Euroopan alku-väestöstä.
Olen edellisessä luvussa maininnut Suomen-suvun lähtöä vanhimmasta
alku-pesästänsä sekä seurannut sen jälkiä Lounais-aasian
muistomerkeissä. Mutta sivulla päin tätä sukumme muinaista uraa,
leviää tutkimuksellemme toinen melkein yhtä merkillinen ala Euroopan
ensimäisessä asutuksessa. Tosin ei meitä tässä kohtaa Niniven ja
Persepolin loistavat rauniot kalliokirjoinensa. Kuitenkin on uuden
aian tutkimus tässäkin tehnyt ihmeitänsä, herättäen vuosi-tuhansien
haudoista Eurooppalaisen alku-väestön aseinensa tapoinensa, ja
kielitutkimus, kulkien muinais-tarun viittaamaa tietä, saattaa
tässäkin kiskoa salatut sanat Wipusen sisälmyksistä.
Koko tämä ala ei kuitenkaan ole vielä niin valmiiksi viljelty, että
historioitsija voisi elomiehenä käydä aumoja tekemässä; ainoastaan
harvassa havaitaan tuleentuneita tähkäpäitä, joista vaivoin käypi
arvata vastaisen sadon laatua. Mutta näinkin ollessa, käypi jo
mielestäni tehdä se todennäköinen päätös, että koko Eurooppa on
ennen Arjalaisten tuloa ollut jonkun Turanilaisen alku-väestön
hallussa. Tämän teko-asian saatamme järjestää tapausten jaksoon
seuraavalla tavalla. Siihen aikaan kun Suomensuku ensin liikkeelle
lähti, ottaen Iranin seudut haltuunsa, hajosi muita sen haaroja
luoteesen ja länteen, kulkien joko Kaukason yli tai Kaspian meren
pohjois-rannatse Euroopan läntisiin kulmiin saakka. Harvana ja
enimmältään raakalaisena, ei tämä väestö ole jättänyt tuntuvia
jälkiä Euroopan historiaan eikä myöskään voinut pelastaa kansallista
olemustaan niitä parvia vastaan, jotka Arjan suka liikkeelle
lähdettyään lykkäsi monessa eri jaksossa Eurooppaan. Niinkuin
hillimätön vedenpaisumus levisi Keltat ja Kimrit, Italit ja Hellenit,
Germanit, Slavit ja Littualaiset Turanilaisen alku-väestön päällitse
ja tämän väestön kohtalo oli särkyä ja hajota taikka hämmentyä
tuntumattomaksi voittajien sekaan. Mutta muutamat historiallisiin
aikoihin asti säilyneet kansa-jäänökset, muutamat Arjalaisiin kieliin
pystyneet Turanilaiset jäljet, sekä muinais-kalut, jotka kaivetaan
ylös Helvetian järvien pohjista ja Skandinavian nevoista, tulevat
luullakseni todistamaan Suomen-suvun muinaista isännyyttä Euroopassa.
Kaikki nämä todistus-kappaleet ovat kuitenkin, kuten sanoin,
niin valmistumattomassa tilassa, että niiden koko todistus-voima
näyttää kyllä epä-vakaiselta. Tämä erittäinkin käypi sanoa
muinais-kalujen tutkimuksesta, joka tosin on tuonut ilmi useita
tähdellisiä teko-asioita, mutta ei ainakaan kansa-tieteen alalla
vie luotettaville perille. Yleensä koko läntisessä Euroopassa
eroitetaan kolme aikakautta, jotka aseidensa aineesta nimitetään:
kivi-kausi, pronssikausi ja rauta-kausi. Mutta että nämä aikakaudet
aina merkitsisi eri kansallisuuksia, ja että samat aikakaudet eri
seuduilla merkitsisi samoja kansallisuuksia, ei ole täydellisesti
näytetty toteen. Skandinavian tutkijat ovat arvelleet kivi-kauden
asukkaat Suomen-sukuisiksi.[35] Mutta ne yhtäläiset kalut, jotka
löydetään muualta Euroopassa, esm. Somme-joen varsilta Ranskassa tai
Sweitsin järvien hävinneistä paalu-kylistä,[36] ovatko nekin saman
suvun omia olleet? Siihen tosin viittaa yhtäläisyys hautaus-tavoissa;
sillä niin Skandinaviassa kuin Ranskassa, Sweitsissä ja muualla on
kivikauden kansa asettanut ruumiit istualle kivisiin lepokammioihin,
käsivarret ristiin rinnan yli ja polvet notkistaneiksi leuan alle,
näin osoittaen että ihminen kuollessansa palasi samaan tilaan kuin
ennen syntymistään.[37] Uusimmat löydöt Sweitsissä näyttävät,
että tämä kansa, jonka varsinaiset elinkeinot olivat kalastus
ja metsänkäynti, kumminkin etelässä tunsi maanviljelyksenkin
ja maaksensa käytti ohraista ja rukihista leipää.[38] Mutta
minkäänlaista metallia se ei tuntenut, kunnes toinen pronssi-aseilla
varustettu kansakunta tuli idän puolelta valloittamaan Euroopan
alaa. Tämä uusi kansa arvataan Etelä-euroopassa Keltalaiseksi. Mutta
myöskin entinen väestö, joka ei suinkaan yht'äkkia kukistunut, omisti
tämän keksinnön hyväksensä, ja mahdollista on, että Skandinavian
pronssikausi on ainoastaan uuden sivistyksen mutta ei uuden maahan
siirtyneen kansakunnan tuottama. Samaa käypi ylehensäkin arvata
rauta-kaudesta, jonka Fokaialaiset Massiliassa alku-puolella 6:tta
vuosis. e.Kr. näyttävät levittäneen Galliaan. Mutta aine tarvitsee
kaikin puolin uutta avarampaa tutkimusta. Todennäköisin kohta koko
tällä alalla on kivikauden kansan Suomen-sukuisuus, ja näin ollessa,
herää meissä luonnollisesti kysymys, mihinkä muinaisuuteen tämän
kansan isännyys Euroopassa ylöttyy. Mittaamalla ja vertaamalla
Orbe-joen vesijätöt lähellä Yverdun'ia on Troyon arvannut sikeläisen
paalu-kylän iäksi 2000 vuotta e.Kr.[39] Tämä siis olisi ensimäinen
aian-määräys Euroopan historiassa, ja Svveitsin matalat paalu-kylät
olisivat johdattaneet melkein yhtä kaukaiseen muinaisuuteen kuin
Kaksois-virran komeat palatsit.
Paljoa ennen käin muinaiskalujen tutkimus alkoi ilmi saattaa
Euroopan alku-väestön tavat ja elin-keinot, olivat kieli-tutkijat
lausuneet ajatuksensa, että tämä alku-väestö on ollut Suomen-sukua.
Sekä Thunmann että Cbr. Gottl. Arndt, Klaproth ja Bask luulivat
keksivänsä Suomen-sukuisia jäänöksiä milloin Kaukason ja
Pyreneiden nyky-aikaan asti säilyneissä kansa-lahoissa, milloin
istu-tetuina Euroopan Arjalaisiin kieliin [39], ja tästäpä ei
mikään päätös olisi luonnollisempi, kuin että näiden jäanösten
synty on siitä alku-väestöstä, joka Arjalaisten tullessa osittain
siirtyi vuorimaihin, osittain hämmentyi valloittajien sekaan.
Että nykyinen Euskin kansa (Euskit, Vas-kit, Baskit, vanhan aian
Iberit) Pyreneiden vuorimaissa on jäänöstä tästä alku-väestöstä,
ei ole mielestäni ensinkään epäilemistä.[40] Tämä kansa nimittää
muukalaisen takaa-tulijaksi, ikäänkuin osoittaakseen että se
itse on tullut muita ennen, ja todella ovatkin W. von Humboldtin
tutkimukset paikan-nimistä näyttäneet toteen, että Euskit ennen
Keltalaisten tuloa ovat hallussansa pitäneet koko Espanjan saarennon
ja ainakin eteläpuolen Ranskan maata sekä luultavasti jonkun osan
Italiaakin.[41] Mutta että sen kieli tulee Suomen-Sukuun, ovat
semmoiset tutkijat kuin Arndt, Bask ja Maury puolustaneet, eikä
lie epäilemistäkään, että joku osa sana-varoista sekä useat seikat
kieli-rakennuksessa siihen vivahtaa.[42] Tämäkin aine siis on niitä,
jotka odottavat Ural-altaisen kieli-tutkimuksen ratkaisemistapa
siihen liittyypi vielä muitakin kysymyksiä, joiden koko avaruutta ei
vielä ole mahdollinen arvata. Sekä Italian että Kreikan kielissä on
tahdottu keksiä Euskilaisia jälkiä.[43] Tällä alalla meitä nyt kohtaa
kaksi ylen hämärää seikkaa, kysymys muinaisesta Etruskin kielestä
ja kysymys Kreikan muinais-asukkaista, Pelasgeista. Kumpikin kohta
on jo vanhoista aioista asti ollut outona kummana, johon uudempikin
tutkimus turhaan on hakenut selitystä. Herodoton aikuisista
Pelasgeista tiedämme, että hepä eivät puhuneet Kreikan kieltä;[44]
mutta mitä se vieras kieli oli, jota he puhuivat, ja missä suhteessa
seisoivat muinais-Pelasgeihin, on semmoinen "quaestio vexata",
jossa ei ole päästy vaaksan vertaa entistä edemmäksi. Parempi toivo
on saada selville Etruskien kansallisuus; sillä heidän kielestään
on muistomerkeissä säilynyt melkoisia jäänöksiä, joiden kirjaimia
osataan lukea, vaikka sanojen merkitys on kokonaan salassa. Tosin
on muutamista päätteistä ja äänistä tahdottu päätellä, että tässä
kielessä löytyy latinaankin vivahtavia aineita. Mutta muut aineet
ovat silmin-nähtävästi vieraita, ja Romalais-aian kirjaniekat jo
todistivat, että Etruskin kieli erisi kaikista muista tunnetuista
kielistä. Tutkijain kentiesi liian mukava keino on ollut tässä arvata
milloin yleensä Turanilaisuutta milloin nimenomaan Euskilaisuutta
tai Suomen-sukuisuutta.[45] Todennäköisintä on, että kansa on pohjan
puolelta Italiaan tullut, ja viettelevältä tuntuu liittää heidät
Euroopan alku-asujaimiin, joista sillä tavoin edes yksi haara
olisi kohonnut korkeammalle sivistyksen kannalle sekä tuntuvasti
vaikuttanut historiallisiin kohtiin.
Mutta missä tämä Euroopan alku-väestö onkin jäljettömästi hävinnyt,
hämmentyen jo hämärässä muinaisuudessa Arjalaisten kansojen sekaan,
siinä kuitenkin sen kieli ei lie tykkönään vaiennut, vaan istuttanut
muutamia selviä jos harvinaisiakin siemeniä Arjalaisten puheesen.
Luonnollisesti nämä siemenet ovat helpoimmin havaittavat Keltaen
puheessa, johon ne aikaisimmin ja vielä tuoreina kylvettiin.
Mutta myöskin muissa Euroopan Arjalaisissa kielissä sopii odottaa
yhtäläisiä jäänöksiä säilyneiksi, jotka saattavat todistusta antaa
tuon hävinneen alku-väestön kansallisuudesta. Kun nyt ylehensä
Euroopan kielissä tavataan Suomen-sukuisia aineita, joiden syntyä ei
käy tydyttäväisesti selittää historiallisten aikakausien oloista ja
suhteista, on tämä seikka mielestäni vahvimpia todistuksia siihen,
että se väestä, joka jo ennen historian alkua riutui Euroopan
alalta, oli Suomen-sukua. Asia ansaitsisi tulla tarkoin ja kaikissa
erinäisyyksissään punnituksi uudemman kielitutkimuksen kannalta.
Mutta tässä tilassa ei muuta voi tulla kysymykseen kuin pintapuolinen
silmäys niihin Suomen-sukuisiin jälkiin, joita Euroopan kielet
näyttävät sisältävän.
Nämä jäänökset ovat enimmästi yksityisiä sanoja, harvoin joku pääte
tai joku kieliopillinen kohta; ainoastaan itsiöllisten asemoin
(pronom. person.) liittyminen päätteiksi siasanojen (præpositionien)
perään Keltalaisissä kielissä, esim. Walesissa, näyttää olevan
Turanilaisuudelle vivahtava kohta.[46] Mitä sana-varoihin tulee,
täytyy tosin muistaa, että sanoja löytyy, jotka nähtävästi ovat
yhteistä perintöä kansa-sukujen yhteisestä alku-pesästä. Mutta
nämätkin eroitettuamme, jääpi kuitenkin joku määrä sanan-juuria,
jotka epäilemättä ovat lainaksi menneet toisesta kieli-suvusta
toiseen. Tätä merkittävää kohtaa ovat useat oppineet osoittaneet
milloin mihinkin Arjalaiseen kieleen ryhtymällä, ja verrattavaksi
Suomen-suvun puolelta on tavallisesti otettu Suomen-kieli seka
Wiron ja Lapin kielet, koska nämä ovat olleet paraiten tunnetut.
Jo Thunmann osoitti semmoisia vertaus-kohtia sekä Littuan että
Gōthin kielessä,[47] ja Germanilaisten kielten kannalta ylehensä
on J. Grimm tehnyt yhtäläisiä havainnoitu. Niiden seassa, jotka
Skandinavian kielissä ovat keksineet Snomen-sukuisia jäänöksiä,
ovat mainittavimmat Ihre ja Rask.[48] Mutta myöskin omista
maan-miehistämme ovat muutamat mainittavalla tavalla ryhtyneet tähän
tutkimus-alaan. Jo loppu-puolella viime vuosi-sataa otti N. Idman
verratakseen yht'-äänisiä sanoja Kreikan ja Suomen kielistä[49] ja
myöhemmin on J. A. Lindström ko'onnut varsinkin Keltalaisia sanoja,
jotka äänestä ja merkityksestä vastaavat Suomen-kielistä.[50]
Lindströmin ajatus on, että kaikki ne Suomen sanat, jotka löydetään
Keltalaisista kielistä taikka Latinasta ja Kreikasta, ovat lainana
tulleet Keltalaisilta kansoilta Suomalaisille, ja samalla lailla
hän arvelee kaikki nekin sanat Suomen kieleen ulkoa tulleiksi,
jotka Germanilaisissa tai Slavilaisissa kielissä tavataan
yhtäläisellä äänellä ja merkityksellä. Että hän tällä tavoin on
asettunut ykspuoliselle kannalle, katson epäilemättömäksi. Tosin
on mahdollista, että moni Suomen-sana tällä tiellä on ulkoa saatu,
vieläpä on muutamia niinkin myöhään tulleita, että niiden syntyperä
on helppo eroittaa.[51] Mutta muita sanoja löytyy, jotka selvästi
kuuluvat Suomen-sukuun, vaikka ilmestyvät tuolla täällä Euroopan
Arjalaisissakin kielissä. Semmoinen onkin sekä Rask'in että Grimmin
käsitys asiasta, ja muutamat esimerkit mielestäni riittävät
todistamaan sen oikeaksi. _Mato_, Vogul. _madar_, on nähtävästi samaa
juurta kuin _maa_, Mordv. _moda_, ja kuin Suomen sanat _matelee,
matala_, eikä ole siis epäilemisen siaa sanan Suomen-sukuisuudesta;
mutta sen siirtymistä Arjalaisiin kieliin todistavat: Wales. _mad_,
Muinais-Saks. _mado_, Gōth. _matha_. Samaa todistavat sanat:
_Venhe_, Lap. _vanas_, Mordv. _vensh_, joka Keltalaisissa kielissä
kuulnu _ven, ben_; -- _Lato_, Mordv. _lata_, josta Ruotsiksi on
tullut _lada_; -- _Suuri_, Bashkir. _sor, sur_, Tatar. _zur_, Lap.
_stuorra_, josta Ruotsin sana: _stor_. -- Wielä merkittävämmät
ovat mielestäni ne Suomen-sukuiset sanat, joilla nähtävästi on
heimo-sanojaan Kreikan ja Latinan kielissä; sillä tässä kohden
ei voi kysymykseen tulla, että Suomen-suku olisi ottajana ollut
ja Arjan-suku antajana tuossa puheen-alaisessa sanan-vaihteessa.
Luonnollisesti tässäkin tavataan sanoja, jotka näyttävät olevan
kielten yhteistä perintöä.[52] Mutta muita sanoja on, jotka seisovat
ikäänkuin yksityisinä ja vieraina Kreikassa tai Latinassa, mutta
Suomen-sukuisissa kielissä näyttävät kodikkaina asuvan. Katson
tarpeelliseksi ottaa joukosta muutamia esimerkkiä, myöntäen
mielelläni, että varsinainen kielitutkija voisi ne paremmin valita.
Kreik. Lat. Suom.
άππα, άπφύς, (isä kulta) avus, aba, (isän-isä) Appi, Unk. ip,
Lap. vuoppa;
όρφανός, ορφός orbus Orpo, Unk. árva,
Lap. _oaarbes_;
όγκος, όγκινος (koukku) uncus, Onki, Tsherem.
änger, Ost. vynk;
πέρας, περαίνω Perä, Unk. far
Syrj. bär;
άρχή Alku, Unk. alak
(muoto);
μέρος (määrä-osa) Määrä, Perm. mera,
j.n.e. Unk. mér
(mitata);
σέλας, σέλαγέω (loisto), Selkeä, Sam. sel
(walosa);
παχνη (härmä) _Pakka_-nen, Unk.
fagy, Lap. paiko;
χιών (lumi), _Kino_-s;
κύμα (aalto), Kymi, Votj. Kam,
Tsherem. ko;
άρκυς Werkko;
κείρω, _Keri_-tsen,
Mordv. keran,
Syrj. kerala,
Votj. korasko;
αίσϑ-άνομαι Aisti, Votj. viz,
Unk. esz, j.n.e.
pono Panen, Ostj. ponem;
cado Kaadun, Tshuv.
chader,
Lap. kattjet;
series Sarja, Unk. sor
(riwi, sarja);
arca Arkku, Tshuv. arga;
manes (manalaiset) Mana, Mannu;
homo, homin- _lhmi_-nen,
in-_himi_-nen,
Vir. inemine, Vogul.
hum, Mordv. loman.[53]
Näitä esimerkkiä olisi helppo monin kerroin lisätä, ja helppo
olisi myöskin löytää muutami vertaus-kohtia päätteissä.[54] Mutta
tarkoitukseni on ainoastaan osoitella ne kohdat, jotka näyttävät
puolustavan Euroopan alkuväestön Suomen-sukuisuutta. Näitä kohtia
löytyy pohjoisessa ja keskisessä Euroopassa monituisia myöskin
muistomerkeissä ja muinais-taruissa. Etelässä sitä vastoin näyttää
vanha viljelys jo aikoja sitten kyntäneen kaikki Turanilaiset
jäljet umpeen, niin että ainoastaan kielissä muutamia siemeniä lie
säilynyt. Mutta näiden siementen oikeata laatua voipi ainoastaan
kielitieteellinen tutkimus arvostella, ja toivomista on, ett'ei
Ural-altaiset tutkijat niitä heitä tarkastamatta.
Yleensä ei ole odottamista, että Euroopan tarullisissa muistoissa
olisi paljon säilynyt selviä jälkiä Turanilaisesta alku-väestöstä.
Eteläisessä ja keskisessäkin Euroopassa ovat monituiset aian-vaiheet
hämmentäneet nämä vanhimmat muistot muihin muinais-seikkoihin;
ainoastaan pohjasessa, varsinkin Skandinaviassa, missä aian tulva
on tehnyt vähemmän mullistuksia, näyttää yhdys-side muinaisuuden ja
nykyisyyden välillä pysyneen jotenkin katkaisematta. Täälläpä kohtaa
meitä jo muinais-taruissa nimi Finn, se sama sana, jolla Euroopan
kansat tänäkin päivänä nimittävät Suomen-suvun ja erittäinkin meitä
Suomalaisia. Mutta tämä nimi näyttää lähettävän juuriansa vielä
syvemmälle Arjalaisten muinaisuuteen, ja on luultavasti Keltaen
antama sille Turanilaiselle väestölle, minkä he Eurooppaan tullessa
tapasivat edellänsä.
Mitä Keltalaiset tarut tässä kohden antavat ilmi, ei tosin ole
tarkoin ja täydellisesti selitetty. Mutta K. Meyer'in mukaan tahdon
mainita uudemman tieteen ajatusta asiassa.[55] Hänestä nimi _Fena_
Irlannin muinais-taruissa merkitsee sitä alku-väestöä, jonka samat
tarut arvelevat sinne tulleen Afrikasta ja Espanjasta. Tämä väestö
sitten näyttää sulaneen yhteen myöhemmin tulleiden Keltaen kanssa,
niin että koko Irlannin kansa sitten runoissansa mainitaan tällä
nimellä. Oikeastansa on _Fena_ monikko sanasta: _feon punalehtava,
kaunis_, ja Irlantilaisten suku-sankari kantaakin nimen _Feon Mac
Cumhail_ (Feon Cumhail'in poika), joka on sama knin Skotlantilaisten
_Feon Gall_ eli _Finn Gall_. Tarullinen sukujohto tekee hänen
Bask'in (Euskin) poianpoiaksi: "Feon Mac Cumhail na Baiscne"; mutta
sana _basc_ itse on vanha Irlantilainen sana, merkiten niinkuin
_feon'kin: punalehtava, kaunis_. Taru näyttää tarkoittavan, että
nämä muinois-Fena ja Euskin kansa olivat yhtä sukua. Kuinka taru
saapi tämän väestön tulleeksi Afrikasta, on mutka, jota en ota
selittääkseni.[56] Mutta nimitys "punalehtava" ei ole ainakaan
sopimaton Suomen-suvulle, jonka tunnus-merkkinä usein on pidetty
punainen tukka ja siniset silmät; se johdattaa mieleen Venäjän
tarujen "vaalea-silmäiset Tshudit", samatekkuin nimi "Fena",
varsinkin muodossa: "Finn Gall", selvästi liittyy Skandinavian
Finniläisiin.
Mutta itse Skandinavian alku-asujaimista on pitkällinen riita
kestänyt oppineiden kesken. Jo mainio Leibnitz piti Lappalaiset koko
Skandinavian alku-väestönä, ja Lappalaisten omatkin muinais-muistot
tulivat puolustamaan oppineen Saksalaisen arvelua.[57] Myöhemmin
ovat Ihre, Lagerbring, Porthan, sekä Rask ja Geijer pitäneet asian
epäilemättömänä, nojaten sekä muinais-taruihin että kieli-seikkoihin.
Sitä vastoin Suhm ja Hallenberg, vieläpä viimeisinä aikoina Keyser
ja P. A. Munch ovat tahtoneet niin paljon kuin mahdollista supistaa
Suomen-suvun siaa Skandinavian alku-historiassa. Asia rippuu
isommalta osalta siitä, kuinka käsitetään Skandinavian satujen
mainitsemat nimitykset: _Jotun_ eli Jättiläinen, _Thurs, Troll,
Dverg_ eli kääpiö j.n.e. Ett'eivät paljastansa ole kuvituksen
synnyttämiä sadullisia olentoja, vaan todellakin merkitsevät vanhoja
asujaimia Skandinaviassa, näkyy selvästi Islannin historiallisista
saduista. Mutta ei ainoastaan yhtä olemassa ollutta kansaa, vaan
varmaankin kaksi eri kansakuntaa käypi näissä satujen mainitsemissa
nimissä eroittaa. Tämä mielestäni ei ole paljas todennäköisyys, vaan
täysi teko-asia, joka seisoo historiallisten todistusten nojassa.
Tahdon vähäistä laveammin selittää nämä todistukset.
Ensiksi nähdään selvästi, että Jotunit eli Jättiläiset ovat olleet
todellista kansaa, joka jo ennen Asaen tuloa on Skandinaviassa
asunut, mutta sittenkin monta vuosisataa pysynyt näiden uusien
tulijain keskellä ja rinnalla, milloin heidän vihollisinansa
milloin ystävinänsä. Niinpä lausutaan Hervarar-sadun alussa: "Ennen
Asaen tuloa Pohjan maihin, asui pohjaisilla seuduilla Jättiläisiä
ja Puoli-jättiläisiä; tapahtuipa sitten (Asaen tultua) paljon
sekaannusta kansain välillä, Jättiläiset naivat Mannheimista
(Ruotsin Asa-kansasta) ja muutamat Jättiläiset naittivat myös
sinne tyttäriänsä".[58] Erittäinkin jutellaan, etjä Njord,
Odin'in seuraaja, otti Jotunilaisen naisen, nimeltä Skade, joka
ei kuitenkaan sopinut hänen kanssansa, koska Nord tahtoi asua
meren lähisyydessä, mutta Skade tuntureilla, missä oli tottunut
hiihtämään ja metsästämään. Samaten Frey, Njord'in seuraaja, nai
Jotunilais-tytön, ja myöhemmiltä aioilta mainitaan useita mahtavia
miehiä, jotka isän tai äidin puolelta olivat jättiläis-sukuisia.
Mutta painavin esimerkki on Harald Kaunotukan naiminen 9:nnellä
vuosisadalla. Hänen aikanansa vielä oli eteläisessä Norjassa eräs
Jotunilainen Svasi eli Svade; tämä kutsui kuningasta pitoihin
joulu-aattona, jolloin Harald niin rakastui hänen tyttäreensä, että
hän otti sen puolisokseen, ja sittemmin, kun se häneltä kuoli, unohti
surusta koko valtakuntansa ja oli muuttua mielipuoleksi. Yleensä
Jotunilais-neidet kuvataan valkea-verisiksi sulottariksi, sinisillä
silmillä ja kullan-karvaisella (punaisella) tukalla.[59] Mutta ettei
Jotunilaisten ja Skandinavilaisten väli aina ollut tätä rauhallista
laatua, todistavat yltäkyllin jälkimäisten jumaluus-sadut, joissa
Asaen taistelukset Jotunilaisia vastaan nähtävästi kuvailee maan
valloitusta uusien tulijain kautta. Historiallisilta aioilta ei
myöskään puutu todistuksia, että viha vallitsi Jotunilaisten
ja Skandinavilaisten välillä. Islantilaiset kertomukset, jotka
nimittävät tämän vihollis-kansan: Jättiläiset, Vuorilaiset, Thursit,
Jotunit ja Trollit, kuvaavat heitä vihan väreillä, sanoen heidän
asuvan vuoren luolissa, pukeutuvan raakoihin vuotiin, harjoittavan
noitumista ja yöllisiä ryöstö-retkiä, eikä heillä olevan mitään muuta
hyvää tapaa, kuin että lupauksissaan lujasti pysyivät. Eräs kertomus
Adam bremeniläisen tykönä todistaa, että vielä 11:nnellä vuosisadalla
tekivät vuori-seuduiltansa aiottaisin pelättäviä ryöstö-retkiä
Ruotsin puolelle.[60]
Paljoa vähä-pätöisemmän sian Skandinavian taruissa pitävät _Dvergit_
eli kääpiöt. Nämäkin asuvat vuorenluolissa, ovat taitavia noituria
ja yhtyvät joskus naimisiinkin Skandinavilaisten kanssa. Mutta kun
Jättiläiset kuvataan roteviksi ja voimakkaiksi, ovat kääpiöt sitä
vastoin heikkoa ja pieniläntää väkeä, jonka ainoa mahti on viekkaus
ja noituminen.[61] Tästä käypi arvata, että Skandinavilaisten
tullessa Jotunit jo ovat vallitseva kansa, mutta Dvergit vanhempi ja
halvempi väestö.
Näitä molempia, Jotunit ja Dvergit, ei siis käy yhdeksi kansaksi
ymmärtää. Kuitenkin käytetään heistä yhteisesti nimet: _Troll ja
Finn_, josta on arvaaminen että ovat yhtä sukua olleet. Jälkimäinen
näistä nimistä liittää tarujen hämärät haahmot nykyisyyden
tunnetuihin kohtiin; se on sama nimi, jonka Norjalaiset vielä
meidän aikoina antavat Lappalaisille. Taruissa se alku-peräisesti
näyttää olleen Dvergien oma, mutta myöskin Jättiläinen Tjasse
(Tjazi) nimitetään Finniläis-hallitsija,[62] ja Svasi, joka naitti
tyttärensä Harald Kaunotukalle, kutsutaan sekä Jotuniksi että
Finniksi. Myöskin nimitys Troll lienee alku-peräisemmin merkinnyt
Dvergien kansaa, mutta käytetään usein myös Jotuneista.[63] Tästä
nimestä on nähtävästi sana: _thräll, träl, orja_; sillä luonnollista
on, että voitetun vihollis-kansan nimi tuli orjuutta merkitsemään.
Mutta paitsi sitä on itse sana troll tullut merkitsemään noitumista,
ja niinkuin jo on mainittu, olikin taikaus Dvergien etevin mahti.
Minun ei tarvitse muistuttaa, että Suomen-sukuisilla kansoilla ja
Turanilaisilla yleensä loitsiminen aina on ollut ylen suuressa
vallassa. Mutta erittäin on merkittävä, että se taikaus-laji, jota
Odin osasi harjoittaa, ja joka pidettiin kaikkien voimallisimpana,
kutsuttiin: _veidr_, ja tämä ei ole Skandinavilainen sana, vaan
Lappalainen: _seida_, merkiten _taikausta, taikakalua_.[64]
Epäilemättömäksi nyt mielestäni saapi katsoa, että ne Finnit, joita
muinais-tarut toisella nimellä kutsuvat _Dvergeiksi_, ovat samaa kuin
nyky-aian Lappalaiset; sillä tässä kohden on säilynyt herkeämätön
jakso, joka liittää muinaisuuden ja nykyisyyden yhteen. Niinkuin
Rask on osoittanut, käypi paikan-nimissä yli koko Skandinavian,
vieläpä Tanskassa asti, keksiä Lappalaisia jälkiä,[65] ja luultavaa
on, että Lapin kansa on Skandinaviassa se alku-väestö, joka
etelässä asuessaan vielä käytti kivisiä aseita.[66] Olen jo sanonut
todennäköiseksi, että muun Euroopan alku-väestö on tälle likeistä
heimoa, ja tällä tavoin saisimme arvata Lapin kansan ikää Euroopassa
kentiesi pariksi tuhanneksi vuodeksi e.Kr. Mutta tästä kansasta
täytyy kokonansa eroittaa ne Finnit, joita muinois-tarut tavallisesti
nimittävät _Jotuneiksi, Jättiläisiksi, Thurseiksi_. Ett'ei pieniläntä
Lappalainen ole voinut kuvituksessakaan muodostua Jättiläiseksi,
on jo itsestään silmiin-astuva asia. Mutta muinais-tarukin näyttää
tässä kohden säilyttäneen merkillisen todistuksen, joka väärin
ymmärrettynä on synnyttänyt kyllä kummallisia hairahduksia Pohjan
muinais-historiassa.
Tämä todistus on niinkutsuttu "Fundinn Noregr" eli juttu kuinka
Norjanmaa sai asujaimensa ("Hversu Noregr bygdist"), joka tosin
nykyisessä tilassan ei ole vanhempi 13:tta vuosisataa ja erinäisissä
tiedoissaan on historiallista arvoa vailla, mutta kuitenkin yleisessä
tarkoituksessansa näyttää sisältävän tärkeän teko-asian.[67] -- "Nyt
on kertominen kuinka Norja ensin asutettiin"; näillä alkusanoilla
ilmoitetaan sadun tarkoitusta. Sitten seuraa tarullinen sukujohto:
"Fornjotr oli kuninkaan nimi; hän vallitsi Jotlannissa, joka
kutsutaan Finnlanniksi (Suomi) ja Qvenlanniksi (Kainunmaa); se on
itä-puolella sitä meren-lahtea, joka menee Kantalahtea (eli Vienan
merta) kohden ja jonka me nimitämme Helsingjabotn (Pohjanlahti.)
Fornjotr'illa oli kolme poikaa; yhden nimi oli Hlerr, toisen Logi,
kolmannen Kāri". -- Kārista luetellaan seuraavat polvet: Jōkull
eli Frosti, Snār ja Thorri, joka viimeinen mainitaan hallineen
Jotlannissa,[68] Kvenlannissa ja Finnlannissa; Kvenit muka hänelle
uhrasivat talvi-sydännä, saadaksensa lunta ja suksi-keliä. Thorrilla
oli kaksi poikaa, Norr ja Gorr, ja yksi tytär, Goe. Goe katosi
näkyvistä, ja veljekset lähtivät häntä etsimään, kumpikin eri tiellä.
Gorr kulki mertä myöten eikä mitään löytänyt, mutta Norr ja hänen
seuransa lähti suksilla hiihtämään, karkoitti Lappalaiset, jotka
tahtoivat estää häntä menemästä Kiōl'in yli, ja valloitti sodalla
kylät ja maat sen lahden ympäri, "joka nyt kutsutaan Thrandheimiksi."
Etelä-norjassa hän vihdoin löysi sisarensa, vieläpä kohtasi
veljensäkin, jonka kanssa nyt jakoi vallan niin, että Gorrille tuli
saaret, mutta Norrille mannermaa. Sitten hän palasi siihen maahan,
jonka oli valloittanut ja nimitti sen Norveg. Hänen jälkeisensä
jakoivat maan keskenänsä pienempiin valtoihin.
Jokainen nyt helposti havaitsee, että koko tämä suknjohto sisältää
olemattomia henkiä; muutamat niistä merkitsevät luonnon voimia,
niinkuin _Logi_ tuli ja _Kāri_ tuuli, toiset taas, niinkuin
_Norr_, ovat kyhätyt paikallisten nimien selitykseksi. Mutta sadun
valta-ajatus kuitenkin on merkittävä, koska se johdattaa Norjan
ensimäiset asujaimet "Jotlannista, joka kutsutaan Finnlanniksi
ja Qvenlanniksi." Että tämä Jotland tässä on Jotunien maa,
samaa kuin satujen tavallisempi nimi _Jōtunheim_, tulemme kohta
tarkemmin näkemään. Tässä ensin on kysyminen, kutka ne asujamet
olivat, jotka nyt Vienan ja Pohjanlahden väliltä tunkeusivat
Kiōl'in yli Norjaan. Uudemmat Norjalaiset historioitsijat, esim.
Rud Keyser ja P. A. Munch, ovat sitä tietä tahtoneet johdattaa
Norjan Skandinavilaiset asukkaat sekä siihen sovittaa myöskin
Fundinn-Noregr-tarun.[69] Mutta sadun oma sisällys viittaa selvästi
Jotuneihin. _Fornjotr_, joka nähtävästi on ymmärrettävä _Fornjōtun_,
s.o. Muinais-jättiläinen, mainitaan muutoinkin Jotunina; samate
_Frosti_ ja _Snār_. Täydellä syyllä siis muistuttaa Keyser'kin,
että tarun yleisestä johdosta kävisi päättää, Norjan vallitsevan
väestön olleen Kveniläistä (Suomalaista) syntyperää, vaikka hänestä
semmoinen päätös on hullutusta.[70] Hän ei katso mahdolliseksi,
että toinen vallitseva väestö olisi voinut ennen Norjalaisia asua
Norjan maassa, ja että osa tästä väestöstä olisi voinut sekaantua
myöhemmin tulleisin Skandinavilaisiin, jättäen heille perinnöksi
jonkun määrän omia muinais-muistojaan. Mutta juuri semmoinen arvelu
saapi kylläksi puolustusta tunnetuista historiallisista kohdista.
Wielä 9:nnellä vuosisadalla, siis historiallisena aikana, mainitaan
useat miehet, jotka olivat seka-sukua (Halftroll, Half-risar,
Thussablendingar),[71] ja toisia Jotunilaisia jälkiä tavataan itse
Skandinavilaisten jumaluus-opissa. Thor, ukkosen-ilman haltia, on
alkuperäänsä nähtävästi Jotunilainen jumala, joka vasta myöhemmin
on siirtynyt Asaen jumaluus-oppiin, kun osa entisistä asujaimista
jo oli yhdistynyt vasta-tulleiden Skandinavilaisten kanssa.[72]
Silläpä uskottuakin, että orjat kuoltuansa eivät tulleet Odin'in
Valhallaan, vaan Thor'in luoksi, joka siis näytti olevan heidän
omituinen jumalansa.[73] Mutta mahtavienkin miesten seassa mainitaan
Thorin hartaimpina palvelijoina juuri ne, joiden oma sukuperä
kehutaan jollakin lailla Jotunilaiseksi, esim. Hlade-jaarlit
Norjassa. Merkittävä on, että juuri Norjanmaassa Thor enintä
palveltiin, ja että sadut varsinkin Norjanmaassa viittaavat
muinaiseen Jotunilais-väestöön. Sielläpä muka ennen oli Jättiläisiä
asunut, kunnes kuolivat sukupuuttoon jott'ei jäänyt kuin kaksi
Jättiläis-naista; sitten tuli maailman itä-seuduilta "ihmisellisiä
miehiä" (Skandinavilaisia), jotka ensin kärsivät paljon pahaa
Jättiläis-naisilta, kunnes alkoivat avuksensa huutaa "punapartaista"
Thoria, joka vasarallansa tappoi Jättiläis-naiset.[74] Tämän mukaan
eroitetaankin Thorissa kaksi eri muotoa. Vanha Thor on "Ǒku-Thor",
Thor vaunuissa ajajana,[75] joka ukkosen-ilmassa kulkee Dvergiä
hävittämässä. Semmoisena hän nähtävästi on Jotunilainen jumala, ja
hänen nimensä on selvästi sama kuin Wirolaisten _Tara_ ja Ostjakkien
_Tūrm eli Torom Ukko ylijumala_. Mutta saatuaan siansa Odinin
rinnalla "Asa-Thor'ina", on hän muuttunut "Jättiläisten surmaajaksi",
joka "kukistaa Muinais-jotunilaisten jumalien alttarit."
Jos nyt, niinkuin näistä seikoista päätän, Jotunit ovat todellista
kansaa, joka ennen Germanilaisten asujainten tuloa on pitänyt
Skandinavian hallussansa, niin on kysyminen: mitä sukua on
tämä vanhempi kansakunta ollut? Olen jo edellisessä osoittanut
todennäköiseksi, ett'ei Lapin kansaa tässä ole arvaamista, vaan
että Jotunit nähtävästi olivat maansa valloittaneet Lappalaiselta
alku-väestöltä. Mutta että Jotunitkin yhtä-hyvin olivat Suomen-sukua,
on mielestäni enemmän kuin todennäköistä. Ensiksi hekin mainitaan
Finniläis-nimellä, ja nimitykset _Jōtunheim_ ja _Finnland_
ovat Islannin muinais-runoissa yhtä. Tämä Jōtunheim on ensinnä
pohjois-puolella Asaen asuntoa, sitten itäpuolella merta nykyisessä
Suomenmaassa, mutta siirtyy myöhemmissä saduissa yhä idemmäksi
Pohjois-Venäjän seuduille, sitä myöten kuin tieto Suomen-sukuisista
kansoista lavenee.[76] Että nyt kaikilla näillä seuduilla, mihin
Jōtunheim milloinkin sioitetaan, ei ole muinaisuudessa muuta väkeä
asunut kuin Suomen-sukuista, se mielestäni on toinen todistus
Jotunien Sumnen-sukuisuudelle.
Tätä vastaan on muistutettu, että satujen Jotunit ja Finnit useinkin
kantavat Skandinavilaisia nimiä, esim. _Frosti ja Snār_. Mutta Raskin
vastaus on kyllä luonnollinen, että nämä nimet ovat käännöksiä
alku-peräisistä Jotunilaisista; itse Frosti on siihen esimerkkinä,
koska sen toisintona tavataan _Jōkul_, jonka juuri on Lapin _jegn_,
Suom. _jää_, Unk. _jég_. Useat muut Jotunilais-nimet eivät olekkaan
Skandinavian kielestä, vaan käyvät helposti johtaa Suomen-sukuisista,
esim. _Tjazi_, Lapin _tjatse, vesi, Svasi eli Svade_, Suom. _susi_
(Omanto _suden_), _Raumr eli Raumi_, Suom. _rauma, salmi_ (josta
Norjassa paikannimet: Raum-á, Raumsdalr, Raumelfi, Raumariki).[77]
Itse _Loki_, tämä Jättiläinen, jolla on paholaisen virka Asa-opissa,
on verrattava Syrjänin sanaan _ljok, paha, häijy_.[78] Rask on
myöskin osoittanut, että useat Jotunilaiset nimet sittemmin ovat
tulleet tavallisiksi Skandinavilaisten seassa; niinpä _Finn_ vielä
käytetään Islannissa, _Samr_ (Lapin _Same_, Suomen _Suomi_) tavataan
myöskin miehen nimenä,[79] ja lisäksi löytyy itse nimi _Suomi_ niiden
lähettiläisten joukossa, jotka Tanskan kuningas Hemming v. 811 pani
rauhan-tekoon Eiderin tykönä.[80]
Näistä kaikista syistä katson epäilemättömäksi, että Skandinavian
Jotunit ovat olleet Suomen-sukuista kansaa. Mutta paljoa vaikeampi
on tarkoin määrätä, mika sia sille on annettava Suomen heimojen
seassa. Jos kävisikin toteen näyttää, että nuo historiallisena
aikana mainitut Kainulaiset eli _Kvenit_ olisivat samaa kuin
Jotunit muinaisuudessa, se ei sittenkään meitä paljon auttaisi;
sillä Kvenien kansallisuus on yhtä hämärässä. Luonnollisesti
tulee tässä eteemme se kysymys, kutka ovat alku-asujamina olleet
tässä omassa Suomenmaassamme, joka, kuten jo mainitsin, myöskin
Jōtunheimiksi nimitettiin. Että Lappalaisia on täällä muinoin
asunut yli koko maan, on kylläkin todistettu asia; mutta nämä olen
jo edellisessä eroittanut pois Jotuneista. Tosin nyt meidänkin
muinais-tarut mainitsevat erästä Jättiläiskansaa, nimittäin _Hiidet
eli Hiiden väki_. Kuitenkin ovat Suomen runojen Hiidet vielä enemmin
tarullisia ja himmeitä olentoja kuin Skandinavian Jotunit. Lönnrot
on todistanut, että Suomen sana _hiisi_ on yhtä kuin Lapin sana
_seida_, ja arvelee edellisen muodostuneen jälkimäisestä.[81] Että se
koskaan olisi merkinnyt todellista kansaa, ei runot suinkaan ilmoita.
Samaten _Jättiläiset eli Metelin-jättiläiset_, joista runot eivät
mitään virka, saattavat tuskin johdattaa satujen maailmasta historian
alalle. Parempi toivo olisi toimittaa Pohjolan kansalle jotakin
historiallista arvoa, jos ei semmoinenkin yritys veisi liian kauas
nykyisestä aineestamme. Ylipäänsä Suomen kansan muinais-muistot eivät
ole aivan vanhoja; sillä itse kansa on tuhatta vuotta myöhemmin kuin
Skandinavilaiset asettunut asuinsioillensa.
Mutta Suomenmaan paikan-nimissä näyttää meille ilmaantuvan
todistuksia, että ennen Suomalaisten tuloa joku vanhempi väestö,
paitsi Lappalaiset, on Suomenmaassa asunut. Jo Castrén muistutti,
että nimi _Jurva_ on Syrjäniläinen (sanoista _jur_ pää ja _va_
vesi), mutta näyttää ajatelleen, että Suomalaiset olivat tuoneet
sen mukaansa itäisiltä seuduilta.[82] Nykyisin on D. E. D. Europæus
osoittanut, että tämmöisiä vieraita nimiä löytyy varsin suuri paljous
yli koko maan,[83] ja tämä seikka mielestäni todistaa täydellisesti,
että niitä kansoja, joiden kielistä nimet johdetaan, on ennen asunut
Suomenmaassa; sillä mahdotonta on ajatella, että Suomalaiset tänne
siirtyessään olisivat antaneet vieras-kielisiä nimiä niille uusille
paikoille, joihin tulivat. Nämä vieras-kieliset paikannimet ovat
kahta laija: Ostjakkilaiset ja Syrjäniläiset. Näistä edelliset
näyttävät olevan rajoitettuna pohjoisemmassa piirissä; sillä
Saimaasta etelään päin ei niitä paljon tavata; Venäjän puolella ovat
vahvimmassa ylisen Oniega-joen ja Suhhonan välillä. Syrjäniläiset
nimet sitä vastoin ulottuvat yli koko Suomen ja ovat Venäjän puolella
lukuisimmat eteläpuolella Valget-järveä. Tämä asia tosin tarvitsee ja
ansaitsee avarampaa tutkimusta; mutta että siinä ylehensä perää on,
ei ole epäilemistä, ja muutamat esimerkit ovat erittäin todistavia.
_Tuloma_-joki Lapissa lähtee Nuottajärvestä Jäämereen; mutta itse
_Tuloma_ eli oikeastaan _Tulova_ merkitsee: _nuotta-vesi_ Syrjäniksi.
_Imandra_ kutsutaan Lapiksi _Oaivjäyr_, s.o. _pää-järvi_, mutta on
itse Ostjakin kielinen, merkiten: _emä-järvi_ (Vogulin kielessä:
_tor_, järvi); samaten myöskin _Imatra_, joka oikeastansa lienee
ollut Saimaan nimi. Merkittävä on nimi _Lapua_ (Lap-va, Lapin-vesi),
koska se näyttää todistavan samaa, kuin nimet _Lapvesi, Lappajärvi_
todistavat Suomalaisten suhteen, nimittäin että Syrjäniläistenkin
tullessa Lappalaiset jo olivat maan vanhemmat asukkaat. Tarpeellinen
nyt olisi tämän viittauksen mukaan tutkia paikannimiä Ruotsinkin
puolella; sillä hyvin todennäköistä on, että nämä muinaiset Syrjänit
tai Ostjakit ovat Skandinavian satujen Jotunit. Olemme jo nähneet,
että _Thor_ on Ostjakien _Tūrm_ eli _Torom_, että _Loki_ kentiesi on
Syrjänin sanasta _ljok_. Mutta yhtäläisiä vertauskohtia lienee paljoa
isompi määrä mahdollinen vasta löytää.
Ovatko siis, kysyttäneen, Ostjakit ja Syrjänit Suomenmaasta
palanneet takasin Ural-vuoren seuduille? Sitä meidän ei tarvitse
välttämättömästi päättää; sillä ne Sytjänin- ja Ostjakin-heimoiset,
jotka Suomessa lienevät olleet, ovat saattaneet osaksi hävitä
sukupuuttoon, osaksi hämmentyä Suomalaisiin ja Lappalaisiin.
Kuitenkin on meille säilynyt nykyisten Ostjakien seuduilta
muutamia himmeitä taruja, jotka näyttävät osoittavan, että
joku osa sen-puolisista kansoista on ennen asunut lännempänä.
Strahlenberg'ille vakuuttivat Tomilaiset Ostjak-Samojedit, että
olivat tulleet "Sauomis Sembla'sta", joka, Strahlenbergin arvata, on
joko Suomen tai Lapin maa.[84] Stepanov samaten mainitsee Jenesein
Ostjakeilla olleen jonkun muinais-muiston läntisemmästä asumisestaan,
ja Schönström tapasi Woguleilla, Ostjakien lähimmillä sukulaisilla,
yhtäläisen tarun. Nämä muinais-tarut pitää Castrén perättöminä, tai
vähäpätöisistä seikoista syntyneinä.[85] Mutta edellä-mainittujen
teko-asiain kanssa yhdessä ne kuitenkin jotain painanevat.
Lopuksi vielä on mainitseminen, että Pohjois-venäjässäkin kulkee
taruja muinaisesta väestöstä, niinkntsutusta _Tshud_-kansasta,
joka on maailmasta kadonnut, muuttaen maan alle kumpuihinsa eli
kurganiinsa, missä nyt muka rauhassa elävät rikkauksineen. Heidän
pää-asuntonsa kuuluu olleen Koillis-venäjän joki-varret: Mesen,
Pjosa, Petshora, Ishma, Pishma, Tsylma, Jugrina, Vorotin j.m., missä
asuivat harvassa ja mainitaan milloin siirteleviksi paimentolaisiksi
milloin pysyväisiksi tilallisiksi. Heitä kiitetään kekseliäiksi
ja varsinkin taiteisin pystyviksi. Samojedit nimittävät heitä:
_Siirtje_, ja sanovat heidän olleen maakunnan alku-asujaimina, jotka
Samojedien tullessa pakenivat maan alle.[86] Samate juttelevat
Syrjänitkin, että nämä muinaiset Tshudit heitäkin pakenivat,
lähtien Petshoran-jokea alas ja viimein joutuen Kalgujeff-saarelle,
mihin kuolivat ja katosivat.[87] Castrén on osoittanut, että nämä
"vaalea-silmäiset Tshudit" eivät olleet mitään Pohjois-venäjän
nykyisiä kansakuntia, vaikka epäilemättä samaa Suomen-sukua kuin
Permalaiset, Syrjänit, Karjalaiset j.m., jotka Venäläiset nytkin
kutsuvat Tshud-nimellä, mutta kuitenkin aina eroittavat muinaisista
todellisista Tshudeista. Myöskin Lappalaiset mainitsevat erästä
"Tjude"-kansaa, heidän muinaista vihollistansa, jota vastaan muka
sotia kävivät.[88] Tämä kaikki todistaapi varsin samaa, mitä
Skandinavian muinais-tarut sekä paikan-nimet Suomenmaassa, että
joku mahtava, mutta nykyänsä kadonnut kansakunta on ennen muinoin
hallinnut Pobjois-euroopan alaa. Että kokonaisia kansakuntia voi
kuolla ja sukupuuttoon kadota, on teko-asia, josta nyky-aikoina
näemme esimerkin Amerikan Ruskea-nahoissa, vieläpä lähempänäkin
Samojedin kansassa, joka hautaansa kallistuu, ei ainoastaan muuksi
muuttumalla, vaan myöskin elonvoiman vaipumalla, koska syntyneiden
luku vuosittain on vähempi kuin kuolleiden.[89] Se on mahdotonta
kieltää, että kansakuntien iässä löytyy sama nuoruuden ja vanhuuden
vaihe kuin yksityistenkin elämässä, ja että heitäkin voi kuolema
kohdata, kun ovat tehtävänsä tehneet, ikänsä eläneet, aialta
jääneet. Tämmöinen epäilemättä on ollut Muinais-Tshudien, muinaisten
Finniläisten ja Jotunien kohtalo. Mitä kansaa nämä oikeastaan
lienevät olleet, sitä ei tutkimus nykyisillä apu-neuvoillaan voi
tarkkaan määrätä. Mutta toivottava on, että tähänkin seikkaan vielä
kielitiede tulee valoa levittämään.
Eikä ole tämä ainoa seikka, joka tällä alalla odottaa kieli-tieteen
valaisemista. Ala leviää läntiseen ja eteläiseen Eurooppaan, ja
kysymys herää, missä suhteessa Jotunit ja Muinois-Tshudit toiselta
puolen sekä Euroopan alku-väestö toiselta seisoivat toisihinsa.
Sula turhuus olisi tähän yrittää vastausta, niinkauan kuin ei
kumpikaan verrattava vielä ole paremmin tunnettu. Ainoastaan se on
muistutettavaa, että samatekkuin Skandinaviassa kaksi Suomensukuista
kansaa käypi eroittaa ennen Arjalais-väen tuloa, niin etelässäkin
Turanilaisuus on saattanut ilmestyä useassa eri kerroksessa. Kysymys
Euroopan alkuväestöstä on siis moni-haarainen ja kaikki jyrkkä päätös
petollinen. Ja kun myöhemmin tulemme Kreikkalaisten ja Romalaisten
antamissa tiedoissa keksimään Suomensukuisia kansoja, esim. Weikselin
seuduilla, ei ole helppo sanoa, ovatko nämä särjetyitä kappaleita
Euroopan alku-väestöstä, vai etu-joukkoja jossakussa uudessa Aasiasta
tulleessa siirto-jaksossa.