Katsahdus Hunnien historialliseen vaikutukseen.
Tarkoitukseni ei ole tässä tilassa antaa laveampi kertomus Hunnien ja
heidän heimokansainsa historiasta. Mutta tultuani edellisessä luvussa
siihen päätökseen, että kaikki nämä kansat periänsä ovat olleet
Suomen-sukua, katson tarpeelliseksi nyt vielä ottaa tutkiakseni
heidän historiallisen vaikutuksensa laatua. Että tämä vaikutus
sivistynyttä maailmaa kohden ei ole ollut viljelystä vaan hävitystä,
havaitaan tosin ensi silmäyksellä, ja se kamala kunnia-nimi: "Jumalan
vitsa" (flagellum Dei), jolla Romalais-maailma ilmoitti ajatuksensa
Attilan lähetyksestä, sopii täydellisesti melkein kaikkiin näihin
kansakuntiin, joiden edusmies ja perikuva Attila on ollut. Mutta
tämän lähetyksen ohessa, joka ei suinkaan ole kunniaa vailla,
täyttävät nämä kansakunnat omituisen siansa Suomen-suvun historiassa,
valmistaen tälle suvulle vakinaisen aseman Euroopassa. Tältä kannalta
aion lyhyesti tarkastaa heidän vaikutustansa, ryhtyen ensin ja
olletikkin Hunnien kansaan, joiden historiallinen merkitys kaikin
puolin on kaikkien etevämpi.
Minun ei tarvitse mainita tuttuja historiallisia seikkoja: kuinka
Hunnit v. 375 j.Kr. samosivat Wolgan yli, kuinka he yhdellä
huimauksella syöksivät Alanit, Göthit ja muut Germanilaiset kansat
länteen päin, kuinka he sitten vähitellen asettuivat pitkin alisen
Tonavan pohjoisrantaa Pannoniaan saakka, mistä vihdoin Attila levitti
herruutensa Slavilaisten ja Germanilaisten kansain ylitse, pitäen sen
ohessa molemmat Romalaiset keisarikunnat pelossa ja vapistuksessa.
Minun ei myöskään tarvitse muistuttaa, että Hunnien kansa näissä
tapauksissa oli se voima, joka lykkäsi Suuren kansain-vaelluksen
liikkeelle ja sillä tavoin matkaan-saatti Romalais-maailman
kukistumista. Mutta merkittäväksi tahdon mieleen juohtaa, että tämä
sama kansa, josta hävityksen kauhistus silmin-nähtävästi saapi
alkunsa, kuitenkin itse niin ylen vähän ryhtyy hävitys-työhön. Tämän
viran toimittavat Göthit, Wandalit ja Radagaison laumat, taikka
ylipäänsä Germanilaiset kansat, joiden mieli hehkuu asettumaan
kukistuvaisen sivistyksen raunioille. Sitä vastoin Hunnien
mieli-teko on perustaa valtansa ominaiselle kannalle ja Romalaisesta
sivistyksestä vallan erillensä, kuitenkin niin, että tämä sivistys
olisi heille veron ja käskyn alaisena. Tämän mieliteon saattaa
heille Attila toimeen, asettaen vastapäätä Romalaista maailmaa
toisen barbarilaisen maailman, minkä hän tahtoo kohottaa edellisen
kurittajaksi ja herraksi. Tosin Attilan valta hajoo kohta Attilan
kuollessa, ja itse Hunnien kansa näyttää häviävän tietämättömiin.
Mutta Bulgarit, Avarit, vihdoinpa Unkarilaiset ilmaantuvat heidän
perillisikseen samoilla aloilla ja samoilla tarkoituksilla. Näiden
kansain historia on Suomen-suvun yhä uudistuva yritys valloittaa
siansa keskellä Euroopan Arjalaisia kansoja, ja Attilan nero on
heille tien viitannut ja tehtävän osoittanut. Mutta jo Attilaakin
ennen löytyy sama tarkoitus hänen kansassaan, vaikka himmeämpänä
ja hajallisempana. Se oli tämä tarkoitus, jonka pakoituksesta
ryntäsivät Wolgan yli ja melkein tuokiossa viskasivat Germanilaiset
ja Slavilaiset kansat tieltänsä.
Se vuosisadan puolikas, joka kuluu Hunnien tulon jälkeen, on
ylipäänsä historian hämärimpiä aikakausia. Se on ikäänkuin Hunnien
seurassa olisi tullut joku määrä Turanin pimeyttä; Ammianon karkea
mutta selvä ääni vaikenee, ja tutkijan täytyy tytyä siihen,
mitä muutamat kuivat kronikat taikka kirkon-isien saarnat ja
ylistys-puhujain kiitos-virret ilmoittavat. Mutta vaikka näin aian
hävityksessä historiankin valo näyttää häviävän, saatamme kuitenkin
ko'ota muutamia pieniä teko-asioita, jotka antavat arvata Hunnien
tilaa ja oloja ennen Attilan aikoja.
Heidän ensimäisen tulonsa aikana ovat epäilemättä enemmin
kansan-tulvana kuin kansallisena valtakuntana. Niinpä sanoo heistä
Ammiano, että "eivät seisoneet minkään kuninkaallisen vallan alla,
vaan hillittiin ylimystensä metelisellä johdatuksella".[417] Tätä
emme kuitenkaan saa ottaa sanain jälkeen; sillä Jornandes mainitsee
heidän Balamber-nimisen kuninkaansa, jonka johdolla Eurooppaan
tulivat.[418] Mutta kuinka höllästi kansan eri heimo-kannat ko'ossa
pysyivat, havaitaan jo siitä, kun Itä-göthit saattoivat avuksensa
palkata muita Hunneja, joilla yrittivät Balamberin laumoja
vastustaa.[419] Sama hajallisuus havaitaan sittenkin, kun Hunnien
valta on asettunut Tonavan pohjois-rannalle, pitäen vieraita kansoja
alamaisinansa, Nämä kansakunnat, Itä-göthit, Alanit, Antat ja
muut, saivat omin neuvoin holhoa yksityisiä asioitansa, pysyen
omien kuningastensa hallittavina; ainoastaan yleisen isännyyden
harjoitti Hunnien kansa, käskien ja kurittaen milloin tarve näytti
vaativan.[420] Eräs Itä-göthiläinen kuningas oli omin päinsä
aloittanut sotaa Antoja vastaan ja tavallisella julmuudella
ristiin-naulinnut voitetun kuninkaan poikinensa ylimyksineen. Lähes
vuoden päivät kuluivat, ja Itä-götheissä jo saattoi paisua se turha
luulo, että olivat omilla valloillaan. Silloinpa vasta Balamber
katsoi tarpeelliseksi uudesta teroittaa heille kuuliaisuuden tuntoa
ja kuritti heitä uudella verisellä voitolla.[421] Melkein yhtäläinen
näyttää se valta olleen, jolla Balamber piti omat Hunnilaiset
heimokuntansa ko'ossa. Yleinen laki näkyy olleen, että niin kauan
kuin joku kansakunta, joko Hunnilaineu tai muun-sukuiuen, pysyi siinä
paikallisessa piirissä, johon Hunnilais-kuninkaan käsi ulottui, oli
auttamaton täytymys noudattaa hänen silmänsä vähintä iskua; mutta
tästä piiristä ei ollut aivan vaikea päästä pakenemaan, ja tavallinen
pako-paikka oli Romalainen alue. Niinpä jo alussa tätä kansan-kuohua
oli Länsi-göthien pää-osa pötkinyt Tonavan yli, ja toinen vähempi
osa, joka ensin oli etsinyt turvansa Karpatien vuoriseuduissa,
karkasi joku vuosi myöhemmin saman tien Roman alueesen.[422] Mutta
myöskin Karpodakoja, Skirejä, Alaneja ja Hunnilaisia heimokuntia
pujahti joukottain Tonavan yli oman onnensa kokeille.[423] Juuri
tämmöiset pakolais-parvet, jotka pyrkivät Hunnilais-vallan
kammottavasta lähisyydestä ja Roman maakunnissa näkivät avaran
rikkaan maailman itsillensä avoinna, toimittivat ne tuho-työt, joista
vanhan aian ja vanhan sivistyksen perikato sukesi. Mutta Hunnien
valta oli se joutsen-jänne, josta nämä hävityksen nuolet lennähtivät;
ja kun Roman alamaiset vitsausten suuruudesta aavistivat maailman
viimeistä aikaa, tiesivät kyllä, että Hunnien kantta nämä vihan
maljat heidän päällensä vuodatettiin.[424] Pitkin koko Tonavan vartta
likistyivät kauheassa ahdingossa monituiset kansakunnat, joilla
tuskin muuta yhteistä oli kuin sama viha ja kateus keskenänsä, ja
niinkuin kukku-päällisestä astiasta pyrki tämä liika paljous joka
hetki laitojensa yli. Näin syntyi melkein huomaamatta se kauhea
puuska, joka syöksi Radagaison epälukuiset laumat Italiaan ja
samassa pyörteessä viskasi Svevit, Vandalit, Alanit Rein-virran yli,
missä Gallian, Espanjan ja Afrikan maakunnat joutuivat nieltäviksi.
Mutta Hunnit itse ainoastaan aika harvoin kävivät Roman maakuntia
vaivaamassa. Yksi suuri hävitys-retki heiltä kuitenkin mainitaan; se
on v. 395 kohta Theodosio Suuren kuoltua, jolloin jo talvis-aikana
muutamat Hunnilais-joukot ajavat vankkurinsa jäätyneen Tonavan yli,
ja seuraavana Heinäkuuna toiset vielä lukusammat laumat samoovat
Kaukason ahtaiden läpi Kappadokiaan ja Syriaan, missä vuoden päivät
ryöstävät mielen määrin, levittäen hämmästystä Jerusalemiin ja Tyroon
saakka.[425] Mutta silloin se on kavaloitseva Romalainen ministeri,
joka omia tarkoituksiansa varten houkuttelee Hunnit tähän julmaan
hävitys-työhön.[426] Tavallisempi oli, että Hunnit Roman
liittolaisina kävivät sotaa niitä muita barbareja vastaan, jotka tätä
kallistuvaa valtaa vaivasivat. Niinpä heitä mainitaan palkattuna
apu-väkenä melkein kaikissa Roman sen-aikuisissa sodissa. Jo ennen
v. 386 oli Valentiniano II ostanut heidän apunsa niitä Juthungeja
vastaan, mitkä Maximo oli päästänyt hävittämään Rhætian
maaknntaa,[427] ja kun Theodosio Suuri v. 388 marssi samaa Maximoa
vastaani oli hänen sota-voimansa varsinkin paisunut Götheistä,
Alaneista ja Hunneista.[428] Samatekkuin Theodosio turvasi
Stilikonikin useimmiten Hunnien apuun. Se suuri voitto, minkä hän
sai Radagaison yli, oli isoksi osaksi Hunnilaisten ansiota, joita
tässä tilassa johdattikin heidän oma kuninkaansa Uldes eli
Uldin.[429] Mutta pienempiä Hunnilaisia apu-joukkoja näkyy
tästä-lähin yhäti Länsi-Roman palveluksessa; ne ovat Stilikonin
henkivartiat silloin, kun Honorion sala-murhaajat yöllä karkaavat
hänen telttiinsä Bononiassa [430]; ne ovat itse keisarin
varustus-väkenä Ravennassa siihen aikaan, kun Alarikin Götbit
harjoittavat mielivaltansa pitkin Italiaa.[431] Paremmin kuitonkin
kuin kukaan muu Romalainen valtiomies tiesi Aetio monimutkaisissa
toimissaan käyttää Hunnien apua. Hän oli nuorempana oleskellut
heidän tykönänsä panttivankina, luultavasti jonkun apujoukon tähden,
ja silloin rakentanut ystävyyttä heidän kanssansa. Kun nyt Honorion
kuoltua eräs Johannes yritti Romassa pukeuda keisarilliseen
purppuraan ja tähän tarvittiin Hunnien apu, oli Aetio soveliain mies
lähtemään tähän kaupan-tekoon.[432] Kullan ja ystävyyden avulla
onnistui asia niin, että hän ennen pitkää, v. 425, tuli 60,000
Hunnin kanssa Alppien yli. Juuri kolme päivää ennen oli Johannes
lopetettu, ja Aetion tila oli nyt kyllä arveluttava, jos kohta
arvoa-käskeväkin. Verinen ottelus jo näyttää syntyneen; mutta
Romalainen hallitus taipui sovintoon, ja kun Aetio osasi uudella
maksolla palauttaa Hunnit Alppien yli, palkittiin hänen omat
ansionsa kreivin (komitin) arvolla, jonka lisäksi kohta sen jälkeen
tuli sotapäällikön toimi Galliassa.[433] Tämä oli ensimäinen askele
hänen suureen mahtavuuteensa. Seitsemän vuotta myöhemmin hänen taas
täytyi turvata Hunnien ystävyyteen. Hän oli kavaluudellaan sytyttänyt
tuon tunnetun riidan Ravennalaisen hovin ja Bonifacion välillä, joka
asia jo alkoi kääntyä hänen omaksi turmiokseen, jotta paeta täytyi
Pannonian kautta Hunnien maahan. Mutta sieltä hän palasi sotajoukon
kanssa ja määräsi taas sovinto-ehdot.[434] Tästä aiasta oli Aetio
läntisen Roman oikea herra; ja Hunneille hän luultavasti tässä
tilassa heitti palkinnoiksi sen osan Pannoniaa, missä Sau-virta
juoksee.[435] Se oli vartia-paikka, josta nämä liittolaiset
saattoivat joka hetki rientää hänen avuksensa. Seuraavina vuosina,
jolloin Aetio koetti jälleen asettaa järjestystä Gallian asioihin,
näkyy hänellä olleen apu-väkenä paljon Hunneja, joiden menetys tällä
kertaa mainitaan kovin vallattomaksi. Burgundilaiset itäisessä
Galliassa olivat yrittäneet levitä rajojensa yli ja pakoitettiin
nyt taas rauhaan; mutta Hunnilaiset apujoukot huolimatta tästä
rauhan-teosta karkasivat heidän päällensä ja tappoivat heidän
kuninkaansa.[436] Pari vuotta myöhemmin syttyi sota Länsi-göthejä
vastaan, jotka jo neljänneksen vuosisataa olivat asuneet lounaisessa
Galliassa. Hunnilaiset apujoukot, jotka tällä välin olivat käyneet
Armorikaa nöyryyttämässä, vietiin nyt Loire'n yli etelään. Mutta
tällä matkalla rosvoilivat niin hillittömästi, että uskollisetkin
maan-asukkaat pakoitettiin aseisin tarttumaan heitä vastaan.[437]
Todennäköistä on, että Aetio, vaikka tähän aikaan Galliasta poissa,
ei ollut varsin syytön näihin tapauksiin; sillä varojen puutteesta
hän näyttää antaneen sota-väkensä itse ottaa palkkansa rauhallisilta
maan-asukkailta.[438] Tämä sotaväki oli melkein pelkkiä barbaria,
ja barbarit tällä tavoin jo olivat Länsi-Roman todelliset isännät.
Nämä esimerkit osoittavat selvästi, että Hunnien ja Romalaisten väli
enimmältään oli ystävällistä laatua. Se oli ikäänkuin nämä kaksi
valtaa olisivat jakaneet maailman keskenänsä: Hunnit tosin tytyivät
halvempaan osaan, vieläpä usein olivat avulliset puolustamassa Roman
ihanoita maakuntia, antaen tämän apunsa sitä suuremmalla innolla,
koska Roman häiritsijät olivat muka Hunnien paenneita orjia; --
mutta tästä suosiollisesta käytöksestään vaativatkin aimollisen
palkkansa, ja palkka pian muuttui vuotiseksi veroksi. Jos nyt vero
toisinaan jäi maksamatta, ja liitto siis oli rikkumallansa, saattoi
kyllä tapahtua, että Hunnit ase kädessä saivat sen uudistetuksi.
Niinpä se sama Uldes eli Uldin, joka v. 400 oli Konstantinopoliin
lähettänyt kapinallisen kenraalin pään,[439],ja myöhemmin rientänyt
Stilikonin avuksi Radagaisoa vastaan, mainitaan v. 410 paik.
samonneen Tonavan yli, vaatien että Itä-Roma hänelle maksaisi veron.
Kun Konstantinopolista lähetettiin semmoisia sovinnon tarjouksia,
jotka eivät häntä tydyttäneet, osoitti hän keisarin lähettiläälle
nousevaa aurinkoa, vakuuttaen helposti voivansa, jospa tahtoisi,
valloittaa kaiken, mitä sen säteet valaisivat[440] Heikein samoista
syistä lienee se retki syntynyt, minkä Hunnilais-kuningas Ruas v.
426 teki Thrakiaan, uhaten itse Konstantinopolia.[441] Lähisyytensä
tähden oli varsinkin itäinen Roma helppo Hunnien pitää näin käskyn
ja veron alla, ja tuo kurja Konstantinopolin hovi koetti turhaan
kavalia juoniansa, tauottaaksensa tätä alennustaan. Kun esim. v. 413
paik. eräs luultavasti Hunnilainen kuningas, Donato, oli valalla
petettynä, joutunut Romalaisten valtaan ja nämä häijysti kuristivat
hänen kuoliaaksi, täytyi heidän rikkailla lahjoilla lepyttää Hunnien
kuningasta Kharatonia, joka luultavasti oli Donaton seuraaja, ja
asiat tulivat epäilemättä taas entisellensä.[442] Mutta aina kun
Romalaiset puolestaan täyttivät solmitun sovinnon ehtoja, näyttävät
Hunnitkin tunnollisesti pitäneen rauhan voimissa. Yksi esimerkki,
jos sen oikein käsitän, on siihen selvänä todistuksena. Muutamana
kertana -- aikaa ei tarkemmin määrätä --, kun Hunnien maassa oli
suuri nälkä ja Romalaisilla jonkun sikeläisen sodan tähden ei ollut
elatus-varoja liikenemään, päättivät kaksi Hunnilais-päällikköä,
Kursik ja Basik, joiden käskyn alla suuri kansan paljous oli, lähteä
sodalla toimittamaan elatustansa. Mutta silloinkaan eivät karanneet
Roman alueesen, vaan tekivät vaivaloisen matkan Maiotin ja Kaukason
yli Mediaan saakka, josta kuitenkin Persialaisten nuolet heidät
karkoitti. Syy tähän heidän käytökseensä on tosin kertojalta jäänyt
mainitsematta, mutta saattaa tuskin olla muu, kuin se liitto ja
ystävyys, joka silloinkin lienee heillä ollut Romalaisten kanssa, ja
jota eivät rikkoa tahtoneet.[443]
Ylipäänsä ei petollisuus näytä olleen Hunnien kansallis-vikoja,
ainakaan niin suuressa määrässä kuin esim. Götheiliä ja Frankeilla.
Että raakoja olivat, raaempia kuin Germanilaiset kansat yleensä,
ei ole kieltämistä. Nämä jälkimäiset olivat jo vuosisatoja olleet
sivistyneen maailman lähisyydessä, josta heille huomaamatta kaupan
ja kristin-uskonkin kautta oli viljelyksen siemeniä sironnut; Hunnit
sitä vastoin olivat tuskin ennättäneet selvetä Turanin sumusta,
heidän taipumuksensa olivat osaksi semmoiset kuin Germanilaisten
oli entisinä raaempina aikoina ollut,[444] ja kristillisyys lienee
tuskin ainoata tunnustajaa voittanut heidän seastansa.[445] Mutta
kun Romalaiset vertasivat näiden eri barbarien omituisia vikoja
toisiinsa, mainitsivat tosin Hunnien ja Alanien haureutta, jonka
rinnalla Germanilaisten kansain siveydellisyys kiitosta ansaitsi,
mutta muistuttivat sen siaan, että Alanit, ja luultavasti Hunnitkin,
eivät olleet niin petollisia kuin Göthit ja Frankit.[446]
Luonnollisesti emme saa Romalaiselta kannalta odottaa täydellisempää
kiitosta tässä kohden; sillä Romalaisten oma valtio-taito oli aina
ollut petollisinta laatua, ja aikaa-voittaen Hunnitkin ottivat tästä
sen verran oppia, kuin tarpeellinen oli vastustaessa Romalaisten
hovien kavaloimisia. Kun vihdoin Attila piteli hallitus-ohjat Hunnien
maassa, oli heillekkin tullut täydellinen valtio-taituri, joka
verrattomalla tarkkuudella viritti hankkeidensa ansat. Ja kuitenkin,
kuinka jalo ja suora-sukainen on Attilan käytös, verrattuna
Konstantinopolin hovin ilkiö-juoneihin!
Vähitellen alkoi kuninkaallinen valta Hunnien tykönä lujentua ja
kansan eri heimokunnat siirrettiin tarkempaan yhteyteen. Vielä
v. 413 paik. mainitaan Hunneilla olleen useita pikku-kuninkaita
(ρήγες), joista yksi piti ylimmäisen vallan.[447] Myöhemmin tavataan
hallituksessa kaksi veljestä kerrallaan, Uptar ja Ruas; mutta kuinka
valta on jaettuna heidän välillänsä, ei tarkemmin mainita.[448]
Kun Uptar v. 430 saapi surmansa sota-retkellä Burgundeja vastaan
Main-virran seuduilla, on Ruas yksinäinen hallitsija kuolemaansa asti
v. 434. Mutta hänen jälkeensä taas tulevat kaksi veljestä, Bleda
ja Attila, joiden isä Mundiuk eläissään oli ollut Uptarin ja Ruaan
veli. Jonkun aian perästä Attila surmaa vanhemman veljensä ja on nyt
yksinäisenä kuninkaana Hunnien vallassa.[449] Tämän vallan karttuva
arvo huomataan jo siitä kunnia-nimestä "βασιλεύς", minkä Byzantion
kirjaniekat alkavat antaa Hunnien hallitsijalle; sillä tämä nimi
käytettiin tavallisesti itse Romalaisesta keisarista, mutta ylipäänsä
ei barbari-kansojen kuninkaista.[450]
Jo Ruaassa havaitaan selvästi tarkoitus ko'ota kaikki Hunnit lujemman
vallan alle ja samalla estää Romalaista hallitusta sekaantumasta
Tonavan-takaisiin asioihin. Hän oli jo nähtävästi alamaisuuteen
ajanut useat heimokunnat, joiden ylimykset lähtivät tätä valloitusta
pakoon Roman alueesen. Nyt hän päättää sodalla valloittaa nekin
heimo-kunnat, jotka Balamberin kansan-tulva oli pyörryttänyt mukaansa
Maiotin rannalta aliselle Tonavalle, ja jotka Konstantinopolin
hovi par'aikaa koetti liittoonsa vetää.[451] Mutta samassa hän
myöskin lähettää Konstantinopoliin sanan, uhaten rikkoa sovintonsa
keisari-kunnan kanssa, ell'ei hänelle heitettäisi rangaistaviksi
kaikki ne Hunnit, mitkä olivat paenneet Roman alueesen. Ennen kuin
seikat selvenevät, kuolee Ruas;[452] mutta Bleda ja Attila perivät
hänen tarkoituksensa, ja Attilassa on mies niitä toimeen panemaan.
Se hallitus,, mikä nykyänsä valvoi itäisen Roman asioita, oli liian
kehno vetämään väki-kapulaa tämmöisen miehen kanssa; se tahtoi
rauhan jos milläkin hinnalla, ja siis nyt solmittiin Margon tykönä
Moravan suulla uusi sovinto, jonka vertaista häpeällisyydessä vanha
Roman-valta ei ollut vielä kokenut. Pää-ehdot olivat: 1:ksi että se
vuotinen vero, jolla Romalainen hallitus jo oli tottunut ostamaan
Hunnien ystävyyttä, olisi koroitettava puolesta neljättä sadasta
naulasta kultaa seitsemään sataan naulaan; 2:ksi että Romalaiset
eivät liittoonsa ottaisi ainoatakaan barbarilais-kansaa, joka olisi
Hunnilais-vallan vihollista; ja 3:ksi että kaikki Hunnilaiset
pakenijat sekä ne Romalaiset vangit, jotka olivat lunnaitta
päässeet pakosalle, olisivat takasin annettavat; kuitenkin kävisi
jälkimäisistä maksaa lunnaita 8 kulta-rahaa hengeltä. Lisäksi
Romalaiset sitoutuivat pitämään markkinoita rajalla, missä Hunni
ja Romalainen olisi yhtä turvattuna kaupankäynnissänsä.[453] Näin
oli taas rauha ja ystävyys rakennetta Itä-Roman ja Hunnilais-vallan
välille. Mutta tämä väli ei enää ollut tuota muinaista ystävyyttä,
joka oli syntynyt, kun Hunnit mielellään lainasivat apunsa vanhalle
Romalle ja siitä saivat ansaitun palkkansa. Nytpä ei enää ollut
kysymys palkasta ja palveluksesta. Se oli keisarikunta, joka oli
joutunut käskyn-alaiseksi ja palkitsi käskijänsä vaivan vuotisella
verolla.
Saatuansa nämä asiat suoritetuiksi, läksivät Bleda ja Attila
levittämään valtansa barbari-kansojen yli. Näistä toimista, joihin
7 ajastaikaa näkyy umpeensa kuluneen, ei ole meillä paljo mitään
tarkempaa tietoa; se vain käypi seuraavista tapauksista arvata, että
kaikki itäisen Germanian kansat, kaikki Slavilaiset kansakunnat,
ja kaikki Hunnilais-heimokunnat Wolgan seuduille saakka joutuivat
Attilan vallan alamaisiksi. Turhaanpa Konstantinopolin hallitus vielä
yritti pestata itsellensä liittolaisia kaukaisempien heimokuntien
seassa; Attilan silmä valvoi heitä kaikkia ja tämän silmän edessä
he melkein vaatimatta nöyristyivät.[454] Todennäköistä on, että
Bleda jo näissä toimissa alkoi syrjälle joutua. Häntä ei enää
mainitakkaan niissä uusissa riidoissa, jotka vuodesta 441 syntyivät
Hunnien ja Romalaisten välillä.[455] Neljä vuotta myöhemmin
tapahtui se kamala veljenmurha, jolla Attila anasti jakamattoman
vallan. Tämän tapauksen syitä ja seikkoja emme enää tunne, mutta
todennäköistä on, että Bledan tylsempi käsitys alkoi tuntua
haitalliseksi Attilan valtiollisille hankkeille. Hänen surmansa ei
näytä synnyttäneen mitään mielipahaa Hunneissa, jotka epäilemättä
katsoivat ihan luonnolliseksi, että mahtavin käsi yksinänsä piteli
hallitus-ohjat. Ne keinot, millä Attila taas v. 441 alkoi rakentaa
riitaa keisari-kunnan kanssa, kuvaavat hyvin hänen luonnettansa
ja valtio-tapojaan. Raja-markkinain aikana karkasi Hunnilainen
sota-joukko äkki-arvaamatta Romalaisten päälle ja tappoivat monta.
Kun Romalaiset tästä valittivat, saivat vastaukseksi, että muka
Margon pispa oli varkain käynyt Hunnilais-kuningasten haudoissa ja
niiden kalleukset ryöstänyt. Asia ei ollut paljon todennäköinen;
kuitenkin nyt Attila sillä varjolla kulki Tonavan etelä-vartta,
ryöstäen ja valloittaen kaupungeita. Tuo kanteenalainen pispa,
joka syystä pelkäsi, että hallitus, pulasta päästäksensä, antaisi
hänen ulos sovinnon uhriksi, päätti hädillään tehdä oman sovintonsa
Hunnien kanssa ja toimitti Margonkin kaupungin barbarien käsiin. Kun
tämä riidan aine siis oli loppunut, löytyi kumminkin toinen syy
aina valmiina; oli, näet, taas vuosien kuluessa kokoontunut uusia
Hunnilaisia pakenijoita Roman alueesen. Keisari tällä kertaa ei
suostunut antamaan niitä ulos, ja Attila jatkoi hävityksiänsä.[456]
Parin rauhan-vuoden perästä, joina Attilalla näyttää olleen tekemistä
kotosellaan, ja joiden kuluessa Bledan murha tapahtui, seurasi
vielä julmempi hävitys-retki, joka levisi Thermopyleen saakka, pani
autioksi 70 kaupunkia ja hajotti kaksi Romalaista sota-joukkoa.[457]
Tappelu Khersonesossa vihdoin osoitti keisarille, että hänen
pääkanpunkinsa ei enää olisi turvallisna, ellei hän uusilla
myönnytyksillä osaisi lepyttää Attilan vihaa. Pantiin siis uudestansa
lähettiläs käymään Hunnilais-kuninkaan puheilla, ja entiset
rauhan-ehdot uudistettiin v. 447, mutta vielä kovemmassa määrässä.
Samatekkuin Margon rauhan-teossa kolmetoista vuotta aikasemmin,
luvattiin nytkin antaa kaikki pakolaiset ulos; mutta nimenomaan
lisättiin, että Romalaiset eivät vastakaan ottaisi ketään pakenijaa
suojaansa. Vuotinen vero koroitettiin kolmikertaiseen määräänsä eli
2100 naulaan kultaa, ja paitsi sitä piti nyt kerrallaan maksettaman
6000 naulaa. Vihdoinpa Romalaisten vankien lunnaat koroitettiin
8:sta 12:een kulta-kappaleesen. Näitä ehtoja tuli Theodosion
viivyttelemättä täyttää; sillä Attila lähetti oietis uskotun miehen
Konstantinopoliin ottamaan rahat ja pakolaiset vastaan. Mutta
varasto oli typi tyhjä ja alamaiset jo kyllä veroilla rasitetut.
Katsottiin siis soveliaaksi panna erinomainen vero Konstantinopolin
rikkaiden päälle, joista monikin tässä tilassa köyhtyi paljaaksi ja
mielikarvaudesta hirtti itsensä tai lopetti henkensä nälän-kuolemalla.
Että tämän rauhan-teon perästä Attila oli Itä-Roman herra, ja
Konstantinopolin keisari hänen nöyrin palvelijansa, oli yhtä selvä
asia Romalaisille kuin barbareille, vaikka Romalaiset hallitusmiehet,
kuten Prisko sanoo, "teeskelivät itse määränneensä rauhan
ehdot".[458] Kuinka barbari-kuningas käytti tämän herruutensa, sopii
kertoa Priskon omilla sanoilla:
"Rauhan-teon jälkeen pani Attila taas lähettiläitä käymään
Itä-Romalaisten luona, vaatien pakolaisia ulos. Nämä lähettiläät
otettiin vastaan ja kunnioitettiin runsailla lahjoilla, mutta saivat
vastaukseksi, että pakolaisia ei enää ollut. Uudesta tuli toisia
lähettiläitä, ja kun nämätkin olivat lahjoista rikastuneet, ilmaantui
yhä toisia kolmannen ja neljännenkin kerran. Sillä Romalaiset
käyttivät anteliaisuutta, varoen ett'ei rauha rikkuisi; Attila taas
teki tästä pilkkaa, keksien yhäti tyhjiä tekosyitä ja asioita, joita
toimittamaan hän lähetti Romalaisten ty'ö, keitä tahtoi rikastuttaa.
Mutta Romalaiset olivat hänelle kaikissa kuuliaiset ja ottivat hänen
käskynsä vastaan niinkuin herran ja haltian käskyjä. Niinpä he nyt
nöyrytetyinä Attilaa palvelivat, mutta muita vihollisiansa vastaan
hankkivat vastarintaa".[459]
Yksi pykälä, josta ei viimeisessä rauhan-teossa puhuttu mitään,
ilmaantui vuotta myöhemmin, kun Attila uusilla lähettäjäisillä antoi
Theodosion tietää, että Tonavan koko etelä-varsi viiden päivä-matkan
leveältä oli muka viime sodassa valloitettua maata ja siis kuului
Hunnien valtaan. Tästä uudesta seikasta täytyi keisarin panna
juhlalliset lähettäjäiset käymään itse Attilan hovissa Theiss-virran
takana. Meille on säilynyt näiden lähettiläisten matkasta lavea
ja suuri-arvoinen kertomus, missä historioitsija Prisko, joka
itse oli muassa, antaa elävän kuvan Attilasta ja koko hänen
ympäryksestään.[460] Mutta melkein näytelmällisen jännityksen saapi
tämä kertomus niistä murhan-vehkeistä, joihin Theodosion ministeri,
eunukki Khrysafio, luuli voivansa ostaa Hunnilaisen käden tuota
pelättyä vihollista vastaan. Attila, joka täydellisesti voipi luottaa
palvelijainsa uskollisuuteen,[461] tuntee jo melkein ensi hetkestä
tämän kavalan hankkeen kaikki seikat, mutta malttaa levollisesti
mieltänsä, kunnes saapi selvät todistukset Romalais-hovin
syyllisyydestä; hän ikäänkuin tekee leikkiä otuksestaan, ennen
kuin lyö kuolettavaiset kynnet sen ihoon. Mutta kun vihdoin
Romalaisen hallituksen koko riettaus on paljastettu, lähettää hän
Konstantinopoliin seuraavan sanoman: "Attila, Mundiukin poika,
ja Theodosio ovat molemmat syntyneet jaloista vanhemmista; mutta
Theodosio on langennut peritystä jaloudestaan, antautuen Attilan
veronalaiseksi käskyläiseksi. Onko sitten oikein, että hän, niinkuin
pahan-kurinen orja, virittää salaisia pauloja paremmallensa?
Attilapa siis ei tahdo lakata häntä syyttelemästä, ellei eunukki
anneta ulos rangaistavaksi."
Konstantinopolilaisen hovin hätä ja hämmästys oli kumminkin tällä
kertaa hyvin ansaittua. Valtakunnan etevimmät miehet lähetettiin
Attilaa lepyttämään ja hänen vaatimuksillensa ei tehty enää mitään
estettä. Mutta Hunnilais-kuningas, joka oli saanut täydellisesti
nöyryttää keisarin, ei pitänyt enää lukua vähäisistä seikoista. Hän
luopui vaatimatta oikeudestaan Tonavan etelä-varteen, hän ei enää
ahdistanut keisaria noiden Hunnilaisten pakenijain tähden, vieläpä
lahjoitti vapauden useille Romalaisille vangeille. Näytti melkein
niinkuin hän olisi väsynyt kiedottelemaan tätä kurjaa Itä-Romaa,
joka ei enää osannut vähintäkään vastarintaa tehdä. Sitä suuremmalla
innolla hän nyt kääntyi Länsi-Romaa kohden, missä Aetio oli hänelle
edes arvollinen vastustaja.
Ylipäänsä meillä on paljoa vaillinaisemmat tiedot Attilan ja
Länsi-Roman välistä näinä edellisinä vuosina. Muutamat esimerkit
kuitenkin osoittavat, ett'ei hän Ravennankaan hovia säästänyt
nöyrytyksistä ja että Länsi-Romalainenkin hallitus pyrkieli
noudattamaan hänen mielensä vaiheita.[462] Mainittavaa on, että siitä
saakka, kun Attila hallitukseen tuli, ei enää nähdä Hunnilaisia
apujoukkoja Länsi-Roman sotaväessä. Tämän palvelus-viran hän näyttää
katsoneen alentavaiseksi kansallensa ja kohta alusta tauottaneen.
Hänen riidan-aloitteet Länsi-Roman kanssa ansaitsevat erittäin
mainita. Keisari Valentinianolla oli eräs Honoria niminen sisar, joka
jo Attilan ensimäisinä hallitusvuosina oli saanut päähänsä tulla
Hunnilais-kuninkaan puolisoksi ja lähettänyt hänelle kihla-sormuksen.
Attila ei ollut asiasta milläänkään ja Honoriakin jo oli taipunut
toisiin rakkauden liittoihin. Mutta nyt 15 vuoden kuluttua tuli
yht'äkkiä Ravennaan Hunnilainen lähettiläs, joka vaati Attilalle
hänen morsiamensa ja myötäjäisiksi toisen puolen valtakuntaa. Turhaan
hänelle vastattiin, että Honoria jo oli toiselle naitu, ja että,
jos niin ei olisikkaan, Roman valtakunta ei missään tapauksessa
menisi vaimo-puolelle perinnöksi. Attila pysyi vaatimuksessaan ja
lähetti todistukseksi kihla-sormuksen Ravennaan näytettäväksi.[463]
Samaseen aikaan virisi eripuraisuus uudestaan Itä-Romankin kanssa.
Silloin Attila lähetti ulos kaksi Göthiläistä sanansaattajaa, toisen
Konstantinopoliin, toisen Ravennaan; heidän piti astuman kumpasenkin
keisarin eteen ja tuoman heille Hunnilais-kuninkaan sanoma: "Attila,
minun herrani ja sinunkin, käskee sinun valmistaa hänelle palatsin;
sillä hän tulee!"[464]
Että ensimäinen puuska kääntyi länteen päin ja Galliaa vastaan,
tuli omituisista syistä ja seikoista. Tosin nyt asiat Itä-Romassa
par'aikaa muuttuivat toiselle kannalle. Theodosio kuoli, Khrysafio
sai ansaitun rangaistuksen, ja uusi keisari Markiano ei enää taipunut
veron-maksuihin, vaan lupasi ystävilleen lahjoja, vihollisillensa
terävää rautaa. Mutta tämä seikka ei nä'y paljon vaikuttaneen
Hunnilais-kuninkaan tuumiin. Päin-vastoin Attila näkyy kokonaan
ylenkatsoneen itäistä keisari-kuntaa, jota hän jo niin usein oli
nöyryttänyt[465] Lännessä sitä vastoin oli hänellä kokonansa uusi
vaikutus-ala, ei ainoastaan keisari-kunnan vaan barbari-kansojenkin
suhteen; tarkemmin sanoen, tässä oli vielä iso-jako tekemättä
keisarikunnan ja Hunnilais-vallan välillä. Isoin osa Gallian
maakuntaa oli barbari-kansojen hallussa, jotka nimeksi tunnustivat
itsensä Roman alamaisiksi; mutta näiden kansojen joukossa olivat
Länsi-göthitkin, joita Hunnilais-hallitsija saattoi pitää paenneina
orjinaan ja joita vastaan Genserik par'aiksa häntä yllytti.[466]
Itse Germaniassakin, Gallian raja-seuduilla, oli Aetio ruvennut
sekaantumaan Frankilaisten heimokuntain asioihin, ja Attilan täytyi
tässä kohden valvoa Hunnilais-vallan luultua oikeutta.[467] Näin
syntyi v. 451 se suuri sota, joka syöksi puolen miljoonaa barbareja
Loire'a vastaan. Tämän retken monituisia vaiheita ei ole tässä tila
laveammin kertoa.[468] Karkotettuna Galliasta, hän seuraavana vuonna
vei sota-laumansa Italiaan, hävitti Aqvileian ja Milanon ynnä koko
seudun Fo-virtaan saakka, ja uhkasi ikuista Romaa. Silloin Romalaiset
lähettivät paavi Leoni Suuren pyytämään rauhaa. Attilan ylpeys oli
tydytetty, kun Länsi-Roma sitoutui maksamaan vuotisen veron,[469]
ja hänen laumansa, rikastuneina voittosaaliista, vetäytyivät taas
Alppien yli Hunnien maahan. Mutta mennessään hän vielä uhkasi tulla
toisen kerran julmempana, ellei Honoria, hänen morsiamensa, hänelle
lähetettäisi. Samassa hän lähetti Konstantinopoliin sanoman, että
Itä-Roman taas tulisi vuoro kokea Attilan kättä, ellei Markiano
suorittaisi veron, minkä Theodosio oli päällensä ottanut.[470]
Lukija tietää, kuinka äkillinen kuolema teki lopun näille ja
vastaisille hankkeille, ja kuinka se suuri valta, minkä Attila oli
rakentanut, kohta hänen kuoltuaan hajosi ja hävisi. Hänen pojissansa
ei ollut sitä miestä, joka olisi voinut jatkaa isän työtä; heidän
välillensä syttyi eripuraisuus, ja koko tuo lauma Germanilaisia
kuninkaita, mitkä olivat Attilan alamaisina palvelleet ja
vapistuksella noudattaneet hänen silmänsä pienintä viittausta.[471]
löysivät nyt tilaisuuden luoda ikeen päähänsä. Niinkuin 80 vuotta
aikasemmin riehuivat taas kansakunnat Tonavan pohjois-rannalla,
ja nyt oli Hunnien vuoro siirtyä sialta itään päin. Mutta heidän
nimensä osasi vielä synnyttää kauhistusta Roman alueessa,[472] ja
Attilanpa puutuneesta kädestä näytti vielä lähtevän ne vitsaukset,
jotka ahdistivat ja hävittivät Romalaista maailmaa. Se oli Attilan
käsikirjoittaja Orestes, joka asetti poikansa Länsi-Roman viimeiseksi
keisariksi; -- se oli yksi Attilan entisiä sotamiehiä, Rugilainen
Odoaker, joka tämän läntisen keisari-kunnan tauotti; -- se oli
vieläkin Itä-göthein kansakunta, Attilan entiset alamaiset, jotka
vihdoin ottivat koko Italian haltuunsa. Sen kauhun lisäksi, minkä
Attilan omat teot olivat synnyttäneet, tulivat kaikki ne edelliset
ja jälkeiset kauhut, jotka liittyivät mikä milläkin tavalla hänen
ja hänen kansakuntansa nimeen, ja niin hän on kansojen muistossa
tullut olemaan "Jumalan vitsa" ja "ihmiskuntiin vasara", kamalan
hävityksen itse-omainen ilmestys.[473] Mutta Suomen-suvun on oikeus
hänessä nähdä jotakin muuta. Hän on Unkarin kansallisissa tarinoissa
ei ainoastaan sukumme kuuluisin sankari, vaan myöskin tämän
Suomen-sukuisen vallan ensimäinen perustaja, -- Arpad'in ja Pyhän
Stephanon edeltäjä ja esivanhin.[474]