Loppu.
Lähes kaksi viikkoa on kulunut edellisessä luvussa kerrotuista
tapauksista, ja yhä viipyi Kaarlo herttua Viipurissa. Viimein lokakuun
10 p. nostatti hän ankkurin, levitti purjeet, joita myötäinen
pohjatuuli pullistutti, ja linnan tykkien paukkuessa läksi laivasto
liikkeelle. Verisiä muistoja jätti herttua jälkeensä, ja helpoituksen
huokaus kohosi monenkin porvarin rinnasta, kun mastopuut peittyivät
metsäisien niemien taa, sillä vaikka porvaristo oli saanut herttualta
paljon hyvää nauttia, vaikutti tuon peljätyn herran läsnäolo
lamauttavasti ja joka hetki oli syytä peljätä hänen vihansa purkauksia.
Aateliston, voutien ja muiden virkamiehien ylpeys oli masennettu, ja
talonpojat nauttivat ennen tuntematonta turvallisuutta.
Herttuan lähdettyä alkoi elämä kaupungissa luisua entistä menoaan.
Kauppaa, jota sotatapaukset olivat tuntuvasti ehkäisseet, käytiin
kuumeentapaisella kiireellä. Saksalaiset tukkukauppiaat, jotka
vuosittain saapuivat Viipuriin ja oleskelivat siellä pitemmänkin aikaa
yhtämittaa, tekivät lähtöä, ehtiäksensä avoveden aikana kotiin. Voita,
tuuheita turkiksia, nahkoja, talia ja tervaa kokoontui suuret määrät
kaupungin laiturille, tullihuoneen edustalle ja kaupungin kaduilla
nähtiin parrakkaita venäläisiä, jotka olivat tulleet syksykauppoja
tekemään, tuoden mukanaan Venäjän kintaita, hamppua ja pellavaa.
Saksalaisten kanssa kilpaa tekivät kauppaa kaupungin omat porvarit ja
tästä vilkkaasta liikkeestä sai kaupunki eloisamman muodon.
Katarina-rouvan talossa varustettiin Gertrudin ja Antonion häitä
suurella kiiruulla. Olihan herttua vaatinut Antoniota luoksensa
Tukholmaan niin pian kuin hän vaan itse oli sinne saapunut ja sentähden
ei sopinut vitkastella. Voihan talvi tulla ennemmin kun arvattiinkaan,
ja maamatka oli siihen aikaan vaivaloinen, jopa vaarallinenkin.
Antonio oleskeli suuren osan päivästä Katarina-rouvan talossa, Tämä
koetti sovittaa entistä harhailuansa, joka oli tulla Gertrudille niin
kalliiksi, mitä suurimmalla hempeydellä ja runsaalla anteliaisuudella.
Myötäjäiset, jotka hän antoi Gertrudille, olivat suuremmoiset. Paitsi
muuta tavaraa oli kokoelma pukuja, joita vielä ehtimiseen valmistettiin
yhä uusia. Niissä nähtiin arniskia, makeieria, sajania, Brüggen
kangasta ja muita ajan kangaslajia, niin ettei Gertrudin tarvinnut
hävetä niissä puvuissa esiintyä Hollannissakin, jossa kauppamiehien
vaimot olivat vaatetetut kuin muualla ruhtinattaret.
Antonio katseli tätä loistoa tyynellä välinpitämättömyydellä. Hänestä
oli Gertrud itse suurin ja kalliin aarre, ja kaikki muu sen rinnalla
ala-arvoista. Joka päivä oppi hän hänessä tuntemaan uusia
ominaisuuksia, jotka tekivät Gertrudin yhä viehättävämmäksi. Ne
vastoinkäymiset ja seikkailut, jotka heidän oli täytynyt kestää, olivat
kuin unhon yöhön vaipuneet. Onnen pyörä oli kääntynyt. Herttuan suosio
antoi Antoniolle aihetta uneksia hyödyllistä ja loistoisaa
tulevaisuutta, ja vielä enemmän tunsi hän iloa siitä, että hänelle
suotiin tilaisuutta ottamaan osaa siihen taisteluun, joka nyt riehui
Europassa, ja asettumaan protestanttisuuden lipun ympärille. Hän tunsi
itsessään voimaa ja tarmoa ryhtymään siihen, ja katsoi itsensä
myös oikeutetuksi niin tekemään. Hänen rohkeimmat unelmansa
olivat toteutuneet, ja sen minkä hän luuli saavuttavansa vasta
pitkällisen työn ja monen taistelun perästä, oli herttua muutamassa
silmänräpäyksessä hänelle lahjoittanut, ja ne tapaukset, jotka olivat
vähällä ijäksi tuhota hänen elämänsä onnen, olivat kuten useasti
tapahtuu, kääntyneet pelkäksi siunaukseksi.
Gertrud taas, joka vähitellen oli saanut tietää kaikki, mitä oli
tapahtunut Borkhardtin ravintolassa ja linnassa, tunsi rakkautensa
Antonioon kasvavan päivä päivältä. Jo aamulla varhain asettui hän
akkunaan odottelemaan Antonion tuloa ja nähtyänsä hänen kääntyvän
portista sisään ja kuultuansa hänen askeleensa portailla, tunsi hän
ihastusta, joka täytti koko hänen olentonsa, Hänen elämänsä yli oli
vähitellen laskeutunut ruusunvärinen harso, ja kaikki mikä oli olemassa
sai värityksensä tästä. Hänestä oli olemassa vaan yksi ihminen, ja se
oli Antonio. Kun tämä oli poissa, teki Gertrud käsitöitään, askareitaan
vaistomaisesti, mekaanisesti ja hän laski ajankin Antonion lähdöstä ja
tulosta.
Vaan lokakuu kului kulumistaan. Pakkanen painoi puiden lehdet
punaisiksi ja ruskean kellertäviksi, myrsky tempoili ne irti ja
kiidätti niitä huimaavaa vauhtia pitkin maata tai ajoi ne kasoihin.
Allit ja muut vesilinnut kokoontuivat suuriin parviin, kun harvistuneet
kaislikot eivät enää suoneet niille tarpeellista suojaa ja metsähanhien
parvet pakenivat etelään etsimään lämpöä ja valoa. Pihlajamarjatertut
hohtivat veripunaisina, odottaen tilhiä ja muita nälkäisiä talvilintuja
Pohjan raukoilta periltä. Talvi oli lähellä.
Eräänä torstaipäivänä lokakuun loppupuolella vietettiin Gertrudin ja
Antonion häät kaikilla niillä juhlallisuuksilla, joita ajan tapa vaati.
Tuomiokirkon ovet olivat seljällään, ja se valo, joka johtui
messinkikruunusta ja lukuisista kynttiläjaloista, joissa vaha- ja
talikynttilät paloivat, heijastui pienien akkunaruutujen läpi. Melkein
koko kaupungin väestö oli läsnä, ja Axel Ryning, jonka Kaarlo herttua
oli tehnyt linnan päälliköksi, oli vieraiden joukossa, Alttarin edessä
seisoi Gertrud valkeassa puvussa ja Antonio hänen vieressään. Kaupungin
kirkkoherra, kookas ja roteva vanhus, jonka hopeaparta valui alas
rinnalle, seisoi alttarin sisällä, komeassa messupuvussa, jota
hopeaompelukset ja ristinkuvat koristivat. Hän kurotti kätensä
siunaukseen ja piti puheen, jonka ytimenä oli seuraava raamatun lause:
"Joka toimeliaan vaimon löytää, se on kalliimpi kuin kaikkein
kalliimmat päärlyt." Puheessaan kosketteli hän myös niitä erinomaisia
tapauksia, joiden näyttämönä kaupunki oli ollut, ja Gertrudin
ihmeellistä pelastusta vihollisten käsistä.
Sitte kulki morsiuspari ja vieraat saattojoukkona yli raastuvantorin
Katarina-rouvan taloon, jossa häät vietettiin. Pulska hääateria oli
siellä valmistettu ja monenlaiset juomat, oluet, malmesi ja alekantti
viinit, jotka silloin olivat käytännössä, odottivat vieraita.
Seuraavana päivänä läksi laiva, jonka muutamat porvarit yhteisesti
omistivat ja jossa pormestarillakin oli osa, purjehtimaan Tukholmaan.
Gertrud ja Antonio pääsivät siinä matkustamaan. Kaikki olikin jo
valmisna, tavarat ja matkakapineet laivassa.
Pormestari rouvinensa, Katarina-täti, sukulaisia ja porvareja oli
kokoontuneet laivasillalle lähteviä saattamaan.
-- Toiveeni sinun suhteesi, Antonio, sanoi pormestari hiukan
väräjävällä äänellä, ovat toteutuneet. Jo pienenä poikana ollessasi
kuvittelin kaikkea tätä mielessäni ja nyt se on tapahtunut. Ota mukaasi
siunaukseni ja seuratkoon se sinua kaikilla retkilläsi!
-- Tee hänet onnelliseksi, kuiskasi Antonion äiti kyynelsilmin
Gertrudille.
Ankkurikettinki ratisi, purjenuorat kitisivät, ja hitaasti läksi laiva
liikkeelle. Se kulki hiljaista vauhtia ulos salmesta Tervaniemen ohi ja
yhä edelleen Uuraasen päin. Päivä oli noita harvoja syksypäiviä,
jolloin aurinko ikäänkuin jäähyväiseksi suutelee maata, jonka talvi ja
pakkanen kohta vajottavat sikeään uneen. Tuuli oli pohjassa, vaan
ainoastaan hienoinen viima synnytti väreitä veden pinnalla. Aurinko
valaisi kellertävillä säteillään puita, joista tuulet olivat riipineet
lehdet, ja luotojen kiviä, joidenka kyljissä, koska oli kova pako,
näkyi leveä, ruskea vaaleareunainen rengas. Koko luonnossa kuvautui
jonkunlainen jäykkä yksitoikkoisuus, lehtipuut seisoivat juroina ja
liikkumattomina ja synkän taustan muodostivat vihreät havumetsät. Oli
ikäänkuin luonto, puut ja kasvit olisivat vastanneet auringon
hyväilemiseen kylmäkiskoisesti:
-- Emme anna pettää itseämme, kesä on mennyt, jähmettyminen ja horros
odottavat meitä kenties jo muutaman päivän kuluttua.
Laiva lähestyi Keihäsniemen kapeaa väylää. Vasemmalla istui muutamia
tetriä juhlallisesti suuren koivun latvassa, ja oikealla puolella nousi
savupilari ihmisten asunnoista kohtisuoraan ylös. Ilma oli kirkas ja
kuultava, taivaan rannalla rajoittivat metsät näköalaa ja oikealla
puolella häämöitti Kiiskilän manner.
Gertrud istui laivan kannella maston juurella. Hän oli puettu pitkään
turkiksilla päärmättyyn päällysnuttuun, sillä sää oli kolea. Raitis
ilma oli pannut hänen poskensa rusoittamaan ja silmänsä hohtamaan.
Antonio seisoi hänen vieressänsä ja katseli kaupunkia, jonka talot ja
rakennukset vähitellen alkoivat vajota ja kadota näköpiiristä.
Ainoastaan linna ja muutamat tornit kohosivat vielä näkyvissä yli
muiden matalampien asuntojen.
-- Antonio, sanoi Gertrud, luonnolla on tänään semmoinen väritys, joka
oivallisesti sopii mielentilaamme. Sekin heittää jäähyväisiä.
-- Sama ajatus on vaistomaisesti kiintynyt minuunkin, vastasi Antonio
ja loi hellän, ihastuneen katseen Gertrudiin.
-- Kuule, sanoi Gertrud, tarttuen Antonion käteen ja hänen piirteissään
kuvautui rakastavainen hellyys ja ujo pelko.
Sanotaan, että luonnossa heijastuu ihmiselämä ja sen vaiheet. Kun kesä,
valon ja kukoistuksen aika, on ylimmillään, silloin on se ikäänkuin
kuva ihmisten rakkaudesta, mikä täyttää koko olennon, ja jota tällä
hetkellä tunnen koko sielussani. Vaan aurinko kääntää pois kasvonsa,
maa jähmettyy, tulee kolkoksi ja lumivaippa peittää kaikki kylmään
verhoonsa. Voiko ihmiselämässä tapahtua saman kaltaista, voiko rakkaus,
joka luo unelmia ja suloisia tunnelmia, voiko sekin muuttua
yksitoikkoiseksi, kylmäksi välinpitämättömyydeksi? Jo sitä
ajatellessani tunnen tuskaa, jäytävää tuskaa, ja Gertrudin juonteet
saivat totisen ilmeen.
Synkkä varjo leijaili Antonion kasvoilla ja hiukan suruvoittoisesti
vastasi hän:
-- Semmoista voi tapahtua, mutta se riippuu ihmisestä itsestään.
-- Eikö ihminen ole saman vaikutuksen alainen kuin luonto? Eivätkö ikä,
vanhuus ja elämän myrskyt voi saada samaa aikaan kuin syksyn rajuilmat?
-- Kyllä ihminen ruumiillisessa suhteessa on saman vaikutuksen alainen,
mutta hänen henkensä on vapaa. Siihen ei ulotu muut voimat kuin ne,
jotka sydämmen sisimmässä pohjassa asuvat, ja niiden vartijaksi on
ihminen itse asetettu.
-- Onhan ihminen heikko, muutamat ovat sanoneet, sen olen kuullut,
ettei rakkaus aina kestä kauan, sanoi Gertrud hämillään ja loi kysyvän
katseen Antonioon.
-- Kyllä, jollei sillä olisi uskollista auttajaa, tukea ja turvaa.
-- Ja mikä se olisi?
-- Se on velvollisuus.
-- Velvollisuus, toisti Gertrud ja hänen piirteensä kävivät
levollisiksi.
-- Rakkaus ja velvollisuus ovat kaksi sisarusta, jotka käsikkäin
kävelevät maailmassa, levittäen onnea, mutta ainoastaan siinä
tapauksessa, että ne kulkevat yhdessä. Rakkaus ilman velvollisuutta on
löyhä ja heikko, velvollisuus ilman rakkautta on synkkä ja hedelmätön.
Etelämaissa viiniköynnös kiertelee pitkin jalavan runkoa, kantaa
rypäleitä ja kohoaa vuosi vuodelta valoa ja lämpöä kohti. Jos se sieltä
retkahtaa alas, joutuu se maahan ihmisten tallattavaksi lokaan ja
kantaa vaan katkeria lehtiä. Samoin on rakkauden laita.
-- Onko velvollisuus sitten vahva ja murtumaton?
-- On, tai sen tulee olla, ilman sortuu ja huojuu kaikki. Sillä se ei
perustu tunnelmiin ja haaveiluun, vaan välttämättömyyteen,
ijankaikkiseen välttämättömyyteen. Ylempänä kaikkia inhimillisiä oloja
on siveyslaki, se vallitsee kaikkialla, ja sen kättä ei voi kukaan
välttää. Jos rakkaus joutuu sen kanssa ristiriitaan, silloin se häviää,
muuten se pysyy.
-- Niin, me emme siis ainoastaan saa rakastaa toisiamme, vaan meidän
on velvollisuus rakastaa toisiamme, ja niin kauan kuin tämä
velvollisuus on meille rakas, on rakkautemme ijäti pysyvä. -- Mikä
ihana velvollisuus, sanoi Gertrud nousten seisomaan laivan kannelle.
-- Niin, Gertrud, siinä on onni ja onnettomuus, ilo ja suru, kunnia ja
alennus!
-- Mieleni on yhtäkkiä tullut niin kevyeksi, kaikki epäilys on
kadonnut, sinun kanssasi ja sinun rinnallasi tahdon tehdä
velvollisuuteni ja rakkauteni antaa siihen voimia.
-- Sinä olet suuri aarre, Gertrud, elämäni onni ja siunaus! vastasi
Antonio ja suuteli vaimoansa.
Sitte he molemmat menivät laivan keulaan ja katselivat ruskeita
vaahtopäisiä aaltoja, joita kokka hajoitti kahtia päin. Tuuli oli
virkistynyt, vinhaa vauhtia kulki alus eteenpäin läpi Uuraan kapean
salmen Tuppuran laajalle selälle.
Kaupungista ei enää näkynyt kuin Olavintornin tasapää huippu, joka
kohosi yli metsien.