Merellä.
Kuudennentoista vuosisadan jälkimmäiseen puoliskoon Euroopassa on
katolinen reaktsiooni painanut omituisen leiman. Bartolomaeus'en yön,
Maria Stuartin, Elisabetin ja voittamattoman Armadan aikakautta
kuvaavat eri puolueitten ja ruhtinassukujen veriset ja leppymättömät
taistelut. Eroavaiset periaatteet olivat taistelun vaikuttimena, ja
uskonnolliset kysymykset muodostivat ne paadet, mitkä saattoivat ajan
virran veriruskeana kiehumaan. Katolilaisuuden johtajana esiintyi
Habsburgin suku mahtavana ja maailmanvaltijaana, se taisteli
absolutismin puolesta sekä maallisella että henkisellä alalla ja tahtoi
tukehduttaa ja tehdä mitättömäksi sen vapauden, jonka reformatsiooni
oli herättänyt eloon. Uskollisia liittolaisia ja asemiehiä sai
katolinen reaktsiooni jesuitoista; tämä munkkikunta oli vähästä alusta
uskomattoman nopeasti kasvanut vallaksi, mikä sekaantui kaikkiin
yhteiskunnallisiin olosuhteisiin. Heidän vaikutustansa huomataan
kaikissa ajan tärkeimmissä valtioasioissa ja historiallisissa
tapahtumissa; Kiinasta Edinburgiin ja Tukholmasta Etelä-Amerikan
heinäaroille ulottui heidän valtansa. Diplomatiaa, tiedettä,
opettajatointa, kauppaa ja saarnavirkaa käyttivät he välikappaleina
edistääksensä katolisen kirkon harrastuksia. Kaikki, mitä kirkko oli
kadottanut, oli takaisin voitettava, ja ihmishenki oli kahlehdittava
Roomaan ja sen opin käsitteisiin.
Myöskin Pohjoismaihin ulottuivat näiden yhteiskunnallisten myrskyjen
mainingit. Ruotsi oli vasta Kustaa Vaasan aikana astunut ulos
keskiajasta ja liittynyt protestanttisiin valtioihin. Juhana III:nen ja
hänen katolisen poikansa Sigismundin aikana täytyi Ruotsin kansan
taistella katolista reaktsioonia vastaan. Sigismund ja hänen setänsä
Kaarle herttua edustavat eri suuntia Pohjolassa. Heidän välinen
taistelunsa ei ollut vaan persoonallista kiistaa eikä vaan taistelua
Ruotsin kruunusta, se oli samalla taistelua, jossa tuimasti yhtyi kaksi
vastakkaista maailman katsantotapaa, kaksi eri uskontoa. Herttuan ripeä
toimintatapa, hänen välinpitämättömyytensä keinojen suhteen, hänen
ankaruutensa ja järkähtämättömyytensä hankkivat hänelle kohta
voittopuolen, kun sitävastoin Sigismundin horjuvaisuus ja
kykenemättömyys suojelemaan puoluelaisiaan suuresti vahingoittivat
hänen asiaansa. Vuosi 1598, jolloin Filip II veti viimeisen
hengähdyksensä synkässä Escorialissa, oli Pohjolassakin onneton
reaktsioonille, sillä Stångebron taistelu yhä vaan vahvisti Kaarlon
valtaa. Klaus Fleming, kuninkaan oikea käsi ja vahvin tuki Suomessa,
oli vuotta ennen kuollut, ja Sigismundin valta näytti olevan lopussa.
Hän oli kyllä luvannut palata vielä suuremmalla sotajoukolla, mutta hän
kuhnusteli varustuksissaan. Sill'aikaa painoi ihmisten mieliä huoli ja
levottomuus, ja jännityksellä odotettiin tulevia tapahtumia.
* * * * *
Elokuu vuonna 1599 oli hyvin myrskyinen. Näytti siltä kuin ihmisten
taistelut olisivat kuvastuneet luonnossakin. Kuumaa ja helteistä
heinäkuuta seurasi elokuu ukkoisilmoineen, myrskyineen ja kylmine
säineen. Luonnonvoimain raivo puhdisti ilman, ja raittiit pohjoiset
tuulet poistivat helteen. Syyskuussa jatkui myrskysäitä, Suomenlahden
rantoja peittivät laivojen pirstaleet ja kauppiasten tavarat lisäsivät
meren rikkauksia.
Eräänä päivänä syyskuun keskipalkoilla v. 1599 kiiti sirotekoinen jahti
levitetyin purjein pitkin Suomenlahtea pohjoiseen päin. Ylt'ympäri
näkyi vaan taivasta ja vettä, vaan keulan etupuolella häämöittivät
Suursaaren porfyyrikalliot ja kimaltelivat auringon säteissä. Jahdin
hienot piirteet, sen lumivalkeat purjeet, sen taklaus ja kaksi pientä
tykkiä, kaikki nämä seikat ilmaisivat, ettei se ollut mikään tavallinen
kauppalaiva eikä niitäkään aluksia, joilla talonpojat kuljettivat
tavaroitaan Tukholmaan tai harjoittivat luvatonta Räävelin kauppaa.
Kaikesta päättäen oli jahti erinomainen purjehtija ja kulki nytkin
hyvää vauhtia. Päivä oli ollut kirkas ja lämmin, myötäinen lounastuuli
puhalsi vielä, vaikka se vähitellen alkoi laimentua, kuten useasti
tapahtuu illan suussa.
Eipä ollutkaan enää kuin pari tuntia päivän laskuun, sen voi huomata
auringon asemasta taivaalla ja muistakin merkeistä, Samalla alkoi se
valoisa ja miellyttävä kuva, minkä meri ja taivas yhdessä muodostivat,
saada synkemmän värityksen. Pilvenhattaroita keräytyi taivaalle, meri
musteni ja sen pinnalle alkoi ilmestyä synkkiä kenttiä, täynnä teräviä
katkonaisia aaltoja ja kareita. Nämä kentät muuttivat paikkaa ja näytti
siltä, kuin tuuli olisi niitä lennätellyt pitkin selkää. Tuuli muuttui
vähitellen katkonaiseksi ja lakkasi viimein kokonaan. Kalalokit
koettivat tuskallisesti saavuttaa Suursaaren rantoja ja kirkuivat
kimakasti. Vaikkei tuulta enää ollut, hyökyivät mainingit raskaasti,
keltaisia, sameita pilviä kokoutui taivaanrannalle ja silloin tällöin
kuului kumeata jyrinää etäältä.
Levottomuudella tarkasteli näitä enteitä laivaväki, johon paitsi
kapteenia kuului neljä miestä ja yksi matkustaja, Aluksen kapteeni oli
vanhanläntä, mutta vielä roteva ja reipas mies. Hänen leveät hartiansa,
verevät kasvonsa ja tanakka vartalonsa ilmaisivat voimaa ja
kestävyyttä. Levollisena seisoi hän kannella ja varjoten kädellään
antoi hän terävän katseensa harhailla pitkin taivaanrantaa. Syvä ryppy
ilmestyi kulmien sivuun, ja kasvot kävivät totisiksi, kun hän oli
lopettanut tarkastuksensa. Hän mutisi jotakin hampaittensa välistä ja
aikoi mennä perämiehen luo, kun samalla käsi laskettiin hänen olalleen
ja soinnukas ääni lausui:
-- Ei mitään aihetta levottomuuteen, vai kuinka, mestari Didrik?
Kapteeni kääntyi, hänen kasvonsa saivat kunnioittavan ilmeen ja hän
vastasi:
-- Ei vielä, arvoisa herra, mutta päättäen kaikista taivaan merkeistä
on meillä odotettavissa yksi niitä raju-ilmoja, joista tämä syksy on
ollut niin rikas.
Kysyjä, laivan ainoa matkustaja, oli pitkä ja roteva mies. Kaikki hänen
olennossaan ilmaisi henkilöä, joka oli tottunut käskemään ja näkemään
käskyjänsä noudatettavan. Korkea otsa, viisas ja kylmä katse todistivat
henkistä etevyyttä ja älyä, juonteet suun ympärillä taipumatonta
tahdonlujuutta ja sielunvoimaa. Kasvot olivat kalpeat ja jäykät, niistä
oli vaikea arvata hänen ikäänsä, luultavasti oli hän jo yli keski-ijän.
Hänen puvustansa: viitasta, samettinutusta, töyhtöhatusta ja kupeella
riippuvasta miekasta päättäen olisi luullut häntä soturiksi; kuitenkin
näkyi hänen käytöksestään, että hänen aikansa oli enemmin kulunut
kirjoituspöydän ja kirjojen ääressä kuin sotaisissa harjoituksissa.
Silti ei ole sanottu, että hän olisi näitä viimemainittuja kokonaan
laiminlyönyt, päinvastoin todistivat hänen suonikkaat käsivartensa ja
leveät hartiansa suurtakin ruumiillista voimaa.
-- Tunnetteko tarkoin nämä kulkuväylät? mestari Didrik, jatkoi
tuntematon.
-- Kuinka, herrani, vastasi laivuri, luuletteko, että kuningas
Sigismundin käskynhaltija Dantsigissa olisi valinnut minut viemään
Teitä Viipuriin, jollei nämä selät ja lahdet olisi minulle tuttuja.
Enemmän kuin kolmekymmentä vuotta olen purjehtinut näitä vesiä,
syksyllä ja kesällä, päiväpaisteella ja myrskyllä, vesisateessa ja
lumirännässä. Viipurissa olen käynyt lähes viisikymmentä kertaa ja
melkein jokaisessa Itämeren satamassa, alkaen Räävelistä Tanskaan
saakka. Sentähden valitsikin Wielopolski juuri minut tähän tärkeään
toimeen.
Laivuri heitti varovaisen katseen ympärilleen ja jatkoi sitte
matalammalla äänellä:
-- Didrik, sanoi pan [herra] Wielopolski minulle, sinun haltuusi uskon
minä tärkeän henkilön. Hän on varustettu avonaisella kuninkaallisella
valtakirjalla, jossa kaikin tavoin käsketään hänen matkaansa
edesauttamaan, sillä tärkeät asiat vaativat hänen läsnäoloaan
Viipurissa. Minun suosioni ja runsaan palkinnon saat, jos onnellisesti
viet hänet määräpaikkaan.
-- Meri on epävarma, vastasin minä, ja hoetaanpa Kaarlo herttuan
Ruotsin laivastolla risteilevän Suomen vesillä.
-- Sinä saat nopeakulkuisen aluksen ja runsas summa dukaatteja on
korvaava matkan vaivat. Ja heti kun Te astuitte laivaan, tunsin minä
Teidät. Kuka ei tuntisi pater Laurentiusta, jonka oppi ja hurskaus ovat
tehneet kuninkaan uskotuksi ja valtakunnan turvaksi.
Omituinen vivahdus näkyi muukalaisen kasvoilla, mutta laivuri jatkoi
viipymättä:
-- Olkaa huoletta, Teidän korkea-arvoisuutenne, minä en ilmaise
salaisuuttanne, minun luonani on se hyvässä kätkössä.
-- Minä tiedän, vastasi pater Laurentius, että sinä olet sen kirkon
oikeauskoinen poika, jonka asiaa minä puolustan. Nyt juuri tarvitsisi
se uskollisia tunnustajia, kun kerettiläisyys uhkamielin kohottaa
päätään ja yhteydessä kapinahengen kanssa uhkaa riistää Herran
voidellulta Sigismundilta sen kruunun, jonka sallimus on hänen päähänsä
asettanut. Tämä Kaarlo herttua, jonka hornan vallat ovat mahtavuuteen
kohottaneet, on jo anastanut koko Ruotsin, ja sen aatelisto tottelee
häntä neuvotonna ja voimatonna. Suomen aatelisto kyllä uskollisesti
pitää laillisen kuninkaansa puolta, mutta valitettavasti ei menestys
aina näy seuraavan laillista ja oikeaa asiaa. Luotettavat tiedot ovat
nimittäin saapuneet Suomesta, ja ne kertovat herttuan voitosta ja
suomalaisten tappioista. Suomen sotajoukko on lyöty ja hajoitettu, sen
jäännökset ovat etsineet pelastusta Viipurin lujien muurien takaa. Tämä
linna on meidän viimeinen turvamme. Kun herttua on laskenut jalkansa
näitten muurien sisälle, silloin on Sigismundin valta ja kruunu
mennyttä, silloin riemuitsevat kerettiläisyys ja kapinoitsijat. Joka
hetki on kallis. Ehdinkö ajoissa perille, onnistunko herättämään
luottamusta ja rohkeutta näissä miehissä, jotka jo ovat saatetut
epätoivoon? Hurskaus ja lainkuuliainen mieliala hyödyttävät vähän, kun
voimaa puuttuu ja petos hiipii ympärillä kuin käärme ruohostossa.
Pater vaikeni ja heitti katseen merelle, jossa mainingit levottomasti
kohoilivat. Jahdin vauhti oli paljon vähentynyt, se hyppeli kuten äksy
hevonen pilttuussa ja viskautui sinne tänne aaltojen välissä. Alkoi jo
hämärtää, ei voinut enää nähdä kauas pitkin meren pintaa, joka
kimalteli eri värivivahduksissa. Pimeys tuli lähemmäksi ja lähemmäksi,
peittäen meren, taivaan ja jahdin mustalla harsollaan, ja kohta oli
koko ympäristö sopivana kuvauksena niistä synkistä ajatuksista, joita
pater Laurentius äsken oli ilmituonut.
-- Tuuli kääntyy, sanoi Didrik hetkisen vaitiolon jälkeen, jo nyt
puhaltaa vieno pohjonen, yöksi saamme varmaan myrskyn.
-- Milloin voimme saapua perille, jos kaikki käy onnellisesti?
tiedusteli pater kärsimättömästi.
-- Viipuriin saakka en minä kenties voi Teitä viedä. Jos herttua jo on
saapunut, josta meillä, paha kyllä, ei ole mitään tietoja, vallitsee
hänen laivastonsa Uuraan ahdasta väylää ja hiukan laajempaa selkää
kaupungin ja Uuraan välillä. Parasta siis lienee pyrkiä maihin
Koiviston seuduissa ja siitä sitte jatkaa matkaa kaupunkiin joko
hevosella maitse tai veneellä, jolla paremmin pääsee huomaamatta
kulkemaan kuin suurella aluksella. Koivistolta on Viipuriin noin viiden
tunnin matka.
Pater ei vastannut mitään, nyökkäsi vaan hiukan päättään ja näytti
täydellisesti yhtyvän mestari Didrikin mielipiteeseen.
Laivurin ennustus myrskystä kävi täydellisesti toteen. Tuskin oli puoli
tuntia kulunut, niin alkoi äsken niin vieno tuuli muuttua vinhaksi ja
väkeväksi, kiihtyen kiihtymistään.
Nuorissa ja takkelissa kuului omituista viuhinaa, aallot vyöryivät
suunnattoman suurina ja koko alus ritisi ja rutisi joka kerran, kun
semmoinen jättiläisaalto vyöryi sitä vastaan. Samassa puhkesi
raju-ilma. Salamat risteilivät avaruudessa, ja rankka sade virtasi
alas, piesten merimiesten kasvoja ja kastellen heidät läpimäriksi.
Koska tuuli oli kääntynyt aivan vastaiseksi, ei alus voinut jatkaa
matkaansa samaan suuntaan. Sen täytyi luovia syrjittäin, ja purjeiden
paljous, joihin tuuli puhalsi yhä enenevällä voimalla, uhkasi kaataa
sen tai ainakin taittaa maston.
-- Reivatkaa purjeet -- kuului mestari Didrikin komentosana, ja suurien
ponnistusten jälkeen onnistui miesten saada alas purjeet; ainoastaan
nokkapurjeen avulla jatkoi alus kulkuaan. Mutta huolimatta kaikista
perämiehen ponnistuksista ei jahti voinut pitää entistä suuntaansa eikä
nousta ylös tuuleen päin, vaan kiiti kohta hurjaa vauhtia myötä tuulta
ja myötä aaltoa ja oli vaarassa joka hetki joutua särkyvien aaltojen
peittoon.
Laineet huuhtoivat sen kantta alinomaa ja laivaväen täytyi pitää kiinni
mastosta ja köysistä. Pater Laurentius oli kaiken aikaa pysynyt maston
luona ja katseli kylmäverisesti tätä luonnonvoimain raivoa. Vihdoin
läheni mestari Didrik pateria ja sanoi epävarmalla äänellä, pudistellen
vettä vaatteistaan:
-- Kuten näette, emme enää itse voi määrätä suuntaamme. Tuulen ja
aaltojen voima on kauhea. Huonompi alus kuin tämä olisi jo kauan sitte
upoksissa. Jos nyt satumme luodolle eli salakarille, olemme hukassa,
pirstaleina. Kuulkoon taivas rukouksenne, kunnianarvoissa isä!
-- Taivas ei anna mitään ilman ponnistusta ja työtä. Ei ole vielä
kaikki toivo mennyttä, olen ennenkin ollut tällaisessa tilassa ja olen
kuitenkin pelastunut. Säilyttäkää malttinne, mestari Didrik.
Laiva kiiti eteenpäin kauhistavaa vauhtia. -- Jos tämmöistä vauhtia
kestää kauan, vie se meidät takaisin Viron rannalle, tai kauas
Itämerelle, arveli pater Laurentius ja tuijotti synkästi pimeyteen.
Mestari Didrik pysyttihe paikoillaan paterin läheisyydessä ja koetti
katseellaan havaita jotakin synkeydestä. Äkkiä alkoi pimeä joukkio,
joka kohosi aalloista, näkyä. Samassa selitti kapteenin tottunut korva
omituisen kohinan, joka tuntuvasti erosi tuulen huminasta.
Sinertävä salama välähti avaruudessa, ja sen valossa näkivät
laivassaolijat aution rannan, kaksi ulkonevaa soikeaa, sileää
kallioista nientä ja niiden välillä pienoisen lahden. Vähän taampana
kohosi ranta kallioiksi, mäiksi ja kauempaa häämöitti metsä. Aallot
hyökyivät kellertävänä vaahtona vasten rantaa, vyöryivät yli sileiden
kalliokaistaleitten ja pysähtyivät vasta siihen, missä kallio alkoi
kohota, kastellen suolaisella vaahdollaan marjanvarret, kanervat ja
maksaheinät, joita kasvoi kallionrinteillä.
Valaistusta oli kestänyt vaan hetkisen. Vaan se oli ollut tarpeeksi
ilmoittamaan laivaväelle heidän toivottoman tilansa. Synkkä pimeys
vallitsi taas, mutta pater Laurentius oli yhä vielä näkevinään
kallioisen rannan, vaahtoisan meren ja merimiesten kalpeat kasvot.
-- Me olemme hukassa, huudahti mestari Didrik. Myrsky ajaa meidät
auttamattomasti kiviä, kallioita vastaan. Tuo kallioinen maa on
Suursaari, jonka sivuitse äsken purjehdimme. Alus on mennyttä,
koettakoon jokainen pelastaa henkensä miten paraiten voi.
Pater teki ristinmerkin lausumatta sanaakaan. Hetken kuluttua kuului
kauhea rysähdys, jahti oli tarttunut vedenalaiselle karille.
Pohjalankut musertuivat, vesi tunkeutui sisään, täytti kajuutat ja
ruoman; samassa kadotti alus tasapainon, heittäytyi kyljelleen, upposi
ja painui vähitellen näkymättömiin, ja veden pinnalla alkoi lilliä
esineitä, joita aallot kiskoivat irti hylystä.
Pater, mestari Didrik ja miehistö oli heittäytynyt veteen. Paikka,
jossa alus oli sattunut karille, oli noin kolme- tai neljäkymmentä
syltä rannasta, jonka he taannoin olivat nähneet salaman valossa. Matka
ei siis ollut pitkä, vaan mahdottoman suuret aallot ja synkkä pimeys
tekivät taitavallekin uijalle maallenousun sangen vaikeaksi, koska
laineet äärettömällä voimallaan uhkasivat musertaa heidät rannan kiviä
ja kallioita vastaan.
Pater Laurentius oli tarttunut vedessä uiskentelevaan esineeseen, jonka
hän sittemmin huomasi kajuutan särkyneeksi oveksi. Aallot kiidättivät
hänet aika vauhtia; suuri aalto viskasi hänet maalle juuri siinä, jossa
kalliolohkareet muodostivat lahdentapaisen poukaman. Kesän kuluessa oli
siihen kokoontunut paljon kuivia kaisloja, turaa ja ruo'on juuria,
joista oli syntynyt pehmeitä mättäitä kivien väliin. Tähän viskasi
laine paterin, hänen onnistui pimeässä hapuellen saada molemmilla
käsillään kiinni käyrästä, kuivuneesta petäjästä, joka juurillaan imi
niukkaa ravintoa kallionkolosta. Aalto vetäytyi takaisin hänen
ylitsensä, mutta pater jäi kuivalle maalle ja -- pelastui.
Pater Laurentius kapusi varovaisesti ylöspäin siksi kunnes hän saavutti
paikan, johon aallot eivät ulottuneet. Hän pudisti meriveden
vaatteistaan ja ojensi jäseniään tullakseen vakuutetuksi, ettei hän
ollut vahingoittunut.
Päästyänsä turvaan koetti hän saada selvää toveriensa kohtalosta. Vaan
myrskyn pauhina ja synkkä pimeys estivät kaikki yritykset tässä
suhteessa. Mitään inhimillistä olentoa ei hän voinut huomata
läheisyydessään. Hän vaipui mietteisiin, jotka eivät juuri olleet
suloisinta laatua.
Tämä keskeytys oli tullut aivan odottamattomasti. Hänen mielensä ja
hänen halunsa hehkui Viipuriin. Joka hetki oli kallis, kenties oli jo
herttua saapunut piirittämään kaupunkia, ja kun se täydellisesti oli
saarrettu, silloin oli pääsykin sinne vaikeaa. Nyt hän oli vankina
tällä kurjalla kalliosaarella, kaukana tapahtumain polttopisteestä ja
pakoitettuna toimetonna odottamaan vapahdusta tahi pelastusta. Kenties
oli saari vielä asumaton ja hän saisi pitkätkin ajat odottaa, siksi
kunnes joku purjehtija sattuisi hänet huomaamaan.
Hiljainen valitus tai oihkiminen herätti hänet näistä ajatuksista. Hän
kuunteli tarkasti. Myrskyn ja aaltojen pauhinasta huolimatta oli hän
kuulevinansa ihmisolennon valitusta. Uteliaana ja toivoen löytävänsä
jonkun toverin onnettomuudessa ohjasi pater askeleensa sinne, josta
valitus kuului. Aivan lähellä tyrskyn reunaa virui ihmisolento, jonka
pater pimeässäkin tunsi mestari Didrikiksi. Hän makasi tiedottomana,
ainoastaan taajat hengitykset osoittivat, että hänessä vielä oli henki.
Kun pater Laurentius kädellään koski hänen päähänsä, tunsi hän jotakin
lämmintä ja samaskaista, jonka hän kohta havaitsi vereksi. Luultavasti
oli hyöky paiskannut laivurin vasten teräviä kiviä, ja siinä
tilaisuudessa oli hän saanut haavan päähänsä. Pater pyyhkäsi hiukset
syrjään ja alkoi vedellä valella pyörtyneen päätä. Sitte otti hän
laivurin syliinsä ja kantoi hänet keveästi kuten lapsen turvallisempaan
paikkaan.
Hetkisen kuluttua avasi laivuri silmänsä. Hän käsitti heti asemansa.
-- Tekö olette, arvoisa isä? Se oli vaarallinen maallenousu. Viidessä
haaksirikossa olen ollut, kuudennessa olin nyt vähällä menettää
henkeni. Missä ovat seuralaisemme?
-- Luultavasti ovat he löytäneet hautansa aalloissa, Rauha olkoon
heidän sieluillansa. Minä olen lähettävä esirukouksia korkeuteen heidän
sielujensa pelastukseksi. -- Olemmeko joutuneet vallan autiolle
saarelle, mestari Didrik?
-- Olisi melkein parempi, jos niin olisi asian laita. Saarella asuu
raaka, uhkamielinen ja saaliinhimoinen väestö ja voimme pitää itseämme
onnellisina, jos hengissä pääsemme heidän käsistään.
Mestari Didrik oli sanonut totuuden. Suursaari, jossa nykyään on noin
satakuusikymmentä taloa, oli silloin harvasti asuttu.
Rauhattomina sotavuosina olivat mantereen asukkaat paenneet tänne ja
saavuttaneet turvallisen piilopaikan. Täällä meren suojassa kasvoi
karaistu ja rohkea sukupolvi huolimatonna laista ja esivallasta ja
elätti itseään kalastuksella, hylkeenpyynnillä ja rantaryöstöllä.
Harvoin tuli joku purjehtija tai muu syrjäinen saarelle, jonka
porfyyrikalliot jylhinä ja pääsemättöminä kohoavat merestä. Koillista
kohti avoinna on hyvä satama, joka antaa suojaa aluksille. Saari on
nykyjään metsätön, mutta entiseen aikaan kasvoi täällä sankka metsä,
joka kuitenkin aikojen kuluessa on tullut käytetyksi laivahirsiksi ja
mastopuiksi. Sen suojassa olivat talot hyvästi kätketyt ja ainoastaan
kohoava savu ilmaisi purjehtijalle ihmisasuntoja.
Kun mestari Didrik ja pater Laurentius olivat vilkkaassa keskustelussa,
alkoi äkkiä kuulua askeleita ja ihmisääniä ja lyhdyn valo pilkki
pimeässä heijastuen märkiin kallioihin ja vaahtoilevaan tyrskyyn.
-- Nyt tulevat rantarosvot, sanoi mestari Didrik matalalla äänellä.
Neljä miestä lähestyi. Heillä oli pitkät rautakoukulla varustetut
sauvat ja köysiä. Eräs vanhempi roteva mies kävi edellä lyhti kädessä,
muut kantoivat tavaroita, jotka kuuluivat haaksirikkoon joutuneeseen
laivaan ja joita aallot olivat heittäneet maalle. Nähtyänsä
haaksirikkoiset, jotka olivat nousseet seisomaan ja tarttuneet
miekkoihinsa päättäen puolustaa itseään viimeiseen saakka, pysähtyi
joukon johtaja. Hän kääntyi seuralaisiinsa ja he pitivät pienen
neuvottelun, jonka päätöstä pater ja mestari Didrik jännityksellä
odottivat. Vihdoin astui johtaja esiin ja kysyi lyhyesti:
-- Keitä te olette? Onko tämä teidän aluksenne, jonka pirstaleita
aallot nyt ajelevat rantaan?
Mestari Didrik astui esiin ja vastasi:
-- Me olemme juuri kärsineet haaksirikon rannallanne. Ilman lastia
purjehdimme Dantsigista aikoen Viipuriin, jonne tärkeät asiat meitä
vetävät. Taivas antoi meille myötäisen tuulen ja onnellisen matkan,
mutta tämän saaren kohdalla ehätti meidät myrsky, laivamme musertui ja
ainoastaan me kaksi pelastuimme, neljä merimiestä sai hautansa
aalloissa. Suojaa ja turvaa me pyydämme; tämä henkilö vieressäni on
kuninkaallinen neuvosherra, jonka kuolema teille ankarasti kostetaan,
jos häneen ryhdytte, minä taas olen vanha laivuri, jonka henki ei enää
liene suuremmassa arvossa kuin vanhan laivan, joka aikansa on
purjehtinut.
Sekä Didrikin että saarelaisten suureksi hämmästykseksi puuttui pater
Laurentius puheeseen sanoen:
-- Runsaan palkinnon voitte saada, jos annatte meille turvaa ja suojaa.
Muistakaa, että meitä on kaksi ja molemmat olemme aseilla varustetut ja
molemmat tottuneet miekkaa käyttämään. Taistelun päätös on epävarma.
Jos meitä taas autatte, ette tule sitä katumaan.
Hämmästyneet saarelaiset, jotka kuulivat muukalaisen puhuvan heidän
omalla kielellään, pitivät taas neuvottelun. Sitte kääntyi johtaja
uudestaan heidän puoleensa:
-- Rauhaa ja apua lupaamme teille. Vaan kaikki, mitä aallot heittävät
rannalle, on meidän. Semmoinen on lakimme, ja teidän tulee sitoutua
sitä noudattamaan.
-- Sen kernaasti lupaamme, ehätti pater sanomaan.
-- Seuratkaa sitte meitä, vaatteenne ovat läpimärät, ja yöilma on
kolea, sanoi johtaja.
Yön hiljaisuudessa läksi pieni joukko liikkeelle. Ensin kulki vanhus
lyhtyineen osoittaen tietä, sitte pater Laurentius ja mestari Didrik,
vanhuksen seuralaiset viimeisinä. Neljännes tunnin kuljettuaan metsässä
luikertelevaa polkua myöten näkivät haaksirikkoiset tulen välkkyvän
pimeässä ja kohta tulivat he neliöön rakennetun asuinryhmän luo;
valtava, jykevistä puista tehty portti kohosi keskelle polkua ja oli
ainoana tienä tähän linnoitukseen, johon muuten näkyi olevan mahdoton
tunkeutua.
Vanhus löi muutaman kerran porttiin sauvoimella, se avautui,
odottavaiset astuivat sisään ja ratisten sulkeutui raskas ovi heidän
jälkeensä.
Kylmä väristys tärisytti pater Laurentius'en ja mestari Didrikin
jäseniä ja ehdottomasti tarttuivat he molemmat miekankahvaan.
Vanhus, jolta tämä liike ei jäänyt huomaamatta, lausui tyynesti:
-- Olkaa huoletta, me emme murhaa turvattomia, joille kerran olemme
luvanneet suojaa.
Tulijat astuivat avaraan, melkein jättiläismoiseen tupaan. Yhdessä
nurkassa oli suuri liesi eli kiuas ilman savupiippua, Räppänä-reikä oli
auki ja siitä savu johtui ulos. Tuvan seinät olivat sysimustat ja
kiiltävät kuten kiilloitettu mustapuu. Seinähirsinä oli mahdottoman
jykeviä honkia; leveät, seinässä kiinni olevat penkit ulottuivat oven
suusta kahdelle taholle. Seinillä riippui kaikenlaisia aseita,
kirveitä, keihäitä, Joutsia, jäätuuria, olipa siellä kaksi kivääriäkin.
Orsilla oli kuivamassa verkkoja ja muita kalastuskapineita.
Noin kymmenkunta ihmistä oli tuvassa. Naiset työskentelivät lieden
ääressä, miehet kutoivat verkkoa pitkän pöydän ääressä tai loikoivat
toimettomina penkeillä. Tupaa valaisivat päreet ja pikkuiset
tulisoihdut, joita oli pistetty sinne tänne tuvan seiniin.
Muukalaisten tulo herätti suurta huomiota. Pater ja Didrik astuivat
lieden luo ja kuivailivat märkiä vaatteitaan. Vanhus sanoi jotakin
naisille ja kohta asetettiin ruokaa pöydälle, yksinkertaista, mutta
ravitsevaa. Vanhus poistui tuvan vieressä olevaan pienempään suojaan
eli tupaseen ja palasi kantaen pientä tammipuusta tehtyä lekkeriä.
-- Noin vuosi sitte, sanoi hän kääntyen vieraiden puoleen, joutui eräs
laiva haaksirikkoon rannallamme. Monta tämmöistä tynnyriä uiskenteli
sieltä maihin. Maistakaa tätä, se tulistuttaa kastuneita jäseniä.
Näin sanoen kaasi hän tynnyristä kahteen puuhaarikkaan. Pater ja
mestari Didrik maistoivat kumpikin.
-- Tämähän on parainta Espanjan viiniä, puhkesi mestari Didrik
sanomaan.
-- Meren annit ovat loppumattomia, sanoi vanhus hymyillen. Niinkauan
kuin vieraat söivät, vallitsi hiljaisuus tuvassa eikä kukaan tehnyt
heille kysymyksiä.
Aterian jälkeen oikaisi mestari Didrik itsensä suoraksi penkille ja
vaipui kohta uneen. Pater sitä vastoin ei näy olleen levon tarpeessa,
hän istahti penkille ja alkoi tarkastaa ympäristöään. Mies, joka oli
kantanut lyhtiä rannalla, näkyi olevan isäntänä talossa. Hänen roteva
vartalonsa, kiiluvat silmänsä, joita tuuheat kulmakarvat suojasivat,
tiheä, hiukan harmahtava tukkansa ja punertava, pitkä parta antoivat
hänelle hurjan, jopa julmankin ulkonäön. Pater, joka oli suuri
ihmistuntija ja oli ollut tekemisissä monenlaisten ihmisten kanssa,
huomasi kohta, että tarmo, voima ja kavaluus olivat tämän miehen
luonteen perusjuonteina. Pater ryhtyi ensin puhumaan.
-- Oletteko syntynyt tällä saarella?
-- Enemmän kuin kaksikymmentä talvea on siroittanut luntaan ja
kaksikymmentä kesää on antanut lämpöä ja valoa, sitte kuin minä asetuin
tälle saarelle, mutta enemmän kuin neljäkymmentä vuotta ijästäni on
kulunut muualla.
-- Mikä sitte saattoi Teidät asettumaan tälle yksinäiselle saarelle?
Suonet vanhuksen otsassa paisuivat, hänen kasvonsa sävähtivät
tummanpunaisiksi. Pian voitti hän kuitenkin nousevan liikutuksen ja
vastasi:
-- Te ette näy olevan niin vieras tässä maassa, kuin ensi silmäyksessä
voisi luulla, ja paljon lienee siis Teille tuttua. Minä vastaan
kuitenkin Teille: kysykää taivaan linnuilta, miksi he rakentavat
pesänsä luoksepääsemättömiin paikkoihin, ja metsänpedoilta, miksi he
kaivavat kolonsa erämaihin. Itsensä säilyttämisvaisto ja rakkaus
vapauteen kehoittavat heitä pakenemaan pahimman vihollisensa, ihmisen,
asuntoja.
Hän vaikeni hetkeksi. Senjälkeen kohoittaen luisen kätensä, jonka
jänteet sinertävinä paisuivat todistaen työstä ja taistelusta, viittasi
hän itää kohti.
-- Tuolla kaukana mannermaalla, joka joskus kirkkaina päivinä
häämöittää kuten hälvenevä sumu ja josta aurinko joka aamu nousee
ikäänkuin uudistettuna, asuin minä viljavalla maatilalla, jonka olin
perinyt isältäni. Laajalti ympäri ulottuivat sen vainiot, pellot ja
niityt, monta heinäistä saarta kuului siihen hyvine laitumineen, joilla
karjani käyskenteli turvattuna petoeläimiltä ja söi kylliksensä
arohumalaa ja keltaista voiheinää. Kalavesi oli erinomainen ja
kutuaikana tulivat kaikki aitat täyteen suolattua kalaa, jota hyvällä
voitolla myin Viipuriin. Maksoin verot kuninkaalle ja kaksi pojistani
kaatui Juhana kuninkaan sodissa; mutta minä istuin turvassa tilallani
ja luotin Ruotsin lakiin, joka suojelee talonpojankin oikeutta.
Kuitenkin oli tuho ja turmio lähellä. Maa, joka ympäröi tilaani,
kalavedet kummallakin puolella kuuluivat Viipurin linnaan ja olivat
linnanvoudin hoidettavina. Mutta kun vouti ja hänen käskyläisensä
näkivät, mitkä mainiot nautinnot ja edut olivat minun tilallani, hyvät
kalavedet ja mehuisat laitumet, syttyi heissä synnillinen himo. He
rupesivat rettelöimään minua vastaan ja etsivät tilaisuutta minua
vahingoittaaksensa. Minua pakoitettiin tekemään liiallisia päivätöitä
Viipurin linnaan. Olen ollut kiertämässä ja asettamassa paikoilleen
monta kallionlohkaretta, jotka vieläkin linnan muurissa törröttävät.
Kun vouti ja hänen käskyläisensä huomasivat, että minä nurkumatta
kärsin nämä rasitukset, ryhtyivät he viimeiseen, tehokkaaseen keinoon.
Eräänä päivänä -- se oli kirkas pakkaispäivä -- saapui vouti suuren
ratsujoukon kanssa talolleni. Tupaan astuttuaan luki hän julki
kirjoituksen, jonka hän sanoi linnanisännän antamaksi. Se sisälsi
lyhykäisesti, ettei minulla ollut mitään oikeutta niihin tiluksiin,
joilla olin asustanut, vaan että ne kuuluivat kruunulle. Minä huomasin,
että kaikki vastustus oli turha. Minä taivuin. Kaksi viikkoa myönsi
vouti muutto-aikaa ja sanoi ilkkuen.
-- Voit pitää itsesi onnellisena, jos pääset kärsimästä rangaistusta,
kun niin kauan olet pitänyt hallussasi kruunun omaisuutta.
Kahden viikon kuluttua läksi surullinen joukkue liikkeelle. Osan
irtaimistostani olin myönyt; osan vein mukanani. Tiesin että tällä
saarella oli pirtti, jossa ihmiset ennen suurina sotavuosina olivat
etsineet suojaa venäläisten ilkitöiltä. Tänne suuntasin matkani.
Kaikki, mitä täällä näette on kätteni työtä. Paljon vaivaa se on
maksanut. Perheeni on karttunut, poikani ovat ottanet itselleen vaimoja
mantereelta. Turvallisesti ja rauhassa olen asunut täällä, harvoin osuu
muukalainen tänne. Onpa minulla sitäpaitsi laillinen omistusoikeuskin
siihen osaan saarta, jossa asun.
Vanhus nousi ja palasi hetken kuluttua tupasesta tuoden mukanaan
paperikäärön.
-- Tässä se on! Te, joka olette lukutaitoinen, saatte siitä helposti
selvän.
Pater Laurentius avasi käärön. Se oli Juhana kuninkaan sotasankarin
Pontus De la Gardien antama ja myönsi vanhukselle ja hänen
jälkeisillensä verovapauden ja omistusoikeuden saarella tehtyyn
uudisasutukseen ja kalaveteen.
-- Se on arvokas paperi. Kuinka olette sen saanut?
-- Voinhan sen kertoa, jollei uupumus vielä paina Teitä.
-- Kertokaa vaan, en vielä tunne levon tarvetta, vastasi pater
Laurentius.
Tuvassa olivat jo melkein kaikki menneet levolle. Useammat tulet ja
päreet olivat sammuneet ja ainoastaan siinä osassa tupaa, jossa vanhus
ja pater Laurentius istuivat, roihusivat vielä valkeat. Vanhus otti
uuden pihkaisen puun, asetti sen vanhan sijaan ja jatkoi sitte:
Se tapahtui talvella v. 1581. Melkein kaksi vuotta olin viettänyt tällä
saarella, tupa oli saatu valmiiksi, kaskesta olin saanut runsaasti
viljaa, maa ja meri lykkäsi elantoa ja lupasi vielä enemmän. Hädästä ei
ollut tietoakaan. Joulupyhät olivat ohitse, rauhassa olin ne viettänyt
ja ensi kerran oli pantu saarella kotitekoista olutta. Talvi oli kova.
Pakkanen oli niin ankara, että linnut etsivät suojaa ihmisten
asunnoissa ja meren jää oli sylen paksuinen.
Eräänä iltana -- se oli siihen aikaan, jolloin päivät alkavat tulla
pitemmiksi ja ensimmäinen heikko valonviiva taivaan rannalla ennustaa
kevään tuloa -- olin pannut rysät veteen matikkoja varten. Se kala
kutee sydäntalvella kovalla pakkasella ja pyry-ilmalla. Suurissa
parvissa tunkeutuvat sileät matikat kivisille rannoille jään ja pohjan
väliin ja herkkuisa määhnä kellastuttaa rantakivet.
Illalla oli kuuvalo ja kun minä palasin kotiini polkua pitkin, jota me
tänäänkin kuljimme, iloitsin tulevasta saaliista.
Kun seuraavana aamuna menin kokemaan pyydyksiäni, raivosi ankara
lumipyry, niin että tuskin voi nähdä kahta askelta eteensä. Tuuli oli
tuima, sen voima suuri, ja kun samalla oli jotensakin pakkanen, oli
ilma sietämätön. Lumi, joka tarttui kasvoihin, suli pian ja jäätyi
uudestaan ja viileskeli kasvoja kuten terävät neulat. Pyry ei
kuitenkaan voinut estää minua kokemasta pyydyksiäni, innokas kuin olin
korjaamaan toivottua saalista, sillä samoin kuin tyyni ja lämmin ilma
tuomenkukkimis-aikana ajaa lahnat kutemaan rannoille, samoin rakastaa
matikka pyryä ja pakkasta.
Saalis olikin runsas. Olin juuri irroittamassa suurta kalaa verkosta,
kun äkkiä kuulin hevosen kavioiden kopinaa. Minä loin silmäni ylöspäin
ja näin joukon ratsumiehiä ympärilläni. Salaman nopeudella hyppäsivät
huovit ratsujensa selästä, paljastivat miekkansa ja ympäröivät minut,
niin että pako oli mahdoton. Pidin kädessäni jäätuuraa, jolla olin
hakannut avantoja, ja punnitsin mielessäni paon mahdollisuutta.
-- Älä pelkää, sanoi eräs ratsumiehistä, sinulle ei tule tapahtumaan
mitään pahaa, päällikkömme tahtoo puhutella sinua. Jos voit tehdä
hänelle palveluksen, jota hän vaatii, voit saada runsaankin palkkion.
Hämmästyneenä tästä odottamattomasta ja äkkinäisestä seikkailusta
seurasin huoveja tekemättä vastarintaa. Joka askeleella tapasimme aina
uusia ratsuväenosastoja, jalkaväkeä jopa tykkejäkin, ja vaikka lumen
tiheys esti minua näkemästä kauemmas, tulin yhä enemmän siihen luuloon,
että suuri sotajoukko oli liikkeellä. Torvet ja rummut soivat
lakkaamatta pitäen väkeä koossa.
Eräällä lakealla paikalla, josta tuuli oli ajanut pois lumen, seisoi
reki. Sen eteen oli valjastettu kaksi suurta mustaa hevosta. Reessä
istui avaraan turkkiin kääriytynyt mies. Tunsin hänet hyvin. Kuka
kerran oli nähnyt nämä kasvot, ei niitä juuri unhoittanut. Mies ei
ollut kukaan muu kuin Juhana kuninkaan uskottu sotapäällikkö Pontus
herra [Pontus de la Gardie]. Kun olin Viipurissa myömässä hailia
linnansillan korvalla, olin useasti nähnyt hänen ratsastavan linnaan.
Nyt näytti hän valvoneelta ja väsyneeltä. Hänen ympärillään oli suuri
joukko alapäällikköjä, kaikki ratsain. Kun minä lähestyin ratsumiehien
ympäröimänä, kiinnitti Pontus herra katseensa minuun ja kysyi
murretulla suomen kielellä:
-- Kuka sinä olet?
Onnettomuudet tekevät ihmisen varovaiseksi ja viekkaus on heikon turva.
Paljastin pääni ja vastasin sentähden:
-- Herra, minä olen köyhä kalastaja mannermaalta, Koiviston seuduilta.
Kalastus viime kesänä oli huono, minä vaelsin sentähden muutaman
toverin kanssa tänne saarelle kalastamaan ja keväämmällä hylkeitä
pyytämään. Me asumme pirtissä saarella ja kesällä aiomme palata kotia.
Minä olin juuri rysiäni kokemassa, kun sotamiehenne saavuttivat minut.
Vastaukseni näkyi tyydyttävän häntä, hän jatkoi pikaisesti:
-- Eilen läksin joukkoineni Viipurista. Ilma oli suotuisa ja illalla
kirkas kuuvalo, vaan aamupuolella yötä saavutti meidät kauhea lumipyry
ja me olemme eksyneet oikealta suunnalta. Kolmen tunnin marssin jälkeen
olemme samassa paikassa, josta läksimme, väki tulee turhaan
väsytetyksi. Tunnetko tien Narvaan yli jään.
-- Sen luulen tuntevani. Liian paljon olette kulkeneet länteen päin ja
liian paljon pyritte ulapalle. Oleskelu merellä on teroittanut aistiani
ja monet merkit, jotka jäävät teiltä huomaamatta, ovat minulle varmoja
tienosoittajia.
Mahtavan miehen synkät kasvot kirkastuivat hieman, hän viittasi minulle
asettumaan ajurin viereen rekeen, ja kohta läksi sotajoukko liikkeelle.
Pontus herra ajoi edellä ja sotatorven ääntä kuunnellen seurasi muu
joukkue jäljestä. Kaikki kävi onnellisesti. Lumipyry taukosi illalla,
ja aamupuoleen yötä olimme saapuneet Inkerin rannalle. Herra Pontus
kääntyi silloin puoleeni:
-- Me emme tarvitse enää sinua. Olet tehnyt minulle ja kuninkaalle
suuren palveluksen, voit pyytää jonkun suosionosoituksen.
Silloin juolahti mieleeni oiva ajatus. Kerroin, kuinka linnanvouti oli
ryöstänyt minulta talon ja maan, kuinka olin asettunut saarelle asumaan
ja perannut siellä pellot ja rakentanut asunnot. Pyysin vahvistusta ja
omistusoikeutta saareen, etteivät vuodit minua uudestaan karkoittaisi.
Pontus herra kuunteli tarkkaavaisena.
-- Sinä olet saava verovapauden kaikista kruunun veroista ja koko
saaren ikuiseksi omaisuudeksi sinulle ja jälkeläisillesi, kuten vanha
tapa on ollut niiden suhteen, jotka ovat asettuneet kruunun
yhteismaille aina kuningas Göstan ajoilta. Mitä tulee siihen tilaan,
jolla ennen asustit, olen antava tutkia asiasi, kun palajan Viipuriin.
-- Herra, sanoin minä, Teidän lupauksenne on hopeaa, mutta vapauskirje
minun kädessäni on kultaa.
Hymyillen viittasi Pontus herra luoksensa sihteerinsä ja käski hänen
sommitella asiakirjan.
-- Seuraa lähimpään leiripaikkaan, niin saat toivosi täytetyksi.
Vapauskirje hallussani palasin kotia, vaan Pontus herralta jäi suurien
sotien tähden asiani tutkimatta, sitte hän hukkui Narva jokeen kesken
voittokulkuaan.
Vanha talonpoika vaikeni, heitti pateriin tutkivan katseen, ikäänkuin
urkkiakseen hänen ajatuksiaan.
Pater Laurentius vastasi verkalleen ja varovasti:
-- Kuningas Juhana oli heikko ja horjuvainen hallitsija, vaihtelevainen
uskonnossaan kuten kaikissa muissakin asioissa ja antoi aateliston
kasvaa päänsä yli. Paljon sekasortoa ja häiriöitä oli siitä
seurauksena. Mutta Sigismund, joka nyt Jumalan armosta kantaa
valtikkaa, on oikeutta harrastava mies, ja hän on rankaiseva kaikkia
niitä, jotka ovat liittyneet herttuaan, ja on palauttava rauhan ja
järjestyksen.
Talonpojan huulet vetäytyivät halveksivaan hymyyn.
-- Onko hän oikeutta harrastava vai ei, sitä en tiedä, vaan sen tiedän,
että Ruotsin kruunu tällä haavaa horjuu hänen päässänsä. Harvoin saapuu
tänne saarelle tietoja maailman menosta, vaan nyt tietää huhu, että
herttua on Suomen herrat suuressa taistelussa kukistanut ja aikoo
Viipurin linnaa piirittämään. Ja aina Pohjanmaalta Karjalaan saakka
nousee talonpoikainen kansa herttuan puolelle ja kostaa ne ilkityöt, ne
kärsimykset, joita herramme ovat meille saattaneet. Koston päivä on
tullut. Herttuan teloittajalla kuuluu olevan terävä kirves, joka saa
ylpeimmätkin niskat taipumaan, ja hamppunuoraa vouteja ja kirjureja
varten, jotka ovat täällä laittomasti menetelleet. Voittakoon herttua
ja joutukoon Sigismund tappiolle ja Suomen aateliset!
Tumma puna sävähti paterin kasvoille, ja hänen silmänsä iskivät tulta,
kuitenkin hillitsi hän liikutuksensa ja sanoi levollisesti:
-- Tulevaisuus on kätketty silmiltämme ja kosto on minun, sanoo Herra.
Päivän vaivat rasittavat ruumistani ja haluan lepoa.
Isäntä saattoi pater Laurentius'en vierashuoneeseen, joka sijaitsi
tuvan takana, ja jätti vieraansa, toivottaen hänelle hyvää yötä, ja
läksi myös itse levolle.
Myrsky jatkui yhtä voimakkaana seuraavana päivänä. Taittuneet oksat ja
kaatuneet puut olivat todistuksena sen hävityksistä yön aikana. Kun
pater ja mestari Didrik korkealta kalliontöyräältä loivat katseensa
ulapalle, näkivät he vaahtoavan, keltaisen ruskean meren,
majesteetillisena kaikessa suuruudessaan. Sade oli lakannut, ilma ja
auer läpikuultavan kirkkaita, vaan tuuli vinha ja kolakka eikä yhtään
purjehtijaa selällä.
-- Joka hetki on kallis, lausui pater kääriytyen viittaansa, jonka
liepeitä tuuli tempoili, eikä mitään mahdollisuutta saarelta
lähtemiseen. Mieleni on levoton ja toimettomuus raukaisee minua tällä
hetkellä enemmän kuin mitä suurimmat ponnistukset..
-- Myrsky on niin raivokas, että tuskin rohkeinkaan merimies uskaltaisi
merelle tällaisessa ilmassa, mutisi mestari Didrik.
Molemmat palasivat tupaan, jossa väki juuri rupesi aamiaiselle. Pater
ryhtyi isännän kanssa keskusteluun.
-- Onko Teillä jonkunlaista suurempaa venettä tai muuta alusta?
-- Kyllä on jaala, jolla vuosittain purjehdin Viipuriin myömään
merellistä ja suolattuja hailia.
-- Luuletteko, että olisi tänään mahdollista purjehtia mannermaalle?
-- Olisi todellakin uhkarohkeaa lähteä liikkeelle tällaisessa ilmassa,
kun tuskin vaivoin pysyy pystyssä maallakaan. Tuskin kolmea kertaa
eläissäni olen ollut merellä näin kovan myrskyn vallitessa.
-- Onko mielestänne kaksikymmentä hopearahaa suuri rahasumma?
-- Totta kaiketi.
-- Se summa on oleva Teidän, jos vielä tänään viette minut maihin
Koiviston tienoille?
Isännän silmät loistivat.
-- Paljon saan tehdä työtä ennenkuin ansaitsen niin paljon rahaa.
Myös vanhuksen eiliset seuralaiset olivat lähestyneet puhujia. Ne
olivat rohkeita, karaistuja miehiä, joiden piirteet olivat ahavoituneet
ja ruskettuneet alituisesta oleskelusta tuulessa ja merellä. Niistä oli
paterin ehdotus sangen miellyttävä. He innokkaasti kehoittivat matkaan.
Pater Laurentiuskin pysyi päätöksessään. Luja tahto ilmeni hänen
kasvonjuonteissaan ja ihmetellen katseli saaren vanhus tuota synkkää,
kolkkoa muukalaista, joka ei kammonnut luonnonvoimienkaan raivoa ja
joka pysyi aina tyynenä, niinkuin hän olisi ollut erityisen
kaitselmuksen suojeluksessa.
Luja tahto tempaa mielet mukaansa ja tekee ne itselleen alamaisiksi.
Samaten kävi tässäkin.
Isäntä nousi päättäväisesti.
-- Olkoon menneeksi. Varustautukaa matkaan.
Mestari Didrik suostui vaieten tuumaan.
Miehissä lähdettiin rantaan. Siellä kellui jaala satamassa vahvasti
ankkuroituna. Kohta oli se järjestyksessä. Pater ja mestari Didrik
suljettiin kajuuttaan, ja luukku pantiin kovasti kiinni. Vanhus antoi
sitoa itsensä peräsimeen, ja hänen molemmat poikansa sitoivat itsensä
mastoon. Purjeet olivat jo ylös vedetyt, ja jaala läksi liikkeelle.
Suursaaren satama on avoinna koillista kohti. Vallitseva koillistuuli
ajoi jättiläismoisia aaltoja vastarannalle ja jaalalla oli sekä
vastalaine että vastatuuli. Kun jaala pujahti aaltojen väliin, ei
mastonhuippujakaan näkynyt, vaan kevyt alus kohosi aina laineen
harjalle, luovien nopeasti eteenpäin. Melkein joka laine huuhtoi
kantta, vankkana seisoi vanhus peräsimen ääressä ja ohjasi viisaasti
aluksen ulos satamasta. Kun päästiin aavalle selälle, oli vaara ohitse,
ja hurjaa vauhtia purjehti jaala päämaaliaan kohti. Jälkeenpuolenpäivän
laski vanhus erääseen lahteen Koiviston rannalle ja päästi pater
Laurentius'en ja mestari Didrikin maihin vapaaehtoisesta vankeudesta.
Kiitollisena luki pater vanhukselle kaksikymmentä hopeakolikkoa ja
sitte hän kiiruusti jatkoi matkaansa.
Jonkun matkan päässä rannasta oli talonpoikaistalo. Pater Laurentius
otti isännän erilleen ja hän oli heti valmis jättämään kaksi hevosta
matkustajien käytettäviksi. Pater ja Didrik nousivat satulaan, ja
alkoivat kiiruhtaa eteenpäin Viipuriin vievää tietä myöten, joka ensi
alussa seuraa meren rantaa.
Illan suussa saapuivat he Viipuriin. Tehden pienen kierroksen
pysäyttivät he hevosensa Karjaportin edustalla pyöreän tornin vieressä.
Kun mestari Didrik kolkutti portille, ilmestyi useita Kurjen huoveja
muurien reunalle.
-- Tärkeitä kirjeitä Varsovasta linnanpäällikkö Arvid Tavastille, sanoi
mestari Didrik.
Heti aukenivat portit ratisten, ja kaksi huovia lähetettiin
saattamaan vastatulleita linnaan. He poikkesivat kuitenkin ensittäin
raastuvantorin vieressä olevaan majataloon, johon he jättivät
hevosensa. Mestari Didrik jäi majatalon suureen vierashuoneeseen
puhelemaan isännän kanssa, vaan pater Laurentius seurasi huoveja
linnaan.