Taisteluja.
Verkalleen palasi Antonio kotia. Monenlaisia ajatuksia pyöri hänen
päässänsä, Gertrudin kertomus oli tehnyt hänet rauhattomaksi. Kapteeni
Janecki oli luultavasti vaarallinen seikkailija, puolalainen
sukuperältään, siis ylpeä ja tekojansa punnitsematon. Jos Sigismundin
useasti lupaama apuväki todellakin saapuisi, ja kaupungin piiritys
pitkittyisi ja herttuan tyhjin toimin täytyisi palata Ruotsiin, voisi
asia saada ikävänkin käänteen. Olihan puolalainen ja muukalainen
sotaväki ja päällystö ennenkin rankaisematta harjoittanut suuriakin
ilkitöitä. Tämmöiset ajatukset risteilivät Antonion mielessä ja tekivät
sen synkäksi.
Kotiin tultuaan istuutui hän akkunan ääreen, avasi sen ja hengitti
mielihyvällä raitista ilmaa, jota tuuli toi mereltä. Hän odotteli
isäänsä, vaan tämä viipyi. Luultavasti oli linnassa tärkeitä asioita
selvitettävänä, Viihdyttääksensä mieltänsä päätti Antonio
matkalaukustansa ottaa esille lahjoja ja harvinaisempia esineitä, joita
hän oli ostanut Italiassa ja Hollannissa antaaksensa Gertrudille ja
omaisillensa.
Hän avasi suuren hylkeennahkaisen laukun, joka oli vahvoilla hihnoilla
kiinni sidottu, ja alkoi latoa pöydälle esineitä, jotka Europan
kultturimaissa olivat tulleet käytäntöön, vaan Suomessa vielä olivat
harvinaisia.
Siinä oli neliskulmainen käärö hienoa, keltaista ja hyvänhajuista
tupakkaa, minkä Antonio Amsterdamista oli ostanut isällensä, pieni
pakka keltaista, kahisevaa silkkikangasta, Lombardiassa kudottua, jonka
Antonio oli tuonut äidillensä. Vielä sisälsi laukku taidokkaita
lasimaalauksia, hopeaisia ja kultaisia koristeita ja parikymmentä
pientä, punaisen kellertävää omenan suuruista hedelmää. Juuri kun
Antonio asetteli näitä pöydälle, tuli hänen äitinsä sisään.
-- Oletko viimein kotona, sinä karkulainen, sanoi pormestarin rouva,
uhaten poikaansa sormellaan? Missä olet ollut koko aamun?
-- Olen käynyt Katarina-tätiä tervehtimässä, vastasi Antonio
keskeyttäen hetkeksi toimensa.
-- Ja Gertrudia myöskin. Luuletko, etten nähnyt, kuinka äsken kahden
kesken menitte tästä sivuitse?
Ja Antonion äiti istuutui rahille ja katseli, mielihyvästä ja ilosta
loistavin silmin poikaansa. Hän oli vielä terveen ja voimakkaan
näköinen nainen. Luultavasti oli hän parhaillaan ollut taloustoimissa,
koska hänen kasvonsa olivat punehtuneet ikäänkuin tulen ääressä
seisomisesta. Vyöllä oli hänellä valkea esiliina, hihat käärityt
kyynäspäihin saakka ja kädet jauhossa.
-- Puoliseksi saamme vieraita, Antonio! Isäsi on kutsunut tänne
naapureitamme ja ystäviämme sinun kotiintulosi johdosta. Thesleff,
Ruuth, Juusten, Schmedemann ja Stråhlmann tulevat ja kenties muitakin,
en tiedä tarkoilleen, ketä kaikkia hän lie pyytänyt. Sentähden
valmistelen vähän leivoksia. Vaan mitä nuo ovat? ja Antonion äiti
osoitti sormellaan punertavia hedelmiä, joita Antonio taas lateli
pöydälle.
-- Erinomaisen mehuisia ja maukkaita italialaisia hedelmiä, äitiseni.
Niitä aletaan siellä yhä enemmän viljellä. Kerrotaan, että hedelmä on
kotoisin Aasiasta, Kun se ensin tuotiin Europaan, oli se kirsikan
suuruinen, nyt on se jo omenan vertainen. Tuntijat väittävät sen vuosi
vuodelta suurenevan ja ennustavat sille tulevaisuudessa suurta
menekkiä. Italialaiset nimittävät sitä apelsiniksi.
Antonio otti yhden hedelmän pöydältä ja alkoi veitsellänsä kuoria sitä.
Siitä erkanikin jotensakin paksu, alta valkea kuori ja itse hedelmä
tuli näkyviin. Se jakautui helposti liuskoihin, ja Antonio tarjosi ne
äidillensä.
-- Sangen makuisa, vakuutti pormestarin rouva.
Samassa pamahti tykinlaukaus ja sitä seurasi useampia.
-- Voi meitä poloisia! huudahti Antonion äiti lyöden käsiään yhteen.
Nyt verilöyly alkaa! Mikähän tästä seurannee? Leivoksenikin olen
unhoittanut, johan ne saavat liiaksi paistua! ja pormestarin rouva
poistui kiiruusti kyökkiinsä.
Antonio avasi joutuisasti akkunan ja heitti katseen merelle. Hän näki
meren kirjavana valkeista purjeista, jotka vähitellen katosivat
näköpiiristä luoteiseen Tervaniemen taakse, siten välttäen niitä
kuulia, joita linnan tykit singahuttelivat, ja myös etsien syvempää
rantaa maallenousua varten, jota tavataan vasta Neitsytniemen
luoteisessa osassa.
Samassa palasi pormestari kotia.
-- Herttua on tullut ja varustaikse hyökkäämään heti maallenoustuaan.
Tule, Antonio! Lähtekäämme muurilta tarkastamaan tapausten vaiheita.
Kaupungissa vallitsi suuri hälinä ja sekasorto. Kansa tulvaili
joukottain muurille, nousivatpa muutamat katoillekin ja tuomiokirkon
kellotapuliin voidaksensa täydellisesti nähdä tätä harvinaista
näytelmää. Vallille Rinkiportin luona, johon pormestari ja Antonio
pysähtyivät, oli kokoontunut paljon etevimpiä porvareita, jotka
suurella mielenkiinnolla seurasivat tapauksia toisella puolen salmea.
Linnan portit aukenivat, ja taajoissa joukoissa ratsastivat Virosta
tulleet rakuunat taisteluun. Etunenässä nähtiin William Fahrensbach ja
Kaspar Tiesenhausen, myös Adam Janecki, Jaakkima Greve ja vielä eräs
puolalainen Aleksander Dombuski olivat mukana. Adam Janecki ratsasti
mustalla hevosella, jonka suitsen ja satulan helat kimaltelivat
auringossa.
Nopeasti ja ripeästi oli herttua tuonut väkensä ja muutamia tykkejä
maalle; kun rakuunat näkivät harvalukuisuutensa, sytyttivät he tuleen
muutamia myllyjä ja etäämpänä olevan, mutta linnaan kuuluvan
etuvarustuksen.
Jo ensimmäiset tykinlaukaukset matkaansaattoivat suurta vahinkoa
rakuunain rivissä. Usea ratsastaja sortui hevosen selästä, ja hevoset
laukkasivat tyhjinään linnaan takaisin. Ja kun herttua itse joukkojensa
etunenässä teki ankaran hyökkäyksen, hajoutuivat Tiesenhausenin
rakuunat hurjaan pakoon. Turhaan koetti Tiesenhausen muutamien
uskollisten kanssa sytyttää Siikaniemen etukaupunkia tuleen, siihen ei
ollut enää aikaa; täyttä neliä ratsastaen täytyi hänenkin etsiä turvaa
linnasta. Herttua oli voittanut ensi rynnäköllä.
Tämä lyhyessä ajassa saavutettu voitto synnytti sekalaisia tunteita
katsojissa. Linnan akkunasta olivat Arvid Tavast, mestari Bilangh ja
Laurentius Erici nähneet tarkoin melkein kaikki taistelun vaiheet.
Synkkänä, sanaakaan sanomatta tuijoitteli Laurentius Erici taistelevain
joukkoon, jotka välistä peittyivät tomupilviin, ja lihakset hänen
kasvoissaan sytkähtivät, kun hänen katseensa eroitti herttuan, joka
rohkeasti antautui vaaralle alttiiksi.
-- Tuolla kerettiläisellä on paljon rohkeutta ja kylmäverisyyttä,
mutisi hän itsekseen ja heitti tutkivan katseen mestari Bilanghiin,
jonka kylmät kasvonjuonteet eivät osoittaneet surua eikä iloa,
ainoastaan välinpitämättömyyttä.
-- Nyt alkaa piiritys, sanoi Arvid Tavast, ja ainoa pelastuksemme on
siinä, että saamme sen jatkumaan niin kauan kuin mahdollista., sillä
tokihan talvi ajaa herttuan tiehensä, ja hän astui alakertaan ottamaan
vastaan taistelusta palaavia ja keskustelemaan heidän kanssansa.
Tomuisina, ruudinsavun mustaamina, hevoset vaahdossa, palasivat
rakuunat linnaan. Tiesenhausenin toinen käsi riippui hervaistuna
kupeella, ja Fahrensbachin olkapäästä vuosi verta.
-- Mestari Bilangh hoi, huusi Tiesenhausen, laskeutuen vaivaloisesti
satulasta, Teidän taitoanne tarvitaan. Pistolin luoti, jonka eräs
herttuan ratsumestari suvaitsi ampua, istuu vielä käsivarressani,
luulen sentään, ettei siinä ole luunvikaa.
Ja mestari Bilangh ilmestyi heti, tuoden muassaan siteitä,
haavalääkkeitä ja alkoi teräväliä aseella kaivaa luotia Tiesenhausenin
käsivarresta,.
Toisenlaisia tunteita kuin linnassa herätti herttuan voitto
porvareissa, jotka sykkivin sydämmin olivat ottaneet osaa taistelun
vaiheisiin. Mielihyvällä olivat he nähneet rakuunojen tappion, ja kun
nämä hurjaa vauhtia pakenivat linnaan, saivat pormestarin kasvot hyvin
tyytyväisen ilmeen. Kun taistelu oli loppunut, palasivat porvarit kotia
kevyemmin sydämmin kuin olivat tulleet ja toivoivat, että herttua saisi
kaupungin pian haltuunsa, vaikkei he vielä selvästi voineet tajuta,
niillä keinoin se kävisi päinsä.
-- Tervetultua puoliselle, sanoi pormestari erotessaan tuttavistaan.
Sitte saamme tilaisuuttakin puhella päivän tapahtumista.
Vapisevalla sydämmellä otti pormestarin rouva vastaan miestänsä ja
poikaansa. Vasta sitte kun hän oli saanut kuulla taistelusta ja sen
tuloksesta, rauhoittui hän vähän.
-- Täksi päiväksi on siis jo kyllin verta vuotanut, vai miten? kysäsi
hän viimein mieheltään.
-- Luultavasti antaa herttua väkensä tänään levätä. Huomenna saamme
sitte nähdä, mitä tästä seuraa. Vaan mene nyt, muoriseni, valmistamaan
puolista, kohta saapunevat vieraammekin.
-- Olen laittanut sanan myös Kadarina-kälylle ja Gertrudille, hekin
lupasivat tulla, vaikkei tänne tänään muuta naisväkeä tulekaan.
-? Hyvä on, vastasi pormestari, se oli viisaasti tehty.
-- Isäni, ryhtyi Antonio puhumaan, kun äiti oli poistunut. Minulla on
sinulle hiukan sanottavaa. Kävin tänään tervehtimässä Katarina-tätiä ja
Gertrudia. Lapsuudestani saakka olen elänyt siinä luulossa, että olisi
sinulle mieleistä, jos Gertrud ja minä solmisimme elämän liiton. Nyt se
on tapahtunut. Minä olen ilmaissut tunteeni ja Gertrud on suostunut
tarjoukseeni, ja Antonion posket saivat tummemman värin ja silmissä
näkyi kirkas hohde.
-- Vihdoinkin, poikani, sinä ilmoitat minulle iloisen sanoman, hartain
toivoni on toteutunut. Tietääkö äitisi tästä?
-- Ei suinkaan, älä sano hänelle vielä mitään, minulla on vielä
muutakin sydämmelläni. Katarina-tädillä on asumassa eräs
rakuunakapteeni, Adam Janecki.
-- Niin, ylpeä puolalainen, joka tuskin antaa kenellekään tietä kadulla
astuessaan ja halveksii porvareja ja talonpoikia, pitäen heitä
luontokappaleen arvossa.
-- Juuri hän, vaikka kyllä hän oli kohtelias minun siellä käydessäni.
Gertrud kertoi, että tämä mies on pyytänyt häntä vainioksensa.
-- Gertrudiako, sehän on mahdotonta, intti pormestari.
-- Ja kummallisinta asiassa on se, että hän kosinnallaan on kääntynyt
Katarina-tädin puoleen.
-- Mitä syytä Katarinalla olisi suosia puolalaista?
-- Yhteinen uskonto, vastasi Antonio.
-- Siinä et liene niin väärässä. Sitä olen kauan aavistellut. Katarinan
olento on viime aikoina muuttunut oudoksi, hän välttää seuraa,
oleskelee enimmiten yksinänsä, ja hänen kellertyneet, vahankaltaiset
kasvonsa ja eloton katseensa todistavat paastosta ja yövalvomisesta.
Eihän hän kuitenkaan liene suostuvainen jättämään silmäteräänsä
Gertrudia tuon puolalaisen seikkailijan syliin, jota hän tuskin
tunteekaan?
-- Sinä et tiedä, isäni, mihin uskonnollinen fanatismi ja into voi
saattaa ihmisen. Kaikki mikä muuten on arvokasta, ystävyys,
perheelliset siteet, isänmaa, ne eivät merkitse mitään semmoisen
yksilön silmissä. Tämä seikka saattaa minut sangen rauhattomaksi.
-- Herrojen ja muukalaisten valta on pian lopussa. Janecki ei kohta
merkitse täällä mitään.
-- Vaan jos ei niin tapahdu? kysäsi Antonio.
-- Ole huoletta, tämänpäiväinen näytös oli ensimmäinen, kohta seuraa
toinen, ja kun sopiva tilaisuus ilmaantuu, silloin ryhdymme me sitä
jouduttamaan. Siinähän se viisaus onkin, että tiedämme, milloin on
toimittava, milloin ei. Vaan hiljaa, vieraat tulevat, heittäkäämme
surut ja ottakaamme iloinen muoto.
Vieraat alkoivatkin saapua. Ne olivat kaupungin varakkaimpia porvareja,
jotka joko omilla laivoillaan kävivät kauppaa ulkomailla tai myös
harjoittivat voittoisaa vaihtokauppaa talonpoikien kanssa. Ruuth,
Stråhlmann, Juusten olivat pormestarin vanhoja tuttuja ja
kasvinkumppania. Koska Hannu Thesleff, joka vasta pari kolme vuotta
sitte oli muuttanut kaupunkiin ja sitte meni naimisiin Katarina
Stråhlmannin, piispa Juustenin tyttären tyttären kanssa, ei vielä ollut
oppinut maan kieliä, käytti pormestari puhutellessaan vieraitaan
saksankieltä.
Pormestarin rouva ilmestyi ovelle ja pyysi vieraita ruokahuoneesen.
Siellä oli pitkä pöytä katettu, sen keskellä komeilivat lasimaljassa
Antonion tuomat hedelmät ja astiassa, jossa jääpalasia uiskenteli, oli
kapeissa pitkissä ruukuissa Reinin viiniä eli "renskaa", kuten sitä
kaupungin murteella nimitettiin.
Gertrud istui Katarina-tädin ja pormestarin rouvan vieressä, ja
pormestari antoi usein katseensa kiintyä nuoreen tyttöön, joka hänestä
tänä päivänä näytti vielä hempeämmältä ja miellyttävämmältä kuin ennen.
Antonio kertoi matkoistansa ja havainnoistansa, ja vieraat, joista moni
oli käynyt muissa maissa, ottivat vilkkaasti osaa kanssapuheeseen. Myös
päivän tapauksiin luisui puhe ja tulevien päivien tapahtumista
laskettiin arveluja. Kuitenkin olisi terävä syrjästä katsoja helposti
huomannut, että melkein kaikkien mielessä piili ajatuksia, joita he
joko pelkäsivät lausua tai toivoivat toisen ensin lausuvan.
Kun varsinainen ateria oli lopussa, vetäytyivät pormestarin rouva,
Katarina ja Gertrud sisähuoneisiin, vaan pormestari ja hänen vieraansa
jäivät vielä pöydän ääreen istumaan.
Hetken hiljaisuus vallitsi, ja vieraiden kasvot, jotka tähän saakka
olivat osoittaneet vilkasta, ilonsekaista eloa, venyivät veltoiksi tai
huolestuneiksi. Pormestari ryhtyi ensiksi puhelemaan:
-- Emme voi salata toisiltamme, että suuret ja raskaat huolet painavat
mieliämme. Ja se menestys, joka tänään jo heti tuli herttuan osaksi, ei
ole omiansa, jos tarkoin sitä punnitsemme, huoliamme karkoittamaan,
joskin se ensi silmänräpäyksessä synnytti meissä vilpitöntä iloa. Sillä
mitä todistaa herttuan voitto? Mitä muuta kuin kuningas Sigismundin ja
nykyisten herrojemme, Arvid Tavastin ja Aksel Kurjen heikkoutta. Mutta
onko luopuminen heistä niinkään helppoa? Onhan heidän hallussansa
linna, kaupunki ja tornit, ja linnassa ja kaupungissa entuudestaan
olevat, Aksel Kurjen ja Tiesenhausenin tuomat rakuunat ja huovit
yhteenlaskettuna nousevat 3000 mieheen. Siinä on kylliksi voimaa
harvalukuista porvaristoa kurissa pitämään. Ja tiedättekö, mikä olisi
seurauksena epäonnistuneesta luopumisesta tai kokeesta saattaa
kaupunkia herttuan haltuun? Meitä kohdeltaisiin kuten valapattoja,
omaisuutemme olisi ryöstölle alttiina, vaimomme, lapsemme suojatta
raakojen huovien väkivaltaa vastaan. Sillä tietäkää, että nuo tuolla
linnassa taistelevat epätoivon taistelua, henkensä, omaisuutensa ja
asemansa puolesta, he eivät odota armoa eivätkä anna. Varsovasta on
saapunut lähettiläs, synkkä, kylmäverinen mies, joka ei näy
hetkeksikään luopuvan Arvid Tarastin sivulta. Ja näytti siltä, kuin
muukalainen olisi saanut vuodatetuksi omaa voimaansa horjuvaan linnan
päällikköön, hän oli tänään sangen rohkealla päällä. He luottavat
siihen, että kaupunki voi kestää pitkällistäkin piiritystä. Ja onhan
siinä perääkin. Noin sata vuotta on kulunut Viipurin pamauksesta, ja
vanha isäni kertoi aina hämäränä lapsuutensa muistona, kuinka kaupunki
pitkät ajat kesti lukemattomien venäläisjoukkojen hyökkäyksiä. Mitä
enemmän aterian kestäessä olen näitä asioita aprikoinut, sitä
synkemmältä näyttää tulevaisuus. Se iloinen luottamus, jonka herttuan
voitto synnytti, alkaa kadota, ja mustia varjoja ilmestyy kaikkialle
kuten syksyiltana matkustajan tielle. Vai mitä te asiasta arvelette?
Stråhlman, vanha ja kokenut porvari, koroitti äänensä muiden vaietessa:
-- Sinä olet oikeassa, Herman, asemamme on todellakin vaikea. Jos
pidämme laillisen kuninkaamme Sigismundin puolta, kohtaa meitä herttuan
verinen viha, jos herttuaan koetamme liittyi, ruhjovat meidät herrojen
huovit.
-- Eiköhän voitto lopuksi kallistune herttuan puolelle, sanoi Hannu
Thesleff. Hän näyttelee täällä samaa osaa kuin minun nuorena ollessani
kotimaassani Skotlannissa James Murray, Maria Stuartin velipuoli;
katolilainen Maria pakeni Englantiin, ja protestanttinen Murray sai
hallituksen. Vaan väliaika voi tulla meille sangen kalliiksi, sillä
meihin sopivat vanhan runoilijan sanat: quidquid delirant reges,
plectuntur Achivi [kansa saa kärsiä kuninkaiden erehdyksistä], vaikka
minä olen porvariksi joutunut, olen oikeastaan hengellistä säätyä
varten kasvatettu ja siten myös Rooman kieleen perehtynyt.
Samassa koputettiin ovelle. Pormestarin palvelija ilmoitti, että
alhaalla oli tuntematon mies, joka tahtoi tavata pormestaria.
Pormestari läksi ulos ja palasi hetken kuluttua. Hänen seurassansa oli
muukalainen, pitkään kaapuun puettu mies. Pormestari sytytti kynttilät,
ja vastatullut otti leveän huopahatun päästänsä. Hänellä oli pitkät,
keskeltä päälakea kahtialle jakautuvat hiukset ja tuuheat viikset.
Muuten oli hän aseilla varustettu ja ulkomuodoltaan sotilas. Hän
aloitti heti puhua:
-- Älkää kysykö, kuka minä olen ja miten olen kaupunkiin saapunut. Se
on minun salaisuuteni. Siinä on kylliksi, että olen herttuan leiristä
ja että hänen ruhtinaallisen armonsa uskottu päällikkö Pietari Stolpe
on minut lähettänyt. Minulla on vakaisia sanomia pormestari Bröijerille
ja kaikille niille porvareille, joilla on jotakin vaikutusvoimaa
yhteisissä asioissa. Kuulkaa siis ja painakaa mieleenne!
-- Hänen ruhtinaallinen armonsa haluaa tietää, aikovatko Viipurin
porvarit liittyä Ruotsin porvarien ja talonpoikien kanssa evankelista
oppia, ja vapautta puolustamaan vai tahtovatko he pysyä katolisen
Sigismundin ja puolalaisten vallan alla. Rauhaa ja sovintoa tarjoaa
hänen ruhtinaallinen armonsa ja teidän on valittava. Nuo tuolla
linnassa saavat kohta kaalinsa keitetyksi, niin kuuluvat herttuan omat
sanat, ja sitte ei ole enää armonaikaa. Juurineen tahtoo herttua nyhtää
tästä maasta eripuraisuuden rikkaruohot ja hävittää pois katolilaisen
hapatuksen ja runsailla verenvirroilla kostuttaa maan, että se olisi
otollinen uudelle kylvölle. Voi sentähden niitä, jotka häntä
vastustavat, ne vetävät päällensä verisen vihan, ne hävitetään, sillä
hän on mahtava ase sallimuksen kädessä otollista työtä edessaattamaan.
Viimeiset sanat oli lähettiläs puhunut uhkaavalla ja jylhällä äänellä,
ja hänen puheensa teki mahtavan vaikutuksen.
Pormestari vastasi:
-- Te puhutte kuin pappi. Herttua on valinnut omituisen lähettilään.
-- Kuka takaa, etten minä ole pappi? Vaan asiaan, minä vaadin
vastausta.
-- Sen olette saava, ja pormestari Bröijer kohosi istuimeltaan ja
luotuaan tutkivan katseen pöydän ääressä istuviin, jatkoi hän:
-- Ilmoittakaa hänen ruhtinaalliselle armollensa, että Viipurin
porvarit melkein kaikki tahtovat pysyä evankelisessa opissa, Upsalan
kokouksen päätöksessä ja siinä, mitä Söderköpingissä on säädetty. He
toivovat voittoa hänen ruhtinaallisen armonsa aseille ja vihaavat
muukalaisten valtaa. He ovat valmiit tottelemaan hänen ruhtinaallisen
armonsa käskyjä, kun vaan olosuhteet sen myöntävät.
-- Se on hyvä, sanoi muukalainen, ja hänen jäykät piirteensä saivat
lempeämmän ilmeen, suosiollinen mieliala on kiitettävä ja vakuutus
valtiollisissa ja uskonnollisissa asioissa samaten. Vaan mitä on
vakuutus, joka ei osotaikse töissä? Ovatko Viipurin porvarit valmiit
uhraamaan ja uskaltamaan jotakin yhteisen asian puolesta?
Pormestari loi taas tutkivan katseen läsnäoleviin, vaan nämä olivat
vaiti ja katselivat nolosti eteensä. Hän jatkoi hiukan epäröiden:
-- Hänen ruhtinaallinen armonsa suvaitkoon punnita asemaamme. Me itse,
meidän omaisuutemme, vaimomme ja lapsemme olemme linnan isännän ja
huovien vallassa, kätemme ovat sidotut.
-- Hänen ruhtinaallinen armonsa on kaikki punninnut ja aprikoinut.
Hänen aikansa on täpärällä, tärkeät asiat vaativat häntä Ruotsiin. Maa
polttaa hänen jalkojensa alla, ei ole hänellä halua monta viikkoa venyä
tämän kaupungin edustalla. Hänen vaatimuksensa on selvä ja
yksinkertainen: avatkaa portit ja laskekaa väkemme sisään. Arvaan
ajatuksenne. Te pelkäätte yrityksenne ennenaikaista ilmitulemista ja
herrojen kostoa. Vaan ennemmin tai myöhemmin on kaupunki kuitenkin
joutuva herttuan haltuun, ja ankarasti on hän Suomen herroilta vaativa
sen veren, jota he ovat uskaltaneet vuodattaa. Suuria asioita ei saada
toimeen epäröimisellä ja heikkoudella, siihen tarvitaan voimaa ja
tarmoa, sama laki vallitsee historiassa kuin luonnossa, ukkoissää
puhdistaa raskaan ja painavan ilman, vaan murskatut puut ja palavat
ladot ovat myös sen seurauksia.
-- Vaaditteko nyt ratkaisevan vastauksen?
-- En. Kolme päivää antaa hänen ruhtinaallinen armonsa aikaa, vaan
enempää ei. Hän on sangen ärtyisellä päällä ja vähinkin vastustus
saattaa hänet vihan vimmaan. Kolmen päivän perästä saavun takaisin ja
sitte olkaa valmiit. Jo huomenna menee Pietari Stolpe väkensä kanssa
yli salmen, saartaa kaupungin myös Pantsarlahden puolelta ja sulkee
tiet Venäjälle ja Inkeriin. Hyvästi! Jääkää rauhaan!
Enempää vastausta odottamatta poistui muukalainen.
-- Jäykkä mies, sanoi Antonio, ja hänen puheensa kuin rauta tai teräs.
-- Herransa kuva, vastasi pormestari huoaten, isännän henki painaa
leimansa palvelijoihin.
-- Kolme päivää ei ole pitkä aika, sanoi vanha Stråhlman, vaan sen
kuluessa voi paljon tapahtua.
-- Parasta on, että pysymme alallamme ja odotamme, arvelivat kaikki.
Ja sitte vieraat nousivat ja läksivät kotiinsa, sammuttamaan yöksi
tulta, salpaamaan ovensa ja porttinsa ja panemaan raskaat akkunaluukut
paikallensa, sillä ajat olivat rauhattomat, vierasta sotaväkeä
kaupungissa ja yölliset kahakat tavallisia.
Sinä iltana tapahtui kuitenkin odottamaton tapaus, jolla oli tärkeät
seuraukset ja joka joudutti asian ratkaisua ennen määrättyä aikaa.
Kun vieraat olivat poistuneet, koputettiin taas ovelle, ja pormestarin
palvelija ilmoitti, että eräs vallin luona asuva porvari oli tullut
valittamaan, että Tiesenhausenin rakuunat olivat vieneet hänen lehmänsä
ja sanoneet sen tapahtuvan herransa käskystä. Porvari pyysi pormestaria
hankkimaan ainakin jotain korvausta elukasta.
-- Missähän Tiesenhausen lienee tavattavissa, kysyi pormestari tarttuen
keppiinsä ja hattuunsa.
-- Tiesenhausen ja muutkin upseerit ovat Borkhardtin krouvissa
raastuvan torin vieressä, selitti porvari.
Pormestarin rouva tuli huoneeseen.
-- Johan vieraat ovat menneet! Menetkö sinäkin?
-- Menen, vastasi pormestari. Minun tulee tavata Tiesenhausenia vielä
tänä iltana.
-- Gertrud ja Katarina ovat vielä täällä, voit saattaa heitä kotia.
-- Minä teen seuraa, sanoi Antonio.
Ulkona vallitsi synkkä pimeys. Katuvalaistusta ei ollut nimeksikään.
Sade valui virtana alas, ja kadut kävivät likaisiksi.
Edellä kulki pormestarin palvelija kantaen lyhtyä. Muut seurasivat
jäljestä. Matka oli lyhyt. Ainoastaan pieni pätkä Kuningattaren katua
[nykyinen Katarinan katu], sitte yli vanhan raastuvan torin Alakadulle,
ja heti kulmasta päästyä oltiinkin Katarina-tädin asunnon edustalla.
Siinä otettiin jäähyväiset.
-- Janecki ei ole kotona, sanoi Katarina-rouva, hänen huoneessaan on
pimeä.
-- Ole varovainen näinä rauhattomina aikoina, kuiskasi Gertrud ja
puristi hellästi Antonion kättä.
Pormestari ja Antonio palasivat.
-- Tule mukaani Antonio, minä käyn vaan Tiesenhausenia tapaamassa, ja
sitte menemme yhdessä kotia, sanoi pormestari.
Aivan raastuvan torin vieressä oli Borkhardtin ravintola. Se oli
matala, tiilikattoinen rakennus, jonka akkunat eivät olleet korkealla
maasta. Porstuan kynnys ja laattia olivat melkein jalkakäytävän
tasalla. Oven päällä paloi suuri lyhti, joka himmeästi valaisi
sisäänkäytävän. Oikealla oli suuri huone, ja sen sivuseinällä pitkä
tiski. Tämä huone oli aiottu yhteistä kansaa varten ja siellä kihisikin
nyt huoveja ja kaikenlaista kansaa. Vasemmalla oli parempia huoneita
aatelisia ja varakkaita porvareja varten.
Saksalainen porvari Borkhardt piti tätä ravintolaa ja oli vähässä
ajassa hyvin rikastunut. Hän seisoi itse parast'aikaa tiskin takana,
valkoinen esiliina vyöllä ja rinnoilla, ja hänen vieressään istui
laivuri Didrik tyynen ja levollisen näköisenä. Borkhardt oli iso,
roteva mies, hänen lihavat, punertavat kasvonsa loistivat
tyytyväisyydestä. Vahvalla kädellään laski hän tammitynnyristä olutta
tinatuoppeihin ja jakeli niitä sotilaille. Nähtyään pormestarin
tervehti hän kohteliaasti.
-- Onko Tiesenhausen täällä? kysäsi pormestari.
-- Tiesenhausen ja muutkin upseerit istuvat tuolla toisella puolella,
virkistyttäen itseään aamullisen verilöylyn jälkeen, vastasi Borkhardt
matalalla äänellä ja läksi opastamaan pormestaria ja Antoniota yli
porstuan.
Borkhardt avasi oven, ja omituinen näky esiintyi tulijoille.
Pitkän pöydän ympärillä, jossa oli lukuisasti tinatuoppeja ja pikareja,
oluthaarikoita ja viiniastioita, istui ulkolaisia upseereja ja Suomen
aatelisia sekaisin. Ylinnä nähtiin Ivar Tavast ja Tiesenhausen, sitte
William Farensbach, Jaakkima Greve, Adam Janecki, Aleksander Dombuski
ynnä muita upseereja.
Ivar Tavastin kasvot hohtivat, ja hän oli kiivaassa keskustelussa
Janeckin kanssa. Tiesenhausen istui vaiti, katsoen synkästi pöytään ja
välistä vaivaloisesta liikuttaen haavoitettua kättään, jota hän kantoi
siteessä, William Farensbachin takana seisoi mestari Bilangh, ottaen
pois siteitä Farensbachin olkapäästä, josta taas oli alkanut vuotaa
verta, ja pannen uusia sijaan. Tämä itse oli kalvakan näköinen ja puri
hampaitaan yhteen, kun tunsi kipua haavoitetussa paikassa.
Tässä hälinässä kaikui Janeckin soinnukas ääni ylinnä ja helposti
kuultavana, juuri kun pormestari ja Antonio astuivat sisään.
-- Kaunis ja hurmaava tyttö hän on ja viaton kuni valkea kyyhkynen,
kehui Janecki, ja, kun minä palajan Varsovaan, vien hänet mukanani.
-- Niin jos hän lähtee, kirkui Tavast.
-- Hänkö? Monasti on hän sitä anonut ja pyytänyt pehmeät kätöset
kaulallani, ja pian on Gertrud Haveman loistava tähtenä Varsovassa,
vastasi Janecki, korjaten valkealla, hyvästi hoidetulla kädellään
pitsikaulustaan, joka oli joutunut epäreilaan.
Yleinen naurun hohotus seurasi tätä selitystä.
Antonio oli kuullut joka sanan. Ensiksi musteni kaikki hänen
silmissänsä, sitte tuntui kuin kylmää lyijyä olisi valettu hänen
jäseniinsä, ja hän tuli levolliseksi ja kylmäksi kuni jääpatsas.
-- Se on julkeaa valhetta, huudahti hän.
Nopeasti kavahti Janecki pystyyn, ja kaikkien silmät kääntyivät ovelle.
-- Aha, sanoi Janecki toinnuttuaan ensi hämmästyksestä ja hänen
suurentuneet silmänsä säihkyivät vihaa. Te syytätte minua valheesta,
herra tohtori. Minä tunnen Teidät, te lainvääntelijät ja kynäritarit,
te olette suurisuisia mustepullon ja lakikirjan takana, vaan pelkäätte
kirkasta terästä. Minä vaadin hyvitystä. Te olette loukannut
kuninkaallisen upseerin kunniaa, vetäkää miekkanne, onhan Teillä
kupeellanne jonkunlainen kävelykeppi.
Janecki paljasti miekkansa, ja Antonio seurasi hänen esimerkkiänsä.
Kaikki oli tapahtunut silmänräpäyksessä eikä kukaan yrittänyt
eroittamaan taistelijoita. Semmoiset kaksintaistelut olivat siihen
aikaan sangen tavallisia ja niitä pidettiin jokapäiväisen
yksitoikkoisuuden vaihteluna.
Janecki koetti ensin satuttaa Antoniota niillä tempuilla, joita
italialaiset miekkailuopettajat käyttivät ja muillekin opettivat. Vaan
koska Antonio itse oli nauttinut italialaisten opetusta, tunsi hän ne
perinpohjin ja osasi välttää ne. Tämä seikka ärsytti Janeckia ja teki
hänet kärsimättömäksi. Leikkiä kesti hänen mielestään liian kauan. Hän
kadotti kyhnäverisyyttänsä ja teki aiheettomia liikkeitä.
Kun Janecki taas varomattomasti tähtäsi säilällään, iski Antonio sitä
voimakkaasti omallaan, niin että se kilisten kirposi laattiaan.
Häpeästä ja kiukusta punaisena otti Janecki sen taas ylös ja jatkoi
taistelua.
Nyt täytyi Janeckin ponnistaa kaikki voimansa puolustaakseen itseään,
ja hänen hyökkäyksensä kävivät yhä heikommiksi. Hän alkoi väsyä,
hikikarpaloja välkkyi otsalla ja polvet letkuivat. Huolella huomasivat
hänen asekumppaninsa hänen enentyvän väsymyksensä.
-- Minun kimppuuni on lähetetty joku italialainen miekkailumestari,
sanoi hän viimein epätoivoisesti.
Samassa lävisti Antonion säilä hänen käsivartensa, Punainen, hieno
verivirta purskahti esille ja Janeckin säilä vaipui.
-- Verta on vuotanut! kunnia on puhdistettu: huusivat Tiesenhausen ja
Fahrensbach. Taistelu lakatkoon!
Mestari Bilangh kiiruhti esille ja alkoi tutkia Janeckin käsivartta.
-- Kiittäkää onneanne, kapteeni, muutama linja- ja valtasuoni olisi
ollut halki! sanoi hän päätettyään tutkimuksensa. Antonio pyyhki veren
miekan terältä, pisti sen tuppeen ja meni isänsä luo.
Tiesenhausenkin oli lähestynyt pormestaria.
-- Ikävä tapaus, sanoi hän, mikä saattoi Teidät tänne?
-- Tarkoitukseni oli tavata Teitä, herra evesti, erään tapahtuman
johdosta.
Ja pormestari selitti asian.
-- Koetan hankkia korvausta, jos mahdollista, sanoi Tiesenhausen, vaan
meillä on puute varoista ja muonasta.
Pormestari ja Antonio aikoivat poistua. Mutta puolalaiset ja ulkolaiset
upseerit olivat karsain silmin nähneet Antonion voiton. He alkoivat
äänekkäästi nureksia ja lausua uhkauksia.
-- Hän on vähäpätöisestä syystä loukannut kuninkaallista upseeria ja
sitte vielä haavoittanut hänet. Hän on vangittava.
Janecki itse ja Tiesenhausen olivat vaiti. Ivar Tavast ja Fahrensbach
kannattivat muukalaisia. Hälinä kasvoi.
Etehisessä kuului aseiden kalsketta, ja Aksel Kurjen jättiläisvartalo
täytti oven.
-- Mitä täällä on tapahtunut? kuului hänen äänensä lausuvan.
-- Korkein päällikkö ratkaiskoon asian, huusivat upseerit yhtä suuta.
Ivar Tavast, Kurjen ratsumestari, astui esiin, ja selitti asian. Kun
Kurki oli kuullut kertomuksen, synkistyivät hänen kasvonsa.
-- Aina vaan riitaa, sanoi hän tylysti. Olisin odottanut pojaltanne
enemmän malttia, pormestari.
-- Poikani on viaton, vastasi Antonion isä lyhyesti.
-- Hän loukkasi ensin Janeckia turhasta syystä. Hän kuunteli salaa
keskustelua, kirkuivat upseerit. -- Hän on vangittava!
Antonio oli vaiti eikä puhunut sanaakaan. Keskustelu asiasta teki
häneen tuskallisen vaikutuksen, koska Gertrudin nimi oli siihen
sotkettu.
Kurki oli kahdella päällä.
-- Arvid Tavast ratkaiskoon asian, sanoi hän viimein, poikanne on
vietävä linnaan, onhan hän siellä turvassa. Ivar Tavast saattaa hänet
sinne, kaksi huovia seurueestani menköön mukaan.
Hiukan hoiperellen astui Tavast Antonion luo.
-- Miekkanne, herra tohtori, te käytätte sitä liian hyvin! Seuratkaa
minua!
-- Hyvästi, isäni, sanoi Antonio kovasti, niin että kaikki kuulivat.
Vaan poistuessaan kuiskasi hän hiljaa: nyt on aika toimia.
Ratisten avautuivat kaupungin ja sitte linnan portit, kun Ivar Tavast
oli antanut tunnussanan. Ja ratisten ne taas sulkeutuivat heidän
jälkeensä.
Ivar Tavast jätti Antonion huovien huostaan ja meni isäänsä etsimään.
Hän tapasi tämän huoneessaan keskustelussa Laurentius Ericin kanssa.
-- Aksel Kurki lähettää sinulle tärkeän panttivangin, pormestarin
pojan, ja hän kertoi lyhykäisesti isälleen asian.
-- Ikävä seikka, sanoi Arvid Tavast, huomenna tahdon asiaa tutkia. Anna
hänelle sopiva huone.
-- Vaarallinen panttivanki, mutisi Laurentius Erici.
Vaan kun Ivar Tavast taloudenhoitajalta pyysi huonetta, selitti tämä,
että kaikki huoneet olivat täynnä asukkaita, linnassa oli paljon
aatelisrouvia ja neitoja ja nämä tarvitsivat paljon huoneita.
-- Noh, kutsu tänne vanginvartija, vanki kuin vanki.
Vanginvartija sanoi, että kyllä oli pienen tornin alimmaisessa kerrassa
suuri vankikomero, jota nykyään käytettiin viinikellariksi.
-- Vie hänet sinne, sanoi Ivar Tavast tuskastuneena, ja palasi
kaupunkiin pitoja jatkamaan, jossa toverit häntä riemulla tervehtivät.
Siten joutui Antonio linnan vanhaan vankikomeroon ja vanginvartija
asetti laattialle kynttilän, vesiruukun ja leipäpalan ja heitti hänet
yksinään, kiersi oven lukkoon ja poistui levolle.
Loukkauksesta suunniltaan palasi pormestari kotia. Kun hän kertoi asian
vaimolleen, puhkesi tämä äänekkäisiin valituksiin. Sinä yönä ei paljon
maattu pormestarin talossa. Antonion äiti itki kaiken yötä ja kuvitteli
kaikenlaisia mahdollisuuksia ajatuksissansa. Pormestari taas oli
ääneti, syviin mietteisiin vaipuneena. Mutta kun hän aamun sarastaessa
nousi vuoteeltaan, kuvautui synkkä päättäväisyys ja raudanluja tahto
hänen tarmokkaissa kasvonpiirteissään.