tyhmää uhkarohkeuttamme, mutta kukaan ei tahtonut tulla kanssamme.
Ainoan, mitä he hyväksemme tekivät, oli se, että he antoivat minulle
ladatun pistoolin, jolla voisin itseäni puolustaa, jos päällemme
hyökättäisiin. Sitä paitsi lupasivat he pitää satuloittuja hevosia
valmiina, jotta voisimme paeta, jos meitä paluumatkalla ajettaisi
takaa. Ja erään pojan piti ratsastaa tohtorin luokse noutamaan
aseellista apua.
Sydämeni sykki rajusti, kun me tuona kylmänä yönä lähdimme
uhkarohkealle retkellemme. Me hiivimme pitkin pensasaitaa nopeasti ja
ääneti, mutta emme huomanneet mitään epäiltävää, ja pääsimme
ravintolaan, jonka oven suljimme jälestämme.
Seisoimme hetkisen pimeässä. Sitten toi äitini kynttilän ja käsi
kädessä nousimme huoneeseen, jossa kapteenin ruumis oli aivan samassa
asennossa kuin mihin me sen olimme jättäneet.
"Laske ikkunaverhot alas, Jim", kuiskasi äitini, "sillä he voivat tulla
ja katsoa akkunasta."
Minä tein, kuten käskettiin. "Ja nyt, Jim", sanoi äitini, "etsi hänen
arkkunsa avain!"
Minä laskeusin polvilleni ja siinä oli lähellä hänen kättään pieni
paperilappu, jonka toinen puoli oli musta. Tämä oli kai se musta
merkki, ja kun otin sen ylös, niin näin, että sen toisella puolella oli
kirjoitettu: "olet rauhoitettu kello kymmeneen asti tänä iltana."
Juuri kun olin tämän lukenut, alkoi vanha kellomme lyödä, ja sen
lyöntien synnyttämä ääni pelotti meitä kovin, mutta tuossa lipussa
oleva uutinen oli ilahuttava, sillä kello oli vasta kuusi.
"No, Jim, missä on avain?" sanoi äitini.
Aloin kopeloida kuolleen taskuja. Muutamia kuparirahoja, sormustimen,
lankaa, parsineulan, palasen tupakkaa, hänen käyräpäisen veitsensä,
taskukompassin ja nuuskataulikan vain löysin hänen taskuistaan, mutta
en avainta, ja siksi oli epätoivoinen.
"Mutta ehkäpä hänellä onkin se kaulassaan", arveli äitini.
Minä rohkasin itseni ja aukasin hänen paitansa kaulan kohdalta, ja
siellä riippui avain tosiaankin pikilangassa, jonka leikkasin poikki
hänen omalla veitsellään. Tämä löytö täytti meidät molemmat riemulla.
Heti ryntäsimme rappuja ylös siihen huoneeseen, jossa hänen arkkunsa
oli ollut aina siitä asti, kun hän tuli meille. Ulkonäöltään se oli
tavallisen merimiehen arkun näköinen.
"Annas minulle avain", sanoi äitini, ja vaikka lukko olikin jäykkä,
niin aukasi hän sen ja löi kannen auki.
Väkevä tupakin ja tervan haju pöllähti arkusta, mutta ylinnä näimme
siellä vain hyvin siistin vaatekerran, joka oli hyvästi harjattu ja
sievästi pantu kokoon. Vaatteet näyttivät siltä, kuin ei niitä koskaan
olisi käytetty. Niiden alta löysimme parin kauniita pistooleja,
muutamia tankoja purutupakkaa, vanhan espanjalaisen taskukellon sekä
ison joukon vähäpätöisiä pikku esineitä, pari kompassia ja muutamia
omituisia intialaisia näkinkenkiä. Kaikkein viimeksi löysimme vanhan
merimiehentakin alla vahakankaalla päällystetyn paketin, joka näytti
sisältävän papereja, sekä purjekankaasta tehdyn pussin. Ja kun tätä
puistelimme, niin kuului sieltä kullan kilinää.
"Tahdonpa näyttää noille roistoille, että olen kunniallinen nainen",
sanoi äitini. "Siksi otankin vain sen, mikä minulle on tuleva, enkä
äyriäkään enempää. Piteles pussiani!" Tuon pussin oli meille lainannut
eräs kylän vaimoista, mrs Grossley. Sitten alkoi äitini ottaa pussista
rahoja niin paljon kuin kapteeni oli meille velkaa ja pani rahat omaan
pussiimme.
Mutta tuo oli pitkällinen ja vaikea tehtävä, sillä rahat olivat eri
maista ja eri arvoisia, -- dubloneja, louisdoreja, guineoita y.m. sikin
sokin. Guineat olivat harvinaisempia ja vain näillä osasi äitini
selvästi laskea, kuinka paljon niissä hänen saatavansa tekivät.
Kun olimme puoleksi valmiit lähtemään, niin laskin äkkiä käteni äitini
kädelle, sillä olin kuullut äänen, joka saattoi sydämeni kutistumaan.
Kuulin näet sokean kepinkolahdukset jäätyneellä maantiellä. Se läheni
yhä lähemmäksi ja me seisoimme henkeämme pidätellen. Sitten lyötiin
kepillä kovasti oveen ja kuulimme, kuinka joku väänteli oven ripaa
päästäkseen sisään. Mutta sitten syntyi hiljaisuus joksikin aikaa sekä
ulkona että sisällä, kunnes kepin kolina taas alkoi kuulua maantiellä
ja sanomattomaksi riemuksemme se yhä meistä eteni, kunnes vihdoin
tykkenään lakkasi kuulumasta.
"Äiti", sanoin minä, "ottakaa kaikki ja lähdetään", sillä minä olin
vakuutettu, että suljettu ovi näytti varmaan epäilyttävältä ja että
meillä olisi pian koko ampiaispesä niskassamme.
Mutta peljästynyt äitini ei tahtonut pienintäkään osaa enempää kuin
mitä hänelle oli tuleva, samalla taas kieltäytyen vähempäänkään
tyytymästä. Ja kellokaan ei ollut vielä seitsemäkään. Hän kyllä tiesi
oikeutensa, sanoi hän, ja aikoi ottaa omansa. Mutta silloin kuului
vihellys kaukaa kukkulalta ja tämä oli kylliksi meille.
"Otan, mikä minulla jo on", sanoi äitini ja nousi ylös.
"Ja minä otan tämän tasottaakseni laskun", sanoin minä ja sieppasin
vahakankaaseen käärityn paketin.
Kynttilän jätimme tyhjän arkun viereen ja aloimme laskeutua rappuja
alas. Ja pian olimme huoneesta ulkona ja laputimme aika kyytiä kylää
kohti. Emmekä olleetkaan liian aikaisin liikkeelle lähteneet, sillä
sumu hävisi pian ja kuu kumotti täydessä kirkkaudessaan. Myös kuulimme
askeleita, ja kun katsoimme taaksemme, niin huomasimme, että eräällä
tulevista oli lyhty, jonka valo meitä yhä läheni.
"Lapseni", sanoi äitini, "ota rahat ja juokse, sillä minä pyörryn!"
"Nyt on meillä molemmilla kuolema edessä", ajattelin itsekseni ja
kiroilin naapurien pelkuruutta ja itsekseni moitin äitini rehellisyyttä
ja ahneutta sekä hänen äsköistä uhkarohkeuttaan ja nykyistä
heikkouttaan. Mutta onneksi olimme ravintolan lähellä olevan pienen
sillan luona ja sen alle kannoin äitini. Vallan häävissä turvassa emme
silti olleet, sillä silta oli niin matala, että meidän täytyi istua
hyvin kumarassa ja sitäpaitsi oli se niin kapea, että se ei meitä
kokonaan estänyt näkymästä. Myös olimme niin lähellä ravintolaa, että
kuulimme kaikki mitä siellä toimitettiin.
Kuudes luku.
Sokean loppu.
Uteliaisuuteni oli tavallaan suurempi kuin pelkoni. Minä ryömin esiin
sillan alta niin paljon, että hyvin voin nähdä koko maantien aina
ravintolamme edustalle saakka ja tuskin olin päässyt tähän asentoon,
kun viholliseni alkoivat saapua. Se mies, jolla oli lyhty, kulki hieman
toisten edellä, joita näytti olevan 7 tai 8. Kolme heistä kulki
rinnakkain käsi kädessä ja minä huomasin, että keskessä oleva oli tuo
sokea kerjäläinen. Pian kuulin myös hänen äänensä.
He pysähtyivät Amiraali Benbowin edustalla ja näyttivät olevan
hämmästyksissään, kun huomasivat oven olevan auki. Mutta hiljaisuus ei
ollut pitkällinen, sillä sokea huusi kovalla äänellä ja raivossaan:
"Sisään, sisään!" ja samalla kiroili heidän hitaisuuttaan.
Neljä tai viisi heistä tottelivat heti käskyä ja kaksi jäi tuon kauhean
kerjäläisen kanssa oven ulkopuolelle. Syntyi hetkeksi hiljaisuus, mutta
sitten kuului hämmästyksen huudahdus ja joku huusi sisältä: "Bill on
kuollut!"
Mutta sokea kiroili vielä kerran heidän kuhnailemistaan, ärjyen:
"tutkikaa hänen vaatteitaan, kirotut tomppelit, ja te toiset menkää
ylös ja tuokaa hänen arkkunsa alas!"
Minä kuulin, kuinka vanhat rappumme natisivat, kun he astelivat niitä
myöten ja tuntui, kuin olisi koko huonekin vapissut. Sitten kuului taas
uusia hämmästyksen huudahduksia. Kuulin, että kapteenin huoneen akkuna
lyötiin rikki ja sitten pisti siitä muuan mies päänsä ulos ja huusi:
"Pew, he ovat olleet täällä ennen meitä, Joku on pannut ylös alaisin
kaikki, mitä arkussa on."
"Onko se siellä?" kirkui Pew.
"Rahat ovat siellä."
Sokea kirkasi ja sanoi vähät välittävänsä rahoista ja huusi: "minä
tarkotin Flintin papereja."
"Niitä emme löydä", kuului vastaus.
"Katsoppas sinä siellä, onko Billillä ne päällään!" huusi sokea
uudestaan.
Muuan miehistä ilmausi ovelle ja huusi: "Bill on jo 'tutkittu', joten
häneltä ei löydy mitään."
"Sen on tuo poika tehnyt! No olimpa aika tolvana, kun en puhkaissut
hänen silmiään", huusi sokea. "Pari minuuttia sitten olivat he täällä
ja olivat sulkeneet ovet. Nyt juoksuun, pojat, ja koettakaa saada
heidät kiinni."
"He ovat jättäneet tänne kynttilän", sanoi mies, joka oli ikkunassa.
"Kääntäkää talo ylös alasin", kiljui Pew ja iski kepillään maahan.
Me kuulimme raskasta astuntaa, ovia lyötävän rikki ja huonekaluja
säpäleiksi sekä kaikkea muuta melua, jonka jälkeen miehet tulivat ulos
ja selittivät, että he eivät olleet meitä mistään löytäneet. Samassa
kuului vihellys, joka oli saattanut sekä minut että äitini
levottomaksi, tällä kertaa kahdesti peräkkäin.
"Se on Dirkin merkki", sanoi yksi heistä. "Pojat, meidän täytyy lähteä
täältä."
"Täältäkö, senkin jänishousu", kirkui Pew. "Dirk on aina ollut kurja
pelkuri. Hajaantukaa eri tahoille ja etsikää käsiinne poika ja akka!...
Olisivatpa minulla silmät!"
Ja näitä hänen sanojaan seurasivat niin kauheat kiroukset että niitä on
mahdoton toistaa.
"Kuules Pew, me olemme saaneet rahat käsiimme", sanoi muuan.
"Paperit ovat he luultavasti kätkeneet", sanoi toinen. "Kas niin Pew,
tyydy vain rahoihin äläkä seiso täällä ja kiukuttele!"
Pew joutui nyt raivoihinsa, hän päästeli kauheita kirouksia ja huitoi
kepillään ympärilleen oikeaan ja vasempaan ja silloin tällöin sattuivat
hänen kovat iskunsa johonkuhun. Toiset taas vuorostaan kiroilivat
sokeata roistoa ja koettivat saada kepin pois hänen käsistään.
Tämä meteli tuli meidän pelastukseksemme, sillä sen kestäessä kuului
toisellaisia ääniä kylään päin olevalta kunnaalta, nimittäin
nelistävien hevosten kavioiden töminää. Melkein samaan aikaan kuului
pistoolin paukahdus siltä taholta, jossa pensaita oli. Ja tämä näytti
olevan viimeinen vaaranilmaisu-merkki, sillä merirosvot alkoivat paeta
aika kyytiä, mihin vain kukin pääsi. Minuutin perästä ei heistä enää
ollut ketään muita jälellä kuin Pew. Toiset olivat hyljänneet hänet
joko kauhean pelon valtaamina tai sitten kostaakseen. Hän juoksi
edestakasin kuin mieletön ja huuteli toverejaan. Vihdoin kääntyi hän
väärälle taholle ja juoksi aivan läheltäni kylää kohti, huutaen:
"Johnny, Musta Koira, Dirk (ja muita nimiä), toverit, ettehän kai
tahtone hyljätä vanhaa Pewiä!"
Juuri samassa näkyi kuutamossa muutamia ratsumiehiä, jotka ajoivat
hurjaa nelistä mäkeä alas.
Nyt huomasi Pewkin erehdyksensä ja kirkaisten kääntyi puroa kohti,
jonne putosi suin päin. Mutta paikalla oli hän pystyssä ja ollen vallan
suunniltaan hyppäsi lähimmän ratsun jalkoihin. Ratsumies koetti
pelastaa hänet, mutta turhaan. Päästäen huudon, joka kuului selvästi
yössä, vaipui Pew maahan. Hevonen tallasi häntä kavioillaan ja juoksi
edelleen, mutta Pew loikoi kasvot maahan päin hengettömänä.
Minä astuin esiin piilostani ja huusin ratsumiehille. Mutta he olivat
itsekin pysähtyneet sattuneesta onnettomuudesta säikähtyneinä ja nyt
huomasin minä, keitä he olivat. Yksi heistä oli se poika, joka oli
kylästä lähetetty lääkäriä noutamaan. Muut olivat tullimiehiä, jotka
hän oli tavannut tiellä ja sitten pyytänyt heidät mukaansa. Tieto
Kittin luolan luona olevasta aluksesta oli saapunut tullipäällysmies
Dancenkin korviin ja hän päätti yöllä lähteä sinnepäin. Ja tätä seikkaa
saimme me, äitini ja minä, kiittää pelastuksestamme.
Pew oli kuollut. Äitini tointui pian ja surkutteli vain rahojensa
kadottamista. Sillä väliin ratsasti tullipäällysmies mikä hevosen
kavioista lähti, Kittin luolalle, mutta tie oli huono, niin että kun
hän väkineen ehti paikalle, oli alus jo matkalla, joskin vielä lähellä
rantaa. Mr Dance huusi alukselle, mutta sai sellaisen vastauksen, ettei
olisi kuutamossa, sillä muutoin saa hän lyijyä ruumiiseensa ja samassa
vinkui kuula aivan läheltä häntä. Heti sen jälkeen sivuutti alus niemen
ja katosi näkyvistä.
Mr Dance seisoi rannalla hetken aikaa sanaakaan virkkamatta ja nolon
näköisenä, Vihdoin virkkoi hän: "olempa kumminkin iloinen, että
onnistuin tallaamaan munsööri Pewin liikavarpaille."
Minä olin nimittäin ehtinyt kertoa koko tapauksen. Sitten palasin mr
Dancen kanssa Amiraali Benbowiin ja siellä vallitsi täydellinen
hävityksenkauhistus.
"Te sanotte, että he saivat rahat käsiinsä, Hawkins. Mutta mitä he
sitten etsivät, vai enemmänkö rahoja?"
"Tuskinpa vain, herraseni, sillä he etsivät luullakseni niitä, jotka
ovat povitaskussani. Ja minä tahtoisin saada ne varmaan talteen."
"Aivan oikein poikaseni", sanoi hän, "ehkä minä otan ne vastaan."
"Minä arvelin, että ehkä tohtori Livesey mahdollisesti", virkoin minä,
"Aivan oikein", keskeytti hän, "tohtori onkin kunnon mies ja sitä paitsi
tuomioistuimen jäsen. Ja kun oikein asiata ajattelen, niin voinhan minä
itsekin ratsastaa sinne ja ilmoittaa asiasta joko hänelle tai tuomari
Trelawneylle. Voitte tehdä minulle seuraa, mr Hawkins, jos tahdotte."
Minä kiitin tarjouksesta ja me palasimme kylään, jossa hevoset olivat.
Kun olin puhunut asiasta äidilleni, olivat kaikki jo satulassa.
"Dogger", sanoi mr Dance, "teillä on hyvä hevonen ja antakaa tämän
pojan istua takananne."
Heti olin ratsun selässä ja pitelin kiinni Doggerista. Tullipäällysmies
komensi "eteenpäin" ja rivakkaa ravia ajaen lähti joukko tohtori
Liveseyn talolle päin.
Seitsemäs luku.
Kapteenin paperit.
Kun pysähdyimme tohtorin talon luona, niin näimme, että siellä vallitsi
pimeys. Mr Dance pyysi minua nousemaan ratsun selästä ja koputtamaan
ovelle. Palvelustyttö aukasi heti oven.
"Onko tohtori Livesey kotona?" kysyin minä.
"Ei ole, sillä hän meni herraskartanoon päivällisille ja aikoo siellä
olla yötä."
"No sitten lähdemme sinne heti, pojat", sanoi mr Dance.
Sinne oli lyhyt matka ja minä juoksin Doggerin hevosen vieressä
pidellen kiinni jalustinremelistä. Kun olimme tulleet pitkää
viertotietä myöten herrastalon edustalle, niin nousi mr Dance
satulasta, otti minut mukaansa ja meni heti sisään.
Palvelija kuljetti meitä matoilla peitettyjä rappuja myöden ja vei
vihdoin suureen kirjastohuoneeseen, jossa tuomari ja tohtori istuivat
piiput hampaissa takkavalkean kummallakin puolen.
En koskaan ollut nähnyt niin läheltä tuomaria. Hän oli komea mies,
ollen yli kuusi jalkaa pitkä. Hänen karkeapiirteiset kasvonsa olivat
päivänpolttamat ja ryppyiset, jollaisiksi ne olivat tulleet hänen
pitkillä matkoillaan. Hänen silmäripsensä olivat hyvin mustat ja alati
liikkeessä ja ilmasivat kiivasta, vaikkei silti häijyä luonnetta.
"Astu sisään, mr Dance", sanoi hän hyvin ryhdikkäästi ja
ystävällisesti.
"Hyvä ilta, Dance", sanoi tohtori päätään nyökäyttäen. "Ja hyvä ilta,
ystäväni Jim! Mikäs onnensattuma teidät on tänne tuonut?"
Tullipäällysmies seisoi suorana ja jäykkänä ja kertoi tapauksen kuin
ulkoläksyn. Molemmat herrat istuivat etukumarassa ja katsoivat
toisiinsa sekä ollen kovin hämmästyksissään antoivat piippunsa sammua.
Ja kun kertomus alkoi lähetä loppuaan, rupesi tuomari kävelemään pitkin
askelin edestakasin huoneessa, ja tohtori oli ottanut päästään
jauhotetun tekotukkansa luultavasti siksi, että paremmin kuulisi.
Vihdoin oli mr Dance päässyt kertomuksensa loppuun.
"Mr Dance", sanoi tuomari, "te olette kelpo mies. Sen seikan, että te
ratsastitte kuoliaaksi tuon konnan, pidän luonnollisimpana asiana
maailmassa, ja tuo Hawkins näyttää myös olevan poika, jolla on ryhtiä
itsessään. Hawkins, oletko hyvä ja helistät tuota kelloa. Mr Dancen
tulee saada kulaus olutta."
"Vai on sinulla, Jim", sanoi tohtori, "ne, joita nuot etsivät."
"Olkaa hyvä, herraseni", sanoin minä ja jätin hänelle vahakankaaseen
käärityn paketin.
Tohtori katseli sitä hyvin tarkoin ja näytti kuin olisivat hänen
sormensa syyhynneet halusta saada avata se. Mutta sitä ei hän
kumminkaan tehnyt, vaan pisti sen hyvin tyyneenä takkinsa taskuun.
"Tuomari", sanoi hän, "niin pian kun Dance on saanut oluensa, tulee
hänen tietysti lähteä virkatoimiinsa, mutta minä annan Jim Hawkinsin
maata luonani ja teidän luvallanne ehdotan, että lähetämme hakemaan
hänelle jotain illalliseksi."
"Kuten tahdotte, Livesey", sanoi tuomari. "Hawkins ansaitseekin saada
kunnon illallisen."
Minulle tuotiin oivallista kyyhkyspaistia, joka asetettiin eräälle
sivupöydälle ja hyvällä halulla minä popsinkin maukasta paistia.
Tuomari ja tohtori puhelivat keskenään tapahtuman johdosta, jolloin
keskustelu kääntyi kapteeni Flintiin. "Luulenpa, että olette kuullut
hänestä puhuttavan", sanoi tohtori.
"Josko olen?" huudahti tuomari. "Verenhimoisin merirosvo kuin on
koskaan merellä purjehtinut! Olenpa omin silmin nähnyt hänen purjeensa
Trinidadin edustalla ja se romminimijä-raukka, jonka laivalla silloin
satuin matkustamaan, säikähtyi tästä niin, että pyrki aika kyytiä
satamaan."
"No hyvä, minäkin olen kuullut hänestä puhuttavan täällä Englannissa.
Mutta pääasia on: oliko hänellä rahoja?"
"Rahoja! Ettekö sitten koskaan ole kuullut kertomusta hänestä? Mitäpä
muuta tuollaiset sitten tavottelisivat, jolleivät juuri rahoja?"
"Tehän olette niin kiihkeä, ettei minulla ole suunvuoroakaan. Enpä
tahdokaan muuta tietää kuin seuraavan seikan: otaksutaanpas, että
minulla täällä taskussani olisi jollainenkin opas sille paikalle, johon
Flint on haudannut aarteensa, niin olisiko tuolla aarteella jokin
suurempi arvo?"
"Suurempi arvo!" huudahti tuomari. "Jos teillä on sellainen opas, josta
puhutte, niin silloin annan minä varustaa Bristolin satamassa laivan,
joka lähtee tuota aarretta etsimään. Minä otan teidät ja nuoren
Hawkinsin mukaani ja minun täytyy saada se aarre käsiini, vaikka sitten
pitäisikin sitä etsiä kokonainen vuosi."
"Hyvä", sanoi tohtori, "jollei Jimmillä ole mitään vastaan, niin
avaamme käärön." Sitten pani hän sen edessään olevalle pöydälle. Käärö
oli ommeltu, ja kun tohtori oli saksillaan ratkonut ompeluksen auki,
niin tuli paketista esiin kaksi esinettä: kirja ja sinetöitty paperi.
"Tarkastakaammepas ensin kirja", sanoi tohtori. Sen ensi sivulla oli
vain sanoja, jotka eivät olleet keskenään missään yhteydessä.
"Tästä emme liikoja viisastu", sanoi tohtori Livesey ja käänsi lehden.
Seuraavat kymmenen sivua sisälsivät omituista kirjanpitoa. Sivun
yläosassa oli päivämäärä ja alaosassa yhteissumma, mutta minkäänlaista
kirjotusta ei ollut, vaan erilaisia ristejä numeroitten välissä. Niinpä
näytti, että jollakin oli ollut saatavana kesäkuun 12 p. 1745
seitsemänkymmentä puntaa, mutta syytä selittämässä oli vain 6 ristiä.
Joskus oli mainittu paikankin nimi, kuten "Caracasin edustalla", eli
oli paikka merkitty pituus- ja leveysasteet määräämällä, kuten esim.
"62° 17' 20", 19° 2' 40."
Muistiinpanot käsittivät lähes 20 vuotta. Rahamäärät aina kasvoivat ja
lopussa oli jotenkin iso kokonaissumma, joka oli useat kerrat laskettu
väärin. Ja sen lopussa olivat sanat: "Billy Bonesin mestarinäyte."
"Tästäpä en liikoja viisastu", sanoi tohtori.
"Mutta onhan asia selvä kuin päivä!" huudahti tuomari. "Sehän on tuon
kurjan roiston tilikirja. Ristit merkitsevät niitten laivojen ja
kaupunkien nimiä, jotka hän oli upottanut ja ryöstänyt. Summat ovat
tuon roiston osinkoja. "Caracasin edustalla" merkitsee, että joku laiva
ryöstettiin tällä rannikolla, ja Jumala armahtakoon niitä ihmisparkoja,
jotka kuuluivat laivan miehistöön. He ovat kai jo aikoja sitten
muuttuneet koralleiksi!"
"Aivan oikein", sanoi tohtori. "Puheistanne huomaan matkustamisen
hyödyllisyyden."
Kirjan muu sisältö oli jotenkin vähäpätöistä, paitsi tiedot, jotka
koskivat eri paikkojen purjehdusväyliä, sekä taulu, jossa Englannin,
Ranskan ja Espanjan rahat olivat keskenään verratut.
"Ompa ollut koko sukkela mies!" huudahti tohtori. "Häntä ei ollut
helppo nenästä vetää."
"Ottakaammepas nyt paperi tarkastettavaksi", sanoi tuomari.
Paperi oli muutamista kohden sinetöitty sormustimella sinetin asemasta
-- ehkäpä samalla, jonka minä löysin kapteenin taskusta. Kun tohtori
oli hyvin varovasti avannut käärön, niin putosi sieltä erään saaren
kartta, jossa oli mainittu, millä pituus- ja leveysasteella saari on,
kulkuväylä, kukkuloitten nimet, lahdet sekä paljon muuta, joka on
tärkeätä sen tietää, joka aikoo ankkuroida sen rannikolla. Saari oli
noin 10 englannin penikulmaa pitkä ja viisi leveä, ja siinä oli kaksi
oivallista, maan suojaamaa satamaa sekä keskellä "Kaukoputki"-niminen
kukkula. Sitten oli siinä kolme punaisella musteella tehtyä ristiä --
kaksi pohjoisrannalla ja yksi lounaisella rannalla sekä sievällä
käsialalla kirjoitettu sanat: tässä on iso kasa rahoja.
Samalla kohdalla paperin toisella puolella oli samalla käsialalla
kirjoitettu sanat: korkea puu, kaukoputkesta katsottuna pohjoiseen
päin, Benrangelinsaari idänpuoleiseen etelään.
Kymmenen jalkaa.
Hopeaharkot ovat pohjoisessa kätköpaikassa. Ne löytää, kun kulkee
itäiseltä kukkulalta kymmenen syltä eteläänpäin mustasta kalliosta.
Aseet löytyvät hietakukkulassa, joka on pohjoisen sisääntuloväylän
pohjoisessa päässä, hieman itäpohjaan päin.
Enempää ei se sisältänyt, mutta sen lyhyydestä huolimatta tulivat
tuomari ja tohtori tavattoman iloisiksi.
"Livesey", sanoi tuomari, "lopettakaa viheliäinen toimenne. Huomenna
matkustan minä Bristoliin ja kolmen viikon, ehkä kymmenen päivän
kuluttua on minulla oleva parahin laiva ja valituin miehistö koko
Englannissa. Hawkins seuraa mukana kajuuttapoikana. Te, Livesey,
tulette laivalääkäriksi ja minä amiraaliksi. Mukaan otamme Redruthin,
Joycen ja Hunterin."
"Trelawney", sanoi tohtori, "minä ja Jim seuraamme mukana, mutta on
yksi henkilö, jota minä pelkään."
"Ja sen koiran nimi on mikä", huusi tuomari.
"Te itse, sillä te ette malta pitää suutanne kiinni. Me emme ole
ainoat, jotka tiedämme näitten paperien olemassaolosta. Nuot lurjukset,
jotka hyökkäsivät ravintolan kimppuun, ovat rohkeita ja pelkäämättömiä
veitikoita, -- olkaa siitä vakuutettu -- ja samoin ne, jotka olivat
laivassa. Enkä luule heidän olevan kaukanakaan ja voinpa panna vaikka
pääni siitä pantiksi, että he tulevat panemaan kaikki konstinsa
liikkeelle saadakseen nuot aarteet käsiinsä. Ja kukaan meistä ei saa
olla yksin, kunnes olemme päässeet merelle. Minä ja Jim olemme sillä
aikaa aina yksissä. Te otatte Joycen ja Hunterin mukaanne Bristoliin ja
se pankaa ennen kaikkea mieleenne, ettette virka tästä kellekään niin
halaistua sanaa."
"Livesey", sanoi tuomari, "teillä on aina oikein. Minä vaikenen kuin
muuri."
II.
"Hispaniolan" kokki.
Kahdeksas luku.
Minä matkustan Bristoliin.
Viipyi kauvemmin aikaa kuin mitä tuomari oli arvellut, ennenkuin me
olimme valmiit lähtemään. Ensimäisistä suunnitelmistamme ei mitään voitu
toteuttaa, eipä edes sitäkään että minä ja tohtori olisimme oleksineet
yksissä. Tämän näet täytyi matkustaa Lontooniin puhuttelemaan muuatta
lääkäriä, että tämä ottaisi hänen sairaansa hoitaakseen. Tuomari
hääräili ahkerasti Bristolissa ja kuten vanki elin minä herrastalossa
vanhan metsävahti Redruthin ankaran valvonnan alaisena. Mutta tuskin
huolinee minun sanoakaan, että ajatukseni sekä päivällä että yöllä
olivat kaukana noitten aarteiden luona. Nämät unelmani "Aarresaaresta"
olivat ainoana lohdutuksenani ja muuten olisikin elämäni käynyt
vallan sietämättömäksi.
Niin kuluivat viikot, kunnes tohtori Liveseylle saapui kirje, jonka
kuoressa oli näin kuuluva lisäys: "jollei kirjeenomistaja itse ole
saapuvilla, niin saa sen avata Tom Redruth tai nuori Hawkins."
Kirjeessä, jonka luin ääneen, olivat seuraavat hauskat uutiset:
"Ravintolassa 'Vanha ankkuri' Bristolissa 1 p. maalisk. 17--.
Rakas Livesey. -- Laiva on rakennettu ja varustettu, ja on
ankkuroituna ja lähtöön valmiina. Komeampaa alusta kuin
'Hispaniola', joka on 200 tonnin vetoinen, ei ole kukaan nähnyt.
Sen sain käsiini vanhan ystäväni Blandlyn kautta, joka osoitti
minulle erinomaista uhraavaisuutta ja samaa tekivät kaikki
Bristolissa, kun saivat kuulla siitä satamasta -- aarteesta --
johon laiva oli määrätty lähtemään."
Tässä keskeytin minä lukemisen ja sanoin:
"Redruth, tuosta ei tohtori pidä. Tuomari on siis kumminkin
lörpötellyt."