Produced by Tapio Riikonen
MERIROSVON TESTAMENTTI
Kirj.
Robert Louis Stevenson
Suomennos
Haminassa,
Erl. Wlrkin kustannuksella,
1899.
Haminan Kansankirjapainossa.
SISÄLLYS:.
I. Vanha merirosvo.
I. Vanha merikarhu ravintokissa "Amiraali Benbow".
II. "Musta Koira" ilmestyy ja katoo.
III. Billyn seikkailuja.
IV. Musta merkki.
V. Merimiehen arkku.
VI. Sokean loppu.
VII. Kapteenin paperit.
II. "Hispaniolan" kokki.
VIII. Minä matkustan Bristoliin.
IX. Yksijalkasen kapakka.
X. Ruutia ja aseita.
XI. Matka.
XII. Mitä kuulin omenatynnyrissä.
XIII. Sotaneuvottelu pidetään.
III. Seikkailuni rannalla.
XIV. Kuinka seikkailuni alkoivat.
XV. Ensimäinen yhteentörmäys.
XVI. Aarresaaren mies.
IV. Piiritys.
XVII. Tohtori jatkaa kertomusta: Kuinka laiva antautui.
XVIII. Jatkoa tohtorin kertomukseen. Maihin meno.
XIX. Jatkoa tohtorin kertomukseen. Ensi päivän taistelujen loppu.
XX. James Hawkin's jatkaa taas kertomusta: Varustuksen piiritys.
XXI. Silverin lähetystö.
XXII. Hyökkäys.
V. Seikkailuni merellä.
XXIII. Kuinka seikkailuni merellä alkoivat.
XXIV. Laskuvesi.
XXV. Venheeni retkeily.
XXVI. Minä poistan merirosvolipun.
XXVII. Israel Hands.
XXVIII. Kultaa loppumattomasti.
VI. Kapteeni Silver.
XXIX. Vihollisen leirissä.
XXX. He tapasivat käskijänsä.
XXXI. Kunniasana.
XXXII. Aarretta etsimässä.
XXXIII. Ääni puusta.
XXXIV. Päällikön kaatuminen.
XXXV. Loppu.
I.
Vanha merirosvo.
Ensimäinen luku.
Vanha merikarhu ravintolassa "Amiraali Benbow".
Kun tartun kynään, niin palajan niihin aikoihin, jolloin isälläni oli
"Amiraali Benbow"-niminen ravintola ja muuan päivän paahtama
ruskeaihoinen merimies, jolla oli iso arpi otsassa, ensi kerran astui
kattomme alle.
Muistan, yhtä hyvin kuin jos asia olisi vasta eilen tapahtunut,
kun hän vaappuen tuli ravintolan eteen ja hänen takanaan kulki mies
työntäen käsikärryjä, joissa oli merimiehen arkku. Hän oli pitkä,
jykevärakenteinen mies, jolla olivat päivän paahtamat ruskeat kasvot.
Hänen kätensä olivat käsnäiset ja arpiset ja kyntensä olivat mustat.
Likasen valkea, sapelin iskun tuottama arpi ylettyi yli toisen posken.
Muistan, että hän loi yleiskatsahduksen paikkaan ja samalla vihelteli
ja puoli ääneen hyräili muuatta merimiehen laulua, jota hänen sittemmin
kuulin usein laulavan.
Sitten koputti hän ovelle jonkinlaisella kepillä, ja kun isäni avasi
oven, niin pyysi hän röyhkeästi lasin rommia. Kun sitä hänelle tuotiin,
niin joi hän sen hitaasti, ikäänkuin tuollaisen tavaran tuntija
konsanaankin ja samalla katseli läheisyydessä olevia kallioita ja
ovikilpeämme.
"Tämähän on hauskannäköinen paikka eikä olleskaan hullumpi
groggin-juontipaikka", sanoi hän vihdoin. "Käykö täällä paljon väkeä?"
Isäni vastasi, että ikävä kyllä ei.
"Sitten sopii minulle. Kuuleppas, poikani", huusi hän miehelle, joka
työnsi käsikärryjä, "ajappas esiin ja kanna arkku sisään. Aijon viipyä
täällä hetken aikaa. Olen hyvin vaatimaton. En pyydä muuta kuin rommia,
kinkkua ja munia sekä luvan käydä tuolla kukkulalla laivoja
katselemassa. Kuinkako teidän tulee minua kutsua? Kutsukaa kapteeniksi.
Ahah! Kyllä huomaan, miltä kohdalta kenkä puristaa! Tuossa on!"
Hän heitti neljä kultarahaa kynnykselle. "Sanokaa minulle, kun nuo ovat
lopussa", sanoi hän hyvin ylpeästi.
Joskin hänen vaatteensa näyttivätkin kuluneilta ja joskin hänen
puhetapansa oli raaka, niin ei hän silti tavalliselta matroosilta
näyttänyt, vaan paremmin perämieheltä tai laivurilta, joka oli tottunut
siihen, että häntä toteltiin tai joka muutoin antoi nyrkin heilua.
Mies, joka työnsi käsikärryjä, kertoi että vieraamme oli edellisen
päivän aamuna saapunut "Kuningas Yrjö"-ravintolaan ja oli sitten
tiedustellut rannikolla olevia ravintolia ja että hän oli valinnut
meidän ravintolamme siksi, että tämä oli niin yksinäinen. Tämä oli
kaikki, mitä saimme vieraastamme tietää.
Yleensä oli hän hyvin vaitelias. Joka päivä kuljeskeli hän joko ympäri
rakennusta tai sitten kallioilla kaukoputki kädessään. Koko illan hän
taas istui eräässä tarjoiluhuoneen nurkassa lähellä takkaa ja joi hyvin
vahvaa rommitotia. Tavallisesti ei hän vastannut mitään, jos häntä
puhuteltiin, vaan päästi vain nenä-äänen, joka muistutti sumutorven
ääntä. Sekä me itse että vieraamme opimme pian antamaan hänen olla
rauhassa. Tultuaan tavallisilta päiväkävelyiltään, kysyi hän
säännöllisesti, oliko joku merimiehen näköinen mies kulkenut tästä
sivuitse maantietä pitkin.
Alussa luulimme, että hän ikävöi sellaista seuraa, joka kuuluisi samaan
yhteiskuntaluokkaan kuin hän itsekin oli, mutta huomasimme sittemmin,
että hän juuri sellaista tahtoi välttää. Kun joku merimies matkalla
Bristoliin sattumalta tuli ravintolaamme sisään, niin tarkasteli ukko
tätä ensin oviverhojen takaa ennenkuin astui huoneeseen ja oli sitten
aina niin hiljaa kuin haudassa.
Eräänä päivänä otti hän minut muista syrjään ja lupasi minulle
antavansa hopearahan kunkin kuukauden ensi päivänä, jos pitäisin tarkan
vaarin eräästä merimiehestä, jolla oli vain yksi jalka, ja heti kun
sellainen ilmaantuisi, ilmottaisin siitä hänelle. Tämä salaperäinen
henkilö teki öitteni unet niin kamaliksi, että katsoin kyllä tuon
kuukausipalkan ansaitsevani.
Kumminkin pelkäsin paljoa vähemmin kapteenia itseään kuin jotain muuta,
joka hänet tunsi. Toisina iltoina nautti hän rommitotia paljoa enemmän
kuin mitä hänen päänsä oikein sieti ja silloin istui hän ja lauleli
vanhoja merimieslaulujaan olleskaan välittämättä muista sisällä
olijoista. Toisinaan tuli hän raivopäiseksi ja pakoitti pelosta
vapisevan seuran kuuntelemaan hänen ryövärijuttujaan tai yhtymään
värssyjen loppukertoon. Eikä hän sallinut kenenkään ennen poistua
ravintolasta kuin hän oli juonut itsensä niin humalaan, että nukkui.
Enimmin pelottivat ihmisiä hänen kamalat merikertomuksensa. Ja jos voi
luottaa hänen omiin juttuihinsa, niin oli hän viettänyt elämänsä
sellaisten olentojen parissa, jotka olivat kurjimmat luoduista
olennoista, jotka koskaan ovat merellä liikkuneet. Ja se puhetapa
jolla hän nämät kertomukset esitti, pelottivat kunniallisia
paikkakuntalaisiamme yhtä paljon kuin ne rikoksetkin, joita hän
kuvaili. Isäni väitti aina, että ravintolansa joutuisi rappiolle, koska
asukkaat pian kyllästyisivät vieraamme hirmuvaltaan. Mutta minä luulen,
jos totta puhutaan, että meillä oli etua hänen vierailustaan luonamme.
Kun ensi peljästys oli ohi, niin oli paikkakuntalaisten mielestä oikea
nautinto kuunnella ukon juttuja. Olivathan ne jotain vaihtelua
maaelämän yksitoikkoisuudessa. Olipa muutamia nuorukaisia, jotka olivat
häntä kovin ihailevinaan ja jotka kutsuivat häntä "oikeaksi vanhan ajan
merikarhuksi" ja väittivät, että tuollaiset voimat ne tekivät Englannin
merellä peljättäväksi.
Yhdessä suhteessa oli hän saattaa meidät perikatoon. Ne kultarahat,
jotka hän oli antanut etukäteen, olivat nimittäin jo aikoja sitten
lopussa, mutta isäni ei kumminkaan uskaltanut häneltä vaatia lisää,
vaikka kuukausi kului toisensa jälkeen. Jos vähimmälläkään tavalla
tästä hänelle huomautettiin, niin aivasti hän niin, että se tuntui
karjumiselta ja "katsoi ulos" isäparkani huoneestaan.
Koko sinä aikana kun kapteeni asui meillä, ei hän tehnyt mitään muita
muutoksia puvussaan, kuin että silloin tällöin osteli sukkia joltain
lankakauppiaalta. Takkiansa paikkaili hän itse kamarissaan ja vihdoin
oli se kokonaan paikoista kokoonpantu. Mitään kirjeitä ei hän koskaan
saanut eikä myöskään lähettänyt, eikä koskaan puhellut muitten kuin
naapuriemme kanssa ja näittenkin kanssa vain juovuksissa ollessaan.
Hänen isoa merimiesarkkuaan ei kukaan meistä ollut nähnyt avoimena.
Toinen luku.
"Musta Koira" ilmestyy ja katoo.
Muutama kuukausi sen jälkeen kuin kapteeni oli meille saapunut,
tapahtui ensimäinen niistä salaperäisistä tapahtumista, jotka
vapauttivat meidät kapteenista, joskin eivät hänen asioistaan. Oli
tavattoman ankara talvi ja isäni oli niin heikkona, että hänellä ei
ollut suuria toiveita kevääsen asti elämisestä. Äitini ja minä hoidimme
ravintolaa omalla vastuullamme eikä meillä ollut aikaa omistaa
suurempaa huomiota vastenmieliselle vieraallemme.
Oli purevan kylmä tammikuun aamu. Kapteeni oli noussut ylös tavallista
aikaisemmin ja mennyt rannalle hattu niskassa ja veitsi sivullaan sekä
messinkinen kaukoputki kädessään. Äitini oli ylhäällä sairaan isäni
luona ja minä katoin aamiaispöytää kapteenille. Äkkiä astui sisään
mies, jota en ollut ennen nähnyt. Hänellä olivat kalpeat kasvot ja
vasemmasta kädestään puuttui kaksi sormea. Ja vaikka hänellä olikin
puukko vyöllään, niin ei hän silti miltään tappelijalta näyttänyt.
Pidin alati vaarin merimiehistä, olivatpa nämät sitten yksi- tai
kaksijalkaisia, ja muistan, että tämä vieras saattoi minut vallan
hämmästymään. Hän ei näyttänyt merimieheltä, mutta kumminkin toi hän
meren hajua mukanaan.
Kysyin, miten voin häntä palvella ja hän pyysi rommia. Mutta kun menin
tätä noutamaan, istuutui hän pöydän viereen ja viittasi minua
lähemmäksi.
"Onko tämä toverini Billin pöytä?" kysyi hän ja katsoi minuun.
Sanoin hänelle, etten tuntenut hänen toveriaan Billiä, vaan että pöytä
oli katettu eräälle vieraalle, jota me kutsuimme kapteeniksi.
"Hyvä", sanoi hän, "tuo sopii toveriini Billiin. Hänellä on arpi
toisessa poskessa ja hän on turkasen hupasa mies varsinkin silloin, kun
hän on hutikassa. No, onko toverini Bill sisällä huoneessaan?"
Vastasin, että hän oli lähtenyt ulos.
"Mitä tietä hän meni, poikaseni?"
Selitin hänelle tien sekä mainitsin, milloin odotamme kapteenin
palaavan. Vieras meni oven taakse ja katsella vaani sieltä, kuin kissa
hiirtä. Kerran menin maantielle katsomaan, eikö kapteenia näy tulevan,
mutta hän huusi minut heti takasin, ja kun en heti totellut, muuttui
hänen naamansa kauhean näköiseksi. Kiroten niin kauheasti, että oikein
vavahdin, käski hän minun palaamaan takasin.
"Minulla on itselläni poika", sanoi hän, "ja te olette niin toistenne
näköisiä kuin kaksi marjaa, ja hän on sydämeni ylpeys. Mutta tärkein
pojille on kuri, ymmärrätkös, poikaseni. Joshan olisit Billin kanssa
purjehtinut, niin et olisi antanut itsellesi kahdesti samaa käskeä.
Bill ei koskaan sellaista suvainnut, eikä nekään, jotka hänen kanssaan
purjehtivat... Ei, mutta tuoltahan tuleekin vanha Bill kaukoputki
kädessään! Jumala siunatkoon hänen vanhaa sydäntään! Nyt menemme
tarjoiluhuoneeseen ja asetumme oven taakse, poikaseni. Hämmästytänpähän
hieman Billiä. Jumala siunatkoon hänen vanhaa sydäntään."
Pelkäsin hieman, mutta kun olimme asettuneet oven taakse, niin pelkäsin
vieläkin enemmän, kun näin, että itse muukalainenkin oli peloissaan.
Hän otti puukon tupestaan ja nieleksi kuin olisi hänellä ollut kuula
kulkussaan.
Vihdoin tuli kapteeni sisään, paiskasi oven jälestään kiinni ja
katsomatta oikealle tai vasemmalle meni sitä paikkaa kohti, jossa pöytä
oli katettu.
"Bill", sanoi muukalainen äänellä, jonka hän koetti tehdä
mahdollisimman lujaksi ja rohkeaksi.
Kapteeni pyörähti ympäri kantapäällään ja katsoi meihin. Ruskeus hänen
kasvoiltaan oli kadonnut ja nenänsäkin oli vallan sininen. Hän näytti
aivan sellaiselta kuin olisi hän nähnyt edessään kummituksen tai jotain
vieläkin pahempaa. Kunniasanallani voin vakuuttaa, että minun oikein
kävi häntä sääliksi, kun yhdessä silmänräpäyksessä näin hänen muuttuvan
niin vanhan ja sairaan näköiseksi.
"Kas niin, Bill, sinähän tietysti tunnet vanhan laivatoverisi", sanoi
vieras.
Kapteeni sanoi läähättäen: "Musta Koira!"
"Kukapas muu se sitten olisi", vastasi vieras, joka näytti hieman
tyyneemmältä. "Aivan oikein, Musta Koira, joka tahtoi tervehtiä
Bill-toveriaan Amiraali Benbow-ravintolassa. Ah, Bill, ollemmepa
nähneet koko joukon asioita ja tapahtumia siitä päin, kun minä pääsin
näistä kahdesta kynnestäni", lisäsi hän pitäen ylhäällä raadeltua
kättään.
"Kas niin", vastasi kapteeni, "sinä olet ollut minua viekkaampi. Tässä
olen. Puhu suusi puhtaaksi! Mistä on kysymys?"
"Sehän olet sinä, Bill, ihan ilmi elävänä", sanoi Musta Koira. "Tahdon,
että tämä rakas lapsi tuo minulle lasin rommia, ja sitten istumme ja
puhelemme, kuten vanhat laivatoverit konsanaankin."
Kun tulin takasin rommia tuoden, niin istuivat he jo kumpikin eri
puolella kapteenin aamiaispöytää, Musta Koira lähinnä ovea. Hän istui
syrjittäin, niin että toisella silmällään voi pitää laivatoveriaan ja
toisella pakomatkaa silmällä.
Minua pyysi hän menemään ja jättämään oven selki selälleen. "Älä
tirkistele avaimen reijästä, poikaseni", sanoi hän, jonka jälkeen
poistuin.
Ponnistin voimiani kuullakseni heidän keskusteluaan, mutta pitkään
aikaan en kuullut muuta kuin matalaäänistä puhetta. Vihdoin tulivat
äänet kovemmiksi ja voin silloin tällöin kuulla muutamia sanoja, jotka
enimmäkseen olivat kapteenin kiropuheita.
"Ei, ei, ei! Lopeta jo!" huusi hän kerran. "Jos meidän kerran pitää
joutua hirsipuuhun riippumaan, niin hirttäkööt sitten meidät koko
joukon!"
Nyt kuului äkkiä kauhea määrä sadatuksia ja muuta meteliä. Tuolia ja
pöytiä heitettiin nurin, kuulin tuskan huudahduksen ja näin Mustan
Koiran hurjasti pakenevan kapteeni kintereillään. Kummallakin olivat
puukot paljaina ja pakenevan vasemmasta olkapäästä vuoti verta. Oven
luona antoi kapteeni viimeisen iskun, joka varmaan olisi musertanut
pakenevan selkärangan, jollei suuri ovikilpemme olisi sattunut eteen ja
sen alaosassa näkyy vielä tänäänkin iso lovi.
Siihen loppui taistelu. Kun Musta Koira oli päässyt tielle, niin
osottautui hän haavastaan huolimatta ensimäisen luokan pikajuoksijaksi
ja puolen minutin kuluttua oli hän kadonnut kunnaan taakse. Kapteeni
taas seisoi ja katseli ovikilpeä ikäänkuin mieletön.
"Jim", sanoi hän, "rommia!" ja tämän sanottuaan horjahti hän seinää
vasten ja nojasi seinään toisella kädellään.
"Oletteko haavoitettu?" kysyin minä.
"Rommia", toisti hän. "Minun täytyy päästä täältä. Rommia, rommia!"
Juoksin hakemaan rommia, mutta olin niin pyörryksissä kaikesta minkä
olin nähnyt ja kuullut, että särin yhden lasin. Kun koetin avata
tynnyrin tappia, niin kuulin jonkun raskaasti putoavan siinä huoneessa,
jonka juuri olin jättänyt. Hyökkäsin sisään ja näin kapteenin makaavan
pitkin pituuttaan lattialla. Samassa tuli äskeisestä melusta
säihkähtynyt äitini minua auttamaan. "Oi tätä surkeutta, joka
talossamme vallitsee", huudahti äitini, "ja isä parkasi on niin
sairas!"
Me emme osanneet muuta luulla kuin että ukko oli saanut kuolinhaavan
taistelussa muukalaisen kanssa, Minä toin kumminkin rommia ja koetin
sitä kaataa hänen kurkkuunsa, mutta hampaansa olivat kovasti
yhteenpurrut ja leukansa olivat vahvat kuin raudasta. Tuntui oikein
helpottavalta, kun tohtori Livesey tuli isääni katsomaan.
"Ah, herra tohtori!" huudahdimme, "mitä tulee meidän tehdä. Mihin
kohtaan häntä on haavotettu?"
"Haavotettu?" sanoi tohtori, "hänellä ei ole enemmän haavoja kuin
teillä, tai minullakaan. Hän on saanut halvauksen. Kas niin, rouva
Hawkins, menkää nyt miehenne luo, mutta älkää puhuko hänelle tästä
mitään. Täytyypä koettaa parastani pelastaakseni tuon vintiön
arvottoman elämän. Jim, tuoppas minulle pesuastia!"
Kun minä palasin, pesuastia mukanani, oli tohtori jo käärinyt ylös
hänen hihansa ja näin kapteenin suuren ja jänteisen käden. Se oli
selvästi ja komeasti kirjailtu monessa paikassa ja yhdessä paikassa oli
nimi Billy Bones. Olkapään luona oli kuvattu hirsipuu ja siihen mies
roikkumaan.
"Profeetallista!" sanoi tohtori viitaten viimemainittuun kirjailuun.
"Ja nyt, armollinen herra Billy Bones, jos se on nimesi, katsomme,
minkä väristä veresi on. Jim, sanoi hän, pelkäätkö verta?"
"En, herra."
"Hyvä! Pidä sitten pesuastiata!" Samassa otti hän veitsen ja avasi
suonen.
Koko joukko oli verta jo vuotanut, ennenkuin kapteeni aukasi silmänsä
ja katseli ympärilleen hämärin katsein. Ensiksi tunsi hän tohtorin ja
rypisti otsaansa. Sitten käänsi hän katseensa minuun ja näytti tuntevan
helpotusta. Mutta äkkiä muuttui hänen kasvojensa väri, hän koetti
nousta ja huudahti: "missä on Musta Koira?"
"Täällä ei ole mitään mustaa koiraa", sanoi tohtori. "Te olette juoneet
rommia ja saaneet halvauksen. Enkä millään erinomaisella ilolla
pelastanut teitä haudasta. Kuulkaas nyt mr Bones!"
"Se ei ole minun nimeni", keskeytti hän.
"Saman tekevä", vastasi tohtori, "mutta minä tunnen erään sen nimisen
merirosvon ja lyhyyden vuoksi kutsun teitä sillä nimellä. Ja tahdon
teille sanoa, että lasillinen rommia ei tosin teitä tapa, mutta kun te
otatte yhden lasillisen, niin otatte useammankin ja tohdinpa lyödä
millaisen vedon hyvänsä, että jollette kerrassaan lopeta väkijuomien
nauttimista, niin olette kuoleman oma, -- kuuletteko sen, -- ja
joudutte siihen paikkaan, johon olette kuuluvakin. Mutta koettakaahan
nyt hieman ponnistella voimianne, niin autamme teidät sänkyyn."
Suurella vaivalla onnistui meidän kuljettaa hänet rappuja ylös ja
asettaa hänet sänkyyn, jossa hänen päänsä vaipui tyynylle ja hän oli
mennä tainoksiin.
"Muistakaa nyt", sanoi tohtori, "että sana rommi on teille sama kuin
kuolema."
Sitten tarttui hän minun käteeni ja me menimme isäni luo.
"Tuo ei ollut mitään", sanoi hän kun oli sulkenut oven jälestään, "minä
laskin hänestä siksi paljon verta, että hän kyllä tyyntyy. Mutta viikon
ajan pitää hänen levätä hiljaa ja se on paras sekä hänelle itselleen
että teille. Mutta jos uusi tuollainen kohtaus sattuu, niin silloin hän
kuolee."
Kolmas luku.
Billyn seikkailuja.
Kapteeni seurasi tottelevaisesti lääkärin määräyksiä ja paranikin
nopein askelin, mutta kävelemään ei hän vielä päässyt, vaan loikoi
vuoteellaan, joten minä sain häntä entistä enemmän palvella ja sitä
paitsi kutsui hän minut usein luokseen juttelemaan. Eräänä iltana
istuin hänen luonaan, koska hän oli käskenyt minun tulemaan kanssaan
juttelemaan. Mutta hän oli jotenkin vähäpuheinen ja jokin näytti olevan
hänen sydämellään. Parisen kertaa aukasi hän jo suunsa aikoen jotain
puhua, mutta vaikeni. Vihdoin sanoi hän:
"Kuuleppas Jim, haluatkos kuulla jotain elinvaiheistani? Mutta jos
tahdot kuulla, niin silloin hanki minulle lasi rommia, sillä muutoin
eivät juttuni oikein suju."
Minä koetin estellä ja muistutin, mitä tohtori hänelle rommista sanoi.
"Mutta sanoihan tohtori, ettei yksi lasillinen minua vahingoita ja
enempää ei sinun huoli tuoda. Ja jollet tuo, niin en kerrokaan."
Uteliaisuus oli minussa niin suuri etten voinut olla hänen pyyntöään
täyttämättä. Lähdin siis rommia hakemaan ja toin sitä hänelle
lasillisen.
Sen saatuaan otti hän muutamia kulauksia, asetti sitten tyynyn
taakseen, jotta hän oli mukavassa asennossa ja alkoi kertoa:
"Olen ylhäisten vanhempien lapsi ja he tahtoivat antaa minulle hienon,
säätyni mukaisen kasvatuksen, ja kun tulin kouluikään, niin panivat he
minut Englannin kuuluisimpaan oppilaitokseen. Mutta täällä en
viihtynyt. Tein kaikellaisia konnankureja, joitten johdosta minut
erotettiin koulusta. Nyt koettivat vanhempani antaa minulle kotona
opetusta, hankkimalla minulle taitavia kotiopettajia, voidakseen
paremmin pitää käytöstäni silmällä. Mutta turhaan menivät heidän
yrityksensä saada minusta kunnon ihmistä. Mieleni teki seikkailuihin ja
siksi lähdin vanhempieni pyynnöistä ja rukoilemisista huolimatta
merelle. Pääsin laivapojaksi erääseen purjelaivaan, joka jonkun päivän
perästä lähti Intiaan. Laivassa oli kova komento, selkääni sain usein
ja se seikka, että sain vanhempia miehiä palvella, nöyrrytti kopeata ja
itsepäistä luontoani. Kun olin hieman merikomentoon tottunut, niin
tunsin merimiehen toimessa hyvin viihtyväni. Matkamme kului hyvin,
kunnes tulimme Kanariasaarten kohdalle. Silloin nousi sellainen myrsky,
että luulimme viimeiset päivät olevan käsissä. Olin kauheasti
merikipeänä enkä kyennyt kojustani liikahtamaan. Laiva huojui ja
keikkui kuin mikäkin lastupala aalloilla. Pari purjetta vei myrsky
mukanaan ja sitäpaitsi teki se muitakin pienempiä vahinkoja laivalle.
Kolme vuorokautta raivosi myrsky. Kun siitä olimme selvinneet,
jatkoimme matkaamme mitään muuta kummempaa matkalla tapahtumatta kuin
että meitä ajoi muuan merirosvolaiva jonkun matkaa takaa, mutta
pääsimme pakoon. Onnellisesti saavuimme perille.
"Tämä oli ensimäinen merimatkani. Ensi kerran karkasin laivasta, kun
palvelin eräällä orjia kuljettavalla laivalla ja kuljimme Guinean
lahdesta Kuubaan mukana kolmesataa orjaa. Kun lähdimme Ranskasta, jossa
laivaan pestausin, en tietänyt, että laiva kulki sellaisilla retkillä,
Olin silloin vielä nuori ja viaton, niin että kun näin sen kohtelun,
joka orjien osaksi tuli, niin päätin perille päästyä karata laivasta.
Toiset laivamiehet sitä vastoin olivat tuollaiseen tottuneet, niin että
se ei heistä ollut mitään. Orjat olivat laivaruomassa kolme aina
yhdistettynä kahleilla toisiinsa. Tunnin ajaksi pääsivät he silloin
tällöin kannelle pienempi määrä kerrassaan. Ruokaa annettiin heille
kahdesti päivässä. Selkäänsä saivat he vähäpätöisistäkin syistä ja oli
tapana, että vaikka vain yksikin noista kolmesta rikkoi, niin toisetkin
kaksi saivat siitä rangaistuksen, 'kun eivät toveriaan estäneet.'
"Kun olimme päässeet perille, niin karkasin eräänä yönä laivasta ja
vaikka minua kovasti etsittiinkin ja ajettiin takaa, niin onnistuin
pakenemaan. Sain samoilla soissa ja metsissä sekä nähdä nälkää ja muuta
kurjuutta. Erään kerran ahdisti minua iso käärmekin ja koipieni
sukkeluutta saan kiittää siitä, etten silloin joutunut tuon käärmeen
makupalaksi.
"Niin kauan samoilin pakoretkilläni, kun arvelin, että laiva on jo
purkanut lastinsa ja lähtenyt uutta noutamaan, jolloin uskalsin lähteä
ihmisilmoille. Tulin Havannaan ja onnistuin pääsemään erääseen isoon
espanjalaiseen purjelaivaan, joka lähti Barceloonaan Espanjaan.
Matkamme sujui nopeasti ja hauskastikin, kunnes olimme tulleet jo
Välimerelle. Silloin nousi iso myrsky ja tämä ajoi meidät Marokon
rannikolle. Kun olimme olleet pari vuorokautta myrskyn kynsissä, jonka
johdosta laiva oli saanut ankaran vuodon, niin että me saimme olla
vuorokauden läpeensä pumppuamassa ja siksi olimme läpiväsyneet, niin
näimme kolmannen päivän aamuna erään prikilaivan lähestyvän meitä hyvin
uhkaavan näköisenä. Arvasimme heti, että nyt saamme merirosvojen kanssa
tekemistä. Siksi varustauduimme taisteluun, vaikka kyllä aavistimme,
kuinka meille tulee käymään, näännyksissä kun olimme. Kun priki tuli
lähemmäksi, nosti se ylös merirosvolipun ja samassa näimme savun
pöllähtävän sen sivusta ja tykin kuula vinkui laivamme peräkeulan
sivuitse. Sitten annettiin meille merkki 'antautukaa', johon
kieltävästi vastasimme. Nyt vinkui toinen kuula ja täysin purjein kiiti
priki meitä kohti. Paeta emme yrittäneetkään ja siksi vastasimme heidän
'tervehdykseensä' laukasemalla tykin hyökkääjää kohti. Kuula sattui
siihen ja pyyhkäsi mennessään osan kajutasta. Laivasta kuului melua
tuon johdosta, mutta meitä kohti se silti kulki, ja kun tuli lähemmäksi
niin alkoivat rosvot ampua pyssyillä. Me vastasimme samoin, joskin
harvakseen, sillä matka oli vielä pitkä ja kapteeni käski säästää
laukauksia, kunnes rosvot tulisivat lähemmäksi, jolloin laukaukset
paremmin tehoisivat. Vihdoin oli priki niin lähellä, että aloimme voida
erottaa siinä olevia ihmisiä, jolloin kapteeni käski alkaa laivaan
kivääritulen. Molemmat perämiehet parin miehen avustamana ampuivat
molemmilla laivassamme olevilla tykeillä. Kiivaasti vastasivat
rosvotkin ja samalla laskettiin prikistä muutamia purjeita alas ja se
käänsi meille toisen laitansa voidakseen tarpeen tullen käyttää koko
sivustansa tykkejä. Tykkejä eivät rosvot ruvenneet ankarammin
käyttämään, vaan he kyllä pitivät yllä ankarata kiväritulta. Me
koetimme kätkeytyä mastojen suojaan, mutta silti kaatui ja haavoittui
meikäläisiä paljon. Tykkimiehemme eivät olleet ehtineet montakaan
laukausta ampua, kuu heidät ammuttiin. Kapteeni oli saanut kuulan
oikean jalkansa läpi, mutta innokkaasti hän silti johti taistelua.
Mutta lopulta oli meitä vain 5 28:ta jälellä ja silloin nostimme
valkean lipun sekä lopetimme ampumisen. Nyt tuli laivasta venhe, jossa
oli 12 henkeä, laivaamme kohti ja he vangitsivat meidät sekä ottivat
laivamme haltuunsa.
"Täten olin joutunut merirosvojen käsiin ja samalla tuli kohtaloni
ratkaistuksi sellaiseksi, että minustakin tuli merirosvo. Meidät
vietiin merirosvo-laivaan ja sitten alettiin purjehtia kohti Marokon
rannikkoa. Aluksi saimme kokea kovaa kohtaloa, mutta kun rosvot
huomasivat, että pysyimme siivolla, niin alkoivat he muuttua meille
ystävällisemmiksi. Viiden vuorokauden jälkeen saavuimme heidän
kotipaikoilleen ja meidät vietiin kovasti kahlehdittuina maalle sekä
suljettiin ensi aluksi pimeään kuoppaan, jossa saimme olla syömättä ja
juomatta vuorokauden ajan. Kätemme ja jalkamme turposivat kovin ja
yleensä alkoi elämämme näyttää hyvin synkältä. Mutta sitten otettiin
meidät kuopasta, annettiin ravintoa, joskin niukastikin ja pantiin
ankaraan työhön, jossa ei ruoskaa säälitty.
"Vaikeata oli tuo, mutta mikäs auttoi: Laivan pursimies, joka oli
taistelussa haavoittunut, kuoli tuollaisesta rääkkäyksestä ja
kapteenimme ampuivat he, kun näkivät, ettei hänestä miestä tule. Siten
oli meitä vain kolme jälellä, muuan skandinaavialainen, ranskalainen ja
minä. Kumppanini olivat vanhempia ja perheellisiä miehiä, jonka vuoksi
he päättivät pakenemalla pelastautua ja kehoittivat minuakin tekemään
samoin, mutta huomaten tuon pakoyrityksen hyvin hengenvaaralliseksi, en
siihen suostunut ja tämän tein vielä toisistakin syistä. Eräällä
rosvolla oli näet kaunis tytär, joka osoitti minulle ystävyyttä ja
tähän hieman pihkaannuin. Ja toisena syynä oli se, että jäämällä
merirosvojen pariin, toivoin saavani seikkailuhaluni tyydytetyksi,
sillä vähitellen alkoi minussa näet nousta halu päästä heidän
miehikseen. Mutta kun taas mietin, että siinä toimessa tulee
lähimäisiään murhata, niin tuntui se raa'alta. Hyvät ja pahat henget
minussa kauvan taistelivat. Mutta miten olikaan, jäin vapaaehtoisesti
heidän pariinsa ja otin hellät hyvästit tovereiltani, jotka eräänä
pimeänä yönä päättivät paon kautta hankkia itselleen vapauden.
Kyyneleet silmissä toisistamme erosimme ja he lähtivät kulkemaan kohti
tuntemattomia kohtaloja tai paremmin sanoen kohti kuolemataan, sillä
pitkälle eivät he päässeetkään, kun heidät keksittiin, ja kun eivät
pysähtyneet käskettäissä, ammuttiin heidät kuoliaiksi.
"Mutta minulle kävi hyvin, sillä kun he huomasivat, etten ottanut
pakoyritykseen osaa ja näkivät, että olin rivakka poika, niin alkoivat
he kohdella minua hyvin ja pyysivät, että rupeaisin heidän ammattiinsa
ja siihen suostuinkin. Minut otettiin rosvousretkille mukaan, mutta
alussa pidettiin käytöstäni silmällä, vaan kun he näkivät, että
mukaannuin oloihini, niin sain olla aivan vapaana ja vieläpä aloin
päästä pelkäämättömyyteni tähden arvoonkin heidän keskuudessaan.
"Ja näitä retkiä tehtiin sitten usein, joskus voittaen ja toisinaan
saaden selkäämme. Niitten kaikkien kertominen kävisi tässä pitkäksi ja
sitä paitsi eivät raa'at teot ole hyvät kertoa sinullaisellesi nuorelle
miehelle. Kerronpa vain sen tapauksen, jolloin sain tämän arven
naamaani.
"Olin silloin ollut merirosvojen parissa 15 vuotta ja monta murhaa oli
jo omallatunnollani. Olin kohonnut jo perämieheksi ja sellaisena
palvelin eräällä portugalilaisilta anastetulla laivalla 'Johan
Braganza.' Se oli tavattoman luja laiva ja samalla erinomaisen
nopeakulkuinen, niin että sillä sekä sai kiinni että myös tiukan tullen
pääsi pakenemaan. Monta hyvää saalista sillä oli napattukin. Kapteenina
oli muuan italialainen Giocomo Castillari, joka oli raain ja
pelkäämättömin ihminen kuin olen eläissäni nähnyt. Sellaista sanaa kuin
sääliväisyys ei hän ollut luullakseni koskaan kuullut, sillä toimistaan
päättäen ei hän ainakaan näyttänyt siitä mitään tietävän.
"Siis, kuten jo sanoin, olin kauvan jo ollut merirosvona, kun eräänä
päivänä luovailimme lähellä Aleksandrian kaupunkia. Olimme kuulleet,
että sieltä piakkoin lähtisi muuan ranskalainen laiva, jossa oli
kallisarvoinen lasti, m.m. paljon rahoja. Tosin olimme kuulleet, että
siinä oli myös paljon väkeä ja runsaat ampumavarat, mutta päätimme
silti koettaa. Ja illalla, kun alkoi käydä pimeäksi, näimmekin
Aleksandriasta päin tulevan komean fregattilaivan laskien täysin
purjein vienossa tuulessa. Me aloimme purjehtia poispäin, sillä päätimme
hyökätä sen lumppuun yöllä. Kun oli jo tarpeeksi pimeä, teimme
käännöksen ja aloimme pyrkiä fregattia kohti. Sivutulet sammutimme,
niin että pimeän tähden ei fregatista voitu tuloamme huomata. Fregattia
oli meidän taas helppo pitää silmällä, kun ei muita laivoja näkynyt.
Vasta kun olimme aivan lähellä, huudettiin sieltä meille 'keitä olette'
ja samalla kuula vinkui laivamme sivutse, johon me vastasimme samoin ja
laskimme sitä kohti niin, että yhteentörmäys sattuisi sen etukeulassa.
Ampuminen oli mielestämme pimeässä hyödytön ja siksi päätimme käydä
käsikähmään, jossa eivät muut ampuma-aseet kuin revolverit tulleet
kysymykseen. Ranskalaiset ampuivat ahkerasti saamatta kumminkaan mitään
vahinkoa aikaan. Me olimme kaikki etukeulassa valmiina isoilla
koukuilla kiinnittämään laivamme fregatin sivuun ja hyökkäämään sen
kannelle. Olimme kauheassa jännityksessä. Me olimme hiljaa kuin
haudassa, mutta fregatista ammuttiin kiivaasti ja sieltä kuului melua
ja hätähuutoja, Yö oli niin synkkä, ettei toista edessään nähnyt ja
tämä oli meistä mieleen.
"Äkkiä kuului kovaa ryskettä ja samassa kajahti kamala
hyökkäyshuutomme. Haat iskettiin fregatin sivuun ja kapteeni ja minä
etupäässä hyökkäsimme fregattiin sapelit käsissä. Nyt syntyi
helvetillinen mellakka. Ammuttiin, iskettiin miekoilla ja tikareilla,
kuului kirouksia ja kuolevien korinaa ja haavoitettujen voihkimista,
tartuttiin toisiinsa käsiksi ja heitettiin maahan ja viereksittiin
siinä toisten jaloissa. Potkittiin, purtiin, lyötiin nyrkeillä eli
toisin sanoin olimme muuttuneet petoeläimiksi, jotka raivosimme kuin
mielettömät ja koetimme toisiamme murhata. Minä jouduin käsikähmään
erään vahvan miehen kanssa. Tikarit olivat meillä kummallakin toisessa
kädessä ja toisella pitelimme toistemme rinnoista. Hän iski minua
tavoittaen päähän, mutta sain hieman väistetyksi, niin että isku sattui
tähän poskeeni, josta nyt tämä arpeni on katoamattomana muistona,
Samalla iskin tikarillani hänen sormilleen, niin että hän irroitti
kätensä rinnoistani. Tämä iskuni vapautti hänet myös parista
sormestaan.
"Taistelua kesti kauvan aikaa, mutta lystin loppu oli kumminkin se,
että ranskalaiset miesvoimallaan pakoittivat meidät peräytymään
laivaamme, irroittamaan koukkumme ja pyrkimään aika kyytiä pakoon. Ja
laivamme nopeus olikin nyt hyvään tarpeen, sillä sitä ja pimeyttä
saamme kiittää, että me taistelussa eloon jääneet säilytimme eheänä
nahkamme. Ranskalaiset näet ajoivat meitä vimmatusti takaa ja ampuivat
kanunoillaan, kumminkaan pimeyden tähden osaamatta.
"Kuten arvannet, sain tällaisia kahakoita kestää hyvin monta, joista
useimmiten selvittiin voittajina, mutta toisinaan saatiin selkäänkin.
Vähitellen sain yhä suurempaa luottamusta ja kunnioitusta virkaveljieni
joukossa, ja kun onnistuimme anastamaan erään hollantilaisen fregatin,
niin pääsin minä sen kapteeniksi ja nyt aloin voida ruveta rikkauksia
kokoomaan, joita niinä 10 vuotena, jona olin kapteenina, karttuikin
paljon. Sääntönä oli näet, että saaliista sai kapteeni kolmanneksen,
toisen saivat perämiehet, joita aina oli kaksi ja viimeisen
kolmanneksen sai miehistö, joka sai sen jakaa miten tahtoi.
Ryöstöretkiä teimme hyvin laajalti, mutta paras saalispaikka oli
kumminkin Välimeri. Kävimmehän myöskin keski- ja etelä-Amerikan
rannoilla espanjalaisia ja portugaalilaisia, siirtomaitten kalleuksilla
lastattuja laivoja 'verottamassa', vaikka se oli hyvin vaarallinen
toimi, sillä niillä pahuksilla oli myöskin usein sotaväkeä mukanaan tai
ainakin paljon miehistöä ja aseita. Mutta jos tehtävä olikin
vaarallinen, niin onnistuessaan se kyllä vaivat palkitsikin. Kerrankin
kaappasimme haltuumme sellaisen kultalinnun, joka antoi minunkin
osalleni hieman yli miljoonan pesetasta, joskin siinä lystissä menetin
toisen perämieheni ja 10 miestä 38 miehestäni. Silloinkin olimme jo
niin tiukalla, että olisi täytynyt peräytyä, vaan mieleeni johtui
keino, jota eräs virkaveljeni kerran oli käyttänyt, ja sitä päätin
minäkin koettaa. Heitimme espanjalaisen laivan kannelle pari
astiallista vuoriöljyä, joka silloin oli melkein tuntematonta, ja
sytytimme sen palamaan. Tuosta säikähtyivät espanjalaiset kuin
mielettömät ja kiipesivät kiireimmän kautta mastoihin, joista me heidät
ampua napsauttelimme alas ja pakotimme tähteet antautumaan. Mutta yksi
niistä, muuan nuori poika, ei antautunut, vaan seisten maston jatkolla
ampui revolverillaan ja haavoitti paria meikäläistä. Kyllähän koetimme
häntä saada ampumalla alas, mutta emme tarkanneet. Silloin tarjoutui
eräs miehistä, jota kutsuttiin Kuls-Jackiksi, menemään mastoon ja
nuivertamaan tuon nullikan. Tuo teko kysyi rohkeutta, sillä poika ampua
räksytteli ahkerasti parilla revolverillaan, mutta puukko hampaissa
kapusi Jack vain vantteja myöten. Me pidimme poikaa lämpymänä antaen
kuulan silloin tällöin vinkua hänen korvansa läheisyydessä. Vihdoin
pääsi Jack niin lähelle, että alkoi voida puukollaan tavotella poikaa,
mutta tämä iski Jackia näpille revolverillaan, sillä kuulat olivat
häneltä loppuneet. Mutta Jack ei helpottanut, vaan kapusi ylös ja antoi
tuolle pojan veitikalle sellaisen iskun, että hänellä ei enään täällä
matoisessa maailmassa ollut taisteluhalua.
"Kun nyt tuonkin olimme raivanneet tieltä, oli laivan miehistö
vallassamme ja palavan petroleumin sammutimme heittämällä paksuja
resuja tulen päälle, joka oli itsestäänkin sammunut niistä kohdista,
mistä vuoriöljy oli palanut loppuun. Muutamia meikäläisiä lähti laivaan
ja vangeista suurin osa vietiin meidän laivaamme, mutta kolme jätettiin
anastettuun laivaan meikäläisten avuksi, ja sitten lähdimme
purjehtimaan kotimaita kohti."
Kun kapteeni oli tämän kertonut, otti hän pitkän kulauksen rommitotiaan
ja sanoi sitten minulle:
"Oltuani aikani merirosvona ja saatuani mielestäni tarpeeksi rahoja ja
myös murhia omalletunnolleni, päätin luopua moisesta ammatista ja
antautua rauhaan ja lepoon. Ja siksi valitsin tämän teidän
ravintolanne, sillä tämä näytti mielestäni rauhalliselta paikalta ja
sellainenhan tämä on tähän asti ollutkin, vaan näkyvätpä nuuskivan
olinpaikkani täälläkin, sillä tuo Musta Koira oli yksi vanhoja
virkaveljiäni ja on sillä selvittämättömiä asioita kanssani. Minun
entisessä ammatissani syntyi näet usein verisiäkin otteluja keskenämme,
kun emme olleet milloin yksimielisiä saaliin jaossa. Tuollaisessa
kahakassa hän kerran menetti pari sormeaankin ja nyt rupeaa hän minua
vainoilemaan ja aikoi täällä käydessään passittaa minut paremmille
purjehdusvesille, mutta oli itse vähällä saada saman kohtalon ja teidän
ovikilpeänne saakin hän kiittää, ettei niin käynyt."
Nyt lopetti kapteeni äkkiä puhelunsa, ummisti silmänsä ja näytti
ikäänkuin nukahtavan. Tuo pitkä kertomus oli kai häntä liiaksi
rasittanut. Minä jätin hänet lepäämään ja lähdin hiljoilleen pois.
Neljäs luku.
Musta merkki.
Seuraavana aamuna menin kapteenin huoneeseen mukanani lääkkeitä ja
vilvoittavia juomia. Hän näytti väsyneeltä ja liikutetulta. "Jim",
sanoi hän, "sinä olet ainoa, jolla on jotain arvoa tässä talossa ja
tiedät myöskin, että aina olen ollut ystävällinen sinua kohtaan eikä
ole mennyt yhtään kuukautta ilman, etten olisi antanut sinulle neljää
penceä [1 pence = 12 1/2 penniä] hopeassa. Ja nyt poikaseni, koska minä
olen näin surkeassa tilassa ja kaikki ovat minut hyljänneet, niin
etköhän toisi minulle muutaman pisaran rommia?"
"Tohtori", aloin minä.
Nyt kirosi hän ja sanoi:
"Tuo tohtori-tolvana ei olleskaan ymmärrä meriväkeä. Olen ollut maassa,
jossa toiset ovat kuolleet kuin kärpäset keltakuumeeseen, mutta minä
olen rommin avulla pysynyt hengissä. Se toimittaa minulle sekä ruuan
että juoman tehtävät. Katsos, Jim, kuinka käteni vapisevat", jatkoi hän
ja äänensä muuttui melkein kuiskaukseksi... "Ja voitko arvata, kenen
minä äsken näin tuolla nurkassa?... Ei, minä en tahdo sitä ajatella!
Jim, tohtorihan sanoi, ettei lasillinen rommia minua vahingoita... Ja
sinä saat guinean yhdestä ainoasta lasillisesta!"
"Minä en välitä muista rahoistanne", vastasin minä, "kuin niistä, jotka
olette isälleni velkaa. Tuon teille lasillisen, mutta en yhtään
enempää."
Kun toin ja ojensin hänelle rommilasin, niin tarttui hän siihen
ahneesti ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella.
"Ah", sanoi hän, "johan tuntuu hieman paremmalta!... Ja nyt poikaseni,
sanoiko tohtori, kuinka kauvan minun pitää tällä lailla loikoa?"
"Vähintäinkin viikon aika."
"Tuli ja leimaus!" kirkasi hän, "koko viikon! Silloin ennättävät ne
antaa minulle mustan merkin, nuot roistot, ja anastaa kaiken
omaisuuteni. Tuollaisia voi kutsua kunnon laivatovereiksi! Mutta minä
olen säästäväinen mies, joka en koskaan ole tuhlannut rahojani enkä
niitä hävittänyt. Mutta enpä heitä pelkää ja olenpa heitä kavahtava!"
Näin puhuessaan oli hän suurella vaivalla kohonnut istualleen sängyssä.
Hän tarttui olkapäähäni niin kovasti, että minulta oli päästä huuto.
Päästyään istumaan sängyn laidalle, vaikeni hän.
Sitten mumisi hän: "tohtori on tehnyt minut heikoksi. Pane minut taas
makaamaan."
Mutta ennenkuin ehdin häntä auttamaan, oli hän vaipunut vanhalle
paikalleen ja loikoi siinä hetkisen aikaa vallan hiljaa.
"Jim", sanoi hän vihdoin, "sinähän näit sen miehen."
"Mustan Koiranko?" kysyin minä,
"Niin juuri, ja sen miehen kanssa ei ole hyvä joutua tekemisiin, mutta
niitä on toisia vielä pahempia. Siis, kun en voi päästä matkoihini,
niin muista, että he tavottelevat minun arkkuani... No, jos voit saada
käsiisi jonkun hevosen, niin ratsasta vaikkapa tuon tohtori Avuttoman
luokse ja sano hänelle, että hän kokoaa väkeä niin paljon kuin suinkin
saa ja asettaa ne tähän ravintolan ympärille... Minä olin ensimäisenä
perämiehenä kapteeni Flintillä ja olen ainoa, joka tunnen tuon paikan,
sillä hän puhui minulle siitä Savannahissa kun oli kuolemaisillaan...
Mutta älä nyt tarpeettoman hätäisesti lennä, sillä ei ole mitään hätää,
jolleivät he ehdi antaa minulle mustaa merkkiä eli jollet toistamiseen
saa nähdä Mustaa Koiraa tai yksijalkaista merimiestä -- ja ennen
kaikkia häntä, Jim!"
Minä kysyin: "mutta mitä tarkoitatte tuolla mustalla merkillä,
kapteeni?"
"Se on manuu rikosasiassa, poikaseni. Annan sinulle tiedon, jos he
siinä onnistuvat. Mutta nyt pidäkin tarkkaa vaaria ja lupaan
kunniasanallani, että jaan rahat kunniallisesti kanssasi, Jim."
Hän houraili vielä hetkisen ja äänensä tuli heikommaksi. Annoin hänelle
lääkkeitä, joita hän otti kuin lapsi, huomauttaen: "jos kukaan merimies
on koskaan tarvinnut lääkkeitä, niin olen minä se mies." Sitten vaipui
hän äkkiä raskaaseen, horrosmaiseen uneen ja minä jätin hänet.
Samana iltana kuoli isärukkani vallan äkisti ja minulle tuli muutakin
miettimistä kuin kapteenin jutut. Surumme, naapurien vierailut,
hautajaisvalmistukset ja ravintolan hoito -- kaikki nämät vaikuttivat
sen, että minulle ei juuri jäänyt aikaa kapteenia ajatella.
Seuraavana aamuna tuli hän rappuja alas tarjoiluhuoneeseen, sekä kuten
tavallisesti, nautti aamiaisensa ja rommia, ja pelkäänpä, että sitä
tavallista enemmän. Illalla ennen hautausta oli hän niin humalassa kuin
koskaan ennen ja hyvin loukkaavalta tuntui kuulla hänen suruhuoneessa
laulavan rumia merimieslaulujaan. Mutta hän oli niin heikko, että me
kaikki luulimme hänen kuolevan, ja lääkäriäkään, joka erään
sairauskohtauksen tähden oli usean penikulman päässä, ei ollut isäni
kuoleman jälkeen näkynyt lähistössä.
Kuten sanottu, oli kapteeni käynyt heikoksi, eikä hän näkynyt saavan
takasin, vaan päin vastoin kadottavan voimiaan. Hän ei jaksanut enään
tehdä tavallisia kävelymatkojaan ja kävellessään kulki hän seiniä
pitkin ja hengitti hyvin raskaasti. Ja humalassa ollessaan oli hänellä
se kauhea tapa, että hän veti puukon tupestaan ja asetti sen eteensä
pöydälle. Läsnäolevista näytti hän välittävän entistä vähemmin ja
tavallisesti näytti hän ajatuksiinsa vaipuneelta.
Niin päästiin isäni hautauksen jälkeiseen päivään. Kello kolmen aikana
iltapuolella seisoin oven vieressä ja surullisena muistelin isääni, kun
äkkiä näin jonkun harvakseen astuskelevan meille päin. Hän oli
luultavasti sokea, sillä kepillä koetteli hän eteensä ja hänellä oli
suuri viheriä varjo silmiensä ja nenänsä edessä, käveli kumarassa, joko
sitten vanhuuden tai väsymyksen vaikutuksesta ja oli puettu vanhaan
merimiehenkaapuun, joka ilmeisesti rumensi häntä. En koskaan eläissäni
ole nähnyt kammottavamman näköistä ilmiötä. Hän pysähtyi jonkin matkan
päähän ravintolasta ja virkkoi puoleksi laulamalla, hyvin surkealla
äänellä:
"Eikö joku armelias ihminen tahtoisi sanoa sokealle raukalle, joka on
kadottanut silmiensä kalliin valon taistelussa isänmaan ja kuningas
Yrjön -- Jumala häntä siunatkoon -- puolesta, missä osassa maata minä
nyt olen?"
"Te olette Amiraali Benbow-nimisen ravintolan luona, ukkoseni",
vastasin minä.
"Kuulen äänen", sanoi hän -- "nuoren ihmisen äänen. Tahtoisitteko
ojentaa minulle kätenne, nuori ystäväni, ja taluttaa minut sisään?"
Minä ojensin käteni ja tuo kauhea silmätön olento tarttui siihen kuin
ruuveilla. Tuosta hämmästyin minä niin että koetin vetäytyä takasin,
mutta sokea veti minut yhdellä kätensä liikkeellä aivan luokseen.
"Ja nyt, poikaseni, vie minut kapteenin luo!"
"Kunniasanallani vakuutan, etten uskalla", vastasin minä.
"Vai niin on asianlaita", sanoi hän ilkeästi hymyillen, "vie minut heti
tai muutoin muserran kätesi!"
"Se on teidän itsenne tähden. Kapteeni ei enään ole ennallaan, vaan
istuu paljastettu puukko kädessään. Eräs toinen..."
"Kas niin, mars!" keskeytti hän minut enkä koskaan ole kuullut,
kylmempää ja julmempaa ääntä kuin tuon sokean. "Taluta minut suorastaan
hänen luokseen, ja kun olen hänen näkyvissään, niin huuda: tässä on
muuan ystäväsi, Bill! Ja jollet näin tee, niin teen minä, mitä
lupasin."
Sitten puristi hän kättäni, jotta olin pyörtyä. En muistanut enään
peljätä kapteenia, aukasin oven ja huusin vapisevalla äänellä ne sanat,
jotka minut oli käsketty sanomaan.
Kapteeni parka kohotti silmiään ja jo ensi näkemässä haihtuivat hänen
päästään rommihöyryt ja hän tuli vallan selväksi. Myös koetti hän
nousta seisoalleen, mutta ei päässyt.
"Kas niin, Bill, istu vain paikoillasi", sanoi kerjäläinen. "Minä en
tosin näe, mutta kuulen sitä paremmin. Kauppa mikä kauppa. Ojennappas
esiin vasen kätesi! Poikani, tartuppas hänen vasemman kätensä
kämmeneeseen ja pane se minun oikeaan käteeni."
Me tottelimme häntä molemmat, ja minä näin, että hän sen kätensä
kourasta, jolla piteli keppiä, otti jonkun esineen ja pani sen
kapteenin kouraan, joka paikalla sulkeutui.
"Ja nyt se on tehty", sanoi sokea, päästi käteni irti ja mennä nilkutti
tavattoman nopeasti huoneesta maantielle sekä katosi pian näkyvistä.
Viipyi hyvän aikaa ennenkuin kapteeni ja minä selvisimme entiselleen.
Mutta vihdoin, ja samalla kun minä päästin hänen rantemuksensa, veti
hän kätensä takaisin ja katsoi kouransa sisään.
"Kello kymmenen!" huusi hän. "Kuusi tuntia. Mutta petämmepä heidät
kuitenkin!" Ja sen sanottuaan nousi hän kiivaasti ylös.
Mutta äkkiä hän horjahti, vei käden kurkulleen ja seisoi hetkisen
äänettömänä sekä kaatui sitten päästäen omituisen korahduksen pitkin
pituuttaan lattialle. Kiiruhdin heti hänen luoksensa ja huusin äitiäni.
Mutta kaikki oli turhaa, kapteeni oli saanut halvauksen ja kuollut.
Tosin en ollut koskaan miehestä pitänyt, joskin viime aikoina olin
alkanut hieman häntä sääliä, mutta kummallista kyllä, kun näin hänet
kuolleena, niin puhkesin ankaraan itkuun.
Viides luku.
Merimiehen arkku.
Luonnollisesti kerroin heti äidilleni, mitä kapteeni oli houraillessaan
sanonut merimiesarkustaan. Tosin osa kapteenin rahoista -- jos
nimittäin hänellä sellaisia oli, oli tuleva meille, mutta hyvin vähän
luultavaa oli, että kapteenin laivatoverit, ja etupäässä ne kaksi,
jotka olin nähnyt, nimittäin Musta Koira ja tuo sokea kerjäläinen,
olisivat halukkaat luopumaan pienimmästäkään osasta saaliistaan
maksaakseen sillä kuolleen ystävänsä velat. Jos olisin seurannut
kapteenin käskyä ja ratsastanut tohtori Liveseyn luokse, niin silloin
olisi taas äitini jäänyt yksin ja ilman suojaa ja sitä taas en
tahtonut. Muutoin näytti meistä kummastakin mahdottomalta pitempää
aikaa asua talossamme, sillä pieninkin ääni ja yksinpä seinäkellonkin
käynti saattoi meidät levottomiksi. Olin toisinaan kauhusta menehtyä,
kun ajatella kapteenia, joka oli kuolleena lattialla, ja sitä, että
tuo kauhea, sokea kerjäläinen ehkä kuljeksii lähistössä ja voi palata
millä hetkellä tahansa. Siksipä oli nopeasti tehtävä päätös. Ja me
päätimme lähteä lähellä olevasta kylästä apua etsimään ja paljain päin
ryntäsimme ulos, jossa jo alkoi hämärtää.
Kylä olikin vain muutaman sadan askeleen päässä ja toisella suunnalla
kuin se, josta tuo sokea mies tuli ja johon hän näytti myös menevän
takaisin, joka seikka minua suuresti ilahutti. Kauvan emme tiellä
viipyneet, vaikka toisinaan pysähdyimme kuuntelemaan, mitään
erinomaisempaa kumminkaan kuulematta.
Oli jo pimeä, kun kylään ehdimme, enkä koskaan unhota sitä suloutta,
jonka tunsin, kun näin, kuinka herttaisesti tuli loisti ovista ja
ikkunoista. Mutta mitään apua emme voineet kylästä saada, sillä kukaan
ei tahtonut tulla kanssamme ravintolaamme, vaan heti, kun kuulivat
minun mainitsevan kapteeni Flintin nimen, kiiruhtivat huoneisiinsa. Hän
näytti olevan paikkakunnalla tunnettu ja vieläpä huonolla tavalla.
Muutamat miehistä, jotka palasivat töistään, kertoivat nähneensä tiellä
tuntemattomia miehiä, joita arvelivat salakuljettajiksi. Ja eräs
viimeksi tulevista kertoi nähneensä pienen aluksen olevan ankkuroittuna
sillä paikalla, jota me kutsuimme Kittin luolaksi. Kaikki kyllä
olisivat olleet valmiit ratsastamaan tohtori Liveseyn luokse, joka asui
toisaalla päin kuin ravintolamme oli, mutta tänne ei sitä vastoin
kukaan tahtonut tulla meitä auttamaan ravintolamme puolustamisessa.
Sanotaan, että pelkuruus on tarttuvaa, mutta että rohkeus taas
rohkaisee toistakin. Kun kaikki olivat sanoneet sanottavansa, niin
sanoi äitini, että hän ei tahtonut menettää rahoja, jotka kuuluivat
hänen turvattomalle pojalleen, ja jollei teistä pelkuriraukoista kukaan
uskalla, niin uskallamme me, Jim ja minä. Ja sen arkun me avaamme,
vaikka se tuottaisikin meille kuoleman.