ja eräs heistä hyppäsi maalle ja katosi. Olin puoleksi
aikeissa muuttaa tuumani ja hävittää heidän venheensä, mutta sitten
pelkäsin, että jos Silver ja hänen kumppaninsa ovat lähistössä, niin
voimme menettää kaikki.
Pian pääsimme maihin samaan paikkaan kuin ensi kerrallakin ja aloimme
kantaa tavaroitamme varustukseen. Ensi kerralla menimme kaikki kolme
raskaat taakat mukanamme vallien luo ja heitimme tavarat niiden
sisäpuolelle. Sitten jätin minä Joycen niitä vartioimaan ja annoin
hänelle kuusi kivääriä. Hunter ja minä palasimme venheelle ja toimme
sieltä uudet kantamukset ja tätä teimme, kunnes olimme kaikki
kantaneet. Palvelijat jäivät varustukseen ja minä sousin kaikin voimin
takasin "Hispaniolaan."
Toisen lastin tuominen näytti uskaliaammalta kuin mitä se tosiaan oli.
Noita toisia tosin oli luvultaan paljoa enemmän kuin meitä, mutta
meillä olivat aseet. Maissa olevista miehistä ei taas kellään ollut
kiväriä ja ennenkuin he ehtisivät tulla pistoolin kantaman matkan
päähän, olisimme me ehtineet päästää heistä puolen tusinaa hengiltä.
Kaikki pelkuruus oli tuomarista kadonnut. Me lastasimme venhettä kuin
olisi henki ollut kysymyksessä. Lastina oli sianlihaa, ruutia ja
korppuja ynnä kiväri sekä neljä hakaa. Muut aseet sekä jälellä olevan
ruudin heitimme veteen.
Veden lasku alkoi ja laiva kääntyi. Ääniä kuului sieltä päin, jossa
nuot kaksi venhettä olivat ja vaikka tämä tyynnytti meitä Joycen ja
Hunterin kohtalon suhteen, niin kiiruhdimme kuitenkin lähtöämme.
Redruth vetäysi takasin paikastaan käytävässä ja laskeusi venheeseen,
jonka me veimme sitten keskilaivalle, jotta se oli likempänä kapteeni
Smollettia.