Pelastus.
Vaikka Antonio Borkhardtin ravintolassa tapahtuneen kaksintaistelun
jälkeen aivan matalalla äänellä lausui isällensä: nyt on aika toimia,
oli mestari Bilangh, joka seisoi lähellä sitoen Janeckin käsivartta,
varsin hyvin oivaltanut sanojen merkityksen. Sanat lausuttiin suomeksi,
johon kieleen mestari Bilangh, oleskeltuaan maassa lähes viisitoista
vuotta, oli täydellisesti perehtynyt. Ulkolaiset upseerit, jotka eivät
suomea ymmärtäneet, eivät siis voineet käsittää niiden merkitystä, jos
olisivatkin jotain kuulleet.
Kohta sen jälkeen palasi Bilangh linnaan, sulkeutui huoneeseensa ja
alkoi miettiä asemaansa. Että pormestarilla ja porvareilla oli jotakin
tekeillä, oli päivän selvää. Tämä loukkaus, jonka hänkin oli äsken omin
silmin nähnyt, oli omiaan kiihoittamaan ripeään toimintaan. Ja mitä
muuta tarkoittivat Antonion sanat kuin herttuan ja hänen väkensä
päästämistä kaupunkiin. Ja jos kaupunki kerran oli herttuan hallussa,
voitaisiinko linnaa enää puolustaa kauemmin? Tuskin päivääkään,
voisihan herttua muutamassa tunnissa ampua sen mäsäksi tykeillänsä, kun
hänen kerran sallittiin tähdätä niin läheltä kuin kaupungin vallilta.
Siis lopputuloksena mestari Bilanghin mietteistä oli se, että herttua
kohta oli oleva linnan herrana.
-- Onko minun turvallisuuteni vaarassa, arveli sitte mestari Bilangh,
-- kenties, kenties ei! Jos herttua on saanut vihiä osallisuudestani
Parryn salaliitossa, lienevät päiväni luetut. Vähemmistä syistä,
loukkaavasta sanasta ja herjapuheista lähettää hän ihmisiä
mestauslavalle. Sitäpaitsi tulee linnan päällystössä ja hallituksessa
perinpohjaisia muutoksia tapahtumaan. Parasta on poistua!
-- Minullahan on vielä täällä suuri tehtävä, ja Bilanghin kasvot saivat
pilkallisen ilmeen. Mitä sanoo suuri tuntematon, mestarini ja
käskijäni, jos hän huomaa nöyrän palvelijansa poistuneeksi? Kuka sitte
muuttaa historian kulkua? Voihan hän itse ryhtyä siihen toimeen. He
luulivat minussa tapaavansa typerän uskon kiihkoisan houkkion, joka
tottelisi heidän viittauksiansa. Vaan he erehtyvät, totisesti
erehtyvät. En pelkää heidän uhkauksiansa, katsokoon vaan Laurentius
Erici, kuinka hän itse pelastuu. Sitäpaitsi tunnen selittämätöntä
kaihoa, ikävää kotimaahani. Tourainen ihanat seudut kuvastuvat selvästi
eteeni. Kunnailla, joita aurinko huikaisevan kirkkaana valaisee,
rehentelee viiniköynnös, puutarha liittyy puutarhaan, vainio vainioon.
Viinirypäleet korjataan riemulla ja ilolla, keltainen cider vaahtoaa
astioissa ja kansa laulaa laulujaan kielellä, jossa on suloa ja
sointua.
Ja noudattaen käsittämätöntä, vaistontapaista tunnetta, joka useasti
määrää ihmisten teot, päätti mestari Bilangh heti ryhtyä varustuksiin
matkaa varten. Hän otti esille kaksi raudoitettua, isonlaista kirstua
ja alkoi sulloa niihin kirjoja, arvokkaampia esineitä, vaatteita. Tähän
toimeen meni koko ilta ja osa yötä. Viimeksi avasi hän erään komeron
seinässä, joka sisälsi kosolta kulta- ja hopearahoja. Nämä asetti hän
varovaisesti pitkiin, putkenmuotoisiin nahkavöihin, jotka olivat sitä
varten tehdytkin. Nahkavyöt kääri hän sitte ympärillensä, köyttäen ne
tiukasti kiinni. Ne peittivät suuren osan rintaa ja selkää, kainaloista
aina vyötäisiin saakka.
-- Kahtalainen hyöty, mutisi mestari Bilangh, ne ovat hyvässä säilössä
ja muodostavat vahvan suomuspanssarin, josta tuskin pyssyn luoti
tunkeutuu läpi.
Mestari Bilangh paneutui levollisesti maata. Vaan aamulla varhain, kun
syksyinen ume peitti linnan, kaupungin ja salmen, ja linnan muut
asukkaat nukkuivat, seisoi Bilangh jo linnan kartanolla. Uniset huovit
valjastivat hevosia rattaiden eteen ja läksivät kaupungista hakemaan
kauroja, joita siellä säilytettiin suuremmassa varasto-aitassa. Mestari
Bilangh puheli hiljaa erään huovin kanssa. Seurauksena tästä
kanssapuheesta oli se, että Bilanghin molemmat raudoitetut kirstut
kannettiin alas ja asetettiin kärryille. Bilangh seurasi itse mukana
kaupunkiin ja osoitti, mihin ne olivat vietävät. Kaupungissa asui
porvari, joka oli mestari Bilanghille kiitollisuuden velassa. Tämän
asuntoon käski Bilangh viedä kirstut.
-- Ystäväni, sanoi Bilangh, Te voitte tehdä minulle suuren palveluksen.
Nämä kirstut sisältävät kallisarvoisia esineitä. Voisitteko Te
säilyttää ne jonkun aikaa ja ensi tilaisuudessa lähettää ne Lybekiin?
-- Mielelläni teen Teille sen, vastasi porvari. Minulla ne ovatkin
hyvässä turvassa, kellarini laattian alla on syvä ja suuri aukko, sinne
olen kätkenyt rahani ja kallisarvoiset tavarani, sinne aion itsekin
paeta, jos kaupunki tulee ryöstettäväksi. Sinne eivät huovit löydä,
särkekööt ja ryöstäkööt sitte täällä ylhäällä, niin paljon kuin
tahtovat.
Mestari Bilangh kiitti ja poistui, toimittaaksensa muita asioita
kaupungilla. Eräältä huovilta, joka oli kaatunut eilispäivän kahakassa,
oli jäänyt hyvä ja vahva hevonen satuloineen. Bilangh osti sen
verrattain huokeasta ja asetti sen yllämainitun porvarin talliin. Nyt
oli kaikki valmisna matkaa varten. Bilangh palasi tyytyväisenä linnaan.
-- Nyt vielä muutama rivi herralleni ja mestarilleni, sanoi Bilangh ja
istuutui kirjoituspöytänsä ääreen. Hän kirjoitti nopeaan noin
neljänneksen sivun paperiarkille, sulki sen sinetillään ja asetti
kirjeen pöydälle helposti huomattavalle paikalle. Päällekirjoitus
kuului:
-- Hyvin arvoisalle ja korkeasti oppineelle Laurentius Ericille,
kuninkaalliselle pronotariolle.
Sitte poistui Bilangh linnasta. Hän oleskeli aamupuolen kaupungissa,
kävi Janeckin ja muiden haavoitettujen luona ja söi vahvan puolisen
Borkhardtin ravintolassa. Hän luuli hyökkäyksen tapahtuvan illalla tai
yöllä ja päätti jäädä sitä odottamaan. Yleisessä hälinässä arveli hän
helposti pääsevänsä kaupungista ulos, ja itäänpäin olivat tiet vapaat,
ei siellä ollut vihollisia.
Hyökkäys tapahtuikin jo kello kolme, siis keskellä päivää. Bilangh
satuloi hevosensa, piti sen valmiina ja odotteli sopivaa hetkeä. Kun
ensimmäinen hälinä hiukan oli tauonnut ja taistelu siirtyi raastuvan
torille, uskalsi Bilangh ratsastaa kadulle. Hän näki, kuinka Kurki
joutui vangiksi, Tiesenhausen pelastui linnaan ja kuinka rakuunat
kokoontuivat Greven ja Dombuskin ympärille.
-- Nuo pakenevat, ajatteli Bilangh ja päätti liittyä seuraan. Pari
kertaa yritettyään, onnistui hänen kolmannen kerran päästä riviin.
Ja siten selviää se alussa outo seikka, että Janecki näki mestari
Bilanghin ratsastavan takanansa maantiellä ulkopuolella kaupunkia.
Kun ensimmäinen tykinlaukaus ammuttiin linnasta, oli Laurentius Erici
huoneessaan mietiskellen suuria aikeitaan. Hän riensi nopeaan
akkunalle, joka oli juuri kaupunkiin päin. Siitä olikin mukava seurata
tapauksia. Hän näki selvään, kuinka herttuan huovit tunkeutuivat
kaupunkiin, kuinka kaduilla ja raastuvantorilla taisteltiin,
Tiesenhausenin pelastumisen, Aksel Kurjen vangiksi joutumisen ja
muukalaisten ratsumiesten paon.
Pater Laurentius meni Arvid Tavastia puhuttelemaan. Hän tapasi tämän
varsin voipuneena ja epätoivoisena, Tiesenhausen koetti lohdutella
linnanisäntää.
-- Me olemme hukassa, valitti Tavast, emme voi kestää enää päivääkään.
-? Kuinka on herttuan väki päässyt kaupunkiin? kysyi pater Laurentius.
-- Porvarit ovat luultavasti avanneet Vesiportin. Muuten se olisi ollut
mahdotonta.
-- Ratkaisu lähenee, arveli pater itsekseen. Otus lähenee ansaa,
tehkäämme se vahvaksi ja ottavaksi, ja hän läksi mestari Bilanghin luo.
Vaan Arvid Tavast otti vapisevin käsin salaisesta seinäkomerosta Jöns
Bultin laatiman ehdoituksen Suomen ja Puolan uniooniksi, jonka
Laurentius Erici oli tuonut mukanaan. Sitte sytytti hän vahakynttilän
ja poltti liekissä tuon vaarallisen paperin. Kun paperi oli tuhaksi
palanut, viskasi hän tuhankaristeet suureen ja tilavaan takkauuniin,
joka anasti suuren osan huoneesta.
Hiukan rauhoittuneena sanoi hän Tiesenhausenille:
-- Unhoittakaa evesti, että semmoinen ehdoitus on ollut tekeillä.
Epätietoista on, josko nytkään voin välttää mestaajan kirvestä, vaan
tuo paperikäärö olisi herttuan käsiin joutuneena meidät kaikki armotta
kuolemaan saattanut.
-- Voitte luottaa kunniasanaani, minä olen kätkevä salaisuuden
hiiskumatta.
Hiukan kiihoittuneena riensi Laurentius Erici mestari Bilanghin ovelle.
Hän koputti kerran, toisen, ei mitään vastausta. Hän tarttui
ovenripaan, ovi aukeni, se ei ollutkaan suljettu. Pater astui sisään.
Huone näytti hänestä autiolta ja tyhjältä. Hän meni
laboratoriohuoneeseen. Täällä oli kaikki huiskin haiskin mitä
suurimmassa epäjärjestyksessä. Retortit ja kattilat laattialla,
seinäkaappien ovet seljällään, vanhoja kirjeiden lehtiä hajallaan
nurkissa.
Poissa! mihin ja milloin? arveli pater ja omituinen raskas tunne
valtasi hänet. Hän palasi etuhuoneeseen ja äkkäsi heti kirjeen, jonka
mestari Bilangh lähtiessään oli kirjoittanut ja asettanut huomattavalle
paikalle.
-- Minulle! Tässä lienee arvoituksen selitys, ja pater istuutui
Bilanghin nojatuoliin kirjettä rauhassa lukemaan.
Kirje oli näin kuuluva:
Suurelle tuntemattomalle!
Kun tämä kirje osuu käsiinne, en minä enää ole linnassa. Tehtävään,
johon minua aiotte, en ryhdy. Korjatkoot muut historian juoksua,
minulla ei ole siihen halua. Kohtalojen ratas on raskas, se on jo
musertanut monta mahtavaa, jotka sen suuntaa ovat tahtoneet ohjata.
Minun mielestäni olette Te itse siihen toimeen sopivampi, miks'ette
itse käy työhön käsiksi? Nyt on kohta sopiva tilaisuus.
-- Sen olen tekeväkin, mutisi Laurentius Erici, tulen ominenikin
toimeen. Vaan mitä on tämä? ja hän jatkoi lukuaan.
Ennenkuin eroan, tahdon kuitenkin kertoa jotakin, josta voi olla
Teille hyötyä, jos se jo ei ole myöhäistä. Herttua ei ole niin
typerä, kuin luulette. Hän tuntee vastustajansa ja on varuillansa.
Viikko sitten sai hän urkkijoiltansa -- hänellä on semmoisia
Varsovassa -- tiedon, että kuningas Sigismund on lähettänyt
lähettilään Suomeen. Samalla väittävät urkkijat, että lähettilään
puvussa piilee vaarallinen jesuita. Herttua on kauan jo halunnut
saada haltuunsa miehen, jolla on juonten pääkerä, voidakseen
häneltä saada tietoja Suomen herrojen valtiokavallusta
tarkoittavista vehkeistä.
Jos nämä rivit osuvat käsiinne ennenkuin kaupunki on herttuan
hallussa ja linna saarrettu, niin paetkaa. Jos taas myöhemmin,
täytyy Teillä todellakin olla ylenluonnollisia voimia
käytettävänne pelastuaksenne tästä ansasta, johon olette
joutunut.
Minua taas ei herttua enää saavuta, jesuittain veljeskuntaa ja
sen valtaa en pelkää, sillä minulla on mahtavia puolustajia ja
toivon, että Tekin, arvoisa isä, tulevaisuudessa, jos taas
yhdymme, osoitatte kiitollisuutta varoituksestani. Seuratkaa
esimerkkiäni, puhdistakaa tomu jaloistanne ja jättäkää pohjola,
sen ilmanala ei ole terveellinen veljeskunnallenne. Näettehän,
minustakin, uskonkiihkoisesta, innokkaasta etelämaalaisesta on
tullut kylmä skeptiko, joka välinpitämättömästi katselee asian
menoa. Ottakaa vastaan jäähyväistervehdys, jonka lähettää
nöyrin palvelijanne
_Filip Bilangh_.
-- Hän on liian viisas välikappaleeksi, sanoi Laurentius Erici
itsekseen, hän on minun kaltaiseni, semmoiset miehet kelpaavat
johtajiksi, vaan eivät alennu tahdottomiksi käskyläisiksi. Se unelma
raukesi ja kaikki muut suuret aikeet sen mukana. Itse en voi mitään,
herttua on heti vangitseva minut, kun vaan saa linnan haltuunsa, ei hän
välitä lähettilään arvostanikaan. Pakoon siis, vaan miten, siinä on
kysymys.
Ja Laurentius Erici palasi masentuneena omaan huoneeseensa ja alkoi
avaraan ikkunakomeroon kyyristyneenä katsella raastuvan torille ja
kaupunkiin, jossa herttuan väki yhä hääri, asettaen porteille ja
torneihin varusväkeä.
Yhtäkkiä saivat hänen masennuksesta kangistuneet piirteensä enemmän
eloa. Hän laskeutui alas akkunakomerosta, lukitsi oven ja riisui takin
yltänsä. Tikarillansa ratkoi hän sitte varovaisesti auki kaksi saumaa
ja otti päällyskankaan ja sisävuorin välistä pienen, hienosta mustasta
nahasta tehdyn salkun. Se oli pyöreillä nahkahihnoilla kiinni nidottu,
pater päästi ne auki ja kirvoitti esille paperisen kirjekuoren, jonka
takasivulle oli latinaksi kirjoitettu: Laurentius Eriöille, kun hän
lähtee Suomeen.
Kirjekuori sisälsi tukun paperiliuskoja, muutamat niistä olivat jo
kellastuneita ja näyttivät vanhoilta, muutamat olivat nähtävästi vasta
nykyään kirjoitettuja. Pater istuutui rahille ja alkoi tyynesti
tarkastaa aarrettansa, ainoastaan hänen vapisevat kätensä, kun hän
tarttui hienoihin paperiliuskoihin, ilmaisivat hänen sisällistä
liikutustaan.
-- Jäljennös pater Hannibal Codretin sepittämästä kertomuksesta Parryn
salaliitosta ja Bilanghin osallisuudesta siihen. Alkuperäinen asiakirja
säilytetään veljeskuntamme arkistossa Roomassa. -- Se on jo tehnyt
tehtävänsä, mutisi Laurentius Erici, ja asetti paperitukun syrjään.
Sitte seurasi pitkä ja kapea paperiliuska, johon oli piirretty seuraava
päällekirjoitus: Luettelo niistä, jotka Suomessa tunnustavat pyhää
katolilaista uskoa tai ovat siihen taipuvaiset.
-- Katarina Bröijer Viipurissa, luki pater Laurentius heti ensimmäisten
nimien joukossa. Siihen ei nyt ole aikaa, arveli hän sitte ja asetti
luettelon viereensä rahille.
Seuraava paperi oli vanha ja kellastunut, hienoa kirjoitusta täynnä. Se
ei ollutkaan jäljennös, vaan alkuperäinen, ja sen laitaan oli
toisenlaisella, vieraalla, jykevämmällä käsialalla kirjoitettu:
Säilytettävä ja veljeskunnan arkistoon takaisin jätettävä.
Laurentius Erici alkoi lukea sitä ja mitä enemmän hän edistyi tässä,
sitä eloisimmiksi kävivät hänen piirteensä.
Lopetettuaan lukunsa nousi hän ylös, kävi pari kertaa yli laattian ja
puhkesi sanomaan:
-- Ylistetty ollos, Sinä pyhä Ignatius, joka teit salaisuuksien
urkkimisen veljeskuntamme tärkeimmäksi tehtäväksi. Todellakin se, joka
salaisuuden ilmoittaa veljeskunnallemme, lähettäin siitä kirjallisen
ilmoituksen arkistossa säilytettäväksi, hän tekee enemmän hyötyä, kuin
joka kääntää kymmenen pakanaa.
Kellastunut paperiliuska, joka herätti semmoisia kiitollisuuden
tunteita pater Laurentiusessa, sisälsi näin kuuluvan latinalaisen
kirjoituksen:
-- Minä Clemens, halpa dominikaaniveli, joka vuonna 1495 viisi
kuukautta ennen suurta venäläissotaa ja pyhän Andrean päivänä
tapahtunutta ihmeellistä kaupungin pelastusta, saavuin Viipuriin
Suomeen opettamaan luostariveljille ja maan asukkaille puutarhan hoitoa
ja hyödyllisten yrttien käytäntöä ja vuonna 1518 paaston aikana sain
käskyn saapua Roomaan kuulusteltavaksi muutamassa tärkeässä
veljeskuntaamme koskevassa asiassa, tahdon täten, ennenkuin tästä
elämästä eroan ja muutenkin korkeaan ikääni nähden, ennenkuin muistoni
pettää, ilmoittaa kirjallisesti erään salaisuuden, josta minulla on
tietoa. Se, joka nämä rivit lukee ja jolle niistä on hyötyä, antakoon
lukea messuja minun sieluni pelastukseksi. Seuraa siis ja paina
mieleesi:
Kaupungin kuninkaallinen linna sijaitsee pienellä saarella ja sen
kummallakin puolella on salmet. Ettei kuitenkaan linnan asukkaat, jos
vihollinen saisi kaupungin haltuunsa tai mikä muu odottamaton tapaus
tapahtuisi, olisi kokonaan pois suljetut muiden ihmisten yhteydestä, on
olemassa vedenalainen salainen käytävä, joka johtaa linnasta
kaupunkiin. Tätä seikkaa pidetään kuitenkin hyvin salassa, ainoastaan
harvat porvarit, linnan isäntä ja hänen uskottunsa ovat tästä
osallisiksi tulleet.
Käytävä alkaa eräästä maapinnan alla olevasta huoneesta, joka sijaitsee
linnan eteläisessä osassa noin viisitoista kyynärää pienestä tornista.
Siihen päästään rautaisesta ovesta, jonka avaimet aina ovat linnan
isännän hallussa.
Käytävä kulkee suoraan itään pienen tornin sisäpuolitse ja painuu
vähitellen syvemmälle ja syvemmälle maapohjaan päin. Useat portaat
johtavat alaspäin, ja se on niin korkea, että tavallinen mies voi
kulkea suorana, Salmen toiselle puolella, juuri siinä missä kaupungin
muuri alkaa, johtavat portaat ylöspäin ja rautainen ovi sulkee tien.
Tästä jakautuu käytävä kolmeen eri haaraan. Kun ovi avataan ja
kuljetaan viisi kyynärää eteenpäin, tekee käytävä jyrkän käännöksen
vasempaan ja sileä kiviseinä estää suoraan kulkemasta. Vasempaan
kulkevalla käytävällä on kaksi ulospääsöä, toinen talossa, joka kuuluu
franciskaaniveljeskunnalle ja on keskellä Saksalaiskatua [Alakatu]
torilta Karjaportille kulkiessa oikealla puolella korkean mäen
töyräällä, toinen itse franciskaaniluostarissa Karjaportin vieressä.
Tämä käytävä on se, joka on linnanisännille tunnettu ja jota useammin
käytetään. Oikealle s.o. eteläänpäin kulkevasta haarasta ei minulla ole
tarkempia tietoja, sanotaan sen johtavan veljeskuntamme luostariin
[nykyinen vanha Suomenkirkko] meren rannalle, vaan sitä epäilen, koska
väli on pitkä ja maaperä kallioista. En myöskään tiedä, kuinka siihen
käytävään päästään. Keskimäinen haara, joka on linnasta tulevan
käytävän suorana jatkona, eroaa siitä sileästä kiviseinästä ja johtaa
toiseen taloon Saksalaiskadun varrella torilta lukien. Tämä talo kuuluu
meidän veljeskunnallemme, kuten useat talot ja maatilkut sekä
kaupungissa että sen ulkopuolella.
Mutta käytävään on vielä toinenkin pääsö itse linnasta. Sinä, jota joko
hätä tai onnettomuus pakoittavat kulkemaan tätä maanalaista tietä,
menettele seuraavaisesti:
Varusta mukaasi noin jalan pituinen ja peukalon leveyden paksuinen
rautapultti, joka on hiukan suippu kärestä, ja jonkun verran öljyä.
Astu alas pienen tornin alimmaiseen kerrokseen, jota käytetään
tavallisesti viinikellarina tai vankikomerona, ja tarkasta ovesta
astuessasi vasemmanpuolista seinää. Siinä huomaat useita
kivimöhkäleitä, jotka eroavat muista säännöllisen muotonsa kautta ja
sitenkin, että niiden ympärillä on vähemmän kalkkisekoitusta. Kahdessa
niistä on kiveen hakatut ristit, ja niiden kulmassa pieni kolo. Pistä
rautapultti tähän koloon, paina voimiesi mukaan. Kivet erkanevat ja
aukko syntyy niin suuri, että täysikasvuinen mies voi ryömiä sen läpi
käytävään, joka kulkee siitä sivutse. Kulje nopeasti käytävän läpi ja
sinä saavut salmen tuolla puolella olevalle rautaovelle, josta jo
puhuin. Siinä on suuri lukko, ja tämänkin oven avaimet ovat linnan
isännän huostassa. Kun käytävä tehtiin, teetti dominikaani-veljesten
guardiani, joka oli taitava rautatöissä, nämä ovet ja niissäkin on
salaisuus. Keskellä ovea on neljä pientä reikää ilmanvaihdon vuoksi,
ettei ilma käytävässä ummehtuisi ja pilaantuisi. Vuodata keskimmäiseen
reikään öljyä ja pistä rautapultti siihen. Paina ensin alaspäin ja
kohota sitte ylöspäin, ja ovi aukenee. Samaten on se suljettava
toiselta puolelta.
Sileässä kiviseinässä oven toisella puolella huomaat myös pyöreän
reiän. Pistä tähän rautapultti, ja kivet aukenevat ja päästävät sinut
kulkemaan. Sulje ne toiselta puolen ja jatka matkaasi pitkin käytävää,
joka johtaa ensiksi jo mainitsemani talon kellariin. Kellarista vie
samalla tavalla avattava rautaovi rakennuksen äärimmäisessä osassa
olevaan huoneeseen.
Vielä yhden salaisuuden tahdon ilmaista. Lähellä portaita, jotka salmen
toisella puolella johtavat käytävästä rautaovelle, on myöskin kaksi
ristillä merkittyä kiveä. Niiden välissä alareunassa on kolo, joka on
kalkkiruukilla täytetty. Jos kalkkisekoitus otetaan pois ja rautapultti
pistetään koloon ja suurella voimalla sitä painetaan, -- sillä kivet
liittyvät tiukasti toisiinsa ja ovat vedenpitävällä ja kauan
hautuneella kalkkiruukilla toisiinsa liitetyt -- tulvaavat aallot
käytävään ja täyttävät sen. Vaan tähän tarvitaan enemmän kuin yhden
miehen voima, ja linnan isäntäkin tuntee sen salaisuuden.
Kolme kertaa olen itse tätä tietä kulkenut. Tapaukset ovat selvänä
mielessäni, vaan en voi niistä enemmän kertoa, koska ne kuuluvat pyhän
ripin salaisuuksiin ja vieläkin saattavat mieleni pyöristymään. Annettu
Roomassa Dominikaaniluostarissa Basilica della Madren luona
puolipaaston aikana vuonna 1520.
-- Messuja olet saava, sinä kunnon sielu, sanoi pater Laurentius,
luettuaan vanhan munkin sepustuksen, ja vielä itse ikuisessa
kaupungissa pyhän Ignatiusen kirkossa.
Ja pater Laurentius luki vielä kahdesti tuon tärkeän asiakirjan ja
koetti painaa yksityisseikat mieleensä. Sitte kokosi hän taas paperit
nahkasalkkuun ja kätki ne povellensa.
Hän meni rivakasti ulos huoneestaan, astui alas portaita myöten ja
saapui pienemmälle linnanpihalle, jonka muodostavat jykevä Olavintorni,
sen ja pienen tornin välillä ulottuva linnan päärakennus ja pohjoiseen
päin oleva siipirakennus. Pihalle tultuaan huomasi hän, ettei päivän
kahakka ollut ollut ilman seurauksia. Siellä täällä virui haavoitettuja
huoveja, joita ei oltu ennätetty korjata, koska kaikki linnan huoneet
olivat täpötäynnä, kun Tiesenhausenin kanssa oli pelastunut linnaan
semmoisiakin sotilaita, jotka olivat olleet kaupungissa majoitetut.
Aivan Olavintornin juurella, joka suunnattoman suurena kohosi ikäänkuin
ilkkuen ihmisten pienuutta, makasi kaksi parrakasta huovia. Syvistä
haavoista vuoti verta, ja miesten kalpeat kasvot osoittivat, että
voimat olivat jo vähissä.
-- Miksei haavoitettuja sidota, kysyi Laurentius Erici toisilta
sotilailta, jotka neuvottomina seisoivat vieressä.
-- Olemme kyllä koettaneet, vaan meidän siteemme eivät kestä, eikä
mestari Bilanghia tavata mistään. Hän on kenties joutunut vangiksi
kaupungissa ollessaan.
Pater kulki edelleen siitä kapeasta aukosta, josta juuri Olavintornin
sivuitse päästiin linnan suuremmalle, avonaiselle takapihalle. Tätä
ympäröitsevissä rakennuksissa asuivat huovit, palvelijat ja siellä oli
varastohuoneita, tehtaita, talleja y.m. Myös takapihallakin oli suuri
hälinä ja sekasorto, huoveja ja linnanpalvelijoita juoksi edestakaisin
ja kaikkien kasvot osoittivat hämmästystä ja pelkoa. Kuolleita hevosia
ja miehiä makasi siellä täällä ja haavoitetut huovit, joita oli
kannettu muutamien puiden siimekseen, ruohostoon, päästivät sydäntä
särkeviä huutoja ja valituksia. Kirouksia ja rukouksia kuultiin
sekaisin, ja hyytynyttä verta näkyi voikukkien lehdillä ja purjojen
valkeissa kukissa, jotka pistivät esille sakeasta, tummanvihreästä
ruohostosta.
Vähän etempänä muista rakennuksista oli linnan paja. Sinne suuntasi
pater askeleensa. Roteva seppä takoi alasimella, ja nuori mies löi
välistä suuremmalla moukarilla.
-- Kuule, kuinka huovit parkuvat, sanoi seppä, vilkaisten ulos pihalle,
jossa huovit tuskissaan vääntelihivät.
-- Anna heidän parkua, sanoi nuorempi mies ja löi moukarilla
tulipunaista rautaa, niin että säkenet sinkoilivat. Toisin he silloin
kirkuivat, kun isäni tappoivat ja talomme polttivat.
-- Vai niin, missä se oli?
-- Säämingissä se tapahtui, vastasi nuorempi, ja siitä on nyt noin
kolme vuotta, silloin kuin nuijamiehetkin Pohjanmaalla teloitettiin.
Minä läksin tänne alamaahan ja pääsin ensin kaupunkiin ja sitte linnaan
sepäksi. Me taomme aseita, käyttäköön niitä sitte kuka hyvänsä. Kyllä
herttua kohta puhdasta tekee, ole siitä huoletta.
-- Luuletko niin?
-- Se on varmaa. Kuuluu olevan herroille oikeen julmistunut. En
tahtoisi olla Kurjen ja Tavastin sijassa. Onhan siitä välistä
hyötyäkin, että on tämmöinen köyhä ja mitätön mies. Suuret herrat ne
nyt helisemässä ovat.
Silloin äkkäsivät pajamiehet pater Laurentiusen ja keskustelu pysähtyi
eikä pajasta kuulunut muuta kuin vasaran kalsketta.
Pater pysähtyi hetkeksi ovelle ja katseli miesten työtä. Samalla
etsivät hänen katseensa semmoista rautapulttia, jota vanha munkki oli
neuvonut. Pajassa ei näkynyt. Laurentius Erici aikoi jo puhutella
pajamiehiä ja pyytää heitä tekemään semmoista esinettä. Silloin huomasi
hän pajan seinävieruksella kuonan ja muun romuraudan joukossa halutun
rautakappaleen. Se oli väkikangen katkennut pää, runsaasti jalan
pituinen ja kärestä suippo. Seppien huomaamatta nosti pater sen ylös,
kätki viittansa alle ja poistui verkalleen.
-- Kukahan tuo pitkä mies oli? kysyi vanha seppä.
-- Sehän oli itse kuninkaan lähettiläs, joka pari päivää sitte saapui
Varsovasta. Merrassa se on, sekin.
-- Merrassa taitaa olla, tokasi vanha seppä ja katsoi pater
Laurentiusta, joka juuri katosi aukkoon, josta päästiin sisäpihalle.
Mestari Bilanghin huoneesta tapasi Laurentius Erici pienen pullon,
jossa oli keltaista öljyä. Sitte palasi hän omaan huoneeseensa, kääri
ympärillensä laajan viitan, tarkasti aseitansa ja oli niin valmis
matkaan.
Pienen tornin kellarikerrokseen päästiin portaita myöten, jotka
laskeutuivat alas painumaan siitä kohdasta, jossa siipirakennukset
liittyivät yhteen. Kun pater tuli alas suurista portaista ja kääntyi
oikealle tarkastamaan, minkälainen pääsö olisi kellarikerrokseen,
huomasi hän sotilaan, joka yksitoikkoisesti käveli edestakaisin
kellariin johtavien portaiden edustalla.
-- Mitä vartioitset, kysyi pater huovilta, joka kääntyi kuultuaan
tulevan askeleet.
-- Kolmannessa kellarissa tornin alla on vanki. Ratsumestari Tavast toi
eilen pormestari Bröijerin pojan tänne säilöön. Hänen sanotaan
kaksintaistelussa haavoittaneen puolalaista kapteenia.
-- Uusi este, mutisi pater, ja hänen kasvonsa synkistyivät.
-- Onko luvallista puhutella vankia?
-- Sitä en tiedä, vaan ratsumestarilta voi saada tiedon siitä.
Samassa tuli Ivar Tavast yli pihan. Hänen käyntinsä oli epätasainen,
kasvot kelmeät ja katseessa kuvautui tuskainen ja kärsimätön ilme. Hän
näytti hermostuneelta ja tarjosi kuuman kätensä pater Laurentiuselle.
-- Synti ja kirous! Missä on mestari Bilangh? Haavoitetut ulvovat kuin
nälkäiset sudet ja huutavat apua. Onko hänkin joutunut pyöveli-herttuan
vangiksi?
-- Kenties, kuka voi sitä tarkoilleen sanoa. Minä haluaisin puhutella
eilistä vankianne, herra ratsumestari. Käykö se laatuun?
-- Ah, vangin olen todellakin unohtanut tässä hälinässä. Puhutelkaa
häntä niin paljon, kuin tahdotte. Minusta alkaa kaikki olla
yhdentekevää.
Ivar Tavast kutsui luoksensa vahtisotamiehen ja käski hänet päästämään
paterin vangin luo.
Kohta ilmestyi vanginvartija avainkimppuineen ja lyhtineen, ja pater
varustautui seuraamaan häntä.
-- Vielä muutama sana, arvoisa herra. Missä ovat Sigismundin legionat
ja missä hänen laivansa? Isälläni on tuolla paljon paperikääröjä,
joissa on kuninkaallinen nimikirjoitus alla. Ne ovat täynnä koreita
lupauksia ja kehoituksia. Ja me narrit olemme niihin luottaneet. Tällä
hetkellä kenties herttuan huovit mellastavat Vesunnissa ja Kurjalassa,
ja herttuan pyöveli jo hioo kirvestään niskamme varalle. Olen tähän
saakka vielä säilyttänyt toivon kipinää. Useasti kun aamulla
herätessäni loin katseen ulapalle, kuvaelin mielessäni sitä riemua,
joka syntyisi, jos lukuisa laivasto korkeine mastoineen purjehtisi
tänne tuoden apua tai kuninkaallinen lippu liehuisi tuolla
Pantsarlahden vuorella, ja hurjat ratsujoukot kiitäisivät alas
rinnettä myöten. Vaan se oli turhaa. Jos vielä hengissä palajatte
Varsovaan, viekää Sigismundille tervehdyksiä niiltä, joilta hänen
kykenemättömyytensä on riistänyt maat ja mannut ja vienyt turmioon.
Värttinä sopisi hänelle paremmin kuin miekka ja kehruurahi paremmin
kuin valtaistuin.
Pater aikoi vastata, vaan Ivar Tavastin silmissä kuvautui niin hurja
ilme, että hän katsoi parhaaksi vaieta.
Vanginvartija oli sillä aikaa avannut ulko-oven ja pater astui
etumaiseen kellariin. Se ei vielä ollut pilkkopimeä, sillä pienestä
maapinnan tasalla olevasta akkunasta tuli hiukan valoa, Tynnyrejä,
suuria ja pieniä, saviruukkuja ja tammilekkerejä seisoi siellä
hiekkapohjalla.
-- Ah, Harvialan herran aarteita, lausui Tavast, joka oli seurannut
pateria ja vanginvartijaa, ja hän alkoi tarkastaa niitä huolellisesti.
-- Espanjan viiniä, tulista ja väkevää. Semmoista nyt juuri tarvitaan
kestääksensä näitä ponnistuksia. Kuule, tule tänne!
Vahtisotamies tuli.
-- Vie neljä ruukkua huoneeseeni, toiseen kertaan. Ja ota itsellesi
yksi muistoksi minulta. Sinä pelastit kerran henkeni Nuijasodan aikana.
-- Kyllä, herra ratsumestari!
-- Niin, sen muistan hyvin. Silloin oli toiset ajat. Onnen pyörä on
kääntynyt, ja nyt olemme me raitiossa.
Sotamies kokosi ruukut syliinsä ja läksi viemään niitä,
-- Hauskaa keskustelua, arvoisa herra, huusi Tavast Laurentius Ericille
ja seurasi viheltäen vahtisotamiestä.
Vanginvartija avasi vielä toisenkin oven, joka naristen kääntyi
ruostuneilla saranoillaan, ja astui toiseen kellariin, joka oli vielä
hiukan alempana kuin ensimmäinen. Se oli ihkasen pilkkopimeä ja
ainoastaan se heikko valo, jota lyhti loi ympärillensä, osoitti
tulijoille tietä.
Kellarista johti kaksi kivistä porrasliuskaa kolmanteen kellariin,
johon päästiin puisen, jykevän oven kautta.
Avainkimppu helisi ja kilisi, viimein löysi vanginvartija sopivan
avaimen ja ovi aukeni.
Ummehtunut kostea ilma löyhähti vastaan ja paadet, jotka muodostivat
laattian, tuntuivat liukkailta.
-- Asettakaa lyhty laattialle ja poistukaa, sanoi pater.
Vanginvartija totteli, ja pater kuunteli hetkisen tullakseen
vakuutetuksi siitä, että hän todellakin oli mennyt pois.
Sitte suuntasi hän askeleensa vankikomeron länsiosaan, jossa
inhimillinen olento venyi olkipahnoilla. Laattialla seisoi saviruukku,
jossa oli maitoa, ja vieressä lautasella oli ruuantähteitä.
Lyhdin valossa näki pater, että vankikomeron asukas oli kohonnut
makaavasta asemastaan ja uteliaasti katseli tulijaa.
Kun Antonio Borkhardtin ravintolasta seurasi Ivar Tavastia linnaan, oli
hän sangen rohkealla mielellä. Hän oli voittajana suoriutunut
kaksintaistelusta Janeckin kanssa ja piti vangitsemistansa ainoastaan
todistuksena muukalaisten upseerien kateudesta ja kostonhimosta. Hän
luuli, että Arvid Tavast jo heti illalla tai ainakin aamulla päästäisi
hänet vapaaksi.
Kun Ivar Tavast sitte sulki hänet tähän maanalaiseen komeroon, ei hänen
rohkeutensa vieläkään lannistunut.
-- Hän on päihtynyt, arveli Antonio itsekseen ja sanaakaan sanomatta
ojensi hän itsensä suoraksi sille olkikuvolle, jonka vanginvartija
levitti hänen allensa.
Vaan kun vanginvartija kierrettyänsä oven lukkoon poistui ja heitti
hänet yksinään, alkoi hänestä kohta tuntua ikävältä. Hän venyi hetkisen
olkipahnoilla, ja monenlaisia ajatuksia alkoi tunkeutua väkisinkin
hänen mieleensä, Janeckin ja Gertrudin kuvat etupäässä kuvastuivat
hänen eteensä ja mielikuvitus, jota yksinäisyys kiihoitti, alkoi niistä
ryhmitellä kuvasarjoja, mitkä lopulta Antoniosta näkyivät hyvin
todenmukaisilta, saivatpa todellisten tapausten muodon.
-- Olivatko Janeckin sanat Borkhardtin ravintolassa vaan turhaa
kehumista, vai oliko hän todellakin Gertrudiin rakastunut? Uhkasiko
mikä vaara Gertrudia? Ryhtyisikö pormestari todellakin, kuten Antonio
oli kehoittanut, ratkaisevaan toimenpiteeseen lopettaaksensa
muukalaisten valtaa?
Nämä ajatukset kiusasivat Antoniota ja häiritsivät hänen rauhaansa,
Päästäksensä niistä irralleen alkoi hän kävellä pitkin laattiaa.
Viimein sai hän tästäkin kylliksensä. Hän kääriytyi viittaansa,
heittäytyi olkikuvolle ja päätti nukkua ja jättää kaikki turhat
aprikoimiset siksensä.
Hän vaipui kohta uneen. Vaan samat ajatukset, jotka valveella ollessa
pyörivät hänen päässänsä, eivät jättäneet häntä unissakaan. Välistä
näki hän Janeckin ilkkuvat ja pöyhkeät kasvot, välistä esiintyi Gertrud
tuskaisen ja suruisen näköisenä, hiukset hajallaan ja kyyneleet
silmissä. Viimein oli hän taas olevinaan taistelussa, Janecki seisoi
uhkaavana, säilä tojossa, Antonio koetti väistää hänen iskuansa,
silloin heräsi hän.
Yö oli jo aamupuolessa, kosteus oli tunkeutunut hänen jäseniinsä, häntä
paleli ja nopeilla liikkeillä ja edestakaisin astumisella koetti hän
saavuttaa ruumiinlämpöä.
Päivän kuluessa eneni hänen kärsimättömyytensä. Hän odotteli, että
Arvid Tavast kutsuttaisi hänet luoksensa, vaan ketään ei kuulunut.
Olivat luultavasti unohtaneet hänet. Hitaasti kuluivat päivän hetket,
hän alkoi jo tottua pimeyteen ja tarkasteli vankikomeroansa. Se oli
kudottu jykevistä maakivistä, pyöreistä ja epäsäännöllisistä
lohkareista, ainoastaan vasen seinä ovesta päin tullen oli
säännöllisistä ja sileimmistä paasista.
Puolen päivän aikana tuli vanginvartija. Antonio kyseli tältä yhtä ja
toista.
-- Missä on ratsumestari Tavast? kysyi hän viimein.
-- Ratsumestari makaa, vastasi vankinihti, asettaen maitoruukun ja
ruoka-astian laattialle, Sitäpaitsi on minun kielletty puhumasta
vankien kanssa.
-- No, tuokaa minulle sitte edes kynttilä, että voisin vähän katsella
ympärilleni.
-- Sen voin tehdä, vastasi vanginvartija, ja hetkisen kuluttua palasi
hän takaisin ja asetti laattialle palavan kynttilän, mikä kuitenkin
kosteassa ja ummehtuneessa ilmassa paloi vaivaloisesti.
Kynttilä kädessä tarkasteli Antonio vankilansa seiniä. Yksityiskohdat
esiintyivät nyt selvemmin kuin aamupuolella.
-- Kiveä ja kalkkisekoitusta, ei mitään muuta, mutisi hän itsekseen.
Vasemmanpuolisessa seinässä huomasi hän säännöllisiä kivilohkareita ja
kahdessa oli pienet, sirotekoiset ristit.
-- Lieneeköhän tuossa joku haudattu, arveli Antonio ja lopetti synkkänä
tarkastuksensa.
Noin kello kolmen aikana kuuli hän jymeää ampumista, Linnan tykit
paukkuivat, torvet soivat ja kaukaista, hiljaista pauhinaa tunkeutui
maanalaiseen luolaan saakka.
-- Nyt taistellaan. Vaan kuka voittaa ja kuka tulee voitetuksi? Onko
isäni avannut kaupungin portit keskellä päivää? Onko äkillinen rynnäkkö
onnistunut vai ei?
Viimein hiljeni kaikki ja entinen rauha vallitsi. Antonion
kärsimättömyys eneni hetki hetkeltä. Taas ratisi ovi, vanginvartija
tuli ja hänen seurassaan pitkä, tuntematon mies. Muukalainen asetti
lyhdyn Antonion kynttilän viereen, käski vanginvartijan poistua ja
katsoi Antoniota, ikäänkuin miettien, millä hän alkaisi puheensa.
-- Tohtori Bröijer, sanoi hän sitte ikäänkuin epäröiden, älkää
kummastuko, että muukalainen, jota ette tunne, etsii teitä
vankikomerossa, jossa teitä vastoin lakia ja oikeutta pidetään.
Yhteinen harrastus yhdistää meitä tällä hetkellä, niin kaukana kuin
muuten olemmekin toisistamme. Minussa näette kuningas Sigismundin
lähettilään ja kuninkaallisen pronotarion. Laurentius Erici on nimeni.
-- Ja entisen lakitieteen professorin Ingolstadtin jesuitakollegiossa,
vastasi Antonio kohoten istualleen. Jo heti, kun aloitte puhua, tuntui
äänenne tutulta ja nyt muistan Teidät selvästi. Minulla oli kerran onni
kuunnella luentoanne kanoonisesta oikeudesta. Te puhuitte kirkon ja
valtion keskinäisestä suhteesta, Luentonne olivat silloin suuressa
huudossa.
Tumma puna sävähti paterin kasvoille. Hänen piirteensä saivat synkän
ilmeen ja vihaisesti iskivät hänen silmänsä. Kohta malttoi hän
kuitenkin mielensä, hänen kasvonsa saivat entisen tyynen ulkomuodon ja
hän vastasi levollisesti:
-- Sitä parempi. Nythän tunnemme toisemme perinpohjin ja voimme
rauhallisesti keskustella.
-- Mitä on tapahtunut tänään? ehätti Antonio kysymään.
-- Kaupunki on herttuan hallussa. Aksel Kurki vankina, Tiesenhausen
turvassa linnassa, osa puolalaisia ja virolaisia pääsi pakenemaan.
Miten herttua saavutti näin äkillisen voiton, sen tiedätte Te kenties
paremmin kuin minä.
Antonio ei vastannut mitään tähän salavihkaiseen syytökseen, kysäsi
vaan:
-- Onko nyt kaupungissa kaikki rauhallista?
-- On, niin paljon kuin minä voin huomata. Herttuan väki vallitsee
kaikki tärkeimmät paikat.
Vastustamaton halu syttyi Antoniossa päästä pois tästä ahtaasta
luolasta kaupunkiin, vapauteen.
Pater arvasi Antonion ajatukset. Hänen ohuet huulensa vetäytyivät
hymyyn ja hän jatkoi seuraten hetken synnyttämää päätöstä:
-- Kappale maailmanhistoriaa näytellään täällä tänään. Me olemme myös
siinä näytelmässä osallisia, vaan me kuulumme vastakkaisiin leiriin.
Antonio kuunteli huomaavaisesti tajuamatta, mihin pater aikoi tulla.
-- Te olette nuori, oppinut, teissä on intoa ja tarmoa. Älkää luulko,
että Te olette minulle aivan tuntematon, minun virkaani kuuluu pitää
huolta ihmisistä ja heidän toimistansa. Te olette opiskellut Bolognassa
ja Alamailla.
Antonion kasvot osoittivat hämmästystä, vaan pater jatkoi levollisesti:
-- Teillä on ne ominaisuudet, joita tarvitaan kohotaksensa arvossa ja
mahtavuudessa. Vaan siihen tarvitaan vielä muutakin, mahtavaa
suojelusta. Ruvetkaa kuningas Sigismundin palvelukseen, ja minä lupaan
teille nopeaa ylennystä. Me tarvitsemme juuri nuoria voimia. Älkää
luulko, että taistelu on vielä tähän loppunut. Toisella puolella
Suomenlahtea sitä jatketaan, ei niin lahjoiteta pois kruunun kalliimpia
helmiä.
-- Sigismundin valta on lopussa, sanoi Antonio kuivasti, vankihuoneessa
ovat Ruotsin valtaneuvokset, jotka hänen asiaansa ajoivat, enkä
sitäpaitsi luule mitään onnea hänen hallituksestansa Suomelle koituvan.
Ainoastaan herttua Kaarlo voi tässä maassa palauttaa järjestyksen ja
estää sitä joutumasta alituiseksi taistelutantereeksi aateliston
vallanhimon ja Sigismundin käännytyskokeiden tyydyttämiseksi. Minä
tahdon isänmaani hyvää, enkä voi siitä luopua, te olette muukalainen,
ettekä voi käsittää sitä tunnetta.
-- Muukalainen, sanoi Laurentius Erici, ja hänen äänensä sai lempeämmän
soinnun. Minä tahdon kertoa Teille jotakin, herra tohtori. Hän vaikeni
ja tuijotti hetkisen eteensä.
Sitte jatkoi hän:
-- Mitä merkitsee isänmaa, kun korkeammat velvollisuudet kutsuvat
meitä. Myös minulle on tämä synnyinmaa. Kaukana Pohjanmaalla on se
talo, jossa ensi kerran näin päivän valon. Siellä olen viettänyt
lapsuuteni päivät ja joskus kiitävät ajatukseni sinne takaisin. Vaan
siitä on kauan aikaa, ja ne muistot ovat hälvenneet. Sitte oleskelin
Tukholmassa Juhana kuninkaan aikana, Braunsbergissa, Saksassa monessa
eri paikassa, Roomassa saavutin lainopin tohtorin arvon. Ja siitä
alkaen kun pyhän kirkon kutsumus selveni minulle ja veljeskunta otti
minut erityiseen suosioon, olen toiminut, henkinyt, työskennellyt yhtä
ainoaa päämaalia varten, pohjoismaiden saattamiseksi uudestaan kirkon
helmaan, enkä ole lakkaava niin kauan, kuin henki on ruumiissani.
Yliopiston opettajana, kuninkaiden neuvonantajana, lähettiläänä ohjaa
minua sama vakuutus. Kaikki muut siteet olen katkaissut, en katso
oikealle, enkä vasemmalle. En tunne pelkoa, en sääliä, en uupumusta, en
väsymystä. Ja kun minä kaadun, astuvat toiset sijaani. Välikappaleet
sortuvat, aate elää.
-- Tunnen tuon rohkeuden ja uhkamielisyyden, joka Teitä elähyttää,
vastasi Antonio. Toivoisin vaan, että sillä palvelisitte toista asiaa.
Minun tieni on erikaltainen, minä olen asettunut vapauden palvelukseen
enkä taivu enää ikeen alle.
-- Vapaus, sanoi pater halveksien ja hänen äänensä sai kylmän kaiun.
Tiedättekö, mikä on tuo vapaus, josta protestanttinen kirkko ylpeilee?
Se on juuri sen heikoin kohta, siitä turmio sille syntyy. Johan se nyt
on hajonnut kahteen eri puolueeseen, Hollannissa on uskonriitoja,
joiden johdosta verta vuotaa. Katsokaa ja odottakaa, lopuksi se hajoaa
lukemattomiin lahkoihin, jotka kaikki väittävät: meillä on totuus.
Sekasorto ja hajaantuminen tulevat päivä päivältä suuremmaksi, ja
epätoivo valtaa mielet. Silloin me palaamme, me jotka emme milloinkaan
ole väistyneet ja taipuneet ajan virtauksien edessä, vaan olemme aina
vastanneet: non possumus [emme voi]. Näen hengessä, kuinka katolinen
kirkko palajaa pohjoismaihin, ja ihmiset taivuttavat ylpeät niskansa ja
tervehtivät sitä riemulla. Ajatelkaa myrskyistä merta, jossa kuohuvien
aaltojen keskellä ajelehtii lukuisia veneitä, kussakin useita ihmisiä
ja perämies. Joka perämies pitää eri suuntaan ja väittää tulevansa
turvalliseen satamaan. Silloin ilmestyy suuri laiva, sen korkealla
kannella on paljon ihmisiä ja kokeneet perämiehet ohjaavat sen kulkua.
Levitetyin purjein kiitää se eteenpäin, eikä haparoi löytääksensä
oikeaa suuntaa. Ilolla rientävät ihmiset veneistä laivaan, laskeutuvat
sen kannelle ja tuntevat lepoa. Tämä laiva on katolinen kirkko.
-- Se aika on kaukana.
-- Kerran se tulee. Vaan minulla on muutakin asiaa kuin uskonnollisia
riitakysymyksiä. Vaikka mielipiteet meitä eroittavat, on meillä
kuitenkin tällä hetkellä yhteinen harrastus. Millä tavoin pääsemme
linnasta.
-- Minulla ei liene muuta keinoa kuin odottaa siksi, kunnes herttua
minut vapauttaa.
-- Sitä ei minun sovi odottaa, vastasi pater hymyillen.
-- Löytyykö sitte muuta apua?
-- Kyllä, sanoi pater ja alensi äänensä kuiskeeksi. Kuten ennen kalliot
korvessa antoivat vettä, samoin on pyhällä kirkolla vielä keinoja,
joilla se vie uskolliset puoluelaisensa vaikka kallioiden läpi.
Vannokaa, ettette kenellekään ilmoita, mitä tänä päivänä saatte nähdä,
ja minä vien Teidät kaupunkiin, vapauteen muutamassa hetkessä.
Antonio mietti. Voisiko hän luottaa jesuitaan? Tiesikö tämä jonkun
salaisen käytävän? Sitte muisti hän äkkiä Gertrudin. Kaikki epäilykset
haihtuivat silmänräpäyksessä. Reippaasti ojensi hän kätensä paterille:
-- Kunniasanallani lupaan sen. Siihen voitte luottaa.
-- Hyvä, sanoi pater. Kuulkaa siis. Juuri tästä huoneesta, jossa olette
viettänyt viime kuluneen vuorokauden, johtaa salainen käytävä
kaupunkiin.
Antonio oli useasti kuullut puhuttavan semmoisesta käytävästä. Poikana
ollessaan oli hän isältään kysynytkin sitä, vaan saanut kierteleviä
vastauksia. Kaupungissa oli liikkeellä kaikenlaisia huhuja, ei kukaan
kuitenkaan voinut antaa siitä täsmällisiä tietoja. Huhu aina asetti
käytävän yhteyteen vanhojen luostarien kanssa.
-- Vielä yksi kysymys. Kuka omistaa toisen talon Saksalaiskadun
varrella torilta Karjaportille päin lukien?
-- Tätini Katarina Bröijer, vastasi Antonio.
-- Accipio omen [hyvä enne], vastasi pater, ja hänen piirteensä
kirkastuivat. Pyhimykset suojelevat minua.
-- Käytävä alkaa vasemmanpuolisesta seinästä, jossa näette sileämpiä
lohkareita, jatkoi pater ja valaisi lyhdyllään kysymyksessä olevaa
seinää. Ristit osoittavat käytävän suuta.
-- Minä olen huomannut nuo sirotekoiset ristit, luulin jonkun olevan
siinä haudattuna.
-- Kyllä, siinä onkin salaisuus haudattuna! Vaan toimeen! Arvid Tavast
voi millä hetkellä hyvänsä lähettää minua hakemaan, hän on kuin häilyvä
ontto ruoko, mikä joka hetki tarvitsee tukevaa kättä.
Ja pater kiiruhti ovelle kuuntelemaan, josko vanginvartija palaisi.
Vaan kaikki oli hiljaa, ei mikään häirinnyt yksitoikkoisuutta.
Kuten vanha munkki oli neuvonut, pisti pater väkikangen pään pyöreään
reikään kivien kolossa. Hän painoi kaikin voimin, kivet alkoivat
irtaantua, hiekkaa ja kalkkisekoitusta karisi maahan, vitkaan, vaan
nähtävästi liikkuivat sileät lohkareet ruostuneilla, kiveen upotetuilla
saranoilla, ja Antonion suureksi hämmästykseksi aukeni ennen
läpinäkymättömään seinään aukko, josta täysikasvuinen mies voi helposti
kömpiä läpi.
-- Astukaa ensin, herra tohtori, sanoi Laurentius Erici.
Hiukan vitkastellen teki Antonio, kuten hänen oppaansa käski. Häntä
kammotti astua pimeään, outoon käytävään muukalaisen, tuntemattoman
miehen seurassa. Vaan kiihkeä halu tavata Gertrudia saattoi hänet
karkoittamaan kaikki epäilykset. Mitä voisi jesuita tehdä hänelle?
Olihan hän nuorempi ja väkevämpi, ja ajoihan herttuan uhkaava valta
jesuitaa pakenemaan millä tavalla hyvänsä. Ainoa pelättävä oli se, että
jesuita sulkisi hänet käytävään, johon harvoin kukaan ihminen osui,
vaan sehän voi tapahtua vasta käytävän toisessa päässä ja Antonio
päätti olla varuillansa, jos jesuitalla ollenkaan olikaan semmoisia
aikeita. Hänen suljetusta, kalpeasta naamastaan oli mahdoton lukea
hänen ajatuksiaan.
Rohkeasti kiipesi Antonio käytävään. Pater seurasi vitkastelematta. Hän
asetti lyhtynsä käytävän laattialle ja sulki kivet rautapultin avulla.
Ja niin hyvin liittyivät ne toisiinsa, että äkkinäisen oli mahdoton
aavistaa mitään ulospääsöä siinä kohdin.
Kostea ja ummehtunut ilma vallitsi käytävässä, seinät, laattia ja pohja
olivat suurista lohkareista, ja koko käytävä niin korkea, että Antonio
ja pater voivat siinä seisoa päätänsä notkistamatta. Kivet olivat
limaiset ja liukkaat, kosteus virtasi kaikkialla, ja täytyi kulkea
hyvin varovaisesti, ellei tahtonut kompastua. Vaan aukon kohdalla näkyi
käytävä jatkuvan linnaan päin.
-- Mihin vie tuo pääkäytävä, kysyi Antonio.
-- Johonkin huoneeseen linnassa. Sitä en tarkemmin tiedä. Rautaovi on
käytävän päässä, ja avaimet ovat linnan isännän hallussa.
Molemmat alkoivat varovaisesti kulkea pitkin käytävää kaupunkiin päin.
Sangen lyhyen vaelluksen jälkeen, astuttuansa ensin portaita myöten,
jotka veivät alaspäin, sitte tasaista pohjaa myöten salmen alla,
saapuivat he taas portaille, jotka johtivat ylöspäin ja niiden päässä
sulki musta rautaovi tien.
-- Tässä on ovi, sanoi Antonio, onko teillä avaimet? meidän täytyy
kääntyä takaisin.
Pater hymyili ja alkoi etsiä reikää, josta vanha munkki oli maininnut.
Sitten otti hän poveltaan pienen pullon, vuodatti varovaisesti
keltaista, kirkasta nestettä keskimäiseen reikään ja myös vasemmalla
puolella olevan lukon haittoihin, asetti rautapultin reikään, painoi
alaspäin ja kohotti sitte ylöspäin. Jäykästi aukeni ovi, pater kulki
edellä ja heti hänen kantapäillänsä seurasi Antonio. Pater sulki oven
sisäpuolelta. Sitte sanoi hän Antoniolle viitaten käytävää, joka painui
vasemmalle:
-- Me emme voi seurata käytävää. Meidän tulee kulkea suoraan eteenpäin.
-- Eteenpäin? Tässähän on jykevä, sileä kiviseinä.
-- Se avautuu ja laskee meidät kulkemaan.
Ja samoin kuin kivilohhareet pienen tornin kellarikerroksessa
irtaantuivat liitoksistansa, samoin avaantui ja sulkeutui kiviseinäkin
ja molemmat kiiruhtivat eteenpäin.
-- Nyt olemme kadun alla, sanoi Antonio.
Taas sulki rautaovi tien.
-- Vieläkin ovi, mutisi pater, tästähän ei ole mitään mainittu
käsikirjoituksessa. Luultavasti myöhemmin tehty.
Vaan hänen synkistyneet piirteensä kirkastuivat, kun hän tässäkin
ovessa näki neljä pientä reikää, ja se avautui ja sulkeutui samalla
tavalla kuin edellinenkin. Antonio ja pater olivat nyt jotensakin
tilavassa kellarissa. Siinä oli holvattu, kupera katto ja tiilikivistä
kudottu laattia. Se oli melkein pilkko pimeä, ainoastaan maan tasalla
olevasta aukosta pääsi sinne hiukan valoa.
-- Nyt olemme tätini Katarina Bröijerin kellarissa, sanoi Antonio
kurkistettuaan aukosta ulos. Tunnen pihamaan sangen hyvin, olen lapsena
monasti leikkinyt siellä kesällä ja laskenut mäkeä talvella.
-- Kellarista ei ole ovea pihalle, sanoi pater tutkittuansa seiniä.
Tuossa on ennen ollut ovi pihalle, vaan se on muurattu umpeen tiilillä
ja maakivillä. Sen tekijällä on luultavasti ollut vihiä käytävästä.
-- Pihalla ei ole ihmisiä, kaikki on rauhallista, ja Antonio palasi
paterin luo neuvottelemaan.
-- Tuossa johtavat portaat ja niiden päässä rautaovi asuinhuoneeseen.
Vaan uskallammeko tunkeutua sinne? kysyi pater valaisten lyhdyllä ovea
ja portaita.
-- Uskallamme kyllä, tätini antaa anteeksi sen pienen
epäkohteliaisuuden, kun saapi tietää, mistä olemme pelastuneet.
Ja Antonio ja Laurentius Erici ryhtyivät avaamaan rautaovea, sillä
tavoin päästäksensä yläilmoille.
Kun Janecki kantaen Gertrudin sylissään poistui yhtyäkseen pakeneviin
rakuunoihin, kaatui Katarina-rouva, kuten mainittiin, tunnottomana
huoneen kynnykselle. Tässä makasi hän kauan aikaa. Ei ollut ketään,
joka olisi tuonut hänelle apua tai kylmää vettä, jota hän kiihoitetussa
tilassaan etenkin olisi tarvinnut. Hänen vanha uskollinen
palvelijattarensa ei ollut kotona. Juuri vähän ennen kuin sotaväki
töytäsi kaupunkiin, oli hän mennyt jotakin asiaa toimittamaan
kaupungille eikä uskaltanut palata niin kauan, kuin verilöylyä kesti.
Talo oli siis melkein autio, ainoastaan heikko, avuton nainen makasi
laattialla. Herttuan huoveilla olisi siis ollut hyvä tilaisuus
ryöstöön. Huomattava on kuitenkin, että Pietari Stolpe kuoleman uhalla
oli kieltänyt kaiken väkivallan ja ryöstön, sitäpaitsi oli hän vielä
pormestarin pyynnöstä asettanut vahtisotamiehiä muutamien talojen
edustalle, niin käveli pormestarin talon edustalla parrakas huovi
edestakaisin, samaten seisoi Katarina-rouvankin portilla sotilas
pertuska olalla. Borkhardtin ravintolan edessä oli sotilaita, jotka'
ajoivat pois kaikki ne, joilla olisi ollut halua sammuttaa janonsa
ravintolan olut- ja viinivarastoilla, vaikkei heillä rahaakaan ollut.
Janecki oli kiireissään jättänyt ovet auki. Näistä tulvasi raitista
ilmaa sisään, ja kylmemmät löyhäykset herättivät Katarina-rouvan
horroksista, Hän huusi palvelijatarta monta kertaa, Ei mitään
vastausta, Hän nousi ylös ja meni akkunalle. Hän näki sotilaan
portilla, kadut olivat veressä ja haavoitettuja sotilaita ja ruumiita
kaikkialla. Kauhistuneena pakeni hän rukoushuoneeseensa ja sulki oven
jälkeensä. Hän polvistui taas neitsyt Marian kuvan eteen.
Nyt ei enää epätietoisuus vaivannut häntä, vaan sitä kovemmin
rusikoivat häntä omantunnon vaivat. Se tie, jota myöten hän epäröiden
oli alkanut kulkea, oli päättynyt pohjattomaan kuiluun. Rakkain esine,
mitä hänellä oli tässä maailmassa, oli pudonnut sinne pimeään rotkoon
ja hän itse seisoi avuttomana vaikeroiden sen partaalla.
-- Itsehän olette hänet minulle luvannut! ne Janeckin sanat kaikuivat
alati hänen korvissansa ja syyttivät häntä kauheasti.
-- Oi pyhä neitsyt, puhhesi hän taas sanomaan, auta ja armahda minua!
Minä maan mato, tomu ja tuhka, uskalsin ruveta luomaan toisen kohtaloa,
ja nyt minä olen kadottanut sen, mikä minulle oli rakkainta tässä
maailmassa, Yksinäisyyteni ilo, vanhuuteni hauskuus ja riemu, kaikki on
mennyttä! Ja Gertrud, eiköhän hän syytä minua tästä, eikö hän kiroa
minua ja kaikkia hyviä töitäni? Ah se on kauheaa, en jaksa kestää tätä,
ja Katarina-rouva tarttui molemmin käsin päähänsä, ikäänkuin
karkoittaaksensa näitä ajatuksia.
-- Pyhä neitsyt, tuo hänet takaisin! Sinähän nostit Jeanne d'Arcin
englantilaisia kukistamaan, sinä olet ihmeellisesti auttanut monta
turvatonta ja poljettua. Kaiken loppuikäni tahdon sinua palvella ja
uhrata kaikki voimani sinun palveluksessasi. Ota pois tämä kuorma
harteiltani, sitä en jaksa kestää.
Avuttomana tähtäsi hän katseensa Neitsyt Marian kuvaan, vaan tämän
kasvoilla leijaili yhä vaan majesteetillinen rauha ja yhtä kirkkaasti
loisti pyhimyssäde hänen päänsä ympärillä. Hän ei näkynyt yhtään
välittävän Katarina-rouvan tuskasta.
-- Astu alas huikaisevasta korkeudestasi ja tue minua. Lukemattomia
ihmeitä on tapahtunut, olenko minä sitte niin peräti mahdoton!
Ja yhä tähysteli Katarina kuvan ihania piirteitä, ikäänkuin hän niistä
olisi tahtonut saada selville taivaallisen perikuvan ajatuksia.
Silloin näytti hänestä yhtäkkiä, ikäänkuin kuva olisi liikkunut.
Todellakin se heilui ja uhkasi pudota. Hämmästyneenä, tietämättä enää
mitä tuli ajatella, kiihoittunut ja murheen ahdistama kuin hän oli,
tarkasteli hän sen liikkeitä. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului
kauhea romahdus. Neitsyt Marian kuva kirposi seinältä, kultaiset.
raamit särkyivät pirstaleiksi. Tiilikiviä, kalkkiruukkia karisi
laattialle, viimein kaatui musta alttari kauhealla räminällä. Ja yli
näiden raunioiden kiipesi pölyn ja savitomun keskellä kaksi miestä
huoneeseen.
Katarina-rouva päästi kauhean parahduksen ja ojensi kätensä ikäänkuin
suojaksi eteensä.
-- Täti, älkää peljätkö, kuuli hän sitte tutun äänen lausuvan.
Ja hänen suureksi ihmeeksensä astui Antonio esille.
-- Mitä on tapahtunut? Miksi olette noin voipuneen näköinen? Missä on
Gertrud?
-- Poissa, vastasi Katarina nyyhkien, Janecki vei hänet kerallaan.
Antonio, jos sinussa on vähänkin miestä, tuo hänet takaisin! Pyydä
minulta, mitä tahdot, vaan tuo hänet takaisin!
Murtuneena, äkillisen tuskan lamauttamana, kuunteli Antonio
Katarina-rouvan valituksia. Sitte ojensi hän vartalonsa suoraksi,
suonet hänen otsassansa pullistuivat, silmät säihkyivät vihaa ja
rohkeutta.
-- Vaikka minun täytyisi seurata rosvon jälkiä Varsovaan saakka ja
vaikka minun tieni kulkisi Janeckin ruumiin yli, tuon minä Gertrudin
takaisin, olkaa siitä huoletta täti. Onko kauan siitä, kuin he
läksivät?
-- Tunnin verran, kenties enemmän, Olen menettänyt käsityksen ajan
juoksustakin. Voi minua poloista!
-- Hyvästi, sanoi Antonio. Ja Teille, arvoisa herra, kiitoksia siitä,
että sopivaan aikaan toitte minut vapauteen, toimimaan.
Antonion puhuessa Katarina-rouvan kanssa oli pater tarkastellut
huonetta ja sen emäntää. Kun hän huomasi hajaantuneen alttarin, neitsyt
Marian kuvan ja krucifixin, sävähti riemuisa ilme hänen kasvoillensa ja
voittoisa hymyily päilyi hänen huulillansa. Antonion kiitos herätti
hänet näistä ajatuksista. Hän astui Antonion luo.
-- Mielelläni tekisin seuraa Teille matkalla. Vaan se on mahdotonta.
Herttuan väki hallitse kaupungissa, ja herttuan vaino uhkaa henkeäni
kuten muinoin Damokleen miekka. Luvatkaa minulle, ettette kenellekään
ilmaise oloani kaupungissa. Henkeni on käsissänne!
Antonio mietti hetkisen.
-- Asia on vaarallista laatua, Vaan hyväteko hyvätekoa vastaan. Minä
lupaan sen. Jollei oma varomattomuutenne saata teitä turmioon, saatte
minun puolestani olla huoletta. Tästä hetkestä en tiedä, josko olette
olemassakaan.
Jotakin liikutuksen tapaista näkyi paterin jääkylmissä piirteissä.
Hetkisen taisteli hän itsekseen, sitte veti hän sormestaan pienen
rautaisen sormuksen, antoi sen Antoniolle ja sanoi:
-- Jos teidän matkanne todellakin vie Teidät Varsovaan, ja suuria
vaikeuksia ilmestyy tiellenne, sillä minä tunnen Janeckin, hän ei
helposti luovu saaliistaan ja hänellä on paljon mahtavia puolustajia,
niin menkää kuninkaan rippi-isän luo ja antakaa hänelle tämä sormus.
Asianne on silloin varmoissa käsissä ja hän tekee kaikki, mitä hän
suinkin voi.
-- Kiitoksia, sanoi Antonio ja puristi paterin kättä.
Katarina-rouva oli sillä aikaa ottanut huoneen nurkassa seisovasta
arkusta raskaan säämyskäkukkaron.
-- Tässä, Antonio! Matkalla tarvitaan rahaa ja mitä teen minä
aarteillani, kun Gertrud on poissa.
-- Kultaa! Noh, sitä parempi! Ja nopein askelin poistui Antonio
huoneesta.
Laurentius Erici sulki oven hänen jälkeensä. Sitte kääntyi hän
Katarinan puoleen.
-- Pyhä neitsyt, ahdistettujen suojelijatar, on kuullut Teidän
rukouksenne. Ihme on tapahtunut'! Hän lähettää luoksenne pyhän kirkon
papin, joka on valmis kuulemaan Teidän rippinne ja antamaan Teille
kaikkea sitä lohdutusta, jota ainoastaan kirkko voi tarjota. Tyttäreni,
ole avomielinen ja sinä saat sen rauhan, jota sielusi kaipaa.
Noin tunnin verran kesti kanssapuhetta, ja kun Katarina-rouvan vanha
palvelijatar palasi kotia, hämmästyi hän nähdessään emäntänsä niin
rauhallisena ja verrattain tyynenä päivän tuskallisten tapausten
jälkeen. Epäjärjestys rukoushuoneessa korjattiin, alttari pantiin
kuntoon, kuva ripustettiin entiselle paikalleen ja mustat verkatapetit
pingoitettiin seinille, niin että salaoven aukko täydellisesti peittyi.
Ovet lukittiin tarkasti, ainoastaan rautaovi jätettiin auki, että
Laurentius Erici, jos keitä vieraita äkkiarvaamatta tulisi taloon,
pääsisi sinne pujahtamaan. Kun kaikki tämä oli toimitettu, saattoi
Katarina rouva vieraansa runsaasti varustettuun ruokapöytään. Pater söi
mielihalulla, Katarina sitävastoin ainoastaan maistoi ruokalajia, hänen
ajatuksensa liitelivät kauas, hän ajatteli Gertrudia, joka hurjan
ratsun selässä kiiti pois tuntematonta tulevaisuutta kohti, ja
Antoniota, joka riensi rakastettunsa jälkeen saattaaksensa hänet
takaisin. Oliko hän onnistuva tässä rohkeassa teossa?