Mestari Filip Bilangh.
Samaan aikaan kuin tätä suurta neuvottelua pidettiin linnassa, istui
linnanlääkäri mestari Bilangh rauhallisesti kamarissansa. Nuo tärkeät
tapahtumat, joita linnan korkeasukuiset päälliköt pelvolla odottelivat,
eivät näkyneet häiritsevän mestari Bilanghin rauhaa. Pöydällä, jonka
ääressä hän istui, paloi kaksi vahakynttilää korkeissa jaloissa; sitä
peittivät lukuisat nahkakantiset kirjat ja paperikääröt. Akkunan
molemmat puoliskot olivat auki, verhostimet estivät iltatuulen suoraan
puhaltamasta sisään, vaan sallivat sen kuitenkin lauhduttaa ilmaa. Nuo
kaksi kynttilää valaisivat jotensakin kirkkaasti huonetta, heittäen sen
äärimmäiset nurkat hämärään. Kaikkialla näkyi kirjoja, erivärisiä
lasipulloja, lippaita, muurissa oli kolme suurta tammikaappia ja
niidenkin päällyställä oli sekaisin erivärisiä pulloja venetsialaisesta
lasista ja pergamenttirullia. Eräässä nurkassa oli ihmisen luuranko,
mikä seikka siihen aikaan oli suuri harvinaisuus. Kamarista johti ovi
toiseen pienempään, jota luultavasti käytettiin laboratoriona, sitä
todistivat ne lukuisat maljat, retortit sekä kemialliset ainekset,
joita siellä voi nähdä. Tässä huoneessa valmisteli mestari Bilangh
niitä vaikuttavia nesteitä ja jauheita, joita hän jakeli niille, jotka
häneltä neuvoa kysyivät. Useasti nähtiin vielä sydänyönä tulen
loistavan tämän kammion akkunoista ja säkenien singahtelevan
savupiipusta, Tästä lienee johtunut se luulo, että mestari Bilangh oli
kullantekijä, jonka tähden porvarit katselivat häntä salaisella
kunnioituksella ja uteliaisuudella, kun hän vaan liikkui kaupungilla.
Toistakymmentä vuotta oli mestari Bilangh oleskellut Viipurin linnassa.
Vuonna 1584 oli Juhana kuningas nimittänyt "rehellisen ja taitorikkaan"
mestari Bilanghin linnan lääkäriksi, avittamaan etenkin niitä huoveja
ja päiväläisiä, jotka vahingoittuivat linnan korjaustöissä. Tullessansa
oli hän vielä nuorenläntä mies. Hänen ulkomuotonsa, kellertävä ihonsa,
musta tukkansa ja solakka vartalonsa viittasivat etelämaalaiseen
sukuperään, hänen pukunsa ja esiintymisensä olivat enemmän ylimyksen
kuin porvarin. Entisestä elämästään ei hän juuri mielellään puhunut;
siitä päästiin kuitenkin kohta perille, että hän osasi useampia
euroopalaisia kieliä ja oli oleskellut monessa yliopistossa. Huhuttiin,
että hän uskonnoltaan oli katolilainen. Muuten ei sitä seikkaa, jos
asianlaita olisikin ollut niin, Juhana kuninkaan aikana luettu viaksi,
kenties ennemmin ansioksi. Kohta huomattiin, että hän oli erittäin
taitava ammatissansa, niin ettei hänen vertaistansa tässä maassa ennen
kenties oltu nähty, luonto oli hänelle ilmoittanut monta salaisuutta.
Täytyi vaan ihmetellä, että niin taitava ja nerokas mies, jonka mikä
Euroopan ruhtinas hyvänsä mielellään olisi ottanut hoviinsa,
vapaaehtoisesti suostui elämään niin kaukaisessa maassa. Vaan kun
nähtiin, kuinka hänen taitonsa tuotti hänelle kulta- ja hopeakolikoita,
joita porvarit hänelle kuljettivat, arveltiin, että kenties rahanhimo
pidätti häntä.
Ne viisitoista vuotta, mitkä mestari Bilangh oli Viipurissa viettänyt,
eivät olleet vierähtäneet jälkiä jättämättä. Hänen musta tukkansa oli
tullut ohuemmaksi ja harmaaksi ohimoilta, silmistä ei enää loistanut
nuoruuden tuli, vaan kuitenkin täytyi katsojan myöntää, että hänen
olemuksessaan vielä voi huomata voimaa, päättäväisyyttä ja tarmoa.
Olisipa hän tehnyt sangen miellyttävänkin vaikutuksen, ellei muutamat
piirteet suun ympärillä ja kylmä katse hänen silmistänsä olisi
osoittaneet kovuutta ja vallanhimoa.
Nyt istui hän rauhallisesti pöytänsä ääressä. Musta silkkikaappu, johon
oli ommeltu samettikaulus, verhoi hänen vartaloaan, päässä oli hänellä
musta kalotti ja jalassa mustat verkakengät. Kaapun alta pisti esille
tikari, jonka kahva oli ristinmuotoinen. Kirja, jolle mestari Bilangh
nyt omisti kaiken huomionsa, oli dominikaanimunkki Giordano Brunon
myrkyllinen satiiri "La hestia trionafante", jossa paaviutta ja paavin
valtaa ivattiin. Pöydällä aivan vieressä oli saman kirjailijan toinen
teos, jossa hän esitti merkillistä atoomioppiaan ja mikä teos
seuraavana vuonna saattoi tuon rohkean uudistelijan polttoroviolle
Roomassa.
-- Merkillinen mies, huudahti viimein itsekseen mestari Bilangh. Mikä
tuoreus hänen esityksessään, mikä rohkeus hänen ajatustavassaan. Kaikki
vanha katoaa, ja uudet näköalat avautuvat, mutta kuka voi ja uskaltaa
seurata häntä? Todella on hän vaarallisin kerettiläinen, mikä
milloinkaan on ollut olemassa.
Samassa kuului koputusta ovelle. Mestari Bilangh kätki nopeasti kirjan
muiden joukkoon, järjesti pukunsa ja avasi oven.
Sisään astui kuningas Sigismundin lähettiläs, jonka me vast'ikään
näimme neuvottelussa. Mestari Bilangh oli kyllä kuullut, että
illansuussa oli saapunut lähettiläs Varsovasta, vaan koska hän ei ollut
läsnä neuvottelussa, ei hän vielä ollut ennättänyt nähdä äsken
tullutta.
Hän kumarsi ja kysyi kohteliaasti:
-- Kenen kanssa on minun kunnia puhua?
Pater Laurentius vastasi:
-- Kuningas Sigismund, joka suurella mielenkiinnolla seuraa asioiden
juoksua täällä kaukana pohjoisessa, on lähettänyt uskollisen
palvelijansa, oman kansliansa pronotarion Laurentius Ericin,
rohkaisemaan alamaisiansa ja kehoittamaan heitä pysymään uskollisina
velvollisuutensa täyttämisessä. Neuvottelu linnassa on päättynyt, vaan
ennen kuin minä etsin lepoa rasittavan päivätyön jälkeen, on minulla
vielä muutamia tärkeitä asioita ratkaistavana ja toivon niihin apua
Teiltä, arvoisa mestari Bilangh.
Ääni, jolla nämä sanat lausuttiin, oli läpitunkeva ja melkein käskevä,
se tekikin mestari Bilanghiin omituisen vaikutuksen, hämmästyneenä loi
hän katseensa muukalaiseen, vaan tämän kasvot pysyivät kylminä eikä
niistä voinut lukea hänen ajatuksiaan. Hän istuutui nojatuoliin, jonka
Bilangh hänelle tarjosi, ja jatkoi:
-- Oletteko jo kauan oleskellut täällä syrjäisessä kaupungissa, mestari
Bilangh?
-- Vuonna 1584 nimitti Juhana kuningas minut linnan lääkäriksi, ja
siitä ajasta olen minä täällä hiljaisuudessa toiminut.
-- Ja mikä on syynä siihen, että niin etevä mies kuin Te, on tyytynyt
niin vähän huomattuun asemaan yhteiskunnassa?
-- Olosuhteet, tottumus, mutisi Bilangh, luoden katseensa muukalaiseen.
Ivallinen hymy näkyi tämän huulilla, hän näkyi nauttivan Bilanghin
kasvavasta levottomuudesta ja jatkoi:
-- Vuosi 1584 on yleensä omiansa johdattamaan mieleeni tapauksia, jotka
jo osaksi ovat unhon yöhön vaipuneet. Oleskelin sinä vuonna Englannissa
ja olen säilyttänyt monta muistoa siltä ajalta.
-- Englannissa, sopersi Bilangh ja hänen rauhattomuutensa näkyi
kasvavan.
-- Kenties sallitte minun kertoa merkillisen tapauksen siltä vuodelta.
Ja koska ei minun kertomukseni ole niille aiottu, jotka kenties
sattuisivat puhettani kuulemaan, aion luvallanne käyttää latinan
kieltä, johon kenties aikaisemmin olette perehtynyt kuin siihen
kieleen, jota tähän asti olen keskustelussani käyttänyt. Ja pater
Laurentius, joka saksan kielellä oli ensiksi puhutellut Bilanghia,
jatkoi latinaksi.
-- Helmikuussa vuonna 1584 saapui Englantiin, oleskeltuaan lähes kaksi
vuotta mannermaalla, englantilainen aatelismies, nimeltä William Parry.
-- Parry, huudahti Bilangh ja hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi,
Vaan Laurentius Erici jatkoi levollisesti:
-- Taloudellinen rappiotila oli ajanut Parryn matkoille, hän toivoi
mannermaalla voivansa jollakulla tavalla parantaa raha-asioitansa.
Pariisissa hylkäsi hän protestantillisen opin ja tuli otetuksi
katolisen kirkon helmaan. Venetiassa, jossa hän kauemmin oleskeli,
joutui hän hurskasten jesuiittain pariin ja etenkin vaikutti pater
Benedikt Palmio hänen ajatuskantaansa. Hän kuvaili sitä sortoa, jota
katoliset kärsivät Englannissa, ja Parry päätti Jumalan kunniaksi ja
hyvän asian edesauttamiseksi uskaltaa henkensä ja murhata Elisabetin,
jonka Paavali IV äpäränä, kerettiläisenä ja valtaistuimen anastajana
oli pannaan julistanut. Vankeudessa oleva Maria Stuart oli sitte
Englannin valtaistuimelle koroitettava. Täynnä uskonintoa ja
luottamusta asiansa menestymiseen läksi Parry Venetiasta, Palmio oli
hänet runsaasti rahalla varustanut ja antanut hänelle suosituskirjeen
Hannibal Codret'ille Pariisissa, Tämä hurskas isä vahvisti Parrya
kaikin tavoin hänen mielipiteissään. Juhlallisella valalla sitoutui
Parry pysymään aikeissansa ja nautti ennen lähtöään sakramentin
jesuiittain kollegiossa Pariisissa.
-- Vaan hän ei lähtenyt yksinään. Häntä seurasi nuori ranskalainen,
jota elähytti kunnioitus pyhää kirkkoa kohtaan, sama viha kerettiläisiä
vastaan ja sitäpaitsi mitä suurin myötätuntoisuus Maria Stuartia
kohtaan, jonka kruunun Elisabeth oli vääryydellä anastanut.
Laurentius Erici loi katseensa Bilanghiin, jonka otsalla suuret
hikikarpalot välkkyivät, sitte jatkoi hän:
-- Tämä nuori ranskalainen nimeltä -- vaan miksi mainitsisin hänen
nimeään, kenties hänellä itsellänsäkin jo on toinen -- ei ollut
aatelista sukuperää, vaan hän oli saanut huolellisen kasvatuksen. Hänen
isänsä oli herttua Guisen linnan hoitaja, ja poika oli kasvatettu
Reimsin kollegiossa pyhien isien silmien alla. Sitte oli hän oleskellut
monta vuotta Italiassa ja oli perinpohjaisesti tutkinut lääketiedettä.
Isältänsä, joka oli harras Guisein puoluelainen, oli hän kuullut paljon
ihanasta Maria Stuartista, joka oli kasvatettu enojensa luomi
Ranskassa, Hänessä syntyi vähitellen kiivas, silmitön viha Elisabetia
vastaan. Sitä paitsi oli hän rajattoman kunnianhimoinen. Hän uneksi
suuresta, loistavasta tulevaisuudesta, ja Parryn tuumat sopivat hänen
omiinsa, sillä miten oli Maria Stuart palkitseva niitä, jotka hänen
valtaistuimelle auttoivat? Nuori ranskalainen lääkäri liittyi
maallikkojäsenenä pyhän Loyolan veljeskuntaan, ja sitte läksi hän
Parryn kanssa matkalle.
He saapuivat onnellisesti Englantiin. Alussa kävi kaikki hyvin. Parry
tekihe kiivaaksi protestantiksi, hän kirjoitti kuningattarelle ja
lupasi ilmoittaa hänelle monta salaisuutta, jotka hän oli saanut
matkallansa urkituksi. Kuningatar päästi hänet puheillensa ja mieltyi
häneen suuresti. Nyt oli helppo toimia eteenpäin.
Parry päätti murhata kuningattaren, kun tämä käveli St. James
puistossa, ja sitte paeta venheellä, jota hänen serkkunsa Nevil, jonka
Parry oli ottanut salaisuuteen osalliseksi ja johon hän luotti, piti
Thames-virralla valmiina. Mutta juuri kun Parry odotti suotuisaa
tilaisuutta murhan toimeenpanemiseen ja hänen ystävänsä nuori
ranskalainen lääkäri ja Englannin katolilaiset valmistelivat
vallankumousta, joka oli puhkeava heti, kun Elisabet oli murhattu,
tapahtui sattuma, joka saattoi koko yrityksen raukeamaan.
Pariisissa kuoli maapaossa elävä englantilainen katolilainen,
Westmorelandin kreivi lapsettomana. Tuskin oli Nevil, joka oli vainajan
läheinen sukulainen, saanut tästä tiedon, kun hän rupesi kavaltajaksi.
Hän arveli, että jos hän kuningattarelle ilmaisisi Parryn hankkeet,
voisi hän saada Westmorelandin arvon ja omaisuuden. Hän läksi
Leicesterin kreivin luo ja tunnusti hänelle koko salaliiton. Parry
vangittiin heti ja tunnustikin kohta aikeensa. Hänen papereistaan
saatiin selville, että Parrylla oli muitakin osallisena salaliitossa.
Etenkin pater Chreiton ja kardinali Como olivat mainittuna. Vaan
ainoastaan Parry joutui yksinään kerettiläisten raadeltavaksi. Loyolan
veljeskunta oli antanut heti Westmorelandin kuoltua varoitushuudon
kuulua, ja sen jäsenet olivat paolla pelastuneet. Myös nuori
ranskalainen lääkäri pääsi pakoon; puolen tuntia ennen kuin
kanuunanlaukaus ilmaisi sataman suljetuksi, oli hänen onnistunut päästä
norjalaiseen laivaan, joka purjehti Bergeniin. Sieltä matkusti hän
Tukholmaan, hänen mainitaan oleskelleen jonkun aikaa Juhana kuninkaan
hovissa, sitte näyttää hän kadonneen näyttämöltä, Vaan Parry kärsi
kauhean kuoleman.
Laurentius Erici vaikeni ja loi terävän katseen mestari Bilanghiin.
Tämä oli tuskallisen mielenliikutuksen tilassa, kädellään pyyhki hän
suuria hikikarpaloita otsaltaan ja punertavia pilkkuja alkoi ilmaantua
hänen kalpeille kasvoilleen.
-- Ovatko hornan henget ilmaisseet kaikki salaisuutensa, puhkesi hän
viimein sanomaan, vai oletteko Te niitä, joilta ei mitään ole
kätkettyä, joiden korviin kuiskataan ne rikokset ja ne salatut asiat,
mitkä rippituolin edessä tunnustetaan hämärästi valaistuissa kirkoissa,
ja joiden tahtoa tuhannet, jopa miljoonat sydämmet ja omattunnot
tahtomattansa, tietämättänsä noudattavat. Kuka Te olette?
-- Minä en ole se, jolta minä näytän, enkä näytä siltä, mikä minä olen.
Minulla ei ole omaa tahtoa, sillä minä olen tahdoton, vaan minun
tahtoani tottelevat monet. Minä tiedän niin paljon, kuin minun on
sallittu tietää, ja unhotan sen taas, kun niin on tarpeellista. Minulla
ei ole nimeä, kotoa, ei isänmaata, ei perhettä, mitkä sitoisivat minua
johonkuhun, vaan kuitenkin sitovat minua kahleet vahvemmat kuin
tuhatvuotisten puiden juuret.
-- Siis perinde ac cadaver [niinkuin ruumis], sanoi mestari Bilangh
synkästi.
-- Perinde ac cadaver, toisti Laurentius Erici.
Hetken hiljaisuus syntyi.
-- Minä luulin, että Loyolan veljeskunta on minut jo unhoittanut, sanoi
Bilangh.
-- Me emme unhoita mitään. Meidän kahleemme on pitkä ja löysä, vaan
luja. Veljeskuntamme on kuin ympyrä, sen keskustana on kenraali ja
hänestä alkaen on lukematon jono veljiä aina periferiaan saakka. Mutta
niinkuin joka piste periferialla voidaan säteen kautta yhdistää
keskustaan, samoin on jokainen yksityinen jäsen katkeamattomalla
siteellä yhdistetty veljeskuntaan ja keskipisteeseen. Hänessä yhtyvät
kaikki langat, ketjut ja kahleet, hän tiukkaa niitä, milloin hän
hyväksi näkee, hän löysää ne, milloin hän sen parhaaksi katsoo. Teidän
kahlettanne hän nyt pinnoittaa, arvoisa mestari Bilangh.
-- Mitä Claudio Aquaviva minulta vaatii?
-- Kuulkaa sitte, sanoi Laurentius Erici, vetäen tuolinsa lähemmäksi ja
alentaen äänensä kuiskeeksi. Kuningas Sigismund on heikko ja epäröivä,
ja vaikka hän onkin kirkon harras ja uskollinen poika, niin olisi monta
asiaa toisin, jos hän olisi osoittanut suurempaa tarmoa ja voimaa.
Claudio Aquaviva on kiinnittänyt huomionsa etenkin näihin asioihin ja
huomannut, mikä ääretön hyöty siitä olisi kirkolle, jos pohjoiset maat
taas saataisiin takaisin katolisen kirkon helmaan. Nyt on tilaisuus
sopiva; mutta niin kauan kuin Kaarlo herttua on elossa, eivät aikeemme
onnistu. Mutta useasti on sattuma äkkiä muuttanut historian juoksua,
monet suuret aikeet ovat unhoon painuneet kantajiensa kanssa, ja
monelta maan mahtavalta on miekka kiertynyt kädestä keskellä
voittokulkua.
Koska siis sattuma voi olla niin hyödyllinen sille pyhälle asialle,
jota me ajamme, olemme me ottaneet pitääksemme vähän siitä huolta. Me
välistä sitä hiukan joudutamme, välistä hiukan viivytämme. Vai
luuletteko, että minä turhanpäiten olen tehnyt tämän pitkän matkan?
Vahvistaakseniko linnan päämiehiä heidän vastarinnassaan? Se olisi
turhaa, sillä jo parin kolmen päivän kuluttua on linna herttuan
hallussa. Hän on tuleva linnan muurien sisälle, mutta hän ei ole
elävänä täältä ulosmenevä.
-- Ja, kenen on Aquaviva määrännyt näyttelemään Jacques Clementin ja
Balthasar Gerardin osaa?
-- Teidät, vastasi Laurentius Erici lyhyesti.
-- Murhaa, siis aina vaan murhaa? Eikö Loyolan hurskaat isät muuta voi
suunnitella?
-- Luuletteko sitte, että me olemme tulleet maan päälle rauhaa
rakentamaan? Sota on meidän elementtimme. Missä taistelu raivoaa, siinä
olemme me sitä virittelemässä, siksi kunnes koko maanpiiri on
vallassamme ja kaikki omattunnot, sielut ja mielet seuraavat
viittaustamme. Ja voi sitä, joka meitä vastustaa, hänen me muserramme.
-- Ja jos minä nyt syystä tai toisesta kieltäytyisin tottelemasta
kenraalin käskyjä? Jos minä nyt en suostuisi ryhtymään tekoon, jota
laki ja yhteiskunta tuomitsee rikoksena?
-- Rikoksena, toisti Laurentius Erici kylmästi. Minä huomaan, että
oleskelu kerettiläisten seassa on himmentänyt Teidän käsityskantaanne
ja laimentanut intoanne. Eikö pyhä Tuomas ole opettanut, että
kerettiläisen henki on arvoton, koska hänen sielunsa kuitenkin joutuu
kadotukseen? Eikö veljeskuntamme säännöissä, joita kaikissa
kollegioissa luetaan, selvästi opeteta, että jokaisella alamaisella on
oikeus tappaa ruhtinaansa, jos tämä on vallananastaja ja usurpatori, ja
että semmoinen työ tuottaa ikuista kunniaa. Ja eikö kuuluisa isä
Johannes Mariana, joka Roomassa, Pariisissa ja Palermossa on pitänyt
luentoja, kirjassaan "De rege", joka on saavuttanut kenraalimme
Aquavivan ja kaikkien pyhien isien mitä suurimman hyväksymisen, opeta
samaa? Eikö hän ylistä ja aseta pyhien marttyyrien kaltaisiksi niitä,
jotka semmoiseen tekoon uskaltavat ryhtyä?
Eikö Kaarlo ole pääkerettiläinen? Painaahan häntä paavillinen
pannakirous. Eikö hän ole kieltäytynyt paavia tottelemasta, ja eikö
kuka hyvänsä voi häntä tappaa ilman vähintäkään omantunnon vaivaa? Eikö
paavilla ole oikeus eroittaa harhauskoisia ruhtinaita? Olemmeko
milloinkaan tästä uskonkappaleesta luopuneet? Teidän mielipiteenne ovat
todellakin lapsellisia, sanoi Laurentius Erici, ja hänen silmänsä
loistivat vihasta ja innosta.
-- Oli aika, jolloin minäkin olin täysin vakuutettu lausumainne
mielipiteitten oikeudesta. Vaan ajatukseni ovat kenties hieman
muuttuneet aikojen kuluessa.
-- Ja niin puhelee mies, joka Parryn kanssa oli valmis murhaamaan
Elisabetin ja toimeenpanemaan vallankumousta.
-- Asia olikin vähän toista laatua. Mitä silloin olisin ollut valmis
tekemään nuoruuden innossa ja myötätuntoisuudesta Maria Stuartia
kohtaan, siihen en nyt kenties enää ole halukas toisen käskystä. Mitä
liikuttaa minua herttua ja Sigismund, mitä koskee minua Aquaviva? Minä
rikon kahleeni, enkä tahdo tietää mitään koko Loyolan veljeskunnasta.
-- Se, joka kerran on liittynyt meihin, sitä ei mikään maallinen valta
voi käsistämme päästää. Kavahda itseäsi, onneton!
-- Herttua ei luultavasti ole liitossanne, sanoi Bilangh kylmästi.
-- Ei suinkaan hän suojele sitä, joka on ollut liitossa Elisabetin
henkeä vastaan.
-- Ah, huudahti Bilangh, katsoen hämmästyneenä vieraaseen, nyt alan
huomata, että olen vallassanne.
-- Vaan Aquaviva ei vaadi niin suurta palvelusta ilman palkintoa. Hän
tarjoaa henkilääkärin paikan jonkun hallitsijan hovissa ja
viisikymmentä tuhatta hollantilaista guldenia.
-- Kuka takaa minulle, että tämä lupaus pidetään'
-- Emmekö me ole julistaneet Balthasar Gerardia marttyyriksi ja
antaneet suuria tiluksia hänen perillisillensä Franche-Comtéssa ja
runsasta eläkettä?
-- Millä tavoin on se tapahtuva? kysäsi Bilangh.
-- Salaa ja taitavasti. Jacques Clement ja Balthasar Gerard ovat
saattaneet meitä huonoon huutoon muutamain hurskasten mielestä. Tikari
ja pistooli puhuvat liian äänekästä kieltä. Myrkky tekee hiljaisempaa
työtä.
-- Myrkky, sanoi Bilangh ivallisesti; eikö aqva tofana ja muut tunnetut
liuokset jätä yhtä selviä merkkejä? Eikö sairauden oireet, mustunut ja
vääntynyt ruumis puhu yhtä kaunopuheliasta kieltä kuin tikarin haava
tai pistoolin luodin tekemä reikä? Lapsellisuuksia!
-- Malta, ja kuule minua. Eivät olisi Loyolan veljet saavuttaneet niin
suurta mainetta, elleivät he monessa asiassa olisi muita ihmisiä
viisaammat. Katsoppa tänne, ja pane mieleesi. Ja Laurentius Erici veti
poveltansa pienen kristallipullon, joka oli täytetty vedenvärisellä
nesteellä.
-- Kaukana Intiassa polttavan auringon alla kasvaa mehuisa unikukka
tulipunaisine kukkineen. Sen tummasta mehusta valmistavat alkuasukkaat
huumaavaa nestettä, jolla he sitte hankkivat itselleen suloisia
unelmia. Vaan eräs veljeskuntaamme kuuluva isä, joka lähetyssaarnaajana
siellä oleskelee ja jolle luonnon salaisuudet ovat tuttuja, on pitkien
kokeiden perästä valmistanut siitä vaalean, vedenkarvaisen muunnoksen,
mikä voimaan ja vaikutuksiin nähden voittaa karkki, mitä tähän saakka
on nähty. Tämän keksintönsä on hän tarjonnut veljeskunnallemme ja
suurena salaisuutena on se säilytettävä. Sillä on ihmeelliset
vaikutukset.
Bilangh kuunteli huomaavaisesti.
-- Muutama pisara tätä nestettä on mitä vahvinta lääkettä, tuokiossa se
poistaa ankarat kivut tuntumattomiin ja tekee sairaista terveitä, vielä
muutama pisara lisäksi antaa rauhoittavan levon ja suloisia unelmia,
vaan jos annosta enennetään niin paljon, kuin tämän pullon sivuun
piirretyt viivat osoittavat, seuraa auttamattomasti kuolema. Ei
tarkinkaan silmä, viisainkaan lääkäri voi huomata mitään outoa, kaikki
on tapahtunut luonnollisesti, ilman tuskaa, ilman taistelua. Siitä on
meillä jonkinlainen kokemus, siitäkin, jatkoi hän kylmästi.
-- Ihmeellistä, mutisi Bilangh.
-- Tämän nesteen annan Teille, toimikaa varovaisesti! Pieni annos tätä
viinipikariin, ja maailma saa kuulla hämmästyttävän uutisen, vaan
harvat tietävät sen syyn. Sigismund istuu vankasti istuimellaan ja
hänen perästään kuljemme me voittokulussa.
Vaan hetki on myöhäinen. Mitä ikinä teetkin, jos siitä vaan on pyhälle
kirkolle hyötyä, niin ota täydellinen absolutsioni. Neitsy Maria ja
kaikki pyhimykset sinua suojatkoot ja antakoot sinulle voimaa -- ja
pater Laurentius teki ristinmerkin Bilanghin yli.
-- Hyvää yötä!
-- Minä tahdon miettiä asiaa, vastasi Bilangh.
Laurentius Erici kulki huoneeseensa ja lähetettyään pois linnan
palvelijan, joka oli hänelle tulta näyttänyt, laskeutui hän vuoteelleen
ja nukkui kohta sitkeään uneen.
Mutta huoneessaan jatkoi mestari Bilangh kävelyään, vaipuneena syviin
mietteisiin.