Murroksella.
Kun taistelu kaupungin kaduilla oli lakannut, vastarinta täydellisesti
masentunut ja aatelisten huovit joko vankina tai tapettuina, palasi
pormestari Bröijer kotiinsa. Täällä oli hänen vaimonsa lukittujen ja
teljettyjen ovien takana viettänyt tuskallisia hetkiä. Antonio vankina
linnassa, pormestari kaupungilla, jossa kauhea ja verinen taistelu
raivosi, siinä kyllä surun ja tuskan aihetta! Vavistuksella odotti hän
sitä silmänräpäystä, jolloin herttuan tai herrojen huovit ryntäisivät
taloon ryöstämään tai etsimään pormestaria vangitaksensa häntä, jos
herttuan rynnäkkö tulisi torjutuksi. Sillä vaikkei Bröijer ollut
vaimollensa mitään sanonut aikeistansa, arvasi ja aavisti tämä sillä
synnynnäisellä vaistolla, joka on naisille omituista ja jonkatähden
heitä kaikkina aikoina useammissa kansoissa on tietäjinä ja ennustajina
kunnioitettu, että jotakin tärkeää oli tekeillä ja että pormestarilla
oli etusija näissä hankkeissa. Mitä muuta sitte tarkoittivat ne tiheät
keskustelut, joita pormestari viime päivinä oli pitänyt raadin jäsenten
kanssa?
Iloisesti kirkahtaen syöksyi hän sentähden ylös vuoteeltaan, jossa hän
epätoivoisesti käsiänsä väännellen oli viettänyt viimeiset tunnit, kun
hänen miehensä astui huoneeseen. Tämä oli väsyneen ja valjun näköinen,
kasvot hiessä ja pölyssä, vaan silmistä loisti rohkea luottamus ja
voittoisa hymyily päilyi hänen huulillansa. Hän istuutui vuoteen
reunalle ja tarttui vaimonsa käsiin.
-- Sinä olet voinut täällä kotona kuin jänis kiven kolossa, silloin kun
torvet soivat ja hurttakoirat juoksevat. Vaan nyt on kaikki hyvin,
herttuan väki vallitsee kaupungissa, lamauttava sota on lopussa ja
rauha ja turvallisuus palajaa. Eilinen loukkaus on kostettu, ja samalla
voin kerskata tehneeni porvarien ja talonpoikien asialle tärkeän
palveluksen. Olen säilyttävä muistoa tästä päivästä niin kauan, kuin
elän. Vaan mielenliikutukset, joista tämä päivä on ollut niin rikas,
tuntuvat nyt vasta raukaisevan ruumistani ja tunnen olevani sangen
nälkäinen.
-- Minulla onkin säästöstä rasvainen lampaanpaisti, joka heti joutuu
valmiiksi. Se on toista kuin se haiseva pukinliha, jota tässä
kaupungissa viime aikoina paremman puutteessa on syöty.
Ja pormestarin rouva pyyhki kyyneleensä ja läksi ateriaa valmistamaan.
Ovessa kääntyi hän kuitenkin ja kysäsi värisevällä äänellä:
-- Oletko kuullut Antoniosta? Eihän ne uskaltane hänelle mitään tehdä?
-- Ole huoletta, muoriseni, vastasi pormestari ja hänen kasvonsa
synkistyivät hieman. He eivät uskalla mitään enää, pelko on heissä jo
ytimiin saakka. Kohta on Antonio oleva vapaa!
Ruokahuoneen pitkä pöytä katettiin. Runsas ateria oli siinä tarjona ja
keskellä höyrysi lampaanpaisti, kiihoittaen ruoanhalua. Pekko, joka
herttuan huovien kanssa oli palannut kaupunkiin, hääri jo toimeliaasti
taloustoimissa.
-- Hyvin tehty, sanoi pormestari ja taputti Pekkoa olalle. Sinä olet
kelpo mies!
-- Se oli sangen helppoa. Ja hyvästi pidettiin minua herttuan leirissä.
Jos aina niin kohtelisivat, rupeaisin minäkin huoviksi.
-- Syömään, muoriseni, sanoi pormestari, ja istuutui pöytään. Ja sinä,
Pekko, mene kellariin ja tuo sieltä äärimmäisestä nurkasta vasemmalla
puolella pitkäkaulainen ruukku, siinä on vanhaa valkeaa viiniä, jota
toissa vuonna sain kauppatuttaviltani Lyhekistä. Tämmöinen päivä kuin
tämä on juhlallisesti vietettävä.
Pormestarin rouva nousi istualtaan ja otti tammisesta, jykevästä
seinäkaapista kaksi viheriää pikarinmuotoista lasia. Pekko palasi
kuljettaen pölyistä ruukkua. Hän avasi sen, asetti pöydälle ja poistui.
Pormestari kaasi itselleen ja vaimolleen, ja vaaleankeltainen viini
kimalteli viheriäisissä lasissa.
-- No muoriseni, sanoi hän kilistäen lasiaan, ole nyt iloinen. Pahoista
päivistä on luoja meitä onnellisesti auttanut, miksemme olisi iloiset
ja tyytyväiset? Kohta saat poikasikin kotiin, silloin ei mitään
puuttune onnestasi. Kenties saat pian punaposkisen miniänkin.
Pormestarin rouva hymyili suruvoittoisesti ja alkoi leikata paistia,
josta rasvainen rnehu valui vadille. Hän asetti miehelleen suuria
viipaleita, ja tämä söi hyvällä ruokahalulla. Itse söi hän vaan hiukan,
ja istui sitte miettien alallaan.
-- Mitä ajattelet?
-- Ajattelen Antoniota, minkälainen olohan hänellä lienee tällä
hetkellä?
-- Hän kuluttaa aikansa jossain linnan kammiossa lueskellen tai
nukkuen, vastasi pormestari, ja leikkasi vielä suuren viipaleen
lampaanlihaa, huuhdottuansa alas edellisen Reinin viinillä.
Samassa avattiin ovi äkkiä, ja Antonio syöksyi huoneeseen. Hänen
pukunsa oli epäjärjestyksessä, kasvot kalpeat ja hänen katseensa
tuskainen ja kärsivä.
-- Antonio, kirkasi pormestarin rouva ja riensi poikaansa syleilemään.
Nyt olen saanut sinut takaisin enkä hevillä päästä sinua!
-- Miten olet päässyt linnasta, ehätti pormestari kysymään ja veitsi,
jolla hän juuri oli leikannut paistia, putosi kilisten hänen käsistään.
Ajaako joku sinua takaa, kun olet noin menehtyneen näköinen?
-- Ei kukaan, rauhoittukaa vaan! Miten linnasta olen päässyt, sitä en
ainakaan nyt voi ilmaista, kenties toisten, se on minun salaisuuteni.
Omituinen väre pormestarin piirteissä ilmaisi Antoniolle, että hänen
isänsä arvasi oikean laidan.
-- Vaan nyt ei olekaan kysymys minusta, jatkoi Antonio joutuisaan, ei
oma kohtaloni saata minua kiihkoon, vaan huoli toisesta rakkaasta
henkilöstä. Gertrud on ryöstetty, Janecki on vienyt hänen mukanaan.
-- Voi poloinen päiviäni, huusi Antonion äiti, lyöden käsiään yhteen ja
vaipuen istumaan matalalle rahille, onko moista ennen kuultu?
-- Puolalaisten tavallisia temppuja, mutisi pormestari ja keskeytti
syömisensä.
-- Kuinka suuri oli pakenevien huovien luku, kysyi Antonio.
-- Noin kuusikymmentä tai seitsemänkymmentä miestä! Heitä johdatti
Klein Jockum ja Dombuski. Oli komea näky, kun he karahuttivat pakoon.
Vaan Janeckia en huomannut. Aha, nyt muistan! Kälyni portti avautui
yhteen aikaan, ja silloin luultavasti Janecki yhtyi joukkoon, vieden
Gertrudin mukanaan.
-- Hän on pelastettava, vaikka millä keinoin, sanoi Antonio.
-' Heillä on suuri ennätys, hyvät hevoset, ja kaikki ovat valittua
väkeä! Pietari Stolpe on ainoa, joka voi auttaa, jos hän tahtoo,
menkäämme häntä tapaamaan, ja pormestari nousi huoaten, heittäen
suruvoittoisen silmäyksen paistiin ja viinipulloon.
Pietari Stolpe oli raastuvan torilla, ja hänen ympärillänsä oli paljon
alapäällikköjä. Yhä tulvasi lisään uusia herttuan joukkoja, jotka
kaikki olivat majoitettavat.
-- Hyvä että tulitte, sanoi Stolpe, nähtyään pormestarin, voitte olla
minulle apuna majoitusasiassa, Entiset vieraanne, Sigismundin huovit
saavat nyt väistyä mukavista asunnoistaan ja muuttaa hiukan ahtaampiin!
-- Suuri ahdinko ja surkuteltava seikka ajaa minut ja poikani Teidän
luoksenne, sanoi pormestari viitaten Antonioon.
-- Vai poikanne, sanoi Stolpe heittäen nopean silmäyksen Antonioon.
Mitä on tapahtunut?
Pormestari selitti lyhyesti asian.
-- Ainoastaan Te, jalosukuinen herra, voitte meitä auttaa tällä
hetkellä ja me panemmekin kaiken luottamuksemme Teihin.
-- Mielelläni sen teenkin, sillä olemmehan Teille kiitollisuuden
velassa, sillä ilman Teidän ripeää toimintaanne, venyisimme vielä
leirissämme Pantsarlahdella. Vaan meillä on puute ratsuväestä, Aksel
Ryning ja Tönne Yrjönpoika Högsjögårdin herra, jotka tuovat
ratsuväkemme ja aatelislipullisen maata myöten, eivät, merkillistä
kyllä, vielä ole saapuneet, odotamme heitä joka hetki. Noin
kolmekymmentä ratsumiestä voin antaa, siinä kaikki! Kaupungissa on
kyllä joutohevosia, kun monta huovia on kaatunut tai paennut linnaan,
sotilaistani moni osaa ratsastaa, sillä tavoin teemme jalkamiehistä
rakuunoita. Poikanne seuraa mukana?
-- Tietysti!
-- Jonkun matkan päässä kaupungista tapaatte kaksikymmentä ratsumiestä,
jotka tänä aamuna lähetin rakentamaan murrosta sopivaan paikkaan.
Kenties ne voivat antaa Teille jotakin apua tai tietoja. Onnea
matkalle!
-- Vielä yksi sana! Kolme päivää voin antaa teille aikaa. Kolmannen
päivän iltana odotan ratsumiehiäni takaisin, kauemmas en uskalla
lähettää heitä ilman hänen ruhtinaallisen armonsa suostumusta, ja sitä
ei ole nyt aikaa odottaa, jos mielii saavuttaa jotakin tulosta tällä
partioretkellä.
-- Siinä on kylliksi, sanoi Antonio synkästi ja otti jäähyväiset
Stolpelta, kiitettyään häntä avusta. Sitte palasi hän kotia, vaan
pormestari jäi torille, ollaksensa avullisena majoitustoimessa.
-- Miksi taas syökset itsesi vaaroihin, vasta yhdestä päästyäsi? sanoi
Antonion äiti, nähtyään tämän tekevän matkavarustuksia, Kyllähän se oli
surkuteltavaa, että tuo muukalainen roisto on vienyt Gertrudin, vaan
voivathan ratsumiehetkin ilman sinua tuoda hänet takaisin. Älä lähde
Antonio, jää kotia! Älä saata meille surua!
-- Mahdotonta, äitiseni, onhan Gertrud morsiameni, täytyyhän minun
ponnistaa kaikki voimani hänen pelastukseksensa.
-- Morsiamesi! ja siitä et ole minulle mitään virkkanut. Milloinka se
on tapahtunut.
-- Nyt vasta kotia tultuani. Tahdoin säästää tämän uutisen hiukan
rauhallisempiin aikoihin!
-- No mene sitte, vaan ole varovainen, sanoi Antonion äiti hiukan
hämmästyksestään toinnuttuaan.
Antonio otti samat pistoolit, jotka hänen isällänsä oli ollut päivällä,
pisti ne vyöhönsä ynnä terävän, pitkän tikarin. Pekko oli hankkinut
vahvan, mustan sotahevosen, joka kuopien odotteli portilla.
-- Päästäkää irti koirani, siitä voi olla hyötyä, sanoi Antonio
viimeksi otettuaan jäähyväiset äidiltään, joka kyynelsilmin jäi
seisomaan portaiden yläpäähän pitäen kiinni kaidepuista.
Kohta kuului iloista haukuntaa, suuri komea vinttikoira syöksihe esiin
ja osoitti iloaan nähdessään isäntänsä hyppäämällä ylös hänen
rinnoillensa. Sillä oli pitkä ja solakka ruumis, kapea kuono, leveä,
vahvaluinen rinta, hoikat korkeat jalat ja kaareva, taaksepäin luisuva
selkä. Sarasenit käyttivät semmoisia koiria Pohjois-Afrikassa
antilopimetsästykseen, koska niiden nopeus on erinomainen. Arapialaiset
toivat ne mukanansa Sisiliaan ja Etelä-Italiaan ja siellä niitä
aljettiin hyvin suosia metsäkoirina.
-- Niin et ole nähnyt minua moneen päivään, sanoi Antonio silittäen
koiransa päätä. Sitte nousi hän hevosensa selkään ja ratsasti
raastuvantorille, johon Stolpen lupaamat sotilaat jo olivat
kokoontuneet. Niitä johdatti nuori ratsuväen luutnantti Yrjö
Niilonpoika. Antonio tervehti, liittyi seuraan ja pieni joukkue läksi
liikkeelle.
Porvarit näkivät ratsujoukon suuntaavan kulkunsa Karjaportille. Illan
suussa liikkui eri huhuja tästä seikasta kaupungilla. Toiset sanoivat,
että Katarina-rouva oli luvannut puolet omaisuudestaan sille, joka
toisi Gertrudin takaisin, ja että Antonio palkinnon himosta oli
antautunut tähän vaaralliseen seikkailuun, toiset taas kertoivat, että
suunnattoman suuri apujoukko, jonka Yrjö Farensbach oli pestannut
Itämeren maakunnissa, läheni pikamarssissa kaupungin avuksi ja että
Stolpe sentähden oli lähettänyt ratsumiehiä ottamaan tietoa apuun
rientävän armeijan luvusta ja kokoonpanosta. Kun Karjaportti oli
sulkeutunut ja pieni joukkue oli ratsastanut yli vallihaudan sillan
avonaiselle kentälle, kääntyi nuori luutnantti Antonion puoleen ja
sanoi:
-- Yritys, johon nyt ryhdymme, ei ole itse teossa niinkään vaarallinen
ja uhkarohkea, kuin ensi silmäyksessä näyttää. Siihen tarvitaan enemmän
viekkautta ja älyä kuin voimaa. Sillä olettakaamme, että ne, joita nyt
ajamme takaa, ratsastavat vaikka viisikymmentä virstaa yhtämittaa, niin
täytyy heidän kuitenkin keskiyön tienoissa levähtää ja syöttää
hevosiaan, sillä Viroon ja Liiviin on vielä pitkä taival ja koko paon
onnistuminen riippuu hevosien kestävyydestä. Silloin tulee meidän
hiipiä hiljaa heidän leiripaikkansa luo ja tarkastaa, miten he lepäävät
ja missä neitosta säilytetään, ja sitte hyökkäämme äkkiarvaamatta
heidän kimppuunsa. Ja luultava on, etteivät useimmat ensinkään ole
siitä mielissään, että Janecki otti naisen mukaansa, eivätkä tahdo
vuodattaa vertansa hänen mielitekojensa tähden. Sitäpaitsi vaivaa heitä
sekin pelko, että hänen ruhtinaallinen armonsa voi lähettää suurenkin
osaston heidän pakoansa estämään. Meillä on hyvät toiveet
onnistumisesta!
-- Kiitoksia! minäkin alan uudestaan toivoa. Eteenpäin siis vaan!
Ukkospilvi, joka päivällä tapahtuneen taistelun aikana oli vaaninut
taivaanrannalla, synkkänä ja savisena, oli nyt ehättänyt kaupungin
kohdalle. Pari kolme ankaraa tuuliaispäätä kohotti soraa ja lastuja
tieltä ja peitti ratsumiehetkin tomupilveen. Sitte synkkeni ilma kuin
yöllä, salamat välkkyivät melkein maan tasalla ja kauheat jyräykset
tärähyttivät maan perustuksia, niin että hevosetkin korskuivat ja
nousivat pystyyn. Antonion vinttikoira etsi vinkuen suojaa isäntänsä
kupeella. Ja kun salamat ja jyräykset hiukan taukosivat, alkoi kaataa
vettä kuin saavista. Tielle kokoontui suuria vesilätäkköjä, ja
kaupungissa huuhtoi sade veret ja hurmeet pois kukkien lehdiltä ja
kivien pinnalta ja katuojissa kiehui vesi veriruskeana sanan
varsinaisessa merkityksessä.
-- Suojelkaa pyssyjänne kastumasta, kuului Yrjö Niilonpojan komento, ja
ratsujoukko jatkoi reippaasti matkaansa.
* * * * *
Kun Pietari Stolpe saman päivän aamuna oli saanut väkensä asetetuksi
Pantsarlahden ja Karjaportin edustalle, lähetti hän kaksikymmentä
ratsumiestä vanhan kokeneen huovin johdolla itään päin vievää maantietä
myöten etsimään sopivaa paikkaa, johon voisi rakentaa murrosta. Huhu
tiesi itsepäisesti kertoa, että Yrjö Farenshach, jolle Suomen herrat
lähettivät sanan toisensa jälkeen anoen apua, oli todellakin pestannut
suuren joukon sotaväkeä. Vaan koskei hänellä ollut käytettävänään
tarpeellista määrää aluksia, joilla hän olisi vienyt pestatut huovit
yli meren, oli hän päättänyt lähettää ne maata myöten. Ettei nyt nämä
ratsujoukot, jos huhussa oli hitustakaan perää, äkkiarvaamatta voisi
karata herttuan väen kimppuun, päätti Stolpe tukkia tien ja asettaa
etuvartiot, joiden tuli kiireimmiten tuoda hänelle sana, jos mikä vaara
uhkaisi.
Noin viisi virstaa Viipurin kaupungista, aivan maantien varrella, jossa
tie teki laajemman kaaren vasempaan, oli siihen aikaan vankka ja
hyvinvoipa talonpoikaistalo. Se ei ollut ruunun tila, eikä myöskään
kuulunut rälssin alle, vaan oli vanha perintötila ja isäntänä eleli
siinä Yrjö Liimatta niminen talonpoika.
Itse asuinrakennus oli jykevistä ja pitkistä honkapuista, joita vielä
nykyäänkin joskus näkee tuvanseinissä kaukana sydänmaalla. Se oli
vanhaan karjalaiseen tapaan rakennettu, keskellä kulki poikkipuolin
porstua, jossa oli ovet molemmissa päissä, oikealla puolella oli suuri
ja tilava tupa, vasemmalla taas pienemmät huoneet eli tupaset. Pienen
pihamaan reunassa ulottui kaarenmuotoisena pitkä jono aittoja,
varastohuoneita, ruumensäiliöitä, siellä oli myös tallit ja läävät
ylisineen. Koko tämä rakennusryhmä sijaitsi niemenkaltaisella töyräällä
eli maakielekkeellä, joka vähitellen luisui ja vietti itäänpäin. Itse
töyräs oli karu kivikko ja rakennuksia ympäröi tuuhea, aina viheriä
kuusikko, jonka soluiset juuret paikoittain olivat näkyvissä kivien
koloissa. Itäänpäin muuttui karu äyräs nurmikoksi ja nurmikko taas
vetiseksi, suonkaltaiseksi niityksi, jossa siellä täällä mättäiden
päällä kasvoi koivuja ja pajupuita. Suoniitty oli laaja, keväällä oli
siinä paljon tulvavettä, kesällä taas lätäköitä syvemmissä paikoissa.
Se oli yhteydessä suuren salolla olevan suon kanssa, joka taas tehden
käännöksen vasempaan ulottui moneen pitäjään. Talon viljelyksille oli
niitystä paljon haittaa, aamuin ja illoin leijaili siellä valkea usva
ja kylminä öinä kohosi sieltä halla pelloille ja huhtamaille, joiden
vihreitä tilkkuja näkyi siellä täällä maantien kummallakin puolella.
Sitä oli vaikea saada kuivaksi, koska sen pinta oli melkein meren
pinnan tasalla.
Ja joskin viljaterä säilyi hallalta, oli sittenkin monta kovaa
kestettävää. Talo oli aivan maantien vieressä, ja sitä myötenhän
veriviholliset tulivat hävitystä ja murhaa tuomaan. Kustaa Vaasan
ajoista oli kestänyt sotaa Venäjän kanssa, ja siitä oli luonnollisena
seurauksena alituiset hävitysretket. Noin seitsemän vuotta aikaisemmin
-- tammikuussa 1592 -- kävivät venäläiset suurella miesvoimalla
Viipuria piirittämässä. Vaikkei tästä piirityksestä mitään tullut,
hävittivät he kuitenkin maata laajalti aina Lapvedelle ja Jääskeen
saakka. Yrjö Liimatankin talon polttivat he tuhaksi, ja vaikka
asukkailta henki säilyikin, kun he olivat paenneet kaupungin muurien
turviin, oli kaikki uudestaan aljettava. Sentähden tuvan ja aittojen
hirret vielä uusilta kuulsivat, koska rakennukset vasta palon jälkeen
olivat rakennetut.
Se, mikä hallan ja venäläisten kynsistä säilyi, oli sitte vielä
pelastettava voutien, ahnaiden ylöskantomiesten ja nälkäisten huovien
saaliiksi joutumasta, ja miten suuri laittomuus tässä suhteessa
vallitsi, sen osoittavat kyllä Suomen talonpoikien valitukset Juhana
kuninkaalle. Vaan Yrjö Liimatta oli ovela mies, hän oli käsittänyt,
että vastakkaiseen suuntaan vaikuttavat voimat pitävät toisiaan
tasapainossa, ja osasi näppärästi käyttää hyväksensä linnan läheisyyttä
ja korkeiden hallitusmiesten läsnäoloa.
Suureksi, melkein arvaamattomaksi hyödyksi oli siihen aikaan, kun
maanviljelys useasti löi laitaan, kalastus ja metsästys maata
viljelevälle väestölle. Liimatankin saloilla vilisi turkkieläimiä, ja
noin pari virstaa länteen päin oli kaislainen lumpeenkukilla täytetty
joki, joka purkaa vetensä Viipurin lahteen. Sen mutaisilla rannoilla
loiskutteli hauki ja keväillä tunkeutui lahna kutemaan aukeimmille
paikoille. Kun veronkannon aika läheni, nähtiin Liimatan isäntä useasti
voudin talossa, aina oli hänellä tuohikontti hopealta hohtavia kaloja
tai pehmeävillaisia turkiksia. Kun sitte vouti kymmenen ja kahdentoista
ratsumiehen kanssa kävi veroja kokoomassa, kestitsi isäntä häntä ja
hänen ratsumiehiänsä kotitekoisella oluella, ja tyytyväisenä näkyi
korkea asianomainen poistuvan talosta. Jos linnan päivätöitä
liiallisesti koroitettiin tai tuli kysymys Liimatan tilan luonnosta,
olikohan se ensinkään perintöä, ja eiköhän se olisi linnan alle
laskettava, kuten monelle muulle tilalle läheisyydessä oli tapahtunut,
silloin nähtiin Liimatan isännän ajavan kaupunkiin linnankirjurin
puheille, lihava ammuva juottovasikka rattailla. Ja liekö tämä hyvä
ravinto, vai mikä muu seikka kirkastanut linnankirjurin useasti
hyvinkin tylsynyttä järkeä, sitä ei voi niin tarkalleen sanoa, vaan sen
hän aina käsitti selvään, että Liimatan talo oli perintötila.
-- Sehän on mahdotonta, intti hän kivenkovaan; jos semmoista
laittomuutta harjoitetaan näin lähellä linnan suojassa ja se tulee
kuninkaan kuuluviin, voi siitä tulla ikäviä seurauksia.
Ja siten Liimatan isäntä istui rauhassa tilallansa ja pelastui
onnellisesti kaikista pulmista ja vaikeuksista.
Kun nytkin huhut herttuan aiotusta retkestä toteutuivat, oli hän, kuten
varova mies ainakin, lähettänyt karjansa salolle ja vaimoväen sitä
hoitamaan. Sammaleihin uponneita porraspuita myöten kuljetettiin karja
keskellä suota oleville saarentöyräille ja vanha räntistynyt
sota-ajoilta säilynyt pirtti oli karjanhoitajattarien asuntona. Itse
jäi isäntä miesväen kanssa kotiin puimaan riihtä, sillä parasta oli
hyvissä ajoissa puida elot säilöön eikä heittää niitä pelloille.
Liimatan isäntä seisoi riihensä edustalla, kun Pietari Stolpen
lähettämät huovit verkalleen ratsastivat maantietä myöten. Hän oli
pitkä, vanhanpuoleinen ja hiukan kumaraselkäinen mies. Hänen luisevat
kätensä ja vankat hartiansa todistivat ankarasta työstä, ja hänen
piirteissänsä kuvautui punnitseva viekkaus ja hyvä, luonnollinen äly.
Harva poskiparta oli hiukan harmahtava ja hiuksissakin näkyi muutamia
harmaita suortuvia. Vaikka oli hyvin lämmin, oli hänellä päässä paksu
karvahattu. Nähtyänsä huovit jäi hän levollisesti seisomaan nojaten
riihen aitaa vasten. Kädessä oli hänellä pieni puukeppi, jota pidettiin
riihen oven välissä. Hänen suupielensä värähtelivät, ja tuuheiden
kulmakarvojen alta kohtasi huoveja tyly ja vihainen katse.
Kun ratsujoukko tuli talonpojan kohdalle, pysähtyi se äkkiä.
-- Olisiko talossa juotavaa? Päivä on helteinen, ja maantien pöly
kitkeröittää kulkkua.
-- Puolen virstan päässä on tien puolessa lähde, jossa on hyvää vettä.
Talossa ei ole kuin kaljaa, vieraat ovat tottuneet juomaan olutta,
sanoi talonpoika hiukan pilkallisesti.
-- Hyväähän se kaljakin tekisi, antakaa toki sitä, vastasi huovi.
Talonpoika viittasi rengillensä, joka myös uteliaisuudesta oli
lähestynyt vieraita tähystelemään. Tämä toi suuressa puukapassa kaljaa,
ja kappa alkoi kiertää huovien kesken.
-- Olisiko talossa ruokaa? kysyi huovi juotuansa.
-- Kenen palveluksessa olette? kysyi, talonpoika. Hän oli eilen
viimeksi käynyt kaupungissa ja tiesi hyvin, miten asiat olivat.
-- Olemme, herttuan väkeä. Meitä lähettää Pietari Stolpe murrosta
rakentamaan ja rahvasta on neuvottu kaikessa meitä auttamaan.
-- Jos olette herttuan väkeä, niin tiedätte luultavasti, että
herttua ankarasti on kieltänyt linnaleirin, vapauttanut talonpojat
veronmaksuista aatelisille, käskenyt ottamaan takaisin ne tilat, jotka
rälssin alle ovat joutuneet, ja kaikkialla tappamaan ja kiinniottamaan
herrojen pakenevia huoveja, vastasi Liimatta ja pilkkahymy päilyi hänen
huulillansa. Onhan se kirkoissakin kuuluutettu, vaikka se ei Viipurin
muurien sisälle ole osunut, kun herrat siellä hallitsevat.
-- Se on kaikki totta, sanoi huovi huoaten, rahalla ja hyvällä sanalla
me ruokaa pyydämmekin, ja hän otti vyöstänsä pari hopearahaa ja antoi
ne talonpojalle.
Tämä pisti mielihyvällä rahat pitkään nahkakukkaroon ja alkoi mennä
sisään.
-- Vaan Teidän tulee auttaa meitä murrosta rakentaessa, semmoinen on
käsky. Ja koska meillä on tulinen kiire, on parasta, että otamme ruuan
mukaamme ja lähdemme heti liikkeelle, siksi kunnes löydämme sopivan
paikan.
Sanaakaan sanomatta valjasti Liimatta hevosen rattaiden eteen ja asetti
niihin leipää, lahnasilakkaa, sianlihaa, hiukan voita ja suuren laskun
hapanta maitoa. Sitte veti hän sarkanutun harteilleen ja asettui
istumaan rattaille.
-- Onko teillä kirveitä?
-- Kas peijakas! sanoi huovi, ne ovat unohtuneet!
Renki toi kolme kirvestä, ja sitte läksi joukkue liikkeelle. Huovit
ratsastivat edellä ja talonpoika ajoi perästä.
Noin pari virstaa ajoivat huovit, vaan ei vieläkään näkynyt sopivaa
paikkaa murroksen rakentamiseksi. Maantie kulki halki kuivan,
kanervaisen kankaan, jossa kasvoi hoikkia silopetäjiä, joiden keltaiset
kyljet kimaltelivat auringossa.
-- Kerrassaan sopimatonta, mutisi vanha huovi, siellähän voi ajaa
karahuttaa yhtä hyvin kuin maantiellä. Viimein alkoi maanlaatu tulla
kosteammaksi, alavammaksi, petäjät harvenivat ja närepuut anastivat
niiden sijan. Ja eräässä paikassa, jossa tie teki mutkan, komensi vanha
huovi äkkiä: seis!
-- Tähän se murros rakennetaan! Paikka oli todellakin siihen
tarkoitukseen sopiva. Vasemmalla oli tiheä, synkkä näreikkö, maapinta
oli keltaisten helpeiden peitossa, eikä siinä kasvanut juuri muuta kuin
keltaisia voisieniä ja vesiharmaita haapasieniä näreiden juurilla.
Maapohja tuli yhä vetelämmäksi ja muuttui lopulta suoksi, jossa
jalkamieskin voi kulkea ainoastaan harppaamalla mättäältä mättäälle ja
ottaen kiinni vaivaiskoivuista, joita siellä kasvoi juomukkojen
välissä.
Oikealla puolella taas yleni verkalleen korkea rapatöyräs, jolla kohosi
suuria hiukan harvaan osuneita näreitä. Maantien vieressä oli vähän
aukeampi paikka, jossa kasvoi sekaisin mustikan varsia, sanajalkoja,
hyvänhajuisia kanervia ja räntistyneitä katajapensaita.
-- Jos vasemmalle pyrkivät uppoavat varmaan suohon, oikealla taas
kompastuvat töyrään kiviin ja puihin, joita aiomme kaataa aina
mäenhuipulta alkaen, arveli ratsujoukon johtaja.
Huovit astuivat alas hevosiensa selästä ja sitoivat ratsut puihin
kiinni. Ja kohta kuului kirveen kalketta, ja rytisten kaatuivat
ikikuuset. Toiset huovit kuljettivat kaatuneet puut tielle, asettaen
tyvipuolen rattaille. Koskei sitä paikkaa, johon murros oli
rakennettava, sopinut paljastaa puista, olivat kuuset etempää
hankittavat. Jonkun ajan kuluttua ulottui mäen huipulta aina yli
maantien pari kolme syltä korkea, havuinen ja oksainen aita, josta
ratsumiehen oli mahdoton päästä läpi. Ainoastaan vasemmalla oli vielä
pieni kapea polku, josta voi kulkea murroksen sivu. Vaan huovit olivat
tottumattomat tämmöiseen ankaraan työhön, joka oli rasittavampaa kuin
satulassa istuminen. Hiki valui virtana heidän kasvoiltansa, ja
käsivarsia alkoi hervottaa. Sitäpaitsi sama painava haude, joka
kaupungissa herrojen huoveja rasitti, uuvutti murroksenkin tekijöitä.
-- Nyt on aika käydä aterioimaan ja lepäämään, sanoi huovien johtaja.
Ennätämmehän saada tämän murroksen valmiiksi yöksi, silloinhan sitä
vasta tarvitaan.
Mielihyvällä kuuntelivat sotilaat tätä käskyä ja kohta oli koko joukko
istumassa tien vieressä, ja Liimatan isännän eväät otettiin esille.
Leivät, lahnasilakat ja sianjalka vähiksi murenivat nälkäisten huovien
kynsissä, ja hapanmaitolasku kulki miehestä mieheen.
-- Eikö teillä ole enempää tämmöistä sianlihaa? kysyi joku huovi
talonpojalta, kun sianjalassa luut alkoivat kuultaa.
-- Ei, kaikki on syöty ja kaupunkiin viety, kuului vastaus.
-- Kiitä onneasi, että senkin verran sait, kaupungissa syövät herrojen
huovit haisevaa pukinlihaa, jos sitäkään saavat, sillä semmoinen elävä
maksaa siellä kuusi tukaattia.
-- Mutta he huuhtovat alas sen oluella, ja meillä on vaan maitoa, sanoi
joku nureksien.
-- Älä napise, kohta me pääsemme heidän oluttynnyreillensä. Siitä kyllä
Pietari Stolpe pitää huolen.
Kun ateria oli päättynyt, paneutuivat useat huovit maata nurmikolle ja
vaipuivat heti sitkeään uneen. Vaan vanha huovi alkoi kertoa ihmeitä
sotaretkiltä, joissa hän oli ollut osallisena ja kuinka hän Upsalassa
oli nähnyt itse kuninkaankin.
-- Vai itse kuninkaan, sanoi Liimatta, no miltä hän näytti?
-- Totiselta, vaan hänen vieressään ratsasti paavin lähettiläs, musta
mies, jonka neuvoja kuninkaan sanotaan seuraavan. Teillä, talonpojat,
on syytä iloita herttuan voitosta, sillä hän on talonpoikaisen rahvaan
ystävä samoin kuin kuningas aatelisten ja sotilaiden.
Sen sanottuaan vaipui vanha huovikin uneen ja lopuksi ei ollut
valveilla muuta kuin Liimatan isäntä, joka istui kiven päällä
ajatuksiinsa vaipuneena. Kaikki oli hiljaista. Aurinko paistoi
kanerville ja karistaneille puun oksille. Koko luonto näkyi uinailevan.
Liimattakin tunsi omituista rauhan ja levon tunnetta ja kuvaili
mielessään tulevaisuuttakin samankaltaiseksi, kun kansanystävä herttua
pääsisi valtaan...
* * * * *
Kun litvalainen Janeckin käskystä asetti Gertrudin eteensä hevosen
selkään, ja ratsut sitte huimaavaa vauhtia nelistivät pakoon, oli tämä
kaikki tapahtunut niin äkkiä, että Gertrud heräsi vasta huumauksesta,
kun ratsumiehet olivat ulkopuolella kaupunkia. Hänessä jo kauan kytenyt
ja hänelle itsellensäkin kenties tajuamaton rakkaus Antonioon oli tämän
kotia tulon ja luostaripuutarhassa tapahtuneen tunnustuksen kautta
yhtäkkiä leimahtanut selvästi tajuttavaksi ja hehkuvaksi intohimoksi,
kun tuo ennen niin kylmä ja väliäpitämätön Antonio oli ilmoittanut
rakkautensa hänelle. Silloin oli Gertrudillekin selvennyt muutamassa
silmänräpäyksessä, että hän koko olentoineen kuului Antoniolle, että
elämä oli mahdollinen ainoastaan hänen rinnallansa ja että ero olisi
sama kuin henkinen kuolema. Ensi hetkinä kohtauksen jälkeen oli hän
tuntenut onnen autuaallista huumausta, ja kaikki näkyi hänestä niin
rusoittavalta, niin viehättävältä ja tuo vasta puhjennut rakkaus toi
hänelle uutta toivoa ja elämänuskallusta. Antonion odottamaton
vangitseminenkaan ei voinut hälventää sitä ruusunhohtavaa ihastusta
joka oli pohjakerroksena Gertrudin sielussa näinä päivinä, sillä hän
piti sitä ainoastaan ohimenevänä erehdyksenä, niinkuin se kenties
olikin. Ja nyt yhtäkkiä tämä kauhea herääminen noista ihanista
unelmista, kun Gertrud selvään tajusi asemansa. Tunnottoman
seikkailijan vankina, matkalla pois kotoa, omaisten luota, ilman
pelastuksen toivoa! Hän tunsi ruumiillista kipua, epämukavassa asemassa
kuin hän oli, vaan vielä tuimempi sieluntuska saattoi hänen sydämmensä
kangistumaan ja toi tuskanhien hänen otsallensa.
Ensi kauhistuksessa päästi hän tuskanhuudon, vaan ei kukaan välittänyt
siitä, kavioiden kapina esti sitä aivan kauan kuulumasta ja litvalainen
piti häntä kiinni kuin rautapihdissä. Hänen tuskansa alkoi vähitellen
muuttua raivoksi, hän tunsi halua murskata kaikki, kostaa tapahtunut
loukkaus ja päästä vapauteen. Vaan miten? Hänen oma voimattomuutensa
hävetti häntä. Mitä voisi hän aseeton nainen näin suurelle
sotilasjoukolle? Silloin äkkäsi hän litvalaisen vyöllä pitkän
tikarinkaltaisen puukon. Hänen ensi ajatuksensa oli temmata se ja
syöstä se ryöstäjänsä sydämmeen. Vaan mitä hyötyä olisi siitä? Toinen
astuisi litvalaisen sijaan ja hänet itsensä sidottaisiin. Itse teossa
litvalainen oli viaton, hänhän vaan totteli herransa käskyjä. Tuska ja
raivo antoivat sijaa maltille, ja Gertrud päätti odottaa sopivaa
tilaisuutta ja sitte käyttää asetta.
Ja tämä tilaisuus tulikin ennemmin, kuin kukaan voi aavistaakkaan.
Hurjan ratsastuksen jälkeen läheni ratsujoukko sitä paikkaa, johon
puoleksi valmistunut murros oli tehty. Koska tie teki siinä mutkan,
eivät he voineet sitä nähdä, eikä muutenkaan luulla, että mitään
semmoista oli tekeillä. Kuten mainittiin, huovitkin nukkuivat
murroksella. Vaan Liimatan Yrjö oli valveilla, hän kuuli ensin kuinka
linnan tykit paukkuivat jymeästi. Se jo teroitti hänen valppauttaan.
Sitte alkoi kuulua kaukaista ropinaa. Hän pani korvansa vasten maata.
-- Lähenevä ratsujoukko, ja kaupungista päin. Mitä se merkitsee.
Idästäpäinhän niiden piti tulla, joita varten murros on rakennettu.
Lopuksi voi hän jo eroittaa aseiden kalsketta ja ääniä. Sitte ei hän
enää vitkastellut.
-- Ylös! huusi hän huoveille ja alkoi pudistella lähimmäisiä,
vihollinen lähestyy.
Siinä tuokiossa olivat huovit jaloillansa.
-- Aseisiin! kuului komento ja pyssyn piiput välkähtelivät oksien
välissä.
-- Asettukaa molemmille puolille tietä, etsikää turvaa puiden takana.
Kun komentosana kaikuu, ampukaa. Ensin tahdomme katsoa, mitä väkeä ne
ovat!
Tuskin olivat nuo kaksikymmentä piiloutuneet puiden taakse, kun
ensimmäisten hevosten päät jo näkyivät tien mutkassa.
-- Tiesenhausenin rakuunoita, sanoi vanha huovi hiljaa
vieruskumppanilleen. He pakenevat. Onko sitte kaupunki herttuan
vallassa? Ja peijakas, nainen muassa! Katso, kuinka palmikot riippuvat
hevosen kaulalla.
Gertrudin tuuheat palmikot riippuivat puoleen väliin maata, muuten
olisikin tuosta laajaan viittaan verhotusta olennosta ollut vaikea
päättää, oliko se nainen vai mies.
Mutta jo huomasivat rakuunatkin murroksen. He hiljensivät vauhtia ja
alkoivat kuiskailla. Vauhdin hiljentyminen herätti Jaakkima Greven
ajatuksista, joihin hän oli hetkeksi vaipunut. Hänen tottunut silmänsä
tajusi heti vaaran suuruuden. Jos siinä oli murros, oli siinä
väijyjätkin. -- Täyttä neliä eteenpäin! vauhtia ei saa hiljentää!
ainoastaan nopeus voi meidät pelastaa! vasemmalle suunnatkaa, kuului
hänen jymisevä äänensä komentavan.
Ja ratsumiehet sulloivat itsensä mahtuaksensa kaikki kapeasta aukosta,
missä murros ei vielä ollut valmis.
Juuri kun ratsujoukko oli murroksen kohdalla, kaikui kimakka vihellys
metsästä oikealta puolen tietä. Hevoset hörhistivät korviaan ja samassa
pamahti kaksikymmentä laukausta ja kuulat vinkuivat ratsumiehien
korvien ympärillä ja moni huovi ja hevonen sortui maahan.
-- Eteenpäin! komensi Greve. Älkää odottako toista laukausta! Ja hurjaa
vauhtia ryntäsivät ratsut eteenpäin ja etumaiset olivat jo murroksen
ulkopuolella.
Myös Gertrud oli huomannut, että jotakin tavatonta oli tekeillä, vaikka
hänen epämukava asemansa ja litvalaisen rautakoura esti häntä tarkkaan
näkemästä, mitä oli tapahtumaisillaan. Silloin pamahtivat laukaukset,
ja luodit vinkuivat korvien ympärillä.
-- Nyt tai ei milloinkaan on otollinen tilaisuus, arveli Gertrud.
Tämmöistä ei enää tule!
Kooten kaikki voimansa ja rohkeutensa tarttui hän tikarin kahvaan, mikä
pisti esille litvalaisen vyöstä. Se istui kovemmin kiinni, kuin olisi
voinut luulla, viimein se irtaantui eikä litvalainen vaaran hälinässä
sitä huomannut, ja sitte iski Gertrud sen kahvaa myöten ryöstäjänsä
kainaloon solisluun alapuolelle. Hän oli tarkoittanut sitä kättä, jolla
litvalainen piti häntä kiinni, vaan hän ei ylettänyt. Sotilas huudahti
hiukan tuskasta, sitte huomasi Gertrud, kuinka rautakoura hellitti. Hän
oli vapaa! Tehden nopean liikkeen syöksihe hän alas hevosen selästä.
Kaikeksi onneksi oli litvalainen äärimmäisiä oikealla puolella, niin
ettei Gertrud joutunut hevosien tallattavaksi. Nopeasti juoksi hän
metsään päin huutaen:
-- Auttakaa! auttakaa!
Ja päästyään huovien luo kaatui hän uupuneena maahan. Hän loi nopean
silmäyksen taaksensa, tullaksensa vakuutetuksi siitä, josko häntä
ajetaan takaa. Vaan katso, ratsujoukko oli poissa, ainoastaan tomupilvi
maantiellä osoitti suuntaa, johon se oli kadonnut, ei litvalaisestakaan
ollut merkkiäkään. Kuolleita hevosia ja haavoitettuja huovia oli
maantiellä. Joka haaralta metsästä syöksihe esille sotilaita, ja
haavoitetut alkoivat surkeasti kujertaen rukoilla armoa.
Huomattuansa pelastuneensa tunsi Gertrud omituisen kiitollisuuden
tunteen ja sydämmessänsä ylisti hän Jumalaa pelastuksestansa. Sitte
purskahti hän itkemään ja peitti kasvonsa käsillänsä. Vanhaa huovia
alkoi säälittää.
-- No älä enää itke tyttöseni! Taisi olla mieleen pelastus. Vaan
tutkitaanpa näitä konnia, mitä uutta ne tietävät sanoa.
Haavoitettujen joukossa oli virolaisia. Kaksikymmentä laukausta oli
hyvin osunut. Neljä kuollutta hevosta makasi tiellä, kaksi huovia oli
jo heittänyt henkensä, kaksi oli pahasti haavoitettua, ja neljä oli
sortunut hevostensa alle tai saanut helpompia vammoja.
Vanha huovi sai vangeiltansa kohta urkituksi, miten asiat olivat
kaupungissa.
-- Hurrah, huusi hän sitte, voitto on meidän, herttua hallitsee ja
ainoastaan linna on enää herrojen hallussa.
-- Kuka on tuo nainen, joka taistelun aikana pääsi pakenemaan
kynsistänne? vastatkaa pian, konnat, jos tahdotte välttää hamppunuoraa,
kysyi hän sitte ankaran näköisenä ja pannen kätensä puuskaan.
-- Me emme tiedä, totisesti emme tiedä, vakuuttivat haavoitetut yhdestä
suusta. Emme ole milloinkaan ennen nähneet häntä.
-- Minä tunnen hänet hyvin, sanoi Liimatan isäntä astuen esiin, olen
monasti käynyt hänen kotonansakin. Se on pormestarin kälyn ottotytär.
-- Vai niin, rikasta väkeä vai miten?
-- Hyvin rikkaita, toisti Liimatan Yrjö.
Kuultuansa sen kiiruhti huovi Gertrudin luo ja venyttäen parrakkaan,
arpisen naamansa ystävälliseen hymyyn sanoi hän:
-- Neitiseni, Teitä kaivataan luultavasti kotona. Jos tahdotte, voimme
saattaa Teidät kotia heti. Minun tulee lähteä kaupunkiin ilmoittamaan
päällikölleni tapauksesta ja kysymään, miten vankien kanssa on
meneteltävä.
-- Tehkää niin, ja tätini on palkitseva Teitä runsaasti, sanoi Gertrud,
joka alkoi tyyntyä äskeisistä mielenliikutuksista.
-- Minä lähden kaupunkiin. Murros on heti tehtävä valmiiksi ja tie
täydellisesti suljettava. Kaksi miestä satuloitsee hevosensa ja
ratsastaa puoli virstaa eteenpäin pitämään vahtia. Kaupungista päin ei
meitä luultavasti mikään vaara uhkaa. Illaksi palaan takaisin, ja jos
mahdollista tuon ruokavaroja mukanani.
Huovit riensivät heti täyttämään saamaansa käskyä. Ensiksi he antoivat
hiukan hoitoa vangeille, sitoivat heidän haavansa ja riistivät heiltä
aseet.
Liimatan Yrjö valjasti hevosen rattaiden eteen, Gertrud ja huovien
päällikkö istuutuivat rattaille, Liimatta tarttui ohjaksiin ja sitte
lähdettiin matkalle. Noin pari, kolme virstaa ajettuansa yllätti
heidätkin ukkospilvi ja sade kasteli heidät läpimäriksi.
-- Poiketkaamme meille pitämään sadetta, ehdotteli Liimatta.
-- Jatkakaamme mieluummin matkaa, aneli Gertrud, sade näytti hänestä
vähäpätöiseltä verrattuna niihin vaaroihin, joista hän vastikään oli
pelastunut.
Hetkisen ajoivat he taas eteenpäin, vaan kun hevonen ylämäessä käveli
hiljakseen, säpsähti Gertrud peljästyen ja huudahti:
-. Kuulkaa, sanoi hän, hevosien askeleita ja ääniä. Taas pakenevia
rakuunoita! Nyt suistumme selvään turmioon.
-- Olisiko se mahdollista, sanoi huovi, vakuuttivathan vangit niin
selvään, ettei ketään enää ole tulossa.
-- Poistukaamme tieltä; sanoi Gertrud päättävästi. Tuossa sakeassa
metsikössä voimme olla piilossa siksi kun he ovat ratsastaneet ohitse,
ja hän laskeutui alas rattailta.
Yhä selvemmin ja selvemmin kuului hevoskavioiden töminä rapasella
tiellä, aseiden helinä ja läheneviä ääniä.
Nopeasti saatettiin hevonen ja rattaat niin kauas metsään kuin
mahdollista, ja nuo kolme matkalaista piiloutuivat niiden taakse
tuuheiden puiden suojaan. Muutama silmänräpäys ja ensimmäiset
ratsumiehet ilmestyivät tien mutkassa. Siinä oli ne sotilaat, jotka
Antonio oli saanut Stolpelta ajaaksensa Gertrudin ryöstäjiä takaa.
Ratsujoukko ajoi kovaa ravia, ja rankkasade ei juuri kehoittanut heitä
katselemaan ympärillensä.
-- Omaa väkeä, sanoi huovi iloisesti, he ajavat pakenevia takaa!
Ja heiluttaen hattuansa riensi hän ulos metsiköstä.
-- Halloh!
-- Kuka siellä, kysyi Yrjö Niilonpoika, ja ratsujoukko seisahtui kuten
käskystä.
Huovi astui esiin kertomaan äskeisistä tapauksista. Gertrud ja Liimatan
Yrjö seisoivat taampana.
Synkkiin ajatuksiin vaipuneena oli Antonio ratsastanut Yrjö Niilonpojan
rinnalla. Kun hän nyt käänsi päätänsä kuullaksensa tarkemmin
keskustelua murroksen rakentamisesta, huomasi hän äkkiä Gertrudin
seisovan puiden suojassa maantien varrella. Alaspäin kasvava oksa oli
temmannut hatun hänen päästänsä. Ruskeat suortuvat olivat
epäjärjestyksessä. Hänen piirteensä olivat kalpeat ja väsyneet, vaan
silmät säteilivät iloa ja ihastusta.
-- Gertrud, oma Gertrudini, huudahti Antonio. Sisällinen liikutus antoi
hänen äänellensä omituisen, verhotun väreen ja heittäen ratsustimet
lähinnä olevalle huoville, hyppäsi hän satulasta ja riensi levitetyin
käsin rakastettunsa luo.
Gertrud astui askeleen eteenpäin, laski kätensä Antonion kaulalle ja
niin seisoivat he hetkisen sanaakaan sanomatta.
-- Sinäkin olet vapaa, Antonio, sanoi viimein Gertrud kuiskaten.
-- Niin, rakastettuni, ja matkalla sinua pelastamaan!
-- Sitte on kaikki hyvin, ja Gertrud alkoi nyyhkiä hiljakseen.
Antoniokin tunsi kulkkuansa omituisesti kouristavan; onnen aurinko
paistoi täydeltä terältä heidän ylitsensä, ja lemmen tuoksu ympäröi
heitä kuten pyhä savu kreikkalaisten temppeleissä.
Sotilaatkin katselivat myötätuntoisesti tätä kohtausta. Kun ensimmäinen
ilo oli hiukan hälvennyt, sanoi Gertrud osoittaen seurakumppaniaan:
-- Näitä molempia miehiä ja etenkin tätä urhoollista sotilasta on minun
lähinnä Jumalaa kiittäminen pelastuksestani.
-- Kiitoksia, tuhansia kiitoksia, sanoi Antonio ja puristi huovin ja
Liiinatan kättä. Sitte muisti hän äkkiä ne rahat, jotka Katarina-rouva
oli antanut hänelle matkalle. Hän tarttui kukkaroon ja jakoi puolet sen
sisällyksestä huoville ja Liiinatan isännälle, edelliselle enemmän,
jälkimmäiselle vähemmän.
-- Olkoon onneksi, huusi huovi täyttä kulkkua. Minä juon
menestykseksenne!
-- Matkamme tarkoitus on saavutettu! Me voimine kääntyä takaisin.
Yrjö Niilonpoika antoi käskyn kääntyä kaupunkiin. Gertrud nousi taas
rattaille, Antonio ratsasti hänen vieressänsä. Heillä oli paljon
kertomista toisillensa ja kaupungin portit olivat näkyvissä, ennenkuin
kaikki oli selvitetty.
Sade oli lakannut. Syksyinen hämärä yllätti heidät Karjaportilla.
Vahtitulet loistivat jalkaväen leiristä, rummun pärinää kuului ja
vallihauta portin edustalla oli ankarasta sateesta, paisunut
tulvilleen.
-- Rakas lapseni, voitko antaa minulle anteeksi? Niillä sanoilla otti
Katarina-rouva Gertrudin vastaan ja sulki hänet syliinsä. Pormestarin
taloon lähetettiin heti sana tästä onnellisesta tapahtumasta. Kohta
saapui pormestari vaimoineen ja muitakin sukulaisia kokoontui.
-- Nyt vietämme kihlajaisia, sanoi Antonio iloisesti ja sulki Gertrudin
syliinsä kaikkien nähden. Juhlallisesti pyysi pormestari Bröijer
Katarina-rouvalta Gertrudia poikansa puolisoksi.
-- Antoniohan hänet on tuonut takaisin, hän on häntä tästedeskin
suojeleva! Kaikki mitä minulla on, saa Gertrud periä.
Pormestari myhäili tyytyväisesti kuultuansa Katarina-rouvan sanat.
Nythän omaisuus jäi perheeseen, ja sitä pidettiin siihen aikaan sangen
tärkeänä seikkana.
Sinä iltana vietettiin iloiset kihlajaiset. Yrjö Niilonpoika ja vanha
herttuan ratsumestari, joka nyt oli majoitettu taloon, ottivat osaa
pitoihin. Antonion vinttikoirakin osoitti iloaan, hyppien ja nuollen
vuorotellen Gertrudin ja Antonion käsiä, Vaan Laurentius Ericiä ei
näkynyt, eikä Katarina-rouva puhunut sanaakaan hänestä.