Ritarin uni.
Yön ja aamusarastuksen vaiheilla makasi ritari vuoteellaan puoleksi
valveillaan, puoleksi nukkuen. Jos hän tahtoi kerrassaan vaipua uneen,
niin tuntui kuin olisi häntä vastassa ollut jokin kauhukuva
pelottelemassa hänet takaisin, koska unessa oli kummituksia. Mutta jos
hän taasen ajatteli täydellä todella valveutua, niin hänen ympärillään
leyhyili ikäänkuin joutsenensiivin ja hyväilevin aallonsiukumisin, joka
kerta herpaannuttaen hänet mieluisesti huumaantuneena takaisin
epämääräiseen tilaansa.
Mutta vihdoin lienee hän sentään kokonaan nukahtanut, sillä hänestä
tuntui joutsenenhyminä kohottavan hänet oikeille siiville ja
kuljettavan häntä kauvas yli maitten ja vesien, mitä ihanimman joikunan
säestyksellä.
"Joutsenen joiku, joutsenlaulu", täytyi hänen tuon tuostakin hokea
itsekseen, "sehän merkinnee kuolemaa."
Mutta sillä oli luultavasti vielä toinenkin merkitys. Hän oli nimittäin
äkkiä leijailevinaan Välimeren yllä. Joutsen laulahti ihan
törähdyttämällä hänen korvaansa, että tämä oli Välimeri. Ja alas vesiin
katsellessaan ne muuntuivat silkaksi kristalliksi, niin että hän kykeni
tähystelemään ihan pohjaa myöten. Hän riemastui siitä kovin, sillä nyt
hän näki Undinen istumassa kuulakan kristalliholvauksen alla. Tosin hän
itki vuolaasti ja näytti paljoa surullisemmalta kuin niinä onnellisina
aikoina, jotka he olivat yksissä viettäneet Ringstettenin linnassa,
etenkin alussa, ja jälkeenpäinkin vähää ennen onnettomalle
Tonavanmatkalle lähtöä.
Ritari ei voinut olla tuota kaikkea hyvin seikkaperäisesti ja hartaasti
ajattelematta, mutta Undine ei näyttänyt häntä huomaavan. Hänen
luokseen astui sillävälin Vilpo ja tahtoi soimata hänen
kyynelehtimistänsä. Silloin hän hillitsi itsensä ja katseli setäänsä
ylväästi ja käskevästi, niin että tämä melkein säikkyi.
"Joskin asun täällä vetten alla", sanoi hän, "niin olen toki tuonut
sielun muassani. Ja siksi saan itkeäkin, vaikk'et ollenkaan kykenekään
tajuamaan, mitä sellaiset kyyneleet ovat. Nekin ovat autuaat, kuten
kaikki on autuasta sille, jossa elää uskollinen sielu."
Vilpo pudisti uskomattomana päätänsä ja virkkoi kotvan mietittyänsä:
"Ja kuitenkin, veljentyttöseni, olet sinä alkuainelakiemme alainen,
joten sinun täytyy tuomarina saattaa hänet hengiltä, jos hän menee
uusiin naimisiin ja käypi sinulle uskottomaksi."
"Hän on vielä tänä hetkenä leski", vastasi Undine, "ja rakastaa minua
murheellisessa sydämessään."
"Mutta samalla hän on sulhanenkin", naureskeli Vilpo pilkallisesti, "ja
kunhan kuluu parikaan päivää, niin on papillinen siunaus saatu, ja
silloin täytyy sinun nousta maan päälle kaksivaimoisen tuhon
tuottajaksi."
"Minähän en voi", myhäili Undine vastaan. "Olenhan sinetinnyt kaivon
itseltäni ja itseni kaltaisilta lujasti umpeen."
"Mutta kun hän loittonee linnastansa", huomautti Vilpo, "tahi joskus
uudestaan avauttaa kaivon! Sillä varmaankin hän ani vähäisen ajattelee
kaikkia tuollaisia seikkoja."
"Siksipä juuri", puheli Undine yhäti myhäillen kyyneltensä lomassa,
"siksipä juuri leijaileekin hän nyt hengessään Välimeren yllä ja
uneksii varotuksekseen tämän keskustelumme. Olen huolekkaasti
järjestänyt siten."
Silloin Vilpo vimmaisena katsoi ylös ritariin, uhkaili, polki jalkaa ja
ammahti sitte nuolen nopeudella aaltojen alle. Näytti siltä kuin
paisuisi hän suuttumuksesta valaskalaksi. Joutsenet alkoivat taas
joikua, leyhytellä, lentää, ritarista tuntui alppivuoria ja virtoja
lipuvan hänen allaan, hän oli leijuvinaan viimein Ringstettenin linnaan
ja heräävinään vuoteellaan.
Heräsikin hän tosiaan vuoteellaan, ja samassa astui huoneeseen hänen
asepoikansa, kertoen Isä Heilmannin vielä viipyvän seudulla.
Nuorukainen oli edellisenä yönä tavannut hänet metsämajassa, jonka tämä
oli taivutellut kokoon puiden oksista sekä kattanut sammalilla ja
risuilla. Kysymykseen, mitä hän täällä teki, kun ei kerran tahtonut
siunausta toimittaa, oli ollut vastauksena:
"Siunauksia on muitakin kuin vihkialttarilta annettavia, ja jollen
ole häiksi tullut, niin kukaties olen valmistautunut muuhun
juhlatilaisuuteen. Täytyy odottaa asiain menoa. Eiväthän sitäpaitsi ilo
ja itku ole kovinkaan kaukana toisistaan, ja ken ei ehdoin tahdoin
ummista silmiänsä, hän sen kyllä oivaltaa."
Ritari sai kaikenlaisia ihmeellisiä ajatuksia näiden sanojen ja unensa
johdosta. Mutta ylen on vaikea peruuttaa asiata, joka ihmiselle on
kerran varmana lyöttynyt mieleen, ja niinpä jäikin kaikki ennalleen.