Ritari Huldbrandin häät.
Jos teille kertoilisin, millä tavoin Ringstettenin linnassa hääjuhlaa
vietettiin, niin tuntuisi teistä siltä, kuin näkisitte ko'on
välkkyileviä ja riemastuttavia koruja, mutta sen ylitse mustan
suruharson levitetyksi, jonka häämyisestä verhosta koko ihanuus
vähemmin muistuttaisi hupia kuin ivaa kaikkien maallisten ilojen
katoavaisuudesta. Mikään aaveellisen häiriön tapainen ei juhlintaa
tärvellyt, sillä tiedämmehän, että linna oli uhkaavien vetehisten
kummitteluista puhdistettu paikka. Mutta ritarista, kalastajasta ja
kaikista vieraista tuntui siltä, kuin olisi vielä päähenkilö puuttunut
juhlasta ja kuin olisi tänä päähenkilönä tullut olla kaikkien
rakastaman, leppoisen Undinen.
Milloin vain ovi avautui, tuijottivat kaikkien silmät väkisinkin sille
suunnalle, ja kun tulija ei sitten ollut muu kuin pöydänkattaja uusia
ruokalajeja kantamassa tahi edeskäypä yhä jalompaa viiniä tuomassa,
katselivat kaikki taas apeina eteensä, ja siellä täällä ehkä
singahtaneet leikin ja raton kipinät sammuivat kaihoksi van muistelun
kasteeseen. Morsian oli kaikista kevytmielisin ja siksi tyytyväisinkin;
mutta yksinpä hänestäkin tuntui toisinaan kummalliselta, että hän istui
vihreä seppele päässään ja kullalla kirjailtu puku yllään pöydän
yläsijalla, Undinen maatessa kylmänä ruumiina Tonavan pohjassa tai
ajelehtiessa edelleen aalloilla merta kohti. Sillä siitä asti kuin
hänen isänsä oli tuohon tapaan lausunut, kaikuivat sanat alati hänen
korvissaan eivätkä etenkään tänään ottaneet hetkeksikään tauotakseen.
Seurue poistui tuskin yönkään ollessa alulla, ei sulhasen toivovan
kärsimättömyyden hajaannuttamana, kuten häätilaisuuksissa muulloin,
vaan ainoastaan ilottoman alakuloisuuden ja turmaa ennustavien
aavistusten erilleen painostuttamina. Bertalda läksi riisuutumaan
naissaattueensa, ritari palvelijainsa kanssa; leikkisän iloisesta
neitosien ja nuortenmiesten morsian- ja sulhassaatosta ei tässä
sumeassa juhlassa ollut puhetta.
Bertalda tahtoi elvyttäytyä; hän levitytti eteensä Huldbrandin
lahjottaman upean koristeen sekä ylellisiä vaatteita ja huntuja, niistä
määrätäkseen huomispäiväisen pukeutumisensa mitä kauneimmaksi ja
herttaisimmaksi. Hänen palvelijattarensa iloitsivat saadessaan aiheen
haastella nuorelle emännällensä kaikenlaista riemukasta ja ylistellä
vastavihityn kauneutta mitä innostuneimmin. Näihin puheluihin
syvennyttiin syventymistään, kunnes viimein Bertalda kuvastimeen
katsoen huokasi:
"Voi, mutta näettekö kesakkojen alkua tässä kaulani sivulla?"
Toiset katsoivat ja huomasivat valtijattarensa puhuvan totta, mutta
viehättäväksi luomeksi he sitä sanoivat, pikku täpläseksi, joka vain
paransi hienon hipiän valkeutta. Bertalda pudisti päätänsä ja arveli
sen kuitenkin aina jäävän virheeksi.
"Ja minä pääsisin siitä eroon", pahotteli hän viimein. "Mutta linnan
kaivo on suljettu; siitä minä ennen ammennutin oivallista, ihoani
puhdistavaa vettä. Olisipa minulla vain tänään sitä pullollinen!"
"Sekö vain pulana?" nauroi nokkela palvelijatar ja livahti kamarista.
"Eihän hän niin hupakko liene", kysyi Bertalda mieluisasti
hämmästellen, "että vielä tänä iltana vierityttää kaivon paaden
sijoiltaan?"
Silloinpa kuultiinkin jo miesten tömisyttävän pihamaata ja ikkunasta
nähtiin puuhakkaan palvelijattaren ohjaavan heidät suoraa päätä
kaivolle; heillä oli vipusimia ja muita työkaluja olallaan.
"Se on kyllä tahtoni mukaista", myhäili Bertalda; "kunhan ei vain
kestäisi kauvan."
Ja ilahtuneena tunteesta, että hänen vihjauksensa nyt sai aikaan sen,
mikä häneltä kerran tuskallisesti evättiin, katseli hän työskentelyä
kuutamoisella linnan pihalla.
Miehet punnersivat isoa paatta koholle; toisinaan kai siinä joku
huokasikin muistaessaan rakastetun emäntävainajan työtä tässä
tuhottavan. Mutta työ kävi muuten paljoa keveämmin kuin oli luultukaan.
Oli kuin olisi jokin voima kaivosta päin autellut kiven kohoamista.
"Ihanpa tuntuu siltä", puhelivat miehet kummissaan keskenään, "kuin
olisi kaivosta tullut suihkulähde."
Korkeammalle ja korkeammalle nousi paasi, ja melkein miesten avuttakin
vieri se verkalleen kumeasti jymähtäen pihakivitykselle. Mutta kaivon
aukosta kohosi valkean vesipatsaan näköinen juhlallisesti esille;
ensimältä he ajattelivat suihkulähteestä totta tulevan, kunnes
havaitsivat ilmiön valjuksi, valkeaan harsoon hunnutetuksi
nais-olennoksi. Se itki katkerasti, kohotti kätensä päänsä yli
tuskaisesti niitä väännellen ja asteli hitain, vakavin askelin
linnarakennusta kohti. Hajalleen säntäsi linnanväki kaivolta; valjuna,
kauhun kangistamana, seisoi morsian palvelijattarinensa ikkunassa.
Edetessään sen alitse katsoi olento vaikertaen ylös häneen, ja Bertalda
oli hunnun alta tuntevinaan Undinen kalpeat kasvonpiirteet. Mutta
ohitse kulki vaikertaja raskaasti, väkinäisesti, viivytellen, kuin
telotukseen. Bertalda kirkui, että piti huutaa ritaria saapuville;
kamarineidoista ei yksikään uskaltanut hievahtaa paikaltaan, ja
morsiankin mykistyi jälleen, kuin omaa ääntänsä säikkyen.
Naisten jäädessä ikkunan ääreen liikahtamattomiksi kuin kuvapatsaat,
oli inha kulkijatar ehtinyt linnarakennukseen, noussut ylös tuttuja
portaita, astunut läpi tuttujen suojamien, yhä kyynelehtien. Oi, kuinka
toisin olikaan hän aikoinaan täällä käyskennellyt!
Ritari oli päästänyt palvelijat luotansa. Puoleksi riisuutuneena seisoi
hän apein mielin ison kuvastimen edessä; vahakynttilä paloi himmeästi
hänen vieressään. Silloin naputettiin ovelle hiljaisen hiljaisin
sormin. Undine oli ennen sillä tavoin naputtanut, tahtoessaan tehdä
hänelle herttaista kiusaa.
"Pelkkää kuvittelua kaikki!" virkahti ritari itsekseen. "Minun on
mentävä häävuoteeseen."
"Niin onkin, mutta kylmään!" kuuli hän oven takaa itkevän äänen
sanovan, ja sitte hän kuvastimesta näki oven avautuvan, vitkaan,
vitkaan, ja valkean kulkijattaren astuvan huoneeseen, säveästi vetäen
oven perässään kiinni.
"Ovat avanneet kaivon", hän sanoi hiljaa; "nyt olen täällä, ja nyt
sinun täytyy kuolla."
Ritari tunsi salpautuvassa sydämessään, ett'ei mitenkään voisi toisin
ollakaan, mutta peitti käsin silmänsä ja pyysi:
"Älä saata minua kuoleman hetkellä järjiltäni hirmusta. Jos kannat
kauhistavia kasvoja huntusi alla, niin älä sitä kohota, ja tee minusta
loppu minun sinua näkemättäni."
"Oi" vastasi haamu, "etkö siis tahdo nähdä minua vielä yhden ainoan
kerran? Olen kaunis kuten silloinkin, kun minua järven niemekkeellä
kosit."
"Voi, jospa niin olisi", huokasi Huldbrand, "ja jospa saisin kuolla
sinun suudelmaasi!"
"Varsin hyvin, lemmittyni", vastasi toinen. Ja huntunsa hän heitti
taaksepäin, ja taivaallisen kauneina säteilivät hänen suloiset
kasvonsa. Rakkautta ja kuolon läheisyyttä vapisten kumartui ritari
häntä kohti; tämä soi hänelle taivaallisen suudelman, mutta ei
päästänyt häntä enää irti, vaan puristi häntä kiihkeämmin rintaansa
vasten ja itki kuin tahtoen sielunsa sulaannuttaa itkuna. Kyyneleet
pulppuilivat ritarin silmiin ja aaltoilivat armaana tuskana hänen
rinnassaan, kunnes hän veti viimeisen hengähdyksensä ja vaipui
kauneilta käsivarsilta hiljalleen lepovuoteensa pieluksille.
"Olen itkenyt hänet kuoliaaksi", sanoi haamu muutamille palvelijoille,
jotka kohtasivat hänet eteishuoneessa, ja asteli peljästyneiden
keskitse hitaasti ulos kaivoa kohti.