Tuomio.
Myrskyisen ja sateisen yön jälkeen tuli kirkas ja kaunis poutapäivä.
Kaupungissa olivat kaikki sangen varhain liikkeellä, koska
jännityksellä odotettiin seuraavia tapauksia: herttuan tuloa kaupunkiin
ja linnan antautumista. Vielä istuivat herrat linnassa, kuten lentoon
kykenemättömät kotkat korkeassa ikihongassa, jonka juurelle tuli on
viritetty.
Aamupuolella saapui herttua itse; Haakonaportilla oli häntä vastassa
pormestari Bröijer, hänen virkaveljensä ja kymmenen raatimiestä
nöyrästi tarjoten kaupungin avaimia.. Herttua, joka oli saanut tietää,
mikä osa pormestari Bröijerillä oli ollut kaupungin valloituksessa,
kiitti häntä muutamin sanoin, kehuen hänen käytöstänsä ja osoittamaa
rohkeuttansa.
-- Nyt ei ole aikaa pitempiin puheisiin, sanoi hän viimein
kärsimättömästi ja synkkä viha kuvautui hänen piirteissään, vaan kun
nuo talonpoikien rääkkääjät ja viekkaat ketut saadaan luolastaan
savutetuiksi, vaadin teitä, kunnon porvarit, ja, etenkin pormestari
Bröijeriä puheilleni linnaan, voidaksemme sitte yhdessä keskustella
keinoista tämän kaupungin hyväksi.
Sitte jatkoi herttua kulkuansa raastuvantorille päin suuren
saattojoukon seuraamana. Hänen päällikkönsä olivat jo saaneet käskynsä.
Sotamiehet laahasivat tykkejä vallille, ja eräs suunnattoman suuri
tykki asetettiin muurille aivan linnan alle. Kohta alkoivat nämä
paukkuen ja jymisten viskoa linnaan rautaa ja lyijyä. Suuri pommi
sattui linnan merenpuoleiseen muuriin, se särkyi, kiviä ja
kalkkiruukkia vyöryi salmeen ja ammottavasta aukosta näkyi, kuinka
linnan huovit ja tykkiniekat pakenivat etsien suojaa linnan
alakerroksesta. Mielihyvällä katseli herttua loitompaa tätä
hävitystyötä, hänen kasvonsa kirkastuivat jokaisen hyvin osuneen
laukauksen jälkeen.
Omituisella mielenkiinnolla seurasivat porvaritkin tätä kurjaa leikkiä,
jossa Ruotsin rauta raateli vanhaa Torgil Knuutinpojan linnaa, Suomen
etuvarustusta verivainoissa.
-- Aikovatko he haudata itsensä linnan raunioiden alle, vai mitä tämä
merkitsee, mutisi herttua, kun samassa valkea lippu, antautumisen
merkki, nostettiin muurin reunalle.
Linnassa oli yö ollut pitkä ja tavallista synkempi. Edellisen päivän
kahakassa haavoittuneista oli moni kuollut, neuvottomuus ja epätoivo
valtasi kaikkien mielet. Ovissa kuljettiin kaiken yötä, naiset
vaikeroivat ääneen ja jokainen koetti kätkeä, mitä hänellä oli
arvokkainta. Moni ajatteli pakoa. Vaan mihin paeta? Rantoja kummallakin
puolen salmea vartioivat herttuan sotilaat, ja linnan muurit ja äyräät
olivat korkeat. Ainoastaan muutamat huovit, joilla oli erityinen syy
peljätä herttuan kostoa nuijasodan aikana tehtyjen rikoksien tähden,
valitsivat ennen pakolaiselämän metsissä kuin herttuan hamppunuoran. He
laskeutuivat alas köysillä linnan luoteiselta kulmalta, uivat yli
salmen vastaiselle rannalle, ja pääsivät herttuan huovien huomaamatta
onnellisesti pakoon, kun yö oli pimeä ja myrskyinen.
Ivar Tavastia ei näkynyt koko yössä. Hän oli vetäytynyt pulloineen ja
ruukkuineen huoneesensa ja imi niistä unhoa ja huumausta niin paljon
kuin mahdollista, karkoittaaksensa menneisyyden katkerat muistot ja
lähimmän tulevaisuuden uhkaavat enteet.
Illan suussa samana päivänä kuin kaupunki valloitettiin halusi Arvid
Tavast puhutella Laurentius Ericiä, oudoksuen hänen pitkällistä
poissaoloaan, sillä edellisinä päivinä oli pater melkein alinomaan
pysytellyt linnanisännän rinnalla. Linnanisännälle ilmoitettiin, että
pater oli mennyt puhuttelemaan Antonio Bröijeriä. Vanginvartija, jonka
Tavast lähetti etsimään kadonnutta, palasi kertoen, että vankiluola oli
tyhjä, sekä vanki että lähettiläs olivat kadonneet. Asia tuntui hyvin
ihmeelliseltä, koetettiin arvata sinne ja tänne, vaan mitään
hyväksyttävää selitystä ei keksitty.
Tämä uutinen vaikutti masentavasti vanhaan linnanisäntään. Hänellä oli
kaiken aikaa ollut vielä hitunen toivoa, kenties muukalainen tietäisi
jonkun pelastuksen tien, arveli hän itsekseen.
Sarvilahden ja Meltolan herrat, Tiesenhausen ja Tavast, pitivät sitte
yöllä neuvoa keskenänsä, vaan apua ei näkynyt missään. Väsyneinä,
uupuneina läksivät hekin viimein levolle, toivoen huomisen päivän
tuovan jotakin pelastusta.
Lopulta istui vanha Tavast yksinään, kädet ristissä tuijottaen eteensä.
Kynttilät paloivat kytien ja heittelivät synkkiä varjoja ja kuvioita
seinille ja linnanisännän kasvoille. Hän antoi ajatuksensa harhailla
kauas, Erik ja Juhana kuninkaan ajat kuvastuivat hänen sielunsa eteen,
ne lukuisat taistelut ja sotaretket, joihin hän oli ottanut osaa, ne
kunnianosoitukset, joita hän oli saanut vastaanottaa, kaikki katkerat
ja suloiset muistot esiintyivät elävinä yön hiljaisuudessa. Nyt oli
kaikki mennyttä, kuolema, vankeus ja omaisuuden menettäminen uhkasi
kenties jo huomenna. Väkisinkin tunkeutuivat hänen huuliltansa ne
sanat, joita moni semmoisena hetkenä ja semmoisessa asemassa on
muistanut: turhuus, kaikki on turhuus.
-- Hyljätty, hyljätty, kaikui alati hänen korvissansa, ja sydämen
katkeruus hyllyi yli äyräiden.
Silloin kuului hiljaisia askeleita, Kaarina, hänen miniänsä, astui
sisään, hänellä oli käsissään suuri, messinkihelainen kirja, hän aukasi
sen, asetti pöydälle ja sanoi:
-- Totisesti ovat ihmiset meidät hyljänneet ja inhimillinen apu on
mahdoton, vaan tästä kirjasta vuotaa lohdutusta ja rauhaa niille, jotka
murheelliset ja hyljätyt ovat. Lapset ovat nukkuneet, minulla on hyvä
aika. Jos sallit, isäni, tahdon lukea muutamia psalmeja.
-- Sinä olet aina lempeä ja hyvä, Kaarina, vaan kuitenkin rohkea ja
neuvokas. Lue, lapseni, kenties onkin tämä viimeinen palvelus, jonka
teet minulle.
Ja Arvid Tavast nojautui taaksepäin istuimellaan, ja Kaarina rouva
alkoi sointuisalla äänellä lukea kuninkaallisen veisaajan katumus- ja
lohdutussanoja, ja niin istuivat he siksi kunnes päivä sarasti ja
yöllinen valkea usva katosi paljastaen heidän silmiensä eteen
kaupungin, herttuan leirin, sotamiehet ja tykit, siten selvästi taas
osoittaen heidän toivottoman tilansa.
Aamulla jatkettiin neuvotteluja, vaan yhtä vähäisellä menestyksellä
kuin ennenkin. Ehdoittipa Arvid Tavast, että salaisen käytävän kautta
koetettaisiin murtautua ulos kaupunkiin ja siten Puolaan, vaan se tuuma
huomattiin heti mahdottomaksi ja hyljättiin. Kun sitte tykit alkoivat
paukkua ja suojelevat muurit kaatua ja aatelirouvien ja neitojen itku
ja parku kaikui kaikkialla linnassa, silloin käski Tavast vapisevin
huulin ja kalpein kasvoin Tiesenhausenin keskusteluun herttuan kanssa.
-- Te olette muukalainen, Teitä ei hänellä ole syytä vihata. Muurin
aukot olkoot todistajina, että viimeiseen saakka olen suojellut
Sigismundin linnaa ja pitänyt uskollisuuteni ja valani. Vereni tulkoon
kuninkaan ja hänen neuvonantajiensa päälle, pelkäänpä, että heille
karttuu paljonkin vastattavaa.
Tiesenhausen otti valkean lipun, laskusilta laskettiin alas, hän
lähestyi Rinkiporttia ja pyysi puhutella hänen ruhtinaallista armoansa.
Hän päästettiin kaupunkiin ja vietiin herttuan eteen.
Vihaisin silmäyksin katseli herttua sovinnonhierojaa.
-- Me turvaamme Teidän ruhtinaallisen armonne suosioon ja olemme
valmiit hyvillä ja kunniallisilla ehdoilla...
-- Ehdoilla, ärjäsi herttua, ja saksalainen kirous pääsi hänen
suustansa, Kuka puhuu ehdoista, kun muurit kaatuvat ja perustukset
huojuvat?
-- Me pyydämme vakuutta hengen ja omaisuuden suhteen ja vapaata pääsöä
valtakunnasta niille, jotka sitä haluavat, jatkoi Tiesenhausen
levollisesti.
-- Kuule, sanoi herttua, ja vihan puna nousi hänen poskipäihinsä. Sano
sille vanhalle narrille siellä linnassa, että ehtojen aika on ollut ja
mennyt. Minä olen tarjonnut hänelle sovintoa monasti, minä olen
varoittanut ja käskenyt. Kaikki on ollut turhaa. Kuka on panettanut
sanansaattajani vankeuteen ja yllyttänyt rahvasta minua vastaan?
Puhdistakoon itsensä, jos voi. Tässä ovat ehtoni: Niillä, jotka eivät
ole Ruotsin alamaisia, on valta mennä, mihin tahtovat, vaan Suomen ja
Ruotsin miehet saavat oikeuden edessä vastata teoistansa lain mukaan.
Siinä viimeinen sanani!
Tiesenhausen kumarsi syvään, kääntyi ympäri sanaakaan sanomatta ja
palasi linnaan.
Pelonalaisella jännityksellä oli linnassa odotettu rauhanhierojan
palaamista. Kun herrat kuulivat herttuan ehdot, kalpenivat he, vaikka
siinä ei ollut mitään odottamatonta.
Ja sitte linnan portit avattiin seljälleen, laskusillat laskettiin alas
ja kaikki sotaisat liikkeet lakkautettiin. Herttua lähetti ensin joukon
huoveja ja ratsumestarin tutkimaan, ettei mitään väljyyksiä tai
salakavaluutta ollut hankkeilla, sillä luonteeltaan oli hän hyvin
luulevainen ja arveli olevan syytä peljätä vaikka mitä epätoivoon
saatetuilta henkilöiltä, Herttuan sotilaat riistivät aseet linnan
varusväeltä ja, mikä oli tärkeintä, ottivat haltuunsa linnassa olevan
ruutitehtaan ja ruutiholvit, ettei mikään räjähdys olisi mahdollinen.
Sitte vasta herttua itse tuli linnaan. Verkalleen ratsasti hän pitkin
laskusiltaa. Portin holvissa oli polvillaan Arvid Tavast, hänen
takanaan Sarvilahden herra ja sitte joukko aatelisrouvia ja neitoja,
jotka olivat linnassa etsineet turvaa. Ivar Tavastia ei näkynyt, hän
pysyttelihe huoneessaan. Synkästi katsoi herttua polvistuneita
vihollisiaan, jotka nyt nöyrintä nöyryyttä osoittaen koettivat hänen
vihaansa lauhduttaa.
-- Ennen olisi sinun pitänyt nöyryyttä osoittaa, sanoi hän lyhyesti
Arvid Tavastille ja ratsasti linnan pihalle. Siellä nousi hän
satulasta, antoi käskyn, että linnan entiset herrat olivat kaikki
vangittavat, naiset kuitenkin saisivat olla vapaudessa. Siten oli koko
linna herttuan hallussa ja hän muutti asumaan niihin huoneisin, joissa
Arvid Tavast tähän asti oli isäntänä rehennellyt.
Iltapuolella päivää oli kaikki hiljaista linnassa, ensimmäinen näytös
murhenäytelmässä oli loppunut, toinen ei vielä ollut alkanut.
Jännityksellä odotti yleisö jatkoa, kulissien ja esiripun takana
tehtiin varustuksia.
Samassa huoneessa, jossa useasti olemme nähneet vanhan Arvid Tavastin
oleskelevan, seisoi hämärän tullessa akkunakomeroa vasten nojautuneena
nuorenläntä, solakka mies. Hänen kasvonsa olivat hiukan kalvakat, otsa
korkea, silmien katse viisas ja läpitunkeva, leukaa ja poskia ympäröi
ruskea hieno parta, joka ajan tavan mukaan päättyi suippoon. Pukunsa
oli musta ja kaulassa valkea pitsikaulus. Tämä henkilö oli Kaarle
herttuan uskottu neuvonantaja ja käsikirjuri Erik Yrjönpoika, joka
sitte aatelisarvoon korotettuna otti nimen Tegel. Hänen isänsä oli tuo
tunnettu Yrjö Pietarinpoika, Erik XIV:n asettaman merioikeuden
prokuraattori, joka suosijansa kukistuttua jätettiin Juhana ja Kaarlo
herttuan käsiin ja sai kärsiä kauhean kuoleman teilauslavalla. Kaarlo
herttua oli pitänyt huolta pojan kasvatuksesta ja ottanut hänet sitte
käsikirjuriksensa, käyttäen häntä monessa salaisessa toimessa, muun
muassa Varsovassa. Nuoren Tegelin oppia ja taitavuutta paljon
kiitettiin.
Syksyinen päivä hämärtyi, ja huone tuli pimeäksi. Erik Yrjönpoika
poistui akkunan komerosta, astui pöydän luo, haki takasta tulta ja
sytytti vahakynttilät. Sitte hiipi hän hiljakseen ovelle, josta
päästiin viereiseen kammioon, kuunteli hetkisen ja palasi taas pöydän
luo.
-- Herttua makaa yhä vielä, sanoi hän itsekseen ja asettui istumaan
suureen nojatuoliin pöydän viereen.
-- Kolmekymmentä vuotta on kulunut siitä ajasta, jolloin Erik kuningas
valtaistuimelta sysättiin ja isäni kärsi kauhean kuoleman. Oh, vereni
hyytyy tuota muistellessani! Herttua tuolla olisi voinut hänet
pelastaa, vaan hän ei tahtonut. Nyt vihdoin näyttää siltä kuin
kostonenkeli taas kävisi miekkaansa hiomaan, enkä minä sitä pidätä.
Kymmenkertaisesti on isäni veri Ruotsin aatelistolta vaadittava,
Helsingissä seitsemän päätä tomuun vieri, vaan ne olivat alhaista
väkeä, ylöspäin on pyrittävä, täällä aletaan, Turussa jatketaan ja
Linköpingissä päätetään. Saakoon herttua jälkimaailmalta verikoiran
nimen, mitä se minuun kuuluu. Ei koko Ruotsin aateliston veri riitä
isäni verta korvaamaan.
Kamala hymy päilyi Erik Yrjönpojan huulilla, hän vaikeni, veti
poveltansa kirjeen ja alkoi sitä lukea.
Ovi avautui naristen ja Kaarlo, Sörmlannin herttua ja Ruotsin
valtionhoitaja astui sisään. Hän oli tähän aikaan miehuutensa
kukoistuksessa; roteva vartaloltaan ja vaikka lyhyin veljistä, kuitenkin
kuusi jalkaa pitkä. Otsa oli korkea ja näytti vielä korkeammalta, koska
tukka oli karissut; se oli kammattu kolmeen kutriin, jotka yhtyivät
otsat laella. Kasvot olivat kauniit, ne päättyivät suippoon partaan,
katse oli ankara ja julma, harvoin heijastui siinä lempeys. Yleensä
muistutti hänen ulkonäkönsä kotkaa, joka uhkuen voimaa ja rohkeutta
iskee kiinni saaliisensa tuntematta sääliä.
Herttua oli puettu takkiin, jota ylhäällä reunusti leveä valkoinen
pitsikaulus. Vyötäisillä oli hänellä paksu hihna, jossa riippui miekka,
jalassa raskaat ratsusaappaat suurine kannuksineen.
Erik Yrjönpoika nousi ylös, kumarsi syvään ja asetti nojatuolin
herralleen, pistäen kirjeen, jota hän oli lukenut, taskuunsa.
-- Mikä kirje sinulla on, kysyi herttua kärsimättömällä äänellä, jossa
hiukan epäluuloa sorahti.
-- Olen saanut kirjeen eräältä nuoruuteni ystävältä, joka nykyään
oleskelee ulkomailla.
-- Kuka se on?
-- Niilo Chesnecopherus on hänen nimensä. Hänen isänsä oli pappina
Kumlassa Nerikessä.
-- Muistan kuulleeni sen nimen. Missä hän nykyään on?
-- Marburgissa, jossa hän muutama vuosi sitte vihittiin maisteriksi.
Hän valmistelee nykyään väitöstä lakitieteen tohtorin arvoa varten,
maakreivi itse, jonka suurta suosiota hän nauttii, tulee olemaan
esimiehenä väitöstilaisuudessa ja on sitäpaitsi luvannut keisarilta
hankkia Chesnecopheruselle aatelisen arvon. Hänen oppinsa maine on
laajalti levinnyt.
-- Vai niin. Sehän kuuluu komealta. No mitä muuta hän kirjoittaa?
-- Hän pyytää päästä Teidän ruhtinaallisen armonne palvelukseen, hän
haluaa palvella ruhtinasta, joka, kuten hän itse kirjoittaa, on
puhdistetun opin pylväs ja rahvaan ystävä, vastasi Erik Yrjönpoika ja
loi herttuaan väijyvän katseen.
-- Tulkoon, sanoi herttua ja hänen äänensä värähti hiukan lempeämmältä,
annamme hänelle toisen aatelisen kilven ja paikan kansliassamme.
Herttua vaikeni hetkeksi ja tuijotti eteensä, sitte katsoi hän Tegeliä
suoraan vasten silmiä ja sanoi:
-- Voitto taitaa olla minun, vai mitä?
-- Kyllä, Teidän armonne, nyt on kruunu romahtanut Sigismundin päästä
ja luulen, että se romahdus kuulun Roomaan saakka. Viimeinen aseellinen
vastustus on murrettu, voitto on Teidän, ja luulen, että Te osaatte
käyttää sitä paremmin kuin Hannibal muinoin.
Herttua ei vastannut mitään. Tegel jatkoi hetkisen kuluttua.
-- Kun kreikkalainen puolijumala muinoin tappoi Lernaean lohikäärmeen
ja silpoi siltä päät, niin hän tulikekäleellä poltti jäljet, ettei
uusia päitä kasvaisi sijaan. Niin on Teidän armonnekin tekevä, arvelen.
-- Niinkö luulet?
-- Niin. Teidän armonne vaan jatkaa autuaan isänsä työtä, jota Erik
kuningas ei kyennyt ja Juhana ei oivaltanut. Vaan koska sallimus ei ole
Teille suonut niin oivallista auttajaa kuin Kustaa kuninkaalle, niin
täytyy Teidän armonne ryhtyä itse toimeen.
-- Kuka oli isäni auttaja?
-- Kristian, jota tyranniksi sanotaan.
-- Ah, sinä puhut rohkeasti.
-- Vaan oikeen. Ei olisi isänne hallinnut ilman Kristian tyrannia.
-- Sinä olet nerokas mies, Erik!
-- Minun neroni on ainoastaan heijastus Teidän nerostanne, vastasi
Tegel ja kumarsi syvään.
Erik kuningas ja isäni koettivat hekin taistella lohikäärmettä vastaan,
vaan sortuivat, ja Juhana kuninkaan aikana ovat päät, joita Kristian
silpoi, taas kasvaneet ja pitkillä kielillänsä ne kruunuunkin
tarttuvat. Sparret, Bielket ja Brahet pitävät itseään paljon parempina
kuin Vaasasuku.
-- Se on totta, tuhat kertaa totta, kirkasi herttua ja synkkä puna
nousi hänen kasvoillensa. Vaan minä tahdon käyttää voittoani niin, että
verivirrat kaiken vastuksen tukehduttavat. Mitä sanoo laki, voimmeko
siihen turvautua, vai miten?
-- Laki on puolellamme, ehätti Tegel sanomaan, ja otti pöydältä vahvan,
pergamenttikansiin sidotun kirjan, jonka kuluneet lehdet todistivat
hartaasta, jokapäiväisestä käytännöstä. Se oli Kristoffer kuninkaan
aikana annettu maalaki. -- Tämä on isävainajani kirja, sanoi Tegel, hän
on sitä käyttänyt ja minä olen saanut sen perinnöksi.
Kaarlo herttua loi omituisen katseen suosikkiinsa, vaan ei sanonut
mitään.
-- Ensiksi ovat Suomen herrat, sanoi Tegel ja hänen äänensä sai
omituisen, virallisen kaiun, rikkoneet vasten Söderköpingin ja
Tukholman valtiopäiväin päätöksiä. Toiseksi maalakikin heidät
tuomitsee. Ovathan he suullisesti ja kirjallisesti Teidän
ruhtinaallisesta armostanne levittäneet juorupuheita ja herjauksia.
Mutta kuninkaankaaressa sanotaan: Jokainen, joka puhuu kuninkaasta tai
kuninkaan neuvoksista, yhdestä tai useista, semmoista, joka kunniaa tai
arvoa koskee, eikä voi sitä todistaa, tulkoon mestatuksi. He ovat vielä
päälle päätteeksi kantaneet nurjaa kilpeä isänmaatansa vastaan, tuoneet
vierasta sotaväkeä maahan ja yllyttäneet kuningasta laittomuuksiin, ja
siten tehneet itsensä syypäiksi suurimpiin lain töihin ansaiten
rikoksistansa kuoleman. Laki on selvä, sanoi Tegel ja löi kirjansa
kiinni.
-- Kirjoita syytökset, erikseen jokaista varten, voit kirjoittaa
tuomiotkin, sanoi herttua verkalleen.
-- Syytökset ovat valmiit, tuolla leirissä joutoaikana ne kirjoitin,
tässä ne ovat, ja Tegel ojensi tukun paperia.
-- Sinä olet innokas palvelija, sanoi herttua hymyillen kuivasti.
Herttua alkoi selailla paperitukkua. Kotvasen mietittyään otti hän
yhden paperin pois toisten joukosta.
-- Aksel Kurki viedään Ruotsiin, häneltä voimme saada tärkeitä tietoja
vangittujen valtaneuvoksien vehkeistä. Ota pois tämä paperi, muut ovat
järjestyksessä.
-- Vielä eräs asia! Muutama päivä sitte saimme kirjeen, että
Sigismundin lähettiläs, salainen jesuita, oleskelee linnassa, Missä hän
on? Hän on asetettava kidutuspenkille, siksi kunnes hän tunnustaa
kaikki, mitä hän tietää, ja sitte hirtettävä. Hänen tunnustuksensa ovat
kirjoitettavat.
Omituinen hymy päilyi Tegelin huulilla.
-' Poissa, teidän ruhtinaallinen armonne. Olen pitänyt tarkkaa
tutkintoa, vaan turhaan. Vielä eilen puolen päivän aikaan oli hän
linnassa, vaan sitte on hän äkkiä kadonnut. Ei vanha Tavast, eikä
kukaan muu voi antaa hänestä vähintäkään tietoa. Luulen, että kyllä
hankkisivat hänet käsiimme, jos vaan voisivat.
-- Kummallista! Anna etsiä joka paikka linnassa, se saalis ei saa
liukahtaa käsistämme.
-- Kyllä, pelkään vaan, ettemme mitään löydä. Myyrillä on myyrän tiet.
Tegel kokosi paperinsa ja poistui. Hetkisen kuluttua palasi hän
takaisin ilmoittaen, että Viipurin pormestarit ja raati, noudattaen
hänen ruhtinaallisen armonsa kutsua, olivat saapuneet linnaan.
-- Tulkoot, sanoi herttua ja asettui istumaan pöydän päähän.
Porvarit astuivat sisään ja tervehtivät syvintä nöyryyttä osoittaen.
Kaarlo piti sitte heille seuraavan puheen:
-- Teille lienee, kunnon porvarit, kylliksi tunnettua, minkälaista
sortoa ja rauhattomuutta tässä maassa ja koko valtakunnassa on ollut.
Tiedätte myöskin, kuinka suuren verenvuodatuksen Suintian Klaus pahaa
sisuansa tyydyttääkseen pani toimeen Pohjanmaalla. Väärät ja
pahanilkiset neuvonantajat ovat kuningasta yllyttäneet kaikenlaisiin
laittomuuksiin, joista varmaan olisi ollut seurauksena puhdistetun opin
häviäminen ja talonpoikien orjuus. Ja ellemme me säälien rahvaan
surkeaa tilaa olisi hallituksen taakkaa hartioillemme ottaneet, ei
tässä maassa enää mitään lakia ja järjestystä olisi. Ja kuitenkin,
minkä palkan olemme siitä saaneet? Pelkkää vaivaa, puuhaa ja harmia ja
omasta peritystä omaisuudestamme olemme paljon yhteiseksi hyväksi
antaneet. Ne, joiden etunenässä pitäisi hyvää järjestystä ja oikeutta
harrastaa, ovat salakavalasti kaikenlaisia esteitä tiellemme
'rakentaneet, henkeämme väijyneet, muukalaista sotaväkeä maahan
tuoneet, hyvää nimeämme herjanneet ja häväisseet. Vaan siitä on loppu
tuleva, emme enää aio sitä kärsiä. Laki ja oikeus vallitkoon, emme me
voi enää armoa osoittaa, vaikka sydämemme siihen neuvoisikin. Pyydämme,
rakkaat miehet, teidän apuanne tässä asiassa. Vaikka minun vallassani
olisi menetellä vangittujen herrojen kanssa kuten vihollisten kanssa
ainakin, koska he vasta viime hetkessä ovat vastarinnastaan lakanneet
ja melkein ase kädessä vangiksi joutuneet, tahdon kuitenkin pitää
ruhtinaallisen sanani ja asettaa heidät tuomioistuimen eteen, että he
lakikirjan mukaan tuomituiksi tulisivat. Sillä en minä tahdo olla
mikään tyranni tai hirmuvaltijas; Jumala tietäköön, etten tee tätä
kostonhimosta, vaan että minä koko maailman edessä voisin todistaa
viattomuuteni ja puhdistaa ruhtinaallisen kunniani. Raastuvassa
tapahtukoon tutkinto ja tuomio, kuten tavallista on. Rikos tutkittakoon
siellä, missä se on tapahtunut.
Porvarit kalpenivat kuullessaan tämän. Neuvottomina katsoivat he
toisiinsa, Bröijerkin, joka vaaran aikana oli osoittanut suurta
malttia, joutui hämille.
-- Teidän ruhtinaallinen armonne punnitkoon tilamme. Tuomittavat ovat
mahtavia ja suurta sukua; me olemme kelvottomat näin korkeaan asiaan,
joka oikeastaan kuuluu valtakunnan säädyille. Voisi näyttää ikäänkuin
me pitäisimme itseämme valtakunnan säätyjä ylempänä.
-- Minä nimitän vielä muitakin jäseniä tuomioistuimeen, aatelisia ja
sotapäällikköjä. Sitäpaitsi tulee käsikirjurini Erik Yrjönpoika,
ymmärtäväinen ja lakiasioihin perehtynyt mies olemaan teille avullinen
lakipykälien tulkitsemisessa. Tuomitkaa henkilöön katsomatta!
Bröijer ja hänen virkaveljensä huomasivat, että vastusteleminen oli
turhaa. Herttua olikin osoittanut kärsimättömyyttä viimeistä selitystä
antaessaan. He vaikenivat.
-- Olen luvannut tosin niille, jotka eivät ole Ruotsin alamaisia,
vapaan lähdön. Vaan koska tietooni on tullut että William Fahrenshach,
joka vierasta sotaväkeä tänne on tuonut, sopimattomilla herjauspuheilla
on ruhtinaallista kunniaani solvaissut, täytyy minun asettaa hänetkin
oikeuden eteen vastaamaan töistänsä. Menetelkää hänen kanssansa lain
mukaan! Hän on rikoksellansa tehnyt itsensä välipuheesta osattomaksi.
Herttua vaikeni ja antoi merkin, että porvarit saivat poistua.
-- Jos teillä on mitä toivomuksia kaupungin tai kaupankäynnin suhteen,
laatikaa ne kirjallisesti ja antakaa ne Erik Yrjönpojalle.
Porvarit kumarsivat syvään ja läksivät. Viime hetkellä viittasi herttua
Bröijerille, että hän jäisi.
-- Olen kuullut Pietari Stolpelta, miten kaupungin valloitus on
tapahtunut ja mikä ansio sinulla siinä on ollut. Tapani on palkita
niitä, jotka minua auttavat, enkä nytkään luovu siitä. Jos on jotakin,
mitä haluat, niin lausu se peittelemättä.
Teidän ruhtinaallinen armonne on liian laupias, minä olen vanha mies
ja minulla on mitä tarvitsen. En siis omaksi hyödykseni tahdo käyttää
teidän ruhtinaallisen armonne suosiota, vaan minulla on poika, joka
nykyään on palannut Saksasta, jossa hän on opiskellut useammassa eri
yliopistossa ja saavuttanut lakitieteen tohtorin arvon. Jos teidän
ruhtinaallinen armonne tahtoo tehdä jotakin hänen hyväksensä, olisin
hyvin kiitollinen. Hän osaa puhua monta eri kieltä.
-- Eihän hän vaan ole opiskellut Braunsbergissä tai muussa
samankaltaisessa opistossa, jossa jesuitat kapinaa ja salamurhaa
saarnaavat ja lähettävät vuosittain tänne lähettiänsä katolista
hapatustaan tyrkyttämään, sanoi herttua, ja hänen kasvonsa
synkistyivät.
-- Ei, poikani on opiskellut semmoisissa yliopistoissa, jotka ovat
puhdistetun opin liesiä ja hän on Alamailla nähnyt jesuitat ja
katolilaiset omassa hahmossaan.
-- No hyvä, semmoisia miehiä minä tarvitsen, kavaluus ja petos
ympäröivät minua joka haaralla, aatelisiin en voi luottaa, tänä päivänä
ne ovat puolellani, huomenna minua vastaan ja siten täytyy minun alati
olla varuillani. Lähetä poikasi huomenna puheilleni, tahdon koetella
häntä, juuri nykyään tarvitsen luotettavaa miestä, joka veisi kirjeitä
ja suullisesti keskustelisi Morits Oranialaisen kanssa tärkeistä
asioista. Kenties on poikasi juuri se mies, jota olen tähän toimeen
toivonut!
Laupeaasti laski herttua Bröijerin menemään. Täynnä toiveita ja
riemastusta palasi pormestari kotia. Hän tapasi Antonion lukemassa
takkavalkean ääressä.
-- Suuria uutisia, huusi hän jo ovessa tullessaan. Sitte kertoi hän
lyhyesti, mitä kaikkea herttua oli sanonut.
-- Herrat ovat hukassa, toisti Antonio synkästi, heidän tuomionsa on
herttua jo mielessään ratkaissut. Se, mitä Helsingissä on tapahtunut,
osoittaa selvästi, miten hän maalakia tulkitsee. Eikö ollut puhetta
kuninkaan lähettiläästä?
-- Herttua etsittää häntä kovasti. Hän on kadonnut kuin tina tuhkaan.
Ei kukaan tiedä, missä hän on, jatkoi pormestari ja loi tutkivan
katseen Antonioon.
-- Minun vangitsemisestani ei myöskään ollut puhetta?
-- Ei.
-- Parasta on kenties, että annamme sen unohtua, Arvid Tavast ei sitä
liioin pakoittamatta ilmaise, eikä halua sillä ansioluetteloansa
lisätä. Heillä lienee muutakin ajateltavaa.
-- Viisainta lienee todellakin. Se on yleisessä hälinässä unohtunut.
Vanha Tavast kuuluu olevan varsin murtunut.
-- Huomenna menen siis herttuan puheille.
-- Niin, huomenna hän kutsui sinua tulemaan.
-- Hollantiin hän siis minut lähettää, jos ei mikään seikka aiottua
tuumaa mitättömäksi tee.
Ja sitte pormestari ja Antonio vielä kauan puhelivat päivän
tapahtumista ja menivät vasta myöhään levolle.
Jo varhain seuraavana aamuna meni Antonio herttuan puheille. Hänet
otettiin sangen armollisesti vastaan. Kaarlo tutkisteli tarkoin, missä
hän oli käynyt koulua, missä yliopistoissa hän oli opiskellut ja keiden
kanssa hän oli seurustellut. Saatuansa tyydyttävät vastaukset kaikkiin
kysymyksiinsä, aloitti hän selittää, mihin toimiin hän aikoi käyttää
Antoniota, Hän varoitti häntä ankarasti ryhtymästä mihinkään tekemisiin
maanpaossa elävien herrojen kanssa ja varomaan itseänsä jesuitain
vehkeistä.
-- Niin kohta kuin palajan Tukholmaan, odotan sinua puheilleni, silloin
ovat myös kirjeet ja valtakirjat valmiina, kunnia ja arvokas
tulevaisuus odottavat niitä, jotka minua uskollisesti palvelevat.
Niillä sanoilla lopetti hän puheensa ja päästi Antonion menemään.
Puolipäivän jälkeen -- herttua söi tavallisesti puolista klo 10 ja
illallista klo 4 -- kokoontui tuomioistuin raastuvan saliin. Linnasta
raastuvalle asti oli kummallekin puolen tietä asetettu kolme lipullista
jalkaväkeä huilujen ja rumpujen kanssa; tarkasti vartioituina vietiin
vangit sinne. Verkalleen kulki surullinen saatto eteenpäin, esinnä
nähtiin linnan aateliset päälliköt, sitte alhaissäätyisiä henkilöitä,
jotka todellisilla rikoksilla tai muulla tavoin olivat joutuneet
herttuan vihoihin. Kansaa oli kosolta koossa, ja erilaisia tunteita
kuvautui katsojien silmissä, Toiset iloitsivat nähdessänsä ennen niin
mahtavat miehet tomuun ryvetettyinä, toiset taas tunsivat sääliä
ajatellessaan heidän surkeaa kohtaloansa.
Vitkalleen painui joukkue raastuvan matalasta ovesta sisälle. Kansa
alkoi tulvata perästä, mutta sotilaat panivat pertuskansa ristiin oven
eteen estäen siten kansajoukon täyttämästä salia, Vaan utelias lauma
jäi raastuvan torille seisomaan ja odottamaan päätöstä.
Raastuvansali oli matala, pitkänläntä huone, sen toisessa päässä oli
pitkä pöytä ja sen ääressä istuivat tuomarit synkkinä ja totisina
mustissa puvuissaan. Paitsi Viipurin pormestareja ja raatia, nähtiin
siellä kauttaaltaan Kaarlon sotapäällikköjä, Pietari Stolpekin oli
niiden joukossa. Lähellä tuomareja oli pieni pöytä, sen ääressä istui
Erik Yrjönpoika taipumattomana, kylmäverisesti katsellen syytettyjä,
jotka horjuvin askelin lähenivät penkkejä, jotka olivat määrätyt heille
istumasijoiksi. Herttuaa ei näkynyt, vaan päättäen niistä aroista ja
kunnioittavista katseista, joita salissa olevat loivat oveen, josta
päästiin viereiseen huoneesen, voi päättää hänen siellä olevan. Jäytävä
hiljaisuus vallitsi salissa, syksyinen päivänvalo luikerteli
pienoisista ikkunoista harmaana ja värittömänä, heijastaen
toivottomuutta ja alakuloisuutta.
Kun kaikki olivat asettuneet paikoillensa ja oli suljettu ovet, nousi
Erik Yrjönpoika ja alkoi totisella äänellä lukea pitkää syytöskirjaa.
Siinä oli lueteltu kaikki ne rikokset, joihin vangitut herrat herttuan
mielestä olivat tehneet itsensä syypääksi ja jotka jo osaksi
edellisestä ovat tunnetut, ja sitäpaitsi oli niihin lisätty uusia. Niin
syytettiin Arvid Tavastia ja Lauri Martinpoikaa, Creutz-suvun
kanta-isää, kapinallisista vehkeistä, vieraan sotaväen maahan
tuomisesta, rahvaan yllyttelemisestä, Ivar Tavastia syytettiin
väkiraiskauksesta, väkivallasta, herttuan nimen herjaamisesta. Vanha
evesti Niilo Olavinpoika, Meltolan herra, joka sotatöillänsä oli
aatelisen kilven ansainnut ja kolme vuotta sitte kuninkaan puheilla
Varsovassa käynyt, sai vastata siitäkin, että hän herttuan kirjeitä oli
jaloillansa tallannut. Samoin oli William Fahrensbach monen kuullen
lausunut herttuasta loukkaavia sanoja., mainiten häntä tyranniksi ja
verenhimoiseksi konnaksi. Paitsi yllämainittuja nähtiin vielä
syytettyjen penkillä ratsuväen luutnantti Jaakko Olavinpoika, myöskin
uskollinen Sigismundin puoluelainen, eräs pappi Henrik Jesperinpoika,
joka Hämeen kapinan aikana oli talonpoikia houkutellut herrojen
armoihin antautumaan ja sitäpaitsi pitänyt ratsuhevosta kuninkaan
palveluksessa, mikä kaikki hänelle nyt suureksi viaksi luettiin. Aivan
oven suussa istuivat linnan kirjuri Knut Henrikinpoika, linnan
vahtimestari, kaksi kortteerimestaria ja kaksi Tiesenhausenin rakuunaa,
joita osaksi herjauksista, osaksi muista laittomista ja väkivaltaisista
töistä syytettiin.
Kun syytöskirja oli loppuun luettu, nousi Arvid Tavast ja sanoi
nöyrimmästi ja alamaisimmasti pyytävänsä, ettei hänen ruhtinaallinen
armonsa rupeaisi heidän kanssansa oikeutta käymään. He olivat liian
arvottomia siihen. Mitä he olivat tehneet, sen olivat he tehneet
laillisen kuninkaansa käskyistä, ja todistukseksi siihen veti Tavast
esille joukon kuninkaan omakätisesti allekirjoittamia kirjeitä.
-- Se seikka ei paranna syytettyjen rikosta, sanoi Tegel lyhyesti,
heidän olisi pitänyt kuningasta neuvoa siihen, mitä oikeen on, eikä
kylvää eripuraisuutta kuninkaan ja säätyjen välille. He ovat sen
tehneet voitonhalusta, hankkiaksensa itsellensä läänityksiä ja
vero-oikeuksia, ja ovat siinä suhteessa kahta syyllisemmät. Mitä siihen
tulee, että hänen ruhtinaallinen armonsa antaisi anteeksi, niin on
huomattava, ettei herttua ole itseteossa syyttäjänä, valtakunnan
säädyillä on syytösvalta, eikä herttua voi heidän oikeuttansa pois
lahjoittaa.
Lisätäksensä syytösten joukkoa luki Tegel joukon kirjeitä, joita
syytetyt olivat kirjoittaneet ja jotka sisälsivät toivotuksia, että
herttua kukistuisi ja saisi rangaistuksen kaikista pahoista töistänsä.
Arvid Tavastin jälkeen puhui Lauri Martinpoika, Sarvilahden herra. Hän
alkoi mitä surkeammin anella armoa, tunnusti pahoin tehneensä, toiset
olivat häntä siihen houkutelleet, ja pyysi Jumalan tähden laupeutta ja
anteeksiantoa.
Ovi avautui ja Kaarlo astui sisään. Hänet nähtyään lankesi Sarvilahden
herra polvilleen ja uudisti taannoiset rukouksensa. Herttua näkyi
heltyvän.
-- Tunnustatko, että olet rikkonut minua ja säätyjä vastaan, kysyi
herttua.
-- Tunnustan ja kadun sitä, kaikui lannistetun miehen kalpeilta ja
verettömiltä huulilta.
-- Siinä tapauksessa luovun minä kanteessani ja toivon, että
tuomaritkin tekevät samoin.
Sitte kuiskasi Kaarlo jotakin Tegelin korvaan ja poistui huoneesta.
Vuorostansa nousi nyt vastaamaan Niilo Olavinpoika, Meltolan herra,
vanha ja jäykkä soturi. Hänen tukkansa ja partansa olivat vuodet
vaalentaneet, vaan hänen sään ja ilman vaikutuksesta rusettuneet
kasvonsa ja pirteät silmänsä osoittivat tarmoa ja rohkeutta. Erik
kuningas oli hänelle aatelisen kilven antanut ja viimeksi oli Meltolan
herra kolme vuotta sitte käynyt kuninkaan puheilla Varsovassa. Hänen
äänensä, jota useasti oli kuultu taistelun pauhinassa, kaikui nyt
uhkaavana ja heti ensimmäiset sanat, jotka hän lausui, saivat tuomarit
säpsähtämään; Tegelkin katsahti hämmästyneenä paperitukustaan.
-- Tässä on puhuttu paljon laista ja oikeudesta, vaan laittomuus ja
väkivalta pilkistää kaikkialta esille kuten pakkanen huonosti
salvatusta hirrenraosta. Onko näillä tuomareilla edes valtaa langettaa
semmoista tuomiota, joka olisi lain hengen mukainen? Minä olen halpa ja
oppimaton sotilas, en edes osaa lukea enkä kirjoittaa enkä siis
myöskään vastata kaikkiin sanansaivarruksiin, joita kynäherrat kokoon
panevat, vaan sen olen aina kuullut, että kuningas on aatelisten
ylituomari hengen asioissa ja suurissa lain töissä. Missä on tässä
armollisen kuninkaan ja herrani, Sigismundin edustaja ja missä hänen
käskynsä? Yksi on Ruotsin ja Suomen kuningas, hänelle olen vannonut
valani enkä toisista herroista mitään tiedä. Kolme vuotta sitte olin
kuninkaan puheilla, ja jos oikein ymmärrän sitä, mitä korvillani
kuulin, kehoitti hänen majesteettinsa minua niin tekemään kuin olen
tehnyt. Minä olen ollut vaan kiila, ja kiila menee sinne mihin moukari
sitä ajaa. Missä ovat valtakunnan säädyt, jotka meitä syyttävät? Onhan
kuningas Sigismund julistanut Arbogan ja Söderköpingin valtiopäivät
laittomiksi ja kieltänyt kaikkia uskollisia alamaisia sinne menemästä.
Ja keitä siellä sitte oli? Porvareja, jotka menevät sille puolelle,
missä suolakappa huokeammalla saadaan ja talonpoikia, jotka helisevässä
rahassa saivat palkkansa vaivoistansa, kuten Erik Yrjönpoika hyvin voi
todistaa, sillä hän oli niitä jakamassa.
Ja miksi siis olisin hyljännyt kuningas Sigismundin asian? Onhan hän
ollut hyvä ja lempeä kuningas, onpa antanut minulle tuomiokunnankin,
jonka herttua minulta kuitenkin on riistänyt. Valani olen rehellisesti
pitänyt, eikä vielä tähän saakka milloinkaan uskollisuutta laillista
kuningasta kohtaan ole luettu rikokseksi, vaan kunniaksi.
Vaan sinä Kaarlo Sörmlannin herttua, ja Niilo Olavinpojan ääni
kaikui uhkaavana kuin ukkonen, niin että läsnäolevat pelosta
kokoonkyyristyivät, olet kapinannostaja ja vallananastaja, joka
vääryydellä Ruotsin kruunua tavoitat. Aina Kustaa kuninkaan ajoista
olet sinä vehkeillyt. Puhdistettu oppi on se keppihevonen, jolla sinä
ajat ja porvarit ja talonpojat astinlautoja, joita myöten kiipeät
korkeuteen. Vaan minä en pelkää sinua, muuta et voi minulta riistää
kuin henkeni. Kuolemata taas en kammo, sata kertaa olen sitä katsonut
silmästä silmään. Se viaton veri, joka kohta vuotaa, huutaa kostoa ja
minä vaadin sinut Kaarlo Jumalan tuomioistuimen edessä vastaamaan
veritöistäsi!
Levollisesti istuutui Meltokin herra katsomatta oikealle tai
vasemmalle. Vaan läheisestä huoneesta kuului romahdus, ikäänkuin tuoli
tai pöytä olisi kaatunut kumoon.
Läsnäolijat eivät vielä olleet tointuneet siitä hämmästyksestä, minkä
Niilo Olavinpojan puhe oli matkaan saattanut, kun Ivar Tavastin
vuorostaan tuli lausua jotakin niistä syytöksistä, joita häntä vastaan
oli tehty, ja jotka olivat raskaammat kuin yhteiset syytökset
valtiollisista rikoksista.
Hänen pöhistyneissä kasvoissaan kuvautui pelko ja väräjävällä äänellä
alkoi hänkin rukoilla armoa, koettaen puhdistaa itseänsä sillä, että
hänkin vaan oli ollut toisten käskyläinen, Kurjen ratsumestari, eikä
missään johtavassa asemassa.
Silloin avautui äkkiä taas viereisen huoneen ovi ja herttua astui ulos.
Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja niissä kuvautui viha ja kiukku.
Nyt seurasi yksi niitä vihanpuuskia., joihin hänen lähimpänsä olivat jo
tottuneet, ja jokainen voi helposti arvata, että siihen tällä kertaa
oli syynä Meltolan herran rohkeat ja kaunistamattomat sanat. Nopein
askelin lähestyi herttua Ivar Tavastia. Hänen liikkeensä olivat niin
uhkaavat, että jokainen luuli nyt kummia tapahtuvan. Ivar Tavast
syöksyi polvilleen ja loi katseensa maahan.
-- Sinä konna, karjui herttua, murhaaja ja väkivaltainen roisto,
uskallat vielä rukoilla armoa. Jollet olisi aatelista sukuperää, niin
totisesti hirtättäisin sinut ensin puuhun ja teloituttaisin ruumiisi
pyövelillä. Oh, että voisin yhdellä iskulla vapauttaa koko valtakunnan
sinun kaltaisista miehistä.
Sitte tyyntyi herttua hiukan ja käski joutuisaan jatkaa istuntoa.
Jokainen syytetyistä sai vuorostaan vastata ja kun asia oli
lopullisesti käsitelty, julistettiin tuomio.
Syytetyt, paitsi Sarvilahden herra, jolle herttua oli antanut anteeksi
ja William Fahrensbach, joka vietäisiin Ruotsiin, tuomittiin kuolemaan,
mikä oli tapahtuva mestaamisella, aatelittomat sitäpaitsi
teilattaviksi.
Sitte läksi koko joukkue ulos salista raastuvantorille. Syytetyt
polvistuivat maahan, Tegel luki portailta tuomion korkealla äänellä
kokoontuneelle kansalle; herttua tuli ulos raastuvasta ja otti vastaan
kansan uskollisuusvalan. Silloin taas moni tuomituista nöyrästi rukoili
armoa, herttua vaan käski heidän ajatella pitkää matkaa, joka heillä
oli edessänsä, ja poistui seuralaisinensa taas linnaan, johon vangitkin
taas vietiin.
Syyskuun 27 p. tapahtui mestaus Munkkilähteellä Pantsarlahden
etukaupungissa. Tuomitut olivat päivää ennen saaneet siitä tiedon ja
useat heistä käyttivät koko yön valmistuksiin, lukien pyhää raamattua
ja laulaen virsiä. Läpi koko kaupungin kulki sitte surullinen
saattojoukko, kansaa oli paljon kaduilla sekä läheltä että kaukaa.
-- Tällä tavoin kohdellaan miestä, joka enemmän kuin kolmekymmentä
vuotta uskollisesti on palvellut isänmaatansa ja kuningasta, sanoi
Arvid Tavast kokoontuneelle kansalle ja vakuutti viattomuuttansa niihin
rikoksiin, joista häntä syytettiin.
-- Tahtooko herttua tappaa kaikki vihamiehensä, sanoi Meltolan herra,
kyllä hänen pyövelinsä sitte työtä saa.
Kun sitte tuomitut astuivat mestauslavalle vuorotellen, kysyi heiltä
pappi, joka oli viimeistä lohdutusta jakamassa, tunnustivatko he
itsensä syypäiksi kaikkeen siihen, josta he olivat tuomitut. Melkein
kaikki vakuuttivat viattomuuttansa siinä suhteessa. Enin pelkoa osoitti
Ivar Tavast, hän horjui astuessaan lavalle, niin että pyövelin rengin
täytyi häntä tukea, ettei hän kaatuisi, siksi kunnes kirveen isku
eroitti hänenkin päänsä ruumiista samalla pölkyllä, jossa hänen
isänsäkin veri oli vuotanut.
Herttuan puolesta oli Erik Yrjönpoika läsnä mestaustilaisuudessa,
pormestari Bröijerkin oli saanut käskyn saapua sinne. Kun viimeisiä
tuomittuja vietiin lavalle, alkoi kansa, jonka valtasi pelko ja
kauhistus, rukoilla: armoa, armoa, ei enää verta! vaan toimitus jatkui
menoaan, ja monta naista pyörtyi sen kuluessa.
Mestattujen päät asetettiin rautakankiin Karjaportin päälle ja saivat
olla siellä monta päivää herättäen kammoa ohitsekulkevissa. Laajalti
levisi huhu tästä murhenäytelmästä masentaen kaiken vastustuksen ja
tehden herttuan nimen peljätyksi.
Semmoisen lopun saivat miehet, jotka olivat luottaneet Sigismundin
lupauksiin ja pitäneet uskollisuuden valansa loppuun asti.
Samaan aikaan kuin saattojoukko läksi linnasta Munkkilähteelle,
istuivat Gertrud ja Antonio Katarina-rouvan luona. Kun kirkonkellojen
kumea ääni alkoi kaikua, värisytti kylmä väre läsnäolevia.
-- Jumala olkoon heille armollinen, parkasi Katarina-rouva, se on
jotakin kauheaa, tuskin voisin sitä katsella.
-- Kalliisti ovat saaneet maksaa unelmansa ja erehdyksensä, sanoi
Antonio ja loi säälivän katseen Gertrudiin, joka oli tullut aivan
kalpeaksi. Vaan toivokaamme me, jotka olemme ulkopuolella asioiden
juoksua, että verisestä sadosta kasvaa rauha, turvallisuus ja
yhtäläiset oikeudet ylhäisille ja alhaisille.
-- Amen, niin tapahtukoon, toisti Katarina-rouva.
* * * * *
Tuskalliset olivat viime päivät olleet linnan herroille, yhtä
pitkäveteiset ja ahdistavat olivat ne myös olleet Laurentius Ericille,
joka venyi Katarina-rouvan kellarissa, jännityksellä odottaen
pelastusta ja vapautusta. Monenlaiset epäilykset kalvoivat hänen
mieltänsä. Pitäisikö Antonio lupauksensa ja pysyisikö Katarina-rouva
vahvana loppuun saakka? Kun sitte herttuan ratsumestari oli tullut
taloon asumaan, oli varovaisuus vielä enemmän tarpeen. Ainoastaan yöllä
ja vähäksi ajaksi uskalsi hän tulla ylös käytävästä rukoushuoneesen
lämmitelläksensä, sillä käytävässä oli kostea ja kylmä.
Antoniolta oli Katarina-rouva saanut tietää, miten innokkaasti Kaarlo
antoi etsiä kadonnutta lähettilästä. Ja kun tuomio oli julistettu,
silloin huomasi Laurentius Erici selvästi, mikä kohtalo häntäkin
odotti, jos hän joutuisi herttuan käsiin. Jokapäiväisissä
kanssapuheissa hän innokkaasti ylisteli Katarina-rouvaa, kehuen hänen
alttiiksiantavaisuuttaan, verraten sitä marttyyrien töihin ja antaen
hänelle absolutsionin tai päästön kaikista synneistä.
Kun Katarina-rouva samana päivänä, jona mestaus oli tapahtunut, meni
Laurentius Ericiä tapaamaan kertoen hänelle päivän tapahtumista, sanoi
tämä päättävällä äänellä:
-- Nyt ei ole enää vitkastelemista. Vielä tänä yönä täytyy minun
lähteä. Nämä hirmutyöt ovat herättäneet niin suurta kammoa ja niin
kiihoittaneet ihmisten mielikuvitusta, etteivät ne jouda muita asioita
ajattelemaankaan. Tyttäreni, hanki minulle vahva köysi, ja hiukan
ruokavaroja, ja minä tahdon paeta kaupungista.
Katarina-rouva teki kuten käsketty oli. Puolen yön aikana läksi pater
liikkeelle, otettuaan jäähyväiset Katarina-rouvalta ja toivotettuaan
hänelle siunausta kaikilta pyhimyksiltä.
Laurentius Ericin onnistui todellakin köyden avulla päästä alas
muurilta kenenkään huomaamatta, koska yö oli pimeä ja tuulinen. Kun
päivä sarasti oli hän, kulkien metsäteitä ja syrjäpolkuja, jo kaukana
kaupungista, Eräältä talonpojalta osti hän sitte hevosen ja saapui
onnellisesti enempiin seikkailuihin joutumatta Varsovaan.
Kuningas Sigismund otti hänet laupiaasti vastaan ja kuunteli
levollisesti kertomusta siitä, mitä Suomessa oli tapahtunut.
-- Suuri veritaakka on Kaarlolla vastattavana, sanoi hän sitte
synkästi, laskien Laurentius Ericin puheiltansa.
Vaan Laurentius Erici ei tähän tyytynyt. Hän piti vielä samana päivänä
neuvottelun kuninkaan hovisaarnaaja Jussoilan kanssa, joka myöskin oli
suomalainen ja Braunsbergin jesuitaseminaarissa kasvatettu.
Sitte he hakivat luoksensa Pohjanmaalla syntyneen miehen nimeltä
Pietari Erikinpoika eli Petrus Petrosa, joka oli Roomassa kääntynyt
katoliseen uskoon ja saavuttanut ulkomailla lakitieteen tohtorin arvon.
Mitä he Petrosan kanssa puhelivat, siitä ei ole tietoa, vaan historia
kertoo, että Petrosa matkusti Ruotsiin, pääsi Kaarlo herttuan suureen
suosioon, kävi lähettiläänä keisarin luona ja viimein eräänä päivänä
veti miekkansa Kaarlon kanssa kahden kesken ollessa, vaan ei ennättänyt
aiettaan täyttää. Säädyt tuomitsivat hänet kuolemaan.
Kun Laurentius Erici oli kaupungista poistunut, tunsi Katarina-rouva
raskaan taakan putoavan sydämeltään, sillä viimeiset päivät oli hän
elänyt alituisessa pelossa. Antoniokin, joka seuraavana päivänä sai
tästä tiedon, oli iloinen että vaarallinen vieras oli poissa ja
salaisuus hänen kanssansa.
Kolmen päivän kuluttua sai kaupunki taas nähdä uuden todistuksen
herttuan leppymättömästä mielenlaadusta. Sillä kun herttua oli saanut
tietää, että Sarvilahden herra oli polttanut Ykspään kuninkaan
kartanon, ettei herttualla siinä olisi suojaa piirityksen aikana, sai
hän tehdä seuraa tovereilleen ja tuli mestatuksi samassa paikassa.
Eivät siinä sitte enää auttaneet rukoukset eikä polvistumiset.
Mestari Bilanghia ei enää milloinkaan nähty Viipurissa. Vaan Pariisissa
eleli vielä kauan samanniminen lääkäri, ja kun sitte hänen
testamenttinsa kuoleman jälkeen avattiin, huomattiin, että hän oli
lahjoittanut koko suuren omaisuutensa jesuitain veljeskunnalle.
Sillä hinnalla oli siis mestari Bilangh ostanut rauhan entisiltä
ystäviltään.