Linnassa.
Harvoin on Suomen yhteiskunnallinen tila tutkijalle esiintynyt niin
surkeana ja toivottomana kuin juuri 16:nen vuosisadan loppupuolella,
kun katolilaisuus taisteli viimeistä taisteluaan Pohjolassa.
Pitkällinen Venäjän sota oli tuonut muassaan murhan ja palon aina
Suomen sydänmaihin, ja ankara nälänhätä lisäsi sodan kauhuja. Vuonna
1595 tehtiin tosin Täyssinän rauha, mutta seuraavana vuonna leimahti
Nuijasota Suomen saloilla, kun talonpojat joukoittain nousivat
kapinaan, ryöstivät ja raastoivat aateliston ja sotapäällystön
kartanoita ja kostivat kärsimiänsä vääryyksiä. Mutta Klaus Fleming
kukisti kapinan suurella ankaruudella ja verisellä julmuudella, hänen
ratsujoukkonsa tallasivat tuleentumattomat laihot, polttivat
talonpoikain asunnot, niin että Pohjanmaa pian oli erämaan kaltainen,
missä vaan suitsuavat tuhkaläjät, hirsipuut ja mestauspölkyt puhuivat
hyvin käsitettävää kieltä. Niinhyvin hänen kuin myöhemmin Arvid
Stålarmin täytyi armotta kiskoa mielivaltaisia veroja ylläpitääkseen
sotajoukkoja, kun mitään erityistä apua ei ollut odotettavissa
Puolasta. Sitä paitsi veroittivat rahvasta mielivaltaisesti ratsumiehet
ja huovit, jotka ottivat talonpojilta väkisin rahat, karjan ja muutakin
irtaimistoa ja rankaisematta harjoittivat mitä kauheinta väkivaltaa.
Vielä suurempana maanvitsauksena olivat voudit ja veronkantajat, jotka
äärettömillä peijauksillaan ja pohjattoman ahneutensa kiihoittamina
riistivät rahvaalta sen vähäisen, mikä vielä oli jäljellä.
Samaan aikaan näkyi yhteiskunta irroittuvan ylimmistä liitoksistaan.
Sigismundin ja Kaarlo herttuan välinen taistelu tuli tuhoa tuottavaksi
koko Suomen aatelistolle, jonka enemmistö ehdottomasti liittäytyi
Sigismundiin. Mutta sitten kuin Klaus Fleming oli mennyt manalaan,
puuttui kunnollista johtajaa, sillä lukuun ottamatta useita hyviä
ominaisuuksia ei Arvid Stålarm voinut täyttää Flemingin paikkaa.
Protestanttisen uskontonsa tähden olisi hän kenties ollut taipuvainen
kallistumaan herttuan puolelle, mutta velvollisuuden tunne ja Suomen
herrain esimerkki kiinnitti hänet Sigismundin asiaan. Kun vuonna 1597
Turun linna ensikerran joutui Kaarlen käsiin, alkoi asioiden lopullinen
ratkaisu selvästi häämöittää tarkkanäköisille, etenkin kun Sigismundin
avun lupaukset eivät koskaan toteutuneet. Stångebron taistelu vuonna
1598, jossa Sigismund joutui tappiolle horjuvaisuutensa tähden, oli
omiansa masentamaan hänen puoluelaistensa rohkeutta. Synkät aavistukset
mielessä palasivat Suomen herrat kotiin. He alkoivat tajuta, että
kuningas tulisi uhraamaan heidät samoin kuin vangitut neuvosherratkin,
mutta heidän valansa kiinnitti heidät kuninkaaseen, etenkin kun
Sigismund lähetti lakkaamattomia kehoituksia horjumattomaan
uskollisuuteen.
Elokuussa vuonna 1599 saapui herttua toisen kerran Suomeen. Hänen
laivastonsa valloitti Kastelholman ja hän itse nousi maalle lähellä
Turkua. Samalla kuin Stålarm muutaman sadan miehen kanssa sulkeutui
Turun linnaan, vetäytyi Aksel Kurki, Anolan herra, jonka Sigismund oli
nimittänyt Suomen ylimmäksi sotapäälliköksi, Marttilan pitäjään.
Elokuun 29 p. 1599 syntyi täällä ankara taistelu herttuan ja Suomen
armeijan kesken. Urhoollisen vastarinnan jälkeen tuli Aksel Kurki
lyödyksi ja voitetuksi, kuitenkin onnistui hänen sotajoukkonsa
tähteitten kanssa pelastua Viipuriin. Tänne kokoontuivat nyt kaikki ne
Suomen aateliset, joilla oli jotakin pelkäämistä herttuan puolelta;
Viipurin lujien muurien takana ja sen vahvassa linnassa koettivat
Sigismundin uskolliset puoluelaiset välttää vihastuneen kostajan kättä.
Kaikista silloisista linnoituksista oli Viipuri etevin. Sen leveät,
suurista graniittilohkareista rakennetut muurit ja niissä olevat
lukuisat tornit olivat hyvässä kunnossa. Erik Akselinpoika Tott oli ne
rakentanut ja Kustaa Vaasa oli niitä parannellut. Tätä varustusta
vastaan olivat moskovalaisten hyökkäykset monasti voimattomina
rauenneet.
Muurien suojassa oli Viipurin kaupunki kohonnut, ja jollei voidakaan
sanoa, että sen kauppa- ja meri-liike olivat kukoistavassa tilassa,
niin olivat kuitenkin sen tuonti ja vienti suurimmat koko maassa ja
porvarit, joko ne sitten olivat kotimaista tai saksalaista alkujuurta,
varakkaita, jopa rikkaitakin.
Kaupunki ei siihen aikaan ollut alaltansa niin avara kuin nyt. Kun
muurit sitä ympäröivät kaikilta tahoilta, voidaan sen silloinen avaruus
ja laajuus määrätä muurien suunnan kautta. Rinkiportista linnan sillan
luona ulottui valli, kuten vielä nykyäänkin, suurena kaarena seuraten
yhtäsuuntaisesti meren rantaa n.s. Munkkitorniin, joka oli nykyisen
Suomenkirkon eli entisen luostarikirkon läheisyydessä. Siitä jatkui
muuri melkein suorana viivana pyöreään torniin nykyisellä torilla.
Tällä palstalla oli useita torneja, joista Suomenkirkon kellotapuli
vielä on olemassa. Pyöreästä tornista pitkittyi muuri kalarantaan,
missä uudenaikaiset bulevardit selvästi osoittavat entisten muurien
suunnan ja aseman. Mahtavissa muureissa löytyi aukkoja eli portteja.
Näistä mainittakoon etusijassa Karjaportti pyöreän tornin luona siinä,
missä Alakatu alkaa, Huokunan portti, jota myöhemmin nimitettiin
Keisarin portiksi, samannimisen kadun päässä ja Rinkiportti nykyisen
Katarinakadun ja linnasillan välissä.
Ahtaassa salmessa kaupungin ja Linnasaaren välillä [Niin nimitettiin
ennen sitä saarta, jossa nyt ovat St. Annan ja Neitsytniemen
esikaupungit y.m.] kohosi vähäisellä saarentörmällä Torkel Knutinpojan
mahtava linna heijastaen uhkeaa graniittia salmen sinertävissä
aalloissa. Tässä linnassa asustivat nuo mahtavat kuninkaalliset
käskynhaltijat, joiden ennen muinoin laajaa valtaa Kustaa Vaasa
tuntuvasti oli vähentänyt. Koska linnassa paitsi huoveja ja sotamiehiä,
joiden lukumäärä eri aikoina tuntuvasti vaihteli, myöskin oli muitakin
asukkaita, työmiehiä ja etenkin käsityöläisiä, muodosti se itse teossa
pienen yhteiskunnan, pienen kaupungin itsekseen. Nämä käsityöläiset
työskentelivät linnan työpajoissa, joissa valmistettiin melkein kaikkia
esineitä, joita vaan jokapäiväisessä elämässä tarvitaan, niin että
todellakin täytyy ihmetellä, kuinka niin paljon erikaltaisia laitoksia
sopi niin vähäiselle alueelle. Vuodesta 1597 oli maan ainoa
ruutitehdaskin Viipurin linnassa. Lukuisia karjataloja, niittyjä ja
antavia kalastuspaikkoja siellä täällä läänissä kuului linnan alle ja
rahvas lähiseuduilta oli velvollinen tekemään päivätöitä tahi maksamaan
veroa linnan päällikön määräyksen mukaan.
Matti Laurinpoika Kruus, Harvialan herra, oli monta vuotta istunut
linnanpäällikkönä Viipurissa; mutta Sigismund oli alkanut epäillä
hänen uskollisuuttaan ja oli ankarasti kieltänyt häntä ryhtymästä
linnan asioihin. Ijäkäs Arvid Tavast, Vesunnin herra, joka sekä
sotapäällikkönä että valtiomiehenä oli tehnyt valtakunnalle monta
tärkeää palvelusta, oli Sigismundilta saanut toimeksensa puolustaa tätä
linnoitusta Kaarlo herttuaa vastaan.
Viipurin ja sen avarain linnoitusten puolustamiseksi olisi vaadittu
vähintäin kuusi tai seitsemän tuhatta miestä. Koko varustusväki, siihen
luettuna myöskin ne huovit, jotka Aksel Kurki oli tuonut mukanaan
Marttilan taistelusta, nousi vaan 3000 mieheen. Syyskuun 10 p. saapui
vihdoinkin se apu, jonka Sigismund niin kauan oli luvannut lähettävänsä
Suomen herroille. Hänen sota-evestinsä, Georg Farensbach, oli koonnut
1100 suuruisen joukon, vaikka hän laivojen puutteessa ei voinut
lähettää kuin osan siitä Suomeen. Kaspar Tiesenhausen ja William
Farensbach, evestin veli, toivat kolme tai neljä sataa saksalaista ja
virolaista ratsumiestä Viipuriin, -- siinä koko se apu, jonka Sigismund
voi lähettää uskollisille puoluelaisillensa.
Syyskuun 20 p, iltana, siis samana päivänä, jona pater Laurentius ja
mestari Didrik olivat nousseet maalle Koivistolla, vallitsi vilkas ja
eloisa liike Viipurin kaupungissa ja sen kaduilla. Oli juuri alkanut
hämärtää; jälkeen puolenpäivän oli satanut runsaasti ja sakea sumu
laskeusi verkalleen yli seudun peittäen kaupungin ja linnan utuiseen
verhoonsa. Talojen ja linnan ikkunoista välkkyi kirkas valo ja Olavin
tornin mahtavat piirteet häämöittivät aaveenmoisina hämärässä.
Muureilla kulki edestakaisin sotamiehiä ja porvareja, jotka
viimemainitut myöskin toimittivat vartiopalvelusta, vaikka
väkinäisesti. Porttien vartiojoukot olivat lisätyt kaksinkertaisiksi ja
tykkimiehet seisoivat uskollisesti tykkiensä ääressä. Puolasta
saapuneet ratsumiehet samoin kuin Aksel Kurjen huovit olivat majoitetut
taloihin ja saattoivat porvaristolle paljon vastusta ja rasitusta, jos
kohta niistä oli hyötyäkin. Sillä porvarien pitämät viini- ja
olutravintolat olivat ahdinkoon saakka täynnä ja naurua ja rähinää
kuului puoliavointen ovien kautta kauas kadulle.
Eräässä linnan kammiossa, joka sijaitsi kaakkoisessa kuverakennuksessa
ja rajoittui pieneen torniin, istui linnan ijäkäs päällikkö Arvid
Tavast. Huoneen kolmesta akkunasta oli ihana näköala kaupunkiin
Tervaniemelle ja kauas selälle, joka saarineen vuorottain laajeni ja
kapeni Uuraaseen päin. Huone olikin sentähden linnan asukasten
lempipaikkoja. Suuret ikkunakomerot leveine sivupenkkeineen, jotka
olivat veralla ja päänaluksilla varustetut, antoivat huoneelle
omituisen näön. Ikkunakomeroihin oli liitetty suuria, litteitä
kiviliuskoja, joihin Tottien sukuvaakuna, neljään osaan jaettu kilpi
lehtikoristeineen, oli hakattu. Seiniä peittivät juovikkaat moniväriset
vaatteet ja seinään kiinnitetyt penkit olivat samalla veralla verhotut.
Huonetta valaisi messinkikruunu, jossa paloi neljä vahakynttilää. Oven
luona olevassa suuressa, kalkkikivestä tehdyssä uunissa leimusi valkea
ja valaisi seiniä, laattiaa, toisinaan myös huoneessa olevien
henkilöiden kasvojenpiirteitä. Ainoastaan kolme henkilöä oli tällä
hetkellä huoneessa. Pöydän ääressä, jossa voutien tiedonantoja ja
rästiluetteloja kuin myös kirjeitä riippuvine sinettineen oli huiskin
haiskin, istui vanha Arvid Tavast. Hän oli paljon vanhentunut siinä
lyhyessä ajassa, jonka hän oli ollut Viipurin linnan herrana. Harmaat
hiukset, vahakeltaiset kasvot, huolen ja levottomuuden rypistämät,
tekivät hänen tässä silmänräpäyksessä vanhemman ja murtuneemman
näköiseksi, kuin hän itse teossa oli. Kädellään varjoten luki hän
kirjettä ja kun hän oli päässyt loppuun, saivat hänen kasvonsa vielä
synkemmän ilmeen.
-- Kaikki toiveet pettävät, puhkesi hän viimein sanomaan. Surusanomia
saapuu joka päivä, mutta harvoin lohdullisia tietoja. Savon vuoti,
Pentti Hannunpoika, kirjoittaa, että talonpojat röyhkeästi
niskoittelevat ja kieltäytyvät tottelemasta hänen käskyjänsä. Ei kukaan
tahdo lähteä avuksemme, tieto Marttilan taistelusta ja herttuan
voitosta on kulovalkean tavoin levinnyt ympäri maata ja herttuan
salaiset yllyttäjät kiihoittavat kansaa. Sitä hätäveroa, jonka määräsin
kannettavaksi, on aivan vähän kerääntynyt ja kuitenkin se olisi ollut
meille niin tarpeen. Kaupungin porvaristossakin kasvaa uhkamielisyys,
he napisevat majoituksesta ja ainoastaan pelko pitää heidät
näennäisesti puolellamme. Pormestari Bröijer on vaarallinen mies,
rohkea ja kunnianhimoinen, en luota häneen, vaan en tällä hetkellä
millään tavoin uskalla julkisesti hänen hankkeitansa vastustaa. Huovit
eivät ole saaneet palkkaansa, muonavaroista on puute, kuinka voimme
kestää pitkällistä piiritystä? Ja tuolla kaukana Varsovassa istuu
Sigismund liehakoitsijain ja hovimiesten ympäröimänä ja lähettää toisen
käskyn toisensa jälkeen. Uskollisuutta, uskollisuutta vaatii hän
lakkaamatta, mutta avun annot jäävät tyhjiin lupauksiin. Mitä auttaa
meitä kuninkaallinen armonpaiste, jos se kohtaa meitä vankilan ristikon
takana? Mitä hyödyttää sitä ihmistä auringon valo, jonka jalkojen alla
maa horjuu ja vetää hänet pohjattomaan, pimeään kuiluun. Maahan lankeaa
jykevä honkakin, jonka juuret eivät maa-emästä ime tuoreutta ja voimaa;
mekin olemme tämmöisiä honkia, suuria ja mahtavia kaukaa katsoen, vaan
heikkoja, kun myrsky uhkaa, sillä meiltä puuttuu kansan rakkaus.
Ratsumestari Ivar Tavast, liiman herran poika, joka siihen saakka
liikkumatta oli istunut takkavalkean luona, nousi ja lähestyi isäänsä.
Hänen kasvonpiirteensä, joihin rajut himot olivat painaneet leimansa,
olivat nyt synkät ja ilmaisivat uhkamielisyyttä. Ivahymy huulilla oli
hän kuunnellut isänsä puhetta ja puhkesi nyt sanomaan:
-- Laverruksia, isäni, kaikki, pelkkiä laverruksia. Ei kansan rakkauden
puute meitä kukista, oma tyhmyytemme meidät turmioon saattaa. Vai
ovatko ne Ruotsin ja Suomen aateliset, jotka herttuan puolelle ovat
ruvenneet ja Sigismundin hyljänneet, kansalle rakkaampia kuin sinä,
isäni, ja lempeä Stålarm, itsestäni en tahdo puhua. Ei, syy on toinen.
Niin kauan kuin maailma on seisonut, on aina se ollut oikeassa, jolla
on valta, ja se väärässä, joka on heikko; valta ja oikeus kulkevat
käsikkäin ja valta johtaa oikeutta. Jos herttua olisi taistelussa
sortunut, olisi hän vaan tavallinen kapinannostaja ja saisi kenties
hengellään, tai ainakin pitkällisellä vankeudella maksaa rohkeutensa,
kuten Erik-kuningas, muistathan hänet, isäni? Vaan nyt on hän sankari,
valtionhoitaja ja kohta kenties kuningas, sillä menestys kruunaa
kuninkaitakin. Sigismund joutuu tappiolle, hän on siis heikko, valansa
rikkoja ja kansansa hylkäämä ruhtinas. Minä varoitin Teitä, kun vielä
oli aika, kääntymään ja hylkäämään tuon taipumattoman ja itsepäisen
Sigismundin ja liittymään herttuaan, niin ovat Hornit tehneet, niin
monet muut ja hyvin ovat he siitä voineet. Jos olisitte neuvoani
seurannut, istuisimme nyt hyvässä rauhassa kartanoissamme, emmekä
täällä synkkien muurien sisällä kuin ketut luolassa, ja jakaisimme
niiden maat ja mannut, jotka ovat olleet kyllin tyhmiä luottamaan
Sigismundin lupauksiin. Nyt on kaikki peräytyminen myöhäistä. Minulla
etenkin ei liene mitään armoa odotettavissa. Se, joka voisi Stålarmin
kanssa sanoa: minun käteni eivät ole verellä tahratut enkä ole
linnaleiriä kymmeneen vuoteen kantanut. Vaan tulkoon loppu, jos se on
tuleva, en sitä pelkää.
Ja Ivar Tavast istuutui entiselle sijalleen, takkavalkean ääreen, ja
tuijotti uuninpesään, jossa punaiset ja sinertävät liekit taistelivat
keskenään, siksi kunnes ne tykkänään sammuivat. Arvid Tavast aikoi
vastata jotakin poikansa väitteisiin, kun samassa eräs nainen, joka
tähän saakka oli istunut ikkunakomeron hämärässä, astui pöydän ääreen.
Vahakynttiläin valo sattui häneen ja valaisi kalpeat ja valjut kasvot,
joissa näkyi jälkiä katkerista kärsimyksistä, vaan joista samalla
loisti hyvyys, jopa henkinen etevyys. Tämä henkilö oli Ivar Tavastin
puoliso, Katarina, Hämeenlinnan linnanisännän, Sten Fincken tytär.
-- Itsekkäinen ja halpamainen viisaus kaikuu sinun huuliltasi, Ivar.
Aina on ollut olemassa niitä, jotka viisaasti ovat aavistelleet
tulevaisia tapahtumia, aina asettuneet mahtavien puolelle ja hyljänneet
sen, jonka asia ei enää ole autettavissa. Sillä opilla on aina ollut ja
tulee olemaan paljon puolustajia. Vaan toisen opin tiedän minä ja sen
tunnussana on uskollisuus. Se oli ytimenä ritariston ohjesäännöissä,
silloin kun turnausleikit ja naisen palvelus ritareja jalostuttivat.
Olkoonpa niin, että Sigismund on horjuvainen ja heikko ruhtinas,
hän on kuitenkin meidän kuninkaamme, hän kantaa Ruotsin kruunua
perintöoikeuden nojalla. Joskin sorrumme ja kadotamme vapautemme ja
omaisuutemme, niin säilytämme knnniamme ja jälkimaailma on meitä toisin
arvosteleva. Loistavana tähtenä Suomen historiassa on aina oleva sen
aateliston uskollisuus laillista kuningastaan kohtaan, kun sitävastoin
herttuan kunnian- ja verenhimo on esiintyvä paljastettuna ja selvänä
jälkimaailman silmissä. Minä olen alkanut tehdä muistiinpanoja niistä
tapahtumista, jotka nyt kohtaavat maatamme, ja monta yöllistä hetkeä,
kun suru ja murhe ovat estäneet minua nauttimasta lepoa, olen käyttänyt
tähän tarkoitukseen. Valitettavasti himmentää meidänkin asiaamme moni
teko, joka olisi voinut olla tekemättä. Tulikirjaimilla ovat piirretyt
sieluuni nuijasodan ja Hämeen talonpoikaiskapinan veriset näytelmät.
Paljon verta on vuotanut, monen ihmisen elämän onni on murtunut ja
välistä tuntuu minusta ikäänkuin hautojen aaveet nousisivat manalasta
ja kävisivät uudestaan maan päällä huutaen: kostoa, kostoa meidän
sortajillemme.
Rauhattomana oli Ivar Tavast kuunnellut vaimonsa puhetta, Kun tämä oli
lopettanut, nousi hän ylös ja astui pöydän luo, hurja ilme silmissä.
-- Kaarina, sanoi hän kumealla äänellä, älä manaa aaveita esille heidän
haudoistansa. Monasti olen sitä sinulta pyytänyt ja vielä kerran
uudistan pyyntöni. Luuletko, että minä olen terästä ja rautaa, ja
luuletko, ett'ei minun mieltäni kalva veriset muistot. Vaan mikä on
tehty, se on tehty, eikä kaikki Araapian voiteet voi pestä pois
veripilkkuja. He olivat kapinoitsijoita ja saivat ansaitun palkkansa.
-- Veriset ovat herttuankin kädet, kuului soinnukas ääni lausuvan
ovensuusta, ja Aksel Kurki, Sigismundin sotaevesti, astui puolipimeästä
valaistuun piiriin.
-- Rauhoittukaa, serkkuni, sanoi hän kääntyen Ivar Tavastiin päin. Me
olemme käyneet sotaa kapinoitsevia talonpoikia vastaan ja jos olemme
vähän kovanlaisesti menetelleet, niin on se tapahtunut kuninkaan
käskystä ja esivallan nimessä. Mutta mitä on sanottava siitä tavasta,
jolla herttua käy sotaa? Eräs pakeneva huovi, joka tänään saapui
Viipuriin Turun tienoilta, kertoi ilkityöstä, jonka vertaista harvoin
kristikunnassa on kuultu. Pakoittaaksensa Stålarmia antautumaan, on
Scheel herttuan käskystä mestauttanut Salomon Illen ja muut vangit,
jotka hän sai Kastelholman valloituksessa. Ei turkkilaisetkaan
menettele niin julmasti.
Ja Aksel Kurki heitti hartioiltansa viitan, joka verhoi hänen
jättiläisvartaloaan, ja istuutui tuolille pöydän ääreen.
-- Se on kauhistavaa, puhkesi Arvid Tavast sanomaan.
-- Herttua lähestyy vapaasti, jatkoi Aksel Kurki. Helsingissäkin on
useita verituomioita pantu toimeen. Itse tulee hän meritse, Aksel
Byning tuopi ratsumiehet maitse. Kohta voi hän olla täällä. Olen juuri
tarkastanut porttien varusväkeä ja asettanut tärkeimmille paikoille
luotettavia huoveja.
-- Hän on tapaava meidät valmiina, vastasi Arvid Tavast. Pois nyt
kaikki hyödytön mietiskeleminen ja hentomielisyys; väkivalta väkivaltaa
vastaan, voima voimaa vastaan. Ivar, kutsu tänne arkkimestari ja linnan
kirjuri.
Nämä saapuivat silmänräpäyksessä.
-- Kaikki karja, joka on Linnasaaren karjatalossa, on vielä tänä yönä
ajettava linnaan, samoin ovat muonavarastot ja saatavissa oleva rehu
tuotava tänne. Lähettäkää sana kaikkiin kalastuspaikkoihin, että
viimepäivien saalis on viipymättä toimitettava tänne. Ratsastava huovi
lähteköön heti viemään kirjallista käskyäni Lauri Martinpoika
Creutzille Ykspään kuninkaan kartanoon.
Arvid Tavast kirjoitti muutamia sanoja paperille, kiinnitti sinettinsä
alle ja ojensi sen linnan kirjurille, joka kumartaen otti sen vastaan
ja läksi heti käskyä täyttämään. Sen jälkeen kääntyi hän Aksel Kurjen
puoleen:
-- Ykspää olisi sangen sopiva herttualle päämajaksi, siellä on suuret
ja tilavat rakennukset ja kaikki hyvässä kunnossa, mutta vielä tänä
iltana on kaikki joutuva liekkien uhriksi.
Aksel Kurki nyökäytti päätään suostumuksen merkiksi. Kohta alkoi linnan
silta jymistä raskaiden vankkurien alla, karjan mylvinä sekaantui
vasaran kalskeeseen, jota kaiken yötä kuului linnan pajasta, jossa
sulavaa lyijyä ja hehkuvaa rautaa valettiin kuuliksi. Noin tunnin
päästä valaisi punertava hehku läntistä taivaan rantaa, ja lähiseudun
talonpojat näkivät kauhuksensa Ykspään kuninkaankartanon olevan
ilmitulessa. He riensivät sammuttamaan, mutta Sarvilahden herran huovit
kohentelivat vaan paloa ja estivät kaikki sammutusyritykset. Vaikkei
tulipalo vielä ollut täydellisesti loppunut, poistui kumminkin Lauri
Creutz, sillä Arvid Tavast oli illaksi kutsunut linnaan neuvottelun.
Linnan suureen saliin alkoi vähitellen kokoontua sotaväen päällikköjä
ja aatelisia. Siellä nähtiin vanha, 60-vuotias Niilo Olavinpoika
Meltolan herra ja rohkea, pelkäämätön Jaakko Olavinpoika Bollstadin
herra, joka viime mainittu oli ratsuväen luutnantti. Kaspar
Tiesenhausen ja William Farensbach, jotka olivat tuoneet Sigismundin
lähettämät ratsumiehet Viipuriin, seisoivat puhellen keskenään. Heidän
parvessansa nähtiin muitakin ulkomaalaisia, Jaakkima Greve ja
puolalainen Adam Janecki, kapteeneja Tiesenhausenin rakuunoissa. Lauri
Creutz, Sarvilahden herra, joka juuri oli palannut Ykspäältä, käveli
yksinään salin laattialla ja nähtyään Tavastin ja Kurjen meni hän
heitä vastaan. Olipa siellä sitäpaitsi muitakin aatelisia, jopa
aatelittomiakin sotapäällikköjä, jotka kaikki Arvid Tavast oli kutsunut
osaa ottamaan neuvotteluun.
Keskellä salin laattiaa oli suuri, veralla katettu pöytä. Siinä paloi
vahakynttilöjä, ja läsnäolevat asettuivat istumaan sen ääreen arvonsa
mukaiseen järjestykseen. Arvid Tavast asettui pöydän päähän ja heti
hänen viereensä Aksel Kurki. Linnan palvelijat sulkivat ovet, ja hetken
vallitsi hiljaisuus tuossa suuressa salissa, jonka seiniltä Tottien ja
Sturein vaakunat jylhinä häämöittivät. Nämä samat muurit olivat nähneet
Kaarlo Knuutinpoika Bonden loistavan hovielämän, Knut Possen riemun
Viipurin pamauksen kautta saavutetun voiton johdosta, ne olivat suoneet
suojaa Hoyan kreiville, tuolle rohkealle seikkailijalle, ja niiden
suojassa oli Kustaa Vaasa majaillut. Nyt katsoivat ne jäykkinä ja
äänettöminä sitä epätoivoista taistelua, johon sen nykyiset asukkaat
olivat ryhtyneet. Arvid Tavast kohotti päänsä ja antoi väsyneet
katseensa harhailla pitkin kokoontuneitten riviä.
-- Ratkaisun hetki lähenee, sanoi hän viimein. Emme voi salata, että
asiamme aina Marttilan taistelusta alkaen on saanut arveluttavan
käänteen. Herttua lähenee nopein askelin, kansa lankeaa joukoittain
hänen puoleensa. Ne pakenevat huovit, jotka tänne ovat saapuneet,
kertovat kamalia kansan vihasta ja kostosta. Kaikkialla pyytelevät ja
surmailevat talonpojat huovejamme ja meistä itsestämme sepitellään
pilkkarunoja. Ja sitä, jota pilkataan, sitä ei enää pelätä. Valtamme
vaipuu.
-- Yhden ilosanoman voin kuitenkin ilmoittaa. Laivastomme on
pelastunut, ja Wildeman on onnellisesti purjehtinut Helsingistä
Rääveliin. Eräs pakeneva huovi toi juuri äsken sen tiedon.
-- Sepä mainiota, huudahtivat läsnäolevat. Miten se on tapahtunut?
-- Herttua riensi Marttilan voiton jälkeen Helsinkiin ja tahtoi
äkkiarvaamatta anastaa koko laivastomme. Matkallaan levähti hän Sipoon
pappilassa. Kirkkoherra Anterus lähetti salaa sanan Wildemanille, ja
tämä purjehti tiehensä. Vaan Anterus herra sai hengellään maksaa
uskollisen tekonsa, sillä kiireissään unohti Wildeman kirjeen
pöydälleen, ja siten se joutui herttuan käsiin. Kirkkoherra mestattiin
ja muutakin verta on herttua vuodattanut Helsingissä. Jo huomenna voi
hän olla täällä. On siis tarpeellista, että punnitsemme tarkoin tekomme
ja päätämme, puolustammeko asemaamme viimeiseen, kuten kuninkaamme
Sigismund on käskenyt, vai rupeammeko sovintoon, jos se tie enää
lieneekään meille avoinna.
-- Kuka meistä voi puhua sovinnosta, huudahti Jaakko Olavinpoika
Bollstadin herra, ja tumma verivirta sai hänen kasvonsa punehtumaan.
Eikö herttua verikoiran tavoin ole ruvennut meitä vastaan raivoamaan?
Tahtoohan hän kaiken tavoin alentaa ja painaa aatelistoa,
imartelee porvaria ja talonpoikaa. Ennen katketkoon pääni kolmasti
mestauspölkyllä, ennen kuin etsin herttuan suosiota. Viimeiseen asti
tahdon taistella ja säilyttää kunniani ja kilpeni tahraamattomina. Ja
tässä tapauksessa on antautuminen ja sovinto kavallusta. Eikö Stålarm
ja ne Suomen herrat, jotka Turun linnassa istuvat, luota meihin? Jos me
antaudumme, silloin saatamme me herttuan voiton helpommaksi. Ja kuka
takaa meille, että herttua pitää lupauksensa. En luota häneen.
Ja onko tilamme todellakin niin toivoton? Ovathan Viipurin muurit
vahvat ja ovathan ne ennen antaneet suojaa venäläisiä vastaan, jotka
ovat olleet kymmenvertaa lukuisammat kuin ne vähäiset joukot, jotka
Kaarlo voi nyt kuljettaa meitä vastaan.
-- Viisasta olisi kenties taipua myrskyn edessä, sanoi Lauri Creutz
heittäen varovaisen silmäyksen ympäristöönsä. Moni Suomen aatelinen on
hyljännyt Sigismundin ja liittynyt herttuaan. Jos se voisi nytkin vielä
tapahtua edullisilla ehdoilla, olisin minä valmis siihen. Ei liene
paljo toivoa voitosta, sillä meiltä puuttuu sotaväkeä, varoja ja
kaupungin porvaristoon ei ole luottamista.
-- Porvaristo tulee yhä uppiniskaisemmaksi, puuttui Aksel Kurki
puheeseen. Sotaväen, etenkin Teidän rakuunainne, evesti Tiesenhausen,
ja porvariston välillä on jo ollut kaikenlaisia selkkauksia ja
ainoastaan mitä suurimmalla vaivalla olen minä voinut estää ilmiriidan
syttymistä. Pormestarin käytös on epäiltävä, ja viisainta olisi pitää
häntä silmällä. Vaan mitä me voimme, me olemme vähälukuiset ja
porvaristosta riippuvaiset, meidän täytyy karttaa kaikkea väkivaltaa.
Jospa minulla vaan olisi 5000 tai 6000 oivaa sotamiestä, kyllä olisi
toinen ääni kellossa. Voi Sigismund, Sigismund, kuinka mainiosti sopii
sinulle nimi "rex crastinus" [huomispäivän kuningas], jonka puolalaiset
ovat sinulle antaneet. Säälimättömästi olet meitä kohdellut.
Ja ikäänkuin tämä huudahdus olisi kuulunut Varsovaan saakka, avattiin
ovi ja linnanpalvelija ilmoitti: lähettiläs on saapunut Varsovasta,
hänen Majesteetiltansa kuningas Sigismundilta.
Vaikea on kuvata sitä hämmästystä, mikä näiden sanojen johdosta syntyi
salissa. Kaikkien läsnäolevien katseet kääntyivät ovelle. Samassa astui
pater Laurentius saliin, hän oli vähän järjestänyt pukuansa, joka
matkalla oli joutunut epäjärjestykseen, ja hänen tavallisesti kalpeat
kasvonsa olivat ilman ja sään vaikutuksesta hiukan verevämmät. Hänen
terävistä silmistään loisti päättäväisyys ja rohkeus, ja hän antoi
katseensa harhailla ympäri salia.
-- Hänen Majesteettinsa kuningas Sigismund lähettää kansliansa
pronotarion, alhaisen ja vaatimattoman palvelijansa Laurentius Ericin
kautta Teille, ylhäiset ja jalosukuiset herrat, tervehdyksensä.
Sallimus on johdattanut minut tänne hetkellä, joka, mitä minä voin
arvata, on tärkeä ja juhlallinen. Kuka Teistä, jalosukuiset herrat, on
Arvid Tavast Vesunnin herra ja hänen Majesteettinsa korkeasti uskottu
käskynhaltija tässä linnassa?
Arvid Tavast kohosi puoleksi istuimeltaan ja sanoi:
-- Jos kuningas Sigismund puhuu Teidän kauttanne, niin kääntykää minun
puoleeni.
-- Minun olisi pitänyt jo arvata, vastasi pater Laurentius, tehden
syvän kumarruksen, että Teidän harmaat hiuksenne ja pitkän elämän
aikana saavutettu kokemus tekevät Teidät oikeutetuksi siihen arvoon.
Ja pater Laurentius avasi takkinsa ja veti poveltansa neliskulmaisen,
huolellisesti vaksikankaaseen käärityn kirjeen. Hän irroitti
vaksikankaan ja suuret riippuvat sinetit tulivat näkyviin. Hän tarjosi
sen Arvid Tavastille ja sanoi:
-- Katsokaa tässä hänen Majestteetinsa omakätisesti allekirjoittama
kirje!
Arvid Tavast otti sen kunnioittaen vastaan, leikkasi tikarillaan
sinettinauhat poikki ja alkoi lukea tarkkaan. Kun hän oli lopettanut
lukemisensa, osoittivat hänen piirteensä pettymistä.
-- Hänen Majesteettinsa on sangen armollinen. Hän ilmaisee mitä
suurimman luottamuksensa, ja Suomen asiat käyvät hänen sydämmellensä,
Mutta jos minä oikeen ymmärrän tämän, ei hänen Majesteettinsa voi
meille vielä nytkään mitään apua antaa.
-- Hänen Majesteettinsa on suullisesti antanut minulle tärkeimpiä
asioita Teille ilmaistavaksi. Jos sallitte, tahdon lyhykäisesti ryhtyä
asiaan.
Arvid Tavast viittasi tyhjään tuoliin, ja pater Laurentius istuutui.
Sitte jatkoi hän:
-- Suuri muutos on tapahtunut kuningas Sigismundin mielessä. Se
lempeys, jota hän tähän saakka on osoittanut Kaarlo herttuaa kohtaan,
on täydellisesti väistynyt ja antanut sijaa mitä suurimmalle inholle ja
suuttumukselle. Hän huomaa selvästi, että Kaarlo tavoittelee Ruotsin
kruunua, ja hän on päättänyt ryhtyä säälimättömään taisteluun herttuaa
vastaan. Hän katuu kovasti, että hän päästi Kaarlon käsistänsä
Stångebron taistelussa, ja katuu vielä ankarammin, että hän jätti
valtaneuvokset hänen käsiinsä. Ne verituomiot, joilla Kaarlo on
ruvennut valtaansa vahvistamaan, enentävät laupiaan kuninkaamme inhoa
häntä kohtaan. Jos Kaarlo nyt joutuu Sigismundin käsiin, niin
vaviskoon.
-- Älkää luulko, että nämä ovat tyhjiä uhkauksia, jatkoi pater
Laurentius huomattuaan halveksimista ja epäilyä osoittavia ilmeitä
muutamien kasvoilla. Ja tullaksenne vakuutetuiksi siitä, että kuninkaan
aikeet ovat rehellisiä, kuulkaa vielä ja hämmästykää, sillä hänen
Majesteettinsa aikoo suuria.
Kun Suomen herrat muutamia kuukausia sitte lähettivät Varsovaan
lähettilään anomaan apua, sitä apua, jota kuningas Sigismund ei ole
voinut niin runsaasti antaa, kuin hän olisi tahtonut, löi Sigismund
rintaansa ja sanoi: Täällä on meillä suuret tuumat kätkettynä, mutta
sinä et vielä voi saada niitä tietää, Nämä sanat kuuluivat hämäriltä,
mutta niihin on kätkettynä suuri salaisuus, joka aikanansa tulee
maailmaa hämmästyttämään. Hänen Majesteettinsa on suvainnut minulle
ilmoittaa aikeensa.
Ei ole jäänyt kuningas Sigismundilta huomaamatta, että Suomen
aatelisto uljaasti, uskollisesti, varojaan säälimättä on pitänyt hänen
puoltaan. Kun Ruotsin aatelisto valtaistuimen juuressa kasvaneena ja
kuninkaallisen armopaisteen alituisesti hellittelemänä rikkoo valansa,
nousevat suomalaiset miehissä laillista hallitsijaansa puolustamaan.
Tämä seikka on suuresti liikuttanut kuninkaan sydäntä.
Syrjäinen ja halpa on tähän saakka ollut Suomen asema. Emintimän tavoin
on Ruotsi sitä kohdellut, Ruotsin aatelisto on tunkenut syrjään
suomalaisen, ja ainoastaan taakat ovat olleet tasan jaetut.
Loistavalla tavalla on hänen Majesteettinsa tahtonut palkita Teitä
ja kaikkia kanssaveljiänne, jalosukuiset herrat. Hän aikoo irroittaa
Suomen Ruotsista ja antaa sille edullisen erikoissijan. Suomi
on kulkeva loistavaa tulevaisuutta kohti. Menköön Ruotsin
luopio-aatelisto, heikko ja voimaton, taipukoon vaan Kaarlon
rauta-ikeen alle, tulkoon porvarien ja talonpoikain kaltaiseksi;
eroittamattomasti yhdistettynä Puolan, Liivin ja Viron kanssa on Suomen
aatelisto kulkeva loistavaa tulevaisuutta kohti. Ruhtinaitten
kaltaisiksi voimassa ja loistossa tekee hän teidät, hän varustaa teidät
uusilla, verrattomilla etuoikeuksilla, semmoisilla, joita Puolan ja
Litvan aatelisto jo nauttii. Hän tahtoo kiinnittää talonpojat vahvoilla
siteillä aateliin ja lannistaa porvarien kasvavan ylpeyden. Maan
hallituksen heittää hän täydellisesti käsiinne ja vaan kuninkaalliset
etuoikeudet pidättää hän itselleen. Unionin ajat palaavat, ja mahtavana
istuu aatelinen linnassaan ja kartanossaan.
Kun pimeän huoneen ikkunasta uutimet vedetään syrjään, tulvaa
häikäisevä valovirta sisään. Samallaisen vaikutuksen teki Laurentius
Ericin puhe läsnäoleviin.
-- Mahdotonta, kaikui sitte monesta suusta, kun he ensin hiukan olivat
toipuneet hämmästyksistään.
-- Mahdotonta? sanoi Laurentius Erici kylmästi, ja loi halveksivan
katseen läsnäolijoihin.
-- Eroittaahan syvä ja leveä Pohjanlahti Suomen Ruotsista.
Yhdistäväthän luonnolliset ja maaperäiset siteet Suomen Viroon ja
Liiviin. Puola ja Suomi yhdistettyinä muodostavat mahtavan valtion,
jolla on sekä laajuutta että yhteyttä. Itään kuuluu Suomi
luonnollisesti, siellä ovat sen juuret.
-- Kuten virvatulet yöllä sumussa ja terhenessä eksyttävät väsynyttä,
samoin saattavat puheenne, muukalainen, meidät suunniltamme, sanoi
Arvid Tavast. Me olemme kokoontuneet neuvottelemaan, miten me
viimeisillä ponnistuksilla voisimme pelastaa henkemme ja kunniamme, ja
Te luotte silmäimme eteen kangastuksia, lumoavia kuin satumaailmassa.
Vaan kangastuksen linnat ja palatsit hajoavat ensi puhalluksessa, ja
ainoastaan repaleisia pilven hattaroita on jäljellä. Turhaan hautoo aju
tuulentakaisia, kun turmio on kynnyksen edessä.
-- Kuningas Sigismund aikoo myös aatteensa toteuttaa. Jos vaan nyt se
hyökylaine, joka uhkaa Suomea, saadaan ehkäistyksi, jos Viipurin vahvat
muurit estävät Kaarlon voittokulun ja ratkaisu saadaan lykätyksi
toistaiseksi, aikoo Sigismund itse saapua Suomeen suuren sotajoukon
kanssa. Tämä hetki on tärkeä. Teistä riippuu siis paljon. Jos Viipuri
menetetään, jos Turkukin joutuu herttuan haltuun, on paljoa vaikeampi
korjata erehdystä, ottaa takaisin menetettyjä, sillä ihmiset tottuvat
uusiin oloihin ja ajan ratasta on vaikea työntää takaisinpäin.
-- Se on kaikki totta, sanoi Arvid Tavast.
-- Ja ettette luulisi, että minä harhakuvilla Teitä eksyttelen, on
kuningas Sigismund antanut käsikirjurinsa Jöns Bultin kirjallisesti
tehdä esityksen Unioniin, josta taannoin puhuin.
Ja Laurentius Erici veti poveltansa toisen paperikäärön ja antoi sen
Arvid Tavastille.
-- Se on kevyt, sanoi Arvid Tavast, punniten paperikääröä kädessään,
vaan ajatuksen vaa'assa painaa se paljon, ja avaamatta laski hän sen
pöydälle.
-- Olisi ollut meille mieluisempaa, jos kuningas Sigismund olisi
lähettänyt noin 6000 ratsumiestä.
-- Jos hän sen olisi voinut tehdä, ei hän minua olisi tänne
lähettänytkään, vastasi Laurentius Erici kuivasti.
Hetken hiljaisuus syntyi. Sitte kohotti taas Laurentius Erici äänensä:
-- Varmalta taholta on kerrottu, että Kaarlo herttua tällä kertaa aikoo
Suomen aatelistolle samaa kohtaloa, minkä Kristian tyranni valmisti
Ruotsin ylimyksille. Teillä on, hyvät herrat, valittavana joko
häpeällinen antautuminen ja kuitenkin selvä kuolema tai urhoollinen
vastarinta ja kenties voitto. Ja jos voitatte, niin voitatte paljon.
-- Oikein puhuttu, mestari Laurentius Erici, sanoi Jaakko Olavinpoika,
Bollstadin herra, miekka kädessä tahdon kuolla ja kunnialla langeta.
-- Sovintopuuhat eivät ole minunkaan mieleeni, Sigismund on saanut
valani ja sen tahdon pitää, liitti Aksel Kurki.
-- Siis taistelemme viimeiseen saakka, kysyi Arvid Tavast. Ja kuin
yhdestä suusta kaikui vastaan: taistelemme.
Riemun hymyily välkkyi Laurentius Ericin huulilla ja hän sanoi:
-- Olkaat vakuutetut siitä, jalosukuiset herrat, etten minä, jos
elävänä saavun takaisin Varsovaan, ole kuningas Sigismundilta salaava
sitä, mitä täällä on tapahtunut, eikä hän heittävä palkitsematta
täänkaltaista uhrausta.
-- Neuvottelu on päättynyt, sanoi Arvid Tavast. Ja mitä suurinta
valppautta! Pitäkää rakunoitanne silmällä, Tiesenhausen ja Fahrensbach.
Asettakaa porteille kaksinkertaiset vartijat!
Samassa avattiin salin ovi. Tomuinen huovi syöksyi sisään. Hän kääntyi
Arvid Tavastin puoleen ja sanoi:
-- Teidän armonne, herttua on tulossa! Minä olin paluumatkalla Vilajoen
kalastuspaikasta, johon linnanvouti oli minut lähettänyt. Silloin
tapasin erään Säkkijärven kalastajan, joka kertoi, että tänä iltana
suuri laivasto purjehti pitkin selkää ja noin viiden aikana kävi
ankkuriin Tuppuran selälle. Laivoilla on kolme Säkkijärven luotsia,
jotka hyvin tuntevat väylät. Vaan koska hämärä ja sumu laskeutui
merelle, eivät he uskaltaneet tunkeutua Uuraan ahtaille vesille,
Huomenna ovat he varmaan täällä.
Niin kertoi kalastaja ja minä olen ajanut hevoseni melkein piloille.
Toivon, että Teidän armonne on tyytyväinen.
-- Kyllä, sanoi Arvid Tavast. Mene ja pyydä voudilta kelpo ateria ja
haarikka olutta. Myöhemmin palkitsen sinua enemmin.
-- Varustautukaa taisteluun, hyvät herrat! Ja huomenna jo! Pian on hän
joutunut.
-- Vaan tehkäämme tänä iltana iloiset kemut, huudahti Ivar Tavast.
Tuolla linnan kellareissa on suunnaton määrä vanhaa olutta ja Reinin
viiniä, jota tuo vanha herkkusuu Matti Laurinpoika (Kruus) on sinne
vuosien kuluessa koonnut. Hän osasi pitää kemuja, se poika! eikä hän
paljon huolinut Juhana kuninkaan varoituksista. Tulipa hänelle niin
äkkipikainen lähtö, kun Sigismund joku kuukausi sitte otti häneltä
linnanpäällikkyyden, ettei hän 'ennättänyt viinikellarejansa tyhjentää.
Tehkäämme hänelle se palvelus! ja William Fahrensbach ja Adam Janecki
tervehtivät tätä ehdoitusta riemulla.
-- Tehkää, kuten tahdotte. Säästyyhän ainakin se, mikä on juotu,
herttualta, vastasi vanha Arvid Tavast.
Useimmat poistuivat salista.
-- Vino pellite curas [karkoittakaa surunne viinillä], sanoo vanha
roomalainen. Seuratkaamme hänen esimerkkiään, laverteli William
Fahrensbach ja tarttui Ivar Tavastin käsivarteen ja sitte he yksissä
läksivät kemuja varustamaan.
Ja kohta kaikuivat linnan muurit iloisista lauluista ja
naurunhohotuksista, palvelijat kulkivat edestakaisin tarjoillen olutta
ja vaahtoavaa viiniä ja yhä kellarista tuoden lisää. Aina aamupuoleen
yötä kesti juominkia, sitte taukosi hälinä.
Kun muut olivat poistuneet salista, jatkoivat Arvid Tavast, Aksel Kurki
ja Laurentius Erici keskusteluaan suuressa salissa.