Bertaldan paluu ritarin kanssa.
Mustalaakso oli syvällä vuoristossa. Sen nykyistä nimeä ei tiedetä.
Siihen aikaan nimitti sitä kansa siten sen synkän hämäryyden vuoksi,
minkä korkeat puut, etupäässä kuuset, loivat alas notkoon. Kallioiden
lomitse soriseva purokin näytti siitä syystä mustalta eikä ollenkaan
niin miellyttävältä, kuin taivaan sineä avoimesti kuvastelevat vedet.
Nyt alkavassa iltahämyssä oli ylänköjen välissä maisema käynyt
kerrassaan jylhäksi ja kaameaksi. Ritari ratsasti tuskaisin mielin
puron parrasta pitkin; milloin pelkäsi hän viivyttelemällä päästävänsä
pakolaisen liian kauvas edelleen, milloin taasen kiireissään
rientävänsä ohitse, jos tavoteltu jossakin kohden tahtoisi pistäytyä
tien sivuun häneltä piiloon. Hän oli jo saapunut jokseenkin syvälle
laaksoon ja saattoi nyt arvella piankin tavottavansa tytön, jos oli
oikeilla jäljillä. Tolansa epäileminenkin sai hänen sydämensä yhä
tuskastuneemmasti sykähtelemään. Miten kävisikään Bertaldan, ellei hän
tyttöä tavottaisi uhkaavalla öisellä raju-ilmalla, joka yhä
pelottavampana kaartui laakson yli?
Silloin hän viimenkin näki oksien lomasta jotakin valkeata pilkottavan
vuoren kupeelta. Hän oli tuntevinaan Bertaldan vaatetuksen ja kääntyi
päin. Mutta ratsu ei tahtonut edetä; se kavahteli niin hillittömästi
takajaloilleen ja hän oli niin kärsimätön pääsemään perille ilman
ajanhukkaa, että hän laskeusi maahan, olisihan kai sitä paitsi
pensaikko käynyt ratsain liian vaivaloiseksikin samota --, ja sitoi
korskuvan oriinsa puuhun, alkaen varovasti kavuta pensastoon. Oksat
vihmoivat epäystävällisesti iltakasteen kylmää ripsettä hänen otsalleen
ja poskilleen; etäinen ukkonen jyrähteli vuorten takana; kaikki näytti
niin inhalta, että hän alkoi tuntea kammoa valkeata haamua kohtaan,
joka makasi maassa jo jokseenkin lähellä häntä. Kuitenkin erotti hän
ihan selvästi, että siinä virui nukkuva tahi pyörtynyt nainen pitkässä,
valkeassa vaatetuksessa, jollainen Bertaldallakin oli sinä päivänä
ollut yllään. Hän astui ihan makaavan luo, kahisteli oksia, helisytti
säiläänsä: toinen ei hievahtanut.
"Bertalda!" hoki hän, ensin hiljaa, sitten yhä kovemmin: toinen ei
kuullut. Hänen vihdoin huudettuansa tämän nimen voimakkaalla
ponnistuksella, poukkoili vuorten onkaloista kumea kaiku lallattaen
vastaan: Bertalda! -- mutta nukkuja ei herännyt. Hän kumartui alas,
mutta laakson ja alkavan yön tummuus ei päästänyt kasvonpiirteitä
näkyviin.
Kun hän nyt juuri oli jonkun verran tuskastunein epäilyksin painautunut
ihan lähelle häntä maahan, välähti salama yli laakson. Sen
leimahduksessa hän näki inhottavasti vääntyneet kasvot edessään, ja
tämä ilmestys huusi kolealla äänellä:
"Anna minulle muisku, senkin rakastunut paimentollo!"
Kauhusta kirkaisten hypähti Huldbrand koholle, kamala aave perässään.
"Kotiisi!" örähteli se; "häijyläiset ovat valveilla. Kotiisi, muutoin
olet minun!" ja se tavotteli häntä pitkillä, valkeilla käsivarsillaan.
"Vilpo-vintiö", huudahti ritari mielensä rohkaisten, "sinähän se
tietenkin oletkin, mokomakin mörkö! Tuosta saat muiskun!"
Ja raivokkaasti huitaisi hän haamua säilällään. Mutta se hajausi, ja
ihoa myöten kastava vesisuihke ei jättänyt ritarille vähintäkään
epäilystä siitä, mitä vihollista vastaan oli taistellut.
"Hän tahtoo säikytellä minut Bertaldan luota", sanoi hän ääneensä
itsekseen; "hän luulee minun pelkäävän hänen typeriä kummittelujansa ja
luovuttavan hänen armoilleen säikytellyn tyttö paran, jotta saisi antaa
tämän tuntea kostoansa. Mutta sitäpä ei hän sentään saa, mokoma heikko
vedenhenki! Mihin ihmisrinta kykenee silloin kun se oikein tahtoo,
oikein kaiken parhaansa takaa tahtoo, sitä ei voimaton ilvehtijä
käsitä."
Hän tunsi sanojensa totuuden ja niiden hänen omassa sydämessään
elvyttäneen uuden miehuuden. Myöskin näytti onni liittoutuvan hänen
puolelleen, sillä vielä ei hän ollut ratsunsa luokse ehtinyt, kun kuuli
jo ihan selvästi Bertaldan valittavan äänen itkemässä lähellään, yhä
voimakkaammin tohisevan ukkosen ja myrskytuulen jymyn läpi. Nopsin
askelin riensi hän ääntä kohti ja tapasi vapisevan neitosen yrittämässä
kiivetä ylängölle, kaikin mokomin pelastautuaksensa laakson kaameasta
pimennosta. Mutta ritari astui rakkaasti haastellen hänen tielleen, ja
niin rohkea ja ylpeä kuin tytön päätös kait aikaisemmin olikin, tunsi
hän kuitenkin nyt ylen elähyttävää riemastusta siitä, että hänen
sydämessään rakastamansa ystävä vapahti hänet kamalasta yksinäisyydestä
ja tutun linnan mieluisa elämä jälleen avautui hänelle. Hän seurasi
melkein sanallakaan vastustelematta, mutta niin näännyksissään, että
ritari oli iloissaan, kun sai hänet saatelluksi ratsullensa asti, jonka
nyt kiireesti irrotti siteestänsä, kohottaakseen sen selkään kauniin
vaeltajattaren ja sitte suitsista varovasti taluttaakseen sen pois
laaksoseudun epämääräisistä varjoista.
Mutta Vilpo oli hurjalla esiintymisellään säikytellyt hevosen ihan
virmapääksi. Ritarinkin olisi ollut työläs hypätä ponnahtelevan,
rajusti korskuvan elukan selkään; sula mahdottomuus oli nostaa
vapisevaa Bertaldaa satulaan. Päätettiin sen vuoksi palata kotiin
jalkasin. Tempoillen hevosta suitsista perässään tuki ritari hoippuvaa
tyttöä toisella kädellään. Bertalda ponnistausi niin voimakkaaksi kuin
kykeni, päästäkseen joutuin pois pelottavasta laaksosta, mutta väsymys
lyyhistytti häntä lyijynä, ja samalla notkahtelivat hänen kaikki
jäsenensä lysyyn, osaksi vielä monista äsken kestetyistä
säikyttelyistä, joilla Vilpo oli ajellut häntä eteenpäin, osaksi
myöskin myrskyn ja pitkäisen jyrinän vuorimetsikössä yhä tuottamasta
ankeudesta. Viimein hän solui saattajansa käsivarren varasta, vaipui
sammalistolle ja sanoi:
"Jättäkää minut vain tähän makaamaan, jalo ritari! Sovitan hulluuttani
ja nyt minun täytyy joka tapauksessa menehtyä tässä väsymykseen ja
tuskaan."
"En ikinä, rakas ystävätär, jätä teitä!" huudahti Huldbrand turhaan
koettaen kädellään hillitä vauhkoa ratsuaan, joka alkoi korskua ja
vaahdota kahta hullummin. Ritarin oli lopultakin tyytyminen vain
pitelemään elukkaa kyllin etäällä hervahtaneesta neidosta, jottei tämä
hevosta peljäten olisi säikkynyt vielä enemmän. Mutta kun hän
hurjistuneen ratsunsa kanssa laahautui vain muutamiakin askelia
loitommalle, alkoi Bertalda heti mitä surkeimmin huudella häntä,
luullen ritarin todellakin hylkäävän hänet tänne kauhistavaan metsän
pimentoon. Ritari ei enää ollenkaan tiennyt, mihin ryhtyä. Mielellään
olisi hän laskenut riehaantuneen ratsun valtoimena pillastumaan yöhön
ja riehumaan itsensä tyyntyneemmäksi, ellei hänen olisi ollut
peljättävä, että se voisi ahtaassa solassa tömistellä raudotetuilla
kavioillaan juuri senkin paikan yli, missä Bertalda makasi.
Tässä suuressa hädässään ja pulassaan oli hänelle sanomattoman
lohdullista kuulla takanaan vankkurien verkalleen kolisevan alas
kivistä polkua. Hän huusi apua; miehen ääni vastasi, kehotti häntä
olemaan kärsivällinen, mutta lupasi auttaa. Pian häämöttikin
pensaikosta kaksi hiirakkoa, vierellään niiden ajomiehen valkoinen
mekko, ja heti jälkeenpäin pistäysi myöskin näkyviin iso valkea
purjekangas, jolla hänen arvatenkin kuljettamansa tavarat oli katettu.
Kuuliaiset hiirakot seisahdutti niiden isännän äänekäs: "ptruu!" Hän
astui ritaria kohti ja auttoi häntä vaahtoavan ratsun hillitsemisessä.
"Huomaan kyllä", puheli hän, "mikä elukkaa riivaa. Kun ensin
kuljeskelin näillä main, ei minunkaan hevosteni käynyt paremmin.
Täällä, nähkääs, asustaa ilkeä vedenhaltija, joka on moisiin
konnankujeisiin hedas. Mutta olenpa oppinut erään lauselman; jos
sallitte minun sanoa hevoselle korvaan sen, niin seisahtuupa se oitis
yhtä rauhallisesti kuin minun kaksi hiirakkoani tuossa."
"Koettakaahan keinoanne ja auttakaa vain pian!" huusi kärsimätön
ritari.
Ajomies taivutti hyppelehtivän hevosen pään alas luoksensa ja lausui
sen korvaan joitakuita sanoja. Siinä silmänräpäyksessä asettui orhi
kesynä ja rauhallisena seisomaan, ja vain kuumeinen köhä ja höyryäminen
oli vielä merkkinä äskeisestä hurjistumisesta. Huldbrandilla ei ollut
paljoakaan aikaa kysellä, miten tämä oli saatu aikaan. Hän sopi
ajomiehen kanssa siitä, että tämä ottaa Bertaldan vankkureihinsa,
joihin hänen sanojensa mukaan oli pantu mitä pehmeintä puuvillaa
kääryinä kuormaksi, ja viepi neidon Ringstettenin linnaan asti. Ritari
alkoi seurata kuormaa ratsain. Mutta ratsu näytti äskeisestä
riehunnastaan liiaksi uupuneen, voidakseen enää kantaa isäntäänsä niin
kauas; siksipä ajomies kehotti häntä nousemaan Bertaldan viereen
vankkureihin. Hevonenhan voitiin sitoa taakse.
"Matka käypi alamäkeen", sanoi hän, "joten vetäminen on hiirakoilleni
keveätä".
Ritari suostui tarjoukseen, nousi Bertaldan keralla vankkureihin, orit
seurasi säyseänä perässä, ja valppaana ja varovaisena asteli ajomies
vierellä.
Sumeammaksi pimenevän yön hiljaisuudessa, ukkosen jymytessä yhä
etäämpänä ja heikentyneempänä, turvallisuuden ja mukavan kulun
elähyttäminä joutuivat Huldbrand ja Bertalda tuttavalliseen
keskusteluun. Hellivin sanoin moitiskeli ritari toisen uhmailevaa
pakoa; nöyränä ja liikutettuna pahotteli tämä menettelyänsä, ja
kaikista hänen sanoistansa hohteli salainen sanoma kuin lamppuna, joka
yössä vaivihkaa antaa rakastajalle tiedoksi, että rakastettu odottaa
häntä yhä. Ritari tunsi näiden puheiden merkityksen paljoa selvemmin
kuin yksityisiä sanoja tarkkasikaan, ja vastailikin yksinomaan sikäli.
Silloin ajomies äkkiä karjaisi käreällä äänellä:
"Korkealle, hiirakot! Korkealle jalka! Yhteisin voimin, hiirakot,
ajatelkaahan kuntoanne!"
Ritari kumartui vankkureista ja näki hevosten astelevan keskellä
vaahtoavaa vettä tahi melkein jo uivan; vankkurien pyörät välkkyivät ja
kohisivat kuin myllynrattaat, ja ajomies oli paisuvan tulvan takia
noussut vankkurien etulaudalle.
"Mikä tie tämä on olevinaan? Sehän käypi keskeltä virtaa!" huusi
Huldbrand ajomiehelleen.
"Ei, hyvä herra", nauroi tämä takaisin, "asia on ihan päin toisin.
Virta käypi keskeltä tietämme. Katsokaahan vain ympärillenne, miten
kaikkialla vesi virtailee!"
Tosiaankin lainehti ja kohisi koko laakson pohja äkkiä tyrskähtäneinä,
silmin nähden nousevina aaltoina.
"Siinä rehkii Vilpo, samainen häijy vedenhaltija, tahtoen meidät
hukuttaa!" huusi ritari. "Etkö tiedä mitään loitsua häntä vastaan, hyvä
mies?"
"Yhdenpä tietäisin", vastasi ajomies, "mutta minä en voi enkä viitsi
sitä käyttää ennen kuin tiedätte kuka minä olen".
"Onko tässä aikaa arvotuksiin?" kivahti ritari. "Tulva nousee yhä
korkeammalle, ja mitä minuun kuuluu, kuka sinä olet?"
"Kuuluupa sentään hiukan", sanoi ajomies, "sillä minä olen Vilpo."
Samassa hän vääristynein kasvoin nauroi vankkureihin päin, mutta
vankkurit eivät enää jääneetkään vankkureiksi, hiirakot eivät
harakoiksi: kaikki pärskähti vaahdoksi, kohahti pois pauhaavina
laineina, ja ajomieskin loiskahti jättiläismäisenä aaltona koholle,
tempasi turhaan ponnistelevan oriin kurimuksiin ja kasvoi sitte yhä
valtaisemmaksi, uivan parin päiden yli kohoavaksi korkeaksi torniksi,
ollen juuri auttamattomasti hautaamaisillaan heidät. -- -- --
Silloin kajahti Undinen suloinen ääni pauhinan läpi; kuu pistäikse
pilvistä ja sen mukana tuli Undine ylängön harjalla näkyviin. Hän
torui, hän uhkaili alas vesipaljouksiin. Uhkaava torniaalto katosi
meuruten ja kohisten; hiljaa soluivat vedet kuutamolla pois, ja kuten
valkea kyyhkynen sukelsi Undine alas laaksoon, tarttui ritariin ja
Bertaldaan ja kohotti heidät mukanaan herttaiselle, ylävälle
nurmenpälvekkeelle, missä oivallisin virkistyksin elähytti heidät
toinnuksistaan ja kauhustaan. Sitte hän auttoi Bertaldaa valkean
käymähevosen selkään, jolla oli itse saapunut, ja niin palasivat kaikki
kolme Ringstettenin linnaan.