En ruvennut kiistämään vastaan, vaan jatkoin:
"Pahin puuha oli laivaväen saamisessa. Mutta satuinpa kerran
puhumaan asiasta eräälle vanhalle merimiehellä, joka tuntee
kaikki merimiehet Bristolissa. Hän pitää nykyään kapakkaa,
mutta on menettänyt terveytensä ja halusi päästä laivakokiksi.
Ja minä otin hänet pelkästä säälistä. Häntä kutsutaan Pitkäksi
John Silveriksi ja hänellä on vain yksi jalka, mutta sen seikan
minä katson hänen puoltolauseekseen, sillä se ammuttiin häneltä
eräässä meritaistelussa, johon hän otti osaa kuolemattoman
amiraalimme Haikin johdolla. Minkäänlaista eläkettä ei hänellä ole.
Kas niin! Minä luulin tavanneeni vain kokin, mutta olinpa
tavannutkin kokonaisen miehistön. Silver ja minä kokosimme
muutamassa päivässä joukon mitä oivallisimpia vanhoja pikitakkeja.
Yksi ja toinen heistä ei juuri ole miellyttävän näköinen, mutta
kukistamaton rohkeus loistaa heidän katseistaan ja olempa
vakuutettu että me voisimme taistella vaikka fregatin kanssa.
Pitkä John erotti kaksi niistä kuudesta, jotka minä olin ehtinyt
palkata, osottaen minulle, että nuot olivat sellaisia tuiman
veden krapuja, jotka eivät olleskaan kelvanneet seikkailuretkille
lähdettäessä.
Älkää nyt kadottako hetkeäkään, Livesey, jos vähänkään minua
kunnioitatte. Käskekää nuoren Hawkinsin mennä Redruth mukanaan
tervehtimään äitiään ja tulkaa sitte aika kyytiä Bristoliin.
_John Trelawney_.
J.K. Unhotimpa sanoa, että Blandly on saanut kapteeniksi oivan
merenkulkijan. Jörömäinen hän tosin hieman on, mutta muutoin oikea
aarre. John Silver on hankkinut oivallisen perämiehen, jonka nimi
on Arrow. Pursimies taas osaa soittaa säkkipillillä, niin että
komealla 'Hispaniolallani' on koko komento käyvä kuin sotalaivalla.
J.T.
J.K. J.K. Hawkins saa olla yötä äitinsä luona.
J.T."
Voitte helposti arvata millaiseen kiihkoon ja intoon tämä kirje saattoi
minut. Minä halveksin kovin vanhaa Tom Redruthia, joka aina vain marisi
ja valitti, vaikka jokainen alemmista metsävahdeista olisi ilomielin
ottanut vastaan hänen toimensa.
Seuraavana aamuna lähdimme Redruth ja minä "Amiraali Benbowiin", jossa
tapasin äitini hyvinvoipaisena. Tuomari oli korjauttanut ja uudestaan
maalauttanut kaikki ja lahjoittanut muutamia uusia huonekaluja,
joista huomattavin oli komea nojatuoli, jossa äitini istuskeli
tarjoiluhuoneessa. Myös oli hän hankkinut äidilleni uuden, joskin minun
mielestäni huonon apulaisen, jotta hän ei olisi avutta minun
poissaollessani.
Yö oli kulunut ja jo seuraavan päivän iltapuolella patikoimme me
Redruthin kanssa maantietä pitkin. Runsaita kyyneleitä vuodattaen
sanoin minä hyvästit äidilleni ja sille talolle, jossa syntymästäni
alkain olin elänyt. Viimeiset ajatukseni koskivat kapteenia, jonka niin
usein olin nähnyt kuljeksivan pitkin rannikkoa, kolmikulmainen hattu
päässä ja vanha messinkinen kaukoputki kädessä. Seuraavassa
silmänräpäyksessä käännyimme oikealle ja kotini katosi näkyvistämme.
"Kuningas Yrjö"-ravintolan luona astuimme raitiovaunuihin, jossa minä
jouduin istumaan Redruthin ja erään vanhan, komeannäköisen herran
väliin. Kylmästä yöilmasta huolimatta makasin kuin tukki usean
asemanvälin.
"Missä olemme?" kysyin minä, kun heräsin.
"Bristolissa", vastasi Tom. "Astuppas vaunuista!"
Mr Trelawney oli asettunut asumaan erääseen ravintolaan, joka oli
lähellä satamaa, jotta paremmin voi valvoa töitä kuunarilla. Sinne tuli
meidänkin mennä ja ilokseni kulki tie pitkin rantalaituria, joten näin
ison joukon erisuuruisia ja eri kansallisuutta olevia aluksia. Vaikka
olinkin koko elämäni ajan asunut rannikolla, niin en mielestäni koskaan
ollut niin lähellä merta kuin nyt. Tervan ja suolan haju oli jotain
uutta. Näin monta vanhaa merimiestä, joilla olivat renkaat korvissa
sekä tuuheat viikset ja tervatut piiskatukat. [Silloin kun kertomuksen
aihe tapahtui, käytettiin yleensä tekotukkia, joissa oli takana jäykkä,
naisten palmikontapainen, lyhyt piiska.] Kaikesta näkemästäni olin niin
ihastunut, että tuskin olisin enemmän voinut ihastua, vaikka olisin
nähnyt yhtä suuren joukon kuninkaita ja arkkipiispoja.
Ja nyt olin minäkin pääsevä merelle! Merelle kuunarilaivassa, jossa oli
säkkipilliä puhaltava pursimies ja päivänpolttamia, laulavia
merimiehiä. Merelle kohti tuntematonta maailmaa ja etsimään
maahankaivetuita aarteita!...
Kun vielä kuljin näissä ihanissa unelmissa, tulimme äkkiä suuren
ravintolan edustalle ja kohtasimme tuomari Trelawneyn, joka puettuna
meriupseerin tapaan tuli ravintolasta ulos hymyhuulisena ja
erinomaisesti jäljitellen merimiesten käyntiä.
"Vai olette te jo täällä!" huudahti hän. "Ja tohtori tuli eilen illalla
Lontoosta. Oivallista! Miehistö on siis täysilukuinen!"
"Ah, herraseni", huudahdin minä, "milloin lähdemme purjehtimaan?"
"Milloinko lähdemme? Huomenna!"
Yhdeksäs luku.
Yksijalkasen kapakka.
Kun olin lopettanut aamiaiseni, antoi tuomari minulle kirjeen, joka oli
osotettu John Silverille, ravintolassa "Kaukoputki" ja ilmoitti, että
minä helposti löydän tuon ravintolan, jos kuljen pitkin sataman laitaa
kulkevaa katua ja pitäisin silmällä pientä kapakkaa, jossa on suuri
messinkinen kaukoputki ovikilpenä.
Kapakka näytti hyvin hauskalta. Ovikilpi oli äsken maalattu ja komeat,
punaset ikkunaverhot olivat ikkunoissa ja lattia oli siististi
hiekotettu. Katu kulki rakennuksen kummaltakin puolen ja käytävä oli
kummallekin kadulle, joka vaikutti sen, että selvästi voi nähdä pieneen
huoneeseen huolimatta siellä olevista runsaista savupilvistä.
Vieraat olivat enimmäkseen meriväkeä ja puhelivat niin kovalla äänellä
että minä melkein pelkäsin mennä sinne sisään.
Kun siinä seisoin ja epäilin, niin tuli viereisestä huoneesta muuan
mies ja heti olin vakuutettu siitä, että se oli Pitkä John. Hänen vasen
jalkansa oli polven kohdalta poikki ja vasemmassa kainalossaan oli
hänellä sauva, jota hän liikutteli ihmeteltävän taitavasti ja sen
avulla hän hyppi kuin lintu. Hän oli hyvin roteva ja harteikas ja
kasvot paksut kuin sianliikkiö, sileäksi ajellut ja kalpeat, mutta
miellyttävännäköiset ja hymyilevät. Hän näytti olevan hyvällä tuulella
ja vihelteli liikkuessaan pöytien välissä ja hänellä oli ystävällinen
sana tai olalletaputus aina suosituimpien vieraitten osaksi.
Totta puhuakseni olin jo heti, kun luin tuomarin kirjeestä Pitkästä
Johnista, epäillyt häntä samaksi yksijalkaseksi merimieheksi, jota niin
kauvan olin vahtinut vanhassa "Amiraali Benbowissa", mutta
ajatellessani Mustaa Koiraa ja sokeata Pewiä ja verratessani heidän
rosvomaisia naamojaan tämän kapakoitsijan hyvinvoipaan naamaan,
katosivat epäilykseni heti.
Rohkasin itseni ja astuin kynnyksen yli sekä menin suoraapäätä Pitkän
Johnin luo, kun hän oli puhelemassa erään vieraansa kanssa.
"Oletteko mr Silver?" kysyin minä ojentaessani hänelle kirjeen.
"Kyllä poikaseni. Mutta kukas sinä olet?" Kun hän sitten näki kirjeen
näytti hän siltä kuin olisi rähähtänyt nauruun.
"Ohoo!" sanoi hän kovalla äänellä ojentaessaan minulle kätensä. "Nythän
huomaan, että oletkin uusi kajuuttapoikamme. Hauskaa tavata", ja hän
tarttui käteeni leveällä kämmenellään.
Samassa nousi muuan kauvempana istuvista vieraista ja ohjasi askeleensa
ovea kohti, joka oli aivan hänen vieressään, ja silmänräpäyksessä oli
hän ehtinyt ulos. Mutta hänen kiireensä oli vetänyt huomioni puoleensa
ja tunsin hänet heti siksi mieheksi, jolta puuttui kaksi sormea ja joka
ensinnä oli käynyt kapteenia tervehtimässä "Amiraali Benbowssa."
"Ottakaa hänet kiinni! Tuo oli Musta Koira!" huudahdin minä.
"Viis' välitän siitä, kuka hän on, mutta hän ei ole maksanut
juomisiaan. Harry, ulos ajamaan häntä takaa!"
Eräs oven lähellä istuvista hyökkäsi heti ulos.
"Vaikka hän olisi amiraali, niin tulee hänen kumminkin maksaa, mitä hän
on nauttinut!" karjui Silver. Sitten päästi hän käteni irti ja sanoi:
"minkä sanoit hänen nimensä olevan? Musta --?"
"Koira. Eikö mr Trelawney ole puhunut merirosvoista? Hän, joka juoksi
ulos, oli yksi niistä."
"Vai niin!" huusi Silver. "Minun huoneessani! Ben, juokse ulos
auttamaan Harrya. Vai noita lurjuksia se olikin. Morgan, tekö joitte
hänen kanssaan? Astukaa esiin, sanon minä!"
Vanha, harmaahapsinen merimies, jolla olivat mahogninruskeat kasvot,
tulla hoippuroi esiin väännellen tupakkimälliä suussaan.
"Kuulkaas Morgan", sanoi Pitkä John, "oletteko tavanneet ennen tuota
Mustaa... Mustaa Koiraa?"
"En, herra", sanoi Morgan päätään pudistaen.
"Ettekö tietäneet edes hänen nimeäänkään?"
"En, herra."
"Se oli teidän onnenne, Morgan", huudahti Silver, "sillä muussa
tapauksessa ette olisi koskaan saanut panna jalkaanne huoneeni
kynnyksen sisäpuolelle. No, mitä hän teille sanoi?"
"Sitäpä en oikein tiedä", vastasi Morgan.
"Mitä tyhmyyksiä te nyt puhutte", huusi Pitkä John. "Te ette oikein
tiedä? Kas niin, suoraa puhetta vain! Mitä hän puhui?"
"Me puhelimme laivan maalaamisesta."
"Te tarvitsisitte totta tosiaan tulla maalatuksi. Kas niin, hyvästi!"
Kun ukko mennä kyhjötteli paikoilleen, kuiskasi Silver minulle:
"Tom Morgan on perin rehellinen ukko, joskin tavattoman
yksinkertainen... Mutta tuo Musta Koira, -- kukahan hän mahtoi olla?...
Ai, nyt muistan. Hän on toisinaan käynyt täällä erään sokean
kerjäläisen seurassa."
"Olette vallan oikeassa", sanoin minä. "Minä tunnen tuon sokeankin
miehen. Hänen nimensä on Pew."
"Juuri niin", huudahti Pitkä John. "Hän oli aivan haikalan näköinen!
Minä ne pahukset opetan! Mustan Koiran saan kyllä käsiini, sillä Ben on
nopea juoksija."
Kaiken tämän lausui hän mitä vihaisimmalla äänellä, mutta epäilykseni
olivat samassa uudelleen heränneet, kun sain nähdä Mustan Koiran ja
siksi päätinkin pitää tarkalla silmällä tulevaa kokkiamme. Mutta hän
oli minua viekkaampi, ja kun nuo kaksi miestä palasivat hengästyneinä
takaa-ajosta ja sanoivat kadottaneen näkyvistä takaa-ajettavan
kansanjoukossa, ja kun kapakan isäntä haukkui heitä tämän johdosta mitä
pahimmilla haukkumasanoilla, niin silloin olisin voinut mennä vaikka
takaukseen Pitkän Johnin viattomuudesta.
"Rakas Hawkins", sanoi hän. "tämä on hyvin kovaa sellaisesta miehestä
kuin minä olen. Ja mitähän kapteeni Trelawney minusta ajattelee, kun
saa kuulla, että tuollainen roisto on istunut huoneessani ja juonut
rommiani... No, mutta voittehan te sentään kertoa kapteenille asian
oikean laidan... Te tosin olette vain nuorukainen, mutta teillä on pää
oikeassa varressa. Mutta mitähän minä heille voin, minä, joka saan
hyppiä tiiman luudanvarren kanssa... Ah, sitä roistoa! Jospa tuo olisi
tapahtunut minun nuorena ollessani! Mutta nyt..."
Hän keskeytti äkkiä puheensa ja katsoa töllisteli, ikäänkuin hän olisi
jotain miettinyt.
"Hänen nauttimuksensa!" huudahti hän. "Kolme annosta rommia! Vieköön
minut piru, kun unhotin periä saatavani häneltä!"
Sitten vaipui hän rahille istumaan ja nauroi niin että kyyneleet
kierivät silmistä. Minä en voinut olla häneen yhtymättä ja yhdessä
nauroimme niin että seinät kaikuivat.
Kun kuljimme pitkin satamalaituria, niin osottautui hän hyvin hauskaksi
mieheksi. Hän selitti minulle erilaisten laivojen taklauksen,
kantavuuden ja kansallisuuden, myös työn, jota kussakin laivassa
tehtiin, yksi otti lastia sisään, toinen purki ulos ja kolmas
valmistautui lähtemään satamasta. Näitä tiedonantoja valaisi hän
jutuillaan laivoista ja merimiehistä ja niin kauvan kertaili noita
monimutkasia merimieslauselmia, kunnes minä osasin ne vallan ulkoa.
Aloin huomata, että seurassani oli mitä parhain laivatoveri.
Kun me saavuimme ravintolaan, istuivat tuomari ja tohtori yhdessä
oluthaarikan ääressä ja valmiina lähtemään kuunarille sitä
tarkastamaan.
Pitkä John kertoi kapakassa sattuneen kohtauksen alusta loppuun hyvin
asiallisesti ja samalla aivan todenmukaisesti. "Eikös ollut niin,
Hawkins?" sanoi hän silloin tällöin ja minä sain koko ajan vakuuttaa
todeksi hänen kertomuksensa.
Molemmat herrat olivat harmissaan siitä, että Musta Koira oli päässyt
käsistä, mutta kaikki olimme siitä yksimielisiä, että asialle ei voitu
mitään tehdä ja sitten kun Pitkä John oli saanut toimenpiteistään
asianomaiset kiitokset, otti hän kainalosauvansa ja katosi.
"Kaikki miehet laivalle kello neljä iltapuolella!" huusi tuomari
hänelle.
"Hyvä on, kapteeni!" huusi kokki käytävässä.
"On totta, tuomari", sanoi tohtori, "että minä en suuresti luota teidän
hommiinne, mutta se minun täytyy myöntää, että tuo John Silver on
oikein minun mieleiseni."
"Se mies onkin harvinainen", vahvisti tuomari.
"Ja nyt", lisäsi tohtori, "saa Jim kai seurata meitä laivalle vai
kuinka?"
"Luonnollisesti. Ota lakkisi, Hawkins, niin menemme alusta katsomaan."
Kymmenes luku.
Ruutia ja aseita.
"Hispaniola" oli jotenkin kaukana ja saimme kulkea monen laivan
sivuitse ennenkuin ehdimme perille. Ja kun vihdoin saavuimme laivalle,
niin otti meidät vastaan ja lausui tervetulleeksi perämies, mr Arrow,
joka oli vanha, päivänpaahtama merikarhu, renkaat korvissa ja hieman
sameakatseinen. Hän ja tuomari olivat oikein hyviä ystäviä, mutta
huomasin, että sama ei ollut laita mr Trelawneyn ja kapteenin kanssa.
Tällä jälkimäisellä olivat terävät silmät ja hän näytti olevan
tyytymätön kaikkeen kuin laivalla oli. Ja pian saimmekin syyn tietää,
sillä tuskin olimme ehtineet kajuuttaan ennenkuin muuan merimiehistä
tuli sinne ja ilmoitti, että kapteeni Smollett haluaa puhella herrojen
kanssa.
"Olen aina kapteenin käytettävänä ja pyytäkää hänet tulemaan tänne",
sanoi tuomari.
Kapteeni tulikin heti sisään ja sulki oven perästään.
"No, kapteeni Smollett, mikäs mieltänne painaa? Toivoakseni on kaikki
hyvin."
"Lienee parasta, herraseni", sanoi kapteeni, "puhua suoraa kieltä,
vaikkapa siitä suuttuisittekin. Minä en pidä koko hommasta, en
miehistöstä enkä perämiehestäni. Siinä lyhyesti ja selvästi
ajatukseni."
"Ehkä ette pidä laivastakaan", kysyi tuomari ja sikäli kuin minusta
tuntui, oli hän hyvin kiukuissaan.
"Sen suhteen en voi mitään sanoa, sillä en ole nähnyt, mihin se kelpaa.
Hyvä se kyllä näyttää olevan. Enempää en siitä voi sanoa."
"Ehkä ette pidä työnantajastannekaan", kysyi tuomari.
Mutta nyt puuttui tohtori puheeseen, sanoen: "lopettakaapas jo!
Tuollaiset kysymykset ovat vain omiaan synnyttämään pahaa verta.
Kapteeni on sanonut joko liian paljon tai liika vähän ja mielelläni
tahtoisin, että hän selittäisi sanansa. Te sanoitte, ettette pidä
hommasta. Miksi?"
"Minä otin paikan niin kutsutuilla salaisilla määräyksillä ja minut
käskettiin viemään alus sinne, johon tämä herra käskisi. Siihen saakka
on kaikki hyvin. Mutta nyt minä huomaan, että jokainen miehistöstä
tietää enemmän kuin minä. Ja minun mielestäni tuo ei ole rehellistä
peliä, vai mitä te arvelette?"
"Ei ole", sanoi tohtori.
"Lisäksi saan kuulla, että me lähdemme aarretta etsimään -- tämän saan
kuulla miehistöltäni, huomatkaa se. Mutta nyt on sana 'aarre' hyvin
arveluttava sana. Minä en olleskaan pidä aarteidenetsimis-retkistä ja
varsinkin, jos ne ovat salaisia ja tämä salaisuus -- pyydän anteeksi,
mr Trelawney -- on ilmoitettu papukaijoille."
"Kelle papukaijoille?" kysyi tuomari.
"Se on vain sellainen puhetapa", sanoi kapteeni. "Minä tarkotan sillä
sitä, että salaisuus on päästetty julkisuuteen. Enkä luule, että te,
herraseni, tiedätte, mikä on kysymyksessä. Mutta minä tahdon sanoa
ajatukseni: on kysymyksessä elämä tai kuolema."
"Aivan oikein puhutte", vastasi tohtori. "Yrityksemme on tosin
uhkarohkea, mutta niin taitamattomia emme me ole kuin te luulette. Te
sanoitte vielä, ettette pidä miehistöstä. Eivätkö he ole hyviä
merimiehiä!"
"Minä en heistä pidä, herraseni. Ja jollette pane pahaksenne, niin
sanon, että minun olisi itseni pitänyt saada toimittaa miehistön
palkkaus."
"Voittepa olla oikeassa", sanoi tohtori. "Teidän olisi pitänyt olla
ystäväni mukana miehistöä valikoidessa, mutta jos jokin erehdys on
tapahtunut, niin ei se ollut tahallinen."
"Ja te ette pidä myöskään perämiehestä?"
"En, herra. Luulen, että hän on hyvä merimies, mutta hän on liian
toverillinen miehistön kanssa ollakseen hyvä esimies. Perämiehen tulee
säilyttää arvonsa -- eikä hän saa juoda yhdessä miehistön kanssa
etukeulassa."
"Tarkotatteko, _että hän juo_", huudahti tuomari.
"En, herra, vaan sitä, että hän on liian tuttavallinen."
"No kapteeni, sanokaappas suoraan ja lyhyesti, mitä haluatte", sanoi
tohtori.
"Olkoon menneeksi, herrani! Oletteko ehdottomasti päättäneet ryhtyä
tähän retkeen?"
"Ehdottomasti", vastasi tuomari.
"Hyvä! öitten saanen kai vielä lisätä jonkun sanasen. Miehet panevat
kruutia ja aseita etukeulaan. Ja kun kerran on niin hyvä paikka täällä
kajuutan alla, niin miksei niitä voi yhtä hyvin panna tännekin? Ja
sitten on teillä vielä miehistön joukossa neljä omia miehiänne ja
näistä kertoi minulle kolme, että he tulevat asumaan etukeulassa.
Miksei yhtä hyvin täällä peräkeulassa kajuutan vieressä?"
"Ja sitten vielä?" kysyi mr Trelawney.
"Vain yksi asia, sillä tässä on jo liian paljon lörpötelty."
"Se on totta", myönsi tohtori.
"Tahdon sanoa teille sen, minkä itse olen kuullut, että teillä on erään
saaren kartta, ja kartalla on ristejä, jotka ilmaisevät missä aarre on;
ja että saari on --" ja kapteeni mainitsi tarkasti pituus- ja
leveysasteet.
"Sitä en ole virkkanut kenellekään elävälle sielulle", huudahti
tuomari.
"Miehistö vain näkyy sen tietävän", huomautti kapteeni.
"Livesey, sen olette joko te tai Hawkins ilmaisseet", huudahti mr
Trelawney.
"Samapa se, kuka sen on tehnyt", vastasi tohtori, ja minä huomasin
ettei kapteeni eikä tohtori näkyneet panevan suurta painoa tuomarin
vakuutuksille. Ja samoin tein minäkin, sillä olin jo huomannut,
millainen lörppö hän oli, mutta luulenpa, ettei hän tosiaankaan ollut
miehistölle ilmaissut saaren asemaa.
"Siis, herraseni! Minä en tiedä kellä tuo kartta on, mutta minä
ehdotan, että se pidetään salassa sekä minulta että mr Arrowilta tai
muussa tapauksessa pyydän paikalla eroni."
"Minä ymmärrän", sanoi tohtori. "Te haluatte, että pidämme asian
salassa ja muodostamme varustusväen peräkannen miehistöstä, johon
kuuluu ystäväni oma väki, ja otamme haltuumme kaikki laivalla olevat
aseet ja koko kruutivaraston. Lyhyesti sanoen: te aavistatte
salaliittoa."
"Älkää pahastuko, herraseni", vastasi kapteeni Smollet, "mutta teillä
ei ole oikeutta panna sanoja suuhuni. Kellään kapteenilla ei olisi
oikeutta lähteä merelle, jos hänellä olisi vähintäkään syytä noin
sanoa. Mitä mr Arrowiin tulee, niin luulen hänen olevan täysin
kunniallisen miehen. Ja samaa voin sanoa muutamista laivamiehistäkin,
ja voivatpa he kaikkikin olla sellaisia. Mutta minä olen vastuunalainen
laivan turvallisuudesta ja joka miehen hengestä. Ja minä huomaan, että
kaikki ei käy kuten pitäisi ja siksi täytyy minun pyytää teitä
ryhtymään muutamiin varovaisuustoimenpiteisiin tai myöntää minulle
ero."
"Kapteeni Smollet", sanoi tohtori hymyillen, "oletteko kuulleet tuota
lausetta _geniunt monten nascitur ridiculus mus?_ (Vuoria hommataan,
mutta syntyykin vain naurettava hiiri.) Suokaa anteeksi, että
esiintymisenne muistutti minua tuosta lauseesta. Ja voinpa lyödä vaikka
vetoa siitä, että te sisään tullessanne tarkotitte paljoa enemmän."
"Tohtori", vastasi kapteeni, "te olette tarkkanäköinen. Kun tulin tänne
sisään, niin ajattelin pyytää eroa, sillä luulin, ettei mr Trelawney
olisi tahtonut kuulla sanaakaan."
"Enkä olisikaan", huudahti Trelawney. "Jollei Livesey olisi ollut
täällä, niin olisin lähettänyt teidät hiiteen. Teen, kuten haluatte,
mutta silti eivät ajatukseni teistä ole entistä paremmat."
"Kuten haluatte", vastasi kapteeni, "mutta te olette kyllä huomaava,
että minä teen velvollisuuteni."
Sitten kumarsi hän ja katosi.
"Trelawney", sanoi tohtori, "luulenpa että te kaikista muistutuksista
huolimatta olette onnistuneet saamaan kaksi kunnon miestä mukaanne
laivaan, nimittäin hänen, joka juuri poistui, ja John Silverin."
"No Silver ehkä sellainen lienee", ärjäsi tuomari, "mutta tuo toinen on
vallan kelvoton, sillä hänen esiintymisensä on epämiehuullista eikä
olleskaan merimiesmäistä ja ennen kaikkea se ei ole englantilaista."
"Ehkä, mutta senhän sitten näemme", vastasi tohtori.
Kun tulimme kannelle, oli miehistö jo alkanut uudestaan lastata ruutia
ja aseita kapteenin ja mr Arrowin valvoessa työn menoa.
Uudet laitokset miellyttivät minua. Kuusi makuupaikkaa oli laitettu
peräkeulaan, ja vain kapean, pitkin vasenta laitaa kulkevan käytävän
kautta olivat nämät keittiön ja miehistön asunnon yhteydessä. Alkuaan
oli tarkotuksena, että kapteeni, mr Arrow, Hunter, Joyce, tohtori ja
tuomari pitäisivät nämät paikat, mutta nyt päätettiin, että Redruth ja
minä saamme kaksi ja kapteeni ja mr Arrow saavat yhdessä maata
välikannella. Matalaa siellä tosin oli, mutta siellä oli kumminkin
tilaa kahdelle riippumatolle, ja perämiehellä ei puolestaan näyttänyt
olevan mitään sanomista tätä järjestystä vastaan. Ehkä hänelläkin oli
ollut jonkunlaisia epäluuloja miehistöä kohtaan.
Me puuhailimme kaikki innokkaasti edellämainitussa työssä, kun kaksi
viimeksi pestattua miestä ynnä John Silver astuivat venheisiin.
Kokki kiipesi laivalle vikkelästi kuin apina ja niin pian kuin hän
huomasi, mitä oli tekeillä, virkkoi hän:
"Halloo, pojat, mitäs tämä merkitsee?"
"Me lastaamme ruutia uuteen paikkaan", vastasi muuan miehistä.
"Mitä hittoa tämä on..." alotti Pitkä John.
"Se tapahtuu minun käskystäni", vastasi kapteeni terävästi. "On parasta
että lähdette keittiöön, sillä väki tarvitsee illallista."
"Paikalla, kapteeni", sanoi kokki, teki kunniaa ja katosi kannen alle.
Kuulin kapteenin sanovan tohtorille, että "minä en tule tällä matkalla
miksikään miehistön suosikiksi."
Myönnän, että kapteenin suhteen olin tuomarin kanssa samaa mieltä ja
pelkäsin häntä kovin.
Yhdestoista luku.
Matka.
Olin kauhean väsyksissä, kun pursimies vähää ennen aamunkoittoa puhalsi
pilliinsä ja miehet rupesivat nostamaan ankkuria ylös. Mutta vaikka
olisin ollut puolta väsyneempi, en sittenkään olisi tahtonut olla
poissa kannelta, sillä kaikki oli minusta niin uutta ja miellyttävää.
Mutta kun siinä parhaillaan seisoin ja nautin tuosta vilkkaasta
näytelmästä, alkoi Pitkä John kuuluvalla äänellä laulaa:
"Oli viistoista ruumispaareilla."
Ja koko miehistö yhtyi laulaen:
"Oh hei, oh hoo.
Toiset kasteli kulkkujaan rommilla,
Oh hei, oh hoo."
Tuntui kuin olisin kuullut kapteeni-vainajan äänen "Amiraali Benbowin"
tarjoiluhuoneessa, mutta ennenkuin ehdin pitemmälle mietteissäni, oli
laivan ankkuri ylhäällä ja me aloimme matkamme Aarresaarta kohti.
En aio tässä kertoa kaikkia matkan yksityiskohtia, eikä niissä
kummempaa ollutkaan. Laiva osottautui erinomaiseksi ja miehistö
oivalliseksi ja kapteeni näytti ymmärtävän ammattinsa perin pohjin.
Mutta ennenkuin tulimme Aarresaaren pituusasteelle, sattui tapauksia,
joista aion lähemmin kertoa.
Ensiksi näyttäytyi mr Arrow paljoa huonommaksi kuin mitä kapteenikaan
oli häntä pitänyt, sillä miehistö ei totellut häntä olleskaan, vaan
kukin teki mitä tahtoi, ja sitten alkoi hän näyttäytyä tuon tuostakin
kannella silmät sameina ja posket punaisina osottaen siten olevansa
juovuksissa. Mutta emme voineet saada selville, mistä hän oli
väkijuomia saanut. Kun häneltä humalassa ollessaan sitä kysyimme, niin
nauroi hän meille vasten naamaa, ja selvänä ollessaan kielsi hän
kovasti mitään muuta kuin vettä maistaneensa.