Kaupungin valloitus.
Herttuan lähettiläs oli puhunut totta. Jo varhain seuraavana päivänä
tehtiin herttuan leirissä varustuksia kaupungin saartamiseksi myöskin
itäiseltä puolelta. Veneisiin ja suurempiin aluksiin ahdettiin
jalkaväkeä niin paljon, kuin vaan mahtui, ja tehden suuremman
kaarroksen merelle päin, välttääkseen linnan ja kaupungin tykkejä,
sousivat herttuan huovit Pantsarlahden rannalle ja laskivat väen
maalle. Muutaman tunnin kuluessa vei Pietari Stolpe määrätyn
väenpaljouden onnellisesti yli, ilman että linnan ja kaupungin
puolustajat voivat sitä estää. Heti alkoi jalkaväki tehdä itselleen
majoja ja lapiolla luoda turve- ja maatöyräitä suojaksi kaupungista
ammuttuja luoteja vastaan. Asettuipa muudan joukko rohkeasti jonkun
matkan päähän Karjaportista [Pyöreän tornin vieressä], siten sulkien
tien Venäjälle ja Inkeriin.
Kaupungissa oli porvariston ja huovien väli tullut yhä kireämmäksi. Jo
eilisen kahakan jälkeen kävi selväksi, että vaivaloinen ja kenties
pitkällinen piiritys oli odotettavissa. Huovit alkoivat yhä kiivaammin
vaatia, että porvarien vielä enemmän kuin ennen pitäisi ottaa osaa
vahtipalvelukseen. Huovit lupasivat kyllä pitää huolta yövahdista,
mutta porvarien tulisi toimittaa päiväpalvelusta. Porvarit taas
väittivät, että heidän on mahdoton kauemman aikaa suojella niin laajaa
kaupunkia, jonka valleja vartioimaan yksistään tarvittaisiin monta
tuhatta säännöllistä sotamiestä. Tästä huovit uhkailemaan murhaa ja
ryöstöä porvaristolle, niin että nämä peljästyivät ja alkoivat pahinta
varoa. Varakkaammat, joiden pellot, niityt ja karjalaitumet olivat
ulkopuolella kaupunkia, näkivät mielikarvaudella, kuinka herttuan
ratsumiehet tyhjensivät heidän heinälatonsa, ja jo siitäkin syystä
toivoivat he pikaista loppua sodalle.
Pormestari Bröijer oli vallilta nähnyt, kuinka Stolpe vei väkensä
Pantsarlahden puolelle. Hän kuuli myös kävellessään kaupungilla huovien
ja porvarien keskustelut. Hänen korvissansa kaikuivat Antonion sanat:
nyt on aika toimia. Heti aamupuhteella oli hän aikonut mennä linnaan
Arvid Tavastilta pyytämään poikansa vapauttamista, mutta toiselta
puolelta semmoinen nöyrtyminen tuntui hänestä vastenmieliseltä.
Tuttavillensa, jotka kyselivät häneltä asiasta -- sillä tieto
eilis-illan tapauksista oli levinnyt ympäri kaupungin -- vastasi hän,
että Arvid Tavast kyllä saattaisi asian onnelliseen ratkaisuun.
Hänellä olikin tie, jota hän nyt aikoi kulkea, aivan selvänä, Ainoana
pidäkkeenä oli se seikka, että hän vielä arveli, olisiko siitä
hankkeesta, johon hän nyt aikoi ryhtyä, Antoniolle mitään haittaa.
Uskaltaisivatko linnan päälliköt kostaa Antoniolle, jos herttua saisi
kaupungin haltuunsa? Tuskin. Ja mistä he sitte niin tarkkaan saisivat
tietää, että pormestari oli siihen syypää? Taistelun hälinässä ei ollut
niin helppo saada yksityisseikoista selvää. Ja kun herttua kerran oli
kaupungissa, silloin ei linnan asukkailla enää ollut paljon puolta.
Vaan jos yritys ei onnistuisi? Sen täytyi onnistua, Ja pormestari
Bröijer karkoitti kaikki epäilykset mielestänsä. Hän tunsi päänsä
selväksi, ajatuksensa kirkkaaksi, kätensä vahvaksi iskua iskemään, ja
nyt se oli iskettävä. Ei hän tahtonut nöyränä eikä matelevana esiintyä
Arvid Tavastin edessä, voittajana ja herttuan armopaisteen vahvistamana
tahtoi hän tulla ja sanoa: missä on poikani?
Kotiin tultuaan kutsui hän luoksensa palvelijansa, joka oli ollut
talossa jo pienestä alkaen. Pekko, voimakkaan ja vilkkaan näköinen
mies, saapui heti.
-- Olen aina ollut sinulle hyvä isäntä, alkoi pormestari, olen pitänyt
sinusta isällistä huolta ja aion tehdä sen tulevaisuudessakin. Kun vaan
kaupunginpalvelijan virka tulee avonaiseksi, nimitän sinut siihen.
Voinko sentähden luottaa sinuun tärkeässä asiassa?
-- Voitte kyllä, vastasi Pekko, pankaa vaan minut koetteelle, niin
saatte nähdä, että minussa on miestä.
-- Tärkeä kirje olisi vietävä Pietari Stolpelle, joka komentaa herttuan
väkeä tuolla Pantsarlahden puolella. Vaan miten pääset kaupungista
ulos?
-- Se on sangen helppoa, sanoi Pekko, ja hänen kasvonsa osoittivat
vilkasta osanottoa. Portista tosin ei lasketa ketään sisään tai ulos,
huovit vartioitsevat niitä epäluuloisesti, vaan pääseehän sitä
laskeutumaan alas vallin reunalta. Eivät ole vallit kaikkialla yhtä
jyrkkiä kuin meren puolella. Minä varustan mukaani solmuisen köyden,
kiinnitän sen kiven ympäri tai paaluntynkään, niitä on siellä täällä
muurilla, kapuan alas sitä myöten ja alan juosta Pantsarlahdelle päin.
-- No hyvä, sanoi pormestari, sehän kuuluu sangen helpolta, vaan tiedä,
että kirjeessä on vaarallisia asioita ja jos se tavataan sinulta, voin
minä tulla päätä lyhemmäksi.
-- Älkää panko nimeä eikä allekirjoitusta, eiväthän ne sitte voi
tietää, kenen se on lähettämä, neuvoi Pekko viekkaasti. Sitäpaitsi minä
en anna ottaa itseäni kiinni.
-- Mene sitte ja laita itsesi valmiiksi, puolen tunnin kuluttua tulee
sinun lähteä.
Pekko meni, ja pormestari alkoi sepittää kirjettä Pietari Stolpelle.
Hän lupasi täsmälleen klo 3 iltapuolella avata Vesiportin herttuan
väelle, jos Pietari Stolpe kunniasanallansa vakuuttaisi, ettei mitään
vahinkoa tapahtuisi porvareille ja heidän perheillensä eikä kaupunkia
ryöstettäisi. Jos punainen lippu nostettaisiin Stolpen teltan katolle
Pantsarlahdella, katsoisi pormestari tätä suostumuksen merkiksi ja
ryhtyisi asianomaisiin varustuksiin.
Kirjeeseen hän ei pannut nimeänsä, vaan ilmoitti, että sen tuoja oli
antava tarkempia tietoja lähettäjästä.
Kun puolen tuntia oli kulunut, saapui Pekko kirjettä hakemaan. Hän
kätki sen vaatteittensa alle rinnallensa ja saatuaan vielä varoituksia
pormestarilta läksi hän matkaan.
Pormestarista seuraavat hetket olivat sangen tuskallisia, Hän kuvitteli
mielessään, että kirje oli joutunut huovien käsiin ja että Arvid Tavast
ja Aksel Kurki jo neuvottelivat, miten he pääsisivät sen kirjoittajan
perille. Eikähän se ollut niin vaikeaa, pormestarin palvelijaltahan
kirje oli löydetty. Huone-ilma tuntui hänestä liian raskaalta, hän
läksi ulos ja nousi merenpuoliselle vallille puhellen niiden porvarien
kanssa, joilla oli vahtivuoro. Ja kun hän sattumalta loi katseensa
Pantsarlahdelle päin, näki hän yhtäkkiä punaisen lipun laahaavan ilmaa
ja itäinen tuuli suuntasi sen kärkeä kaupunkiin päin. Ilon parahdus oli
päästä hänen huuliltansa, vaan hän hillitsi mielensä ja nopein askelin
palasi hän kotia.
Nyt tuli ryhtyä varustuksiin. Kello oli yksi, siis oli vielä kaksi
tuntia aikaa määrättyyn hetkeen. Hän lähetti sanan eilisille
vieraillensa, ja nämä saapuivat uteliaina, arvellen ja miettien, mitä
tärkeää pormestarilla nyt oli sanottavaa.
Pormestari sulki ovet ja selitti lyhyesti, mihin toimenpiteisiin hän
oli ryhtynyt.
-- Nyt tarvitsen kuitenkin apuanne, yksin en voi saattaa asiaa
päätökseen.
Synkkä hiljaisuus syntyi. Viimein sanoi Stråhlman välttäen pormestarin
katsetta:
-- Se on uhkarohkea yritys, keskellä päivää sitäpaitsi. Meidänhän tuli
odottaa kolme päivää.
Pormestarin otsa painui punaiseksi ja hän vastasi kiivaasti:
-- Peräytyminen on mahdotonta. Arpa on langennut. Jollette tahdo auttaa
minua, pysykää poissa! Jos yritys ei onnistu teidän vastahakoisuutenne
tähden, pakenen minä herttuan leiriin. Mutta en tahtoisi olla teidän
sijassanne, kuu herttua kulkee voittajana kaupungin portista sisään, se
tapahtuu kuitenkin ennemmin tai myöhemmin, sillä ei vielä kuulu
Sigismundin apujoukkoja. Jos kaupunki sitte joutuu ryöstön alaiseksi,
vaimonne ja lapsenne rääkättäviksi, syyttäkää itseänne, minä pesen
käteni. Te olette niin tahtoneet.
-- Älä kiivastu, Herman, sanoi taas Stråhlman, ennen tai myöhemmin se
on kuitenkin tapahtuva. Lienet kenties oikeassa. Miten olet asian
suunnitellut?
-- Oletteko kaikki samaa mieltä ja lupaatteko apua?
-- Sen lupaamme, kaikui kuin yhdestä suusta.
-- Kuulkaa siis! Aksel Kurki, kuten tiedätte, otti haltuunsa porttien
avaimet. Mutta Vesiporttiin on vielä toisetkin, jotka teetettiin joku
vuosi sitte, ja ne ovat tässä.
Ja pormestari otti kaapista kaksi suurta hiukan ruostunutta avainta ja
asetti ne pöydälle.
-- Siinä taikakeinot, jotka murtavat linnan herrojen vallan.
-- Täsmälleen kello kolme, ei ennemmin eikä myöhemmin, tulee meidän
saapua Vesiportille. Yritykseen tarvitaan kymmenen miestä, rohkeaa ja
voimakasta miestä. Täsmälleen kello kolme saapuu Pietari Stolpe väkensä
kanssa hiljaa kulkien vallin ja rannan välistä kaistaletta myöten
portille. Onneksi ei Vesiportti ole niin ankarasti vartioitu kuin muut.
Siellä on ainoastaan neljä tai viisi huovia ja sitte vielä porvareja.
Ne tulee meidän voittaa puolellemme. Kuka ottaa sen toimeksensa!
-- Minä, sanoi Stråhlman, minä tunnen ne hyvin.
-- Eri tahoilta, raastuvan torilta, Alakadulta ja poikkikaduilta
hiivimme sitte portille, karkaamme huovien kimppuun, haavoitamme tai
sidomme ne, minä avaan portit ja herttuan väki hyökkää sisään. Mutta
niin vähän verta kuin mahdollista, murhaaminen ei ole meidän asiamme,
jääköön se herttuan huovien toimeksi.
-- Siis kello kolme!
-- Täsmälleen kello kolme, täysissä aseissa! Hankkikaa voimakkaita ja
nuoria miehiä.
Ja vieraat poistuivat hiljaa kuten olivat tulleetkin.
Pormestari jäi yksin. Hän otti esille miekkansa, tarkasti sen terää,
pisti vyöhönsä tikarin ja kaksi suurta pistoolia, sitoi avaimet yhteen
paksulla nahkahihnalla, ettei toinen tai toinen niistä häviäisi, jos
ottelu tulisi kiivaaksi. Sitte heitti hän laajan viitan harteillensa ja
heittäytyi niin varustettuna pitkälle, veralla peitetylle rahille
odottamaan määrättyä hetkeä.
Kaikenlaisia ajatuksia tunkihe melkein väkisin hänen mieleensä. Vaan
hän karkoitti ne. Nyt kun asia kerran oli päätetty, oli hän tullut
levolliseksi. Hän toivoi vaan, että aika kuluisi. Välistä lensivät
ajatukset linnaankin. Mitenhän Antonio nyt voi? Viimein pääsi hän
siitäkin ajatuksesta, tunsi vaan lepoa ja kiinnitti katseensa
tuomiokirkon kellotapuliin, joka solakkana ja uljaana kohosi akkunan
edessä. Se ikäänkuin halveksien katsoi ihmislapsia, heidän hyörinäänsä,
heidän surujansa ja ilojansa, äänetönnä näki se sukukunnan sukukunnan
perästä häviävän ja haihtuvan, ainoastaan joskus keskeyttivät sen
kumeat kellot hiljaisuuden, silloin kutsuivat ne ihmisiä temppeliin
saamaan lohdutusta tai ilmoittivat, että joku oli saavuttanut ikuisen
rauhan. Odottaen kului aika. Pormestari avasi akkunan ja katsoi ulos.
Ei näkynyt kadulla kulkijoita. Syksyinen aurinko paistoi täydeltä
terältä. Jo aamusta oli ollut lämmin, nyt oli ilma raskas ja hikinen.
Ei tuulen henkeäkään tuntunut, ei näkynyt virettä meren pinnalla. Vaan
taivaan rannalla Uuraasen päin kohosi synkkä savinen pilvi ja näkyi
heikkoja salamanvälähdyksiä.
Tämä on ukkosen haudetta, arveli pormestari, sulki akkunan ja läksi
ulos.
Sitte muisti hän äkkiä, että yritys, johon hän antautui, oli
vaarallinen, voisihan hän siellä saada surmansa. Hän meni vaimoaan
tapaamaan. Tultuaan makuuhuoneeseen näki hän vaimonsa, väsyneenä
edellisen päivän mielenliikutuksista, nukkuvan levollisesti. Hän ei
hennonut häntä herättää, suuteli häntä keveästi otsalle ja poistui
nopeasti.
Hetki, jonka pormestari melkein sattumalta oli valinnut, oli sopivampi
kuin edeltäkäsin olisi voinut aavistaakaan. Melkein koko kaupunki
uinaili. Kaduilla oli vielä painavampi kuin sisällä. Aurinko
kuumensi rakennuksien seiniä, tiili- ja turvekattoja. Kamomilla
tuoksui väkevästi pihoissa ja kadunsyrjissä, kärpäset surisivat
yksitoikkoisesti. Ei tuulenhenkeäkään, joka olisi vähän virkistyttänyt.
Porvarit nauttivat päivällisunta kotonansa, samaten useimmat upseerit,
sillä juominkeja oli kestänyt aamupuoleen yötä. Väsyneinä valvomisesta
ja aamupuolella toimitetuista askareista, hakivat he lepoa,
jaksaaksensa yöllä toimittaa vahtipalvelusta. Samaten huovit, ei hekään
voineet varoa hyökkäystä keskellä päivää, yöllähän herttua luultavasti
koettaisi, jos koettaisi. Borkhardtkin istui unenhorroksissa penkillä
ravintolansa edustalla ja ajeli pois kärpäsiä, jotka sateen edellä
häntä kiusasivat, ja kummeksi, mihin se pormestari nyt taas kulkee
tuommoinen viitta yllään. Huovien hevoset, jotka aukeilla paikoilla
vallin vieressä olivat laitumella, seisoivat uinaillen korvat
norpallaan, välistä epäkehaten haukaten jonkun heinäkorren.
Luultavasti Karjaportinkin huovit nauttivat makeaa päivällislepoa,
sillä muuten olisi vaikea ymmärtää, miten Pietari Stolpe keskellä
päivää heidän huomaamattansa voi viedä seitsemän lipullista jalkaväkeä
Vesiportille, kulkien pitkin kapeankapeaa kaistaletta meren ja vallin
välillä [nykyinen kalaranta]. Vesiportti oli nimittäin pohjanpuolisessa
vallissa Rinkiportin ja Karjaportin välillä.
Samaan aikaan kuin Pietari Stolpe nopeasti, vaan hiljaa marssitti
väkensä Vesiportille, hiipivät ne kymmenen porvaria, jotka olivat
sitoutuneet tuohon uhkarohkeaan yritykseen, kenenkään huomaamatta eri
tahoilta samaan suuntaan. Muutamat heistä saapuivat hiukan ennemmin ja
rupesivat keskusteluun huovien kanssa. Pormestarikin saapui paikalle.
Yhtäkkiä antoi hän sovitun merkin, porvarit hyökkäsivät huovien
kimppuun, ja ennenkuin nämä ennättivät tehdä vastarintaa, olivat he
sidottuina.
-- Jos vaan huudatte, olette kuoleman omat, sanoi pormestari.
Ainoastaan yksi huovi, joka oli tehnyt tarmokkaasti vastarintaa, sai
suuren haavan käsivarteensa, josta runsaasti vuoti verta.
Vesiportti oli kuten muutkin portit oikeastaan muurin leveyden pituinen
holvikäytävä, jonka molemmissa suissa oli raskaat rautaiset ovet.
Pormestari pisti avaimen etumaiseen, se avautui ratisten, hän riensi
toiselle, sekin ponnahti auki ja sen takana näkyi pitkä jono
jalkaväkeä, joka silmänräpäyksessä hyökkäsi kaupunkiin.
Sotaväen rivissä tuli myös Pietari Stolpe.
-- Missä on pormestari Bröijer, sanoi hän, päästyään portista sisään.
Pormestari astui esiin.
-- Te olette tehnyt herttualle suuren palveluksen. Paljon tärkeää aikaa
on meiltä säästynyt. Pysykää vierelläni, sillä tässä alkaa kohta kiivas
kahakka, ja hän ojensi kätensä pormestarille.
Linnan vartijat olivat kuitenkin valppaampia kuin kaupungin. Juuri kuin
Pietari Stolpe väkensä kanssa syöksi avonaisesta portista sisään,
huomasi linnan vallilla seisova vartija koko vehkeen. Hän puhalsi
torveen ja huusi lähellä seisoville sotamiehille.
-- Kavallusta! vihollinen on kaupungissa.
Heti vietiin sana Arvid Tavastille, ja linnan tykit alkoivat jymistä.
Näiden paukkina herätti huovitkin horroksista. He tarttuivat aseisiin,
ja alkoivat tehdä vastarintaa. Vaan ainoastaan osa heistä oli aseissa,
nekin hajallansa siellä täällä valleilla ja porteilla, suurin osa oli
asunnoissansa lepäämässä tai aterioimassa. Kun tykin laukaukset
pamahtivat, alkoi melkein joka talosta, joka portista, joka sivukadulta
syöksyä huoveja, jotka hätääntyneinä etsivät vihollista. Mutta melkein
kaikki nämä joutuivat surman suuhun, sillä herttuan huovit, jotka
lukuisina pitivät pääkatuja ja kadun kulmia hallussaan, pistivät ne
kuoliaaksi. Ainoastaan ne, jotka onnellisesti saapuivat raastuvan
torille, johon Aksel Kurki oli asettunut ja johon sotatorven kumea ääni
kutsui pakenevia, säilyivät ainakin hetkeksi. Varovaisemmat satuloivat
hevosensa ja läksivät vasta ratsain liikkeelle ja pääsivät siten
helpommin yhteiseen kokouspaikkaan.
-- Me olemme petetyt, sanoi Tiesenhausen Aksel Kurjelle ja muille
päälliköille, jotka neuvottomina seisoivat torilla tai istuivat hevosen
selässä. Jo eilen aavistin pahaa, kun pormestarin poika vangittiin,
tässä on vastaus siihen loukkaukseen.
-- Ainoa pelastus on nopea pako linnaan, sanoi Aksel Kurki synkästi.
-- Katsokaa, keskeytti Tiesenhausen, herttuallakin on tieto
hyökkäyksestä.
Aksel Kurki loi silmänsä salmelle ja Tervaniemelle.
Koko Tervaniemen vuoriharju oli mustanaan sotaväkeä, joka tähän asti
oli ollut piilossa kallioiden takana. Ne kiipesivät nopeasti alas,
asettuivat veneisiin, joita kosolta näkyi olevan varattuna, ja sousivat
salmen yli. Toiset taas etsivät suojaa Tervaniemellä olevien talojen
takana ja odottivat veneiden palaamista. Niemen takaakin näkyi veneitä,
jotka kaikki pyrkivät samaa päämaalia kohti. Herttuan väki nousi
maalle, asettui taajoihin joukkoihin Rinkiportin edustalle ja linnaan
vievän sillan suulle. Linnasta ammuttu luoti sattui veneeseen, joka oli
täynnä huoveja, vene upposi ja useimmat hukkuivat, harvat uivat maalle.
-- He sulkevat tien linnaan, sanoi Tiesenhausen, seuratkoon kuka
tahtoo: Kaupunkia on mahdoton puolustaa, kaikki portit ovat selkosen
selällään ja joka portista tulvaa vihollisia, Katsokaa tuonne! ja hän
viittasi itäänpäin. Pitkin Kuningattaren katuakin kulki taaja joukko
herttuan huoveja, lippu etunenässä ja läheni raastuvan toria.
Tiesenhausen kannusti hevostaan, Aksel Kurki seurasi häntä ja lukuisa
joukko ratsumiehiä, Aksel Kurjen käskystä avattiin Rinkiportti, he
syöksyivät ulos ja joutuivat keskelle herttuan jalkaväkeä.
Tiesenhausen, joka ratsasti etunenässä ja jolla oli suuri, rohkea
hevonen, pääsi onnellisesti läpi ja hänen raivaamaa tietä myöten joku
määrä sotilaita, Vaan Aksel Kurki joutui vangiksi. Hänen hevosensa
sortui, ja hän itse jäi sen alle. Hänen seurassaan olevat huovit saivat
surmansa ja maa alkoi hohtaa punaiselta hurmeesta. Siellä täällä oli
kuolleita hevosia ja haavoitettuja tai kuoleman kanssa taistelevia
huoveja.
Linnan portit avattiin Tiesenhausenille ja hänen joukollensa, sitte ne
silmänräpäyksessä uudestaan suljettiin ja laskusilta vedettiin ylös.
Eikä tätä tehtykään liian varhain, sillä herttuan väki tunkeutui heidän
kantapäillänsä ja jos kauemmin olisi viivytelty, olisi kenties linnakin
samalla kertaa joutunut vihollisten haltuun.
Toimettomina täytyi siis linnassa olevien huovien ja päällikköjen
katsella, kuinka heidän kumppaninsa sortuivat surman suuhun.
Ainoastaan se vähäinen joukko, joka oli koossa raastuvan torilla,
piteli vielä puoliansa, Ne olivat valittua väkeä, melkein kaikki
ratsain, ja heidän joukossansa nähtiin päällikköinä Jaakkima Greve ja
puolalainen Alexander Dombuski. Greve, jota saksalaiset nimittivät
"Klein-Jockum", oli lyhytkasvuinen vaan harteikas, väkevä ja uskalias
mies. Sitäpaitsi oli hän taitava sotilas ja monessa kahakassa oli hän
neuvokkaisuudella henkensä pelastanut. Kun hän nyt näki väkensä
harvenevan ja vihollisten joka taholta rientävän -- avonaisesta
Rinkiportistakin nyt tulvasi herttuan huoveja kuten yöllä säkeniä
savutorvesta -- nousi hän seisomaan jalustimissa ja huusi vahvalla
äänellä, joka kaikui yli taistelun jyminän, käyttäin viron kieltä,
koska useimmat ratsumiehet olivat virolaisia:
-- Pojat, meitä teurastetaan kuin sikoja syksyllä. Sotaevesti on
vankina, tie linnaan suljettu, vihollisia kaikkialla. Meitä odottaa
selvä kuolema tai vankeus ja sitte hamppunuora, tiedättehän, kuinka
herttua vihollisiaan kohtelee. Ainoa pelastus on rohkeudessamme. Ne,
jotka tahtovat pelastua, seuratkoot minua.
-- Viimeiseen veripisaraan saakka, huusivat ratsumiehet.
-- Kuulkaa siis, jatkoi Greve, antakaa sotatorven taas soida ja
odottakaamme toverejamme. Sitte peräydymme torilta taaksepäin tuon
kadun suuhun ja siinä pitelemme puoliamme. Katu on kapea, tuskin
seitsemän hevosta mahtuu siihen rinnatusten. Ne, jotka ovat eturivissä,
taistelevat, toiset kääntävät hevosensa valmiiksi. Ja kun aika on
sopiva, sitte karahutamme kotia, Viroon, Puolaan ja vapauteen!
Raikas hurraahuuto seurasi Greven puhetta. Herttuan huovit, jotka
enimmäkseen olivat ruotsalaisia ja suomalaisia, eivätkä ymmärtäneet
viron kieltä, kummeksivat mitä tuo hurraahuuto merkitsi.
Greven ehdoitusta alettiin toteuttaa. Ratsumiehiä tuli lisään ja
liittyi toveriinsa, Vähitellen peräytyivät huovit hyvässä
järjestyksessä Alakadulle ja muodostivat vahvan läpipääsemättömän
sulun, jota herttuan jalkaväki turhaan koetti murtaa.
Juuri kun etumaiset ratsumiehet asettuivat Katarina-rouvan talon
edustalle, ilmestyi Janecki akkunaan.
-- Greve, huusi hän puolan kielellä, älä jätä minua!
-- Voin odottaa sinua sen ajan, jonka tottunut ratsastaja tarvitsee
pannaksensa satulan hevosen selkään. Kauemman en!
-- Siinä on kylliksi, sanoi Janecki ja poistui akkunasta.
Siirtykäämme hetkeksi Katarina-rouvan taloon.
Samaan aikaan kuin pormestari Bröijer avasi portin herttuan väelle ja
kaupungissa taisteltiin, oli täälläkin tapahtunut sangen merkillisiä
seikkoja.
Jo varhain aamulla saivat Gertrud ja Katarina-rouva tiedon Antonion
vangitsemisesta, Antonion äiti kävi itse suruansa valittamassa ja
kertoi myös syyn kaksintaisteluun, vaikkei täydellisesti.
-- Minun tähteni on hän siis joutunut vankeuteen, arveli Gertrud
aavistaen asian todellista laitaa.
Päivä kului yksitoikkoisesti. Katarina ompeli ahkerasti
korko-ompelusta, välistä puoleksi suruvoittoisesti, puoleksi hellästi
katsellen Gertrudia, jonka kalpeat piirteet olivat saaneet kärsivän
ilmeen.
Janeckia ei näkynyt. Hän pysyttelihe huoneessaan eikä tullut
päivällisellekään, vaan aterioitsi yksinään. Aamupuolella kävi mestari
Bilangh hänen luonaan viipyen siellä kauemman aikaa. Gertrudista tuntui
helpoitukselta, ettei tarvinnut nähdä puolalaista, jota hän oli alkanut
vaistomaisesti pelätä.
Päivällisen jälkeen istuutui Gertrud linnanpuoleisen akkunan ääreen ja
ajatteli Antoniota. Ainoastaan kiven heitto oli väliä, kapea katu,
valli ja salmi, vaan kuitenkin eroittivat ne luoksepääsemättömästi
molemmat rakastavat.
-- Missähän huoneessa hän lienee? mietiskeli Gertrud.
Jos hän olisi tietänyt, että Antonio yksinään venyi pimeässä
vankiluolassa pienen tornin juurella, olisi hän tuntenut itsensä vielä
onnettomammaksi. Nytkin tunsi hän itsensä hyljätyksi, yksinäiseksi ja
kyyneleet tulivat väkisinkin silmiin.
Katarina-rouva taas oli vetäytynyt pihan puolella olevaan huoneeseen ja
sulkenut oven jälkeensä. Vaikka kadunpuolelle antavat akkunat olivat
toista syltä kadunpinnasta, olivat pihanpuoleiset akkunat rakennuksen
äärimmäisessä päässä melkein maan tasalla, sillä paikka, jossa
Katarina-rouvan talo sijaitsi, oli korkea mäentöyräs, joka jyrkästi
laskeutui kadulle päin. Pihakin oli paljasta ylösmäkeä, sen perällä
vasemmalle päin portista tullessa oli kymmenkunta neliösyltä
tasaisempaa maata, jossa kasvoi ruohoa, voikukkia ja kamomillayrttejä,
joista väkevä tuoksu tunkeutui huoneisiin. Sitä rajoitti korkea
muurintapainen naapuritaloon kuuluva kiviseinä, jossa ei ollut yhtään
akkunaa.
Vaikkei tarvinnut pelätä, että täältä juuri kukaan kurkistelisi sisään,
olivat kuitenkin sen huoneen akkunat, jossa Katarina-rouva nyt oli, ja
joista voi nähdä tuon pienen viheriän runsasruohoisen kentän ja paljaan
kivimuurin, mustien verhostimien peitossa. Eikä kukaan ollut nähnyt
niitä milloinkaan poistettavan. Sanottiin, että tässä huoneessa, johon
ei kukaan muu jalallansa astunut kuin talon emäntä ja hänen vanha
palvelijattarensa, jonka hän oli kotimaastansa muassansa tuonut,
säilytti Katarina-rouva rahojansa, joita hänellä hoettiin olevan sangen
runsaasti.
Tässä huoneessa, johon auringon säde ainoastaan varkain pääsi
pujahtamaan verhostimen raosta, ei ollut paljon huonekaluja. Seinät
olivat paljaat ja valkeat, peräseinällä oli pieni, näöltään kultainen
krucifixi ja sen vieressä isonlainen neitsyt Marian kuva, luultavasti
jonkun italialaisen maalarin tekemä. Kuvan alla oli jotensakin suuri
mustalla veralla peitetty, alttarinmuotoinen rakennus, jolla paloi
kaksi paksua vahakynttilää. Paljaalla laattialla neitsyt Marian kuvan
alla oli Katarina-rouva polvillaan. Kädet olivat ristissä, ja hän piti
niitä kuroitettuina taivasten kuningatarta kohti. Kalpeista kasvoista
voi huomata tuskaa ja surua, silmissä hehkui ylenluonnollinen hohde ja
huulet liikkuivat, ja kohta alkoikin niistä tulvia sanoja.
-- Oi pyhä neitsyt, katso minun puoleeni! sieluni on raadeltu, ja
sydämmeni ei löydä rauhaa. Kirvoita minua tästä tuskasta ja anna armosi
loistaa minun ylitseni!
Tämä innokas huokaus näkyi tekevän hyvää hänen sydämmellensä, joka
hyllyi ja oli pakahtua surujen yltäkylläisyydestä. Vähän huojentuneena
jatkoi hän puoleksi itsekseen, puoleksi kuvalle puhuen.
-- Katso, alati olen minä paastonnut, rukoillut ja valvonut. Kaikki,
mitä pyhä kirkko on määrännyt, olen minä tehnyt, kerettiläisten ja
vääräuskoisten maassa olen minä pitänyt uskonlamppua palamassa. Eikö
siinä jo riitä? vaaditko sinä enempää?
Hän pysähtyi ja loi katseensa maahan.
-- Onko totta, mitä rippi-isät opettavat, ettei muualla ole pelastusta
kuin kirkon helmassa? Eikö ole armoa niille, jotka ovat ulkopuolella?
Eikö riitä Gertrudille, minun valkealle, puhtaalle kyyhkyselleni, eikö
hänellekään?
Hän alkoi puhua yhä kiihkeämmin, hänen rintansa kohosi raskaasti ja
läähättäin.
-- Kun puolalainen tuli talooni ja kun hän pyysi Gertrudia, katsoin
minä hänet sinun lähettämäksesi. Voisihan Gertrud hänen vaimonansa
tulla pyhän kirkon helmaan saatetuksi. Olenko minä väärässä? Olenko
minä erehtynyt?
Linnan tykit paukkuivat, vaan Katarina ei sitä huomannut.
-- -- Onko minulla oikeutta ruveta hänen elämäänsä ohjaamaan? Voinko
nähdä tulevaisuutta? Voinhan turmella hänen onneansa ja elämäänsä. En
jaksa enää ajatella, ajatukseni juoksevat piirissä, en pääse ulos enkä
takaisin.
-- Gertrudin sydän on vapaa, Ei Antoniokaan häntä rakasta. Joku vuosi
sitte luulin sitä. Erehdyin. Luulen, että hän suostuu ottamaan
puolalaisen. Vaan toisaalta kuiskaa ääni: älä pakota häntä
puolalaiselle, kulkekoon omaa tietänsä!
Hän taukosi hetkeksi ja kokosi voimia.
-- Tämä ristiriitaisuus kuluttaa elinnesteeni. Olen uupunut kuin ajettu
hirvi. Olen odottanut ilmestystä, vaan turhaan. Onhan pyhä neitsyt
ilmestynyt Ignatiuselle, Dominicuselle ja muille pyhimyksille, miksei
minulle? Ei minulle, enhän minä ole heidän vertaisensa! Ei apua, ei
neuvoa!
Ja väsyneenä antoi hän päänsä vaipua laattialle.
Sydäntä särkevät huudot herättivät hänet horroksista. Hän nousi
vaivaloisesti, avasi oven lukosta ja astui viereiseen huoneeseen.
Siellä oli sill'aikaa kuin Katarina-rouva rukoushuoneessaan etsi
lohdutusta, toisenlaista näytelmää näytelty.
Kuten mainittu ei kapteeni Janecki sinä päivänä ollut
vahtipalveluksessa. Hänen haavansa tuotti hänelle kipua, ja hän
pysyttelihe huoneessa. Mestari Bilanghin mentyä söi Janecki puolista ja
laskeutui levolle. Hetken maattuaan nousi hän ylös ja asettui akkunan
ääreen istumaan. Kun hän sattumalta loi katseen vallille, näki hän
Vesiportin olevan auki ja vierasta sotaväkeä kaupungissa.
Hän ponnahti ylös kuin ukkosen iskemänä.
-- Nyt pelastakoon itsensä, ken voi, huudahti hän puoliääneen.
Hän kutsui palvelijansa.
-- Me olemme petetyt. Herttuan väki on kaupungissa. Satuloitse hevoset,
tuo ne varovaisesti portille, vaan älä avaa porttia. Vedä satulavyöt
tiukkaan ja katso, että soljet ovat vahvoja, Niistä riippuu kenties
pelastuksemme.
Janecki alkoi pukeutua. Hän veti ratsassaappaat jalkaansa, ripusti
miekkansa vyölle, tarkasti, että pistooleissa oli ruutia. Rahat ja
tärkeimmät esineet sulloi hän taskuunsa ja oli kohta valmis lähtemään.
Akkunasta hän vähän väliä tarkasteli tapausten menoa. Hän näki,
kuinka Tiesenhausen pelastui linnaan ja Kurki joutui vangiksi.
Raastuvantorilta kuuli hän melskettä ja aseiden kalsketta ja aikoi
suunnata kulkuansa sinne.
Kun hän astui suureen eteiseen, seisoi Gertrud yht'äkkiä hänen
edessänsä. Hänkin oli kuullut melskeen ja oli rientänyt saamaan tietoa
sen syystä. Kohta huomasi hän mitä oli tapahtunut. Hän tunsi
selittämätöntä iloa ja riemua.
Juuri silloin astui Janecki ulos huoneestaan. Hän säpsähti. Niin
kauniina ei hän ennen ollut nähnyt Gertrudia. Musta puku, jota hän
tänään kantoi, sopi hänelle hyvin. Piirteet olivat kalpeat, ja silmät
loistivat vastasyntyneestä toivosta.
-- Paetkaa, sanoi hän, herttua on kaupungissa. Sotaväkenne on
pakosalla, sotaevesti vankina.
-- Kaiken sen tiedän, neitiseni, sanoi Janecki, ja kiitän teitä
osanottavaisuudestanne.
-- Joka hetki on kallis, vielä on aikaa!
Janecki loi katseensa Gertrudiin ja hänen silmänsä alkoivat omituisesti
säihkyä. Hänessä leimahti yht'äkkiä ajatus, että hän viimeisen kerran
näki Gertrudin. Se ajatus saattoi hänen kuuman puolalaisen verensä
kiehumaan ja hänen itsensä unhoittamaan vaaran, jossa hän häilyi ja
josta hänen tuli paeta.
-- Gertrud, puhui hän nopeaan ja kiihkeästi, minä rakastaan Teitä. Nyt
tällä hetkellä, kun minun tulee erota Teistä, tunnen sen selvään,
seuratkaa minua.
Pelko ja hämmästys kuvastuivat sekaisin Gertrudin kasvoissa. Hän
väistyi askeleen.
-- Gertrud, jatkoi Janecki vielä kiihkeämmästi, ja hänen kasvonsa
alkoivat rusottaa. Ettekö tunne vähintäkään sääliä? katsokaa, tätä
haavaa kannan Teidän tähtenne. Seuratkaa minua, paetkaamme yhdessä!
Ja unhoittaen kaiken maltin intohimonsa valtaamana, lankesi hän
polvilleen ja otti kiinni Gertrudin hameen liepeestä.
-- Minä vannon, että minä rakastan ainoastaan Teitä. Minä en ole mikään
tavallinen seikkailija, minulla on kunniakas asema kuningas Sigismundin
hovissa. Minä voin kohota virassa ja arvossa. Enkä ole köyhäkään.
Minulla on linna Litvassa. Se seisoo keskellä vehnämaita ja ruohoisia
noroja, ja pieni järvi on sen edessä. Satakielet laulavat siellä
kauniina kesäiltoina, ja sammakot kuhertelevat. Siellä on ihanaa!
Minulla on paljon orjia, ja kaikki nämä polvistuvat eteenne, kuten minä
nyt, ja tottelevat pienintä käskyänne.
-- Mahdotonta, sanoi Gertrud, minä rakastan toista! Teitä en ikinä.
-- Haa, kyllä tiedän, tuo liukaskielinen vihamieheni, hän, joka minut
haavoitti.
Gertrud vaikeni ja peräytyi huoneeseensa. Janecki seurasi. Hän riensi
akkunan luo, avasi sen ja huusi Grevelle, että hän odottaisi hetkisen.
Sitte kääntyi hän taas Gertrudin puoleen.
-- Lähdönhetki on käsissä. Vielä kerran, Gertrud, seuratkaa minua!
Gertrud viittasi kieltävästi ja käänsi pois päänsä.
-- Jos tahdot tai ei, kirkasi Janecki intohimoisesti, minun olet
kuitenkin.
Ja ponnistaen kaikki voimansa, tarttui hän terveellä kädellään
Gertrudiin ja alkoi viedä häntä alas portaista.
Gertrud päästi kimakan tuskan huudon. Tämä huuto herätti
Katarina-rouvan horroksista ja saattoi hänet tulemaan ulos
rukoushuoneestaan.
Janecki huomasi ensiksi Katarinan.
-- Johan Te olette hänet minulle puoleksi luvannut, virkkoi
puolalainen. Nyt vien hänet.
-- Onko se totta? Pelastakaa minut! Pelastakaa! huusi Gertrud.
-- Lapseni, rakas lapseni, antakaa takaisin lapseni, rukoili
Katarina-rouva ja kaatui huoneen kynnykselle. Vaan Janecki jatkoi
matkaansa; portaissa kohtasi hän palvelijansa, suuren jättiläismoisen
litvalaisen täysissä tamineissa.
-- Tässä, sanoi Janecki, ota tämä nainen ja vastaa hänestä hengelläsi.
Käsivarttani pakoittaa, en jaksa itse kantaa häntä.
Sanaakaan sanomatta ja kysymystä tekemättä otti litvalainen Gertrudin
käsivarrellensa kevyesti kuten lapsen. Janecki heitti Gertrudin
ympärille ratsuviittansa, kävi eteisestä hakemassa huopahatun ja painoi
sen Gertrudin päähän.
-- Ja nyt matkaan joutuisasti.
Palvelija avasi portin ja talutti toisella kädellään hevostaan. Janecki
vei omansa ulos ja hyppäsi sen selkään.
-- Viimeinkin, sanoi Greve, joka etumaisine ratsumiehineen oli
portilla. Ja nainen mukana. Siitä on vastusta. Vaan olkoon menneeksi!
Useimpien ratsujen päät olivat jo Karjaportille päin. Ja kun Jaakkima
Greve antoi sovitun komentosanan kuulua, silloin käänsivät kaikki
ratsumiehet hevosensa.
-- Eespäin! komensi Greve.
Ja kuten laviini alpeilla murskaa metsät ja lakaisee pois kylät,
samaten syöksivät Greven ratsumiehet eteenpäin vastustamattomalla
voimalla. Kaikki mitä tiellä oli, se väistyi, tallaantui hevosten
kavioiden alle tai sortui ratsastajien iskuista. Muutamassa
silmänräpäyksessä saapuivat he Karjaportille, avasivat sen ja olivat
ulkona kaupungista. Herttuan jalkaväki, joka oli Karjaportin edustalla,
koetti estää heidän kulkuansa. Vaan ratsumiehet hakkasivat itselleen
leveän tien ja monta herttuan huovia sortui verissään maahan.
Kun viimeinen este oli poistettu, antoivat he hevostensa nelistää.
Greven vieressä ratsasti Janecki, ja tämän vieressä hänen litvalainen
palvelijansa. Tämä oli saanut monta haavaa, mutta Gertrud oli
vahingoittumatta, Janecki loi katseensa taaksepäin. Heti hänen
takanansa ratsasti mies, joka näytti hänestä tutulta. Hän katsoi
tarkemmin.
-- Mestari Bilangh, sanoi hän ihmeissään.
-- Niin, minullekaan ei kaupungin ilma ole sopiva, minä teen seuraa
eteläisiin maihin, vastasi puhuteltu. Ja ratsujoukko, jossa korkeintaan
oli seitsemänkymmentä miestä, jatkoi matkaa joutuisasti itäänpäin.