Matka Wieniin.
Viime tapauksen jälkeen elettiin linnassa hiljaisesti ja rauhallisesti.
Ritari tajusi yhä paremmin ja paremmin vaimonsa enkelillisen hyvyyden,
joka oli peräti kauniisti ilmaantunut siinä, että hän oli ratsastanut
pelastajaksi Mustaanlaaksoon, missä Vilpo-sedän valta jälleen alkoi.
Undine itse tunsi sitä rauhaa ja turvallisuutta, jota vailla ei ole
milloinkaan mieli harkitusti havaitessaan olevansa oikealla tolalla, ja
lisäksi herätti hänessä miehensä uudestaan elpyvä rakkaus ja kunnioitus
monenlaista toivon ja ilon kajastusta. Bertalda taasen osottausi
kiitolliseksi, nöyräksi ja araksi, yrittämättä esittää näitä mielen
ilmaisuja jollakin tavoin ansiokkaiksi. Milloin jompikumpi aviopuoliso
tahtoi sanoa hänelle jotakin selittävää kaivon sulkemisesta tahi
Mustanlaakson seikkailusta, pyysi hän hartaasti, että häntä
säästettäisiin niiden mainitsemiselta, koska hän liiaksi häpesi
esiintymistänsä edellisessä kohtauksessa ja liiaksi säikkyi
jälkimäistä. Siksi ei hän saanutkaan kumpaisestakaan kuulla sen
enempää; ja mitä tarvista näyttikään siihen olevan? Olivathan rauha ja
riemu ilmeisesti asettuneet Ringstettenin linnaan. Siitä varmistuttiin
aivan epäilemättömiksi ja arveltiin, ett'ei elämä nyt enää voisi kantaa
muuta kuin viehättäviä kukkia ja hedelmiä.
Noin virkistävissä oloissa oli talvi tullut ja mennyt, ja kevät
pilkisteli iloisille ihmisille helakanvihreine silmuinensa ja
vaaleansinisine taivainensa. Sen oli mieli kuten heidän, ja heidän
kuten sen. Ihmekö siis, että sen haikarat ja pääskyset heissäkin
matkahalun herättivät! Heidän kerran ollessaan huvikävelyllä alas
Tonavan lähteitä kohti kuvaili Huldbrand tuon jalon virran ihanuutta,
sen paisuvaa juoksua halki siunattujen seutujen, upean Wienin loistavaa
kohoamista sen rannoilla, ja sen askel askeleelta joka suhteessa
nousevaa majesteetillisuutta ja viehätystä.
"Olisi varmaan ihanaa kerran kulkea sitä myöten Wieniin asti!" puhkesi
Bertalda huudahtamaan, mutta vaipui taas heti nykyiseen nöyryyteensä ja
vaatimattomuuteensa, vaieten punehtuneena. Juuri tämä liikutti Undinen
mieltä syvästi, ja elävästi haluten tuottaa rakkaalle ystävättärellensä
huvia sanoi hän:
"Kuka sitten estää meitä tekemästä sitä matkaa?"
Bertalda riemastuneena hypähti ilmaan, ja molemmat naiset alkoivat heti
mitä kirkkaimmin värein kuvitella viehättävää Tonavanmatkaa.
Huldbrandkin yhtyi suunnitelmaan hilpeästi; kerran hän vain
huolestuneesti kuiskasi Undinelle:
"Mutta etäämpänä on Vilpo jälleen vallassa!"
"Tulkoonpahan vain", vastasi toinen nauraen; "olenhan minä saapuvilla,
ja minun edessäni hän ei uskalla pahaa tehdä."
Siten oli viimeinenkin este poissa tieltä, varustauduttiin lähtöön, ja
pian oltiin matkalla reippain mielin ja iloisin toivein.
Mutta älkäähän ihmetelkö, ihmiset, jos silloin aina käypi toisin kuin
on ajatellut. Meidän tuhoamme väijyvä ilkeä voima tuudittelee
mielellään uhrinsa uneen viehättävin lauluin ja kultaisin saduin. Sitä
vastoin kolkuttaa pelastava taivaanlähetti usein järeästi ja
säikäyttävästi ovellemme.
He olivat olleet ensimäisinä päivinä matkallansa Tonavaa alas
erinomaisen tyytyväisiä. Yhä parempaa ja kauniimpaa esiintyikin mikäli
he lipuivat edemmäksi tuolla ylpeästi vierivällä virralla. Mutta
eräällä muuten mitä viehättävimmällä seudulla, jonka näkemisestä he
olivat suurinta riemuansa toivoneet, alkoi hillitön Vilpo ihan
julkisesti osottaa täällä tuntuvaa voimaansa.
Kujeet pysyivät tosin vain ilvehtimisenä, kun Undine usein torui
kohahteleviin aaltoihin tahi vastakkaisiin tuuliin, jolloin
vihamielinen toiminta oitis nöyränä taukosi; mutta hyökkäykset
uudistuivat alinomaa, ja yhtämittaa tarvittiin Undinen kehotteluja,
joten pikku matkaseurueen hupaisuus kerrassaan häiriintyi. Miehistökin
epäröiden supatteli keskenään ja vilkuili epäluuloisesti kolmeen
vallassäätyiseen, joiden palvelijatkin alkoivat yhä enemmän ja enemmän
uumoilla jotakin luonnotonta, omituisin katsein tähystellen
isäntäväkeänsä. Huldbrand monastikin huomautti itsekseen: "Sen siitä
saapi, kun samanlaiset eivät yhdy, kun ihminen ja vedenneito solmivat
eriskummallisen liiton."
Itseänsä puhdistellen, kuten ylimalkaan mieluummin teemme, ajatteli hän
tosin useasti samalla: "Minähän en tiennyt häntä vedenneidoksi. Minun
onnettomuuteni on, että luonnottoman sukulaisuuden oikut kiroavat ja
tärvelevät jokaisen askeleeni, mutta minun ei ole syy."
Moisista ajatuksista tunsi hän itsensä jonkin verran vahvistuneeksi,
mutta sen sijaan kävi hän yhä ärtyisemmäksi, vieläpä vihamielisemmäksi
mielialaltaan Undinea kohtaan. Hän silmäili tätä jo nurjin katsein, ja
vaimo poloinen ymmärsi hyvin niiden merkityksen. Siitä ja alituisesta
ponnistelusta setänsä juonia vastaan uupuneena vaipui hän illemmalla
sikeään uneen, hiljaisesti lipuvan aluksen miellyttävästi
liekuttelemana.
Tuskinpa oli hän silmänsä ummistanut, kun jo jokainen laivassa olija
luuli sillä suunnalla, jolle sattui katsomaan, näkevänsä kerrassaan
inhottavan ihmispään, joka ei kohonnut aalloista kuin uijan pää, vaan
ihan kohtisuoraan, kuin vedenpintaan paalutettuna, mutta lipuen mukana
samalla vauhdilla kuin aluskin. Jokainen tahtoi toiselle näyttää, mikä
häntä kauhistutti, ja jokainen kyllä havaitsi toisen kasvoilla saman
kauhun, mutta näki käden ja silmän osottavan toiselle suunnalle kuin
missä hänelle itsellensä näkyi puolittain naurava, puolittain uhkaava
kuvatus. Mutta kun he nyt tahtoivat selvitellä asian toisillensa ja
kukin huusi: "katsokaa tuonne; ei tuonnepa!" -- silloin näkyivät
kaikkien kauhukuvat jokaiselle, ja koko laivan ympäristö vilisi mitä
hirmustuttavimpia olentoja.
Tästä johtuneeseen kirkunaan heräsi Undine. Hänen avautuvien
katseittensa tieltä katosi epäsikiöiden villi parvi. Mutta Huldbrand
oli kuohuksissaan noin loppumattomista rumista ilveistä. Hän olisi
puhjennut hurjiin sadatteluihin, ellei Undine olisi nöyrin katsein ja
ihan hiljaa pyydellen sanonut:
"Jumalan tähden, rakas mieheni, me olemme aalloilla; älä ilmaise nyt
suuttumusta minua kohtaan!"
Ritari vaikeni, istuutui ja syventyi mietiskelyyn. Undine sanoi hänelle
korvaan:
"Eikö olisi parempi, rakkaani, luopua hupsusta matkastamme ja rauhassa
kääntyä takaisin Ringstettenin linnaan?"
Mutta Huldbrand jupisi äkäisenä:
"Vankiko minun pitää olla omassa linnassani, kyeten hengittämäänkin
vain niin kauvan kuin kaivoni on tukossa? Siispä soisinkin, että tätä
luonnotonta sukulaisuutta --"
Silloin Undine hyväillen painoi kauniin kätensä hänen huulilleen. Hän
vaikenikin ja pysyi äänettömänä, punniten monia Undinen hänelle tekemiä
huomautuksia. Sillävälin oli Bertalda antautunut kaikenlaisiin
omituisesti haihatteleviin ajatuksiin. Hän tiesi Undinen sukuperästä
paljon, mutta ei kuitenkaan kaikkea, ja etenkin oli pelottava Vilpo
jäänyt hänelle kauhistavaksi, mutta yhä vieläkin aivan hämäräksi
arvotukseksi, niin ett'ei hän kertaakaan ollut tuon nimeäkään kuullut.
Kaikkia näitä kummallisia seikkoja mietiskellen irrotti hän puolittain
vaistomaisesti kultaisen kaulaketjun, jonka Huldbrand vastikään oli
hänelle ostanut eräältä kiertelevältä kauppiaalta, ja välkytteli sitä
ihan vedenkalvon yläpuolella, haavemielisesti ihastellen heleätä
kimmellystä, minkä se loi iltakuulakkaan veteen. Silloin Tonavasta
äkkiä pistäytyi iso käsi, sieppasi kaulaketjun ja katosi sen keralla
syvyyteen. Bertalda kirkaisi kovasti, ja pilkallinen hahatus kajahti
virrasta vastaan. Nyt ei ritarin suuttumus enää tiennyt rajoja.
Seisaalleen hypähtäen sadatteli hän virtaan, kirosi kaikkia, jotka
tahtoivat tunkeutua hänen sukulaisuuteensa ja elämäänsä, ja haastoi
heidät, olivatpa vetehisiä tahi tenhottaria, asettumaan hänen kirkkaan
säilänsä eteen. Bertalda sillävälin itki menetettyä, kovin rakasta
koruansa ja valoi kyynelillään öljyä ritarin vihaan. Undine taasen
piteli käsiään aluksen reunan yli veteen ojennettuina ja supisi
herkeämättä hiljaa itseksensä, moniaan kerran keskeyttäen ihalan
salaperäisen kuiskeensa ainoastaan rukoilevasti huomautellakseen
aviomiehelleen:
"Armaani, täällä älä minua toru; toru kaikkea, mitä tahdot, mutta
täällä älä minua! Tiedäthän."
Ja tosiaankin pidättyi ritarin vihasta änkkäilevä kieli vielä
jokaisesta suoranaisesti hänen vaimoonsa kohdistetusta sanasta. Silloin
tämä aaltojen alla pitämällään kostealla kädellä kohotti esille ihmeen
kauniin korallikaulanauhan, niin ihanasti hohtelevan, että se huikaisi
kaikkien silmiä loistollaan.
"Ota tämä", sanoi hän, ystävällisesti tarjoten sitä Bertaldalle, "sen
olen antanut tuoda sinulle korvaukseksi, äläkä enää ole suruissasi,
lapsi parka".
Mutta ritari ryntäsi väliin. Hän tempasi kauniin korun Undinen kädestä,
sinkautti sen takaisin virtaan ja kiljui vimmoissaan:
"Sinulla siis on aina välejä noihin. Jää niiden luokse kaikkien noitien
nimessä kaikkine lahjoinesi ja jätä meidät ihmiset rauhaan,
ilvehtijätär!"
Jäykin, mutta kyyneliä tulvivin katsein silmäili häntä Undine poloinen,
yhä pitäen ojossa kättään, jolla oli tahtonut niin ystävällisesti antaa
Bertaldalle siron lahjansa. Sitte hän alkoi yhä haikeammin itkeä, kuten
ihan syytön ja kovin katkerasti loukattu herkkämielinen lapsi. Vihdoin
hän sanoi heikosti:
"Oi, armas ystäväni, oi, jääös hyvästi. Ne eivät saa sinulle mitään
tehdä; pysy vain uskollisena, jotta voin ne torjua sinusta. Voi, mutta
lähteä minun täytyy, lähteä pois koko nuoreksi elin-ajakseni. Oi, voi
mitä oletkaan tehnyt! Oi, voi!"
Ja hän katosi aluksen laidan yli. Astuiko hän virtaan, sulausiko hän
siihen, sitä ei tiedetty; tuntui molemmilta eikä kumpaiseltakaan. Mutta
pian oli hän kokonaan huvennut Tonavaan; pikku kareet vain vielä
nyyhkien kuiskivat aluksen äärellä, ja ne kuulostivat milt'ei
haastavan: "Oi, voi! Oi, pysy uskollisena! Oi, voi!"
Mutta Huldbrand kostutti laivan etukantta kuumin kyynelin, ja syvä
tainnos verhosi onnettoman piankin lieventävään huntuunsa.