vaikutti pahentavasti miehistöön, vaan oli selvää, että hän menettäisi
henkensä, jos saa tuolla tavoin jatkaa. Siksi ei meitä olleskaan
hämmästyttänyt, kun kuulimme hänen eräänä pimeänä yönä kovassa
merenkäynnissä pudonneen mereen.
Tuon uutisen kuultuaan virkkoi kapteeni: "no täten pääsimme panemasta
häntä rautoihin."
Mutta olimmepa ilman perämiestä ja meidän täytyi korottaa joku miehistä
tähän virkaan. Pursimies Job Anderson, joka oli sopivin, sai osaksi
hoitaa perämiehen tointa säilyttäen vanhan arvonsa. Mr Trelawney oli
myös vanha merenkulkija ja oli usein vahdissa kauniilla ilmalla.
Purrenohjaaja Israel Hands oli vanha meriveitikka, jolle voi uskoa
tiukan tullen vaikeitakin tehtäviä.
Hän oli erinomaisen hyvä ystävä Pitkän John Silverin kanssa, josta
tämän yhteydessä tahdon muutaman sanan sanoa. Huolimatta siitä, että
hän oli raajarikko, liikkui hän erinomaisen vikkelästi laivalla.
"Pitkä John Silver ei olekaan mikään tavallinen mies", sanoi
purrenohjaaja minulle. "Nuorena kävi hän oikean koulunkin läpi ja puhuu
kuin kirjasta, jos niin tahdotaan. Ja rohkea on hän kuin leijona. Olen
nähnyt hänen selviävän taistelussa neljän kanssa, vaikka hän oli aivan
aseeton."
Koko miehistö kunnioitti ja vieläpä tottelikin häntä ja hänellä oli
erikoinen tapa kutakin puhutella ja osottaa palvelustaan. Minulle oli
hän aina ystävällinen, kun milloin menin keittiöön, jonka hän aina piti
erinomaisen siistinä. Astiat olivat kiiltävän kirkkaat ja yhdessä
nurkassa oli hänen papukaijansa häkissään.
"No, Hawkins", sanoi hän toisinaan, "tulehan puhelemaan hetkisen aikaa
Johnin kanssa, sillä ei kukaan ole tervetulleempi kuin sinä, poikaseni!
Istuhan, niin saat kuulla viimeiset uutiset. Kapteeni Flint -- minä
kutsun papukaijaani kapteeni Flintiksi tuonnimisen kuuluisan merirosvon
mukaan, -- ennustaa, että me saamme onnellisen matkan. Eikös niin,
kapteeni?"
Papukaija vastasi säännöllisesti: "hopeata loppumattomat määrät,
hopeata loppumattomat määrät", niin kauvan, kunnes John peitti sen
häkin nenäliinallaan.
"Tuo lintu on", sanoi hän, "ainakin kahdensadan vuoden vanha ja jos
kuka on asioita nähnyt, niin on se nähnyt, rakas Hawkins. Se on ollut
Madagaskarilla ja Malabarissa, Surinamissa, Providencessä ja
Portobellessa. Se oli myös mukana, kun ne nostivat meren pohjasta erään
hopearahoilla lastatun laivan ja silloin oppi hän huutamaan nuot sanat:
'hopeata loppumattomat määrät'. Mutta sanoppas, ukkoseni, oletko
milloinkaan ruutia haistellut?"
"Kyllä kai", kirkasi papukaija.
Mitä tuomarin ja kapteeni Smollettin väleihin tulee, niin täytyy minun
myöntää, että edellinen halveksi jälkimäistä. Kapteeni ei koskaan
muulloin puhunut kuin silloin, kun häneltä kysyttiin ja silloinkin
hyvin lyhyesti. Hän näytti muuttaneen mielipiteensä väestön suhteen ja
laivaan oli hän erinomaisen ihastunut. "Mutta", lisäsi hän, "me emme
ole vielä kotona ja olisin iloinen, jos tämä matka jo olisi
suoritettu"'.
"Jospa tuo mies olisi sanonut sanankaan vielä, niin olisin vestänyt
häntä vasten naamaa", oli tuomarilla tapana sanoa tohtorille, kun
kapteeni oli nuot sanansa sanonut.
Kaikki miehet laivalla olivat tyytyväisiä ja kummallistahan muutoin
olisi ollutkin. Kaksinkertaiset annokset annettiin konjakkia joka päivä
ja sitä paitsi ylimääräiset annokset, jokaisen miehistöön kuuluvan
miehen nimi- ja syntymäpäivänä. Omenatynnyri oli aina avattuna
keskilaivalla ja kukin sai siitä ottaa niin paljon kuin halusi. Ja
jollei tätä omenatynnyriä olisi ollut, niin ei olisi koskaan kuulta
varottavaa ääntä ja tietämätöntä on, kuinka meille olisi käynyt --
mutta koska se on pitkä juttu, niin kerron sen erikseen.
Olimme matkallamme ehtineet niin pitkälle, että jo seuraavan päivän
aamupuolena olisi Aarresaaren pitänyt tulla näkyviin. Laivan suunta
oli E.L.E. ja tuuli ja merenkäynti oli tasaista. Olimme kaikki
erinomaisella tuulella, kun olimme niin lähellä seikkailuretkemme
päämäärää.
Heti auringon laskettua, kun olin saanut kaikki päivätyöni tehdyksi ja
aijoin lähteä makuulle, pisti päähäni, että yksi omena ei tekisi pahaa
ja siksi juoksin kannelle. Vahti piti tähystystä etukeulassa ja
peränpitäjä vihelteli hiljakseen. Tämä oli ainoa ääni kuin kuulin
paitsi veden loiskinaa laivan keulaa vasten.
Ryömin omenatynnyriin, jossa oli vain muutamia omenia jälellä. En
muista, kuinka vaivuin uneen tai olin vaipumaisillani, mutta äkkiä
tunsin, että joku istautui nojaten olkapäänsä tynnyriä vasten. Aioin
hypätä tynnyristä, kun samassa kuulin John Silverin äänen ja tuskin oli
kuullut kymmentäkään sanaa, kun en mistään hinnasta olisi tahtonut
itseäni ilmaista. Lojoin siellä ja kuuntelin vapisten pelosta ja
uteliaisuudesta, sillä noista sanoista huomasin, että kaikkien
kunniallisten miesten henki laivalla riippui kokonaan minusta.
Kahdestoista luku.
Mitä kuulin omenatynnyrissä.
"En, en minä", sanoi Silver, "Flint oli kapteenina ja minä
puujalkoineni toisena perämiehenä. Samassa kahakassa, jossa minä pääsin
jalastani, kadotti Pew-vainaja korpinsilmänsä. Se oli häijy tohtori,
joka sahasi jalkani poikki, vaikkei hän osannutkaan kirjoittaa
lääkemääräystä latinaksi, mutta hänet hirtettiin kuin koira, kuten
kaikki muutkin ja päivänpaisteessa sai hän kuivua Corso Castlessa.
Niin, kuten sanottu, se tapahtui silloin kun purjehdin Flintin kanssa
ja minä itse olin toisena perämiehenä..."
"Oo", keskeytti muuan nuorekas ja ihmettelevä ääni, "mahtoi olleen
kelpo mies se kapteeni Flint!"
"No miksei, mutta ei Daviskaan vallan huonompi ollut", sanoi Silver.
"Mutta missä ovat nyt kaikki vanhat laivatoverini? Esimerkiksi kaikki,
jotka purjehtivat Flintin kanssa? Missä on nyt Pew, hän, joka pääsi
korpinsilmistään? Sanokoon se, joka voi, minä en uskalla. Mutta se mies
ainakin osasi käsitellä veistä pitkillä sormillaan."
"Kun kaikki käy selville, niin ei elämä ole suuren arvoinen", virkkoi
siihen se nuorukainen, joka äsken oli ihmetellyt Flint-rosvoa.
"Eipä tosiaankaan, jos on sellainen pöllöpää kuin sinä olet", huudahti
Silver. "Mutta kuulkaapas pojat! Olette tosin nuoria, mutta kun
katselen teitä, niin huomaan, että te ette mitään tikkoja ole, ja
siksipä tahdon teille puhua aivan kuin täysikasvuisille miehille."
Lukija voi kuvitella tunteeni, kun kuulin tuon kauhean vanhan roiston
-- olin nyt selvillä, että hän oli sellainen -- puhuvan muille yhtä
imartelevalla äänellä kuin minullekin. Jos olisin voinut, niin
luulenpa, että olisin hänet tappanut pistämällä hänet tikarilla tai
ampumalla hänet kuoliaaksi. Hän jatkoi puheluaan aavistamatta että
löytyi kuulijakin:
"Tässä on kysymys onnen etsijöistä, ja kun tämä retkeily on suoritettu,
niin on meillä rahaa satoja puntia, sen sijaan kun nyt on vain muutamia
kuparirahoja. Mutta enimmät teiltä menevät rommiin ja muihin
hyödyttömiin asioihin ja sitte lähdette merelle taas paljailla
paitasillanne. Mutta sellainen ei ole minun tapani. Minä sijoitan
rahoistani vähän sinne, vähän tänne, jotta ei herätä epäluuloja.
Ottakaa se huomioon, että minä olen viisikymmentävuotias. Tämän retken
jälkeen aion minä asettua levossa asumaan kunniallisena ihmisenä. Ja
kuinka alotin elämänratani? Etukeulassa asuen, kuten sinäkin."
"Vai niin", sanoi toinen, "mutta täherahat ovat nyt poissa, vai kuinka?
Tämän jälkeen ette uskalla näyttäytyä Bristolissa."
"No missä luulet siis rahojeni olleen", kysyi Silver.
"Tietysti pankeissa ja muualla Bristolissa."
"Mutta nyt on vaimollani koko varasto ja 'Kaukoputki' on myyty ja
vaimoni on laputtanut matkoihinsa minua kohtaamaan. Ja jospa tahtoisin,
niin voisinpa sanoa sinulle mihin, sillä luotan sinuun, mutta en tahdo
tehdä tovereitasi kateellisiksi."
"Ja voitteko luottaa vaimoonne?" kysyi toinen.
"Tämänlaatuiset ihmiset kuin me olemme, eivät luota koskaan toisiinsa
ja siinä tekevätkin vallan oikein", vastasi kokki. "Mutta minulla on
oma tapani ja kanssani ei ole hyvä leikitellä. Muutamat meikäläisistä
pelkäsivät Pewiä ja toiset taas Flintiä, mutta Flint pelkäsi minua,
joskin hän samalla minusta ylpeili. Flintin miehistö oli hurjin kuin on
koskaan laivan kannella astunut. Itse Belzebuhkaan ei olisi uskaltanut
lähteä merelle niiden kanssa. Minä en ole mikään kerskuja ja sinä näet
myös, että minun kanssani on helppo tulla toimeen, mutta silloin kun
olin aliperämiehenä, ei ollut hyvä mennä kutsumaan Flintin vanhoja
merirosvoja lampaankaritsoiksi. Olisinpa tahtonut nähdä sinun itsesi
vanhan Johnin laivalla."
"Kuulkaappas", sanoi nuorukainen, "minä en ole puoliakaan pitänyt tästä
yrityksestä ennen niin paljon kuin nyt, kun olen puhellut kanssanne.
Mutta nyt on tässä käteni."
"Ja kunnon poika sinä oletkin", vastasi Silver ja pudisti nuorukaisen
kättä niin sydämellisesti, että omenatynnyri tutisi.
Minä käsitin koko keskustelun sisällön. "Onnen etsijät" merkitsivät
vallan yksinkertaisesti tavallisia merirosvoja. Ja ehkäpä tuo
ainoakin laivalla oleva kunniallinen mies oli houkuteltu rikokseen
taipuvaiseksi. Ja aavistukseni pian toteutuikin. Kun Silver oli hiljaa
viheltänyt, tuli näet kolme miestä kannelle ja istuutuivat toisten luo.
"Dickiin voimme luottaa", sanoi Silver.
"No senhän arvasin", vastasi purren ohjaaja Israel Handsin ääni. "Dick
ei olekaan mikään pöllöpää." Hän käänsi mälliä poskessaan ja sylkäsi.
"Mutta kuulehan Pitkä John, minä alan ikävystyä tähän. Minä olen saanut
jo kyllikseni kapteeni Smollettista, sillä hän on jo kylliksi kauvan
minua kiusannut. Tahdon mennä tuonne kajuuttaan ja maistaa heidän
viinejään ja herkkujaan. Juuri sitä nyt tahdon!"
"Israel", sanoi Silver, "minään nerona sinua ei tosin ole koskaan
pidetty, mutta ovathan sinulla siksi isot korvat, että luulen voivan
sinun niillä kuunnella. Kuule siis, mitä minä sanon: sinä ryömit
etukeulaan, teet lujasti työtä, puhut siivosti ja elät raittiisti,
kunnes minä sinut näistä velvollisuuksista vapautan. Pane se mieleesi,
poikani!"
"Kyllä ja enhän ole muuta sanonutkaan", murisi purrenohjaaja. "Milloin
olen jotain sanonut?"
"Milloin!" huudahti Silver. "Ethän muuta teekään kuin lörpöttelet. Etkö
käsitä, että tohtorin ja tuomarin täytyy auttaa meitä saamaan aarre
laivaan ja sitte vasta voimme nähdä, mitä teemme. Jos voisin teihin
kirottuihin koiriin luottaa, niin antaisin viedä meidät puolimatkaan
takasin, ennenkuin ryhtyisin toimiin."
"Mutta olemmehan kaikki täällä laivalla merimiehiä", sanoi nuori Dick.
"Tarkoitat kai, että me osaamme ohjata suunnan mukaan", keskeytti
Silver, "mutta kuka määrää ensin suunnan? Jos minä saisin määrätä, niin
antaisin kapteenin kuljettaa laivaa, kunnes pääsisimme tunnetuille
vesille. Silloin ei tulisi pettyneitä suunnitelmia kysymykseen. Mutta
tunnen teidät ja siksi teenkin heistä lopun saaren luona, kun olemme
saaneet aarteen laivaan, vaikka se onkin synti ja häpeä. Mutta tehän
ette ole milloinkaan tyytyväisiä ja minua sydäntä myöten koskee, kun
täytyy purjehtia tuollaisten raukkojen kanssa kuin te olette."
"Ei niin kiivaasti, Pitkä John", huudahti Israel. "Löytyy muitakin
sinun vertaisiasi. Taitava tosin olet, sitä ei kukaan kielläkään --
mutta löytyy muita..."
"Vai niin", vastasi Silver. "Löytyy muita. Missä? Pew oli, mutta hän
kuoli kerjäläisenä. Flint oli samaa maata, mutta hän kuoli rommista
Savannahissa."
"Kyllähän _oli_ kelpomiehiä, mutta missä he nyt ovat?"
"Ja", sanoi Dick, "jos mekin tahdomme olla noitten vertaisia, niin mitä
on meidän näille tekeminen?"
"Niin puhuu mies!" huudahti kokki ihmetellen. "Tuo osottaa neroa! Mutta
suoraan sanoen, miten luulette, että asian kanssa on meneteltävä.
Teurastammeko heidät heti kuin siat, joka olisi Flintin tai Billy
Bonesin tapaista?"
"Tuo tuntui niin Billyn ääneltä", sanoi Israel. "'Kuolleet koirat eivät
pure', virkkoi hän aina. Nyt on hänkin kuollut."
"Kuollut kuin koira", vakuutti Silver. "Mutta pankaa huomioon, että
minä olen hieno luonne, herrasmies sormenpäähän saakka. Luonnollisesti
äänestän minäkin kuolemaa, mutta vasta silloin kun aika on sovelias."
"John", huudahti Hands, "sinä olet kelpo mies!"
"Niin ei sinun huoli sanoa ennenkuin olen sen osottanut", sanoi Silver.
"Yhden ehdon kumminkin panen, nimittäin sen, että saan osalleni
Trelawneyn, jonka pässinpään tahdon omin käsin vääntää nurin." Ja hän
lisäsi: "hyppääpäs Dick tynnyriin ja nouda minulle omena, sillä
kurkkuni on kuiva liiasta lörpöttelystä."
Voitte kuvailla kauhistukseni! Olisin hypännyt tynnyristä ja juossut
vaikka henkeni edestä, jos minulla olisi ollut kylliksi voimia, mutta
sekä jäseneni että rohkeuteni olivat lamauksissa. Kuulin Dickin
nousevan seisalleen, mutta heti sen jälkeen kuului Hands virkkavan:
"Annahan olla! Mitä helkkaria sinä John omenoilla teet? Ottakaamme sen
sijasta annos rommia!"
"Dick", sanoi Silver, "luotan sinuun. Tässä on avain ja mene ja laske
tuoppi rommia täyteen!"
Kauhustani huolimatta luulin nyt käsittäneeni, miten mr Arrow sai noita
väkijuomia, jotka tekivät hänestä lopun.
Dick oli vain lyhyen ajan poissa ja silloin puhui Israel kokin korvaan.
Minä voin kuulla vain muutamia sanoja, mutta kumminkin pääsin siten
tärkeiden tietojen perille. Loppusanat kuuluivat näin: "ei kukaan muu
heistä tahdo olla kanssamme asiassa mukana." Luultavasti oli meillä
siis vielä uskollisia miehiä laivalla.
Kun Dick palasi, niin otti kukin vuoronsa jälkeen tuopin käteensä ja
ryyppäsi siitä. "Yrityksemme malja!"... "Vanhan Flintin malja!"...
"Meidän kaikkien ja aarteen malja!"
Juuri samassa loi kuu kirkkaan valonsa tynnyriin, ja samassa kuului
myös tähystäjän huuto: "maa on näkyvissä!"
Kolmastoista luku.
Sotaneuvottelu pidetään.
Heti syntyi vilkas liike kannella. Minä kiipesin nopeasti tynnyristä ja
hiivin peräkeulaan ja tulin sitten takasin kannelle sopivaan aikaan
rientääkseni yhdessä Hunterin ja tohtori Liveseyn kanssa etukeulaan.
Sinne oli jo koko miehistö kokoontunut. Oli syntynyt samalla sumua kuin
kuukin nousi. Kaakkoon päin meistä näkyi kaksi matalaa kunnasta,
toisistaan noin kahden englannin penikulman päässä ja toisen takana
kohousi kolmas korkeampi kukkula, jonka huippu oli sumun peitossa.
Kaikki kolme näyttivät olevan keilan muotoisia.
Kun olin tämän kaiken nähnyt aivan kuin unessa, kuulin kapteeni
Smollettin antavan käskyjä. "Hispaniolan" suuntaa muutettiin pari
suuntaa ylemmäksi ja nyt kulki se sillä tavoin, että saaren itäinen
sivu näkyi hyvin.
"Ja nyt miehet", sanoi kapteeni, "sanokaapas, onko teistä kukaan ennen
nähnyt tuota saarta?"
"Kyllä, herra", vastasi Silver, "minä olen nähnyt. Otin kerran tuolta
saarelta vettä, kun kerran palvelin kokkina eräässä kauppalaivassa."
"Eikös ankkuripaikka ole eteläänpäin, saaren takana?" kysyi kapteeni.
"On. Sitä kutsutaan Benrangelin saareksi. Merirosvot asustelivat siellä
muinoin ja meillä oli laivassa muuan mies, joka tiesi heidän
nimensäkin. Tuota kukkulaa, joka on pohjoiseen päin, kutsutaan
'Etumastoksi' ja saarella on kaikkiaan kolme kukkulaa, jotka antavat
eteläänpäin. Korkeinta, jonka huippu on sumun peitossa, kutsutaan
'Kaukoputkeksi'."
"Minulla on täällä kartta", sanoi kapteeni Smollett, "katsokaas onko
tämä oikea paikka!"
Pitkän Johnin silmät hehkuivat innosta, kun hän otti kartan käsiinsä.
Mutta heti hänen ensi katseestaan näin hänen pettyneen, sillä tämä ei
ollut se, jonka me löysimme Billy Bonesin arkusta, vaan täydellinen
jäljennös siitä -- paitsi että siitä puuttuivat punaset ristit ja
kirjoitetut muistiinpanot. Mutta kumminkin onnistui hän salaamaan
pettymyksensä.
"Kyllä, herraseni, tuo on oikean paikan kartta ja se on lisäksi hyvin
piirustettu. Ihmettelen, kuka sen on tehnyt, sillä luulen, että
merirosvot olisivat siihen kykenemättömät. Ah, tässähän onkin kapteeni
Kiddin ankkuripaikka eli siis sama paikka, josta toverini mainitsi.
Tätä eteläistä sivua pitkin käy vahva virta ja läntisellä sivulla se
käy pohjoseen päin. Olitte oikeassa, kun teitte tuon viimeisen
liikkeen..."
"Kiitoksia paljon", keskeytti hänet kapteeni. "Kun milloin neuvojanne
tarvitsen, niin kysyn teiltä. Nyt saatte mennä."
Olin hämmästyksissäni siitä kylmäverisyydestä, jolla John myönsi saaren
tuntevansa ja olinpa puoleksi peloissani, kun hän läheni minua ja
ruumistani puistatti, kun hän laski kätensä olalleni ja virkkoi:
"Tämä on hauska paikka mennä maihin. Täällä voi uida ja kiipeillä
puihin ja ajella vuohia sekä kiipeillä noilla kukkuloilla aivan kuin
itse olisi vuohi. Tunnenpa tulevani uudelleen nuoreksi... mutta sehän
onkin totta, minähän unhotinkin puujalkani. On hauskaa olla nuori ja
omistaa kymmenen varvasta eikä sitä silloin niin liikoja valita
liikavarpaista, vaikkapa niitä muutamia olisikin. Jos haluatte jotakin
tietoja, niin kysykää vain vanhalta Johnilta. Hän on kyllä
käytettävänänne."
Sitten taputti hän minua ystävällisesti olalle ja katosi kannen alle.
Kapteeni Smollett, tuomari ja tohtori Livesey keskustelivat keskenään
peräkannella, ja niin innokkaasti kuin paloinkin halusta saada kertoa
historiani, en uskaltanut sitä tehdä. Samassa huusi tohtori Livesey
minua. Hän oli unhottanut piippunsa alas ja käski minun mennä sitä
noutamaan. Mutta niin pian kuin olin tullut häntä kylliksi lähelle,
jotta voin puhua hänelle ilman että kukaan kuuli, kuiskasin hänelle:
"tohtori, saisinko teitä puhutella? Menkää alas kajuuttaan te, tuomari
ja kapteeni ja lähettäkää jollain tekosyyllä minua noutamaan. Minulla
on kauheita uutisia kerrottavana!"
Tohtorin haahmo muuttui, mutta hän sai heti takasin mielenmalttinsa ja
hän virkkoi minulle kovalla äänellä: "kiitos, Jim, muuta en
tahtonutkaan tietää."
Sitten teki hän käännöksen ja liittyi muihin. He puhelivat keskenään
jonkun sekundin ajan ja vaikkei kukaan heistä huudahtanut eikä edes
viheltänyt, niin oli kumminkin selvää, että tohtori oli esittänyt
pyyntöni. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuulin kapteenin antavan
käskynsä Job Andersonille ja merkkivihellys kutsui kaikki miehet
kannelle.
"Poikaseni, tämä maa on matkamme päämäärä. Mr Trelawney on antelias,
kuten kaikki tiedämme ja olen ilmoittanut hänelle, että kaikki ovat
täyttäneet velvollisuutensa. Hän, tohtori ja minä menemme alas
kajuuttaan juomaan teidän maljanne ja te saatte runsaasti groggia
juodaksenne meidän maljamme. Oikea merimiesten 'eläköön' mr
Trelawneylle."
Tietysti seurasi tätä kehotusta "eläköön"-huuto, mutta se kaikui niin
selvästi ja sydämellisesti, että minun, suoraan sanoen, oli hyvin
vaikeata uskoa, että nuot miehet juonittelivat henkeämme vastaan.
"Eläköön kapteeni Smollett!" huusi Pitkä John ja toiset siihen
innokkaasti yhtyivät.
Nuot kolme herraa menivät sen jälkeen kannen alle ja hetkisen kuluttua
tuli käsky, että Jim Hawkinsin piti tulla alas kajuuttaan.
Kaikki kolme istuivat pöydän ympärillä pullo espanjalaista viiniä ja
viinirypäleitä edessään. Tohtori oli asettanut tekotukkansa polvilleen
ja tämän tiesin merkitsevän sitä että hänen mielensä oli kiillottunut.
Kajuutan ikkuna oli auki, sillä yö oli lämmin ja kuu paistoi ikkunasta
sisään.
"No, Hawkins", alkoi tuomari, "sinullahan on jotain sanottavaa. Annas
kuulua."
Minä tein, kuten käskettiin ja kerroin niin lyhyesti kuin voin kaikki
yksityiskohdat siitä keskustelusta, jonka olin kuullut. Kukaan ei minua
tällöin keskeyttänyt eikä kukaan heistä tehnyt pienintäkään liikettä,
mutta kaikkien katseet olivat herkeämättä tähdätyt minuun.
"Jim", sanoi tohtori, "istuhan."
He kaasivat minulle lasillisen viiniä ja panivat kourani täyteen
viinirypäleitä, jonka jälkeen kaikki kolme joivat maljani sekä
kiittivät minua ansioistani ja rohkeudestani.
"Kuulkaapas, kapteeni", sanoi tuomari, "teillä on oikein ja minulla
väärin. Myönnän olleeni koko aasi ja nyt odotan määräyksiänne."
"Ette suurempi aasi kuin minäkään", vastasi kapteeni. "Tavallisesti
huomataan edeltäpäin, kun väestö milloin hommaa kapinaa, mutta tämä
miehistö on minut täydellisesti pettänyt."
"Anteeksi, kapteeni", sanoi tohtori, "sen on tehnyt Silver, joka on
kerrassaan omituinen mies."
"Minusta hän sopisi erinomaisen hyvin riippumaan raakapuun nenään",
vastasi kapteeni, "mutta mitäs tässä toimittaa lörpötellä. Tässä
asiassa huomaan olevan kolme, neljä kohtaa, joista mr Trelawneyn
luvalla pyydän saada huomauttaa."
"Te olette kapteeni, herraseni, ja teillä on valta puhua", sanoi
tuomari jalomielisesti.
"Ennen kaikkia täytyy meidän jatkaa entiseen tapaamme, koska emme voi
kääntyä takaisin, sillä jos minä antasin tällaisen määräyksen, niin
nousisivat he heti kapinaan. Ja onhan meillä aikaa -- ainakin siksi
kuin olemme aarteen löytäneet. Ja kolmanneksi on meillä uskollistakin
väestöä laivalla. Nyt on asia niin, että mellakka tässä syntyy ennemmin
tai myöhemmin ja minä ehdotan, että me panemme sen toimeen silloin, kun
he sitä vähimmin osaavat aavistaa. Voimmehan luottaa teidän omiin
palvelijoihinne, mr Trelawney?"
"Kuten minuun itseeni."
"Täten on meitä seitsemän, nuori Hawkins siihen luettuna. Ja sitten on
kysymys noista luotettavista miehistä."
"Luultavasti Trelawneyn omista eli niistä, jotka hän palkkasi ennenkuin
alkoi luottaa Silveriin."
"Ei", keskeytti tuomari, "Hands on minun palkkaamani."
"Minä luulin voivani luottaa Handsiin", lisäsi kapteeni.
"Ja ajatelkaa, että he ovat kaikki englantilaisia", huudahti tuomari.
"Herraseni, minulla olisi erinomainen halu räjähyttää koko laiva
ilmaan."
"Minä puolestani", jatkoi kapteeni, "luulen, että ainoa, minkä me
voimme tehdä, on se, että meidän täytyy olla asemillamme ja pitää heitä
tarkasti silmällä. Minä myönnän sen olevan työlästä ja mukavampaa olisi
panna kahakka toimeen, mutta sitä emme uskalla ennenkuin tunnemme
väkemme."
"Jim", sanoi tohtori, "voi auttaa meitä enemmän kuin kukaan muu, sillä
miehet eivät häntä pelkää ja Jim on poika, jolla ovat silmät päässään."
"Hawkins, minä luotan sinuun erinomaisesti", lisäsi tuomari.
Tunsinpa olevani melkein epätoivossa, sillä mitähän minä voin
toimittaa, joskin omituisesta sattumuksesta minun kauttani turvallisuus
saavutettiin.
Ja sitten oli 26 miehestä vain 7 sellaisia joihin voimme täydellisesti
luottaa ja näistäkin yksi oli vain poikanen, joten oli taisteltava 6 19
vastaan.
III.
Seikkailuni rannalla.
Neljästoista luku.
Kuinka seikkailuni alkoivat.
Kun seuraavana aamuna tulin kannelle, oli saaren ulkonäkö kokonaan
muuttunut. Vaikka tuuli oli paljon asettunut, niin olimme purjehtineet
yöllä pitkän matkan ja olimme nyt tyyneessä, noin puolen penikulman
matkan päässä saaren kaakkoispäästä, joka oli alavaa rannikkoa.
Harmaalta vivahtavat metsät peittivät siitä suurimman osan ja tämän
yksitoikkoisuuden keskeyttivät vain siellä täällä olevat hietikot sekä
muutamat havupuut, jotka näkyivät muita korkeampina joko yksin tai
ryhmissä ollen. Mutta kaikki näytti olevan yksitoikkoista ja synkkää.
Kukkulat kohousivat paljaina ja ne olivat omituisesti muodostuneet ja
erittäinkin oli "Kaukoputki", joka oli muita noin 400 jalkaa korkeampi,
omituisen näköinen.
Meillä oli ikävä aamupuoli-työ tehtävänä, sillä tuulen merkkiäkään ei
näkynyt. Venheet laskettiin veteen ja niihin pantiin miehiä ja laivaa
hinattiin kolme tai neljä penikulmaa saaren niemen ympäri ja sitä
kapeaa väylää pitkin, joka johtaa Benrangeliu saaren takana olevaan
satamaan. Minä tarjouduin seuraamaan muuatta venhettä, jossa minulla ei
tietysti ollut mitään tehtävää. Kuumuus oli sietämätön ja miehet
murisivat kovin työstä. Anderson oli käskijänä siinä venheessä, jossa
minä olin, mutta sen sijasta että hän olisi pitänyt miehiä komennossa,
murisi hän yhtä paljon kuin muutkin miehet.
"No onpa hyvä", sanoi hän samalla kiroten, "että tätä ei riitä
ijankaikkisesti."