Huldbrandin toinen rakkaus.
Pitäisikö sanoa, että kaihollamme valitettavasti, vai onneksi, ei ole
mitään oikeata pysyväisyyttä? Tarkotan oikein syvällistä ja elämämme
lähteestä ammentavaa kaihoa, joka niin ykseytyy menetetyn rakkaamme
kanssa, ett'ei hän enää olekaan siltä kadoksissa ja että se muodostuu
vihityksi pyhäköksi hänen kuvansa ympärille koko elämän ajaksi, kunnes
verho jälleen kohoaa sen ja meidän väliltämme. Tosin säilyykin hyvillä
ihmisillä sellainen pyhäkkö, mutta se ei kuitenkaan enää ole ensimäistä
oikeata kaihoa. Muita, vieraita kuvia on tunkeutunut välille; saamme
lopulta kokea kaiken maallisen katoavaisuutta murheeseemmekin nähden,
ja niinpä täytyy minun sanoa: Valitettavasti ei kaihollamme ole mitään
oikeata pysyväisyyttä!
Sitä koki Ringstetteninkin ritari; menestyksekseenkö, sen kuulemme
tämän kertomuksen jatkuessa. Alussa ei hän voinut muuta kuin katkerasti
itkeä, kuten hyväsydäminen Undine rukka oli itkenyt hänen riistäessään
tältä kädestä välkkyvän koristeen, jolla tämä oli tahtonut niin
kauniisti sovittaa kaiken. Ja silloin ritari ojensi kättänsä kuten
hänkin, ja hyrähti aina taas itkemään kuten hän. Hänellä oli salaisena
toiveena lopulta sulautua kyyneliinsä hänkin; ja eikö meille
toisillekin usealle ole suuressa surussa samanlainen ajatus tuonut
tuskallista viihdykettä? Bertalda itki mukana, ja he elelivät kauvan
ihan hiljaisesti keskenään Ringstettenin linnassa, hellien Undinen
muistoa ja entisen kahdenkeskisen mieltymyksensä melkein tyyten
unohtaneina. Sen sijaan siihen aikaan useasti saapuikin lempeä Undine
Huldbrandin luokse unessa; hän silitteli ritaria lempeästi ja hellästi
ja poistui sitten yhäti itkien, niin että toinen herätessään ei
useinkaan oikein tiennyt, mistä hänen poskensa olivat niin kosteat:
Undinenko vaiko vain hänen omista kyynelistään.
Unikuvat kävivät kuitenkin ajan mittaan harvinaisemmiksi, ritarin apeus
heikkeni. Silti ei hän kenties olisi eläissään muuta toivoillut kuin
tuolla tavoin edelleenkin hiljaisesti muistella Undinea ja hänestä
puhella, ellei vanha kalastaja olisi odottamattomasti ilmestynyt
linnaan ja nyt täydellä todella vaatinut Bertaldaa lapsenansa takaisin.
Undinen katoaminen oli tullut hänen tiedokseen, eikä hän tahtonut enää
sallia Bertaldan oleskelevan linnassa yksinäisen ritarin luona.
"Sillä minä en nyt ollenkaan välitä siitä, rakastaako minua tyttäreni
vai eikö", puheli hän, "mutta kunniallisuus on kysymyksessä, ja missä
se puhuu, siellä ei millään muulla ole sanomista."
Tämä vanhan kalastajan mieliala ja se yksinäisyys, joka Bertaldan
lähdettyä autioksi jäävän linnan kaikista suojamista ja käytävistä
uhkasi kaameasti ahdistella ritaria, saivat puhkeamaan esille sen, mikä
oli aikaisemmin uinunut ja Undinea surressa unohtunut: Huldbrandin
mieltymyksen kauniiseen Bertaldaan.
Kalastajalla oli paljon väitettävänä ehdotettua avioliittoa vastaan.
Undine oli ollut vanhukselle kovin rakas, ja hän arveli, että tuskinhan
vielä tiedettiinkään, oliko kadoksiin joutunut tosiaankin kuollut.
Mutta jos hänen ruumiinsa todella makasikin kylmänä ja jäykkänä Tonavan
pohjassa tai ajelehti aaltojen mukana merelle, niin oli Bertaldalla
syytä hänen kuolemaansa, eikä hänen soveltunut asettua häädetyn
lemmikin sijalle. Mutta ritaristakin kalastaja piti hyvin paljon;
lisäksi vaikuttivat paljoa leppoisemmaksi ja alttiimmaksi kehittyneen
tyttären pyytelyt ja Undinen kohtaloa säälittelevät kyyneleet. Kai hän
lopultakin antoi suostumuksensa, sillä hän jäi vastustelematta linnaan,
ja pikalähetti toimitettiin noutamaan ritarin toisiin vihkiäisiin Isä
Heilmannia, joka oli onnekkaina entispäivinä siunannut Huldbrandin ja
Undinen liiton.
Mutta tuskin oli hurskas mies lukenut Ringstettenin ritarin kirjeen,
kun hän jo läksi matkalle linnaan vielä kiireisemmin kuin sanansaattaja
oli sieltä tullutkaan. Nopeasta kävelystä hengästyessään tai vanhoja
raajoja väsymyksen kolottaessa tapasi hän puhella itsekseen:
"Kenties on vääryys vielä ehkäistävissä; älä lyyhisty ennen kuin matkan
perillä, raihnainen ruumis!"
Ja uudistunein voimin tempausi hän silloin liikkeelle, vaeltaen ja
vaeltaen pysähtymättä, levähtämättä, kunnes kerran iltamyöhällä astui
linnan lehvistön siimestämälle pihalle. Morsiuspari istui käsikkäin
puiden katveessa, vanha kalastaja mietiskelevänä heidän vieressään.
Heti Isä Heilmannin tuntiessaan hypähtivät he seisaalleen ja
tunkeusivat hänen ympärilleen tervetuloa toivottelemaan.
Mutta hänpä lyhyin sanoin pyysi sulhasta vetäytymään hänen kanssaan
linnaan. Kun tämä kummasteli ja vitkasteli, sanoi hurskas hengenmies:
"Miksi kauvemmin vaatisinkaan saada puhutella teitä kahden kesken,
herra ritari? Sanottavani koskee yhtä hyvin Bertaldaakin ja kalastajaa,
ja mitä ihmisen kuitenkin joskus täytyy kuulla, sen hän mieluummin
kuulkoon hetikin. Oletteko ihan varma siitä, ritari Huldbrand, että
ensimäinen puolisonne on tosiaankin kuollut? Minusta tuskin tuntuu
siltä. En kylläkään tahdo puhua mitään siitä, miten ihmeellinen hän
lienee ollut olemukseltaan, enkä siitä mitään varmaa tiedäkään. Mutta
hurskas, paljossa uskollinen vaimo hän oli, siitä ei ole
epäilemistäkään. Ja neljänätoista yönä hän on nyt unessani seissyt
vuoteeni vierellä, tuskallisesti väännellen hentoja kätösiänsä, ja
ehtimiseen voihkien: 'Oi, ehkäiskää hänet, rakas isä! Minä elän vielä!
Oi, pelastakaa hänen ruumiinsa! Oi, pelastakaa hänen sielunsa!' Minä en
ymmärtänyt, mitä näky tahtoi; silloin sain viestinne ja nyt riensin
tänne, en yhdistämään, vaan erottamaan, mikä ei saa kuulua yhteen.
Luopukaa neidistä, Huldbrand! Luopukaa ritarista, Bertalda! Hän kuuluu
vielä toiselle, ja ettekö näe kadonneen puolison kaihoa hänen valjuilla
poskillansa? Tuollaiselta ei mikään sulhanen näytä, ja henki sanoo
minulle, että jos ette hänestä luopuisikaan, niin ette kuitenkaan
konsanaan ole iloissanne."
Kaikki kolme tunsivat sisimmässään, että Isä Heilmann sanoi totuuden,
mutta eivät vain tahtoneet sitä uskoa. Vanha kalastajakin oli nyt jo
niin soaistunut, että arveli mahdottomaksi menetellä toisin kuin olivat
näinä päivinä alituiseen puhelleet keskenään. Siksi he rajun ja
tuskaisen hätäisesti kiistelivät kaikin hengenmiehen varotuksia
vastaan, kunnes tämä viimein päätänsä pudistellen ja apeilla mielin
poistui linnasta, ottamatta tarjottua yösijaa vastaan seuraavaan
aamuunkaan asti tahi maistamatta mitään esille kannettuja virvokkeita.
Mutta Huldbrand uskotteli itselleen, että vanhus oli joutunut
päähänpistojen valtaan, ja lähetti aamun koitteessa kutsun lähimpään
luostariin eräälle toiselle hengenmiehelle, joka empimättä lupasikin
vihkimisen toimittaa lähipäivinä.