Katsahdus jälkimäisiin Hmmilais-valtoihin.
Olen maininnut, kuinka Attilan kuoleman jälkeen hänen valtansa
kohta hajosi, ja Hunnien heimokunnat taas karkoitettiin Dnieperin
seuduille. Yksi ainoa kiinteä tappelu Netad'in tykönä Pannoniassa,
missä Attilan vanhin poika, Ellak, sekä hänen kanssansa lähes 30,000
Hunnia ja Hunnien liittolaisia kaatui, toimitti Germanilaisille
voiton ja vapauden. Nytpä Hunnien entiset asunnot Tonavan ja
Karpatien välillä tulivat Gepidaen haltuun; näiden länsi-puolelle
asettuivat Itä-göthit; mutta Attilan heimokunnat siirtyivät Mustan
meren rannikoille, niille sioille, joista muinoin olivat ajaneet
Göthiläiset.[475] Turhaan tästä vielä yrittivät valloittaa entisen
alueensa keskisen Tonavan varsilla. Heitä lyötiin kahdesti, vv. 455
ja 462; muutamat Attilan poi'ista muuttivat Tonavan etelä-puolelle
Roman alamaisiksi, ja kun vihdoin Dengizik, se Attilan poi'ista,
joka vielä säilytti isänsä hengen, oli saanut surmansa retkellään
Itä-Romaa vastaan v. 469, näytti viimeinenkin jäänös Attilan suuresta
vallasta hävinneen.[476]
Mutta paljon kuitenkin erehdytään, jos luullaan Hunnien kansakunnan
ja nimen nyt samassa myöskin hävinneen maailmasta. Tämä nimi tosin
alkaa saada epävakaisemman merkityksen, ja sen rinnalle ilmaantuu
muita nimiä, sitä myöden kuin kansan eri heimokunnat tulevat
tarkemmin näkyviin. Mutta ne entiset Hunnit, jotka kerran asettivat
vastapäätä sivistynyttä Romalais-maailmaa toisen barbarilaisen
maailman, eivät suinkaan ole olemattomiin kadonneet, vaikka heidän
mahtavuutensa on kukistunut ja heidän oma yhdistys-siteensä höltynyt
ja hajonnut.
Merkittävin niistä uusista nimityksistä, jotka nyt näkyviin tulevat,
on Kutrigurien heimokunta,[477] joka asua Tanaista länteen päin ja
selvästi on Attilan ja Dengizikin entistä kansaa. Tanain itä-puolella
taas asuu eri hallitsijansa alla Utigurien heimokunta,[478] joka
kuitenkin sekä syntyperältä että tavoilta ja kieleltä on yhtä kansaa
kuin Kutriguritkin.[479] Luultavasti samaa heimokuntaa ovat Onogurit
eli Hunugurit, jotka samoilla seuduilla mainitaan.[480] Lähempänä
Kaukasoa taas tavataan Sabeirit eli Savirit sekä alisen Wolgan
puolella Akazirit eli Katsarit. Mutta yleisemmäksi nimeksi entisille
Attilan heimokunnille, Kutrigureille ja Utigureille, ilmestyy pian
nimitys: Bulgarit, joka kauan aikaa tulee olemaan Itä-Roman kammona.
Tämä nimi, jos saamme Armenian historioitsijoihin luottaa, oli tosin
paljoa vanhempi, mutta tnlee nyt vasta Byzantiolaisille tutuksi.[481]
Että nämä Kutriguri-Onoguri-Bulgarit[482] olivat periänsä samaa kuin
muinaiset Hunnit, todistaapi paitsi ne seikat, jotka jo ennen olen
siinä asiassa maininnut[483] myöskin yhtäläisyys kansallisissa
tavoissa. Niinkuin Hunnit Ammianon aikana käyttivät pauloja
sota-aseiksensa, niin Bulgaritkin tiesivät suopungeilla kietoa
vihollisensa.[484] Ja samatekkuin Hunnit Attilan kuoltua osoittivat
mureensa kasvojen leikkaamalla, niin Kutriguritkin tappionsa
jälkeen Konstantinopolin edustalla v. 559, murehtivat samalla tapaa
kaatuneitansa.[485]
Mahdotonta ei kuitenkaan ole, että samaan aikaan kuin Attilan
Hunnit sysättiin takasin Mustan meren rannikoille, myöskin muita
Suomen-sukuisia heimokuntia tuli idästä päin. Eräs lyhyt tieto
Priskon tykönä mainitsee, kuinka Turkin-sukuiset Avarit Aasiassa
heittivät entiset asuin-siansa ja törmäsivät Sabirien päälle,
jotka taas ajoivat Saragurit, Urogit ja Onogurit altansa. Nämäpä
sitten voittivat Akazirit useissa tappeluissa ja lähettivät liiton
tarjouksia Konstantinopoliin.[486] Tämän mukaan näyttää, niinkuin
Onogurit ja Sabirit nyt vasta olisivat tulleet Wolgan yli Eurooppaan.
Mutta epäilemättä olivat nekin likeistä sukua niille muille
Hunnilaisille, joiden viereen nyt tulivat asettamaan.
Tässä tilassa pysyvät asiat vuosisadan aiat, jonka kalnessa
Itä-Roman valta kärsii paljon häiriötä Bulgarien läntiseltä
heimokunnalta, Kutrigureilta. Nämä näyttävät yhä säilyttäneen entistä
isännyyttään Slavilaisten kansain yli ja tästä liitosta syntyivät ne
hävitys-retket, jotka vuodesta 499 alkaen moneen kertaan kävivät
Kreikkalaisen keisarikunnan yli Hellespontoon ja Thermopyleen saakka.
Sillaikaa kun keisarikunta oli tulisen riidan vallassa Kristuksen
kahdesta luonteesta, tunkivat nämä joukot, joiden taikauksia
pelättiin yhtä paljon kuin heidän aseitansa, itse Konstantinopolin
lähiseuduille, ja keisari Anastasio näki tarpeelliseksi rakentaa
pääkaupungin suojelukseksi pitkän muurinsa. Myöhempi retki v.
539 levitti hävityksen Hellesponton yli Vähä-aasian rannikolle
ja Kreikan mannermaalla Korinthon lahdelle asti. Mutta kaikkien
kuuluisin on se sota, jolla Kutrigurien hallitsija Zabergan v. 559
ahdisti itse Konstantinopolia, joka ainoastaan vanhan Belisarion
taidolla pelastettiin.[487] Sillä välin maksoi keisarikunta näille
hävittäjillensä tavallisen liittolais-veron, joka ainoastaan yllytti
heitä uusiin vaatimuksiin ja uusiin retkiin.[488] Vihdoin Justiniano
I osasi sytyttää sotaa Utigurien ja Kutrigurien välille, ja nämä
veljes-kansat nyt hävittivät toisiansa huimassa vihan melskeessä.[489]
Tällä välin oli taas keskisessä Aasiassa tapahtunut valtakumous,
jonka vaikutukset pian tuntuivat Tonavan rannoille. Vuoden 550
paik. syntyi Turkk'-Uigurien suuri valta, joka länteen päin levisi
Suomen-suvun alueelle ja lounassa hävitti Efthalitain valtakunnan
Oxon seuduilla.[490] Tämän vallan hallitsija otti arvo-nimen "Suuri
Khakaani" ja mainitsi itsensä "seitsemän sukukunnan haltiaksi sekä
maailman seitsemän ilma-alan herraksi".[491] Niinkuin tämmöisissä
seikoissa tavallista oli, lykkäsi Turkkilais-valloituksen puuska
pakolaisia Eurooppaan, ja Balamberin sekä Attilan päivät näyttivät
melkein yhtä-haavaa koittavan uudelleen. Se kansakunta, mikä nyt
näkyviin tulee, tunnetaan tavallisesti Avarien nimellä. Mutta sen
oikeasta syntyperästä jutellaan seuraavalla tavalla.
Til-nimisen virran varrella asui muka suuri ja sotaisa kansakunta,
nimeltä Ogor, jonka näihin aikoihin Turkin khakaani laski valtansa
alle. Mutta kaksi sen heimokuntaa, nimeltä Uar ja Khunni, lähtivät
pakosalle ja tulivat Katsarien, Unnugurien ja Sabirien asuinsioille.
Nämä luulivat tulijat Avareiksi, ja koska se kansa oli kauan
aikaa ollut Keski-aasian mahtavia, niin Hunnilais-heimokunnat
suuresti hämmästyivät ja lähettivät lahjoja alamaisuuden merkiksi.
Mutta Uar ja Khunni, kun näkivät tämän erehdyksen heille niin
edulliseksi, ottivat ollaksensa Avareja olevinaan ja antoivat
hallitsijallensa Turkkilaisen arvo-nimen: khakaani.[492] Tultuansa
Romalais-vallan lähisyydelle Kaukason tienoilla, löysivät tilaisuuden
panna lähettiläitänsä Konstantinopolissa käymään, ja niin nyt
v. 558 keisari-kunta ensi kerran teki tämän uuden kansakunnan
tuttavuutta.[493] Koko Konstantinopoli tuli liikkeelle katselemaan
näitä outoja muotoja, jotka kantoivat hiuksensa pitkinä palmikoina
niskasta alaspäin. Luultavaa on, että tämä pään-puku kuului heidän
teeskeltyyn Avarilaisuuteensa; sillä nimen-omaan mainitaan, että
heidän muu pukunsa oli varsin sama kuin muilla Hunneilla, s.t.s.
Bulgareilla ja heidän heimokansoillaan.[494] Että näiden sukuakin
olivat, on tuskin epäilemistä. Mutta se vieras nimi, minkä olivat
omin luvin anastaneet, tulee nyt heidän kauttansa kuulusaksi yli
Euroopan ja on historiassa jäänyt heidän omaksensa.
Päästyänsä Roman liittolaisiksi, kävivät Avarit sotaa Sabireja,
Utigureja ja muita Hunnilaisia lahkoja vastaan. Heidän matkansa
kävi yhä länteen päin. Kutrigurit, joita sota Utigureja vastaan
oli heikontanut, joutuivat helposti tämän uuden tulvan saaliiksi;
Slavilaiset Antat eivät parempaa onnea kokeneet, ja ennenkuin viisi
vuotta oli kulunut, seisoi Avarien khakaani Tonavan rannalla, vaatien
keisarilta asuinsioja itselleen ja kansallensa. Justiniano kuitenkin
tiesi soveliaalla tavalla pyörryttää tämän vaarallisen pyynnön, ja
khakaani Baian -- tämä nimi nyt ensi kerta mainitaan -- tytyi täksi
kertaa tavalliseen liittolais-veroon.[495] Mutta hänen silmänsä
olikin jo keksinyt arvollisemman saaliin, joka niinkuin valmis
hedelmä lupasi itsestään varista hänen käteensä.
Olen edellisessä maininnut, että Gepidat olivat Attilan kuoleman
jälkeen asettuneet Hunnien entisille asuinsioille. Sata vuotta
myöhemmin elivät vielä samoilla asemilla, mutta heidän läntiset
naapurinsa, Itä-göthit, olivat jo aikaa lähteneet muille retkille
ja siaan olivat tulleet Longobardit, joiden kanssa heille
syntyi verinen vihollisuus. Baian kohta käsitti, mikä tästä
tilasta oli lähtevä, ja odotti aikaansa. Sillä välin hän näyttää
levittäneen valtansa Slavilaisten kansain yli ja eteni Elben
seuduille Thyringenissä, missä teki liiton Frankkien kanssa.[496]
Vihdoin oli lopullinen ottelus tapahtuva Longobardien ja Gepidain
välillä. Edelliset, jotka par'aikaa lähtöä valmistivat Po-virran
seuduille, lupasivat Baianille avun hinnaksi ei ainoastaan Gepidain
asuin-paikat, jos ne valloitettaisiin, vaan lisäksi omatkin
tiluksensa Pannoniassa. Näillä ehdoilla solmittiin liitto v. 568.
Koko Gepidain kansa teloitettiin tai joutui orjuuteen, ja uusi
Hunnilais-valta asettui samoille asemille, mistä muinaiset Hunnit
olivat vallinneet.
Se kansa, joka näin onnellisesti oli päässyt Attilan perilliseksi,
ei ollut mitään lukusaa väestöä: Turkkilaiset arvasivat nämä
pakenijat ainoastaan 20,000:ksi.[497] Vähäistä myöhemmin tuli
lisäksi kolme muutakin lahkoa, nimeltä Tarniak, Zabender ja
Kotzagerit, jotka myöskin olivat samaa Uar- ja Khunni-sukua, ja samaa
tietä koin entisetkin pakenivat Turkkilaisten vallan alta. Nämä
yhdistyivät Avarilais-valtaan, jonka väestö tällä tavoin lisääntyi
10,000:lla.[498] Paitsi sitä pysyivät läntiset Bulgarit, Kutrigurit,
samatekkuin iso osa Slavilaisia kansoja Baianin käskyn alla. Sitä
vastoin Utigurit ja muut heimokunnat itäpuolella Tanaita joutuivat
Turkin vallan alamaisiksi.[499] Parin vuosikymmenen kuluessa oli
siis Kiinan rajoista Frankkien maahan saakka barbarilaisen maailman
muoto merkittävällä tavalla muuttunut, ja Suomensuku taas hallitsi
Tonavan varsilla Ens-joelle asti. Tämä toinen Hunnilais-valta ei
kuitenkaan tullut paljoa kestävämmäksi kuin ensimäinenkään. Sen
loiston aika loppui jo vuoden 630 paik., jolloin Slavilaiset lännessä
ja Bulgarit idässä vapautuivat; mutta sen viimeinen perikato tapahtui
vasta lopulla 8:tta vuosisataa Kaarlo Suuren aseilla, joka näin oli
kostavanansa Attilan muinaista retkeä Galliaan.[500]
Ylipäänsä on Avarilais-vallan historia kovin vähän tunnettu ja
sen sisälliset laitokset vielä vähemmin. Itse khakaanin rinnalla
mainitaan toisinaan eräs muu virkamies, nimeltä "Jugur"; mutta hänen
toimensa laatua ei selitetä. Alisina käskyn-haltioina tavataan
Tudun'it, joka arvonimi, niinkuin khakaaninkin, on lainattu
Turkkilaisilta.[501] Mitä Avarien uskontoon tulee, se näkyy olleen
samaa shamanisuutta, mikä muillakin Suomen-sukuisilla kansoilla
tavataan.[502] Että sen ohessa nimittivät taivaallisen tulen
jumalaksensa, nähdään Baianin hirmuisesta valasta, jolla hän petti
Romalaiset.[503] Kaikista niistä sodan ja ystävyyden vaiheista,
mitkä tapahtuivat Avarilais-vallan ja keisarikunnan välillä, näkyy
selvästi, että Avarien kansakunta oli kavalampaa ja valapattoisempaa
luonnetta kuin mikään muu entinen tai jälkeinen barbari-kansa, jota
Byzantion historia tuntee.[504] Alamaisiansa Slavilaisia vastaan
he sen ohessa harjoittivat ylpeintä väkivaltaa ja tiranniutta;
sillä sodassa nämä onnettomat sysättiin aina ensiksi surman suuhun,
rauhassa taas heidän vaimonsa, tyttärensä ja tavaransa olivat Avarien
mielivallassa. Tämä Avarien ylpeys ja heidän lopullinen perikatonsa,
on kauan aikaa pysynyt Slavilaisten kansain muistossa. Venäjän
Nestor mainitsee muinais-tarujen mukaan heidän ko'okkaat vartensa
ja kopeat mielensä, ja kuinka Jumala rangaistukseksi hävitti heidät
suku-puuttoon asti. Tästäpä, sanoo Nestor, on vielä sananlaskuna:
hävinneet niinkuin Avarit, ett'ei lankoa, ei perillistä jäänyt.[505]
Vielä aikasemmin, kuin Avarien mahtavuus loppui, hajosi jo v. 582
paik. suuri Turkin valta eri kappaleisin, ja Suomen-sukuiset kansat
Tanain ja Wolgan välillä tulivat vähitellen omille valloilleen.
Katsarit, entiset Akatsirit, tulevat uudesta näkyviin v. 626,
jolloin ovat keisari Heraklion liittolaisina retkellä Persiaa
vastaan.[506] Vähäistä myöhemmin Kutriguri-Bulgarit vapautuvat
Avarilais-vallan alta, ja nyt heidän itäiset heimolaisensa,
Utigurit ja Unugurit, näyttävät heihin yhdistyvän. Näin syntyy
uusi Bulgari-kansa Tanain seuduilla. Ala on liian ahdas näille
kahdelle uudesta-syntyneelle kansakunnalle, ja 7:nnen vuosisadan
keskupaikoilla tapahtuu tärkeitä muutoksia, joiden eri seikkoja
emme tarkoin tunne. Loppu-päätös vain on, että Katsarien mahtava
valta asettuu alisen Wolgan länsi-varrelle ja siitä leviää Bulgarien
asuinsioille. Sitä vastoin Bulgarien kansakunta halkenee ja lähtee
kahdelle eri haaralle. Yksi osa Bulgareja tulee Katsarien alamaisiksi
ja tavataan sitte monta vuosisataa asettuneena keskisen Wolgan
varrella, lähellä Kaman suuta. Toinen osa Bulgareja taas ryntää v.
678 paik. alisen Tonavan yli, valloittaen keisarikunnalta sen maan,
mikä on tullut kantamaan heidän nimensä.[507] Tässä nämä Tonavan
Bulgarit tapasivat edellänsä lukuisamman Slavilaisen väestön,
jonka kanssa aikaa voittaen hämmentyivät yhteen ja ovat sillä
tavoin kokonaan kadottaneet alkuperäisen kansallisuutensa.[508] Se
lyhyt-ikäinen Turkkilainen valta, jonka alta nämä kansakunnat nyt
olivat vapautuneet, oli kumminkin jättänyt tuntuvia jälkiä, varsinkin
heidän hallitus-muotoonsa. Muutamia Tnrkkilaisia arvonimiä, niinkuin
"khakaani", "tarkan" y.m., näkyy sekä Tonavan Bulgareille että
Wolgan Katsareille perinnöksi jääneen, ja erittäin Katsareilla
tavataan hallitus-menoissakin joitakuita Turkkilaisia aineita.[509]
Äsken mainitun Bulgarilaisen siirto-retken perästä vallitsee kahden
vuosisadan tyven tällä kansain-vaellusten aavalla merellä muinaisessa
Skythiassa. Tämän pitkällisen rauhan suojelee Katsarien valta,
joka vähitellen leviää Dnieperiin asti, pitäen Slavilaiset kansat
Kiovan ja Mohilevan seuduilla, -- Poljanit, Sieverjanit, Wiatitzit
ja Radimitzit --, veron-alaisinansa.[510] Etelässä heidän valtansa
ulottuu Wolgan suulta pitkin Kaspian merta Derbendin porttiin saakka
ja tästä pitkin Kaukason juurta Krimin saarennolle, missä eräs pieni
Göthiläinen kansan-jäänös vihdoin lopulla 8:tta vuosis. joutui heidän
alamaisuuteensa. Pohjassa näyttävät Wolgan Bulgarit ja luultavasti
useat muut Suomen-sukuiset heimokunnat tunnustaneen Katsarien
isännyyttä. Heidän suhtansa Kreikan keisarikunnan kanssa todistavat
Katsari-vallan nauttimaa suurta arvoa. Jo v. 696 oli keisari
Justiniano Rhinotmeto maanpakolaisuudessaan nainut Katsari-khakaanin
sisaren,[511] ja v. 726 haki keisari Leoni Isaurilainen poiallensa
Konstantino Kopronymolle khakaanin tyttären puolisoksi.[512] Tästä
jälkimäisestä aviosta syntyi Leoni, liikanimeltä Katsari, joka isänsä
jälkeen tuli keisariksi. Oikeastansa tämmöiset naimisliitot barbarien
kanssa olivat keisarikunnan lakia vastaan,[513] ja ainoastaan
Katsarien nauttima suuri arvo saattoi vaikuttaa poikkeuksen tässä
kohden. Samaa kunnioitusta myöskin todistavat Kreikkalaisen
hovin säännöt kirjeiden suhteen, jotka lähetettiin vieraille
hallitsijoille; sillä Katsarien hallitsijalle päälle-kirjoitus
kuului: "jaloimmalle, kuuluisimmalle Katsari-maan khakaanille", ja
sinetiksi käytettiin kolmen solidon painava kulta-kupura; mutta
monelle muulle mahtavalle, esim. Paaville, Ranskan kuninkaalle
j.n.e., pantiin halvempi päällekirjoitus ja ainoastaan kahden
solidon painava kupura.[514] Todella olikin keisarikunnan täysi
syy pitää Katsarit kunniassa; sillä nämäpä nyt kaksi vuosisataa
hillitsivät kansa-kuohun laineet Skythiassa, josta keisarikunnalle
tavallisesti vaarallisimmat puuskat olivat tulleet. Minkä hyvän työn
he sillä tekivät, näyttää Konstantinopolin hallitus käsittäneenkin,
ja niinkuin jo olen maininnut, valmistivat heille Kreikkalaiset
rakenturit v. 835 paik. Sarkelin linnan, joka Tanain varrelta
vartioitsi Skythian aukeita.[515] Vähäistä myöhemmin näyttää
kristinuskoa Kreikan puolelta heille saarnatun;[516] mutta jo
sitäkin ennen oli Juutalaisuus voittanut heissä tunnustajia, niin
että itse kkakaani ja hänen ylimyksensä olivat Moseksen uskoa.
Myöskin Islam, ja se kentiesi kaikkien aikasemmin, oli levinnyt tähän
merkilliseen kansaan,[517] joka sivistyksessä kohosi korkeammalle
kannalle kuin mikään Turanilainen väki sitä ennen.
Valitettavasti meillä ei ole mitään tarkempia tietoja Katsarien
sisällisistä oloista heidän mahtavuutensa aikana. Tosin Armenian,
Georgian ja Persian historia heitä mainitsee jo 4:nnestä vuosisadasta
asti ja khalifi-vallan aikana on heillä tuon-tuostakin sotaa
Arapialaisten kanssa. Mutta vasta 10:nnellä vuosisadalla, kun
heidän onnensa jo on alenemassa, antavat Arapialaiset matkustajat
tarkempaa selitystä heidän sisällisistä seikoistaan, ja eräs kirje,
minkä khakaani Joseph samaseen aikaan näyttää kirjoittaneen eräälle
Espanjalaiselle rabbille, nimeltä Khasdai ben Ishak, vahvistaa
osaltansa nämä Arapialaisten antamat tiedot. Näihin tietoihin
täytyy lähettää vähäinen silmäys, ennenkuin ryhdymme niihin
uusiin tapauksiin, jotka vuosisataa aikasemmin alkoivat valmistaa
Katsari-vallan perikatoa.
Merkillisintä on mitä Arapialaiset tietävät hallitusmuodosta
kertoella. Ylimmäisenä hallitsijana on muka Khakaani, joka ei
kuitenkaan ryhdy hallitus-toimiin, vaan asettaa erään toisen miehen
Siaiseksensa. Tämä Siainen, jonka arvonimi on Beh eli Pekh,[518]
käskee ja kieltää, hallitsee ja vallitsee, mutta kohtelee Khakaania
suurimmalla kunnioituksella. Sekä Khakaani että Siainen ja kaikki
ylimykset ovat uskonnoltaan Juutalaisia. Kuitenkin Khakaani pitää
25 puolisoa, lähisten ja alamaisten kuninkaiden tyttäriä, ja paitsi
sitä 60 jalkavaimoa. Ainoastaan ylimmäiset virkamiehet pääsevät
Khakaanin puheille, ja kun hän joskus, noin joka neljäs kuukausi,
ulkona liikkuu, laukee jokainen kasvoilleen, kunnes hän on ohitse
mennyt. Mutta Siaisella on kaikki käskyn valta, ja häntä totellaan
ehdottomasti. Khakaanit otetaan määrätystä suvusta, mutta Siaisen
määrää Khakaani. Kun entinen Siainen on kuollut ja toinen on virkaan
asetettava, tuodaan tämä khakaanin eteen, joka pitää hänelle
soveliaan puheen hallitus-toimen velvollisuuksista ja oikeuksista.
Sitten Khakaani sitoo silkki-nuoran uuden virkamiehen kaulaan ja
alkaa kuristaa. Mies on menehtymäisillään; nytpä häneltä kysytään,
montako vuotta hallita tahtoo. Mitä hän silloin kuoleman-tuskissa
vastaa, tulee hänelle määräksi; jos Siainen enemmän aikaa
elää, niin hän tapetaan. Tämä kummallinen tapa näyttää olleen
Turkkilainen.[519] Täydellinen uskonnon vapaus niin pakanoille
kuin Kristuksen, Moseksen ja Muhammedin tunnustajille, seisova
12,000-miehinen armeija, järjestynyt oikeus-laitos, sekä
maanviljelyksen tila Itil-nimisen pääkaupungin ympäristöillä, --
tämä kaikki todistaa kansan korkeata sivistystä. Itse Itilin
kaupunki levisi kahden puolen Wolgaa; itäisessä osassa asuivat
kauppamiehet, läntisessä khakaani ja hallitusmiehet. Vanhempi
pääkaupunki Semender oli lähempänä Derbendin porttia, ja lisäksi
mainitaan pari muutakin kaupunkia.[520]
Samat Arapialaiset, jotka antavat edellä mainitut tiedot, kertovat
myöskin Bnlgarien vallasta keskisen Wolgan varrella. Tässäkin
maassa löytyi 10:nnellä vuosisadalla sekä Kristityitä[521] että
Muhammedin-uskoisia; mutta kuningas oli jälkimäistä uskoa, ja
tunnusti khalifin ylimmäisyyttä. Se kuningas, joka ensin kääntyi
Islamiin v. 920 paik., nimitetään Almus Shilkinpoika, ja silmiin
astuu tässä sama nimi Almus, joka myöskin Unkarilaisilla tavataan.
Ylipäänsä olivat Bulgarien hallitus-tavat hyvin yksinkertaisia.
Kuningas ja hänen puolisonsa -- useampia kuin yksi ei mainita --
istuivat niinkuin isäntä ja emäntä keskellä ylimyksiään. Kun kuningas
ratsasti ulos, hänellä ei ollut mitään henkivartiaa seurassaan, ja
alamaiset häntä tervehtivät ainoastaan lakkiansa päästä ottamalla
sekä keveästi kumartaen. Maassa oli kaksi kaupunkia, Bulgar ja Suar,
lähellä toisiansa, molemmat kyllä vähäpätöisiä; sillä niiden yhteinen
väkiluku nousi ainoastaan 10,000 henkeen. Kesällä niiden asukkaat
muuttivat maaseuduille, missä asuivat telteissä ja kodissa. Vaikka
ilma-ala oli erinomaisen kylmä, viljeltiin kuitenkin paljon ohria ja
nisuja; ruuaksi käytettiin myöskin hevos-lihaa ja juomaksi mettä.
Kummaksensa näkivät Arapialaiset, kuinka miehet ja vaimot kylpivät
yhdessä, alastomina samassa virrassa; kuitenkin kiittivät heidän
siveydellistä oloansa. Jonkun-moinen sivistys näkyy jo tähän aikaan
tunkeuneen Bulgarien maahan, joka oli kaupanvälittäjänä luoteisten
ja eteläisten maiden välillä. Kuninkaan hovi-kraatari oli suorastaan
Bagdadista toimitettu, ja omituisia rahoja, vaikka Arapialaisella
kilvoituksella, lyötiin sekä Bulgarissa että Suarissa.[522]
Niinkuin Theofanes mainitsee, olivat Bulgarit vielä 9:nnellä
vuosisadalla Katsarien veron-alaisina; mutta Arapialaisten
kertomuksissa lO:nnellä vuosisadalla ovat jo omilla valloillaan,
vieläpä nähtävästi harjoittavat jotakin etevyyttä lähisten
heimokuntien yli. Bulgarien länsipuolella tiesivät Arapialaiset
asuvan Ersalaisia, s.o. Mordvalaisia, joiden kuningas asui Ersassa
ja jotka eivät muka päästäneet ketään muukalaista maahansa. Kolmen
kuukauden matka Bulgarista luoteesen, asuivat Visu, s.o. Vessit
Walgetjärvellä, ja pohjassa taas Pimeän meren rannalla Jura, s.o.
Ugrilaiset, Vogulit ja Ostiakit. Näistä pohjan-peristä mainittiin
niinkuin tavallisestikin monta kummitus-tarua, jotka todistavat,
että todellisia tietoja puuttui. Sitä vastoin tunnettiin tarkemmin
eräs kansakunta Jaik-virran lähteillä, itäpuolella Bulgarien maata,
nimeltä Bashghurd, s.o. Bashkirit. Tämä kansa, jonka raakuudesta
olen jo ennen maininnut esimerkin[523] näkyy olleen erinomaisen
tuima ja verinen sekä uskonnoltaan vallan pakanallinen, palvellen
paitsi taivaan jumalata kaikenmoisia luonnon kappaleita.[524]
Heidän jälkeisensä nyky-aikoina ovat täydellisesti turkintuneet.
Mutta 10:nnellä vuosisadalla olivat Bashkirit epäilemättä
Suomen-sukuisia, ja samaa heimoa kuin Vogulit. Heistäpä, näet, oli
jo alkupuolella 9:ttä vuosisataa lähtenyt ulos eräs toinen kansa,
jonka Suomen-sukuisuus ei ole epäiltävissä: Unkarin kansakunta eli
Magyarit.[525] Nämä Unkarilaiset, eli, niinkuin heidän nimensä
oikeastaan kuului, Ungrit, Ugrit,[526] -- olivat silloin ensin
asettuneet Dnieperin seuduille, Katsari-khakaanin alamaisiksi, ja
sieltä he v. 862 olivat tehneet ensimäisen retkensä Saksanmaahan.[527]
Juuri tähän aikaan olivat taas Skythian seudut alkaneet riehua
ja Katsarien valta, joka jo kolmatta vuosisataa oli sulkenut
kansain-vaelluksen portit alisella Volgalla, ei enää jaksanut pitää
entistä rauhaa voimissa. Heidän itä-puolellaan asuivat jäänökset
tuosta hajonneesta Turkkilais-vallasta: Patsinakit Volgan ja Jaikin
välillä, sekä Uzit eli Gussit Jaikin itä-puolella, ja molemmat
pyrkivät Turanilaisten vanhaa tapaa myöden länteen päin. Lopulla
9:ttä vuosisataa tapahtui, että Katsarit liittyivät Uzien kanssa
Patsinakeja vastaan ja nämä viimeiset ajettiin asuinsioiltaan.
Mutta tämä ei ollut Katsareille eduksi; sillä Patsinakit kiersivät
Katsarien maata pohjan puolelta, valloittivat Unkarilaisten
asuinsiat alisella Dnieperillä, ja tulivat nyt Katsarien läntisiksi
naapureiksi.[528] Unkarilaiset taas tällä tavoin tungettiin Tonavan
suuta kohden, missä he kuitenkin, vaikka suljetuina Katsari-vallan
lähisyydestä, yhä tunnustivat khakaanin ylimmyyttä. Näilläpä aioin
Katsarien khakaani asetti heidän heimokunnilleen ensimäisen yhteisen
ruhtinaan, nimeltä Arpad Almus'en poika. Sillä välin oli sisällinen
sota syttynyt itse Katsari-vallassa ja joukko Katsareja ajettiin
maan-pakolaisunteen. Nämä pakolaiset, jotka nimitettiin Kabarit,
yhdistyivät Unkarilaisten seitsemään heimokuntaan, tehden niiden
lisäksi kahdeksannen ja etevimmän.[529] "Tästäpä Kabarit", sanoo
Konstantino Porfyrogenito, "opettivat Unkarilaisille Katsarin-kielen,
ja sen murteen muka vielä puhuvat, ja puhuvatpa sen ohessa Unkarinkin
kielen." Nähtävää siis on, että molemmat kielet eivät olleet kuin
kaksi murretta, niin että oli helppo toisen avulla toistakin
oppia.[530]
Meillä ei ole näistä tapauksista tarkkaa aian-määräystä. Sen vaan
tiedämme, että Unkarilaiset v. 888 asuivat Tonavan suulla ja olivat
liitossa Kreikan keisarikunnan kanssa Bulgareja vastaan.[531]
Mutta jo seuraavana vuonna Bulgarit ja Patsinakit heitä yhdessä
liitossa ahdistavat; ja nytpä Unkarin kansa siirtyy länteen päin,
-- siihen maahan, missä Attila muinoin oli asuntoa pitänyt ja missä
toinen Hunnilais-valta nyt makasi raunioina. Koko tämä ala kahden
puolen keskistä Tonavaa ei kantanut siihen aikaan mitään oikeata
nimeä; tavallisesti sitä kutsnttiin "Pannonialaisten ja Avarien
erämaaksi",[532] mutta toisinaan se myöskin käsitettiin Ison Moravian
nimellä,[533] sillä Moravian ruhtinas par'aikaa taisteli Saksan
kuninkaan kanssa sen omistuksesta. Tämän maan valloittaa Unkarin
kansa ja antaa sille nimensä. Ne Slavilaiset lahkokunnat, jotka
aikojen kuluessa ovat siihen asettuneet, joutuvat valloittajain
alamaisiksi; ne Avarilaiset ja kentiesi Hunnilaiset kansan-jäänökset,
jotka vielä jälillä olivat, sulavat tulijain kanssa yhteen;[534] ja
vihdoinpa Wolgan seuduilta, Bulgarien ja Bashkirien maasta, tulee
vielä jälestäpäin Magyarien sukulaisia, joita nähtävästi huhu tästä
uudesta voittomaasta liikkeelle lähettää.[535] Näin syntyy kolmas
Hunnilais-valta Tonavan ja Karpatien välillä, ja Suomen-suku saapi
vakinaisen sian itse Euroopan sydän-paikoissa.
Koko Euroopalle tuntui ikäänkuin Balamberin laumat olisivat uudesta
tulleet, ja samatekkuin ensimäisen Hunnilais-vallan aikana, saivat
nytkin lännen ja etelän kansat kokea kovaa vitsausta. Silläpä
ovatkin taas aikakirjat täynnänsä samoja kauhun kuvauksia kuin
viisi vuosisataa aikasemmin. Unkarilaisten todellisista oloista
ja laitoksista on sitä vastoin kovin vähän tietoja. Että olivat
lukusa ja vapaa kansakunta yhtyneenä useista heimo-kunnista, sekä
saaliin-ahnaita ja huikenteliaita, -- kertoo heistä keisari Leoni,
lisäten että tavat ja sotakäytökset heillä oli varsin Bulgarien
kaltaista.[536] Niinkuin muinaiset Hunnit eivät nämätkään kelvanneet
jalkaväen tappeluun eikä piiritys-töihin, mutta olivat mainiot
ratsumiehet ja tavoittivat tarkasti nuolillansa. Keisari Konstantino
Porphyrogenito antaa lisäksi sen tärkeän tiedon, että heillä oli
omituinen tuomari-valta ruhtinaan rinnalla,[537] ja mieleen juohtuu
siinä kohden se Jugur-niminen virkamies, jota muinoin näkyy Avareilla
olleen. Kaikki todistaapi, että olivat Avarien, Bulgarien, Katsarien,
vihdoinpa muinaisten Hunnien likeistä sukua,[538] ja että heidän
valtansa oli jatkona siihen, minkä Attila muinoin oli yrittänyt
perustaa.
Kuinka tämä Suomen-sukuinen valta Tonavan ja Theissin varsilla
vähitellen sivistyi, ja kuinka se alituisissa taisteluissa on osannut
pitää kansallisuutensa voimissa, ei kuulu enää minun aineeseni. --
Mutta Wolgan ja Tanain rannoilla oli Suomen-suvun loiston-aika nyt
loppunut. Syy tähän rappioon oli kyllä isoksi osaksi ulkonainen,
mutta epäilemättä vielä isommaksi osaksi sisällinen. Niinkuin
edellisessä olen koettanut osoittaa, oli tämä suku jo puolen
vuosituhatta harjoittanut herruuden Skythiassa ja sillä välin yhäti
lähettänyt siirtokuntiansa länteen päin. Nämäpä seikat olivat
tyhjentäneet sen voimat juuri siihen aikaan kun uudet ulkonaiset
kohdat olisivat uusia voimiakin kysyneet. Näin Katsarien ja Bulgarien
vallat Wolgan rannoilta hävisivät tykkönään, ja Turkkilaisten sekä
Slavilaisten vuoro tuli herruuteen ruveta. Lähettäkäämme hätäinen
silmäys tähän ryhtyvään perikatoon.
Juuri samana vuonna 862, kun Unkarilaiset tekivät ensimäisen retkensä
läntisiin maihin, oli Skythian pohjois-osassa sattunut merkillinen
tapaus, jonka vaikutukset pian tulivat koskemaan Suomen-suvun eri
haaroihin. Skandinavilaiset Warjagit, tunnetut nimellä Rōs eli
Rus, olivat keskellä Suomalaisia ja Slavilaisia kansoja, Laatokan,
Ilmäjärven jä Walgetjärven seuduilla, perustaneet sen uuden vallan;
josta nykyinen Wenäjä on syntynyt. Tämä valta levisi ravakasti
etelään, ja Slavilaiset kansat keskisellä Dnieperillä joutuivat
pois Katsarien vallan alta.[539] Turhaan Katsarit yrittivät näiltä
uusilta vihollisilta sulkea Dnieperin suun. Idästä ja lännestä heitä
ahdistivat Turkkilaiset Uzit ja Patsinakit, ja nyt vihdoin, 10:nnellä
vuosisadalla, Rus-kansa alkoi retkeillä Tanaita ylös Wolgaan,
josta kulkivat aluksillaan ryöstämässä kaikki Kaspian meren
rantamaat.[540] Tämä retkeilys, joka ensin tapahtui Katsarien
suostumuksella, kääntyi pian Katsari-vallan perikadoksi.
Arapialaisissa lähteissä luemme, että vv. 968 ja 969 Rus-kansa
ryösti paljaaksi sekä Bulgarien että Katsarien kaupungit, ja että
sen puuskan perästä Katsarit, Bulgarit ja Burtassit hävisivät.[541]
Tämä ei liene otettava varsin sanain mukaan; sillä Byzantiolaiset
mainitsevat, että v. 1016 keisarikunta ja Rus-valta yhdessä liitossa
valloittavat Katsarien maan ja ottavat vangiksi heidän ruhtinaansa,
Yrjö Tzulon.[542] Mutta tämän perästä ainakin Katsarien valta
häviää, ja heidän itäiset naapurinsa Uzit, myöskin tunnetut Kumanien
ja Polowzien nimellä, leviävät nyt Tonavan suulle ja Unkarin
rajoille asti. Vielä jonkun vuosisadan kestävät Bulgarit keskisellä
Wolgalla, kunnes Mongoli-vallan tulva heidätkin hukuttaa. Silloin
Itä-suomalaisten kansain historiallinen mahti on lakannut, mutta ne
ovatkin vihdoin perustaneet kestävän Suomen-sukuisen vallan Unkarin
maassa.
Tällä välin alkaa valo koittaa Suomen-suvun läntiselle osakunnalle,
ja Otherin matkakertomus lopulla 9:ttä vuosisataa on ensimäinen
valon-säde. Seuraavalta vuosisadalta ovat Arapialaisten maineet
Vesseistä ja vielä vuosisataa myöhemmin Adam Bremeniläisen ja Venäjän
Nestorin antamat tiedot. Mitä tällä tavoin alkaa vähitellen ilmi
tulla tämän läntisen osakunnan tilasta ja tapauksista, se tosin
ei ole varsin ulkopuolella nykyistä ainettani, mutta kouluu vielä
likemmin Suomen kansan ominaiseen historiaan.