Ritari Huldbrandin hautaus.
Isä Heilmann oli saapunut linnaan heti kun Ringstettenin ritarin
kuolema oli tullut seudulla tiedoksi, ja ihan samalla hetkellä saapui
hän, kun onnettoman parin vihkinyt munkki kauhun ja kammon valtaamana
pakeni linnasta.
"Ei ole sillä väliä", vastasi Heilmann, kun hänelle tästä mainittiin;
"nyt alkaa minun virantoimitukseni, enkä minä tarvitse kumppania."
Hän alkoi lohdutella leskeksi joutunutta morsianta, niin vähän hedelmiä
kuin kehottelut kantoivatkin hänen maailmallisessa sydämessään. Vanha
kalastaja sitä vastoin mukautui, joskin sydämensä pohjasta suruissaan,
paljoa paremmin tyttärensä ja vävynsä saamaan kohtaloon, ja Bertaldan
herkeämättä soimatessa Undinea murhaajattareksi ja velhoksi, sanoi
vanha mies nöyrästi:
"Ei varmaankaan voinut käydä toisin. En siinä näe muuta kuin Jumalan
tuomion, eikä tietenkään ole Huldbrandin kuolema kenenkään sydämeen
koskenut kipeämmin kuin sen, jonka täytyi saattaa hänet päiviltä,
hyljätyn Undine-poloisen!"
Hän autteli hautajaisten järjestämistä vainajan arvon mukaisiksi. Tämä
oli haudattava erääseen kirkkokylään, jonka kalmistossa kaikkien hänen
esi-isiensä haudat olivat ja joita he, kuten hän itsekin, olivat
suosineet runsailla vapautuksilla ja lahjoilla. Kilpi ja kypäri olivat
jo arkun kannella, joutuaksensa mukana hautaan, sillä Ringstettenin
Huldbrand oli kuollut sukunsa viimeisenä. Surusaatto lähti kolkkoon
kulkuunsa, veisaten herttaisen hiljaiselle sinitaivaalle valitusvirsiä;
Heilmann asteli korkeata ristiinnaulitunkuvaa kantaen edellä, ja häntä
seurasi vanhan isänsä tukemana lohduton Bertalda.
Silloin nähtiin äkkiä mustapukuisten itkijänaisten keskessä
leskisaattueessa lumivalkea olento tiheään hunnutettuna; kiihkeästi
voihkaillen väänteli tämä käsiänsä. Hänen naapurinsa alkoivat tuntea
salaista kammoa; he väistyivät taamma tahi sivumma, liikehtimisellään
vielä enemmän säikyttäen toisia, joiden rinnalle valkea vieras nyt
joutui, niin että pelkästään sen takia alkoi surusaatossa syntyä
epäjärjestystä. Muutamat soturit olivat siksi rohkeita, että tahtoivat
olentoa puhutella ja häätää hänet saatosta, mutta heiltä hän ikäänkuin
sormien välitse väistyi ja näkyi taas kuitenkin verkkaisen juhlallisin
askelin etenemässä ruumissaaton mukana. Viimein hän palvelijattarien
alituiseen väistellessä tuli ihan Bertaldan taakse. Nyt hän pysytti
käyntinsä hyvin vitkallisena, joten leski ei häntä huomannut, hänen
hyvin nöyrästi ja säveästi kulkiessaan takana kenenkään häiritsemättä.
Kirkkomaalla ruumissaatto asettui piiriin avoimen haudan ympäri.
Silloin havaitsi Bertalda kutsumattoman seuraajattarensa, ja puolittain
vihasta, puolittain kauhusta hätkähtäen käski hän tätä poistumaan
ritarin lepopaikalta. Mutta hunnutettu pudisti päätänsä hiljaisesti
kieltäen ja kohotti kätensä kuin nöyrästi pyytäen Bertaldaa kohti. Tämä
tunsi suurta liikutusta ja oli pakotettu kyynelin muistelemaan, kuinka
ystävällisesti Undine oli Tonavalla tahtonut hänelle korallikaulanauhan
lahjottaa. Lisäksi viittasi Isä Heilmann hiljaisuutta vaatien, kun
tahdottiin hiljaisessa hartaudessa rukoilla vainajan puolesta, jonka
kumpu alkoi kasautua. Bertalda vaikeni ja vaipui polvilleen; kaikki
polvistuivat, haudankaivajatkin, valmiiksi lapioittuansa.
Mutta kun jälleen noustiin seisaalleen, oli valkea vieras kadonnut.
Hänen polvistumapaikallaan kumpusi hopeankirkas lähde nurmikosta. Se
Urisi ja lirisi edelleen, kunnes oli melkein kokonaan kiertänyt ritarin
hautakummun; sitte se kulkuansa jatkaen valui kalmiston sivulla olevaan
hiljaiseen lampeen. Vielä myöhäisinä aikoina kuuluvat kylän asukkaat
osotelleen lähdettä ja olleen siinä varmassa käsityksessä, että tämä
oli hyljätty Undine-poloinen tuolla tavoin yhäti lemmittyänsä
syleilemässä leppein käsivarsin.